Arkisto kohteelle syyskuu 2011

Extra ecclesiam… ?

syyskuu 26, 2011

Olen lukemassa Bernard Sesboüé’n, ranskalaisen jesuiittateologin kirjaa Hors de l’Église pas de salut puolankielisenä käännöksenä. Kyseessä on todennäköisesti kattavin ja paras tutkimus aiheesta, vielä paljon laadukkaampi kuin jesuiitta Francis Sullivanin Salvation Outside the Church?, joka vaikutti myös tämän blogin Extra ecclesiam -traktaatin sisältöön.

Tässä artikkelissa käyn läpi Sesboüé’n kirjan ensimmäisen puoliskon ajatuksia, joita Sullivan ja aiempi artikkelini eivät ole selkeästi tuoneet esiin. Tulevaisuudessa toivon kirjoittavani toisen osan kirjan toisesta puoliskosta, jossa käsitellään kirkon uusimpia dokumentteja ja opetusviran dokumenttien tulkitsemisperiaatteita.

Raamattu ja formulan kehitys

Ranskalaisteologi aloittaa Raamattu-katsauksella ja helposti unohtuvalla mutta tärkeällä itsestäänselvyydellä, että formula “Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” ei ole peräisin Raamatusta. Se ei sisälly Jumalan inspiroimiin teksteihin. Uudessa testamentissa on toki useita Kristuksen universaalin välittäjän ja pelastajan tehtävää korostavia kohtia sekä tiettyjä pelastuksen vaatimuksia, ja näihin palataan kirjan loppupuolella.

Vanhassa testamentissa Jumalan pelastussuunnitelma ei ole tiukan eksklusivistinen, se ei rajoitu vain valittuun kansaan vaan sulkee sisäänsä useita Israelin kanssa tehdyn liiton ulkopuolisia henkilöitä. Hyviä ja usein jopa Uuden testamentinkin mukaan pelastuneita pakanoita olivat mm. Abel, Eenok, Job, Melkisedek, Lot, Jetro, Rahab, Ruut ja koko Ninive.

Uudessakaan testamentissa valittuun kansaan kuuluminen ei ole pelastuksen ehto. Jeesus ylistää sadanpäämiehen ja samarialaisen uskoa ja julistaa katuvan syntisen publikaanin vanhurskaaksi. Se, joka ei ole Jeesuksen porukkaa vastaan, on sen puolella. Kornelius osoittautui Jumalalle otolliseksi jo ennen uskoaan Kristukseen, ja samoin Jumalan sanotaan kohtelevan kaikkien kansojen ihmisiä.

Sesboüé huomauttaa, että alusta asti kristinuskossa kulkevat käsi kädessä kaksi vastakkaista ääripäätä: toisaalta evankeliumin tietynlainen eksklusiivisuus ja pelastukselle asetetut ehdot, toisaalta taas Jumalan laupeus niitäkin kohtaan, joita sanoma ei ole tavoittanut. Nyt alkaa dogmihistoriallinen seuranta, jossa edellinen näkökulma tulee ensin yhä dominoivammaksi. Kun kuminauha on kiristetty tiukimmilleen, alkaa taas löysäämisen vaihe; kun mäenhuippu on saavutettu, alkaa taas alamäki.

Kirkkoisät ja keskiaika

Varhaisimmat apostoliset isät ja kirkkoisät eivät opettaneet Extra ecclesiam -formulaa. He eivät kieltäneet sitä eivätä opettaneet sen sisältöä, asia ei tule heidän kirjoituksissaan esille. Irenaeus näyttää olevan ensimmäinen, jonka voisi argumentoida opettavan extra ecclesiam -oppia ilman itse formulointia. Sesboüé ei tosin suostu tekemään tätä johtopäätöstä, sillä Irenaeus ei ota eksplisiittisesti kantaa niihin, jotka eivät koskaan saa tilaisuutta kuulla evankeliumia.

Formulaa käyttävät 200-luvulla ensimmäisen kerran Origenes ja Kyprianus. Heillä se on suunnattu niitä vastaan, jotka lähtivät kirkosta ja rikkoivat sen ykseyden skismoilla. Hekään eivät ota kantaa niihin, jotka eivät koskaan saa kuulla evankeliumia. Myöhemmät isät kuten Lactantius ja Hieronymus käyttävät oppia niin ikään harhaoppisia vastaan.

Formula saa laajemman kohderyhmän, kun kristinuskosta tulee valtionuskonto. Juutalaiset ja pakanat eivät voineet olla tietämättä kirkosta. Augustinuksella formula laajenee sulkemaan pelastuksesta myös ne pakanat, jotka eivät koskaan saaneet tietää evankeliumista: heidät tuomitaan Augustinuksen rankan perisyntiopin pohjalta. Siinä missä Augustinus oli valmis pohdiskelemaan harvoja poikkeustapauksia, hänen oppilaansa Fulgentius Ruspelainen ei niitäkään enää sallinut: kaikki ei-katolilaiset päätyisivät helvettiin.

Formula “extra ecclesiam” vahvistui siis traditiossa sukupolvelta toiselle. Siitä tuli pikku hiljaa osa kirkon uskon ydinkohtia, ja 400-600-luvuilla se otettiin jo mukaan uskontunnustuksiin. Näin siitä tuli virallista opetusta. 1200-1400-luvuilla paavit ja ekumeeniset konsiilit vahvistivat formulan juhlallisesti kolme kertaa, kuuluisin (tai pahamaineisin) näistä on Firenzen konsiilin teksti, joka tuomitsee helvettiin kaikki ei-katolilaiset, jopa ei-katoliset marttyyrit.

Tulkintaa ja relativisointia

Sesboüé esittää muutaman mielenkiintoisen huomion Firenzen tekstistä. Saman konsiilin aiempi teksti Laetentur Caeli idän ja lännen kirkkojen yhdistymisestä kuvaa yhtä kirkkoa, joka on ollut jakautunut, jolla on ollut lapsia molemmilla puolilla. Sesboüé’n mukaan yhdistymisellä on diakroninen arvo, aiemmin eläneet erossa olleet veljet saattoivat siis pelastua. Sanalla “skismaatikko” on eri painoarvo teoriassa ja yksittäisiin ihmisiin sovellettuna.

Sesboüé käsittelee myös Firenzen tekstin erehtymättömyyttä. Hänen mukaansa Firenzeä ei voi lukea myöhemmän Vatikaani I:n valossa vaan senaikaisen kanonisen tilanteen ja konsiilin intention valossa. Muun muassa Joseph Gillin tutkimukseen viitaten Sesboüé päätyy näkemykseen, jonka mukaan Laetentur Caeli on Firenzen ainoa erehtymätön dokumentti, Extra ecclesiam-formulan sisältävä Cantate Domino taas on konsiilin akti, muttei muuttumaton uskonmääritelmä.

Ehkä tärkein jesuiittateologin hermeneuttinen argumentti on kuitenkin se, että Firenzeä ei voi lukea sellaisenaan, vaan se on pakko lukea myöhäisemmän historian, ennen kaikkea uuden maailman löydön ja sitä seuranneen kirkon tulkintaperinteen valossa. Ratzingeriin vedoten Sesboüé sanoo määritelmän pysyvän teologisen arvon löytyvän, kun maailmankuvaperspektiivi otetaan huomioon: se siis “ei tarkoita sitä, mitä se materiaalisesti toteaa”.

Teologisen tulkintatradition kehitys

Firenzeä seuranneina vuosisatoina teologit joutuivat pohtimaan vuosisatoja evankeliumin ulottumattomissa eläneiden intiaanien pelastusmahdollisuuksia. Akvinolaiselle uskolliset ehdotukset enkelin lähettämisestä luonnollisen lain pitäville hyville pakanoille eivät olleet realistisia. Jo ennen Trentoa teologit alkoivat spekuloida implisiittisen uskon ja kirkkoon kuulumisen mahdollisuutta.

Trenton konsiili ei toista Firenzeä eikä formulaamme, mutta opettaa kasteen tai sen tahtomisen olevan välttämätöntä vanhurskauttamiseen “evankeliumin julistamisen jälkeen” (post evangelium promulgatum). Tämä teksti tulkittiin kuitenkin kahdella lailla Trenton jälkeen: yleistäen dominikaani Cano tulkitsi julistamisen helluntaiksi, fransiskaani Vega taas hetkeksi, jolloin konkreettiselle henkilölle julistettiin evankeliumi.

Jesuiitta Roberto Bellarmino puolestaan kehitti opin kirkon sielusta, johon saattoi kuulua tahdon perusteella kuulumatta kasteen kautta kirkon ruumiiseen. Hän relativisoi Nooan arkin vertauskuvan, jota oli käytetty tiukan extra ecclesiam-tulkinnan tukena vuosisatoja: “Nämä vertaukset eivät pidä paikkaansa kaikissa kohdissa.” Toinen jesuiittateologi Suarez selitti extra ecclesiam-formulan merkitystä sanomalla, että kirkkoon on kuuluttava joko reaalisesti tai toivon/tahdon kautta.

Kardinaali Johannes Lugo (1583-1660) puolestaan esitti, että jopa harhaoppinen tai muslimi voisi pelastua vilpittömän Jumala-uskonsa perusteella. Heitä ei voisi pitää kirkon ulkopuolisina, sillä heillä on kirkon kanssa yhteinen yliluonnollisen uskon hyve - Jumalan silmissä he siis ovat kristittyjä. Tämä kuulostaa jo kovasti Rahnerin “anonyymit kristityt” -teesiltä.

Lopuksi

Loppupäätelmänä voitaisiin sanoa, että kirkon oppien tarkastelussa on otettava huomioon oppien historiallinen kehitys. Olisi vaarallista absolutisoida keskiajan dokumentit, kun ne edustavat tulkinnallisen mäen huippua, jonka molemmilla puolilla, sekä uskon alkujuurilla että kirkon nykyopetuksessa, painotus on toisenlainen. Juuri tähän virheeseen sortuvat sedevakantistit ja muut traditionalistit.

Toisessa osassa käsittelen valistuksen formulalle esittämää kritiikkiä, kirkon vastausta sekä lopulta Vatikaanin II konsiilin esittämää tulkintaa. Seuraan myös, kuinka ranskalainen jesuiittateologimme neuvoo meitä tulkitsemaan opetusviran dokumentteja. Jos raamatuntulkinta on oma vaikea alansa, niin aivan oman maailman ja ongelmakentän muodostaa magisteriumin hermeneutiikka. Tästä siis lisää toivottavasti lähitulevaisuudessa.

Sovinto SSPX:n kanssa?

syyskuu 19, 2011

Viime viikko tarjosi jättiuutisen niille, jotka ovat seuranneet katolisten traditionalistien argumentteja nyky-Vatikaania vastaan. Vatikaani tarjoaa sovintoa ja täyttä yhteyttä SSPX:lle.

Edesmenneen arkkipiispan Marcel Lefebvren seuraajat eli Pyhän Pius X:n veljeskunta (SSPX) ovat jo vuosikymmeniä kritisoineet Vatikaani II:n ja sitä seuranneen katolisen teologian poikkeavuutta Vatikaani II:ta edeltävästä katolisesta opetuksesta.

Benedictus XVI purki hiljattain SSPX:n johtajan pyynnöstä SSPX-piispojen ekskommunikaatiot, ja Vatikaani aloitti opilliset neuvottelut ryhmän edustajien kanssa.

Oppineuvottelut johtivat parempaan ymmärrykseen, ja nyt Vatikaani on laatinut opillisen ehdotuksen SSPX:n allekirjoitettavaksi.

Jos SSPX hyväksyy ja allekirjoittaa Vatikaanin tarjouksen, siitä voisi tulla katolisen kirkon toinen personaaliprelatuuri Opus Dein rinnalle. Tästä tosin nousee mielenkiintoinen kysymys siitä, voiko ihmisellä olla Jumalan antama kutsumus SSPX:n jäseneksi vastaavalla tavalla, kuin mitä Opus Dei ymmärtää omilla jäsenillään olevan.

Jälleenyhdistymistä voitaisiin hyvällä syyllä pitää suoranaisena ihmeenä, sillä SSPX on syyttänyt Vatikaani II:n jälkeistä kirkkoa harhaoppiseksi useassa keskeisessä kysymyksessä, ja useat sen rivijäsenet ovat olleet hyvinkin antikatolisia (tässä “katolinen” viittaa Vatikaani II-katolisuuteen). Toisaalta SSPX on kyllä jatkuvasti väittänyt olevansa paavin yhteydessä oleva osa katolista kirkkoa.

SSPX:llä on traditionalistipiireissä paljon radikaalimpia kilpailijoita, jotka eivät lainkaan tunnusta nykyistä paavia. Voikin olla, että mahdollinen sovinto Vatikaanin kanssa johtaa uuden tällaisen ryhmän syntyyn. Joka tapauksessa kaikkien kirkon ykseydestä välittävien katolilaisten on syytä nostaa rukouksensa taivaisiin sovinnon onnistumisen puolesta.

Suomen kontekstissa on pakko lisätä seuraava huomio. SSPX on aika lailla verrannollinen Luther-säätiöön. Molemmat ovat pieniä ryhmiä, jotka korostavat uskollisuutta oman tradition auktoritatiivisille dokumenteille kaikkea liberaalia modernismia vastaan, johon valtakirkko on heidän mielestään sortunut. Molemmat ovat kokeneet kovia “äitikirkkonsa” puolelta.

Viimeaikaisten uutisten perusteella kiistaparien “Vatikaani vs. SSPX” sekä “kansankirkko vs. säätiö” välillä on kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero. Edelliset ojentavat käsiä ja pyrkivät ykseyteen; jälkimmäiset etsivät teitä toistensa murentamiseen. Voisivat kenties ottaa isoveljiltään opiksi.

Lisää SSPX-sovinnosta voi lukea englanniksi tiedotteesta, jonka Vatikaani julkaisi uskonopin kongregaation prefektin ja SSPX:n johtavan piispan tapaamisesta. Jälkimmäisen tuoreet mietteet julkaistiin heti tapaamisen jälkeen SSPX:n nettisivuilla.

Islamista ja Muhammadista

syyskuu 12, 2011

Olen lukemassa Jaakko Hämeen-Anttilan teosta Johdatus Koraaniin (Gummerus Helsinki 2006), ja ajattelin kirjoittaa siitä muutamia apologeettiselle blogille sopivia ajatuksia. Tämä ensimmäinen postaus nousee kahden ensimmäisen luvun pohjalta. Ne käsittelevät islamia ja Muhammadia.

Hajaannukset, kalifit ja hadithit

Ensimmäinen ajatus koskee islamin jakautuneisuutta. Suuri osa länsimaalaisista on kuullut sunnilaisista ja shiialaisista, mutta niiden välinen ero ei välttämättä ole kovin selvä. Hämeen-Anttila selittää eron palautuvan 600-luvulle, jolloin tuli kiistaa neljännestä kalifista eli profeetan seuraajasta.

Kalifiksi valittu profeetta Muhammadin sukulaispoika Ali ei saanut kaikkien hyväksyntää ja ajautui sotaan Syyrian kuvernööriä Muawiyaa vastaan. Jälkimmäinen voitti ja julistettiin viidenneksi kalifiksi. Hänestä sai myös alkunsa ensimmäinen perinnöllinen dynastia, umaijadit (s. 16).

Umaijadikaudella shiialaisiksi kutsuttiin niitä, jotka pitivät kiinni Alin ja hänen jälkeläistensä oikeudesta olla profeetan seuraajia. Hämeen-Anttilan mukaan shiialaisuus edusti varhaisvaiheissa purkautumistietä kaikelle yhteiskunnalliselle tyytymättömyydelle (s. 17). Vasta 1500-luvulla shiialaisuudesta tuli Persian valtionuskonto, jona se on säilynyt tähän päivään asti (s. 18).

Toinen pääsuuntaus, sunnilaisuus, kehittyi klassiseen muotoonsa 800-luvun Irakissa opillisten kiistojen tuloksena. Kreikkalaisperäiseen filosofiaan nojanneita rationalistimuslimeja vastaan toiset vetosivat Koraanin lisäksi sunnaan eli profeetan elämäntapaan, joka kävi ilmi haditheista eli perimätiedosta. Hadithin eteen merkitty isnad eli todistajaketju osoitti, mitä tietä hadith kulkeutui ennen sen muistiin kirjoittamista (tavallisesti 800-luvulla). (s. 18-19).

Tässä esitetyistä seikoista islamin ulkopuolelta voisi esittää seuraavan kriittisen arvion: kalifaatti on rapautunut, eikä islamilla ole tänään esittää ketään profeetan seuraajaa, joka toimisi maailmanlaajuisen islamin johtajana tai auktoriteettina (vrt. paavi Pietarin seuraajana). Näyttää siltä, ettei Allah ole sen koommin sunnien kuin shiiojenkaan puolella.

Mitä haditheihin tulee, “jo keskiajalla arabialaiset oppineet olivat perillä siitä, että hadithien joukossa kulki väärennöksiä”. “Tällä vuosisadalla tutkijat ovat päätyneet pitämään hyvin suurta osaa haditheista väärennöksinä, ja monien tutkijoiden mielestä koko valtava aineisto on käyttökelpoista vain 700-800-lukujen opillisen kehityksen kannalta”. (s. 19).

Allah ja Kaaba

Ennen Muhammadin elämää Hämeen-Anttila käsittelee Arabian niemimaan uskonnollisia oloja ennen islamin syntyä. Hänen mukaansa perinteisessä uskonnossa Allahia kunnioitettiin luojajumalana ja ilmeisesti myös taivaan ja sateen jumalana. Häntä ei kuitenkaan palvottu paljon, vaan pikemminkin palvottiin jumalattaria Allat, al-Uzza ja Manat, joita luultavasti pidettiin Allahin tyttärinä. (s. 31).

Mekan pakanallisena jumalana on mahdollisesti ollut huonosti tunnettu lunaarijumala Hubal, jota palvottiin Kaaban temppelissä ennen islamin syntyä. Myös Kaaban mustaa kiveä palvottiin jo esi-islamilaisella kaudella. Monet islamiin vakiintuneet rituaalit kuten Kaaban temppelin kiertäminen periytyvät siis esi-islamilaiselta ajalta. (s. 33).

Islamin ulkopuolelta kriittisenä huomiona voidaan todeta, että vaikka islam alkoi julistaa Mooseksen ja Jeesuksen Jumalaa, se ei ottanut Jumalaansa suoraan juutalais-kristillisestä perinteestä vaan arabien pakanallisesta perinteestä. Lisäksi vaikuttaa ristiriitaiselta, että vahvasti antipolyteistinen islam jatkaa polyteistipakanoiden rituaaleja.

Muhammad

Kuten sanottu, kriittinen tutkimus pitää nykyään valtaosaa hadith-perimätiedosta epähistoriallisena. Hämeen-Anttila osoittaakin, kuinka islamilainen perinne on kaunistellut kuvaa profeetta Muhammadista. Koraanin mukaan Muhammad on tavallinen ihminen, joka ei tee ihmeitä eikä ennusta tulevaa (esim. 3:144; 46:9; 67:26 jne.).

Pian kaikenlaisia Koraanin epäselviä viittauksia alettiin pitää profeetan ihmeinä: Muhammadin ajateltiin jopa halkaisseen kuun. Juutalaisessa ja kristillisessä perinteessä tavatuille ihmeille haluttiin sepittää vastineita profeetan elämässä - 800-luvulla Muhammadista tuli välittäjä, ja toisella vuosituhannella käsitys profeetan synnittömyydestä oli jo vakiintunut. (s. 62-63).

Synnittömyysoppi eli isma ei tosin nauti yksimielisyyttä: joidenkin mielestä Muhammad varjeltiin vain epäjumalanpalvelukselta, toisen ääripään mukaan kaikki aiemmatkin profeetat olivat synnittömiä. Shiialaiset ulottivat isman koskemaan myös heidän imaamejaan.

Ulkopuolelta arvioiden voisi todeta Muhammadin olleen syntinen ja kuolevainen siinä missä muutkin. Hän kuoli äkillisen sairauden jälkeen vuonna 632 (s. 61). Hänellä oli uskonnollinen sanoma ja poliittinen missio, jotka saivat osakseen kannatusta. Myöhemmät sukupolvet muovasivat hänestä suuren ja synnittömän esikuvan.

Lopuksi

On saman tien myönnettävä, että vastaavanlaista historiallis-kriittistä tutkimusta voisi aivan hyvin käyttää perinteisen kristinuskon ja Jeesus-kuvan murentamiseksi. Tämä on Suomessa jo hyvin tunnettua. Sen sijaan muslimit eivät yleensä ole lainkaan tietoisia tieteellisestä islam-tutkimuksesta. He pitävät perinteistä ja “oikeaoppista” islamia järkkymättömänä ja yksiselitteisenä totuutena.

On hyvä tehdä ero ns. uskonnollisen ja historiallis-kriittisen apologetiikan välillä ja kysyä kysymyksiä omasta johdonmukaisuudestaan. Olisi epärehellistä hyväksyä historiallis-kriitikoiden teoriat toisesta uskonnosta, mutta lähteä liikkeelle jumalallisen totuuden oletuksesta oman uskonnon tapauksessa.

Esim. James White on painottanut väittelyissään muslimeja vastaan johdonmukaisen uskonnollista lähestymistapaa. Hän ei käytä hyväkseen historiallis-kriittisiä argumentteja Koraania vastaan, koska ei hyväksy niitä Raamatunkaan murentamiseksi.

Toisena ja vastakkaisena johdonmukaisena esimerkkinä William Lane Craig ottaa nimenomaan historiallis-kriittisen lähestymistavan ja on valmis puolustamaan sen metodein Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta islamin väitteitä vastaan.

Yhdistellen Whiten ja Craigin argumentteja, kristinuskon ei tarvitse pelätä islamia ainakaan intellektuaalisella tasolla. Jos otetaan uskonnollinen lähtökohta, Koraanin pitäisi vahvistaa Muhammadin aikaisen Tooran ja evankeliumin opetus, mitä se ei tee. Jos taas otetaan historiallinen lähtökohta, Koraani häviää varhaiselle ja laajalle todistusaineistolle Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Tulisiko Paavalia kuunnella ennen Jeesusta?

syyskuu 5, 2011

Kerrankin saa sanoa jotain hyvää teekkareista. Otaniemen kristilliset teekkarit julkaisevat nimittäin komeaa apologeettisvivahteista nettilehteä Cross Section, johon kehotankin tutustumaan.

Tämän päivän maanantaipostauksen omistan Cross Sectionin Tuomas Kangasniemen jutulle Paavalin ensisijaisuudesta Jeesukseen nähden. Vihdoin joku sanoi julkisesti suomeksi ääneen näkemyksen, jota olen pitkään salassa sympatisoinut. Kangasniemi ei onneksi myöskään julistanut kirjoitustaan ehdottomaksi totuudeksi vaan tyytyi esittelemään tämän niin kutsutun dispensationalistisen teorian.

Kangasniemen esittämä dispensationalismi

Lyhykäisyydessään Kangasniemen artikkeli esittää seuraavan argumentin: 1) Jeesuksen Vuorisaarnan mukaan koko Mooseksen lakia on noudatettava kaikkine pyhyys- ja puhtaussääntöineen, mutta kristityt eivät näin tee. Itse asiassa ristiriita on jo Uudessa testamentissa: Paavali ja muut apostolit irtisanoutuvat Mooseksen laista Jeesuksen vastaisesti.

2) Ristiriidan voi ratkaista tekemällä apostolien moraaliopetuksesta Jeesukseen nähden ensisijaisen. Epäpyhältä kuulostavalle väitteelle löytyy raamattuperusteita: Jeesuksen opetus oli tarkoitettu yksinomaan juutalaisia varten, kun taas Paavalin julistama pelastus pakanakansoille oli salaisuus siihen asti, kunnes Jumala ilmoitti sen apostoleille.

Kangasniemi päättää dispensationalistisen ajatuksenjuoksun: “Niinpä näyttää siltä, että vasta apostolien opetus – tai Jumalan heille antama ilmoitus – oli tarkoitettu ei-juutalaisten noudatettavaksi. Jeesuksen puheet tulee tulkita apostolien, erityisesti Paavalin, kautta.”

Dispensationalismi ja hyperdispensationalismi

Dispensationalismi on kristillinen (lähinnä evankelikaalinen) teologinen suuntaus, verrattaen nuori sellainen (1800-luvulta), jonka mukaan Jumala on pelastanut ihmisiä eri aikoina eri tavoilla (pelastushistoria jaetaan dispensaatioihin).

Isähahmosta J.N Darbysta alkaen dispensationalismi on jakautunut useisiin poikkeaviin eri näkemyksiin, kuten kattava englanninkielinen Wikipedia-artikkeli osoittaa. Hyperdispensationalismi opettaa nimenomaan Paavalin ainutlaatuisuutta kirkon opettajana ja asettaa hänet vastakkain muiden apostolien kanssa.

Hyperdispensationalismikaan ei ole yhtenäinen. Sen kannattajat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, milloin alkoi kirkon ja milloin Paavalin lähetystehtävän aika - eikä liioin siitä, missä määrin Paavalin lähetystehtävä sitoo kirkkoa tänään. Kaikkea ei voi mitenkään käsitellä yhdessä blogipostauksessa.

Kritiikkiä

Ennen kuin ilmaisen sympatiani joitain Kangasniemen esittelemiä näkemyksiä kohtaan, on syytä esittää kriittisiä huomioita. Katolinen kirkko ei ole koskaan hyväksynyt dispensationalismia ja pitää sitä vieraana Raamatulle ja traditiolle. Esitän tältä pohjalta muutamia kriittisiä argumentteja.

Mitä Jeesuksen opetukseen ja lähetystehtävään tulee, on myös huomattava, että hänellä on selvä tietoisuus evankeliumin leviämisestä kaikkeen maailmaan: hän sekä ennustaa että käskee sen (Mark. 14:9, 16:15). Lisäksi hän joutuu jatkuvasti ongelmiin juutalaisten kanssa Toora-liberaaliutensa vuoksi - sapatista, syömisestä, peseytymisistä. Hän koskee epäpuhtaita ja jättää aviorikkojan kivittämättä.

On myös huomioitava Johanneksen evankeliumi ja teologia, joka on selvästi tarkoitettu ennemmin kirkolle tai maailmalle kuin juutalaisille. Jeesus on maailman valo ja elämän leipä, ei vain juutalaisten vaan myös samarialaisten ja koko maailman pelastaja. Lopuksi vielä itse Paavali ohjeistaa pakanallista korinttolaisseurakuntaansa viettämään Herran ateriaa Jeesuksen käskyn mukaan.

Paavali sanoo julistavansa samoin kuin muut apostolit (1. Kor. 15:10), hän sopi heidän kanssaan evankeliumista ja löi kättä päälle (Gal. 2). Tällä argumentilla jo Irenaeus vastusta markionilaisia toisella vuosisadalla. Tiukan (hyper-)dispensationalismin hulluudesta kertoo se, että se joutuu rajoittamaan kirkolle relevantin aineksen Apostolien tekojen jälkeiseen aikaan ja ainoastaan Paavalin vankeusajan kirjeisiin.

Sympatiaa

Kuten alussa sanottu, koen silti sympatiaa Kangasniemen esittämää perusajatusta kohtaan ja näen siinä totuuden aineksia. Usein nimittäin käy niin, että Uuden testamentin lukeminen aloitetaan alusta. Lukija saa tripla-annoksen synoptikkojen Jeesusta, ja tämä mielikuva jää sitten muovaamaan peruskäsityksiä teologian peruskysymyksistä kuten pelastuksesta ja moraalista.

Otetaan vaikkapa esimerkiksi Matteuksen Jeesuksen opetukset siitä, että taivasten valtakuntaan pääsee se, joka tekee Jumalan tahdon tai se, joka pitää kymmenen käskyä - tai se, joka ruokkii nälkäistä ja käy vankien luona (Matt. 7, 19, 25).

Jos tämä luetaan ja tulkitaan sellaisenaan irrallaan Paavalin (ja kirkon) teologiasta eli perisyntiopista, Kristuksen sovituskuolemasta, kasteen välttämättömyydestä ja Pyhän Hengen hedelmistä, päädytään täysin harhaoppiseen pelagiolaisuuteen. On muistettava, ettei Uuden testamentin tarina lopu synoptisen Jeesuksen opetuksiin.

Totta tosiaan Jeesus sanoi lähetystehtävänsä olevan Israelin lapsia varten. Tuo juutalaisia opettanut Jeesus tapettiin ristillä. Mutta Jeesus nousi kuolleista ja lähetti lupaamansa Pyhän Hengen (Ap.t. 2), joka aloitti uuden liiton ja kirkon ajan. Jeesus ilmestyi sitten Paavalille ja Pietarille (Ap.t. 9-10) avatakseen pelastuksen pakanakansoillekin. Pietarista ja Paavalista tuli Rooman ja koko maailmanlaajuisen kirkon opettajia.

Synoptikkojen Jeesus suhtautuu Apostolien tekojen sekä Uuden testamentin kirjeiden opetukseen kuin lupaus täyttymykseen: Jumalan valtakunta oli ensin lähellä, sitten se tuli läsnäolevaksi Pyhässä Hengessä. Kristuksen ylösnousemuksen ja Hengen vuodatuksen perusteella apostolit ymmärsivät kristinuskon olevan pääsiäissalaisuuden julistamista ja todeksi elämistä.

Apostolit opettivat puheissaan ja kirjeissään uuden liiton kirkkoa, siis myös meitä. Elämme kirkon aikaa ja asetamme siksi ensimmäiselle sijalle Hengen lain (Room. 8:2), josta Paavali ja muut apostolit niin kauniisti opettivat. Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustamme uskovamme apostoliseen kirkkoon. Pankaamme siis etusijalle apostolien usko, sillä se voittaa maailman ja perii iankaikkisen elämän (1. Joh. 5:4, 13).


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: