Arkisto kohteelle syyskuu 2007

Ireneus Lyonilainen

24.9.2007

Seuraavana vuorossa ensimmäisten kristittyjen sarjassamme on Ireneus Lyonilainen, jota onkin jo siteerattu aiemmissa yhteyksissä. Ireneuksen apostolisista yhteyksistä kertovat hänen omat sanansa hänen merkittävimmässä teoksessaan ”Harhaoppisia vastaan”:

”Polykarposta opettivat apostolit ja hän keskusteli monien Kristuksen nähneiden kanssa, ja tämän lisäksi Aasiassa olleet apostolit nimittivät hänet Smyrnan piispaksi. Minä näin hänet varhaisnuoruudessani… hän opetti aina niitä asioita, jotka hän oli oppinut apostoleilta ja jotka kirkko on välittänyt eteenpäin ja jotka ovat tosia.” (3:3:4)

Keskiviikkoaudienssissaan paavi Benedictus XVI kutsui Ireneusta kirkon ensimmäiseksi suureksi teologiksi, joka perusti systemaattisen teologian (29.3.2007). Ireneus syntyi 100-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kuoli 200-luvun alussa ja kirjoitti pääteoksensa, josta kaikki seuraavat sitaatit ovat peräisin, joskus vuosien 180 ja 190 välillä. Aloitamme Ireneuksen tapaan uskon yleisesittelyllä ja koko teoksen pääargumentin tiivistyksellä:

”Kirkko, vaikkakin levinneenä ympäri maailman, on saanut apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan uskon yhteen Jumalaan… ja yhteen Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan… ja Pyhään Henkeen… ja koko ihmiskunnan ylösnousemukseen, jotta Jeesuksen Kristuksen edessä… jokainen polvi notkistuisi… ja jotta hän tuomitsisi kaikki, ja että hän lähettäisi pahuuden henkivallat… ja jumalattomat, pahantekijät, lainrikkojat ja jumalanpilkkaajat ihmiset ikuiseen tuleen, ja että hän antaisi elämän, kuolemattomuuden ja ikuisen kirkkauden vanhurskaille ja pyhille, niille jotka ovat pitäneet hänen käskynsä ja pysyneet hänen rakkaudessaan, joko heidän alustansa tai katumuksestansa saakka.” (1:10:1)

Heti alkuun Ireneus vahvistaa katoliset ja apostoliset opit apostolisesta traditiosta, yhdestä Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä, ruumiin ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta, ikuisesta kadotuksesta, ikuisesta elämästä ja kuuliaisuuden ja kestävyyden tarpeellisuudesta sen saavuttamiseksi. Seuraavaksi tutkimme Ireneuksen opettamia uskontotuuksia tarkemmin aloittaen keskeisimmästä eli oikean opin lähteestä.

Kirkko ja sen traditio, apostolinen suksessio ja paavius

Ireneus painottaa kirkon tradition tuomaa ykseyttä: ”Saatuaan tämän julistuksen ja uskon kirkko on säilyttänyt sen, vaikkakin ympäri maailman levinneenä, aivan kuin se muodostaisi vain yhden talon. Se uskoo myös nämä asiat aivan kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi ja sama sydän, ja sopusointuisesti julistaa niitä ja antaa ne eteenpäin aivan kuin sillä olisi vain yksi suu. Vaikka maailman kielet ovat erilaiset, tradition arvovalta on yksi ja sama.” (1:10:2)

Apostolinen traditio välittyy piispojen suksession kautta kirkolle kaikkina aikoina: ”Siispä jokaisen kirkossa olevan, joka haluaa tietää totuuden, on mahdollista katsoa apostolien traditiota, joka on tullut tunnetuksi koko maailmassa. Me voimme luetella ne, jotka apostolit nimittivät piispoiksi ja heidän seuraajansa meidän aikaamme asti…” (3:3:1)

Lopullisen ykseyden takaa kuitenkin vain yhteys Rooman kirkkoon ja piispaan: ”Saatamme häpeään kaikki ne, jotka mistä tahansa syystä kokoontuvat muualle kuin sinne, minne pitää, osoittamalla tässä kaikista tunnetuista mahtavimman ja vanhimman kirkon piispojen suksession. Tämän kirkon perustivat ja järjestivät Roomassa kaksi kunniakkainta apostolia, Pietari ja Paavali, ja sillä on se traditio ja usko, joka on tullut meille sen jälkeen, kun apostolit ilmoittivat sen ihmisille. Tämän kirkon kanssa, sen arvokkaan johtoaseman takia, kaikkien kirkkojen on oltava samaa mieltä, siis kaikkien uskovien koko maailmassa. Sen avulla uskovaiset kaikkialla ovat säilyttäneet apostolisen tradition.” (3:3:2)

”Siunatut apostolit [Pietari ja Paavali], perustettuaan ja rakennettuaan kirkon [Roomassa] antoivat piispanviran eteenpäin Linukselle. Paavali mainitsee tämän Linuksen kirjeessään Timoteukselle. Häntä seurasi Anencletus, ja hänen jälkeensä, kolmannella sijalla apostolien jälkeen, Klemens valittiin piispanvirkaan… Tätä Klemensiä seurasi Evaristus, ja Alexander seurasi Evaristusta. Sitten, kuudentena apostolien jälkeen, Sixtus valittiin, hänen jälkeensä Telesforus, joka kärsi myös kunniakkaan marttyyrikuoleman. Sitten Hyginus, hänen jälkeensä Pius, ja hänen jälkeensä Anicetus. Soter seurasi Anicetusta, ja nyt, kahdennellatoista sijalla apostolien jälkeen, piispanvirka on sattunut Eleutherukselle. Tässä järjestyksessä, ja apostolien opetuksella, joka on annettu eteenpäin kirkossa, totuuden julistus on saavuttanut meidät.” (3:3:3)

Ireneus ei olisi voinut tekaista koko teoksensa pääargumenttia Rooman piispojen suksessiosta ja Rooman kirkon arvovallasta – aikalaisten olisi ollut liian helppo kumota väite ja tehdä koko opus tarpeettomaksi. Ireneuksen todistus on pätevä, ja sen seuraukset selvät: ”Kun meillä kerran on tällaisia todisteita, ei ole tarpeen etsiä muiden joukosta totuutta, joka on helposti saatavissa kirkosta… Kirkko on ovi elämään, kun taas kaikki muut ovat varkaita ja ryöväreitä… Mitä sitten? Jos jostain kysymyksestä tulee riitaa, eikö meidän pitäisi turvautua vanhimpiin kirkkoihin, joissa apostolit olivat tuttuja, ja saada niiltä se, mikä on selvää ja varmaa kyseiseen asiaan liittyen? Mitä jos apostolit eivät olisi jättäneet meille kirjoituksia? Eikö olisi tarpeellista seurata traditiota, joka annettiin eteenpäin niille, joiden haltuun apostolit uskoivat kirkot?” (3:4:1)

Ireneus ei argumentoi totuutta yksin Raamatusta vaan vetoaa ennen kaikkea apostoliseen traditioon ja suksessioon. Näiden mukana kirkon virassa oleville on periytynyt myös auktoriteetti, jolle on syytä olla alamainen: ”On tarpeellista totella niitä, jotka ovat presbyteerejä kirkossa, joilla on suksessio apostoleilta, kuten olemme osoittaneet…” (4:26:2)

Harhaoppeja vastaan oli oikeastaan gnostilaisuuden kumoamiseksi tarkoitettu opus, ja Ireneus käyttääkin oppi-isänsä oppi-isän Johanneksen tavoin taidokkaasti gnostilaisuuden kieltä gnostilaisuutta vastaan (vrt. Johanneksen Logos): ”Todellinen tieto (gnosis) on apostolien oppi, ja ympäri maailmaa oleva muinainen kirkon järjestö, ja Kristuksen ruumiin ilmentyminen piispojen suksession mukaan…” (4:33:8)

Argumentti saa päätöksensä havaintoon, joka pätee vankemmin kuin koskaan yhä tänään: ”Sillä kaikki nämä [harhaoppiset] ovat paljon myöhemmältä ajalta kuin ne piispat, joille apostolit antoivat kirkot, ja tämän tosiasian esitin mitä huolellisimmin kolmannessa kirjassa. On siis välttämättömyys, että edellä mainitut harhaoppiset, koska he ovat totuudelle sokeita, vaeltavat erilaisilla ja monenlaisilla poluilla, ja tämän perusteella heidän oppiensa jättämät jalanjäljet ovat hajallaan siellä täällä ilman yhteisymmärrystä tai yhteyttä.” (5:20:1)

On kuitenkin syytä tutkia, vastaako Ireneuksen julistama yhtenä pysynyt kristilinen oppi kirkon nykyistä oppia. Seuraavaksi pureudumme uskon yksityiskohtiin aloittaen tärkeimmästä eli teologiasta sanan suppeassa merkityksessä, jumalopista.

Jumala ja Jeesus

Ireneus opetti vankkumatta vain yhden Jumalan olemassaoloa sekä tyhjästä luomista: ”On yksi kaikkivaltias Jumala, joka muovasi kaikki asiat Sanansa kautta ja teki kaiken olemassa olevan siitä, mikä ei ollut olemassa…” (1:22:1)

”Ihmiset eivät pysty tekemään mitään olemattomasta, vaan pelkästään olevaisesta materiaalista. Jumala on kuitenkin ihmisiä suurempi ensinnäkin juuri siinä, että kun mitään ei etukäteen ollut olemassa, hän kutsui olemassaoloon aineen luomistyötään varten.” (2:10:4)

Jeesuksesta Ireneus kirjoitti seuraavasti: ”…Hän on itse omassa oikeudessaan Jumala ja Herra ja Ikuinen Kuningas ja Ainosyntyinen…” (3:19:2)

Raamattu

Raamatun inspiraatiosta, virheettömyydestä ja sen kanssa kohdatuista vaikeuksista Lyonin piispa sanoi seuraavaa: ”Jos emme kuitenkaan löydä selityksiä kaikkiin tutkittuihin raamatunkohtiin, meidän ei pidä etsiä toista Jumalaa… Tällaiset asiat meidän on jätettävä Jumalalle, joka teki meidät, tietäen täysin hyvin, että Kirjoitukset ovat varmasti täydellisiä, sillä Jumalan Sana ja hänen Henkensä puhui ne.” (2:28:2)

Ireneus todisti myös evankeliumien määrästä ja luotettavuudesta vakuuttavasti: ”Evankeliumeita ympäröi sellainen varmuus, että harhaoppiset itse todistavat niistä – aloittaen evankeliumeista, jokainen vuorollaan yrittää perustella oman oppinsa… Ei ole mahdollista, että evankeliumeita olisi enemmän tai vähemmän kuin niitä on. Kuten maailmassa on neljä kolkkaa, ja neljä universaalia tuulta, ja koska kirkko on levinnyt ympäri maailman, kirkon tukipilari on evankeliumi, elämän henkäys, niin on sopivaa, että kirkolla on neljä pilaria…” (3:11:7-8)

Kaste

Ireneus todistaa myös kasteen sakramentin uudestisynnyttävästä voimasta sekä siitä, että se on tarkoitus antaa myös vauvoille: ”Ja jälleen, antaen opetuslapsille vallan synnyttää uudelleen Jumalassa, hän sanoi heille: ’Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.’” (3:17:1)

”Hän tuli pelastamaan kaikki itsensä kautta – kaikki, jotka hänen kauttaan syntyvät uudesti Jumalassa – vauvat, lapset, nuoret ja vanhat… Hän tuli vauvaksi vauvoja varten, pyhittääkseen vauvat…” (2:22:4)

Eukaristia

Didakhen, Klemens Roomalaisen ja Ignatius Antiokialaisen tavoin Ireneus todistaa varhaisimpien kristittyjen vankasta uskosta Kristuksen ruumiin läsnäoloon ehtoollisessa sekä eukaristiseen uhriin: ”Hän otti luomakunnasta leivän, kiitti ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini.’ Samoin hän tunnusti maljan, joka on siitä luomakunnasta, johon me kuulumme, olevan hänen verensä. Hän opetti uuden liiton uuden uhrin, josta Malakia, yksi kahdestatoista profeetasta, oli ennustanut etukäteen…” (4:17:5)

”Uhria sinänsä ei ole hylätty. Silloin oli uhreja kansan keskuudessa, ja nyt on myös uhreja, uhreja kirkossa.” (4:18:2)

”Samoin kuin maasta tullut leipä, joka on saanut päälleen Jumalan kutsun, ei ole enää tavallista leipää vaan eukaristia, joka koostuu kahdesta elementistä, maallisesta ja taivaallisesta, niin myös ruumiimme, kun ne ottavat vastaan eukaristian, eivät ole enää katoavaisia vaan saavat toivon ylösnousemuksesta ikuisuuteen.” (4:18:5)

”Kun siis sekoitettu malja ja leivottu leipä ottavat vastaan Jumalan sanan ja tulevat eukaristiaksi, Kristuksen ruumiiksi, ja näistä ruumiimme olemus saa kasvua ja tukea, kuinka he voivat sanoa, että liha ei voi saada osakseen Jumalan lahjaa – joka on ikuinen elämä – liha joka on Herran ruumiin ja veren ravitsema ja on itse asiassa osa häntä? (5:2:3)

Vapaus

Ireneus ei mitä todennäköisimmin olisi allekirjoittanut Lutherin ja Calvinin näkemyksiä vapaudesta: ”Kuitenkin ne sanat, jossa hän sanoo: ’Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, mutta te ette tahtoneet tulla’ tekevät selväksi muinaisen ihmisen vapauden lain; sillä Jumala teki ihmisen vapaaksi alusta asti, niin että hän omisti oman ratkaisuvaltansa aivan kuin oman sielunsa, jotta hän voisi seurata Jumalaa vapaasti ilman pakottamista. Jumalassa näet ei ole pakottamista, mutta hänessä on aina läsnä hyvä tahto. Hän antaa siksi hyviä neuvoja kaikille.” (4:37:1)

”Ei vain teoissa, vaan myös uskossa Herra säilyttää ihmisen vapaan valinnan… Kaikki nämä ilmaisut osoittavat, että ihminen on uskon suhteen omassa hallinnassaan. Tämän vuoksi se, joka uskoo häneen, saa ikuisen elämän…” (4:37:5)

”Ei ole valon vika, että jotkut sokaisevat itsensä… Valo ei koskaan orjuuta ketään pakosta, eikä Jumala pakota ketään, joka ei halua ottaa vastaan hänen voimaansa. Siispä ne, jotka ovat luopuneet Isän valosta ja rikkoneet vapauden lakia, ovat luopuneet omasta syystään, sillä heidät luotiin vapaiksi ja kykeneviksi määrittelemään oman mielipiteensä.” (4:39:3)

Pelastus

Ireneuksen uskossa lain ja evankeliumin välillä ei ole rankkaa vastakkainasettelua vaan jatkumo: ”Se, että laissa ja evankeliumissa ensimmäinen ja suurin käsky on rakastaa Herraa Jumalaa koko sydämestä, ja toisena sen kaltaisena on käsky rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään, osoittaa, että lailla ja evankeliumilla on yksi ja sama Tekijä. Täydellisen elämän säädökset, koska ne ovat samat molemmissa testamenteissa, osoittavat samaan Jumalaan, joka toki on säätänyt tiettyjä säädöksiä kumpaankin, mutta mitä tulee tärkeimpiin ja suurimpiin käskyihin, joita ilman ei voi pelastua, hän suosittelee samaa molemmissa.” (4:14:1)

Ireneus näyttää ymmärtäneen myös ansio-opin kohtalaisen hyvin: ”[Paavali]… hoputtaa meitä eteenpäin kuolemattomuuden taistossa, jotta saisimme kruunun ja jotta voisimme pitää arvokkaana kruununa sitä, jonka olemme omalla taistollamme saavuttaneet ja joka ei tule meille spontaanisti…” (4:37:7)

Sielu

Jehovan todistajaksi tai adventistiksi Ireneusta ei voi syyttää, vaikka molemmat mainituista ryhmistä ovat vedonneet varhaisiin kristittyihin argumentoinnissaan: ”Jos joku sanoo… että sielujen… on kuoltava ruumiin kanssa… Oppikoot he, että… ne kuitenkin pysyvät ja kestävät läpi aikojen, niiden tekijän Jumalan tahdon mukaisesti, sillä tosiaan hän luo ne alussa ja antaa niille sitten jatkuvuuden.” (2:34:2)

”Kuoleminen on elinkyvyn menettämistä… mutta tämä ei tapahdu sielulle… eikä hengelle…” (5:7:1)

Maria

Ireneus todistaa jo kauan ennen Efeson kirkolliskokousta (v. 431) uskosta siihen, että Maria oli Jumalansynnyttäjä: ”Neitsyt Maria…kuuliaisena hänen sanalleen, sai enkeliltä ilouutisen, että hän synnyttäisi Jumalan.” (5:19:1) Ireneuksella oli myös jo käsitys Mariasta uutena Eevana (mistä suuri osa Maria-dogmeista on luonnollisesti kehittynyt), armonvälittäjänä ja kanssalunastajana – Maria sai vapaalla tottelevaisuudellaan aikaan ihmiskunnan pelastuksen:

”Huomaamme siis Neitsyt Marian olleen tottelevainen, kun hän sanoi: ’Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.’ Eeva taas oli tottelematon, hän ei totellut ollessaan yhä neitsyt. Niin kuin hän, joka oli silloin vielä neitsyt, vaikka Aadam oli hänen miehensä, niin myös Maria oli kihlattu miehelle mutta kuitenkin neitsyt. Hän sai tottelevaisuudellaan aikaan hänen oman ja koko ihmiskunnan pelastuksen. Näin Eevan tottelemattomuuden solmun avasi Marian tottelevaisuus. Minkä neitsyt Eeva sitoi epäuskollaan, Neitsyt Maria avasi uskollaan.” (3:22:4)

Sancta Maria, causa nostrae laetitiae, ora pro nobis

Luther ja Maria

17.9.2007

Luther-sarjan toisessa osassa tutkimme Lutherin hyvinkin katolisia näkemyksiä Neitsyt Mariasta. Nykyään luterilaisuudessa esiintyy päinvastaisia näkemyksiä Marialle rukoilemisesta ja hänen uskonnollisesta kunnioittamisestaan, kun taas suurin osa Mariaan liittyvistä opeista kuten Marian ikuinen neitsyys ja perisynnitön sikiäminen on lähes täysin hylätty niiden väitetyn epäraamatullisuuden vuoksi.

Lutherin kirjoituksista huomaamme kuitenkin, että yksin Raamattua ylimpänä ohjenuoranaan pitävä kristitty voi uskoa Mariaan hyvinkin katolisella tavalla. Eikä kyseessä ole kuka tahansa kristitty, vaan itse protestanttisuuden isä. On huomioitava, että alla siteerattavissa teksteissä puhuu ”luterilainen Luther” (tekstit ovat ekskommunikaation jälkeiseltä ajalta).

Marian ikuinen neitsyys

Vaikka nykyluterilaiset kirjat eivät pelkää sanoa, että Raamattu opettaa Jeesuksella olleen veljiä ja että katolinen oppi Marian ikuisesta neitsyydestä on epäraamatullinen, luterilaisuuden perustaja oli eri mieltä: ”Kristus… oli Marian ainoa Poika, ja Neitsyt Maria ei synnyttänyt muita lapsia hänen lisäkseen… ’veljet’ tarkoittavat tässä oikeastaan ’serkut’, koska Raamattu ja juutalaiset kutsuvat serkkuja aina veljiksi.” (Saarnoja Johanneksen evankeliumista, luvut 1-4, 1537-39)

Samassa teoksessa Luther vahvistaa vielä selvin sanoin Marian ikuisen neitsyyden:”Hän, Kristus, Pelastajamme, oli todellinen ja luonnollinen Marian neitseellisen kohdun hedelmä… tämä tapahtui ilman miehen yhteistyötä, ja hän pysyi neitsyenä sen jälkeen.” Samasta lähteestä käy myös ilmi, että Luther uskoi Efeson kirkolliskokouksen määrittelemään dogmiin, jonka mukaan Maria on Jumalan äiti: ”Jumala sanoo…: ’Marian Poika on ainoa Poikani.’ Täten Maria on Jumalan äiti.”

Perisynnitön sikiäminen

Erityistä huomiota ansaitsee Lutherin usko Marian tahrattomaan sikiämiseen, joka määriteltiin katoliseksi dogmiksi vasta 1800-luvulla. Luther kirjoitti: ”On suloinen ja hurskas uskomus, että Marian sielun luominen tapahtui ilman perisyntiä niin, että hänen sielunsa luomisen hetkellä hän myös puhdistui perisynnistä ja sai osakseen Jumalan lahjat saaden puhtaan Jumalan luoman sielun – täten hänen elämänsä ensimmäisestä hetkestä asti hän oli vapaa kaikesta synnistä.” (Saarna Jumalanäidin sikiämisen päivänä 1527)

Toisaalla Luther tunnusti Mariasta seuraavaa: ”Hän on täynnä armoa, julistettu täysin synnittömäksi – jotain äärimmäisen suurta. Jumalan armo täytää hänet kaikella hyvällä ja tekee hänet vapaaksi kaikesta pahasta.” (Henkilökohtainen [Pieni] Rukouskirja 1522)

Marian kunnioittaminen

Marian kunnioittamisesta Luther kirjoitti kauniisti, lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Marian kunnioittaminen on kirjoitettu ihmissydämen syvyyksiin.” (Saarna 1.9.1522) Myöhemmin hän saarnasi vielä seuraavasti: ”[Maria on] korkein nainen ja jaloin helmi kristinuskossa Kristuksen jälkeen… Hänessä ovat henkilöllistyneet jalous, viisaus ja pyhyys. Emme voi koskaan kunnioittaa häntä tarpeeksi.” (Saarna jouluna 1531)

Ajatus, jonka mukaan Maria ei ole vain Jeesuksen äiti vaan myös meidän (uskovien, kirkon) äiti, oli vahvasti läsnä Vatikaanin II kirkolliskokouksessa, mutta näkemys ei jäänyt huomiotta Lutheriltakaan: ”Maria on Jeesuksen äiti ja kaikkien meidän äitimme… Jos hän [Kristus] on meidän, meidän tulisi olla hänen asemassaan; missä hän on, meidän tulisi olla, ja kaiken, mitä hänellä on, tulisi olla myös meidän, ja hänen äitinsä on myös meidän äitimme.” (Saarna jouluna 1529)

Maria kristillisessä rukouksessa

Luther totesi, että Maria on epäilemättä taivaassa. Hän suositteli jopa Terve Maria-rukouksen [tosin kyseessä oli tuolloin vain ensimmäinen osa nykyisin tuntemastamme versiosta] rukoilemista, vaikka hän sanoikin, ettei se sovi heikkouskoisille. Seuraavassa muutama Luther-kommentti tästä kirkon suosittelemasta rukouksesta: ”Se, jolla on hyvä (vahva) usko, rukoilee Terve Marian ilman vaaraa!” (Saarna 11.3.1523)

”Rukouksemme tulisi sisältää Jumalan Äidin… Terve Maria sanoo, että kaikki kunnia tulee antaa Jumalalle… Voimme käyttää Terve Mariaa mietiskelynä, jossa lausumme, millaisen armon Jumala on antanut Marialle. Toiseksi, meidän tulee lisätä toive, että jokainen tulisi tuntemaan hänet ja kunnioittamaan häntä.” (Henkilökohtainen rukouskirja 1522)

Tähän toiveeseen yhdymme täysin sydämin ja toivottavasti itse kukin edistämme myös sen toteutumista.

Polykarpos Smyrnalainen

10.9.2007

Sarjamme jatkuu ja tutustumme tällä kertaa äärimmäisen mielenkiintoiseen apostoliseen isään nimeltä Polykarpos Smyrnalainen. Polykarpoksesta tekee erityisen ennen kaikkea se, että hän tunsi henkilökohtaisesti apostoli Johanneksen ja oli hänen opetuslapsensa. Polykarpoksen opetuslapsi Ireneus Lyonilainen kirjoitti oppi-isästään kauniisti ja hauskasti toisen vuosisadan loppupuolella Florinukselle, joka oli myös kuunnellut Polykarposta mutta harhautunut sitten väärille teille:

”Nuo opit, Florinus, eivät osoita, lausuakseni ajatukseni lievästi, tervettä näkemystä. Nuo opit eivät pidä yhtä kirkon oppien kanssa. Ne syöksevät niitä ihmisiä, jotka niitä uskovat, mitä suurimpaan jumalattomuuteen… Noita oppeja eivät meitä edeltäneet presbyteerit, jotka olivat apostolien seuralaisia, ole jättäneet sinulle… Kun olin vielä poika näin sinut… Polykarpoksen luona… Muistan noiden päivien tapahtumat paremmin kuin viimeaikaiset… kuinka hän kertoi seurustelustaan Johanneksen kanssa ja muiden Herran nähneiden kanssa… Kuuntelin silloin Jumalan minulle antamasta armosta tätä tunnollisesti. Merkitsin sen muistiin, en paperille vaan sydämeeni. Voin vakuuttaa Jumalan edessä, että jos hän, tuo autuas ja apostolinen kirkonopettaja olisi kuullut mitään esittämäsi kaltaista, hän olisi huudahtanut, tukkinut korvansa ja tapansa mukaisesti sanonut: ’Voi, hyvä Jumala, mihin aikoihin oletkaan säästänyt minut, että tällaisia asioita joudun kestämään!’ Hän olisi paennut siitä paikasta, istui hän sitten tai seisoi, kuullessaan moisia sanoja. Tämä voidaan selvästi todistaa niistä kirjeistä, jotka hän lähetti joko naapurikirkoille vahvistaakseen heitä tai tietyille veljille nuhdellakseen tai rohkaistakseen heitä.” (Kirje Florinukselle, Eusebiuksen kirkkohistoria 5:20:4-8)

Polykarpokselta on säilynyt meille toisen vuosisadan puolivälin tienoilta yksi kirje, joka on osoitettu filippiläisille kristityille, joille myös pyhä apostoli Paavali oli aiemmin kirjoittanut Uuteen testamenttiinkin sisältyvän kirjeen. Tämän lisäksi on säilynyt muinainen Polykarpoksen marttyyrio, joka kertoo Polykarpoksesta ja hänen kuolemastaan. Molemmat tekstit on luettavissa aiemminkin mainitusta julkaisusta ”Apostoliset isät”.

Polykarpoksen marttyyrio kuvaa pyhimystä seuraavasti: ”Polykarpos, meidän aikoinamme elänyt apostolinen ja profeetallinen opettaja, Smyrnan katolisen seurakunnan piispa.” (16:2) Marttyyrio todistaa, että jo apostolisina aikoina katolisessa kirkossa kunnioitettiin suuresti kirkon johtajia ja tästä elämästä pois siirtyneiden pyhien reliikkejä: ”kaikki uskovat aina kilpailivat, kuka ensinnä pääsisi koskettamaan hänen ruumistaan. Hän oli näet kaikessa arvossapidetty hyvän vaelluksensa tähden jo ennen marttyyrikuolemaansakin.” (13:2) ”Näin ollen me saatoimme myöhemmin ottaa huostaamme hänen luunsa, arvokkaammat kalliita kiviä ja kultaa koetellummat. Ne me talletimme niiden arvoa vastaavaan paikkaan.” (18:2)

Polykarpoksen kirje filippiläisille sisältää useita teologisesti merkittäviä opetuksia. Polykarpos muistuttaa Paavalin tavoin, ettei pelastus perustu tekoihimme vaan Jumalan armoon ja valintaan Kristuksessa Jeesuksessa: ”tehän tiedätte, että armosta te olette pelastetut, ette teoista, vaan Jumalan tahdosta Jeesuksen Kristuksen kautta” (Fil. 1:3) Polykarpos ei tee tästä kuitenkaan protestanttisia johtopäätöksiä tekojen merkityksettömyydestä lopullisen pelastuksen kannalta, vaan opettaa seuraavasti: ”Mutta hän, joka herätti Jeesuksen Kristuksen kuolleista, on herättävä meidätkin, jos teemme hänen tahtonsa ja vaellamme hänen käskyjensä mukaan…” (Fil 2:2) ”Muistakaamme, mitä Herra sanoi, kun hän opetti: ´Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan…'” (Fil. 2:3)

Polykarpos viittaa seuraavaksi Paavaliin ja vahvistaa katolisen opin siitä, että usko on pelastuksen alku, muistuttaen kuitenkin samaan hengenvetoon, että myös toivolla ja ennen kaikkea rakkaudella on osansa vanhurskaudessamme. Polykarpos opettaa katolisen teologian tavoin, että pelastunut ihminen on se, jolla on yliluonnollinen rakkaus sydämessään.

”Enhän minä eikä kukaan muukaan voi vetää vertoja kunnianarvoisalle Paavalille, joka teidän keskuudessanne ollen henkilökohtaisesti silloin eläneille ihmisille tarkoin ja varmasti opetti totuuden sanaa. Ja kun hän oli poissa teidän luotanne, hän kirjoitti teille kirjeitä; jos syvennytte niihin, te voitte rakentua teille annetussa uskossa. Sehän on kaikkien meidän äitimme, sitä seuraa toivo, ja rakkaus Jumalaan ja Kristukseen ja lähimmäiseen kulkee edellä. Jos näet joku on näiden piirissä, hän on täyttänyt vanhurskauden käskyn. Sillä se, jolla on rakkaus, on kaukana kaikesta synnistä.” (Fil. 3:2-3)

Polykarpos vahvistaa myös katolisen näkemyksen siitä, että me voimme ja meidän tulee armon tilassa miellyttää Jumalaa ja täten saada palkinnoksi ikuinen elämä. Uskon lisäksi meidän on myös vaellettava Kristuksen arvon mukaisesti: ”Jos olemme hänelle mieliksi tässä maailmanajassa, tulemme saamaan osaksemme myös tulevan maailman, niin kuin hän on meille luvannut herättää meidät kuolleista samoin kuin antaa meidän yhdessä hänen kanssaan hallita, jos vaellamme myös hänen arvonsa mukaisesti, jos kerran uskomme.” (Fil. 5:2)

Paavalin tavoin Polykapos varoittaa siitä, että synti voi johtaa kristitynkin pelastuksen ulkopuolelle. Polykarpoksen sanat on suunnattu erityisesti nuorille ja koskevat ennen kaikkea puhtauden ja kuuliaisuuden hyveitä, joissa nuorisolla lienee kaikilla vuosisadoilla parantamisen varaa: ”Samoin nuoriso olkoon nuhteetonta kaikessa pyrkien ennen muuta tapojen puhtauteen… sillä kaikki himot sotivat henkeä vastaan; eivät huorintekijät… saa periä Jumalan valtakuntaa, eivät myöskään ne, jotka harjoittavat säädyttömyyttä. Sen tähden nuorison kuuluukin pidättyä kaikesta tällaisesta ja olla kuuliaiset presbyteereille ja diakoneille niin kuin Jumalalle ja Kristukselle.” (Fil. 5:3)

Polykarpos palaa vielä soteriologiaan ja muistuttaa Paavalin tavoin, että myös kristityt joutuvat vielä Jumalan tuomioistuimen eteen tekemään tiliä teoistaan. Emme voi tuudittautua absoluuttiseen pelastusvarmuuteen, emme saa unohtaa kilvoittelua, meidän on pysyttävä armossa ja armeliaisuudessa: ”Jos siis anomme Herralta, että hän antaisi meille anteeksi, olemme mekin velvolliset anteeksi antamaan. Me näet elämme Herran ja Jumalan silmien edessä, ja kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen ja meidän jokaisen on tehtävä tili itsestämme. Näin siis palvelkaamme häntä pelolla ja kaikella arkuudella niin kuin hän itse on käskenyt, samoin myös apostolit…” (Fil. 6:2-3)

Esimerkkeinä loppuun asti uskollisina kilvoitelleista kristityistä Polykarpos mainitsee muutamia pyhiä ja vahvistaa ensimmäisten kristittyjen uskon siihen, että kuoleman jälkeen pyhien sielut siirtyvät suoraan taivaaseen: ”Minä kehotan kaikkia teitä olemaan kuuliaisia vanhurskauden sanalle ja osoittamaan kaikessa kestävyyttä, sellaista jota olette omin silmin nähneet autuaiden miesten, Ignatiuksen ja Zosimuksen ja Rufuksen noudattavan; eikä vain heidän, vaan muidenkin teidän omassa keskuudessanne sekä itsensä Paavalin ja muiden apostolien. Tehkää näin vakuuttuneina siitä, etteivät nämä kaikki ole turhaan juosseet, vaan uskossa ja vanhurskaudessa, ja että he nyt ovat siellä, minne heidän pitikin päästä, Herran luona, hänen jonka kanssa he yhdessä kärsivät.” (Fil 9:1–2)

Varoittavana esimerkkinä Polykarpos mainitsee entisen presbyteerin, jonka hän selvästikin uskoo ainakin toistaiseksi menettäneen pelastuksensa ahneuden synnin vuoksi. Polykarpos ei kuitenkaan tee kalvinistista johtopäätöstä, jonka mukaan kyseinen henkilö ei olisi koskaan ollutkaan pelastettu, päinvastoin hänen suhtautumisensa tilanteeseen on hyvin katolinen: ”Varsin murheelliseksi olen tullut Valensin tähden, josta aikoinaan on tullut teidän presbyteerinne… kehotankin teitä pysmään kaukana ahneudesta… Jos joku ei pysy erillään ahneudesta, hänet saastuttaa epäjumalanpalvelus ja häntä täytyy pitää pakanain vertaisena, jotka eivät Herran tuomiota tunne… Olen näin ollen hyvin murheissani Valensin ja hänen vaimonsa tähden; Herra antakoon heille oikean katumuksen. Olkaa tekin ymmärtäväiset tässä asiassa. Älkää kuitenkaan pitäkö sellaisia vihollisina, vaan kutsukaa heitä takaisin pitäen heitä kärsivinä ja harhassa kulkevina jäseninänne, jotta pelastaisitte ruumiin, jonka te kaikki muodostatte.” (Fil. 11:1-4)

Ottakaamme lopuksi vaari Polykarpoksen lopputervehdyksestä ja pitäkäämme mielessä, että tärkein asia meille on armon tilassa eläminen, pysyminen ja kuoleminen: ”Voikaa hyvin Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, armossa eläen, te ja kaikki teikäläiset. Aamen.” (Fil. 14)


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 286 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: