Kategoria-arkisto: ‘Maria ja pyhät’

« Hyviä uutisia etusivu

Vatikaani II:n ekklesiologia, osa 3

heinäkuu 15, 2013

Tämä on kolmas ja viimeinen osa artikkelisarjassa Vatikaani II:n ekklesiologia (ks. osat 1 ja 2). Vatikaanin II konsiilin dogmaattisen konstituution Lumen Gentium viimeiset luvut käsittelevät kirkon eskatologiaa (luku 7) ja Neitsyt Mariaa kirkon salaisuudessa (luku 8). Nämä liittyvät loogisesti yhteen, sillä mariologian sisällyttäminen ekklesiologian alle merkitsee jo kirkon tarkastelemista eskatologisesti. Jos taivaassa oleva ihminen kuuluu kirkkoon, niin silloin kirkko ei ole vain maanpäällinen järjestö vaan myös taivaallinen todellisuus.

Marian tarkasteleminen osana kirkkoa oli merkittävä veto konsiili-isiltä. Itse asiassa tästä debatoitiin vilkkaasti - jotkut halusivat Marialle aivan oman dokumentin, mutta enemmistö kannatti mariologian alistamista kirkko-opille. Tässä joukossa taas jotkut halusivat Marian heti kirkko-opin alkuun, mutta lopullinen ratkaisu oli asettaa Maria-luku viimeiseksi. Tämä oli ekumeenisesti viisas korjausliike: kirkko halusi pidättäytyä “väärästä liioittelusta” (LG 67) ja asettaa Marian teologisesti mahdollisimman oikeaan kontekstiin.

Kirkon eskatologinen luonne ja pyhäin yhteys

Seitsemäs luku kattaa kohdat LG 48-51, ja se on täynnä viittauksia ennen kaikkea Uuteen testamenttiin, mutta myös kirkkohistoriaan ja -isiin, konsiileihin ja paavillisiin dokumentteihin. Vatikaani II halusi palauttaa kirkon tietoisuuteen sen eskatologisen luonteen, joka on niin vahvasti läsnä Uudessa testamentissa: kirkko odottaa kaiken täyttymistä, kosmoksen uudistusta, mutta toisaalta se elää lopunaikoja jo todeksi.

Prekonsiliaarisessa katekeesissa eskatologia oli lähinnä yhtä kuin “neljä viimeistä asiaa” eli kuolema, tuomio, rangaistus ja palkinto (helvetti ja taivas). Nyt Lumen Gentium jäsentää nämä teemat osaksi laajempaa eskatologista visiota kirkosta, kosmoksesta ja Kristuksesta. LG 48 on suorastaan runollisen kaunis apostolis-evankelinen kuvaus kristillisestä elämästä ja toivosta.

LG 49 siirtyy käsittelemään sitä, että osa kirkon jäsenistä on maan päällä, osa jo taivaassa. Nojaten Paavalin oppiin Kristuksen ruumiista konsiili opettaa, ettei kristittyjen välinen yhteys katkea kuolemassa, vaan pikemminkin vahvistuu. “Koska autuaat elävät läheisemmässä yhteydessä Kristuksen kanssa, he lujittavat koko Kirkkoa pyhyydessä, ylevöittävät sitä palvontaa, jota Kirkko maan päällä kohdistaa Jumalalle, ja myötävaikuttavat monin tavoin Kirkon laajentamiseksi”.

LG 50 jatkaa tästä ja sanoo kirkon alusta asti ymmärtäneen, että kuolleiden puolesta voi rukoilla ja että kirkkauteen päässeet apostolit ja marttyyrit voivat rukoilla meidän puolestamme. Myöhemmin pyhien kirjoon alettiin lukea myös muita esimerkillisiä kristittyjä. Pyhimykset ovat ihmisiä kuten mekin, mutta siinä missä he ovat onnistuneet muovautumaan täydellisemmin Kristuksen kaltaisiksi, he ovat meille inspiraation lähteitä, Jumalan merkkejä ja todisteita hänen valtakuntansa voimasta.

Emme kuitenkaan kunnioita pyhiä vain heidän esimerkkinsä vuoksi, vaan myös oman hengellisen elämämme ja Kristuksen vuoksi: “Sillä samoin kuin vaeltavien kesken vallitseva kristillinen yhteys johtaa meidät lähemmäksi Kristusta, samoin myös yhteys pyhimyksiin yhdistää meidät Kristuksen kanssa, joka on ikään kuin pää ja lähde, josta kaikki armo ja Jumalan kansan elämä virtaa.” (LG 50)

LG 51 täydentää tätä ja lausuu, “ettei aito pyhimysten kunnioitus ole niinkään paljon ulkonaisten tekojen moninaisuudessa kuin tehokkaan rakkauden harjoittamisessa”. Tässä konsiili harjoittaa itsekritiikkiä ja kehottaa katolisen pyhimyskultin puhdistamiseen ylilyönneistä. On poistettava tai oikaistava “ne väärinkäytökset, liioittelut tai virheet, joita ehkä siellä täällä on päässyt käytäntöön” ja järjestettävä “kaikki uudelleen Kristuksen ja Jumalan suuremmaksi kunniaksi”.

Lopetus on pitkän sitaatin arvoinen:

Toisaalta on uskoville selitettävä, että autuaiden kunnioittaminen, uskon kirkkaassa valossa katsottuna, ei millään tavoin heikennä sitä jumalallista palvontaa (latria), jota tulee osoittaa Isälle Jumalalle Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä, vaan päinvastoin se sitä suuresti rikastuttaa. Sillä me kaikki, jotka olemme Jumalan lapsia ja muodostamme yhden perheen Kristuksessa (vrt. Hepr. 3:6), noudatamme Kirkon harrasta kutsumusta ja osallistumme etukäteen taivaan täydelliseen liturgiaan, mikäli me keskinäisessä rakkaudessa ja yhteisessä Kaikkeinpyhimmän Kolminaisuuden ylistyksessä olemme yhteydessä toistemme kanssa. Kun Kristus ilmestyy ja kuolleet kunniakkaasti nousevat, silloin Jumalan kirkkaus on valaiseva taivaallisen kaupungin ja sen lamppuna on oleva Karitsa (vrt. Ilm. 21:24). Silloin on koko pyhien Kirkko rakkauden korkeimmassa autuudessa palvova Jumalaa ja “Karitsaa, joka on teurastettu” (Ilm. 5:12) yhteen ääneen julistaen: “Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti” (Ap.t. 5:13-14). (LG 51)

Neitsyt Maria kirkon salaisuudessa

Jos katolinen oppi Mariasta kiinnostaa tai kummastuttaa, on luettava Lumen Gentiumin kahdeksas luku. Kyseessä on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta, kun mariologiaa on kunnolla käsitelty kirkolliskokouksessa. Efesossa päätettiin tittelistä “jumalansynnyttäjä” ja Trentossa puolustettiin pyhimyskulttia, mutta vasta LG kokosi Raamatun ja tradition palaset yhdeksi kokonaisesitykseksi. Konsiilin tarkoitus ei LG 54:n mukaan kuitenkaan ollut esittää “täydellistä [completam] Mariaa koskevaa oppia”.

Prekonsiliaariset paavit olivat toki kirjoittaneet kiertokirjeitä Mariasta ja julistaneet kaksi Maria-dogmiakin. Niissä vallalla oli kuitenkin skolastinen, spekulatiivinen teologia, jossa Raamattua ja historiaa ei otettu tarpeeksi vakavasti. Eräs tyypillinen argumentti alkoi sanoilla “oli sopivaa, että”. Vatikaani II:ssa alustava skolastinen mariologiaskeema vaihtui aivan uuteen, raamatulliseen ja pelastushistorialliseen versioon.

Näin siis LG 52 aloittaa mariologisen esityksensä: Gal. 4:4-5:n ja apostolisen uskontunnustuksen mukaan pelastushistorian keskeisimmässä tapahtumassa mukana on “nainen” - Jeesus Kristus “syntyi neitsyt Mariasta ja tuli ihmiseksi”. Kirkko kunnioittaa syystä Mariaa, joka on Vapahtajamme Kristuksen todellinen äiti, elämän äiti.

LG 53 huomauttaa, että kutsu tulla Jumalan äidiksi tekee Mariasta ainutkertaisen, mutta Aadamin jälkeläisenä “hän kuitenkin samalla kuuluu kaikkiin pelastettaviin ihmisiin”. Neitsyt Maria esitetään kirkon jäsenenä, sen huomattavimpana jäsenenä, Kristuksen ruumiin äitinä, mutta silti osana kirkkoa - hän siis ei seiso edessämme kuten Kristus vaan meidän puolellamme.

LG 55 viittaa Vanhan testamentin todistukseen Mariasta. Se ei sorru naiiviin epähistorialliseen todistejae-eksegeesiin vaan tunnutaa, että tekstit “selventävät Vapahtajan äidin hahmoa yhä kirkkaammin”, kun ne omaksutaan “sellaisina kuin Kirkko ne lukee ja kuin ne myöhemmän ja täydellisemmän ilmoituksen valossa on ymmärretty”. Näitä jakeita ovat tietysti 1. Moos. 3:15, Jes. 7:14 ja Miik. 5:2-3.

LG 56 siirtyy Uuden testamentin puolelle ja kommentoi Marian suostumusta enkelin ilmoitukseen patristisessa hengessä: “Pyhä Ireneus sanoo, että Maria ‘oli kuuliaisuudellaan oman ja koko ihmissuvun pelastuksen syy’ (…)  ’Eevan tottelemattomuuden solmun aukaisi Marian tottelevaisuus; minkä neitsyt Eeva epäuskossaan sitoi, sen Neitsyt Maria uskossaan aukaisi.’”

LG 57-59 jatkaa Marian merkityksen pohtimista UT:n valossa. Pääteemana on Marian yhteys Jeesukseen alusta loppuun saakka: sikiäminen, uhraaminen temppelissä, ymmärryksen ylittävien asioiden tutkiskelu sydämessä, Kaanan häät ja lopuksi risti. “Siellä hän syvästi kärsi yhdessä Poikansa kanssa ja suostui koko äidinsydämellään antamaan teurasuhriksi hänet, jonka itse oli synnyttänyt. Ja vihdoin ristillä kuoleva Kristus Jeesus antoi hänet äidiksi opetuslapselle sanoen: ‘Vaimo, katso poikasi’ (Joh. 19:26-27).” (LG 58)

Marian tehtävä kirkossa jatkuu ristin jälkeenkin: Maria rukoilee yhdessä apostolien kanssa Pyhää Henkeä kirkon alkuaikoina (Ap.t. 1:14). “Lopuksi tahraton Neitsyt, joka oli varjeltu kaikelta perisynnin tahralta, maallisen vaelluksen päätyttyä otettiin ruumiineen ja sieluineen taivaan kirkkauteen ja Herra korotti hänet kaikkien kuningattareksi, jotta hän yhä enemmän tulisi Poikansa, herrain Herran (vrt. Ilm. 19:16) sekä synnin ja kuoleman voittajan, kaltaiseksi.” (LG 59)

Tässä on mielenkiintoista huomata, kuinka ohimennen konsiili käsittelee juhlallisesti julistetut vuosien 1854 ja 1950 Maria-dogmit. Niitä ei aseteta jälleen uskottaviksi juhlallisin sanankääntein niin kuin konsiileissa (myös Vatikaani II:ssa, esim. paaviuden tapauksessa) on tapana tehdä, kun käsitellään aihetta, josta joskus on jo jotain lopullista päätetty. Oppeja ei toki hylätä, mutta ne vain esitetään osana kirkon laajempaa kokonaisymmärrystä Mariasta, eikä niiden hylkääjiä uhata minkäänlaisilla kirouksilla.

Maria välittäjänä

LG:n 8. luku jakautuu viiteen alalukuun, joista edellä käsitellyt asiat kattavat kaksi ensimmäistä. Kolmas käsittelee Mariaa ja kirkkoa ja kattaa kohdat LG 60-65. Heti alkuun siteerataan Paavalin sanoja Timoteukselle (1. Tim. 2:5), joiden mukaan on yksi Välimies Jumalan ja ihmisten välillä, Kristus. Tätä jaetta protestantit ovat siteeranneet lukemattomia kertoja katolista Maria-oppia vastaan.

Miten tämä jae on ymmärrettävissä suhteessa katoliseen opetukseen Mariasta? Konsiili vastaa:

Marian äidillinen tehtävä ihmisiä kohtaan ei millään tavalla vähennä eikä himmennä tätä Kristuksen ainoata välimieheyttä, vaan todistaa sen voiman. Mikään autuaan Neitsyen vaikutus ihmisiin heidän pelastuksensa tiellä ei näet ole syntynyt välttämättömyyden pakosta, vaan jumalallisesta suostumuksesta. Se virtaa Kristuksen ansioiden ylenpalttisuudesta, nojautuu Kristuksen välimieheyteen, on siitä täydellisesti riippuvainen sekä ammentaa siitä kaiken voimansa. Uskovien välitöntä yhteyttä Kristukseen se ei millään tavoin vähennä, vaan edistää. (LG 60)

Ainoatakaan luotua ei koskaan voida asettaa samaan asemaan lihaksi tulleen Sanan ja Vapahtajan kanssa. Mutta samoin kuin papit ja uskova kansa eri tavoin osallistuvat Kristuksen ainoaan pappeuteen ja Jumalan ainoa hyvyys todellisesti virtaa luoduille monin eri tavoin, samoin Vapahtajan ainoa välitystyö ei sulje pois luotujen monenkaltaista myötävaikutusta, vaan herättää siihen sen lähtiessä yhdestä ainoasta lähteestä. Kirkko ei epäile myöntää Marialle tällaista alistettua tehtävää: se kokee sitä jatkuvasti ja laskee sen uskovien sydämelle, jotta he tämän äidillisen avun turvaamina liittyisivät kiinteämmin Välimieheen ja Lunastajaan. (LG 62)

LG 61 käy jälleen läpi Marian roolin Kristuksen elämän eri vaiheissa ja toteaa Marian näin erityisellä tavalla myötävaikuttaneen ”Vapahtajan työssä yliluonnollisen elämän uudelleen syntymiseen ihmissieluissa”. Marian äidintehtävä jatkuu taivaassakin, missä “lukemattomien esirukoustensa kautta hän yhä jatkaa armolahjojen välittämistä meille”, ja tämän vuoksi “Kirkko rukoilee autuasta Neitsyttä avuksi nimityksillä: uskovien puolustaja, avustaja, auttaja ja välittäjä”. (LG 62)

Vielä kerran konsiili muistuttaa: “Tämä on kuitenkin tulkittava siten, ettei sillä mitään vähennetä Kristuksen ainoan välimieheyden arvosta ja tehokkuudesta, eikä siihen mitään lisätä.” Joseph Ratzinger kirjoittaa kirjassaan Theological Highlights of Vatican II rohkeasti, että termit “kanssalunastaja” ja “kaikkien armojen välittäjä” ovat nyt “mennyttä” (s. 141). Marian kutsuminen “välittäjäksi” on aivan eri asia kuin sanoa, että hän on “kaikkien armojen välittäjä”.

LG 54 tosin sanoo jättävänsä auki kysymyksiä, “joihin teologit eivät vielä ole tuoneet täyttä selvyyttä”. “Näin säilytettäköön ne lausunnot, jotka katoliset teologiset koulut ovat vapaasti esittäneet hänestä” - näin ollen edelleen voi kuulla joidenkin katolilaisten kannattavan näitä termejä, joiden Ratzinger toteaa tyytyväisenä kuuluvan jo menneisyyteen.

Maria ja kirkko

Seuraavaksi teksti esittää kauniisti patristisen vision Marista kirkon perikuvana. Ajatus voi ensiksi tuntua oudolta, mutta se avautuu kyllä, kun sitä hieman mietiskelee. LG 63-65:n selitys on sen verran hieno, että jokainen kohta ansaitsee kunnon sitaatin:

[A]utuas Neitsyt liittyy kiinteästi myös Kirkkoon. Jumalan synnyttäjä on Kirkon perikuva, kuten jo pyhä Ambrosius opetti, nimittäin uskossa, rakkaudessa ja täydellisessä yhdistymisessä Kristukseen. Kirkon salaisuudessa, Kirkon, jota itseäänkin täydellä syyllä nimitetään äidiksi ja neitsyeksi, Maria on käynyt edellä osoittaen ylevän ja ainutlaatuisen esimerkin sekä neitseellisyydestä että äitiydestä. (LG 63)

Myös Kirkko, joka mietiskelee Marian salattua pyhyyttä, seuraa hänen rakkauttaan ja täyttää uskollisesti Isän tahdon, on tullut äidiksi ottamalla kuuliaisesti vastaan Jumalan sanan. Sanan julistamisen ja kasteen kautta Kirkko synnyttää Pyhän Hengen hedelmöittämiä ja Jumalasta syntyneitä lapsia uuteen ja kuolemattomaan elämään. Myös Kirkko on neitsyt, joka varjelee Yljälleen lupaamansa uskon koskemattomana ja puhtaana sekä säilyttää Herransa äidin esimerkkiä seuraten ja Pyhän Hengen voimalla neitseellisesti loukkaamattoman uskon, lujan toivon ja vilpittömän rakkauden. (LG 64)

Kirkko on autuaassa Neitsyessä jo saavuttanut täydellisyytensä; siitä syystä se esiintyy ilman tahraa tai ryppyä (vrt. Ef. 5:27). (…) Kääntäessään hartaasti ajatuksensa häneen ja mietiskellessään häntä ihmiseksi tulleen Sanan valossa Kirkko tunkeutuu aina syvemmälle ja täynnä kunnioitusta lihaksi tulleen Sanan korkeimpaan salaisuuteen ja muovautuu yhä enemmän Ylkänsä kaltaiseksi. Maria on astunut hyvin syvälle pelastushistoriaan, niin että hänessä yhtyvät ja hänestä heijastuvat tietyllä tavalla uskon suurimmat salaisuudet. Sananjulistuksen ja kunnioituksen kohteena ollessaan Maria vetää uskovia Poikansa ja hänen uhrinsa puoleen sekä Isän rakkauteen. (LG 65)

Marian kunnioitus kirkossa

LG 66 viittaa Marian omaan profetiaan hänen kunnioittamisestaan (Luuk. 1:48), joka on toteutunut kirkossa alusta asti ja kasvanut varsinkin “Efeson kirkolliskokouksesta lähtien” (v. 431). Marian kunnioitus on muihin luotuihin verrattuna ainutlaatuista mutta kuitenkin “eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle”. Mariaa kunnioitettaessa hänen Poikansa tulee kunnioitetuksi, ylistetyksi ja rakastetuksi.

Konsiili neuvoo teologeja ja sananjulistajia olemaan ekumeenisesti vastuullisia: “Heidän tulee sekä sanoissaan että teoissaan huolellisesti välttää kaikkea, mikä saattaisi johtaa erossa olevat veljemme tai muut väärinkäsitykseen Kirkon todellisesta opista.” (LG 67) Samassa yhteydessä uskovia kehotetaan muistamaan, “ettei todellinen hartaus ole hedelmätöntä, ohimenevää liikutusta eikä myöskään turhaa herkkäuskoisuutta, vaan lähtee todellisesta uskosta”.

Lumen Gentium päättyy kaunopuheiseen ekumeenismieliseen toteamukseen ja toivomukseen:

Pyhälle kirkolliskokoukselle tuottaa suurta iloa ja lohdutusta se tosiseikka, että myöskään erossa olevien veljiemme joukosta ei puutu niitä, jotka osoittavat Herran ja Vapahtajan äidille hänelle kuuluvaa kunnioitusta. Näiden joukossa ovat erikoisesti idän kristityt, jotka hartaasti ja palavasti yhtyvät ainaisen Neitsyen ja Jumalansynnyttäjän kunnioittamiseen. Kääntykööt kaikki uskovat maailmassa hellittämättä anomuksineen Jumalan ja ihmisten äidin puoleen, jotta hän, joka oli mukana alkukirkon rukouksissa, nytkin taivaassa korotettuna yli kaikkien autuaitten ja enkeleitten rukoilisi kaikkien pyhien yhteydessä puolestamme Poikaansa, kunnes kaikki kansojen perheet, yhtä hyvin ne, jotka kantavat kristityn kunnianimeä kuin ne, jotka eivät vielä tunne Vapahtajaa, rauhassa ja yksimielisyydessä kootaan onnellisesti yhdeksi ainoaksi Jumalan kansaksi pyhän ja jakamattoman Kolminaisuuden kunniaksi. (LG 69)

Kategoriat: Maria ja pyhät, Paavi ja kirkko, Teologia

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Cantemus ja “Rukoilevatko katolilaiset Mariaa?”

tammikuu 14, 2013

Helsingin katolinen hiippakunta eli katolinen kirkko Suomessa sai viime vuonna vihdoin uuden hienon laulukirjan, jonka nimeksi tuli Cantemus. Hiippakunnan liturgisen toimikunnan toimittama ja Katolisen tiedotuskeskuksen julkaiseman laulukirjan taival oli pitkä, mutta lopputulos on komea.

Evankeliumin vertauksen hyvän isännän tavoin Cantemus “ottaa esiin sekä uutta että vanhaa” (Matt. 13:52) - tekijäluettelosta löytyy kirkon ja kansan historiasta ja nykypäivästä tuttuja nimiä, niin katolisia kuin luterilaisiakin. Muutamia esimerkkejä:

Mikael Agricola, Samppa Asunta, Johann Sebastian Bach, Adolf Carling, Franciscus Assisilainen, Anna-Mari Kaskinen, Juho Kyntäjä, Marko ja Pilvi Tervaportti, John Henry Newman, Teivas Oksala, Olaus Petri, Pentti Laukama, Kaarina Koho, Tuomas Akvinolainen, Anna-Maija Raittila, Johan Ludvig Runeberg, Teemu Sippo, Tuomo Vimpari, Elias Lönnrot, Markus Mäkelä, Martti Luther, Markku Koponen, Leevi Madetoja, Hemminki Maskulainen, N.F.S. Grundtvig, Dietrich Bonhoeffer, Anja Purhonen, Kati Fehér ja Outi Kecskeméti.

Tämän blogin luonteen vuoksi tarkastelen tässä laulukirjan lauluja teologisesta näkökulmasta. Cantemus on itse asiassa täynnä todella kaunista ja hyvää teologiaa. Alusta alkaen se on äärimmäisen Kristus-keskeinen, adventin, joulun, paastonajan, pyhän viikon, pääsiäisajan ja muiden Kristus-juhlien laulut keskittyvät aivan evankeliumin ytimeen.

Summittain arvioiden noin puolet Cantemuksen lauluista ovat Kristuksen ylistystä, palvontaa ja kontemplaatiota. Osa III, joka on suunnattu eukaristialle, on tietysti siten ipso facto myös suunnattu Kristukselle. Muutamiin lauluihin on luterilaisten messuvieraiden iloksi jätetty luterilaista ehtoollisteologiaa (173: “Kristus itse salatusti / yhtyy leipään, viinihin”; 175: “On leipä, viini tässä / ruumiini vereni”).

Ainoastaan osat IV ja V saattavat tuntua oudoilta luterilaisten ja muiden ei-katolisten (ja ei-ortodoksisten) kristittyjen korvissa, ne kun on suunnattu Marialle ja pyhimyksille. Niistä on muutama sana paikallaan.

Rukoilevatko katolilaiset Mariaa?

Marian rukoileminen ja “palvominen” on yleinen katolilaisia vastaan esitetty syytös. Protestantit sanovat, ettei Raamattu käske moista tekemään eivätkä apostolit rukoilleet Mariaa. Vain Jumalaa tulee palvoa, ei ketään muuta.

Tähän katolilaiset vastaavat usein, ettei Mariaa rukoilla, vaan häneltä ainoastaan pyydetään esirukouksia. Häntä ei palvota vaan kunnioitetaan. Cantemuksen valossa rukoilemis- ja palvomiskysymykset on erotettava toisistaan.

Esimerkiksi laulut 185 (Alma redemptoris mater), 191 (Salve Regina) ja 196 (Sub tuum praesidium) ovat suoraan Marialle osoitettuja rukouksia, eivät esirukouspyyntöjä. Laulussa 209 sanotaan suoraan: “sinua siksi me rukoilemme”, samoin laulussa 213: “sinua rukoilemme”. Näistä sanoista vastuussa ovat ainoat suomalaiset katoliset papit, Tuomo Vimpari ja (piispa) Teemu Sippo, ei siis mikään latinalaisamerikkalainen kansanperinne.

Jos yksi maailman luterilaisvaikutteisimmista katolisista hiippakunnista rukoilee virallisessa laulukirjassaan Mariaa, voi vain kuvitella, mitä Etelä-Amerikassa, Italiassa tai Filippiineillä lauletaan. Ja jos Helsingin katolisen hiippakunnan laulukirjakin rukoilee Mariaa, lienee aika turha taktiikka yrittää väittää, etteivät katolilaiset rukoile Mariaa.

Joku voisi tietysti lähteä sille dogmaattiselle linjalle, että Mariaa ei oikean kirkon opin mukaan saa rukoilla mutta että kirkko käytännössä rikkoo omaa uskoaan vastaan hyvin laajalti. Tähän sanoisin niin kuin Jeesus Paavalille: “Paha sinun on potkia pistintä vastaan” (Ap.t. 26:14). Kirkko rukoilee Mariaa, piste. Ainoa mahdollisuus on yrittää ymmärtää.

Saako Mariaa rukoilla? 

On totta, että Raamattu ei käske rukoilemaan Mariaa, eikä meillä ole näyttöä siitä, että apostolit tai heidän välittömät seuraajansa olisivat rukoilleet Mariaa. Tämä ei kuitenkaan ratkaise asiaa suuntaan eikä toiseen. Raamattu ei myöskään missään sano, ettei uskonnossa saisi tehdä mitään sellaista, mitä Raamattu ei erikseen käske (samalla menisi kaikkien protestanttien liturgiset perinteet tai niiden korvikkeet kuten ylistyskonsertit), eikä Raamattu missään kiellä Marian rukoilemista.

Marian rukoileminen on kristillisessä kirkossa vanhempaa perua kuin Uuden testamentin kaanon, johon kaikki kristityt uskovat - eivät Raamatun, vaan kirkon yhteisen tradition ja varhaisten kirkolliskokousten päätösten nojalla (usein tiedostamattaan). UT:n kaanon lukkiutui hieman ennen vuotta 400, kun taas Sub tuum praesidium -rukous on löydetty egyptiläisestä liturgiasta n. vuodelta 250. Lex orandi, lex credendi.

Maria-rukousten taustalla on tietysti oletus siitä, että Maria on saanut asemansa Jumalalta - kaikki hänen rukousvastauksensa ovat siis riippuvaisia Jumalasta. Lisäksi taustalla on oletus siitä, että rukoileminen ei välttämättä ole palvomista. Rukous ja palvonta eivät ole synonyymejä. Tässä on ratkaiseva pointti.

Raamattu kylläkin kieltää muiden kuin Jumalan palvomisen. Matt. 4:10:ssä Jeesus muistuttaa Saatanaa siitä, että vain Jumalaa tulee palvoa: γέγραπται γάρ, Κύριον τὸν θεόν σου προσκυνήσεις καὶ αὐτῷ μόνῳ λατρεύσεις. Marjatta Jaanu-Schröder on kiinnittänyt huomiota siihen erikoiseen asiaan, että kreikan verbi proskyneo, joka lähes kaikille muille kielille käännetään sanalla “palvoa”, on kautta aikain käännetty suomenkielisissä Raamatuissa muilla sanoilla: kumartaa, kunnioittaa, rukoilla (Ks. Matt. 4:9-10, Joh. 4:22-24, Hepr. 1:6).

Toinen yllä lihavoitu kreikankielinen verbi on samaa juurta kuin yksin Jumalalle osoitettavaa palvontaa merkitsevä teologinen termi latria (joka on latinannettua kreikkaa). Katolinen kirkko tekee eron Luojalle osoitettavan palvonnan (latria) ja luodulle osoitettavan kunnioituksen (dulia) välillä (ks. Lumen Gentium 51, 66). Marian tapauksessa puhutaan joskus hyperduliasta, joka kuitenkin “eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle” (LG 66).

Palvovatko katolilaiset Mariaa?

Katolilaiset eivät siis palvo Mariaa, tai ainakaan katolinen kirkko ei virallisesti palvo Mariaa, vaan palvonta kuuluu yksin Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Tämä näkyy ennen kaikkea kirkon omassa jumalanpalveluselämässä eli messussa, ylimmässä palvonnan aktissa, joka osoitetaan Isälle Pojan kautta Hengessä. Maria sen sijaan mainitaan vain ohimennen kerran tai kaksi muiden pyhimysten kera.

Sekaannus johtuu nähtävästi paljolti siitä, ettei suomenkielisissä Raamatuissa Agricolasta alkaen - ja sitä kautta luterilaisessa kielenkäytössä - ole tehty selvää eroa palvomisen, rukoilemisen ja kumartamisen välillä. Jos pelkkä kumartaminen on palvomista, niin silloin japanilaiset ja kiinalaiset palvoisivat toisiaan tervehdyksissään. Jos pelkkä rukoileminen on palvomista, niin ei ihme, että katolilaisten luullaan palvovan Mariaa ja pyhiä.

Vaikka käsite-ero on selvä, yhtä selvää ei ole, mikä kaikki ihmisen psykologiassa olisi laskettava pelkäksi kunnioittamiseksi ja mikä taas palvomiseksi. Onko palvonnan ja kunnioituksen ero määrällinen vai laadullinen? Munkki Serafim Seppälä pohtii näitä kysymyksiä kirjassaan Elämän äiti. Hän viittaa Johannes Damaskolaiseen ensimmäisenä, joka muotoili selkeän käsitteellisen eron kunnioittamisen ja palvonnan välille.

Seppälän mukaan kirkkoisät eivät anna selkeää vastausta psykologiseen puoleen, tunnetila ei ole ratkaiseva kriteeri. Johannes Damaskolaisella ero vaikuttaa olevan kognitiivinen, se siis “määrittyy sen mukaan, mitä palvonnan kohteen ymmärretään olevan” (s. 331).

Kirkkoisiä ei askarruttanut se, kuinka pitkälle luodun lähestymisessä voidaan mennä: ihminen voi “kunnioittaa niin paljon kuin osaa ja palvoa niin paljon kuin kykenee, sillä molemmat ovat rakkautta, eikä rakkaudessa ole rajoja”. “Lyhyesti sanoen kunnioittaminen on luodun rakastamista, palvominen on luomattoman rakastamista.” (s. 331)

—

Tänään maanantaina 14.1. 2013 klo 14-16 Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 5 Suomen teologisen instituutin 25-vuotisjuhlaluento ja paneelikeskustelu tähän artikkeliin liittyvästä aiheesta “Voiko ihmistä rakastaa liikaa? C. S. Lewisin rakkauden teologiaa”. Luennoitsijana tohtorikoulutettava Jason Lepojärvi, paneelikeskustelussa lisäksi mukana Emil Anton ja Esko Murto, pj. Timo Eskola. Tilaisuuden päätteeksi kahvitarjoilu. Tervetuloa!

Kategoriat: Maria ja pyhät, Teologia

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Elämän äiti

lokakuu 8, 2012

Sain vihdoin luettua loppuun Serafim Seppälän (a.k.a. Munkki Serafim) suuren, paksun ja painavan mutta samalla esteettisen, hyvin kirjoitetun ja sisällöllisesti antoisan teoksen Elämän äiti - Neitsyt Mariasta varhaiskristillisessä teologiassa (Maahenki 2010).

Kirja käy läpi Marian aseman kristillisessä kirjallisuudessa heti Uuden testamentin jälkeiseltä ajalta aina patristisen kauden loppuun asti. Lopussa luodaan myös mielenkiintoinen katsaus Koraanin yllättävänkin korkeaan mariologiaan.

Teos päättyy erinomaisiin kokoaviin loppupäätelmiin (s. 368-371), joille tämän artikkelin pääasiassa perustan. Kirjassa siteerattu materiaali on näet aivan liian laajaa yhdessä artikkelissa käsiteltäväksi. Suosittelen jokaiselle Marian asemaa pohdiskelevalle kirjan kahlaamista läpi, vaikka se jonkin aikaa varmasti viekin.

Seppälä päätyy kirjassaan hyvinkin samanlaisiin johtopäätöksiin, kuin joihin itse olin aiemmin päätynyt tuntemaani patristista aineistoa ja dogmihistoriaa pohtimalla. Seppälän kirja entisestään vahvisti aavistuksiani ja tuki niitä laajalla aineistolla - joistakin kirjassa esiintyvistä kirkkoisistä en ollut koskaan kuullutkaan.

Mitä nuo johtopäätökset sitten ovat? Jos ensin tarkasteltaisiin vastakohdaksi kahta ääripään käsitystä kirkon mariologiasta. Yhden ja hyvin laajalle levinneen näkemyksen mukaan “Marian-palvonta” tuli kirkkoon pakanuudesta, kun kristinusko tuli viralliseksi uskonnoksi ja ihmiset kaipasivat vastinetta vanhoille äitijumalattarille. Toisen äärinäkemyksen mukaan kirkon koko mariologia on sellaisenaan apostoleilta annettua traditiota.

Historiallinen tutkimus osoittaa molemmat käsitykset vääriksi. Pikemminkin on niin, että Marian asema ja kunnioitus ovat pikku hiljaa kasvaneet kirkon traditiossa, “jossa ei ole radikaaleja murroskohtia” (s. 369). Seppälä kiteyttää asian hyvin: “Kunkin sukupolven mariologiset ajatukset kumpusivat edellisten isien esittämistä ajatuksista…” (ibid.).

Marian tehtävä uutena Eevana, hänen neitsyytensä synnytyksessä ja sen jälkeen, hänen tittelinsä Jumalansynnyttäjänä, rukousten osoittaminen hänelle, usko hänen synnittömyyteensä, ruumiilliseen taivaaseenottamiseensa sekä taivaallisen välittäjän ja valtiattaren asemaansa - kaikki tämä on mahdollista “koherentisti ymmärtää kirkon sisäisenä, ehyenä kasvuprosessina” (ibid.).

Seppälä kirjoittaa osuvasti: “Modernille hypoteesille Mariasta ‘pakanallisena äitijumalattarena’ ei ole patristisessa kirjallisuudessa minkäänlaista suoranaista tukea; hypoteesi on rakennettava kokonaan ei-kristillisten uskontojen ja ennakkoluulojen näkökulmasta - kirkon oman kirjallisuuden pohjalta ajatus itse asiasa on täysin absurdi.” (ibid.)

Seppälä tunnustaa silti historiallisia ongelmia: Marian taivaaseenottamisen ja taivaallisen valtiattaren rooli tulevat patristiseen kirjallisuuteen “kronologisesti varsin myöhään”, mikä on ongelmallista, kun kerran kyse on kuitenkin nimenomaan historiallisesta tapahtumasta. Lisäksi täytyy tunnustaa, ettei koherentti kehityshistoria välttämättä tarkoita opin totuutta. (ibid.)

Munkki Serafim esittää tässä kaksi hyvää havaintoa: Marian “kunnioitus perustuu hänen taivaalliseen asemaansa, ei tuosta asemasta kertoviin teksteihin”. “Koko kristikunnan yhteinen kokemus Mariasta taivaallisena toimijana oli se pohja, jolta aihetta koskeva ajattelu homilioineen ja hymneineen vähitellen syntyi, tuo kokemus ei syntynyt kyseisten tekstien pohjalta.” (s. 370)

Marian kasvava rooli oppihistoriassa asettaa meidät myös historianfilosofisen kysymyksen eteen. Voimme nähdä opinkehityksen alkuperäisen puhtauden asteittaisena turmeltumisena tai totuuden kasvavana ymmärryksenä. Molemmat ovat tekstien valossa mahdollisia, mutta kuinka haluamme historian nähdä?

Seppälä tunnustaa, että “historiallisesta Mariasta on todella tietoa hyvin niukalti”, mutta lisää, että kirkko tuntee Marian “myös historiassa“. “Tämä sakraalin historian Maria on taivaallinen nainen, jonka toiminta ja vaikutus on saanut rakkuden ja kunnioituksen häntä kohtaan vahvistumaan maan päällä.” (ibid.)

Pappisprofessori Serafim esittää myös mielenkiintoisen ekumeenisen havainnon: patristiset tekstit voivat lieventää “ortodoksien mahdollisia ennakkoluuloja roomalaiskatolista mariologiaa kohtaan”, nimittäin sen “kaikki keskeiset elementit löytyvät bysanttilaisesta teologiasta, homiletiikasta ja hymnografiasta”. Maria on ”idän ja lännen kirkkoa yhdistävä tekijä”. (ibid.)

Tässä arvostelussa ei ehkä vielä ole käynyt tarpeeksi selväksi se, mikä on kaikkein tärkeintä, nimittäin että Marian asema ja kunnioitus on kirkkoisillä “äärimmäisen Kristus-keskeistä” (s. 368) ja perustuu kokonaan inkarnaation salaisuuteen - “kaikki muu seurasi siitä luontaisesti, suorastaan vääjäämättömästi” (s. 369).

Siksi Seppälä selittää lopuksi kirjansa nimen merkityksen seuraavasti: “Todellinen elämä on Jumalassa, ja tuo jumalallinen elämä on Kristuksessa tullut maan päälle… Kristuksen jumalallinen elämä oli taivaasta, mutta ihmiselämäänsä hän ei kuitenkaan saanut taivaasta vaan maan päältä, Mariasta. Kristuksessa ikuinen jumalallinen elämä ja Marian maallinen ihmiselämä yhdistyivät yhdeksi jumalallis-inhimilliseksi elämäksi. Tässä mielessä Maria on Elämän äiti.” (s. 371)

Kategoriat: Dogmihistoria, Maria ja pyhät

Kommentit: 1 kommentti

Autuas Johannes Paavali II!

helmikuu 7, 2011

Tieto on toivottavasti kantautunut jo itse kunkin korviin: Johannes Paavali II julistetaan vappuna autuaaksi! Jos joku ei vielä tiedä, jos joku ei vielä ole sisäistänyt jymyjuttua, hänelle on kiireesti kerrottava suuri ilouutinen: edellinen paavimme nousee 1.5. alttarien kunniaan!

Autuaaksi julistaminen eli beatifikaatio merkitsee sitä, että kirkko tunnustaa henkilön olevan taivaassa ja sallii hänelle osoitettavan julkista kunnioitusta ja esirukouspyyntöjä. Tätä siis tarkoittaa “alttarien kunnia” - Johannes Paavali II:n kuvia voidaan asettaa kirkkoihin ja liturgia saa vedota hänen taivaalliseen suojelukseensa.

Beatifikaatio on ensimmäinen askel prosessissa, jonka toisen vaiheen eli kanonisaation jälkeen tietty henkilö tunnustetaan maailmanlaajuisessa kirkossa lopullisesti pyhimykseksi. Sekä beatifikaatio että kanonisaatio vaativat jonkinlaisen tieteen selitysrajat ylittävän ihmeen. Johannes Paavali II:n tapauksessa Parkinsonin tautia sairastanut henkilö parantui pyydettyään edesmenneen samaa tautia sairastaneen paavin esirukousta.

Koko maailman tuntema pyhimys

Johannes Paavali II kuoli pyhyyden maineessa, ja hänen hautajaisissaan liehuivatkin jo liput “Santo subito!” eli “Heti pyhimykseksi!”. Tyypillistä meksikolaista alttaria ovat jo pitkään koristaneet Johannes Paavali II:n (joka teki ensimmäisen paavillisen ulkomaanmatkansa juuri Meksikoon) ja Guadalupen Neitsyt Marian (jonka ansiosta Meksiko kääntyi kristinuskoon) kuvat.

Johannes Paavali II:n autuaaksijulistaminen on erityisen merkittävä koko nykymaailmalle, sillä lähes kaikki “tuntevat” edesmenneen paavin. Hän nimittäin matkusti paaviutensa aikana enemmän kuin kaikki aiemmat paavit yhteensä, enemmän kuin melkein kuka hyvänsä maailmanhistoriassa. Minne hyvänsä hän menikin, tuhannet tai miljoonat kokoontuivat paikalle. Lähes aina paavi jätti jälkeensä lähtemättömän vaikutuksen.

Suomi ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus: Johannes Paavali II oli maailmanhistorian ensimmäinen (ja on toistaiseksi ainoa) Suomessa käynyt paavi. Monet muistavat vielä hänen puheensa Turun tuomiokirkossa ja messunsa Helsingin jäähallissa. Paavi teki vaikutuksen suomalaisiin, mutta niin teki Suomikin paaviin - paavin kerrotaan sanoneen paluumatkalla, että Vatikaanin on mietittävä uudelleen suhteensa pohjolan luterilaisiin.

Nyt tämä niin lähellä ollut, keskellämme elänyt ihminen onkin jo yhtäkkiä kohta virallinen pyhimys. Tämä on monelle uusi kokemus: minun näkemäni (vaikkakin sitten vain televisiosta) ihminen on pyhimys. Voiko pyhimyksiä vielä olla meidänkin aikanamme? Tapahtuuko yhä ihmeitä? Voiko paavi rukoilla puolestani? Voisiko minustakin tulla pyhimys, voinko minäkin päästä oikeasti taivaaseen?

Inhimillinen pyhimys

Katolinen kirkko vastasi näihin kysymyksiin painavan myöntävästi jo Vatikaanin II konsiilissa 1960-luvulla. Johannes Paavali II osallistui konsiiliin piispana ja omisti koko paaviutensa sen opetusten selittämiselle ja käytäntöön panemiselle. Konsiili julisti Kristuksen kutsuvan jokaista pyhyyteen. Johannes Paavali II toisti väsymättä, että juuri Kristus paljastaa ihmiselle hänen todellisen luonteensa ja kutsumuksensa.

Johannes Paavali II eli Karol Wojtyła kasvoi sotien repimässä Puolassa. Hän näki, kuinka kaksi totalitaarista hirmuvaltaa, kansallissosialistinen Natsi-Saksa ja kommunistinen Neuvostoliitto, valtasivat vuorotellen hänen rakastamansa Krakovan kaupungin ja muun Puolan sekä alistivat sen ideologiansa alle. Wojtyła näki omin silmin ihmisten kärsimyksen, viattomien vangitsemisen ja kaiken sen karmeuden, mihin ihminen kykenee.

Näistä ajoista asti ihmisen ymmärtäminen oli keskeinen teema filosofisesti orientoituneelle Wojtyłalle. Koetut karmeudet olisivat voineet johtaa epätoivoon ja epäuskoon, mutta Wojtyłan ne johtivat näkemään sen, missä hädässä ihminen on ilman Jumalaa. Samoin kuin sen, kuinka Jumala laupeudessaan rakastaa hädässä olevaa ihmistä ja samaistuu häneen kärsiessään ristillä. Kristus osoittaa, kuka on ihminen ja kuka on Jumala.

Paavin elämä ja teot

Tämä ei jäänyt pelkäksi teoriaksi. Paavi haki jokaiseen ratkaisuunsa neuvoa rukouksesta, keskustelusta Kristuksen kanssa. Jälkeä syntyi: kommunismi kaatui Puolasta (tästä ks. loistava dokumentti 9 Days That Changed the World), ekumenia edistyi valtavasti, köyhät tunsivat paavin olevan heidän kanssaan, maailman nuortenpäivät keräsivät miljoonia, uusia pyhimyksiä ilmeni kuin liukuhihnalta…

Valitettavasti suomalainen media noteerasi useimmiten vain paavin konservatiiviset seksuaalimoraaliset lausunnot, nekin kovin pinnallisesti. Onneksi suomeksi on pian ilmestymässä Jason Lepojärven kirja Johannes Paavali II:n ruumiin teologiasta, joka avaa paavin seksuaaliopetuksen kauneutta sen sisältä käsin.

Suosittelen myös Johannes Paavali II:n elämäkertoja, olen lukenut niitä jopa neljä (Opowieść o świętości, Karol il Grande, A Life with Karol, Dlatego Święty), katsonut kolme (Karol 1 ja 2 sekä John Paul II, jokaisen kahdesti) ja kuunnellut yhden (Santo Subito). Kuuluisimmat englanninkieliset elämäkerrat ovat A Witness to Hope ja The Universal Father.

Beatifikaatio ja media

Haluaisin myös esittää haasteen medialle: Johannes Paavali II:n beatifikaatio on uutisoitava kattavasti, monipuolisesti ja reilusti. Kommentaattoreiksi on pyydettävä oikeita asiantuntijoita eikä vain ketä tahansa yliopistoteologia, joka tietää jotain katolisesta kirkosta. Beatifikaatiomessu tulee näyttää suorana lähetyksenä.

Ihmisille on näytettävä paavin valtaisa merkitys maailmalle ja maailmassa (yhä tänä päivänä), ja katolinen näkökulma on saatava avatuksi sisältä käsin. Sisällön on keskityttävä pyhyyteen, paavin henkilöön ja beatifikaatioon, ei pedofiliaskandaaleihin eikä Afrikan AIDS-tilanteeseen (vaikka nämäkin ovat vakavasti otettavia aiheita, eikä niitä ole tyystin sivuutettavakaan). Paavin muistoa on kunnioitettava asianmukaisesti.

Blogin lukijoita kehotan ottamaan yhteyttä paikkakuntansa medioihin ja vaikuttamaan siihen, että edellä esitetty visio toteutuisi. Tämän artikkelin voi myös lähettää linkkinä mediavaikuttajille.

Näillä sanoilla haluaisin valmistella Suomen kansaa ottamaan vastaan vapun iloisen uutisen innokkaan kiinnostuneesti. Johannes Paavali II on myös meidän pyhimyksemme, hän välitti meistä ja tuli luoksemme. Sitäkin suuremmalla intensiteetillä hän nyt sympatiseeraa meitä taivaasta. Rohjetkoon itse kukin edes varovaiseen huokaukseen: autuas Johannes Paavali II, auta meitä, rukoile Suomen puolesta!

Kategoriat: Maria ja pyhät, Paavi ja kirkko

Kommentit: 1 kommentti

Mariologisia maisemia

huhtikuu 19, 2010

Viime viikonloppuna järjestettiin harvinaislaatuisen korkeatasoinen teologinen konferenssi Helsingin Johanneksenkirkon srk-salissa. Sitä varten Suomeen oli matkannut jopa Cambridgen yliopiston ensimmäinen katolisen teologian professori sitten reformaation, dominikaani-isä Aidan Nichols. Muita huippuluennoitsijoita olivat mm. Antti Laato vaimoineen, Sven-Olav Back ja munkki Serafim. Tässä muutamia konferenssin inspiroimia ajatuksia.

Salatut Maria-opit

Sven-Olav Back aloitti viikonlopun mahtavalla luennolla Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä Mariassa. Hän argumentoi aivan päinvastaista kuin mitä teologisessa tiedekunnassa yleensä opetetaan, käyttäen silti samoja metodeja ja vähintään yhtä vakuuttavia eksegeettisiä argumentteja. Hän huomautti, että Jeesuksen neitseestäsyntyminen luo Matt. 1:ssä ongelman Daavidin jälkeläisyyden näkökulmasta - jos kerran Joosef ei ollutkaan Jeesuksen isä. Matt. 2 selittää sitten, kuinka Joosefista tuli Jeesuksen laillinen isä. Koska neitseestäsyntyminen oli Matteukselle tietyllä tavalla selityksiä kaipaava ongelma, se tuskin oli hänen keksintöään.

Neitseestäsyntymisen satumaisuutta opettavat eksegeetit vetoavat usein siihen, että neitseestäsyntymisoppi ei esiinny laajalti varhaiskristillisessä kirjallisuudessa. Back muistutti pakanallisen Kelsoksen (2. vuosisata) neitseestäsyntymiseen kohdistamasta pilkasta. Jos neitseestäsyntyminen oli omiaan tekemään kristinuskosta pilkan kohteen, siitä tuskin haluttiin pitää valtavaa meteliä. Samoin argumentoi Antti Laato, joka viittasi 1. Tim. 3:16:n olevan kenties vastaus väitteisiin kristinuskosta jumalattomuuden mysteerinä, jossa 1. Moos. 6:n tavoin jumalolento tulisi tekemään ihmistyttären raskaaksi.

Anni Maria Laato tarkasteli patristista mariologiaa ja esitti samansuuntaisen väitteen Marian äitiyden opista. Yleinen väite kun kuuluu, että kristityt alkoivat “palvoa” Mariaa konstantinolaisen käänteen jälkeen pakanallisten jumalatarkulttien esimerkin mukaan. Laato taas toi esille sellaisen mahdollisuuden, että varhaisilla vuosisadoilla Mariasta ei julkisesti kirjoitettu tai puhuttu niin paljon äitinä yms. juuri pakanakultteihin sekottumisen välttämiseksi. Silti tekstejä on olemassa riittävästi voidaksemme ajatella, että opin substanssi oli olemassa jo kristillisyydessä - käänteen jälkeen korkeintaan kristillistettiin pakanallista taidetta yms.

Korkeaa mariologiaa

Korkeammissa sfääreissä liikuttiin Aidan Nicholsin ja munkki Serafimin esitelmissä Mariasta kanssalunastajattarena ja taivaallisena valtiattarena. Nichols esitteli kanssalunastajatar-opin variaatiot: minimalistinen (“fiat” ja inkarnaatioon osallistuminen) ja maksimalistinen (lunastustyöhön osallistuminen), subjketiivinen (Kristuksen uhrin hedelmien välittäminen/jakaminen) ja objektiivinen (itse Kristuksen uhriin osallistuminen). Nichols itse argumentoi näiden kaikkien puolesta.

Minimalistinen näkemys on helppo hyväksyä, sillä Marian vastaus enkelin kysymykseen on kirjoitettu Raamattuun ja se on tulkittu hyvin varhain (Justinus ja Ireneus) ihmiskunnan pelastuksen aikaansaavaksi syyksi. Maksimalistinen käsitys taas voidaan ymmärtää helpommin, kun se suhteutetaan varhaisten isien oppiin lunastavasta inkarnaatiosta. Jos inkarnaatio on lunastava niin että se on sisäisesti suuntautunut pääsiäissalaisuuteen, samalla periaatteella Marian yhteistyö inkarnaatiossa voidaan ymmärtää myös pääsiäissalaisuuteen laajentuvana.

Kirkkoisä Ambrosius opetti jo, että Maria ristin juurella tarjosi kärsimyksensä voidakseen edes hitusen edesauttaa syntisten pelastusta. Marian voidaan ajatella kuolleen sydämessään Jeesuksen kanssa, hän liittyi Kristuksen uhriin kuten mekin teemme messussa. Kanssalunastajataroppi täydentää uskonoppien kokonaisuutta tuomalla uuden Eevan selvemmin mukaan ensimmäisen Eevan lankeemuksen korjaamiseen, ja se täydentää myös aukon, joka on jäänyt kahden viimeisen Maria-dogmin välille ja selittää niiden sisäisen logiikan.

Marian asema taivaallisena valtiattarena on Serafim Seppälän mielestä enemmän käytännöllinen kuin teologinen kysymys. Munkki Serafim korosti kirkon liturgian heijastamaa kokemusta siitä, että Maria todella on taivaallinen valtiatar. Hän alleviivasi myös sitä, että tekstien löytyminen ei ole missään suorassa suhteessa taivaalliseen todellisuuteen niin, että varhaisemman tekstin löytyminen saisi Marian korkeammalle taivaan hierarkiassa. Silti Serafim kävi läpi monia tekstejä 200-luvulta lähtien, joissa Maria esitetään taivaallisessa asemassa, rukousten kohteena, ruumiineen ja sieluineen taivaaseen otettuna valtiattarena, kerubeja ja serafeja korkeampana.

Munkki Serafimilta on juuri ilmestynyt uusi valtava kirja Mariasta varhaiskristillisissä teksteissä. Tämä on todella merkittävä lisä suomalaiseen teologiseen kirjallisuuteen. Julkaisija on Maahenki ja kirjan nimi on Elämän äiti. Suositeltava opus, jos vain rahat, aika ja innostus riittävät. Lisäksi menneen Maria-konferenssin kaikki esitelmät julkaistaan tulevaisuudessa kirjana. Lisätietoja antaa Antti Laato.

Kategoriat: Maria ja pyhät

Kommentit: 8 kommenttia

Maria läpi vuosisatojen

huhtikuu 6, 2009

Mariaa ei ole syytä muistella vain jouluna vaan myös pääsiäisenä: “Jeesuksen ristin luona [seisoi] hänen äitinsä…” (Joh. 19:25) Luin hiljattain arvostetun teologin Jaroslav Pelikanin kirjan Mary Through the Centuries (Yale University Press 1996, saatavilla Helmet-kirjastosta ainoana Pelikanin kirjana). Pelikan kääntyi luterilaisuudesta ortodoksisuuteen vuonna 1998 ja kuoli vuonna 2006. Hänen kirjansa Marian merkityksestä kulttuurin ja kristinuskon historiassa avasi useita mielenkiintoisia näkökulmia.

Opin kehityksestä

Pelikan aloittaa terävällä huomiolla opin kehityksestä. Hän kysyy, millä raamatullisilla ja opillisilla kriteereillä protestantti hyväksyy opin kehityksen Matt. 28:19:sta nikealais-konstantinopolilaisiin kolminaisuusmääritelmiin mutta torjuu Matt. 26:26:n tai Matt. 16:18:n kehityksen ja määritelmät transsubstantiaatiosta tai paaviudesta. Tämän Pelikan sanoo alkusoittona seuraaviin lukuihin, joissa hän käsittelee Marian merkityksen ja aseman kehittymistä.

Sivulla 15 Pelikan huomauttaa, että oli lyhyt askel soveltaa Aadam-Kristus-typologiaa Eevaan ja Mariaan: “Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita.” (Room. 5:19) Vaikka Uusi testamentti ei tätä askelta ottanut, varhaisimmat kirkkoisät jatkoivat siitä, mihin Paavali jäi. Irenaeus totesi reilut sata vuotta Paavalin jälkeen: “Eevan tuli palautua Mariassa, niin että neitsyt… tekisi tyhjäksi ja tuhoaisi neitseellisen tottelemattomuuden neitseellisellä tottelevaisuudella.” Irenaeus piti itseään apostoleilta saadun uskon eteenpäin antajana (s. 43).

Oppi toisesta Aadamista, joka oli “taivaallinen” toisin kuin “maallinen” ensimmäinen Aadam (ks. 1. Kor. 15:45-47) johti pian kuitenkin vaaralliseen doketismiin, jonka mukaan Kristus vain näytti ihmiseltä mutta oli oikeasti vain taivaallinen olento, joka ei saanut mitään ihmisluontoa Marialta vaan tuli hänen lävitseen kuin vesi putkesta. Tähän kristityt vastasivat korostamalla Jeesuksen tosi syntymää neitsyt Mariasta ja kuvaamalla Mariaa raskaana (s. 47-50).

Marian neitsyys ja muita typologioita

Vaikka Uudessa testamentissa oli suhteellisen vähän eksplisiittistä aineistoa Mariasta, oli varhaisilla kristityillä käytössään myös koko Vanha testamentti, johon he uskoivat Uuden testamentin kätkeytyvän. (s. 23) Samoin kuin Jeesuksesta, myös Mariasta saatettiin löytää typologioita, ennuskuvia. Jotkut näistä ovat löytäneet tiensä jo itse Raamattuun: Matteus siteeraa Jesajan ennustusta raskaaksi tulevasta neitsyestä. Kristityt päätyivät typologioiden oikeutukseen kiistassa markionilaisia ym. vastaan, jotka Vanhan testamentin kirjaimellisiin merkityksiin vedoten kielsivät sen tulevan kristittyjen Jumalalta.

Marian neitsyyteen löydettiin myös eksoottisempia viittauksia. Kirkkoisä Hieronymus tulkitsi Laulujen Laulun sulhasen ja morsiamen Jumalaksi ja Mariaksi (eikä tämä ole mikään epäoikeutettu tulkinta, jos Maria kerran on uusi Eeva ja uuden Aadamin, Jumal-ihmis-Kristuksen puoliso sekä Jumalan kansan perikuva). Siellä hän näki neitseellisessä Mariassa suljetun puutarhan ja sinetöidyn lähteen: hortus conclusus soror mea sponsa, hortus conclusus, fons signatus (4:12 Vulgatan mukaan, Pelikan s. 29).

Laulujen laulusta löytyy myös perusta Musta Madonna-teemalle: nigra sum sed formosa - “Minä olen musta, mutta ihana” (1:5 Vulgatan ja vanhan käännöksen mukaan). Lisäksi Mariasta, hyveellisestä naisesta, tuli vastaus Sananlaskujen lopun kysymykseen: mulierem fortem quis inveniet - Kelpo vaimon kuka löytää? (Sananl. 31:10 Vulgatan ja vanhan käännöksen mukaan) Samoin Mariassa nähtiin taivaan enkelten ylistyskuoron johtaja toisen Vanhan testamentin Marian mukaan: “Naisprofeetta Mirjam, Aaronin sisar, otti käteensä rummun, ja kaikki naiset seurasivat häntä tanssien ja rumpua lyöden. Mirjam viritti laulun: — Laulakaa ylistystä Herralle, hän on mahtava ja suuri: hevoset ja miehet hän mereen suisti!” (2. Moos. 15:20-21, Pelikan s. 25-28.)

Maria-dogmeista

Muutama mielenkiintoinen huomio Maria-oppeihin liittyen. Pelikan toteaa Theotokos-tittelin olevan saatavilla olevien tietojen valossa kristillinen termi, ei siis lainaus mistään pakanakulteista (s. 55). Marian neitsyyteen liittyen Pelikan kiinnitti (s. 29) ensimmäistä kertaa huomioni sellaiseen seikkaan, että evankelista Luukas, joka eniten painottaa Marian neitsyyttä (Luuk. 1:27, 34) ja joka lienee saanut tietoja suoraan Marialta (ks. Luuk. 1:1-4, Ap.t. 1:14), ei vastoin kaikkia muita evankelistoja mainitse Jeesuksen veljiä lainkaan. Hän näyttää olleen perillä Marian neitsyydestä ja halunneen välttää väärinymmärryksiä kirjoittaessaan kreikankieliselle yleisölle jättäessään maininnat veljistä pois.

Theotokoksen riemuvoitto liittyy mielenkiintoisella tavalla Efesoksen kaupunkiin. Jakeessa Ap.t. 19:28 efesolaiset vastustivat Paavalin lähetystyötä ja huusivat: “Suuri on efesolaisten Artemis!” Artemis oli äitijumalatar, epäjumala, joka sai väistyä todellisen Jumalan äidin tieltä, kun tuossa samaisessa kaupungissa vajaat 400 vuotta myöhemmin ekumeeninen kirkolliskokous julisti Marian totiseksi Jumalansynnyttäjäksi eli Theotokokseksi. (s. 56)

Tahrattomuudesta ja taivaaseen ottamisesta vielä muutama sana: jo Koraani puhuu tahrattomasta ja synnittömästä Mariasta (Suura 19:17-20, Pelikan s. 70-71). Jo 400-luvulla on vietetty “Marian muistoa” (tees Marias tee mneemee, s. 60-61), joka on todennäköisesti viitannut hänen taivaaseen pääsemisensä päivään.

Mater Dolorosa

Pyhällä viikolla on päätettävä Mariaa koskeva postaus mietiskelyyn Mariasta ristin juurella seisovana surujen äitinä. Puolanopiskelijana en voi olla lainaamatta Pelikanin siteeraamaa kaunista Henryk Góreckin 3. sinfonian sanoja, jotka vertaavat Mariaa poikansa kansannousussa menettäneeseen äitiin:

Kajze mi podzioł
mój syneczek miły
Pewnie go w powstaniu
ze wrogi zabiły

Runollinen käännökseni:

Oi mihin hän nyt meni /
rakas pieni poikani /
paha vihollinen varmaan /
vei kapinassa surmaan

Pelikanin (s. 127) antama käännös:

Where has he gone,
My dearest Son?
Perhaps during the uprising
The cruel enemy killed him.

Kategoriat: Maria ja pyhät

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Maria-maanantai

maaliskuu 2, 2009

Tänä maanantaina mamma ei mennyt vielä mansikoita ostamaan, mutta Maria-mammasta voisin silti jakaa muutaman ajatuksen, kun olen vastikään lukenut Peter Stravinskasin toimittaman The Catholic Answer Book of Mary - nimisen kirjan (Our Sunday Visitor 2000). Kerrottakoon, että ideanani on tehdä Stravinskasit ja toimittaa suomeksikin vastaavantapainen kirja/artikkelikokoelma Neitsyt Mariasta.

Ilmoitus, Golgata ja helluntai

Enkeli Gabrielin ilmoituksessa Marialle tulee ilmi Marian erityinen suhde Pyhään Kolminaisuuteen: Herra on Marian kanssa (Luuk. 1:28), Maria synnyttää Korkeimman Pojan (Luuk. 1:31-32), Pyhä Henki tulee Marian päälle (Luuk. 1:35). Marian fiat (Luuk. 1:38) yhdistää Jumalan ihmisluontoon lihan mukaan ja toisaalta Marian Kristukseen armon mukaan, hänestä tulee Kristuksen ja täten myös hänen jäsentensä äiti. (Rev. Cessario OP, s. 21-22)

Maria oli ainoa, joka näki Jumalan Pojan sekä syntyvän että kuolevan. Hän kuuli hänen ensimmäisen itkunsa ja hänen viimeiset lauseensa ristillä (mm. “minulla on jano”). Veri, jonka Jeesus vuodatti, oli Marian verta - mietipä sitä. Hän ei saanut sitä keneltäkään muulta. (Rev. Bradford, s. 29) Maria sai oikeastaan kaksi ilmoitusta: Gabrielilta ja Simeonilta - “synnytät pojan” ja “omankin sydämesi läpi on miekka käyvä”. Marian “kyllä” toi Jeesuksen maailmaan, ja hänen lähtiessäänkin Maria oli hänen rinnallaan kärsimässä.

Maria kirkon ikonina ja perikuvana saa lisävaloa Gabrielin ilmoituksen ja helluntain rinnakkaisuudesta. Pyhä Henki laskeutui Marian ylle, Luukas kirjoittaa, ja toisen kirjansa alussa vastaavasti hän kertoo Pyhän Hengen laskeutuneen kirkon päälle. (Sister Trouvé FSP, s. 42) Marian läsnäolo Kaanan häissä ei mitenkään vähennä Kristuksen kunniaa, vaan päinvastoin asettaa Kristuksen ja hänen merkkinsä keskipisteeksi (Rev. Gregoris, s. 75).

Ikuinen neitsyys juutalaisessa kontekstissa

Marian ikuinen neitsyys saa uutta valoa juutalaisesta traditiosta. Heprealainen sana “avioliitto” merkitsee “pyhitettyä”, “erilleen asetettua”. Mies kieltää täten vaimonsa koko muulle maailmalle naidessaan hänet. Täten, kun Joosef kuuli enkeliltä Pyhän Hengen siittäneen Mariassa lapsen (Matt. 1:20-21), hän ymmärsi, että hän ei voisi koskaan olla hänen kanssaan aviollisessa yhteydessä, koska laki kielsi sen. Naista pidettiin epäpuhtaana miehelleen, jos vaikka väkisinkin hän oli ollut sukupuoliyhteydessä jonkun muun kanssa (1. Moos. 49:4, 2. Sam. 20:3, 5. Moos. 24:1-4).

Enkeli ei käske Joosefia yhtymään Mariaan aviollisesti (kuten 1. Moos. 30:3, 4, 16, Matt. 1:18) vaan käyttää sanoja paralambano gynaika ja tarkoittaa yksinkertaisesti vaimon ottamista kotiin (Matt. 1:20). Samoin Marian on täytynyt ymmärtää olevansa Pyhän Hengen puoliso - enkelin käyttämät sanat “tulee yllesi” ja “peittää varjollaan” olivat kiertoilmaisuja aviolliselle kanssakäymiselle (Ruut 3:9, Hes. 16:7-8). Jumalan sanat Israelille VT:ssa rinnastuvat Marian asemaan uutena Eevana ja kirkon perikuvana, Jumalan puolisona.
(Br. Opisso, s. 45-46)

Theotokos ja esirukous

Se, että Maria on Jumalan äiti, ei tee Mariasta jumalallista millään tavalla: eihän sekään tee Isä Jumalsta ihmistä, että hän on lihaksi tulleen Pojan Isä. Vastalauseeseen, että Maria on vain Jeesuksen inhimillisen luonnon äiti eikä hänen jumalallisen persoonansa äiti, voidaan sanoa seuraavaa: samalla logiikalla Isä olisi vain Jeesuksen jumalallisen luonnon, ei persoonan, Isä. Täten Isä on itsensä Isä, koska Kolminaisuudessa on vain yksi luonto. Tämä on looginen itsemurha. Theotokos-oppi sen sijaan ei ole. (Collison, s. 87)

Marian sivuuttaminen esirukoilijana saattaa olla ylpeyden merkki. Robert Sungenis (s. 111-118) esittää omaperäisen argumentin protestantille, joka vetoaa Marian ilmestysten vaatimusten hurjuuteen verrattuna Raamatun kateelliseen Jumalaan, joka on vastannut rukouksiin ennenkin ihan suoraan. Sungenis aloittaa tästä yhteisestä periaatteesta, että Jumala haluaa ihmisten lähestyvän häntä rukouksen kautta, vaikka hän voisi itsekin ilman sitä tehdä ihmeitä. Jaak. 1:5-7, 4:2.

Lisäksi Paavali kehottaa ihmisiä rukoilemaan kaikkien puolesta, koska hän haluaa kaikkien pelastuvan. Jumala siis haluaa pelastaa esirukoustemme välityksellä (1. Tim. 2:1-4). Jaak. 5:16-18 opettaa Jumalan kuulevan vanhurskaan rukoukset, ja Sananl. 15:8 ja 15:29 opettavat samoin. Mutta Jes. 1:15 ja 1. Piet. 3:17 varoittavat, että Jumala ei ehkä kuuntele rukouksiamme, jos teemme syntiä. On unohdettava protestanttinen imputaatio-oppi ja ymmärrettävä, ettei kaikkien vanhurskaus ole samaa tasoa - 2. Moos. 32-33 kertoo vaikuttavan esimerkin siitä, kuinka Mooses sai Jumalan esirukouksellaan muuttamaan mielensä syntisten israelilaisten rankaisemisen suhteen.

Sungenisin mukaan ylpeä ihminen sivuuttaa pyhäin yhteyden ja Jumalan asettamat välimiehet ja esirukoilijat ja haluaa yrittää omillaan ja olla yksin Jumalan kanssa. Tämä ei tarkoita, etteikö saisi, voisi tai pitäisi rukoilla yksin Jumalalle, mutta toinen asia on väittää, ettei tarvitse esirukousta tai esirukoilijoita. Pyysihän Paavalikin seurakuntiaan toistuvasti rukoilemaan puolestaan. Jos Jumala on asettanut Marian taivaalliseksi esirukoilijaksemme, kuten hänen kirkkonsa meille opettaa, hän ei ota peruuta sanaansa.

Sancta Maria, spes nostra, sedes sapientiae, ora pro nobis!

Kategoriat: Maria ja pyhät

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Hiltusen heikot heitot

helmikuu 9, 2009

Jatkamme katolisvastaisen kirjallisuuden parissa - tutkiskeluvuorossa on tällä kertaa Paavo Hiltusen kirja Marian kolmet kasvot (Kuva ja Sana 1997). Kirja on kokonaisvaltainen hyökkäys katolisuutta vastaan perinteisissä katolilaisia ja protestantteja jakavissa kysymyksissä kuten pelastusopissa (kirjan varsinainen kirjoitussyy näyttää olleen Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta), messu-uhrissa sekä tietysti mariologiassa. Hiltusen teesi on, että Nasaretin Marian lisäksi on katolisten dogmien Maria Kakkonen sekä vielä Fátiman ja muiden ilmestysten Maria Kolmonen, itse paholainen.

Alkuhuomautus

On todettava, että Hiltunen tarjoaa teoksessaan kenties laadukkainta tällä hetkellä saatavilla olevaa suomenkielistä katolisuuskritiikkiä, mutta tämä vain kertoo siitä valitettavasta (tai onnekkaasta) todellisuudesta, että suomalainen protestanttinen apologetiikka on vielä hyvin alkeellista. Hiltusen argumentaatio on paikoin kovin matalatasoista eikä uskottavuutta paranna se, että useaan otteeseen katolisessa ja latinankielisessä terminologiassa esiintyy perustavanlaatuisia virheitä tai epäjohdonmukaisuuksia.

Ensimmäisenä esimerkkinä edellä mainituista olkoon tahrattoman sikiämisen dogmin esittely italia-latina-sekakielellä nimellä Immacolata Conceptio. Kanssalunastajatar kuuluu Hiltusen maskuliini-feminiini-sekalatinalla Co-redemptorix. Pius XII:n ensyklika Mystici Corporis on muista poiketen annettu jostain kumman syystä englanniksi muodossa On the Mystical Body, Pietà onkin Pietá, Liguori onkin Liquori. Protestanttinen latina ei suju Hiltuselta sen paremmin: O sancta simplicitas on O sancta simplicatos!

Hiltunen on onnistunut täyttämään yli 250 suurta sivua antimariaaniseen retoriikkaan, mutta hänen suurimmat argumenttinsa ovat valitettavan heikkoja. Yritys oli kuitenkin hyvä - ainakin paaveja ja historioitsijoita on yritetty siteerata edes semitieteellisesti. Seuraavassa käyn läpi Hiltusen argumentaation peruslinjat osoittaen, miksi informoidun katolilaisen ei pitäisi olla niistä kovinkaan vaikuttunut.

Maria-dogmit

Ensin Hiltunen käsittelee taivaaseen ottamista ja toteaa vain omalla auktoriteetillaan, ettei koko Raamatusta löydy pienintäkään viittausta siihen. Kirkon tarjoamat raamattuviittaukset hän sivuuttaa ilman mitään sen kummempaa eksegeesiä julistaen, etteivät ne liity asiaan. Seuraavaksi Hiltunen kertoo kuvitellun taivaaseenottamisen perustuvan legendoihin, muttei kerro, mistä nuo legendat saivat sisältönsä. Hän ei myöskään kerro, mihin Maria haudattiin.

Perisynnittömän sikiämisen tapauksessa Hiltunen sanoo ensin, ettei “paavi maininnut ainoatakaan Raamatun jaetta tämän ‘ilmoitetun opin’ tueksi”, mutta heti seuraavassa hän käykin jo selittämään pois jakeita, “joihin paavi perusti saastattoman sikiämisen opin”! Jälleen Hiltunen julistaa, ettei kirkon tulkinta ole pätevää eksegeesiä. Hän näyttää torjuvan typologisen raamatuntulkinnan, jota hän kuitenkin itse harrastaa kannesta kanteen esimerkiksi kirjassaan Daavid ja Jeesus!

Opin kehitykselle Hiltunen ei anna tilaa, vaikka hänen omat protestanttiset uskomuksensa vaativat sen hyväksymistä. Kirkkoisiin hän ei kiinnitä paljoakaan huomiota (he kun ajattelivat Mariasta paljon enemmän kuin Hiltunen), oppihistoriasta annetaan luonnollisesti tahallaan katolisvastainen tulkinta. Marian ikuinen neitsyys julistetaan epäraamatulliseksi vanhoin argumentein, jotka eivät vakuuttaneet edes sola scripturaa julistanutta Lutheria.

Pakanuus ja demonisuus

Hiltunen toistaa myös tuttua argumenttia siitä, että Maria-kultti olisi lainattu katolisuuteen suoraan pakanuudesta. Hän vain toteaa tämän mielipiteen ja siteeraa ihmisiä, jotka toteavat samoin - mitään varsinaista todistetta ei esitetä sen puolesta, että mikään yksittäinen Maria-uskomus olisi lainattu suoraan pakanuudesta. On mahdollista, että Maria otti vanhojen jumalattarien paikan - samoin kuin Jeesus ja joulu ottivat vanhojen jumalien ja juhlien paikat - mutta toinen asia on väittää mariologian perustuvan pakanuuteen. Väite voidaan kääntää ympäri ja kyseenalaistaa Hiltusen kristinusko toteamalla monien kriitikoiden tavoin, että usko Jumalan Poikaan ja Kolminaisuuteen on lainattu suoraan pakanuudesta.

Lopuksi Hiltunen päättelee, että Maria on ilmestyksissään yrittämässä perustaa omaa uutta uskontoa sivuuttaakseen Jeesuksen paikan kristinuskossa. Tämän perusteella Hiltunen uskaltaa julistaa Maria Kolmosen itse paholaiseksi ja suureksi eksytykseksi. Sinänsä Hiltunen on oivaltanut asian ytimen: neutraali kanta Marian ilmestyksiin ei ole mahdollinen. Katolisuuden demonisuus tai totuus lienevät ainoita vaihtoehtoja, sillä Maria puhuu ilmestyksissään (erityisesti Fatimassa) paavista ja Maria-dogmeista totuuksina.

Demonitulkinnassa ongelmalliseksi käy se, että Maria on selvästi Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Kolminaisuuden puolella ja kehottaa ihmisiä kääntymään tämän kristinuskon julistaman tosi Jumalan puoleen katumuksessa. Paholainen pyrkii määritelmällisesti päinvastaiseen. Lisäksi kokemuksemme eksorsismeista kertoo, että paholainen vihaa Marian nimeä yli kaiken (viha käärmeen ja naisen välillä, ks. 1. Moos. 3 ja Ilm. 12). Mitä Hiltunen ajattelisi, jos julistaisimme hänelle, että hänen Jumalansa on Saatana ja päinvastoin? Tällainen argumentaatio on päätöntä, sillä se kieltää termeiltä niiden oman merkityksen.

Maria, Jeesus ja Raamattu

Hiltunen kauhistelee helluntaipastoria, joka kääntyi antimariaanisesta mariaystävälliseksi käytyään Medjugorjessa ja huomattuaan Marian todella vievän ihmisiä Jeesuksen luo. Hiltunen kauhistelee oppeja Marian välittäjyydestä ynnä muista, koska hän ei tunnu ymmärtävän raamatullista käsitettä pyhäin yhteydestä. Maria ei ole välittäjä Jeesuksen rinnalla, vaan uuden Aatamin uusi Eeva (Hiltusen mielestä epäraamatullinen, kuitenkin hyvin johanneslainen oppi), eivätkä he enää ole kaksi, vaan yksi ruumis.

Väitteet siitä, että Maria vie pois Jeesuksesta, voidaan kääntää ympäri kohti Hiltusta ja kysyä, eikö Raamatun korostaminen protestanttisuudessa vie ihmisiä pois Jeesuksesta. Protestantti protestoisi varmasti heti ja sanoisi, että Raamattu on Jumalan Sana, kuten Jeesuskin, Raamattu todistaa Jeesuksesta ja vie hänen luokseen. Samoin tekee Maria. Onko Mariaa joskus ylikorostettu katolisuudessa niin, että joku on kenties rukoillut Mariaa enemmän kuin Jeesusta? Hyvin mahdollista. Onko Raamattua joskus ylikorostettu protestanttisuudessa niin, että joku on lukenut Raamattua enemmän kuin rukoillut Jeesusta? Varmasti. Poistammeko siis Raamatun opistamme? Emme, emmekä Mariaakaan. Abusus non tollit usum.

Kategoriat: Maria ja pyhät

Kommentit: 9 kommenttia

Syntyi Neitsyt Mariasta…

joulukuu 22, 2008

Näin joulun alla on varmasti hyvä keskittyä vähän tarkemminkin Inkarnaation suureen ihmeeseen ja siihen tiiviisti liittyvään opinkohtaan neitseestäsyntymisestä. Uskontunnustuksessa lausumme, “joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta”. Mutta onko oikeasti uskottava(a), että Jeesus syntyi neitsyestä? Tämä jos jokin uskonkappale on viime vuosisatoina joutunut “tieteellisen” kritiikin hampaisiin epähistoriallisena ja epätieteellisenä satuna. Seuraavassa käyn lyhyesti läpi painavimmat vasta-argumentit ja vastaukset niihin.

Historiallis-kriittinen vastalause

Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus on esittänyt, että neitseestäsyntyminen ei kuulunut aitoon ja alkuperäiseen kristinuskoon, joka oli vain kokemusta ylösnousseesta Kristuksesta. Varhaisin säilynyt lähde Jeesuksen elämästä, Markuksen evankeliumi, ei tiedä mitään ihmeellisestä syntymästä vaan alkaa suoraan Jeesuksen aikuisuudesta. Varhaisimmat kristilliset lähteet muuten, Paavalin kirjeet, eivät myöskään anna minkäänlaista teologista tai historiallista arvoa tai edes mainintaa oletetulle ihmeelliselle sikiämiselle.

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit, jotka ensimmäisinä kertovat neitseestäsyntymisestä, ovat selvästi myöhäisempiä (80-90-luvun) dokumentteja, ja niiden kertomukset neitseestäsyntymisestä ovat keskenään auttamattomasti ristiriidassa. Matteuksella Jeesus syntyy betlehemiläiselle parille, Luukaksella nasaretilaiselle. Matteuksella itämaan tietäjät tulevat palvomaan lasta, Luukaksella paimenet saavat ilosanoman. Matteuksella lapsi viedään Egyptiin pakoon Herodeksen joukkomurhaa, Luukkaalla lapsi ympärileikataan ja viedään temppeliin ja sitten takaisin kotikaupunki Nasaretiin. Luukas kertoo verollepanosta, jota ei oikeasti ollut, tai oli aivan eri vuonna, Matteus ei siitä tiedä. Lisäksi huomautetaan, että tarinoissa on selvästi jo sadunomaisia elementtejä, kaikenlaisia ihmeitä.

Näyttää siltä, että koko neitseestäsyntyminen on keksitty muka toteuttamaan Jesajan profetia, johon Matteus viittaa. Jesaja ennusti “neitsyen” tulevan raskaaksi ja synnyttävän Pojan. Mutta kyseessä on käännösvirhe, sillä Jes. 7:14:n alkuperäiskielinen heprealainen sana alma merkitsee vain nuorta naista eikä neitsyttä. Sana neitsyt on otettu kreikankielisestä käännöksestä parthenos, joten koko satu perustuu väärinkäsitykseen. Jotkut lisäisivät, että ei-kristilliset historialliset lähteet kertovat Jeesuksen olleen roomalaisen sotilaan (Pantheran) siittämä. Tämän vahvistaisivat Kelsos ja juutalainen Talmud.

Historiallis-kristillinen vastaus

Kristittyjen on varottava uskomasta eksegeettejä, jotka vakuuttelevat, ettei tämä vie pohjaa kristinuskolta, uskon maailma on oma maailmansa eikä sillä ole niin väliä, tapahtuivatko nämä asiat oikeasti historiassa - hengellistetään, ikuistetaan, eksistentialisoidaan, tms., neitseestäsyntyminen sopivaksi tähän aikaan. Ei, kristinusko nojaa uskontunnustukseen, jonka mukaan Sana tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyt Mariasta. Jos Jumala ei tullut ihmiseksi, ei ihmiselläkään ole pääsyä Jumalan luo. Jos Jeesus ei ollut Israelin Jumalan Inkarnaatio, kristinusko on kaikki vuosisadat ollut väärässä ydinuskomuksestaan, voimme unohtaa koko jutun ja etsiä totuutta muualta.

Ensin on tajuttava, että liberaalieksegeettien näkemykset, vaikkakin tunnetuimpia, eivät ole ainoita eivätkä edes välttämättä uskottavimpia. On mahdollista pysyä uskollisena sekä perinteiselle kristinuskolle että parhaille historiallisen tutkimuksen periaatteille. Seuraavassa hahmottelen hieman historiallista historiallis-kriittis-kriittistä vastausta yllä esitetyn tapaisiin argumentteihin.

Jos aloitetaan Paavalin kirjeistä, voimme lähteä liikkeelle myös päinvastaiselta kannalta: Paavali ei koskaan viittaa siihen, että Jeesuksella olisi ollut maanpäällinen isä, että hän olisi ollut Joosefin tai kenenkään muun miehen poika. Jeesus on “naisesta syntynyt” kontekstissa, jossa “Jumala lähetti Poikansa” (Gal. 4:4). Jeesuksen “vanhemmat” ovat tässä siis Ikuinen Isä Jumala, joka “ajan täyttyessä” lähettää Poikansa syntymään naisesta. Vastaavanlaisia kohtia ovat Fil. 2:6-9, 2. Kor. 8:9 - Jeesus tuli itse taivaasta köyhäksi ihmiseksi. Tämä on siis varhaisin mahdollinen historiallinen tulkinta, ja se näyttää tukevan ainakin epäsuorasti neitseestäsyntymistä.

Matteus ja Luukas

Evankeliumien ikä ei suinkaan ole yksiselitteinen kysymys. On olemassa paljon perusteellista tutkimusta sen puolesta, että Matteus olisi Markusta varhaisempi ja myös sen puolesta, että Matteus ja Luukas olisivat peräisin 50-luvulta eikä 80-90-luvuilta. Tämä lisää suuresti joulukertomusten uskottavuutta, sillä enää ei voida väittää myyttien ehtineen kerääntyä todellisen historian päälle, kun kerran ollaan vielä selvästi ensimmäisen kristillisen sukupolven elinajassa. Luukas on saanut tietonsa suoraan Marialta (Luuk. 1:1-4, Ap.t. 1:14), jonka kokemukseen kertomus perustuu. Luukkaan kautta myös Paavali on voinut tietää Mariasta ja neitseestäsyntymisestä (Ap.t. 15-28).

Mitä Matteuksen ja Luukkaan väitettyihin ristiriitoihin tulee, ei pidä vain hyväksyä liberaalieksegeettien sanaa, että näitä kertomuksia on “mahdotonta harmonisoida keskenään”, kun tosiasiassa ne on moneen kertaan harmonisoitu. Tarvitsee vain etsiä käsiinsä konservatiivisia evankeliumien harmonioita. Lisäksi on pantava merkille, että kertomusten ydinfaktat ovat kertomuksissa samat. Kummassakin evankeliumissa puhutaan Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä, kihlaparista Mariasta ja Joosefista, enkelin ilmestyksestä, Juudean Betlehemistä Jeesuksen syntymäpaikkana, Joosefin kuulumisesta Daavidin sukuun, Herodes-kuninkaasta Palestiinan hallitsijana sekä Nasaretin kaupungista Jeesuksen varsinaisena lapsuuskaupunkina. Historioitsijat ja oikeustuomarit tietävät, että vaikka todistukset usein eroavat yksityiskohdissa, takana piilee historiallinen todellisuus, jota on turha kiistää varsinkaan siinä missä todistukset täsmäävät (kuten ihmeellinen sikiäminen tässä tapauksessa).

Juutalaiset ynnä muut

Mitä Jesajaan, Kelsokseen ja Talmudiin tulee, tässä antikristillinen argumentaatio on heikoimmillaan. Vaikka sana alma tarkoittaakin nuorta naista, se tarkoittaa nimenomaan naimatonta neitoa, eli juutalaisessa kontekstissa luonnollisesti oletuksellisesti juuri neitsyttä. Kreikkalainen käännös eli Septuaginta vain vahvistaa tämän, sillä se osoittaa parthenos-käännöksellään, että juutalaiset ennen Kristusta ymmärsivät jakeen puhuvan nimenomaan neitsyestä.

Kelsoksen ja Talmudin todistukset taas ovat peräisin paljon myöhemmältä ajalta kuin Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit, n. 200 vuotta tapahtumien jälkeiseltä ajalta, kauan silminnäkijöiden ja asianomaisten ajan jälkeen. On siis puhtaan historiallisesti paljon uskottavampaa luottaa mitä todennäköisimmin Marian kanssa keskustelleen lääkäri Luukkaan huolelliseen raporttiin kuin sukupolvia myöhempään tarkoituksellisen antikristilliseen materiaaliin (Kelsos, Talmud).

Ainoa todellinene este neitseestäsyntymisen uskomiselle olisi naturalistinen tai deistinen tms. alkuolettamus, jonka mukaan Jumala ei voisi puuttua maailmanmenoon. Jos kuitenkin hyväksytään ajatus Jumalan kaikkivaltiudesta, maailman luomisesta, ylösnousemuksesta - tai mistä tahansa edellämainituista, neitseestäsyntymisen ihme ei ole teologisesti eikä tieteellisesti lainkaan mahdotonta uskoa. Se ei mene järkeä vastaan, vaikka se varmasti ylittääkin järjen. Se ei myöskään mene luontoa vastaan, vaikka se ylittää luonnon. Näihin sanoihin haluan toivottaa kaikille lukijoille yliluonnollisen iloista Jumalamme Inkarnaation muistojuhlaa. Joh. 1:14.

Kategoriat: Jumala ja Jeesus, Maria ja pyhät, Raamattu ja traditio

Kommentit: 2 kommenttia

Pyhäin yhteydestä

maaliskuu 24, 2007

Kuuntelin juuri katolisen (Patrick Madrid) ja protestanttisen (James White) apologeetin välisen väittelyn pyhäin yhteydestä, jonka voi ostaa mp3-tiedostona sekä katolisen että protestanttisen (halvempi) puolen Internet-sivuilta. Seuraavassa esitän muutaman hyvän minua valaisseen pointin Madridin esityksestä.

*Kirkko on Kristuksen ruumis (Room. 12, 1. Kor. 12, Ef. 1, Kol. 1), ja Kristuksella on vain yksi ruumis (ei ole niin, että hänellä on yksi ruumis taivaassa ja toinen maan päällä).

*Olemme Kristuksen ruumiissa “kukin toistemme jäseniä” (Room. 12:5).

*Kuolema ei erota meitä Kristuksesta (Room. 8:35,38), kuolema ei erota maanpäällisiä ja taivaassa olevia pyhiä, UT:n useat kehotukset esirukouksiin eivät yhtäkkiä lakkaa pätemästä kuoleman koittaessa (näin ei todeta missään Raamatussa).

*Jos näin ei olisi, Kristus ei todella olisi voittanut kuolemaa.

*Taivaan pyhät ovat “paljon haltijoita” (Matt. 25:23), ja yksi näistä monista asioista, jotka on uskottu pyhien haltuun, on meidän puolestamme rukoileminen.

*”Ei silmä voi sanoa kädelle: ‘Minä en tarvitse sinua’” (1. Kor. 12:21). Kristitty, joka kieltää taivaan pyhien esirukoukset, rikkoo tätä käskyä ja väittää, ettei tarvitse heidän apuaan.

*Ensimmäiset kristityt ymmärsivät, että pyhien rukoileminen ei ole epäjumalanpalvelusta. Sub tuum praesidium (Sinun turviisi pakenemme…) - rukous tunnetaan jo 200-luvulta Egyptistä. Athanasius, Augustinus ja Krysostomos kirjoittivat asiasta.

*Elviran kirkolliskokous, joka kielsi pyhien kuvien maalaamisen seinille, oli paikallinen tuohon aikaan suuresti pakanallisessa Espanjassa pidetty kirkolliskokous, mikä selittää päätöksen.

Whiten pääargumentti oli latrian ja dulian erottelun epäraamatullisuus. Hän siteerasi esimerkkejä siitä, että Jumala ei sallinut duliaa epäjumalille. Mielestäni tämä ei ole kovinkaan vakuuttava argumentti, sillä epäjumalat ovat aivan eri asia kuin uuden liiton pyhät.
White oli oikeassa - ydinkysymys on tämä: pitäisikö meidän luottaa asiassa “yksin Raamattuun” (tässä tapauksessa Whiten tulkintaan siitä) vai kirkkoon eli siihen, miten kristityt ovat historiallisesti päätyneet asian ymmärtämään?

Kategoriat: Maria ja pyhät

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: