Hyviä uutisia

Sairaiden voitelu on muiden sakramenttien tavoin Jeesuksen asettama näkymättömän armon näkyvä merkki. Sen tehtävä on antaa sairaille hengellistä ja mahdollisesti fyysistäkin voimaa. Apostoliset kirkot ovat aina säilyttäneet sen yhtenä sakramenteistaan, kun taas protestanteilla siitä esiintyy useampia mielipiteitä.

Jotkut protestantit, jopa sellaiset, joiden uskoon sakramentit eivät varsinaisesti kuulu, harjoittavat uskollisesti sairaiden voitelua. Heillä on käsitys siitä, että Jumala voi toimia näkymättömällä armollaan tämän materiaalisen toimituksen välityksellä. Tämä osoittaa sen, että vaikka he eivät kutsu kyseistä toimitusta sakramentiksi, mikään ei periaatteessa estä heitä hyväksymästä katolista sakramenttiteologiaa – sairaiden voitelu voi siis toimia hyvänä ekumeenisena siltana ns. sakramentaalisen ja ei-sakramentaalisen kristillisyyden välillä.

Toisaalta on monia protestanttisia yhteisöjä, jotka eivät harjoita sairaiden voitelua lainkaan ja pitävät sitä jopa turhana epäraamatullisena lisäyksenä yksinkertaiseen evankeliseen uskoon. Onko sairaiden voitelulla sitten raamatullisia perusteita?

”Jos joku teistä on sairaana…”

Uusi testamentti osoittaa selvästi, että jo Jeesuksen elinaikana hänen opetuslapsensa voitelivat sairaita. He tekivät tämän Jeesuksen lähettäminä, mikä viittaa vahvasti siihen, että sakramentti oli Jeesuksen määräämä. Markuksen evankeliumi kertoo, kuinka ”Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen lähettääkseen heidät matkaan.” (Mark. 6:7) Jeesuksen antamien matkaohjeiden jälkeen ”opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä. He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja paransivat heidät.” (Mark. 6:12–13)

Sairaiden voitelun hylänneet kristilliset yhteisöt saattavat tulkita kyseisen raamatunkohdan vain senaikaiseen opetuslasten lähetystehtävään kuuluvaksi, mutta tämä teoria ei kestä tarkempaa tutkiskelua, sillä vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetussa Jaakobin kirjeessä Raamattu antaa seuraavat ohjeet: ”Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen kirkon presbyteerit. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi.” (Jaak. 5:14–15)

Jaakob mainitsee suhteellisen kattavassa määritelmässään, että sairaiden voitelun jakaminen kuuluu papeille ja että siihen kuuluu öljyllä voitelu, rukous, parantuminen ja syntien anteeksiantaminen. Katolisen kirkon katekismus on samoilla linjoilla: ”Vain papiksi vihityt voivat toimittaa sairaiden voitelun… Sairaiden voitelun vietto muodostuu olennaiselta osaltaan sairaan otsan ja käsien tai eräiden muidenkin ruumiinosien voitelusta. Voitelun yhteydessä selebrantti lausuu liturgisen rukouksen, jossa hän anoo tämän sakramentin erityistä armoa. Sairaiden voitelun sakramentin erityisen armon vaikutukset ovat: sairaan yhdistyminen Kristuksen kärsimiseen omaksi ja koko kirkon parhaaksi; lohdutus, rauha ja kestävyys sairauden tai iän tuomien kärsimyksien kantamiseksi kristityn tavoin; syntien anteeksiantaminen, jos sairas ei ole voinut saada sitä parannuksen sakramentissa; parantuminen, jos se edistää sielun pelastumista; valmistautuminen siirtymään ikuiseen elämään.” (KKK 1530–1532)

Myös kirkkoisien teksteistä on löydettävissä todisteita siitä, että ensimmäisten vuosisatojen kirkko harjoitti sairaiden voitelua. Sen mainitsevat mm. Origenes 250-luvulla, piispa Serapion 350-luvulla ja Johannes Krysostomos 380-luvulla. Kaksituhatvuotisen kirkon opetus sairaiden voitelusta on siis pysynyt vakaana apostolien päivistä meidän päiviimme asti.

Sairaiden voitelua on kutsuttu myös viimeiseksi voiteluksi, mutta kyseinen nimitys on hieman harhaanjohtava, sillä sairaiden voitelu ”ei ole vain niiden sakramentti, jotka ovat kuolemaisillaan… Sovelias aika pyhän voitelun vastaanottamiseen on viimeistään silloin, kun kuolemanvaara alkaa olla näkyvissä sairauden tai vanhuudenheikkouden vuoksi” (KKK 1514,1528). Sairaiden voitelua edeltää usein parannuksen sakramentti ja sitä seuraa eukaristian sakramentti, jonka tulisi olla maallisen vaelluksen viimeinen sakramentti. Kristitty saa Kristuksen ruumiin ”matkaevääksi” (lat. viaticum) rajanylitysmatkalleen kohti ikuista elämää (vrt. KKK 1517).

Jumala ei aina paranna

Minkä takia sairaiden voitelun yhteydessä sakramentin vastaanottaja ei aina parannu? Jaakobhan sanoo: ”rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille” (Jaak. 5:15). Jotkut kristityt menevät liian pitkälle sairaiden ihmeparantumisodotuksissaan. He saattavat sanoa, että kristityltä (tai sairaiden voitelun jakavalta papilta) puuttuu todellista uskoa, elleivät kaikki sairaudet parannu rukouksen voimalla Jaakobin lupauksen mukaisesti. Toisaalta jotkut taas menevät toiseen ääripäähän ja väittävät, että jumalalliset parannukset toimivat vain apostolisella ajalla.

Molemmat ääripäät ovat epätosia – Jumala ei aina paranna vaivojamme, eikä apostolinen aikakaan ollut tässä poikkeuksellinen. Paavali itse kirjoitti, että häntä vaivasi ”ruumiillinen heikkous” (Gal. 4:13). Hän kertoi myös jättäneensä Trofimoksen Miletokseen hänen sairautensa vuoksi (2. Tim. 4:20). Timoteusta Paavali kehotti: ”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin.” (1. Tim. 5:23) Kaikki nämä esimerkit osoittavat, ettei sairauksista aina parannuttu ihmeellisesti apostolisena aikana.

Kaiken lisäksi Paavali antaa Timoteukselle ohjeita vaivojen kanssa pärjäämisestä. Hän ei kehota oppipoikaansa uskomaan enemmän ja rukoilemaan kovemmin, vaan neuvoo häntä hoitamaan sairauttaan ”lääketieteellisin” keinoin. Parantumisia kuitenkin tapahtui (esim. Ap.t. 3:6-7), eikä mikään Raamatussa viittaa siihen, että Jumala olisi missään vaiheessa lopettanut parantamistyönsä. Päinvastoin kirkko on kokenut ja kokee yhä kaikkina aikoina lukemattomia ihmeellisiä parantumisia.

Ihmeparantumiset ovat kuitenkin kaikkien muidenkin asioiden tavoin riippuvaisia Jumalan tahdosta. Jaakob muistutti myös: ”Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne!… Näin teidän tulisi sanoa: ’Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä.’” (Jaak. 4:14–15) Jumala on siis antanut lupauksen parantamisesta, mutta se ei ole ehdoton, vaan riippuvainen hänen äärettömän viisaasta ja hyvästä tahdostaan.

Miksi Jumala ei aina paranna?

Jos Jumala kuitenkin pystyisi aina parantamaan, miksei hän aina tee niin? Heprealaiskirje antaa tähän yhden pätevän vastauksen: ”Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta, josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia. Kun maalliset isämme kurittivat meitä, me emme tohtineet vastustaa. Vielä paljon suurempi syy meillä on alistua taivaallisen Isämme tahtoon, sillä se takaa meille elämän. Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten ja niin kuin heistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden.” (Hep. 12:7–11)

Jumala sallii sairautemme, vaivamme ja kärsimyksemme pyhittymisemme tähden, sillä juuri kärsivinä ja heikkoina olemme lähimpänä Jumalan Poikaa, ristinkärsimyksellään maailman lunastavaa Kristusta. Kristityn on otettava vastaan kärsimykset ja vaivat iloisesti tilanteina, joissa hän voi osoittaa uskollisuutensa ja rakkautensa Jumalalle, antaa Kristukselle takaisin edes minimaalisen osan siitä, mitä hän kärsi puolestamme, kantaa ristiä yhdessä hänen kanssaan.

Tähän iloon kehotti jo Pietarikin ensimmäisessä kirjeessään: ”Iloitkaa… sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy.” (1. Piet. 4:13) Samaa iloa heijastavat Paavalin sanat: ”Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on kirkko.” (Kol. 1:24)