Arkisto kohteelle toukokuu 2012

Heikki Räisäsen haaste

toukokuu 28, 2012

Kun tammikuussa arvostelin Timo Eskolan kirjan Uuden testamentin narratiivinen teologia, mainitsin sen vastapariksi Heikki Räisäsen elämäntyön tiivistävän uutuuskirjan Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011) ja toivoin arvostelevani sen tämän vuoden aikana. Nyt olen vihdoin saanut Räisäsen kirjan luettua ja pääsen sen käsittelyyn. Räisänen ja hänen työnsä ovat kuitenkin sen verran merkittäviä, että ne vaativat useamman postauksen.

Ennen itse asiaan menemistä pieni taustoitus tai metakirjoitus on tarpeen. Heikki Räisäsen nimen ja työn pitäisi näet olla jokaiselle suomalaiselle teologille ja teologiasta kiinnostuneelle tuttu. Uskaltaisinko sanoa, että Räisänen suorastaan personifioi Helsingin teologisen tiedekunnan sekä hyvässä että pahassa - hän on malliesimerkki kriittisestä teologisesta tutkimuksesta ja surullisenkuuluisasta maksimista “aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä”.

Räisänen oli tavallinen uskovainen luterilainen seurakuntanuori, joka päätyi teologiseen tiedekuntaan ja eteni lopulta Uuden testamentin eksegetiikan professoriksi jopa kolmeksi vuosikymmeneksi (1975-2006). Hänen saksalaisen liberaaliteologian muovaama ajattelunsa, josta usko on prosessissa kadonnut, on vaikuttanut kokonaisen sukupolven ajan suomalaisten pappien ja uskonnonopettajien käsityksiin Raamatusta.

Räisäsestä on vaikea kirjoittaa objektiivisesti ja reilusti, sillä hän jakaa mielipiteitä niin vahvasti: toisaalta häntä arvostetaan yhtenä Suomen ansiokkaimmista teologeista, toisaalta häntä pidetään “uskovaisten piirissä” arkkihereetikkona, pääpaholaisena tai ainakin jotain siihen suuntaan. Erään italialaisen uskonveljen sanoin: “Kuinka ateisti voi opettaa teologiaa? Sehän on kuin pornotähti opettaisi siveyttä!”

Koska asia on jatkuvasti monille ulkopuolisille epäselvä, Helsingin teologisessa tiedekunnassa opetettava teologia on itseymmärrykseltään tieteellistä tutkimusta, jossa tutkitaan kristinuskoa ilmiönä - se ei siis ole opetusta Jumalasta, hänen tahdostaan ja sanastaan. Tutkimuskohteena ovat tekstit, eri ajattelijoiden näkemykset, historialliset tapahtumat, ei yliluonnollinen todellisuus itsessään. Näin ollen ateisti voi aivan hyvin tehdä teologista tutkimusta.

Tällainen sananmukaisesti jumalaton teologia tuli mahdolliseksi valistuksen jälkeen, kun järki nostettiin totuuden kriteeriksi uskon tilalle ja sitä vastaan. Nyt Raamattua voitiin tutkia ihmisten näkemyksinä ja kokemuksina, ei Jumalan ilmoituksena, ja siinä havaittavat virheet ja ristiriidat voitiin tunnustaa todellisiksi virheiksi ja ristiriidoiksi, errare humanum est.

Kun liberaaliteologia oli tunnustanut Raamatun virheellisyyden ja inhimillisyyden, kaikkea siinä olevaa voitiin koetella järjen mittapuulla. Esimerkiksi ihmeet ja profetiat alettiin torjua järkeen vedoten - niiden täytyi olla satua tai tapahtuman jälkeen kirjoitettua valeprofetiaa. Kaikki yliluonnollinen suljettiin pian lähtökohtaisesti pois.

Valistunut liberaaliteologia kehittyi erityisesti Saksassa 1700-1900-luvuilla, ja sieltä myös suomalainen teologia ja Räisänen ovat saaneet vaikutteensa. Jos on totta, että liberaaliteologiaa ohjasivat kyseenalaiset ennakko-olettamukset yliluonnollisen mahdottomuudesta, ei koko liberaaliteologiaa eikä Räisäsen työtä voi sivuuttaa vetoamalla pelkästään näiden olettamusten filosofiseen perusteettomuuteen.

Ennakko-olettamukset eivät tulleet tyhjästä vaan perustuivat havaittuihin evidentiaalisiin ongelmiin. Konkreettisesti Räisäsen tapauksessa Räisäsen myöhempi ennakko-oletus Raamatun inhimillisyydestä perustui aiempaan evidentiaaliseen evankeliumivertailuun, jossa hän havaitsi eroja ja ristiriitoja eri evankeliumien välillä. Tämä todistusaineisto kumosi voimallaan hänen aiemman olettamuksensa Raamatun jumalallisuudesta.

On vaara, että todellista dialogia ja edistystä ei synny, kun konservatiivit vain sivuuttavat Räisäsen tai juoksevat hänestä kauas pois. Ajatellaan, ettei Räisänen koskaan käänny, joten turha lähteä pelaamaan hänen peliään. Sanotaan, ettei Räisänen perustele eikä todista näkemyksiään vaan ainoastaan väittää asioiden olevan niin tai näin. Räisäsen lukeminen nähdään ajanhukaksi, koska hänen tiedetään olevan luopio.

Mielestäni sillanrakennustyö on tässä aivan välttämätöntä. Suomalainen teologia ei saa sivuuttaa Räisäsen ansioita eikä ongelmia, ei eksegetiikka eikä dogmatiikka. Itsevarmoille konservatiiveille ja fundamentalisteille tekisi ehdottomasti hyvää lukea Räisästä, katsoa, mitä hänellä on sanottavanaan, kuunnella hänen todistusaineistoaan ja argumentaatiotaan. Jos Suomessa halutaan tehdä uskottavaa ja rakentavaa teologiaa, Räisäsen haaste on otettava vakavasti.

Mikä sitten on Räisäsen haaste? Tässä näen perustavanlaatuisen sokean pisteen koko vastakkainasettelussa. Räisäsen yksi päätyö on ollut osoittaa vääräksi fundamentalistinen näkemys sanainspiroidusta Raamatusta. Jos tämä nähdään ydinkysymykseksi (“Onko Raamatussa virheitä ja ristiriitoja?”), on ymmärrettävää, miksi “kumoa Räisänen -projekti” on ajanhukkaa.

Joku voisi tietysti yrittää laskea kaikki Räisäsen ehdottamat sadat ja tuhannet virheet ja ristiriidat ja tarjota sitten selityksiä ja harmonisointeja osoittaakseen, että Raamattu on sittenkin virheetöntä Jumalan sanaa. Tuskinpa Räisänen vakuuttuisi (hän tuntee kyllä harmonisoinnit ja on nimenomaan pyrkinyt osoittamaan niiden keinotekoisuuden), tuskinpa monikaan kääntyisi, tuskinpa teologia siitä paljoakaan rikastuisi.

Räisäsen haaste on toinen. Räisäsen vision mukaan varhainen kristinusko oli monimuotoinen ilmiö, jossa oli monia keskenään vastakkaisia näkemyksiä lähes jokaisesta kysymyksestä, aivan keskeisistäkin (Jeesuksen olemus ja merkitys, pelastuksen saavuttaminen ja luonne). Jokaisella oli omat tulkintansa, mutta tässä tulkintojen sekamelskassa on vaikea erottaa mitään selvää jumalallista totuutta tai ilmoitusta.

Räisäsen omaelämäkerrallinen kehitys ja hänen tutkimustuloksensa johtavat samaan päätelmään: on “tuhat ja yksi tulkintaa”, mutta ei ole kovin uskottavaa, että tulkintojen takana olisi joku yhden tulkinnan mukainen todellisuus. Räisänen ei suoraan aseta sanojaan näin, mutta nähdäkseni ydinhaaste on tämä: Jos Jumala/Jeesus olisi halunnut ilmoittaa yhden totuuden, miksi hän jätti jälkeensä tällaisen sekamelskan?

Jatkoa seuraa. Vielä on esiteltävä Räisäsen kirjan pääteesit ja niistä seuraavat johtopäätökset. Sitten on pohdittava, mitä Räisänen on todella saavuttanut ja todistanut, mutta myös harjoitettava “kritiikin kritiikkiä”. Lopuksi on hahmoteltava rakentavaa teologiaa, joka ottaa Räisäsen haasteen vakavasti mutta ei putoa sen kaivamaan hautaan. Palataan asiaan ensi viikolla.

Älä ole tyhmä

toukokuu 21, 2012

Olli-Pekka Vainion kirja Hitaan järjen kritiikki (Perussanoma 2011) hyökkää tyhmyyttä vastaan. Ei kuitenkaan kaikkien muiden kuin kirjoittajan, vaan “siinä määrin kuin sitä esiintyy kaikissa ihmisyhteisöissä ja yksilöissä” (s. 9). Typeryys on valitettavasti “kirjattu geeneihimme lähtemättömällä musteella” (s. 61). Tilanne ei kuitenkaan ole aivan täysin toivoton.

Vainion kirja auttaa ymmärtämään, Antti Nylénin takakanteen kirjatuin sanoin, että usein esitetty “rationaalisuuden vaatimus on tärkeä, mutta yksiselitteinen se ei ole”. Itse asiassa jo järjen itsensä luonne ja tehtävä voidaan ymmärtää ainakin neljällä tavalla: totuuden yleispätevänä kriteerinä, käytännön toimintaa ohjaavana periaatteena, valtapelinä ja viisautena (s. 62). Kullakin mallilla on hyötynsä ja haittansa.

“Järkeilyn rajoista” kertova toinen luku pistää nöyräksi realistisella havainnolla, että “valmistuttuaan maisteriksi keskiverto-opiskelijalla on vain aavistuksenomainen käsitys yhdestä tieteenalan haaran erityiskysymyksestä”, eikä tohtorin tilanne ole paljon parempi: hänkään ei välttämättä osaa “suhteuttaa omaa erityisosaamistaan edes oman tieteenalansa kokonaisuuteen” (s. 68-69).

Vainio mainitsee käytännön esimerkkinä mielenfilosofiatietokannan, jossa on yli 27 000 artikkelia: niiden lukemiseen menisi artikkeli/päivä -vauhdilla reilut 80 vuotta: “ihmisen elinikä ei yksinkertaisesti enää riitä kaiken olennisen tiedon omaksumiseen” (s. 70). Tietotekniikan ja materiaalien lisääntyminen ei kuitenkaan “poista vanhoja hyviä menetelmiä, kuten kollegoiden ja ystävien kanssa keskustelua” - kannattaa miettiä, kenen kanssa viettää aikaansa (ibid.).

Vainio esittelee paljon erilaisia tutkimustuloksia, jotka havainnollistavat ihmisen järkeilyn puutteellisuutta. Hän huomauttaa myös, etteivät filosofit ole saavuttaneet oikeastaan missään filosofisessa kysymyksessä laajaa yksimielisyyttä (s. 90) - lähes joka kysymyksessä voi perustellusti ja järkevästi olla vastakkaisilla kannoilla tai vielä kolmannella sovittavalla/välittävällä kannalla.

Vainion kirjan pääsanoma löytyy ehkä sivulta 91: “Vaikka tilanteemme on hieman synkkä, ei täydelliseen epätoivoon ole syytä. Jos emme voi tietää koko totuutta ilman tulkintoja ja muunnelmia, ei tästä seuraa, ettemmekö voisi tietää jotakin todellisuudesta aivan oikein. Ihmisen järjen häilyvyys kuitenkin tekee meidät aivan aiheesta varovaisiksi.”

Kolmannessa luvussa Vainio esittää viisi tapaa jäsentää järjen ja uskon suhdetta puhtaasta fideismistä kovaan rationalismiin. Moniin -ismeihin tutustuminen ja argumenttien painoarvon pohtiminen totuuskysymysten ratkaisussa tekisi hyvää itse kullekin itsevarmalle -istille. Neljäs luku käsitteleekin sitä, miten ihmiset voivat olla järkevästi toistensa kanssa eri mieltä tuomitsematta toisiaan järjettömiksi.

Peter Bergerin havainnon mukaan kukaan ei voi välttää harhaoppisuutta - “hereettisen imperatiivin” mukaan oma näkemykseni mistä tahansa asiasta on “aina jonkun toisen näkökulmasta harhaoppinen” (s. 116). Tämä voi olla vapauttavaa tajuta, koska se pätee myös siihen toiseen, jonka mielestä oma näkemyksemme on harhaoppinen. Vasta “loppuratkaisu” paljastaa totuuden.

Vainio herättää myös tajuamaan, että jyrkkä pluralismi (kaikkien mielipiteiden pitäminen tasa-arvoisina) on lopulta omanlaistaan jyrkkää eksklusivismia - jonkinlainen eksklusivismi on välttämätöntä, “emme voi olla pitämättä jotakin kantaa parempana kuin toista”, “emme voi paeta ristiriitoja”. (s. 118-119)

Ristiriitatilanteissa Vainio suosittelee Linda Zagzebskin ajatuksia käytännöllisestä viisaudesta (phronesis, prudentia), kykyä nähdä maailma toisinajattelevan silmien läpi. Kahden vastakkaisen ryhmän käytännöllisesti viisaat edustajat voivat keskusteltuaan tunnustaa toistensa systeemin sisäisen logiikan ja oman systeeminsä heikkoudet ja silti säilyttää järkevästi oman identiteettinsä ja maailmankatsomuksensa. “Olennaista onkin oppia elämää eksklusivismin ja siitä väistämättä seuraavan pluralismin kanssa.” (s. 125-128)

Viidennen luvun Vainio käyttää älyllisten hyveiden pohdintaan. On hyvä huomata, ettei hyveiden käsittelyn tarvitse lukkiutua perinteisten kardinaalihyveiden kategorioihin - Vainio valitsee rohkeuden lisäksi tiedon rakastamisen, lujuuden, nöyryyden ja itsenäisyyden. Päämääränä ei ole pelkkä nopea järki, vaan hyvä ja oikea järjenkäyttö.

Kuudennessa luvussa Vainio ammentaa von Balthasarilta ajatuksen siitä, että järkeä kyllä käytetään, “mutta kukaan ei enää osaa kysyä, millaista valtiasta järki kulloinkin palvelee” (s. 164). Liiallinen järkeen keskittyminen saattaa johtaa ihmiskäsityksen kaventumiseen: “ei enää ole tilaa kauneudelle, hyvyydelle, totuudelle eikä lopulta ihmiselle itselleenkään” (ibid.). Järki on väline, ei päämäärä, summum bonum.

Loppukaneettina Vainion kirjasta sanoisin, että se on hyvä nöyryyttäjä. Kirja ei välttämättä tarjoa suurta valaistusta, mutta se pakottaa ottamaan vakavasti erilaiset käsitykset järjestä ja sen suhteesta uskoon ja todellisuuteen. Kirja antaa ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta piinaa helpottaa problematiikan esittely hauskoilla arkisilla esimerkeillä, joiden inspiraatiot tulevat esimerkiksi elokuvista tai videopeleistä. Julkaistuun käsikirjoitukseen jääneet liian monet painovirheet saa anteeksi sillä, että tutkija saa asiansa sanottua 165:ssä sivussa.

“Uskon ja tunnustan kaiken…”

toukokuu 14, 2012

Lauantaina Helsingissä otettiin taas uusia jäseniä katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Parisenkymmentä henkeä lausui pyhän Henrikin katedraalissa nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen yhdessä seurakunnan kanssa ja otti vastaan sakramentaalisen voitelun piispalta.

Näiden tärkeiden tapahtumien välissä jokainen joutui kuitenkin vielä lausumaan ylimääräisen uskontunnustuksen kirkon yhteisen liturgisen tunnustuksen lisäksi. Se kuuluu seuraavasti: “Uskon ja tunnustan kaiken, minkä pyhä katolinen kirkko uskoo, opettaa ja julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena.”

Mitä kaikkea “kaikkeen” kuuluu?

Mutta mitä tarkkaan ottaen on tuo “kaiken”, jonka kirkkoon otettavan oletetaan uskovan ja tunnustavan? Itse asiassa tästä ei ole mitään virallista listaa, eikä asia ole lainkaan yksinkertainen. Jumala kun ei ole ilmoittanut, mitkä kaikki asiat katolinen kirkko uskoo Jumalan ilmoittamiksi, mitä taas olisi pidettävä kirkollisena, ei-ilmoitettuna opetuksena.

Tunnustuksen kielenkäyttö viittaa vahvasti 1800-luvulle, ja mieleen tuleekin Vatikaanin I konsiilin (1870) konstituution Dei Filius sanat: “Siksi on uskottava jumalallisella ja katolisella uskolla kaikki se, mikä sisältyy kirjoitettuun tai traditioon sisältyvään Jumalan sanaan ja minkä kirkko juhlallisen oppiratkaisun tai normaalin ja universaalin opetusvirkansa kautta Jumalan ilmoituksena uskottavaksi esittää.” (DF 3, kursiivit lisätty)

1800-luku ja 1900-luvun ensimmäinen puolisko olivat monin tavoin omanlaistaan aikaa katolisen kirkon ja dogmatiikan historiassa. Termit kuten “usko”, “määritellä”,  “dogmi” ja “harhaoppi” saivat vasta noin vuodesta 1800 alkaen nykyisen merkityksensä. Ne liitettiin nimenomaan Jumalan ilmoitukseen, kun taas aiemmin niiden merkitys oli ollut laajempi.

Mainittuna ajanjaksona nähtiin kolme juhlallista oppiratkaisua, jollaisiin DF 3 viittaa. Pius IX julisti vuonna 1854 ennennäkemättömällä juhlallisuudella ja aivan omalla auktoriteetillaan uuden dogmin, Marian perisynnittömän sikiämisen. Vuonna 1870 hän julisti itsensä Vatikaanin I konsiilissa erehtymättömäksi uskon ja moraalin opettajaksi, ja vuonna 1950 Pius XII lisäsi dogmien joukkoon Marian taivaaseen ottamisen.

Näiden kolmen julistuksen kielenkäyttö on hyvin juhlallista ja auktoritatiivista, eikä kirkkohistoriasta löydy muita aivan vastaavia tapauksia. Myös “opetusviran” käsite nykymuodossaan on 1800-lukulainen. Aiemmin paavit ja konsiilit reagoivat polttaviin tarpeisiin kuten uusiin harhaoppeihin, mutta 1800-1950 luvulla opetusvirka tuotti dogmeja “muuten vain” virvoittaakseen kirkon elämää ja vahvistaakseen auktoriteettiaan.

1900-luvun jälkipuoliskoa hallitsi tietysti Vatikaanin II konsiili, joka otti selvästi ja tietoisesti etäisyyttä ajatukseen, jonka mukaan teologian tehtävä on valmistella opetusiviralle “määriteltävissä olevia” dogmeja ja etsiä opetusviran dogmeille tukea Raamatusta ja traditiosta. Sen sijaan Vatikaani II halusi olla Raamatun ja tradition palvelija ja kuuntelija. Konsiili tuotti rikkaan raamatullis-patristisen teologian ja pidättäytyi oppimääritelmistä ja anateemoista.

Vatikaani II:n jälkeen paavit eivät ole määritelleet dogmeja, mutta Johannes Paavali II käytti muutaman kerran hyväkseen “normaalin ja universaalin” opetusviran opetusta. Evangelium Vitae -kiertokirjeessään hän kertoo konsultoineensa piispoja ja toteavansa nyt auktoritatiivisesti, että opetusvirka pitää aborttia, murhaa ja eutanasiaa lopullisesti tuomittavina tekoina.

Johannes Paavali II vetosi normaaliin ja universaaliin opetusvirkaan myös Ordinatio Sacerdotalis (OS) -kirjeessään pappisvirasta, mutta tässä tapauksessa hän ei ollut konsultoinut piispoja maailmanlaajuisesti. Siksi jää kyseenalaiseksi, onko OS:n opetus todella normaalin ja universaalin opetusviran peruuttamaton opetus, varsinkin kun tiedetään, että jotkut piispat ovat tässä kysymyksessä paavin kanssa eri mieltä.

Muita normaalin ja universaalin opetusviran oppeja on aika lailla mahdotonta tietää, sillä vain paavi kykenee maailmanlaajuiseen piispojen konsultaatioon saadakseen selville, mitä piispat opettavat peruuttamattomasti Jumalan ilmoittamana totuutena. Ainakin uskontunnustusten pykälät lienevät hyviä ehdokkaita, mutta apostolinen usko tuskin kaipaa vuonna 1863 ensi kerran esiteltyä normaalin ja universaalin opetusviran konseptia oman auktoriteettinsa lisäksi.

Tähän asti sanottu voidaan tiivistää vielä seuraavasti. Näyttää siltä, että “ylimääräinen” uskontunnustus liittyy 1800-luvun ajatukseen opetusvirasta, joka voi määritellä aina uusia dogmeja, jotka katolilaisten on uskottava. Tällaisia dogmeja on varsinaisesti kolme. Lisäksi kolme moraalitekoa on aika selvästi tuomittu normaalin ja universaalin opetusviran nojalla. Entä aika ennen vuotta 1800?

Sullivan apuun

Tässä vaiheessa esittelen kirjan, johon tässä artikkelissa pitkälti nojaan. Kyseessä on 35 vuotta Rooman maineikkaimmassa paavillisessa yliopistossa, Gregorianassa, opettanut amerikkalainen jesuiittateologi Francis A. Sullivan.  Kirjan nimi on Creative Fidelity - Weighing and Interpreting Documents of the Magisterium (1996).

Sullivan huomauttaa, että on välttämätöntä soveltaa hermeneutiikan (tulkinnan) tiedettä Raamatun lisäksi myös opetusviran dokumentteihin. Esimerkiksi juuri se, että dogmatiikan avaintermit ovat ennen 1800-lukua merkinneet jotain muuta kuin tänään, vaikuttaa vanhempien dokumenttien dogmaattiseen painoarvoon.

Hermeneutiikan välineet tekevät dogmaattisia ihmeitä. Suosikkiesimerkkini on Trenton kaanon, joka tuomitsee luterilaisen näkemyksen siitä, että “yksin usko” riittää ehtoolliseen valmistautumiseksi. Lisäksi konsiili “määrää ja säätää”, että kuolemansynnin tilassa olevien on ensin käytävä ripillä, kuinka katuviksi he sitten itsensä kokevatkaan. Ja jos joku opettaa päinvastoin, hän on de facto ekskommunikoitu.

Sullivan analysoi: anateemalla tuomitaan se, että “yksin usko” riittäisi aina valmistautumiseen - kuolemansynnin tapauksessa tarvitaan jotain muutakin. Mutta määrittelikö konsiili ripin välttämättömyyden tässä uskondogmiksi? Sullivan vastaa kielteisesti, sillä tässä kohdassa ei enää tule anateemaa vaan käytetään lakikieltä. Trentoon osallistunut dominikaaniteologi Cano selitti, että konsiili halusi tuomita Cajetanuksen näkemyksen pelkän katumuksen riittävyydestä, mutta että konsiili ei aikonut määritellä tätä näkeystä harhaoppiseksi (ja täten sen vastakohtaa dogmiksi).

Mutta koska sola fide -valmistelu tuomittiin anateemalla, Sullivanin mukaan on varmaa, että jotain uskon lisäksi tarvitaan, jos ihminen on tietoinen kuolemansynnistä. Koska ripin vaatimus ei siis ole dogmi, dogmin on oltava se, että uskon lisäksi vaaditaan katumusta kuolemansynnistä. Loput on kanonisen lain alaisuuteen kuuluvaa asiaa. Näin ollen Sullivanin analyysi paljastaa dogmiksi käytännössä sen, minkä Trento näyttää tuomitsevan!

Toinen hyvä esimerkki on transsubstantiaatio, jossa on eroteltava itse asia ja se, onko tämän termin käyttö “sopivaa”. Jälkimmäisen kieltäminen ei olisi harhaoppia, koska se ei kuulu ilmoitukseen (s. 51-52). Sullivan esittelee myös yrityksen selittää Trenton perisyntioppia ilman historiallista Aadamia, evoluutioteorian uuden tiedon valossa (s. 134-138).

Vielä suurempia ihmeitä Sullivan tekee Trentoakin vanhempien konsiilien kanssa. Firenzen “määritelmä” (“diffinimus”), että filioque lisättiin laillisesti ja järkevästi uskontunnustukseen ja koska tuolloin asialle oli tarve, “ei varmasti ole uskondogmi, eikä sitä voida kuvailla ihan todeksikaan” (s. 53) - itse asiassa tuon ajan paavi vastusti filioquen lisäämistä (s. 54).

II Konstantinopolin konsiilin jo kuolleelle kirkkoisä Theodorus Mopsuestialaiselle langettamaa harhaoppituomiota “kukaan ei ota nykyään vakavasti” (s. 63), vaikka ekumeeninen konsiili tuomitsi kaikki, jotka eivät suostu häntä tuomitsemaan. Viennan konsiili tuomitsi harhaoppiseksi sen, joka kieltää koron ottamisen olevan syntiä, mutta tästä olisi “väärin päätellä”, että koronkiskonnan synnillisyys olisi määritelty dogmiksi (s. 53).

Mitä paavien erehtymättömiin opetuksiin tulee, Sullivan esittelee useampia näkemyksiä niiden määrästä. Vatikaani I:tä ennen kaksi merkittävää teosta tunnisti 12 paavin erehtymätöntä opetusta, Vatikaani II:n jälkeen Klaus Schatz tunnisti seitsemän, kun taas USA:n lut-kat-dialogin katoliset edustajat olivat yhtä mieltä vain kahdesta (Maria-dogmit). (Lisättäköön vielä, että Vatikaani I:n auktoritatiivisen tulkitsijan, piispa Gasserin mielestä niitä oli “tuhansia ja tuhansia”.)

Problematiikkaa

En voi mitenkään tehdä oikeutta Sullivanin hienolle kirjalle blogipostauksessa. Se valottaa suuresti monia kirkon opetusviran oppeja ja niiden historiallista taustaa ja nykytulkintaa. Suurin ongelma on kuitenkin se, että vanhoja dokumentteja tutkitaan anakronistisesti nykyterminologian valossa ilman, että ensin oikeutetaan nykyterminologia. “Sanoimme kyllä, että X on harhaoppi, mutta nykyään ymmärrämme sanan ‘harhaoppi’ eri lailla, joten uskomus X ei olekaan harhaoppi.”

Hermeneutiikan oikeutukseksi sanotaan, että sen tehtävä on selvittää dogmin alkuperäinen merkitys, mikä on aivan oikein. Esimerkiksi transsubstantiaatiossa ei ollut Trentossa kysymys nykyenglannin substancen (aineen) muutoksesta vaan (aristoteelisen)  substanssin eli olemuksen muutoksesta. Mutta kun alkuperäinen merkitys selviää epämieluisaksi (esim. extra ecclesiam -dogmi: kaikki ei-katolilaiset joutuvat helvettiin), aletaankin puhua kauniisti uudenlaisesta ymmärryksestä. Kysymystä erehtymättömyydestä ei yleensä tässä yhteydessä nosteta esiin.

Nyt tilanne näyttää siltä, että kirkon vanhat konsiilit tuomitsevat kaikenlaisista mielipiteistä, joita nykyään ei enää pidetä kovin keskeisinä. Ne voidaan nyt luokitella Jumalan ilmoituksen sijaan disipliiniksi/kirkkolaiksi, autenttiseksi kirkolliseksi opetukseksi tai joksikin muuksi. Silti vanhan ajan kirkon toisinajattelijoille nämä virheet merkitsivät harhaoppia ja tuomiota, joskus jopa kuolemantuomiota.

Voimme tietysti ottaa etäisyyttä vanhoista käsityksistä, mutta eikö silloin olisi syytä sanoutua niistä virallisesti irti ja tunnustaa niitä virheellisiksi? Kirkko ei ole toistaiseksi virallisesti myöntänyt yhtään dogmaattista virhettä - sehän veisi kirkolta uskottavuuden… vai veisikö sittenkään?

Eikö uskottavuutta syö enemmän se, että teologit tietävät paavien ja konsiilien tehneen virheitä, ja paavi ja piispat tietävät teologien tietävän sen, mutta julkisesti ja virallisesti mitään ei suostuta myöntämään? Maallikko lukee 1800-1950-lukujen dogmimääritelmät ja ottaa ne kirjaimellisesti, mutta kardinaali Avery Dulles USA:n lut-kat-dialogissa voi esitellä viisi (!) tapaa ymmärtää nämä dogmit kirkossa - viimeisen niistä mukaan paavi käytti valtaansa väärin.

Kun Henrikin kirkossa kirkkoon otettiin uusia jäseniä, heitä pyydettiin 1800-luvun kielellä tunnustamaan “kaikki”, mitä katolinen kirkko julistaa Jumalan opettamana totuutena. Jo kastettujen vahvistettavien katolilaisten ei tarvinnut tätä lausua. Joku voi tietysti sanoa, että samaa oletetaan heiltäkin, mutta fakta on, että kukaan ei heitä heitä ulos kirkosta, vaikka he kyseenalaistaisivat mitä dogmeja. 1800-luvun mielen mukaan (jonka jäännös ylimääräisessä uskontunnustuksessa on) kirkkoon ei voi liittyä se, joka haluaa olla paavin yhteydessä mutta epäilee vaikkapa 1200-luvun tai 1800-luvun dogmeja.

Mutta nyt ei enää ole 1800-luku. Vatikaani II ei ainoastaan jättänyt tuomitsematta protestantteja ja ortodokseja, jotka eivät tunnusta katolisia uusiodogmeja - sen sijaan se loi heistä positiivisen teologian, jossa heillä on kirkollinen asema ja jossa Pyhä Henki toimii heidän joukossaan pelastavasti. Jos dogmit ovat pelastukselle välttämättömiä, katoliset erityisdogmit eivät enää ole dogmeja. Vielä vähemmät niitä ovat keskiaikaiset dogmit, joita paavilliset teologitkaan eivät enää ota vakavasti.

Lopuksi

Vatikaani II:n kirkko tajusi, että Kristus ei tullut ilmoittamaan dogmeja vaan itse Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Henrikin kirkossa rukoiltiin kauniisti myös sen kirkon puolesta, joka on antanut käännynnäisille kristillisen uskon (oletettavasti kansankirkko). Rukous kuului, että tuo kirkko pysyisi aina uskollisena evankeliumille.  Ei että se kääntyisi tai tulisi uskolliseksi evankeliumille. Kirkko on tajunnut, että evankeliumi pelastaa, eivät dogmit.

Miksi sitten kirkkoon liittyvät pakotetaan lausumaan tunnustus, jonka koko sisältöä teologit ja piispat voivat toistaiseksi vain arvailla? Kukaan ei tiedä, mitä on se “kaikki”, jota katolinen kirkko opettaa ja julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena. Kirkko on vasta jokin aika sitten herännyt tajuamaan hermeneutiikan tarpeen opetusviran arvioinnissa, mutta Sullivanin sanoin “paljon työtä on vielä tehtävänä” (s. 4).

Kunnes kirkko saa jotain selkoa suhteeseensa menneisiin ja nykyisiin dogmeihinsa, on varmasti oikeutettua kysyä, kannattaisiko kirkkoon liittymisen “ylimääräinen uskontunnustus” jättää pois tai korvata jollain muulla. Jos nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus ei todella riitä, niin ehkä liittyjät voisivat pyytää liittämistä katolisen kirkon täyteen yhteyteen tai tunnustaa Katolisen kirkon katekismuksen auktoritatiiviseksi kirkon uskon esitykseksi.

Jos kirkko ei tee mitään, niin yksilö voi tietysti antaa “ylimääräiselle uskontunnustukselle” oman tulkintansa (kun kerran alkuperäinen on auttamatta vanhentunut ja virallista ei toistaiseksi ole). Esimerkiksi “katolinen kirkko” on paljon enemmän kuin opetusvirka, johon 1800-lukulainen ajattelu sen tässä yhdistää (on se sitten koko kastettujen joukko, predestinoitujen joukko tai apostoliselle uskolle ja piispoille kuuliaisten kristittyjen joukko). Näillä eväillä kirkkoon voisi liittyä sekin, jolla on ongelmia prekonsiliaaristen dogmien kanssa, mutta joka haluaa olla maailmanlaajuisen katolisen kirkon yhteydessä apostolisessa uskossa.

Enqvist vs. Craig omin silmin ja muiden mielestä

toukokuu 7, 2012

Kari Enqvistin ja William Lane Craigin välinen väittely on jo jonkin aikaa ollut katsottavissa netissä (linkki). Tarkoitukseni oli kirjoittaa debatista enemmän, mutta koska muut ovat aika lailla sanoneet jo kaiken olennaisen, ja koska olen tänään tähystyksen ja sitä edeltäneen lääkityksen jäljiltä normaalia heikommassa kunnossa, tyydyn lyhyeen postaukseen.

Lyhyt ja ytimekäs loppuarvioni debatista on 2-6 Craigille. Enqvist saa kaksi pinnaa kahdesta argumentistaan. Ensinmmäinen piste menee kvanttifysiikkapointista, jota Enqvist puolusti loppuun asti ja jonka perusteella hän ehdotti varovaisuutta tai huolellisuutta (“care”)  filosofisten argumenttien suhteen. Craigkin myönsi, etteivät argumentit ole absoluuttisen varmoja todisteita.

Toisen pisteen Enqvist saa toisesta argumentistaan, jota hän myös toisti useaan otteeseen, nimittäin Craigille esitetystä haasteesta mainita mahdollinen todiste, joka saisi hänet luopumaan uskostaan. Enqvist saa pisteen siksi, että Craig ei tajunnut haastetta kunnolla vaan vastasi esittämällä filosofisia argumentteja Jumala-uskoa vastaan, jotka hän tuntee ja jotka eivät loppujen lopuksi kuitenkaan saa häntä luopumaan uskostaan.

Craig saa neljä pistettä siitä, että hän ensinnäkin esitti neljä argumenttia kantansa puolesta, eli sen, että universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa. Enqvist ei edes yrittänyt kumota yhtäkään näistä argumenteista, hän jopa myönsi niiden saattavan olla oikeassa. Kaksi lisäpistettä Craig saa siitä, että hän vastasi ansiokkaasti Enqvistin kahteen pääpointtiin, häne kommentoi kvanttiargumenttia jokaisessa puheenvuorossaan ja osoitti falsifikaatiokriteerin ongelmat.

Kuten sanottu, muut ovat analysoineet debattia jo aivan riittämiin. Tyydyn linkittämään seuraaville sivustoille ja niiden debattia koskeviin artikkeleihin: Uskon puolestaTeologisella veitsenterällä ja Usko, järki ja filosofia. Onko kenenkään tietoon tullut, että joku olisi muuttanut maailmankatsomustaan väittelyn vaikutuksesta?


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: