Hyviä uutisia

Lauantaina Helsingissä otettiin taas uusia jäseniä katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Parisenkymmentä henkeä lausui pyhän Henrikin katedraalissa nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen yhdessä seurakunnan kanssa ja otti vastaan sakramentaalisen voitelun piispalta.

Näiden tärkeiden tapahtumien välissä jokainen joutui kuitenkin vielä lausumaan ylimääräisen uskontunnustuksen kirkon yhteisen liturgisen tunnustuksen lisäksi. Se kuuluu seuraavasti: “Uskon ja tunnustan kaiken, minkä pyhä katolinen kirkko uskoo, opettaa ja julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena.”

Mitä kaikkea “kaikkeen” kuuluu?

Mutta mitä tarkkaan ottaen on tuo “kaiken”, jonka kirkkoon otettavan oletetaan uskovan ja tunnustavan? Itse asiassa tästä ei ole mitään virallista listaa, eikä asia ole lainkaan yksinkertainen. Jumala kun ei ole ilmoittanut, mitkä kaikki asiat katolinen kirkko uskoo Jumalan ilmoittamiksi, mitä taas olisi pidettävä kirkollisena, ei-ilmoitettuna opetuksena.

Tunnustuksen kielenkäyttö viittaa vahvasti 1800-luvulle, ja mieleen tuleekin Vatikaanin I konsiilin (1870) konstituution Dei Filius sanat: “Siksi on uskottava jumalallisella ja katolisella uskolla kaikki se, mikä sisältyy kirjoitettuun tai traditioon sisältyvään Jumalan sanaan ja minkä kirkko juhlallisen oppiratkaisun tai normaalin ja universaalin opetusvirkansa kautta Jumalan ilmoituksena uskottavaksi esittää.” (DF 3, kursiivit lisätty)

1800-luku ja 1900-luvun ensimmäinen puolisko olivat monin tavoin omanlaistaan aikaa katolisen kirkon ja dogmatiikan historiassa. Termit kuten “usko”, “määritellä”,  “dogmi” ja “harhaoppi” saivat vasta noin vuodesta 1800 alkaen nykyisen merkityksensä. Ne liitettiin nimenomaan Jumalan ilmoitukseen, kun taas aiemmin niiden merkitys oli ollut laajempi.

Mainittuna ajanjaksona nähtiin kolme juhlallista oppiratkaisua, jollaisiin DF 3 viittaa. Pius IX julisti vuonna 1854 ennennäkemättömällä juhlallisuudella ja aivan omalla auktoriteetillaan uuden dogmin, Marian perisynnittömän sikiämisen. Vuonna 1870 hän julisti itsensä Vatikaanin I konsiilissa erehtymättömäksi uskon ja moraalin opettajaksi, ja vuonna 1950 Pius XII lisäsi dogmien joukkoon Marian taivaaseen ottamisen.

Näiden kolmen julistuksen kielenkäyttö on hyvin juhlallista ja auktoritatiivista, eikä kirkkohistoriasta löydy muita aivan vastaavia tapauksia. Myös “opetusviran” käsite nykymuodossaan on 1800-lukulainen. Aiemmin paavit ja konsiilit reagoivat polttaviin tarpeisiin kuten uusiin harhaoppeihin, mutta 1800-1950 luvulla opetusvirka tuotti dogmeja “muuten vain” virvoittaakseen kirkon elämää ja vahvistaakseen auktoriteettiaan.

1900-luvun jälkipuoliskoa hallitsi tietysti Vatikaanin II konsiili, joka otti selvästi ja tietoisesti etäisyyttä ajatukseen, jonka mukaan teologian tehtävä on valmistella opetusiviralle “määriteltävissä olevia” dogmeja ja etsiä opetusviran dogmeille tukea Raamatusta ja traditiosta. Sen sijaan Vatikaani II halusi olla Raamatun ja tradition palvelija ja kuuntelija. Konsiili tuotti rikkaan raamatullis-patristisen teologian ja pidättäytyi oppimääritelmistä ja anateemoista.

Vatikaani II:n jälkeen paavit eivät ole määritelleet dogmeja, mutta Johannes Paavali II käytti muutaman kerran hyväkseen “normaalin ja universaalin” opetusviran opetusta. Evangelium Vitae -kiertokirjeessään hän kertoo konsultoineensa piispoja ja toteavansa nyt auktoritatiivisesti, että opetusvirka pitää aborttia, murhaa ja eutanasiaa lopullisesti tuomittavina tekoina.

Johannes Paavali II vetosi normaaliin ja universaaliin opetusvirkaan myös Ordinatio Sacerdotalis (OS) -kirjeessään pappisvirasta, mutta tässä tapauksessa hän ei ollut konsultoinut piispoja maailmanlaajuisesti. Siksi jää kyseenalaiseksi, onko OS:n opetus todella normaalin ja universaalin opetusviran peruuttamaton opetus, varsinkin kun tiedetään, että jotkut piispat ovat tässä kysymyksessä paavin kanssa eri mieltä.

Muita normaalin ja universaalin opetusviran oppeja on aika lailla mahdotonta tietää, sillä vain paavi kykenee maailmanlaajuiseen piispojen konsultaatioon saadakseen selville, mitä piispat opettavat peruuttamattomasti Jumalan ilmoittamana totuutena. Ainakin uskontunnustusten pykälät lienevät hyviä ehdokkaita, mutta apostolinen usko tuskin kaipaa vuonna 1863 ensi kerran esiteltyä normaalin ja universaalin opetusviran konseptia oman auktoriteettinsa lisäksi.

Tähän asti sanottu voidaan tiivistää vielä seuraavasti. Näyttää siltä, että “ylimääräinen” uskontunnustus liittyy 1800-luvun ajatukseen opetusvirasta, joka voi määritellä aina uusia dogmeja, jotka katolilaisten on uskottava. Tällaisia dogmeja on varsinaisesti kolme. Lisäksi kolme moraalitekoa on aika selvästi tuomittu normaalin ja universaalin opetusviran nojalla. Entä aika ennen vuotta 1800?

Sullivan apuun

Tässä vaiheessa esittelen kirjan, johon tässä artikkelissa pitkälti nojaan. Kyseessä on 35 vuotta Rooman maineikkaimmassa paavillisessa yliopistossa, Gregorianassa, opettanut amerikkalainen jesuiittateologi Francis A. Sullivan.  Kirjan nimi on Creative Fidelity - Weighing and Interpreting Documents of the Magisterium (1996).

Sullivan huomauttaa, että on välttämätöntä soveltaa hermeneutiikan (tulkinnan) tiedettä Raamatun lisäksi myös opetusviran dokumentteihin. Esimerkiksi juuri se, että dogmatiikan avaintermit ovat ennen 1800-lukua merkinneet jotain muuta kuin tänään, vaikuttaa vanhempien dokumenttien dogmaattiseen painoarvoon.

Hermeneutiikan välineet tekevät dogmaattisia ihmeitä. Suosikkiesimerkkini on Trenton kaanon, joka tuomitsee luterilaisen näkemyksen siitä, että “yksin usko” riittää ehtoolliseen valmistautumiseksi. Lisäksi konsiili “määrää ja säätää”, että kuolemansynnin tilassa olevien on ensin käytävä ripillä, kuinka katuviksi he sitten itsensä kokevatkaan. Ja jos joku opettaa päinvastoin, hän on de facto ekskommunikoitu.

Sullivan analysoi: anateemalla tuomitaan se, että “yksin usko” riittäisi aina valmistautumiseen - kuolemansynnin tapauksessa tarvitaan jotain muutakin. Mutta määrittelikö konsiili ripin välttämättömyyden tässä uskondogmiksi? Sullivan vastaa kielteisesti, sillä tässä kohdassa ei enää tule anateemaa vaan käytetään lakikieltä. Trentoon osallistunut dominikaaniteologi Cano selitti, että konsiili halusi tuomita Cajetanuksen näkemyksen pelkän katumuksen riittävyydestä, mutta että konsiili ei aikonut määritellä tätä näkeystä harhaoppiseksi (ja täten sen vastakohtaa dogmiksi).

Mutta koska sola fide -valmistelu tuomittiin anateemalla, Sullivanin mukaan on varmaa, että jotain uskon lisäksi tarvitaan, jos ihminen on tietoinen kuolemansynnistä. Koska ripin vaatimus ei siis ole dogmi, dogmin on oltava se, että uskon lisäksi vaaditaan katumusta kuolemansynnistä. Loput on kanonisen lain alaisuuteen kuuluvaa asiaa. Näin ollen Sullivanin analyysi paljastaa dogmiksi käytännössä sen, minkä Trento näyttää tuomitsevan!

Toinen hyvä esimerkki on transsubstantiaatio, jossa on eroteltava itse asia ja se, onko tämän termin käyttö “sopivaa”. Jälkimmäisen kieltäminen ei olisi harhaoppia, koska se ei kuulu ilmoitukseen (s. 51-52). Sullivan esittelee myös yrityksen selittää Trenton perisyntioppia ilman historiallista Aadamia, evoluutioteorian uuden tiedon valossa (s. 134-138).

Vielä suurempia ihmeitä Sullivan tekee Trentoakin vanhempien konsiilien kanssa. Firenzen “määritelmä” (“diffinimus”), että filioque lisättiin laillisesti ja järkevästi uskontunnustukseen ja koska tuolloin asialle oli tarve, “ei varmasti ole uskondogmi, eikä sitä voida kuvailla ihan todeksikaan” (s. 53) - itse asiassa tuon ajan paavi vastusti filioquen lisäämistä (s. 54).

II Konstantinopolin konsiilin jo kuolleelle kirkkoisä Theodorus Mopsuestialaiselle langettamaa harhaoppituomiota “kukaan ei ota nykyään vakavasti” (s. 63), vaikka ekumeeninen konsiili tuomitsi kaikki, jotka eivät suostu häntä tuomitsemaan. Viennan konsiili tuomitsi harhaoppiseksi sen, joka kieltää koron ottamisen olevan syntiä, mutta tästä olisi “väärin päätellä”, että koronkiskonnan synnillisyys olisi määritelty dogmiksi (s. 53).

Mitä paavien erehtymättömiin opetuksiin tulee, Sullivan esittelee useampia näkemyksiä niiden määrästä. Vatikaani I:tä ennen kaksi merkittävää teosta tunnisti 12 paavin erehtymätöntä opetusta, Vatikaani II:n jälkeen Klaus Schatz tunnisti seitsemän, kun taas USA:n lut-kat-dialogin katoliset edustajat olivat yhtä mieltä vain kahdesta (Maria-dogmit). (Lisättäköön vielä, että Vatikaani I:n auktoritatiivisen tulkitsijan, piispa Gasserin mielestä niitä oli “tuhansia ja tuhansia”.)

Problematiikkaa

En voi mitenkään tehdä oikeutta Sullivanin hienolle kirjalle blogipostauksessa. Se valottaa suuresti monia kirkon opetusviran oppeja ja niiden historiallista taustaa ja nykytulkintaa. Suurin ongelma on kuitenkin se, että vanhoja dokumentteja tutkitaan anakronistisesti nykyterminologian valossa ilman, että ensin oikeutetaan nykyterminologia. “Sanoimme kyllä, että X on harhaoppi, mutta nykyään ymmärrämme sanan ‘harhaoppi’ eri lailla, joten uskomus X ei olekaan harhaoppi.”

Hermeneutiikan oikeutukseksi sanotaan, että sen tehtävä on selvittää dogmin alkuperäinen merkitys, mikä on aivan oikein. Esimerkiksi transsubstantiaatiossa ei ollut Trentossa kysymys nykyenglannin substancen (aineen) muutoksesta vaan (aristoteelisen)  substanssin eli olemuksen muutoksesta. Mutta kun alkuperäinen merkitys selviää epämieluisaksi (esim. extra ecclesiam -dogmi: kaikki ei-katolilaiset joutuvat helvettiin), aletaankin puhua kauniisti uudenlaisesta ymmärryksestä. Kysymystä erehtymättömyydestä ei yleensä tässä yhteydessä nosteta esiin.

Nyt tilanne näyttää siltä, että kirkon vanhat konsiilit tuomitsevat kaikenlaisista mielipiteistä, joita nykyään ei enää pidetä kovin keskeisinä. Ne voidaan nyt luokitella Jumalan ilmoituksen sijaan disipliiniksi/kirkkolaiksi, autenttiseksi kirkolliseksi opetukseksi tai joksikin muuksi. Silti vanhan ajan kirkon toisinajattelijoille nämä virheet merkitsivät harhaoppia ja tuomiota, joskus jopa kuolemantuomiota.

Voimme tietysti ottaa etäisyyttä vanhoista käsityksistä, mutta eikö silloin olisi syytä sanoutua niistä virallisesti irti ja tunnustaa niitä virheellisiksi? Kirkko ei ole toistaiseksi virallisesti myöntänyt yhtään dogmaattista virhettä - sehän veisi kirkolta uskottavuuden… vai veisikö sittenkään?

Eikö uskottavuutta syö enemmän se, että teologit tietävät paavien ja konsiilien tehneen virheitä, ja paavi ja piispat tietävät teologien tietävän sen, mutta julkisesti ja virallisesti mitään ei suostuta myöntämään? Maallikko lukee 1800-1950-lukujen dogmimääritelmät ja ottaa ne kirjaimellisesti, mutta kardinaali Avery Dulles USA:n lut-kat-dialogissa voi esitellä viisi (!) tapaa ymmärtää nämä dogmit kirkossa - viimeisen niistä mukaan paavi käytti valtaansa väärin.

Kun Henrikin kirkossa kirkkoon otettiin uusia jäseniä, heitä pyydettiin 1800-luvun kielellä tunnustamaan “kaikki”, mitä katolinen kirkko julistaa Jumalan opettamana totuutena. Jo kastettujen vahvistettavien katolilaisten ei tarvinnut tätä lausua. Joku voi tietysti sanoa, että samaa oletetaan heiltäkin, mutta fakta on, että kukaan ei heitä heitä ulos kirkosta, vaikka he kyseenalaistaisivat mitä dogmeja. 1800-luvun mielen mukaan (jonka jäännös ylimääräisessä uskontunnustuksessa on) kirkkoon ei voi liittyä se, joka haluaa olla paavin yhteydessä mutta epäilee vaikkapa 1200-luvun tai 1800-luvun dogmeja.

Mutta nyt ei enää ole 1800-luku. Vatikaani II ei ainoastaan jättänyt tuomitsematta protestantteja ja ortodokseja, jotka eivät tunnusta katolisia uusiodogmeja - sen sijaan se loi heistä positiivisen teologian, jossa heillä on kirkollinen asema ja jossa Pyhä Henki toimii heidän joukossaan pelastavasti. Jos dogmit ovat pelastukselle välttämättömiä, katoliset erityisdogmit eivät enää ole dogmeja. Vielä vähemmät niitä ovat keskiaikaiset dogmit, joita paavilliset teologitkaan eivät enää ota vakavasti.

Lopuksi

Vatikaani II:n kirkko tajusi, että Kristus ei tullut ilmoittamaan dogmeja vaan itse Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Henrikin kirkossa rukoiltiin kauniisti myös sen kirkon puolesta, joka on antanut käännynnäisille kristillisen uskon (oletettavasti kansankirkko). Rukous kuului, että tuo kirkko pysyisi aina uskollisena evankeliumille.  Ei että se kääntyisi tai tulisi uskolliseksi evankeliumille. Kirkko on tajunnut, että evankeliumi pelastaa, eivät dogmit.

Miksi sitten kirkkoon liittyvät pakotetaan lausumaan tunnustus, jonka koko sisältöä teologit ja piispat voivat toistaiseksi vain arvailla? Kukaan ei tiedä, mitä on se “kaikki”, jota katolinen kirkko opettaa ja julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena. Kirkko on vasta jokin aika sitten herännyt tajuamaan hermeneutiikan tarpeen opetusviran arvioinnissa, mutta Sullivanin sanoin “paljon työtä on vielä tehtävänä” (s. 4).

Kunnes kirkko saa jotain selkoa suhteeseensa menneisiin ja nykyisiin dogmeihinsa, on varmasti oikeutettua kysyä, kannattaisiko kirkkoon liittymisen “ylimääräinen uskontunnustus” jättää pois tai korvata jollain muulla. Jos nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus ei todella riitä, niin ehkä liittyjät voisivat pyytää liittämistä katolisen kirkon täyteen yhteyteen tai tunnustaa Katolisen kirkon katekismuksen auktoritatiiviseksi kirkon uskon esitykseksi.

Jos kirkko ei tee mitään, niin yksilö voi tietysti antaa “ylimääräiselle uskontunnustukselle” oman tulkintansa (kun kerran alkuperäinen on auttamatta vanhentunut ja virallista ei toistaiseksi ole). Esimerkiksi “katolinen kirkko” on paljon enemmän kuin opetusvirka, johon 1800-lukulainen ajattelu sen tässä yhdistää (on se sitten koko kastettujen joukko, predestinoitujen joukko tai apostoliselle uskolle ja piispoille kuuliaisten kristittyjen joukko). Näillä eväillä kirkkoon voisi liittyä sekin, jolla on ongelmia prekonsiliaaristen dogmien kanssa, mutta joka haluaa olla maailmanlaajuisen katolisen kirkon yhteydessä apostolisessa uskossa.