Archive for the ‘Dogmihistoria’ category

Dogmihistorian hauskuuksia

7.4.2014

Viime maanantain postauksessa mainitsin Denzingerin (Dz), jonka Enchiridion Symbolorum on kuuluisin kokoelma paavien ja kirkolliskokousten uskoa ja moraalia koskevia päätöksiä. Sattuupa niin, että jokin aika sitten sain luetuksi englanninkielisen käännöksen Denzingerin 30. laitoksesta (The Sources of Catholic Dogma), jonka Karl Rahner toimitti vuonna 1954.

Denzinger avaa aivan uusia maailmoja ja järkyttää kyllä taatusti itse kunkin käsitystä opetusviran opetuksesta. Monet kyllä tuntevat opin opetusvirasta, mutta harvapa tuntee kaikkea sitä, mitä opetusvirka (paavit ja konsiilit) ovat pitkin vuosisatoja opettaneet. Joitain väläyksiä kyllä tunnetaan, kuuluisimpia konsiileja ja paavillisia asiakirjoja, mutta siihen se jää.

Usein dogmihistoria on hyvin synkkää ja ahdistavaa luettavaa. Tuomioita tuomioiden perään. Hallussani olevan Denzingerin n. 650 sivuun mahtuu kuitenkin myös hauskoja juttuja, ja ajattelin jakaa niitä lukijoiden sivistämiseksi ja huvittamiseksi samalla kertaa. Ei muuta kuin dogmihistorian hupaisuuksista nauttimaan!

Oikeaa oppia sakramenteista

Keskiajalla paavit kirjoittivat kolmeen otteeseen länsinaapureillemme ohjeita sakramenttien oikeasta toimittamisesta. Ensin paavi Innocentius III (1198–1216) vastasi Trondheimin arkkipiispan kysymykseen, olisiko kuolemanvaarassa syljellä suoritettu kaste pätevä. Paavi vastasi Augustinukseen ja Joh. 3:5:een vedoten kieltävästi. (Dz 412)

Innocentiuksen seuraaja paavi Honorius III joutui ojentamaan Uppsalan arkkipiispaa vuonna 1220, kun hänen korviinsa oli kantautunut tieto siitä, että Uppsalan alueella ”uhrissa” käytettiin enemmän vettä kuin viiniä, vaikka ”yleisen kirkon järkevän tavan mukaan pitäisi käyttää enemmän viiniä kuin vettä”. (Dz 441)

Honoriuksen seuraaja Gregorius IX puolestaan kirjoitti vuonna 1241 jälleen Trondheimiin. Nyt paavi  oli kuullut, että ”joskus veden puutteen takia alueellanne kastetaan lapsia oluella”. Jälleen kerran Joh. 3:5:n perusteella paavi totesi, ettei ”niitä tule pitää oikein kastettuina, jotka on kastettu oluella”. (Dz 447)

Seuraavalla vuosisadalla Gregorius XI tuomitsi inkvisition välityksellä seuraavat väittämät eukaristiasta: ”1. Jos konsekroitu hostia putoaa tai heitetään jätevesiviemäriin, mutaan tai muuhun häpeälliseen paikkaan, niin vaikka muodot pysyvät, Kristuksen ruumis lakkaa olemasta niiden alla, ja leivän substanssi palaa. 2. Jos hiiri jyrsii tai eläin syö konsekroidun hostian, niin vaikka niin sanottu muoto pysyy, Kristuksen ruumis lakkaa olemasta (jne.)” (Dz 578–579)

Että sillä lailla. Kristus on Kristus vaikka rotan mahassa.

Mietittyä moraalioppia

Opetusvirka vastasi vuosisatojen varrella myös moniin moraaliteologisiin pulmiin. Erään standardinäkemyksen mukaan yhtäkään moraalikysymystä ei ole dogmaattisesti määritelty, mutta Konstanzin konsiilin (1415) määritelmä tyrannin murhasta voisi kyllä olla vahvana ehdokkaana moiseksi.

Pyhä synodi ”julistaa ja määrittelee”, että seuraava mielipide on ”uskon ja moraalin kannalta virheellinen”, ja synodi tuomitsee sen ”harhaoppisena” niin, että sen itsepäiset kannattajat ovat ”harhaoppisia”:

”Kuka tahansa vasalli tai alamainen voi (ja hänen tulisi) laillisesti ja ansiollisesti tappaa kenet tahansa tyrannin, jopa salaisin juonin sekä ovelalla mielistelyllä ja imartelulla, huolimatta mistään uskollisuudenvalasta tai hänen kanssaan tehdystä sopimuksesta, odottamatta kenenkään tuomarin mielipidettä tai käskyä” (Dz 690)

Moraaliteologinen kasuistiikka kasvoi Trenton konsiilin jälkeen uusiin mittasuhteisiin, ja paavit alkoivat tuomita ahkerasti erilaisia moraaliteologisia näkemyksiä (usein Pyhän viraston välityksellä). Ehdoton suosikkini on seuraava Pyhän viraston Innocentius XI:n aikana tuomitsema mielipide:

”Miespalvelija, joka tietoisesti tarjoamalla olkapäitään auttaa isäntäänsä nousemaan ikkunoiden läpi pilatakseen neitsyen, ja joka monta kertaa palvelee häntä kantamalla tikapuita, avaamalla oven tai tekemällä muuta vastaavaa yhteistyötä, ei tee kuolemansyntiä, jos hän tekee tämän varteenotettavan vahingon pelosta, kuten että hänen isäntänsä kohtelisi häntä kaltoin, katsoisi häntä raivokkain silmin tai karkottaisi hänet talosta.” (Dz 1201)

Että sillä lailla. Eikä muuten auta, jos haureudenharjoittamisen jälkeen sanoo ripissä seuraavasti: ”Tein vakavan synnin siveyttä vastaan naimattoman naisen kanssa”. Pitää nimittäin mainita myös itse yhdyntä, sanoo paavi Aleksanteri VII. (Dz 1125) Innocentius XI:n aikana lisättiin, että jos on tehnyt aviorikoksen vaikkapa kyseisen naisen aviomiehen suostumuksella, ei riitä, että ripissä tunnustaa haureuden, täytyy tunnustaa aviorikos. (Dz 1200)

Tässä Innocentius XI:n (1676–1689) aikana, tarkemmin vuonna 1679 julkaistussa moraalioppia koskevien tuomioiden listassa on yhteensä 65 virhettä, jotka Pyhä virasto (entinen inkvisitio, nykyinen Uskonopin kongregaatio) tuomitsi ”ainakin pahennusta herättävinä ja käytännössä turmiollisina”. Joukosta löytyy tällainenkin: ”Poika saa iloita humalassa tekemästään isänmurhasta perinnöksi saatavien suurten rikkauksien takia.” (Dz 1165)

Paastonajan päätöksiä

Nyt kun eletään paastonaikaa, lienee sopivaa lopettaa artikkeli paastoa koskeviin päätöksiin. Aleksanteri VII tuomitsi vuonna 1665 seuraavan mielipiteen: ”Se, joka rikkoo itseään velvoittavaa kirkon paastoa, ei tee kuolemansyntiä, ellei hän tee sitä halventaakseen ja  osoittaakseen tottelemattomuutta esimerkiksi siksi, ettei hän halua totella käskyä.” (Dz 1123) Eli kuolemansynti joka tapauksessa.

Seuraavana vuonna sama paavi tuomitsi seuraavan väittämän: ”Ei ole ilmeistä, että paastonaikana velvoittaa tapa olla syömättä munia ja juustoa” (Dz 1132). Nämä muuten tuomittiin ja kiellettiin ”vähintään pahennusta herättävinä” mielipiteinä.

Että sillä lailla! Onneksi ajat ovat jonkin verran muuttuneet ja paastomääräykset lieventyneet. Ehkä nyt ymmärrämme, miksi Yves Congar varoitti Denzingerin vaarallisuudesta: se kun ei selitä päätösten historiallista luonnetta ja kontekstia.

Vaikkemme voi lukea vanhoja opetusviran opetuksia kuin ikuista lakia, niin jotain voimme dogmihistoriasta varmasti oppia. Esimerkiksi sen, että Jumalan rakastamisen käsky velvoittaa vakavasti kyllä useamminkin kuin vain kerran viidessä vuodessa tai jopa harvemmin (Dz 1156).

Dogmihistoria voi antaa kuvan ennen kaikkea tuomitsevasta Jumalasta, mutta evankeliumia se ei voi kumota. Denzingerin jälkeen on aina hyvä palata Johannekseen. ”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” (1. Joh. 4:16)

Scott Hahnin uusin

24.2.2014

Scott Hahn on yksi suosikkiteologeistani, ja hänen tuotantonsa on yksi suurimmista vaikuttajista koko tämän blogin takana. Vaikka hänen ajatuksiaan on esiintynyt ripoteltuna eri artikkeleissa siellä täällä, en ole juuri esitellyt hänen kirjojaan yksitellen. Tämä puute on pikku hiljaa korjattava.

Reilu vuosi sitten maintsin Scott Hahnin kääntymiskertomuksen Rome Sweet Home (RSH) jutussa Ex-evankelikaalien kääntymiskertomuksetVuonna 1993 julkaistu RSH onkin Hahnin klassikko, se on esimerkiksi Amazonin ”kristillisen kirkkohistorian” bestsellerlistan 10. sijalla.

Hahn ja hänen ystävänsä Gerry Matatics (joka myöhemmin lipui sedevakantismiin) olivat 1980-luvun puolivälissä USA:n historian ensimmäiset kalvinistipastorit, jotka kääntyivät katolisuuteen. He aloittivat suoranaisen protestanttipastorikäännynnäisten lumivyöryn, ja nykyään pastorikäännynnäisiä on satoja, ja heillä on oma järjestökin nimeltään Coming Home Network.

Sittemmin Hahn on julkaissut kirjoja yhä kiihtyvällä tahdilla, ja hänestä on tullut yksi suosituimmista katolisista kirjoittajista ja puhujista. Arjessa Hahn toimii Franciscan University of Steubenvillen teologian professorina. Hän on perustanut myös apostolaatin nimeltä St. Paul Center for Biblical Theology, jonka missiona on auttaa katolilaisia lukemaan ja tuntemaan Raamattua.

Vuonna 2009 sain tilaisuuden osallistua henkilökohtaisesti Scott Hahnin ja hänen läheisten työtovereidensa Brant Pitren ja John Bergsman järjestämään konferenssiin Roomalaiskirjeestä Pennsylvaniassa, USA:ssa. Kyseisen konferenssin luennot on muuten juuri ladattu St. Paul Centerin nettisivuille audiokurssina kuunneltavaksi, suosittelen.

Pääsin myös käymään Hahnin kodissa ja näkemään hänen valtaisan kotikirjastonsa, joka kattaa kokonaisen kellarikerroksen ja sisältää kymmeniä tuhansia kirjoja. Sitä voi verrata Helsingin Studium Catholicumissa sijaitsevaan katoliseen kirjastoon. Hahnin lempiteologeihin kuuluvat mm. N.T. Wright, Matthias Scheeben ja Joseph Ratzinger, jolta Hahn sanoo oppineensa enemmän kuin keneltäkään muulta.

Hahnin uusin

Scott Hahnin uusimman kirjan nimi on Consuming the Word: The New Testament and the Eucharist in the Early Church. (Image 2013) Se on taattua Hahnia: kansantajuista teologiaa (Hahn sanoi joskus kirjoittavansa teini-ikäiset lapsensa mielessään), joka on kuitenkin hyvin dokumentoitua (viitteet kirjan lopussa) ja aina uusia näkökulmia avaavaa.

Tätä kirjoittaessani Amazonissa on tästä kirjasta 58 arviota, joista 46 antaa kirjalle täydet viisi tähteä (ja kymmenen antaa neljä tähteä). Hahn kirjoittaa hyvin persoonallisesti. Hänestä on vaikea olla tykkäämättä. Tämänkin kirjan hän aloittaa otsikkoon sopivalla omaelämäkerrallisella kertomuksella siitä, kuinka hän on itse ollut oikea kirja-ahmatti.

Syvemmälle itse asiaan päästään ensimmäisessä luvussa, jossa Hahn kiinnittää huomiota Hesekielin kirjan ja Ilmestyskirjan outoihin kohtiin, joissa Jumala käskee Hesekieliä/Johannesta syömään kirjakäärön. Syömään sanaa? Kirjan nimi ja kansi avaavat silmät sille, että me teemme liturgiassa juuri samaa: syömme Sanaa, lihaksi tullutta Sanaa.

Hahnin uutuuskirjan päälöytö on seuraava: Uusi testamentti oli sakramentti ennen kuin se oli dokumentti. ”Uusi testamentti” tulee latinasta (Novum testamentum), mutta latina oli käännös kreikan sanoista kainee diatheekee, uusi liitto. Latinassa ei ollut täsmällistä termiä, joka olisi ilmaissut raamatullista liittokäsitettä.

Kuten Hahn selittää jokaisessa kirjassaan, liitto ei merkinnyt pelkkää laillista sopimusta, vaan se loi perhesiteitä: esimerkiksi avioliitto ja adoptio ovat liittoja. Muinaisissa kulttuureissa, samoin Raamatussa, liiton solmimiseen liittyi useimmiten vala, uhri ja yhteinen ateria.

Vanhassa testamentissa puhutaan vain kerran ”uudesta liitosta”, jonka Jumala tekisi kansansa kanssa (Jer. 31:31). Vastaavasti Jeesus puhui ”uudesta liitosta” tai ”uudesta testamentista” vain kerran, ja hän teki niin asettaessaan eukaristian: ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni”. Jeesuksen mukaan uusi testamentti on sakramentti, ei dokumentti.

Evankeliumi ja kaanon

Uuden testamentin seuraan pääsevät myös termit ”evankeliumi” ja ”kaanon”. Kaikki oppivat jo alakoulussa, että on neljä ”evankeliumia”, nimittäin Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen ”evankeliumit”. Silti itse Uuden testamentin kirjoissa ”evankeliumi” ei tarkoita kirjaa, vaan ”ilosanomaa”, ”hyvää uutista”, Kristusta itseään, ristiinnaulittua ja ylösnoussutta.

Kristus ei käskenyt apostoleitaan kirjoittamaan kirjoja, vaan saarnaamaan, opettamaan ja toimittamaan sakramentteja:  kastamaan, viettämään ehtoollista hänen muistokseen, antamaan anteeksi, voitelemaan sairaita, jne. Kristus ei jättänyt seuraajilleen kirjaa vaan kirkon: elävän yhteisön, jossa julistetaan Jumalan valtakuntaa ja syntien anteeksiantamista sekä toimitetaan sakramentteja.

Vasta vuosikymmenten saarnaamisen ja kirkollisen elämän jälkeen kirkko sai kirjallisia evankeliumeita, Justinoksen toisella vuosisadalla mainitsemia ”apostolien muistelmia”, joita luettiin sunnuntaijumalanpalveluksissa samoin kuin apostolien ja heidän työtovereidensa kirjeitä. Vasta toisen vuosisadan vaihtuessa kolmanneksi näitä kirjoituksia alettiin kutsua yhdessä ”Uudeksi testamentiksi”.

Vastaavasti termillä ”kaanon” ei alkukirkossa viitattu Raamatun kirjojen kokoelmaan vaan uskon/totuuden sääntöön (lat. regula fidei, kr. kanoon tees aletheias), jolla esimerkiksi Irenaeus ja Tertullianus tarkoittivat apostolisen opetuksen ydinkohtia (vrt. apostolinen uskontunnustus).

Vasta 300-400-lukujen vaihteessa Raamatun kirjakokoelmasta alettiin puhua ”kaanonina”. Kaanon tarkoitti mittatikkua, ja mittatikkuna sille, mikä sopi pyhien kirjoitusten kokoelmaan, oli liturgia ja apostolinen usko. Oliko tämä kirja kirkon uskon mukainen, oliko se apostolista perua, oliko sitä luettava liturgiassa, uuden liiton sakramentaalisen vieton yhteydessä? Lyhyesti sanottuna liturgia synnytti Raamatun.

Uusi testamentti ja kirkon oppi

Ennen evankeliumeita, Uutta testamenttia ja Raamattua oli siis evankeliumi ja sitä julistava ja todeksi elävä uuden liiton kirkko. Hahn hahmottelee uuden liiton kirkkoa Uuden testamentin sivuilta: Kristus lähetti apostolit, apostolit vihkivät kätteen päällepanemisella seuraajiaan, ja apostoliset isät jatkavat suorana linkkinä Uuden testamentin kirkkoa.

Kun Irenaeus argumentoi mm. ruumiin ylösnousemuksen kieltäneitä gnostilaisia vastaan, hän vetosi apostoliseen suksessioon ja eukaristiaan, uuden liiton sakramenttiin. Kun Areios kielsi Jeesuksen jumaluuden ja Raamatulle vieraan homoousios-termin vetoamalla Uuden testamentin dokumenttiin, pyhä Athanasios luki Uuden testamentin dokumenttia uuden liiton sakramentin valossa.

Kirkko palvoi liturgiassaan Jeesusta Jumalana. Rukouksen laki määräsi uskon lain silloin, kun ”yksin Raamattu” ei siihen pystynyt. Kuten Joseph Ratzinger on sanonut, kirkon dogmit eivät ole muuta kuin auktoritatiivisia Raamatun tulkintoja. Raamattu on kirkon kirja, se on syntynyt kirkon sydämessä, ja sen oikea käyttö johtaa aina takaisin kirkon helmaan, uuden liiton ytimeen, eukaristian äärelle.

Hahn omistaa myös yhden kokonaisen luvun Raamatun inspiraation ja virheettömyyden käsittelyyn. Hän korostaa Sanan nöyryyttä: Sana tulee alas ihmisten maailmaan ja todelliseen historiaan. Sana tuli Raamatuksi samoin kuin se tuli lihaksi: skandaalimaisen realistisesti, niin että ylpeät kautta aikain eivät ole pystyneet sitä hyväksymään. Kirjoitukset kantavat tässäkin suhteessa ristiinnaulitun Messiaan kuvaa.

Kaikkea tätä havainnollistaa kauniisti 300-luvulla eläneen Augustinuksen tarina. Augustinus oli ei-kristitty retoriikan opettaja, ja hän piti Raamattua melko alhaisena teoksena mm. sen epäelegantin kielen ja monien älyllisten ongelmien takia (kuten Vanhan testamentin barbaarimaiselta vaikuttava Jumala).

Milanossa Augustinus kohtasi kuitenkin Raamatun sen omalla ”kotikentällä”, nimittäin liturgiassa. Augustinus alkoi käydä joka sunnuntai piispa Ambrosiuksen messuissa kuuntelemassa, kuinka Raamatun vaikeat kohdat avautuivat. Augustinus vakuuttui Raamatun totuudesta ja sen vastustajien valheellisuudesta kuuntelemalla piispan liturgista julistusta.

Ambrosius jäi historiankirjoihin yhtenä lännen suurimmista kirkkoisistä, mutta Augustinuksesta tuli kenties kaikkein suurin. Teoksessaan Contra Academicos Augustinus kuvitteli dialogin itsensä ja akateemikkojen välille. Dialogin keskeyttää kahdesti ”meidän äitimme”, joka kehottaa väittelijöitä tulemaan sisälle ”syömään… ruoka on valmiina”.

Hahnin tulkinnan mukaan Augustinus antaa ymmärtää, että totuus ei löydy loputtomista väittelyistä, vaan kirkkoäidin pöydän äärestä. Hahn päättää kirjansa seuraaviin sanoihin: ”Elämme todeksi profeettojen ja näkijöiden unelmaa, elämme todeksi jumalallisen liiton lupausta, meille annetaan enkelten leipää joka kerta, kun saamme syödä Sanan.”

Nikean II konsiili

6.1.2014

On aika päättää jo päättyneen Uskon vuoden inspiroima sarja ekumeenisista konsiileista. Nikean II konsiili pidettiin vuonna 787 ja se on viimeinen, jonka ortodoksinen kirkko tunnustaa ekumeeniseksi. Konsiilin päämääränä oli tuomita ikonoklasmi eli kuvainriisto, joka oli ollut Bysantissa 600- ja 700-luvuilla suosittua ja keisarien tukemaa. Ensimmäisenä ikonoklastina pidetään kirkkoisä Epifanius Salamislaista (n. 315-403).

Vuonna 784 Bysantin keisarinna Irene kirjoitti paavi Hadrianukselle aikeistaan kutsua koolle ekumeeninen kokous. Se kokoontui vuonna 786, mutta se keskeytyi lähes heti ikonoklastikeisari Konstantinus V:lle uskollisten joukkojen hyökkäykseen. Konsiili kokoontui uudelleen seuraavana vuonna, ja läsnä oli myös paavin edustajia sekä idän patriarkaattien edustukset.

Seitsemännessä istunnossa 13. lokakuuta julistettiin uskonmääritelmä, ja lisäksi konsiili julkaisi 22 kaanonia, joiden syntyajasta ja -tavasta ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa. Kirkolliskokous päätettiin 23. lokakuuta, ja vaikka sen reseptiossa oli useita ongelmia, se vahvistettiin uudelleen Konstantinopolissa paikallissynodissa vuonna 843. Siitä asti kreikkalainen kirkko on viettänyt suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina kuvien voittoa ortodoksisuuden juhlana.

Uskonmääritelmä

Konsiili kutsuu itseään heti alussa ”pyhäksi, suureksi ja ekumeeniseksi synodiksi” (hagia megalee kai oikoumenikee synodos/sancta magna ac universalis synodus), joka seuraa katolisen kirkon traditiota (paradosei tees katholikees ekkleesias/traditionem catholicae ecclesiae). Konsiili on määritellyt (definivit) seuraavat asiat:

Kristus, joka oli nainut pyhän katolisen kirkon (nympheusamenos teen hagian autou katholikeen ekkleesian/desponsata sibi sancta sua catholica ecclesia), lupasi säilyttää sen (conservaturum promisit) ja olla sen kanssa maailman loppuun asti. Jotkut ovat kuitenkin jättäneet tämän lahjan huomiotta ja vastustaneet kirkon traditiota (paradosei tees katholikees ekkleesias antitaksamenoi).

He ovat rohjenneet hylätä pyhät koristeet (quia sacrorum monumentarum Deo decibili ornamento detrahere praesumpserunt) ja herjanneet pyhää kirkkoa (calumniati sunt sacram Christi Dei nostri ecclesiam) kutsumalla Herran ja pyhimysten kuvia saatanallisiksi epäjumalankuviksi (imaginem Domini et sanctorum eius [...] diabolicorum idolorum nominantes).

Jumala kuitenkin kutsui keisarin ja keisarinnan välityksellä koolle papiston johtajat (sacerdotii principes) vahvistamaan jumalallisen tradition (entheos paradosis/deifica traditio).

Tämä tarkoitti sitä, että tarkan harkinnan jälkeen (cum omni diligentia perscrutantes et discutientes) päätettiin olla lisäämättä ja poistamatta mitään (nihil adimimus, nihil addimus) ja säilyttää kaikki kirkon asiat koskemattomina (immaculata servamus). Nikealais-konstantinopolilainen credo toistetaan.

Tämän jälkeen käydään läpi aiempien konsiilien saavutukset ja yhdytään niiden tuomitsemien harhaoppisten tuomioon. Ariusta kammoksutaan ja hänet anatematisoidaan (abominamur [...] anathematizamus), samoin anatematisoidaan Origeneen ja Evagrioksen sadut (mythemata/fabulas) tuomitaan myös. Toisin sanoen konsiili säilyttää kaikki kirkolliset traditiot, kirjoitetut ja kirjoittamattomat (omnes ecclesiasticas sive scripto, sive sine scripto sanctas nobis traditiones illibate servamus).

Yksi traditioista on kuvien maalaaminen (eikonikees anazoografeeseoos ektypoosis/imaginalis picturae formatio), mikä on sopusoinnussa Sanan todellisen lihaksitulemisen kanssa. Näin ollen pyhien isien Jumalan innoittamaa opetusvirkaa ja katolisen kirkon traditiota seuraten (sequentesque divinitus inspiratum sanctorum patrum nostrorum magisterium et catholicae traditionem ecclesiae) konsiili määrittelee kaikella varmuudella (definimus in omni certitudine) seuraavaa:

Eläväksitekevän ristin tavoin myös kunnioitettavat ja pyhät kuvat on asetettava esille pyhissä kirkoissa (venerabiles ac sanctas imagines proponendas [...] in sanctis Dei ecclesiis). Kuvat voivat olla myös seinissä, liturgisissa astioissa tai vaatteissa, ja ne voivat esittää Herraa Jeesusta, tahratonta valtiatartamme (akhrantou/intemeratae dominae nostrae) Jumalanäiti Mariaa, enkeleitä ja kaikkia pyhiä (angelorum et omnium sanctorum).

Kuvien katsominen innoittaa niiden esittämien hahmojen muisteluun ja kunnioittavaan palvontaan (timeetikeen proskyneesin/honorariam adorationem), ei kuitenkaan todelliseen latriaan (aleethineen latreian/veram latriam), joka kuuluu vain jumalalliselle luonnolle (solam divinam naturam). Kuvia kunnioitetaan suitsukkeilla ja kynttilöillä (incensorum et luminum).

Basileios Suuren sanoin kuvalle annettu kunnia (timee) menee prototyypille (proototypon), ja ”joka palvoo kuvaa, palvoo siihen piirrettyä hahmoa” (ho proskynoon teen eikona proskynei en autee tou engraphoenou teen hypostasin/qui adorat imaginem, adorat in ea depicti subsistentiam).

Näin vahvistetaan isien oppi eli pyhän katolisen kirkon traditio (pateroon didaskalia, paradosis tees katholikees ekkleesias/patrum nostrorum doctrina, traditio sanctae catholicae ecclesiae) ja seurataan Paavalia, joka käski pitämään traditiot (vrt. 2. Tess. 2:15).

Ne taas, jotka uskaltavat kirottuja harhaoppisia seuraten (kata tous anageis hairetikous/secundum scelestos haetericos) halveksua kirkon traditioita ja ajatella tai opettaa toisin (qui audiunt aliter sapere aut docere), keksiä jotain uutta tai poistaa jotain kirkolle uskottua kuten evankeliumin, ristin, pyhät kuvat tai marttyyrien reliikit, heidät on joko pantava viralta (deponi) tai erotettava kirkon yhteydestä (koinoonias/a communione segregari).

Sitten seuraa neljä anateemaa, jotka ovat muotoa ”Jos  joku… hän olkoon kirottu/erotettu/anateema” (Si quis… anathema sit.) Positiivisesti muotoiltuna ensimmäinen toteaa, että Kristusta voi ihmisyyden puolesta kuvata, toisen mukaan evankeliumin tarinoita voi kuvata kuvin, kolmannen mukaan näitä kuvia on kunnioitettava tai kirjaimellisesti ”tervehdittävä” (salutat), ja neljännen mukaan on hyväksyttävä kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat traditiot.

Kaanonit

Ensimmäinen kaanon siteeraa psalmistia ja Moosesta sen puolesta, ettei Jumalan säädöksiin saa lisätä mitään eikä niistä saa poistaa mitään (5. Moos. 12:32). Paavali kirosi kaikki, jotka julistavat toista evankeliumia (Gal. 1:8).

Siispä konsiili iloiten ottaa sydämeensä kaikki ”jumalalliset kaanonit” (theious kanonas/divinos canones) kokonaan ja ilman mitään muutoksia (integram ac immobilem): siis apostolien, kuuden ekumeenisen konsiilin (sex sanctis et universalibus sinodis) ja paikallissynodien määräykset.

Toinen kaanon toteaa, että jokaisen papiksi vihittävän on luvattava pitää kaikki kaanonit, muuten häntä ei vihitä. Lisäksi todetaan, että kaanonien pitäminen on kristitylle mitä autuuttavinta (sooterion/saluberrimum). Lisäksi määritellään (definimus), että piispaksi haluavan on tunnettava koko psalttari (pantoos ton psalteera ginooskein).

Kolmas kaanon julistaa pätemättömäksi maallisten vallanpitäjien piispannimitykset, sen sijaan piispojen pitäisi valita piispaehdokas. Neljäs kaanon kehottaa piispoja olemaan ottamatta vastaan lahjoja apostoli Paavalin asettaman ”kaanonin” perusteella (Ap.t. 20:33).

Viides kaanon rankaisee niitä, jotka ovat saaneet kirkollisen virkansa rahalla ja jotka halveksivat niitä, jotka eivät ole virastaan maksaneet. Tällainen on kuolemansyntiäkin pahempaa, eikä tällaisissa ihmisissä ole Jumalaa. Sekä rahasta vihittävä että hänet vihkinyt erotetaan kirkollisesta yhteydestä niin kuin Simon Magus.

Kuudennen kaanonin mukaan paikallissynodi on pidettävä joka vuosi, seitsemännen mukaan reliikittöminä vihittyihin kirkkoihin pitää asettaa reliikit, ja piispa, joka vihkii kirkon ilman reliikkejä, pitää panna viralta kirkon tradition rikkomisesta.

Kahdeksas kaanon käsittelee juutalaisia, jotka vain teeskentelevät kristittyä mutta noudattavat silti yhä sapattia ja muita juutalaisia tapoja. Tällaisia ei pidä päästää kommuuniolle eikä kirkkoon eivätkä he saa kastaa lapsiaan eivätkä ottaa orjia (!), koska he ovat selvästikin uskonnoltaan juutalaisia. Jos taas joku kääntyy vilpittömästi ja haluaa kasteen, hänet on otettava vastaan, mutta ehtona on juutalaisista tavoista luopuminen.

Yhdeksäs kaanon ei salli piilotella hereettistä kirjallisuutta, vaan harhaoppiset kirjat pitää luovuttaa Konstantinopolin piispantaloon lukkojen taakse. Kymmenes kaanon kieltää papin siirtymisen toiseen seurakuntaan ilman piispan lupaa.

11. kaanon käskee, että piispantaloissa ja luostareissa tulee olla ekonomi, ja 12. kieltää piispaa ja apottia antamasta pois kirkon omaisuutta. 13. kaanon tuomitsee ne, jotka muuttavat luostareita maallisiksi asuinpaikoiksi, tällaiset ovat Kolminaisuuden tuomitsemia suoraan sammumattomaan tuleen.

14. kaanon sanoo, ettei liturgiassa saa lukea ilman kätten päällepanemista, ja 15. kieltää papin kuulumisen kahteen kirkkoon (seurakuntaan, ei kirkkokuntaan). 16. kaanon kieltää pappeja pitämästä kalliita vaatteita, ja 17. kieltää aloittamasta kappelin rakentamista, jos varoja ei ole projektin loppuun viemiseksi.

18. kaanon kieltää naisia asumasta piispantaloissa tai miesten luostareissa, ja 19. kaanon säätää, että pappeuden ja luostariin menemisen ei tule maksaa. 20. kaanon kieltää sekaluostarien perustamisen, sillä yhdessä asuminen johtaa pian aviorikokseen. 21. kaanonin mukaan munkit eivät saa jättää luostareitaan ja siirtyä toiseen ilman apotin lupaa.

22. kaanon kehottaa vaatimattomuuteen ja säädyllisyyteen ruokailussa. Ensin kaanon käsittelee munkkeja, mutta sitten se puhuu niistä, jotka ovat valinneet ”avioliiton, lapset ja maailmalliset tunteet (laicalis affectus)”. Heidän tulee välttää teatteriesityksiä, saatanallisia lauluja ja soittavia ja tanssivia haureudenharjoittajia. Pappien ei koskaan tulisi syödä yksin naisen kanssa.

Arviointia

Francis Sullivan tiivistää konsiilin saavutukset: 1) kuvien kunnioittamisen hyväksyminen ja sen erottelu Jumalalle kuuluvasta palvonnasta, 2) selitys, että kuvan kunnioittaminen merkitsee sen kuvaaman henkilön kunnioittamista ja 3) tulkinta, että kuvien kunnioittaminen vahvistaa Kristuksen tosi ihmisyyden dogmin.

Sullivan jatkaa pohtimalla, missä mielessä Nikea II:n määritelmä on ilmoitettu totuus ja uskondogmi. Hän sanoo (tosin melko varovalla kielellä: ”I believe one could answer that…”), että kyseessä oli Raamatun epäjumalanpalvontakiellon tulkinta, ja tässä mielessä määritelmä voidaan ymmärtää uskondogmiksi.

Sullivanin pohdinta ilmoitetusta totuudesta on melko anakronistista, eikä konsiili nähdäkseni itse esitä asiaansa epäjumalanpalvontakiellon tulkintana vaan pikemminkin Paavalilta saadun tradition säilyttämisenä, tai ainakin Paavalin käskyn hengessä kaikkien vastaanotettujen traditioiden säilyttämisenä.

Ongelmia

Sullivanin lyhyt käsittely ohittaa monia ongelmia. Ensinnäkin Nikea II:ta ennen kirkossa oli kahdenlaista traditiota kuvista, eivätkä apostolit mitä todennäköisimmin itse sanoneet asiasta yhtään mitään. Ennen Nikea II:ta Bysantissa hallitsi yksi traditio, sen jälkeen toinen. Nikea II:n käsitys traditiosta on naiivi, ikään kuin se olisi ollut aina selvä ja sama.

Jos traditioon ei todella saa lisätä mitään, niin kuin Nikea II toistuvasti sanoo, niin miksi Nikea II sitten julkaisi 22 uutta kaanonia ja uuden uskonmääritelmän? Sama ongelma pätee moniin muihinkin konsiileihin, jotka väittävät pitävänsä kaiken muuttumattomana, mutta faktisesti ne tuovat kirkon oppiin aina uusia dogmeja ja disipliinejä.

Toinen suuri ongelma on se, että konsiili käyttää kuvien kunnioituksesta hyväksyvästi termiä ”palvoa” (adorare/proskynein), mikä tekee katolis-ortodoksisen populaariapologian kovin ongelmalliseksi ja pikemminkin osoittaa protestanttien täydellä syyllä hämmästelevän kuvainpalvontaa vanhoissa kirkoissa.

Toki konsiili varaa latrian yksin Jumalalle, mutta pointti on se, että onnistuneen apologian pitäisi osata jotenkin vakuuttavasti erotella palvonta palvonnasta (latreia/proskynesis; latria/adoratio), enää ei siis riitä pelkkä ”emme palvo, vaan kunnioitamme”.

Muita ongelmia tässä konsiilissa ovat mm. pelastuminen kaanoneja noudattamalla, melko outojenkin kaanonien ”jumalallisuus”, juutalaisten tapojen kieltäminen kristinuskoon sopimattomina sekä 13. kaanonin rankka helvettituomio nykynäkökulmasta melko vähäpätöisestä asiasta.

Nikea II:een pätee Konstantinopoli II:n analyysissä esitelty ongelma: jos ekumeenisten konsiilien päätökset oletetaan erottelematta auktoritatiivisiksi, erehtymättömiksi ja muuttumattomiksi, joudumme suuriin ongelmiin. Kukaan meistä ei noudata tämän eikä aiempien ekumeenisten konsiilien jumalallisia kaanoneita, joten jos meillä olisi vain vanhat konsiilit, olisimme kaikki tuhoon tuomittuja.

Rakentavia ratkaisuja

Nikea II:een pätee sama kuin kaikkiin aiempiin seitsemään konsiiliin: Luojan kiitos elämme 2000-lukua ja Vatikaani II:n jälkeistä aikaa! Voimme rauhassa käyttää teologisen hermeneutiikan välineitä ja erotella muuttuvat asiat muuttumattomista, voimme tunnustaa tradition kehittyneen historiassa, voimme panna toivomme evankeliumiin ja jättää tuomitseminen armolliselle Jumalalle.

Kuitenkin samaan aikaan elämme jatkumossa siinä samassa pyhässä katolisessa kirkossa, joka yli tuhat vuotta sitten Nikeaan kokoontui. Miten siis tänään voisimme rakentavasti arvioida Nikea II:ta niin, että sekä se antaisi jotain meille että me jotain sille?

Ensinnäkin voisi todeta, että Nikea II:ssa tulee entisiä konsiileja vahvemmin esille kirkon ymmärrys omasta struktuuristaan ja opetusvirastaan. Konsiili on täysin tietoisesti ekumeeninen, sen koollekutsuminen tapahtui yhteisymmärryksessä paavin kanssa, konsiilissa on selkeä edustus sekä Roomasta että idän patriarkoista.

Lisäksi Nikea II viittaa pyhien isien auktoriteettiin oppinsa lähteenä, se siteeraa esimerkiksi Basileios Suurta. Se viittaa jonkinlaiseen kirkollisen erehtymättömyyden lahjaan viitatessaan Kristuksen lupaukseen olla kirkon, tahrattoman morsiamensa kanssa maailman loppuun asti.

Konsiili käyttää dogmaattisesti merkittäviä sanoja kuten ”määritellä” (definire), ”opetusvirka” (magisterium), ”kirjoitetut ja kirjoittamattomat traditiot” ja näin se ennakoi jo Trenton ja Vatikaani I:n kehityslinjoja. Pääpaino on uskollisuudessa aidolle kirkolliselle traditiolle.

Näistä lähtökohdista voidaan todeta, että Nikea II oli todella ekumeeninen, koko kirkon uskoa ilmaiseva ja sitova konsiili, ja sen tietoinen oppimääritelmä pyhien kuvien kunnioituksen sallittavuudesta on kirkolle sitova ja peruuttamaton.

Se edustaa oikeaa kristillistä traditiota: apostolit eivät kieltäneet pyhiä kuvia, ja ne ovat kuuluneet kristittyjen elämään jo katakombeista asti. Ajoittaisesta vastustuksesta huolimatta kirkko on väljästi ymmärrettynä ”aina ja kaikkialla” hyväksynyt pyhät kuvat.

Mitä kaanoneihin tulee, ne koskevat kirkon käytäntöä ja voivat muuttua, ja jos kirkko ei enää niistä välitä, niin meidänkään ei tarvitse. Kirkolla on kanoninen lakinsa, jolla nykyään mennään. Se päivitetään aina ajan tarpeiden mukaan. Mitä taas latrian, palvonnan ja kunnioituksen eroon tulee, meidän on huolehdittava siitä, että pidämme Luojan ja luodun eron selvänä ajatuksissamme, sanoissamme ja teoissamme.

Lopuksi

Tähän päättyy toistaiseksi sarja ekumeenisista konsiileista. Ehkä joskus vielä jatketaan ja tarkastellaan keskiajan konsiileja, mutta nyt on aika keskittyä muuhun.  Alla vielä linkit kaikkiin aiemmin käsiteltyihin kuuteen konsiiliin:

Nikea, Konstantinopoli I, Efeso, KhalkedonKonstantinopoli IIKonstantinopoli III.

Lopuksi pyytäisin palautetta sarjasta: näen kyllä, että blogia luetaan joka maanantai ahkerasti, mutta kommentteja ei ole juuri laisinkaan. Kehotan ja kutsun siis entistä aktiivisempaan ja rohkeampaan keskusteluun!

Oliko esimerkiksi tämä sarja shokeeraava, yllättävä, mielenkiintoinen, uskoa romuttava, rakentava tai molempia, informatiivinen, vaikeatajuinen…? Mistä aiheista toivoisit uusia sarjoja tai yksittäisiä artikkeleita? Kiitos jo etukäteen palautteestasi!

Vatikaani II kirkosta nykymaailmassa

18.11.2013

Uskon vuoden viimeisenä maanantaina on vuorossa viimeinen Vatikaani II:n neljästä konstituutiosta, Gaudium et Spes (GS). Kyseessä on ylivoimaisesti pisin Vatikaani II:n asiakirjoista (suom. konstituutioeditiossa 150 sivua), ja yhdessä Lumen Gentiumin kanssa sitä voi hyvällä syyllä pitää Vatikaani II:n merkittävimpänä ja vaikutusvaltaisimpana asiakirjana. Näitä kahta siteerataan esimerkiksi Katolisen kirkon katekismuksessa eniten Vatikaani II:n asiakirjoista.

GS on tietyllä tavalla Vatikaani II:n ”omin” asiakirja, se nimittäin syntyi konsiilin aikana ja konsiilin toimesta – sitä ei siis ollut kukaan suunnitellut sellaisenaan etukäteen. GS on omaperäinen myös siinä, että se aloittaa aivan uuden genren kirkolliskokousten historiassa puhumalla kirkon ulkopuoliselle maailmalle eikä ainoastaan kirkon jäsenille. GS ei rankaise toisinajattelijoita tuomioilla, vaan käy heidän kanssaan dialogiin. Enemmän kuin mikään muu, juuri GS on innoittanut puhetta ”Vatikaani II:n hengestä” ja sen mukaista toimintaa.

GS jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on yleisluontoisempi katsaus ihmiseen ja kirkkoon nykymaailmassa, toinen taas konkreettisempi kuvaus joistain valituista kysymyksistä kuten avioliitosta ja perheestä, kulttuurista ja politiikasta sekä sodasta ja rauhasta. Konstituution pituuden vuoksi voin tähän artikkeliin valikoida vain mielestäni mielenkiintoisimpia asioita.

Konstituution alkulause on jo klassikko, se alkaa sanoilla Gaudium et spes eli ilo ja toivo: ”Se ilo ja toivo samoin kuin se suru ja tuska, jota nykyajan ihmiset, varsinkin köyhät ja jollakin tavoin ahdistetut tuntevat, on samalla Kristuksen opetuslasten iloa ja toivoa, surua ja ahdistusta. Ei näet ole olemassa mitään todella inhimillistä, mikä ei saisi vastakaikua heidän sydämessään.” (GS 1)

Tätä perustellaan heti perään seuraavasti: ”Heidän oma yhteisönsähän koostuu ihmisistä, jotka Kristuksessa yhdistyneinä vaeltavat Pyhän Hengen johdolla kohti Isän valtakuntaa ja ovat saaneet pelastuksen sanoman kaikille tarjottavaksi. Siksi tämä yhteisö on selvästi perillä läheisestä yhteenkuuluvuudestaan ihmiskuntaan ja sen historiaan.”

Ateismi

Yksi konstituution aivan alussa käsittelemistä asioista on perinteisen uskon aseman heikentyminen nykymaailmassa: ”Mentaliteetin ja yhteiskunnan rakenteiden muuttuminen saattaa usein perityt arvot kyseenalaisiksi, erittäinkin nuorison keskuudessa, joka monesti käy kärsimättömäksi ja levottomuudessaan jopa kapinalliseksi.” (GS 7)

Konsiili ei tyydy vain valittamaan ateismin yleistymisestä, vaan se haluaa ymmärtää myös ilmiön syitä, joista mainitaan tieteen kehittyminen ja uusi humanismi: ”Toisin kuin menneinä aikoina ei Jumalan ja uskonnon kieltäminen tai niistä irtaantuminen enää ole lainkaan harvinaista ja poikkeuksellista. Nykyään tällaista asennetta monesti pidetään tieteellisen edistyksen tai jonkinlaisen uuden humanismin vaatimuksena.” (GS 7)

Analyysi jatkuu jumalankieltämisen seuraamusten hahmottelulla. Jumalan olemassaolo ei ole vain filosofinen knoppikysymys, vaan ateismi johtaa koko inhimillisen ja yhteiskunnallisen elämän uudelleentulkintaan: ”Monin paikoin tämä katsomus ei tule esille yksistään filosofien opeissa, vaan se vaikuttaa myös erittäin laajasti kirjallisuuteen, taiteeseen, humanististen tieteiden ja historian tulkintaan ja jopa lainsäädäntöönkin sekä aiheuttaa siten hämmennystä monien keskuudessa.” (GS 7)

Myöhemmin konstituutio pohtii ateismin eri muotoja: ”Toiset näet selvästi kieltävät Jumalan, kun taas toiset luulevat, ettei ihminen ylimalkaan voi väittää hänestä mitään. Muutamat tutkivat kysymystä Jumalasta käyttäen sellaisia menetelmiä, että itse kysymys näyttää merkityksettömältä. (…) On sellaisiakin, jotka eivät edes ryhdy pohtimaan Jumalaa koskevia kysymyksiä, koska he eivät näytä tuntevan mitään uskonnollista levottomuutta eivätkä käsitä, minkä vuoksi heidän enää pitäisi välittää uskonnosta. ” (GS 19)

Seuraavaksi teksti tunnustaa, että ateismiin voi päätyä jaloista tai ainakin ymmärrettävistä syistä: ”Ateismi saa sitä paitsi monesti alkunsa rajusta hyökkäyksestä maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan tai siitä seikasta, että joillekin inhimillisille arvoille annetaan väärin perustein niin ehdoton leima, että niitä jo pidetään Jumalana. Vieläpä nykyinen sivistyskin voi usein vaikeuttaa pääsyä Jumalan luokse, ei tosin itsessään, vaan siksi että se kytkeytyy liiaksi maallisiin asioihin.” (GS 19)

Hämmästyttävän avoimessa lausunnossa konsiili toteaa seuraavaksi, että uskovat voivat olla osasyyllisiä ateismiin: ”Ne jotka tahallaan koettavat sulkea Jumalan pois sydämestään ja välttää uskonnollisia kysymyksiä eivätkä noudata omantuntonsa käskyä, eivät todella ole syyttömiä. Siitä huolimatta myös uskovilla on usein jonkinlaista vastuuta tässä asiassa.” (GS 19)

Miten ateismi voi olla uskovien syytä? GS vastaa, että ”uskovilla voi olla huomattava osuus ateismin syntyyn, mikäli voidaan sanoa, että he laiminlyövät uskonsa kasvattamisen, selittävät oppia väärällä tavalla tai antavat uskonnollisessa, moraalisessa ja sosiaalisessa elämässään huonon esimerkin ja siten pikemminkin peittävät Jumalan ja Kirkon todelliset kasvot kuin paljastavat ne”. (GS 19)

Mikä sitten on konsiilin argumentti ateismia vastaan? Jumalatodistusten sijaan GS kiinnittää katseensa ihmisarvoon:

”Kirkko pitää kiinni siitä, ettei Jumalan tunnustaminen mitenkään ole ristiriidassa ihmisarvon kanssa, koska tämä arvokkuus juuri perustuu Jumalaan ja saa hänessä täyttymyksensä. (…) Jos sitä vastoin jumalallinen perusta ja iäisen elämän toivo puuttuvat, joutuu ihmisarvo mitä raskaimman loukkauksen kohteeksi, kuten nykyään usein tapahtuu, ja elämän ja kuoleman, syyllisyyden ja kärsimyksen arvoitukset jäävät ilman vastausta, niin että ihmiset monesti joutuvat epätoivoon.” (GS 21)

Vahva erimielisyys ei merkitse rauhallisen yhteiselon mahdottomuutta: ”Vaikkakin Kirkko kokonaan hylkää ateismin, se kuitenkin vilpittömästi tunnustaa, että kaikkien ihmisten, uskovien ja epäuskoisten, täytyy auttaa toisiaan oikealla tavalla rakentamaan tätä maailmaa, jossa he yhteisesti elävät. Tämä voi varmaankin tapahtua ainoastaan vilpittömän ja taitavan keskustelun avulla.” (GS 21)

Lopuksi kirkko kehottaa ateisteja lempeästi ”tarkastelemaan Kristuksen evankeliumia avoimin sydämin”, koska kirkko tietää, ”että sen sanoma vastaa ihmissydämen salatuimpia kaipauksia”, ”puolustaa ihmisen kutsumuksen arvoa ja antaa jälleen toivon niille, jotka jo ovat lakanneet panemasta toivoaan korkeampaan päämääräänsä”. (GS 21)

Johannes Paavali II:n suosikkikohdat

Tästä GS jatkaa suoraan kristilliseen ihmiskäsitykseen, joka oli paavi Johannes Paavali II:lle asiakirjan ja koko Vatikaani II:n rakkain kohta. Hän siteerasi GS 22:ta ja 24:ää jatkuvasti ensyklikoissaan, katekeeseissaan ja puheissaan. Hänhän oli itse piispana vaikuttamassa juuri tämän asiakirjan laatimiseen. GS 22 sanoo ihmisestä seuraavaa:

”Itse asiassa ei ihmisen salaisuus tule todella selvästi näkyviin muutoin kuin lihaksi tulleen Sanan salaisuuden kautta. Aadam, ensimmäinen ihminen, oli sen esikuva, joka oli tuleva, nimittäin Kristus, Herra. Juuri ilmoittamalla Isän ja hänen rakkautensa salaisuutta Kristus, uusi Aadam, paljastaa ihmisen kokonaan ihmiselle itselleen ja osoittaa hänelle hänen korkeimman kutsumuksensa.”

”Kristus on ”näkymättömän Jumalan kuva” (Kol. 1:15) ja täydellinen ihminen. Hän palautti Aadamin lapsille sen Jumalan kuvan kaltaisuuden, jonka jo ensimmäinen synti oli turmellut. Koska hän omaksui ihmisluonnon eikä tuhonnut sitä, tuli tämä luonto samalla myös meissä kohotetuksi ylevään arvoon. Tulemalla ihmiseksi hän, Jumalan Poika, näet tavallaan yhdistyi jokaiseen ihmiseen.”

Näistä lauseista Johannes Paavali II:lle erityisen tärkeitä olivat ”Kristus, uusi Aadam, paljastaa ihmisen kokonaan ihmiselle itselleen” ja ”Tulemalla ihmiseksi hän, Jumalan Poika, näet tavallaan yhdistyi jokaiseen ihmiseen”. Näiden lisäksi tulee vielä GS 24:n kohta, jonka mukaan ”ihminen, ainoa luotu olento maailmassa, jonka Jumala on tahtonut luoda tämän itsensä takia, ei täysin voi löytää itseään muutoin kuin vilpittömässä oman itsensä antamisessa”.

GS 22 tarjoaa myös aivan uuden lähtökohdan katoliselle uskontoteologialle. Myös näitä sanoja Johannes Paavali II siteerasi mielellään, (esimerkiksi lähetystyötä käsittelevässä ensyklikassaan Redemptoris Missio v. 1991):

”Kristushan on kuollut kaikkien puolesta ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin jumalallinen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen.”

Karol Wojtyła taisteli Vatikaani II:ssa myös uskonnonvapauden puolesta. Konservatiivien slogan kuului: ”erehdyksellä ei ole oikeuksia”. Konsiili-isien enemmistön vastaus kuului, että oikeuksia on ihmisillä, ei abstraktioilla: ”on erotettava toisistaan erehdys, joka on aina hylättävä, ja erehtyjä, joka säilyttää jatkuvasti persoonallisen arvonsa, silloinkin kun häntä rasittavat väärät tai vähemmän tarkat uskonnolliset käsitykset”. (GS 28)

Näin ollen Vatikaani II irtaantui 1800-luvun paavien vaatimuksista, että valtio olisi luonteeltaan tunnustuksellisesti katolinen eikä sallisi samoja oikeuksia muille (väärille) uskonnoille. GS toi katoliseen teologiaan selkeän erottelun: ”Se varsinainen lähetystehtävä, jonka Kristus on Kirkollensa uskonut, ei ole laadultaan poliittinen, taloudellinen tai sosiaalinen. Kristuksen Kirkolle asettama päämäärä kuuluu näet uskonnon piiriin.” (GS 42)

Edellisestä ei kuitenkaan seuraa, että poliittinen, yhteiskunnallinen ja arkinen elämä olisivat täysin uskonnosta erillisiä alueita: ”Mutta juuri tästä uskonnollisesta lähetystehtävästä lähtee velvoitus, valo ja voima, joka voi palvella ihmisyhteisön rakentamista ja lujittamista Jumalan lain mukaisesti.” (GS 42) Ne erehtyvät, jotka luulevat voivansa uskon takia ”jättää maalliset tehtävänsä tekemättä” tai sitten ”kokonaan uppoutua maallisiin askareihin, ikään kuin niillä ei olisi mitään tekemistä uskonnollisen elämän kanssa” (GS 43).

Avioliitto ja perhe

Katolinen moraaliteologia ennen Vatikaani II:ta käsitteli avioliittoa lähinnä luonnonlain näkökulmasta pohtimalla avioliiton ”päämääriä” ja aviopuolisoiden ”velvollisuuksia”. GS jätti tämän stoalaisuudesta perityn ajattelutavan sivuun ja käsitteli sen sijaan perhettä ja avioliittoa personalistisemmin.

”Avioelämän ja -rakkauden intiimi yhteisö, jonka Luoja on perustanut ja varustanut omilla laeillansa, saa alkunsa aviosopimuksesta eli peruuttamattomasta, persoonallisesta suostumuksesta. Siten syntyy ihmisteosta, jolla puolisot antavat itsensä ja ottavat toisensa vastaan, jumalallisen järjestyksen vahvistama liitto myös yhteiskunnan edessä.” (GS 48)

”Mies ja vaimo, jotka avioliiton kautta ’eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha’ (Matt. 19:6), auttavat ja palvelevat toisiaan mitä läheisimmässä persoonallisessa yhteydessä ja yhteistyössä. Tällöin he oppivat tuntemaan yhteytensä merkityksen ja saavuttavat sen yhä täydellisemmin. Sekä tämä läheinen yhteys, jossa kaksi ihmistä lahjoittaa itsensä toisilleen, että myös lasten etu vaatii puolisoilta täydellistä uskollisuutta ja heidän liittonsa purkamattomuutta.” (GS 48)

Konsiili puhuu positiivisesti myös aviopuolisoiden intiimielämästä: ”Tämä rakkaus tulee näkyviin ja toteutuu erityisellä tavalla aviollisessa yhtymisessä. Sen vuoksi tämä intiimi yhtyminen on moraalisesti hyvä ja arvokas, ja kun se tapahtuu todella inhimillisellä tavalla, se kuvaa ja edistää keskinäistä antaumusta, jolla puolisot rikastuttavat toisiansa iloisin ja kiitollisin mielin.” (GS 49)

Ehkäisykysymys jätettiin kuuluisasti ratkaisematta, kun paavi Paavali VI halusi varata sen itselleen. Konsiili totesi kuitenkin, ettei katolilainen ”saa käyttää syntyvyyden säännöstelyssä sellaisia keinoja, jotka Kirkon opetusvirka selittäessään Jumalan lakia hylkää” (GS 51). Abortin suhteen peli oli heti selvä: ”Elämää on siis suojeltava mitä huolellisimmin aina sikiämisestä saakka. Abortti ja lapsenmurha ovat hirvittäviä rikoksia.” (GS 51)

Konsiili puolustaa vanhempien oikeutta harkita itse, montako lasta heidän on viisasta saada, ”eikä sitä mitenkään voida jättää valtion ratkaistavaksi” (GS 87). Konstituutio ylistää erityisesti niitä aviopuolisoita, ”jotka vakavasti, yhteisesti harkiten jalomielisesti ottavat vastaan myös lukuisan lapsiparven ja antavat sille mahdollisuuksiaan vastaavan kasvatuksen” (GS 50).

Perhe-elämää käsittelevä osio on joistain varoituksista huolimatta sävyltään pääasiassa kannustava ja positiivinen. Perhe ”muodostaa yhteiskunnan perustan”, se on ”tavallaan rikkaamman ihmisyyden koulu”, jossa ”eri sukupolvet elävät yhdessä ja auttavat toisiaan saavuttamaan syvemmän elämänviisauden”. (GS 52)

Loppulause

Loppulauseeksi sopii otos pastoraalikonstituution omasta loppulauseesta:

”Kirkon tehtävänä on valaista koko maailmaa evankeliumin sanomalla sekä koota yhteen yhdessä hengessä kaikki ihmiset eri kansoista, heimoista ja kulttuuripiireistä. Tämän tehtävän nojalla Kirkko on merkki siitä veljeydestä, joka tekee vilpittömän keskustelun mahdolliseksi ja voimistaa sitä. (…) Halu tällaiseen dialogiin, jota johtaa yksinomaan rakkaus totuutta kohtaan ja jossa noudatetaan asiaan kuuluvaa harkintaa, ei meidän puoleltamme sulje pois ketään, ei niitä, jotka vaalivat korkeita ihmishengen arvoja, mutta eivät vielä tunnusta niiden Luojaa, eikä niitäkään, jotka vastustavat Kirkkoa ja vainoavat sitä eri tavoin. Koska Isä Jumala on kaiken alku ja loppu, on meidät kaikki kutsuttu keskinäiseen veljeyteen.” (GS 92)

”Isän tahto taas on se, että me näkisimme kaikissa ihmisissä Kristuksen veljenämme ja rakastaisimme heitä voimakkaasti sanoin ja teoin. Siten me todistamme totuuden puolesta ja ilmoitamme muille ihmisille taivaallisen Isän rakkauden salaisuuden. Tällä tavoin koko maanpiirin ihmisissä herää Pyhän Hengen lahjoittama elävä toivo siitä, että he lopulta pääsevät täydelliseen rauhaan ja autuuteen siinä isänmaassa, joka loistaa Herran kunnian kirkkaudesta.” (GS 93)

Vatikaani II:n liturginen uudistus

11.11.2013

Uskon vuosi lähenee vauhdilla loppuaan, ja Vatikaani II:n asiakirjoista on käsitelty kunnolla vasta konstituutiot Dei Verbum ja Lumen Gentium. Uskon vuoden kahtena viimeisenä viikkona käsittelen kaksi jäljellä olevaa konstituutiota eli Sacrosanctum Concilium (SC) liturgiasta ja Gaudium et spes (GS) kirkosta nykymaailmassa.

Tänään on vuorossa Sacrosanctum Concilium, konsiilin neljästä konstituutiosta ensimmäisenä keskusteltu ja hyväksytty (v. 1963). Jo konsiilin alkaessa oli melko selvää, että liturgista uudistusta kaivattiin. Piispojen enemmistö oli jo valmiiksi sen kannalla; uudistusta oli ehdotettu jo ennen konsiilia sen esivalmisteluvaiheessa. Kyse ei siis ollut mistään konsiilin aikana tapahtuneesta suunnanmuutoksesta. Liturginen uudistusliike oli valmistanut maaperää SC:lle jo vuosikymmenien ajan.

Miksi liturgista uudistusta kaivattiin? Liturgia oli vuosisatojen varrella ensinnäkin muuttunut kansalle käsittämättömäksi, koska kirkko oli reformaatiota vastaan päättänyt säilyttää latinan liturgisena kielenä roomalaisessa riituksessa. Pappi luki messua omaa tahtiaan, kuoro lauloi jotain muuta, kansa taas rukoili ruusukkoa tai omia rukouksiaan.

Edes pyhimykset eivät ammentaneet hengellisyyttään liturgiasta vaan jostain muualta kuten mystiikasta, rakkaudentöistä tai aiempien pyhien elämistä. Seminaareissa ei opetettu liturgian teologiaa eikä historiaa, vaan ainoastaan rubriikkeja: kuinka viettää messu tekemättä kuolemansyntejä (rikkomatta liturgisia sääntöjä). Lisäksi messuun oli kertynyt vuosisatojen varrella lisäyksiä ja toistoja, joiden merkitys tai hyöty ei enää ollut selvä.

Ennen kaikkea kuitenkin itse messun ja pyhän kommuunion välinen yhteys oli hämärtynyt. Usein ne olivat kokonaan irti toisistaan. Messua pidettiin Kristuksen uhrina, mutta sen yhteydessä ei välttämättä lainkaan jaettu kansalle ehtoollista. Eukaristiaa säilytettiin tabernaakkelissa, ja pyhän kommuunion saattoi vastaanottaa sieltä messun ulkopuolella. Edes Vatikaani II:n avajaismessussa ei jaettu ehtoollista – sen sai hakea messun jälkeen.

Liturginen uudistusliike oli alkanut lähinnä benediktiiniluostareissa keskiaikaisen liturgian tutkimuksella, mutta laajeni pian sekä benediktiinien että keskiajan ulkopuolelle. Kirkkoisien uudelleenlöytäminen samoihin aikoihin johti erityisesti varhaisten vuosisadan liturgian ja liturgisen teologian uudelleenlöytämiseen.

Vastaavasti raamatullinen uudistusliike vaikutti siihen, että sakramenttien viettoon ja kaavoihin haluttiin selkeä linkki Raamattuun. Näin ollen SC päätyi uudistamaan messun lisäksi kaiken liturgian, kaikki sakramentit.

SC luku 1

SC koostuu johdannosta, seitsemästä luvusta ja liitteestä. Ensimmäinen luku eroaa muista siinä, että se sisältää useita alalukuja ja pykäliä. Ensimmäinen alaluku (SC 5–13) alkaa asettamalla liturgian heti pelastushistorialliseen kontekstiinsa ja ottamalla käyttöön termin ”pääsiäissalaisuus” tai ”pääsiäisen salaisuus” (mysterium paschale), s.o. Kristuksen kuoleman ja  ylösnousemuksen mysteeri, johon meidät liturgiassa liitetään.

SC 8 on kaunis kuvaus liturgiasta taivaallisen palveluksen esimakuna: ”Maallisessa liturgiassa saamme jo esimakua taivaallisesta, jota vietetään pyhässä kaupungissa, Jerusalemissa, jonne me toivioretkeläisinä pyrimme. Siellä Kristus istuu Isän oikealla puolella pyhäkön ja todellisen tabernaakkelin palvelijana ja me yhdessä taivaallisen sotaväen kanssa veisaamme ylistysvirttä Herralle. Kunnioittaen pyhien muistoa me toivomme osallisuutta ja sijaa heidän yhteisössään ja odotamme Vapahtajaksemme Herraamme Jeesusta Kristusta, kunnes hän, meidän elämämme, itse on ilmestyvä ja mekin ilmestymme hänen kanssaan kirkkaudessa.”

Toinen alaluku määrää liturgiaa opetettavaksi tuleville papeille ja kehottaa kirkkokansaa osallistumaan liturgiaan aktiivisesti. Aktiivisesta osallistumisesta (actuosa participatio) tuli yksi SC:n ja sen tulkinnan iskulauseista, jotka ovat jääneet vaikuttamaan Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan. ”Äitimme pyhä Kirkko toivoo hartaasti, että kaikki uskovat johdettaisiin täyteen, tietoiseen ja aktiiviseen liturgian viettoon osallistumiseen.” (SC 14)

Kolmas alaluku käsittelee liturgian uudistusta itseään. Ensin perustellaan liturgisen uudistuksen mahdollisuus:  ”Sillä liturgia sisältää sekä muuttumattoman, Jumalan säätämän osan että muutettavissa olevia osia, joita voidaan ja joita pitääkin aikojen kuluessa vaihdella. Näin on varsinkin, jos liturgiaan on tunkeutunut aineksia, jotka eivät vastaa sen omaa sisäistä olemusta tai jotka ovat vähitellen tulleet vähemmän sopiviksi kuin ennen.” (SC 21)

Yksi esimerkki konkreettisista uudistuspykälistä on seuraava aktiivista osallistumista koskeva kohta: ”Aktiivisen osallistumisen edistämiseksi rohkaistakoon kansaa tulemaan mukaan huudahduksin, vastauksin, virsin, antifonein ja lauluin samoin kuin tekojen, eleitten ja ruumiinasentojen avulla. Myös pyhää hiljaisuutta noudatettakoon ajallaan.” (SC 30)

Kenties kuuluisimmat Vatikaani II:n uudistukset ovat latinan kielen muuttaminen kansankieleksi ja papin kääntyminen kohti kansaa. Ainoa vain, että SC ei sisällä kumpaakaan näistä ohjeista. Sen sijaan SC 36 sanoo: ”Latinan kielen käyttö säilytettäköön latinalaisen riituksen piirissä eräitä paikallisia erioikeuksia lukuun ottamatta.”

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan SC 36 jatkaa: ”Koska kuitenkin sekä messussa että sakramenttien jaossa ja muissa liturgian osissa kansankielen käyttö usein saattaa olla sangen hyödyllistä kansalle, voidaan sen käyttöä laajentaa.” ”Käytetäänkö kansankieltä ja missä määrin, on näitä sääntöjä seuraten paikallisen kirkollisen auktoriteetin ratkaistava kuultuaan, mikäli se on tarpeen, naapurihiippakuntien piispoja, joiden alueilla puhutaan samaa kieltä. Määräykset on Apostolisen istuimen hyväksyttävä ja vahvistettava.

Käytännössä ympäri maailmaa paikalliskirkot pyysivät ja saivat pian konsiilin jälkeen Apostoliselta istuimelta luvan viettää koko messu ja muut sakramentit kansankielellä. Suomessa on poikkeuksellisen hyvin säilytetty latinaa kansankielen rinnalla.

Mitä papin selkään ja alttarin paikkaan tulee, SC:n hiljaisuus asiasta ei tarkoita sitä, että uudistus olisi konsiilin vastainen. Päinvastoin jo konsiilin aikana eli 1964 Vatikaani julkaisi ohjeistuksen Inter Oecumenici, jossa sallittiin alttarin irrottaminen seinästä, jotta pappi voisi olla kasvot kansaan päin.

SC luvut 2–7

Konstituution toinen luku käsittelee eukaristian salaisuutta. Sen alku on teologisesti rikasta ja kaunista tekstiä: ”Viimeisellä ehtoollisella sinä yönä, jona hänet kavallettiin, meidän Vapahtajamme asetti ruumiinsa ja verensä eukaristisen uhrin. Hän teki sen jatkaakseen ristin uhria kautta aikojen siihen asti, kunnes hän tulee, mutta myös uskoakseen Kirkolle, rakkaalle morsiamelleen, muiston kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, laupeuden sakramentin, ykseyden merkin; rakkauden siteen, pääsiäisaterian, jossa Kristus nautitaan, mieli täyttyy armosta ja jossa meille annetaan tulevan kirkkauden pantti.” (SC 47)

Samalla luvussa on käytännöllinen ote: ”Kirkko kantaa huolta siitä, etteivät kristityt olisi sivullisina ja mykkinä katselijoina tätä salaisuutta vietettäessä.” (SC 48) ”Aikojen kuluessa syntyneet toistamiset jätettäköön pois, samoin vähemmän hyödylliset lisäykset. Toisaalta palautettakoon pyhien isien varhaisesta kaavasta aikojen kuluessa vahingossa poisjätetyt tavat, mikäli se katsotaan hyödylliseksi ja tarpeelliseksi.” (SC 50)

Luku 3 käsittelee sakramentteja ja sakramentaaleja ja luku 4 hetkipalveluksia. Jälkimmäisessä käsketään muun muassa poistamaan tai muuttamaan ”kaikki mytologialta maistuva” aineisto (SC 93). On huomionarvoista, että kirkko myönsi liturgiaan sisältyneen mytologista aineistoa ja käski poistamaan tai muuttamaan sen. Samoin on merkittävää, että pyhän messun riittien uudistusta käsitellessään konsiili käskee välttämään ”turhia toistamisia” (SC 34).

Luku 5 käsittelee kirkkovuotta, ja SC käskeekin vähentämään pyhimysjuhlia ja antamaan enemmän tilaa itse pääsiäisen salaisuuden vietolle eli Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistolle. Pyhimysten ”aitoja pyhäinjäännöksiä” kunnioitetaan (epäsuora epäaitojen reliikkien ongelman tunnustus?), mutta vain niiden pyhimysten juhlia tulisi viettää koko kirkossa, joiden merkitys on todella yleismaailmallinen (SC 111).

Luku 6 käsittelee kirkkomusiikkia. Gregoriaaniselle laululle myönnetään ”etusija liturgisissa toimituksissa, mikäli muita näkökohtia ei tarvitse ottaa huomioon” (SC 116). Toisia kirkkomusiikin lajeja, ”varsinkaan polyfonista musiikkia”, ei kuitenkaan tule sulkea pois. Vastaavasti instrumenttina urkuja tulee pitää ”suuressa arvossa”, mutta muitakin instrumentteja ”saa paikallisen kirkollisen esivallan luvalla käyttää jumalallisessa kultissa, mikäli ne ovat sopivia” (SC 120).

Viimeinen luku on omistettu kirkkotaiteelle. Teksti on aluksi kaunista ja varmasti taiteilijoita inspiroivaa, lopuksi jälleen käytännöllisempää ohjeistusta. Lopetan tämän konstituutiokatsauksen pitkähköön sitaattiin, joka voi toivottavasti innoittaa taiteellisesti lahjakkaita lukijoita:

”Ihmishengen ylevimpiin saavutuksiin luetaan oikeutetusti kuvaamataiteet, etenkin uskonnollinen taide ja sen huippuna kirkkotaide. Luonnostaan ne suuntautuvat kohti ääretöntä jumalallista kauneutta koettaen jollakin tavoin ihmiskäden töin kuvata sitä. Ja yhä pitemmälle ne menevät Jumalan, hänen kunniansa ja kirkkautensa ilmentämisessä, sillä eihän niiden tehtävänä olekaan mikään muu kuin palveluksillaan kääntää ihmisten mielet Jumalan puoleen. Sen vuoksi pyhä äitimme Kirkko on aina ollut kuvaamataiteiden ystävä ja on jatkuvasti pyytänyt niiden hyviä palveluksia varsinkin, jotta pyhään kulttiin tarvittavat esineet olisivat todella arvokkaita, koristeellisia ja kauniita, yliluonnollisten asioiden merkkejä ja symboleja.” (SC 122)

Konstantinopolin III konsiili

4.11.2013

Ekumeenisten konsiilien sarja jatkuu nyt Konstantinopolin III konsiililla, joka pidettiin vuosina 680–681. Edellisestä konsiilista ehti jälleen kulua reilut sata vuotta, ja jälleen kiista koski kristologiaa.

600-luvulla nousi kiista siitä, ovatko toiminta ja tahto persoonaan vai luontoon kuuluvia asioita. Jos persoonaan, niin Kristuksella olisi yksi tahto ja kaikki  hänen tekonsa olisivat yksin jumalallisen Logoksen tekoja. Jos taas luontoon, niin Kristuksella olisi sekä inhimillinen että jumalallinen tahto, ja hänen toimintansa olisi sekä inhimillistä että jumalallista

Efeso v. 431 painotti ykseyttä (yhtä persoonaa), Khalkedon v. 451 kakseutta (kaksi luontoa), Konstantinopoli II (553) jälleen ykseyttä (nestoriolaista tai antiokialaista Efeso&Khalkedon -tulkintaa vastaan), Konstantinopoli III jälleen kakseutta, nimittäin Kristuksen kahta toimintaa (kr. energeia, lat. operatio) ja tahtoa (kr. theleema, lat. voluntas) monoenergismiä ja monotelitismiä vastaan.

Konstantinopolin III konsiili kesti pidempään kuin muut varhaiset konsiilit, mutta sen viralliset asiakirjat sisältävät suhteellisen vähän tekstiä. Konsiili julkaisi vain Uskon esityksen (Ekthesis pisteoos) ilman erillistä listaa kaanoneita tai anateemoja. Konsiilin taustalla oli Roomassa pidetty synodi, jonka kutsui koolle paavi Agatho. Sen taustalla taas olivat keisari Konstantinos IV:n vetoomukset monotelitismiä vastaan. Keisarin koolle kutsuma Konstantinopoli III otti vastaan sekä Agathon legaatit että hänen oppipäätöksensä.

Uskon esitys

Uskon esitys alkaa raamattusitaatilla, jonka mukaan Kristus tuli kaltaiseksemme kaikessa paitsi synnissä. Tämä ennakoi jo argumenttia: Kristuksella täytyy olla myös ihmistahto. Konsiili siteeraa myös Kristuksen sanoja rauhasta ja saa siitä linkin ”ortodoksian puolustajaan” ja ”virheen vastustajaan” keisari Konstantinokseen, joka rauhan saavuttamiseksi kutsui koolle käsillä olevan konsiilin. Konsiili kutsuu itseään ”pyhäksi ja ekumeeniseksi konsiiliksi” ja viittaa aiempiin ”viiteen pyhään ja ekumeeniseen konsiiliin”.

Viiden aiemman konsiilin tuomioita muistellaan hetki. Harhaoppisten listasta käy ilmi muun muassa, että Nestorios oli ”juutalaisesti ajatteleva” (kr. ioudaiophronos). Theodoros Mopsuestialaisen ja Origeneen tuomiota muistellaan, ja sitten todetaan, että kaikki aiemmat päätökset hyväksytään uudestaan ilman muutoksia (lat. immutilatas quidem in omnibus renovans sanctiones).

Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen sitaatin jälkeen sanotaan jälleen, että se kyllä riittäisi täydelliseen ortodoksisen uskon tuntemiseen (sufficiebat quidem ad perfectam orthodoxae fidei cognitionem)… ”mutta”.

Paholainen on niin pirun viekas, että hän keksii aina jotain uutta. Tällä kertaa hän käytti koko joukkoa Konstantinopolin menneitä piispoja ja jopa  yhtä ”vanhan” Rooman piispaa, Honoriusta (Honorium qui fuit papa antiquae Romae), sekä Aleksandrian ja Antiokiankin piispoja, ja levitti kaikkialle kirkkoon harhaoppia yhdestä tahdosta ja toiminnasta.

Nyt tullaan monotelitismin ja monoenergismin kritiikkiin: tämä oppi vie Sanan lihaksitulolta sen täydellisyyden, sillä sen mukaan Kristuksen omaksumalta ihmisruumiilta puuttui tahto ja toiminta (involuntariam et inoperatricem).

Kristus kuitenkin nosti ”uuden Daavidin” (!), uskollisen keisarin (fidelissimum imperatorem novum David) korjaamaan tilanteen. Konsiili hyväksyy avosylin ”pyhimmän ja autuaimman Agathon, vanhan Rooman paavin” sanat, koska ne ovat sopusoinnussa Khalkedonin ja paavi Leon Tomuksen kanssa (eikä siis vain siksi, että paavi on paavi ja siten taatusti oikeassa).

Seuraa kristologinen uskontunnustus, joka toistaa aiempien konsiilien teologiset hienoudet Kristuksen luontojen yhdistymisen tavasta. Tämän kaiken jo muinaiset profeetat ja Kristus itsekin meille opettivat, ja saman välitti eteenpäin pyhien isien uskontunnustus (prophetae de eo et ipse nos dominus Iesus Christus erudivit, et sanctorum patrum nobis tradidit symbolum).

Tämän opetuksen kanssa yhdenmukaisesti konsiili nyt sitten julistaa, että Kristuksessa on kaksi tahtoa ja toimintaa jakamatta, muuttumatta, erottamatta ja sekoittamatta (duas naturales voluntates in eo, et duas naturales operationes indivise, inconvertibiliter, inseparabiliter, inconfuse praedicamus).

Tämän jälkeen seuraa selvennys, että nämä kaksi tahtoa eivät koskaan ole keskenään ristiriitaisia, vaan inhimillinen tahto seuraa vastustelematta ja taistelematta jumalallista tahtoa tai on sille kuuliainen. Ainoa raamattuviite on Joh. 6:38, jota edeltää johdanto: niin kuin Kristuksen ruumis on Logoksen ruumis, samoin Jeesuksen ruumiillisesta luonnosta eli ihmisluonnosta nouseva tahto on jumalallisen Logoksen oma tahto, niin kuin hän itse sanoo: ”Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon.”

Konsiili ei kuitenkaan selitä, kuinka siteerattu lause on sopusoinnussa sen kanssa, mitä juuri aiemmin on sanottu kahden tahdon harmoniasta. Myöskään toista kuuluisaa kohtaa ei kommentoida: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42)

Näissä sanoissa Jeesuksen inhimillinen tahto näyttää ainakin jossain määrin ja jonkin ajan olevan vastakkainen jumalallisen tahdon kanssa, vaikka se sille lopulta alistuukin. Lisäksi Pojan tahtoja on näissä jakeissa yksi, Isän yksi (tai toinen), mikä ei aivan helposti tunnu sopivan konsiilin kristologiaan. Tähän palataan vielä.

Kristuksen kahdesta toiminnasta konsiili siteeraa paavi Leoa, joka puolestaan viittaa Kyrillos Aleksandrialaiseen. Leon mukaan sama Kristus teki ihmeitä ja kärsi – Sana teki sen, mikä kuului Sanalle, ja ruumis sen, mikä kuului ruumiille. Siispä kunnioitamme (doksadzomen, confitemur) kahta tahtoa ja toimintaa.

Lopuksi määrätään, ettei kukaan saa julistaa tai opettaa toisenlaista uskoa eikä keksiä uusia sanamuotoja tai uskontunnustuksia kuin tässä esitetyt. Rangaistuksena on vanha tuttu kurinpitotoimenpide: piispat pois viralta, maallikot pois uskovien yhteisöstä.

Arvioita ja huomioita

Bernard Sesboüé lopettaa kirjassaan konsiilien reseption tarkastelun valitettavasti Konstantinopoli II:een, joten jäljelle jää nyt vain Francis Sullivanin arvio konsiilin dogmaattisesta arvosta. Hänen mukaansa konsiili epäilemättä määritteli dogmaattisesti Kristuksen kaksi tahtoa ja toimintaa. Vaikeampi pala on paavi Honoriuksen tuomio. Sullivan nimittäin kertoo paavi Agathon seuraajan Leo II:n hyväksyneen konsiilin dokumentit Honorius-tuomion mukaan lukien.

Sullivan selittää, että Honoriuksen tarkoitus ei ollut määritellä dogmaattisesti (ratkaista lopullisesti) mitään – hän vähätteli koko kiistaa ja piti sitä lähinnä kielellisenä. Honorius oli tuomionsa aikaan jo kuollut, eikä hän selvästikään ollut harhaoppinen ”sanan nykymerkityksessä”. Hän ei siis itsepintaisesti vastustanut jotakin kirkon Jumalan ilmoittamaksi määrittelemää uskonoppia.

Katolinen ensyklopedia, joka on vuodelta 1910 eli Vatikaani I:n ja II:n väliltä, esittelee useita erilaisia katolisia ratkaisuja Honorius-ongelmaan. Sen oma ratkaisu on se, että Honorius oli harhaoppinen de facto vaikkei tarkoitusperiltään, hän on siis tuomittu Theororoksen ja Origeneen tavoin, eikä katolilainen saa puolustaa häntä. Hän ei kuitenkaan ollut monotelitisti eikä hän lausunut mitään ex cathedra.

Lupasin vielä palata Getsemanen rukouksen ongelmaan. Samoin kuin Khalkedon-artikkelissa, viimeisen sanan saa Joseph Ratzinger/Benedictus XVI, joka kirjassaan Jeesuksen viimeiset päivät  (s. 165–166) tarjoaa tahtojen, persoonan ja luontojen problematiikkaan tasapainoisen modernin selityksen:

”[L]uonto ja persoona on kumpikin nähtävä sille ominaisessa olemisen tavassa. Se merkitsee, että Jeesuksessa on inhimillisen luonnon ’luonnollinen tahto’ mutta että on vain yksi, ’luonnollisen’ itseensä sisällyttävä ’persoonan tahto’. Tämä on mahdollista tuhoamatta sitä, mikä on aidosti inhimillistä, koska ihmisen tahto suuntautuu luomisen perusteella kohti jumalallista. (…) Jeesuksen rukous ’älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun’ (Luuk 22:42) on siten todellakin Pojan rukous Isälle: inhimillinen luonnollinen tahto on siinä täysin sisällytetty Pojan minään.”

Konstantinopolin II konsiili

28.10.2013

Ekumeenisten konsiilien tarkastelu jatkuu Konstantinopolin II konsiililla. Aiemmin on käsitelty jo Nikea, Konstantinopoli IEfeso ja Khalkedon. Konstantinopoli II pidettiin nimensä mukaisesti Konstantinopolissa vuonna 553 eli reilut sata vuotta Khalkedonin jälkeen. Konsiili tunnustaa aiemmat neljä konsiilia ja rakentaa niiden varaan, erityisesti Efeson ja Khalkedonin kristologian varaan.

Konstantinopolin II konsiili lähinnä vain tarkentaa oppia Kristuksen persoonasta ja luonnoista. Enää ei riitä, että sanoo yksi persoona ja kaksi luontoa – käsitteillä pitää myös tarkoittaa oikeaa asiaa. Konstantinopoli II:n pääsisältönä on ”kolmen luvun” (tria kephalaia/tria capitula) tuomitseminen – tämä tarkoitti Theodoros Mopsuestialaisen, Theodoretos Kyrroslaisen ja Ibas Edessalaisen sekä heidän kirjoituksiensa tuomitsemista.

Muitakin harhaoppisia tuomittiin, kuuluisimpana heistä Origenes. Uutta ja erityisen ongelmallista tässä konsiilissa oli se, että tuomiot kohdistuivat jo kuolleisiin kirkon opettajiin, jotka olivat kuolleet täydessä kirkon yhteydessä.

Tuomio ”kolmea lukua” vastaan

Konsiili aloittaa evankeliumin talenttivertauksella, jossa talenttinsa kätkenyt mies saa tuomion. Konsiili kysyy, eikö paljon suuremman tuomion ansaitse ihminen, joka on halveksinut saamaansa lahjaa ja tullut toisille kompastuskiveksi ja pahennukseksi. Kaikille uskoville on konsiilin mukaan selvää, että jumalattoman lisäksi tuomion ansaitsee se, joka sallii jumalattomuuden leviämisen.

Vedoten evankeliumin rikkaviljavertaukseen konsiili-isät sanovat haluavansa säilyttää uskon hyvän siemenen puhtaana jumalattomuuden rikkaviljasta. Keisari Justinianuksen koolle kutsuma konsiili haluaa korjata sen, mitä jumalattomat nestoriolaiset ovat saaneet aikaan kirkossa.

Konsiili hyväksyy aiemmat neljä pyhää konsiilia ja sanoo, ettei uskonasioita koskevissa debateissa totuus voi tulla esiin muuten kuin yhteisellä pohdinnalla ja keskustelulla (vrt. Vatikaani I:n Pastor Aeternus, jonka mukaan paavi voi myös yksin ratkaista asiat erehtymättömästi). Konsiili iloitsee siitä, että Rooman piispa Vigilius on yhtynyt päätökseen tuomita kolme lukua.

Konsiili julistaa ennen kaikkea säilyttävänsä uskon, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleilleen. Se julistaa myös pitävänsä tuomittuina kaikkia niitä, jotka aiemmat konsiilit ovat tuominneet.

Tämän jälkeen kerrotaan, kuinka konsiili luki kauhuissaan Theodoros Mopsuestialaisen ”jumalaapilkkaavia” kirjoituksia ja tuomitsi hänet sitten ikään kuin hän olisi itse ollut paikalla. Konsiili käsittelee vastaväitettä, jonka mukaan Theodorosta ei pitäisi tuomita hänen kuolemansa jälkeen. ”Me kuitenkin tiedämme kirkollisesta traditiosta, että harhaoppisia saa tuomita myös kuoleman jälkeen.” Vastaväittäjät eivät ota huomioon ”apostolista opetusta eivätkä isien traditiota”.

Todisteeksi siteerataan Joh. 3:18 ja Gal. 1:8–9 ja kysytään, kuinka vastaväittäjät kehtaavat sanoa tuomion koskevan vain eläviä. Konsiili kysyy myös, eivätkö vastaväittäjät tiedä, että anateema on  yhtä kuin ero Jumalasta (iudicium anathematis nihil aliud est nisi separatio a Deo). Vielä siteerataan Tit. 3:10–11 ja Kyrillos Aleksandrialaista. Anateema ei koske vain sen saanutta henkilöä vaan koko hänen edustamaansa harhaoppia.

Vielä viitataan Augustinukseen (religiosae memoriae – idässäkin!) ja pyhään Rooman kirkkoon (Romana sancta ecclesia), joka on niin ikään anatematisoinut jo kuolleita piispoja. Theodoros oli tuomittava, koska hän oli Nestorioksen opettaja ja edusti samaa harhaa. Konsiili hakee esimerkin Paavalilta: ensin hän ympärileikkasi Timoteuksen mutta myöhemmin kielsi  ympärileikkauksen. Samalla logiikalla Theodoros voitaisiin nyt tuomita, vaikka näin ei ollut aiemmin tehty.

Tämän jälkeen konsiili puolustaa Khalkedonin konsiilia syytökseltä, jonka mukaan se olisi hyväksynyt Ibas Edessalaisen nimiin luetun kirjeen, joka sisältää jumalatonta opetusta. 2. Kor. 6:14–16 -sitaatti asettaa valon ja pimeyden, nestoriolaisen harhatulkinnan ja Khalkedonin konsiilin tiukasti eri leireihin.

Tämän jälkeen konsiili toistaa vielä uudestaan hyväksyvänsä neljä aiempaa konsiilia ja tuomitsevansa kaikki harhaoppiset, erityisesti ”kolme lukua” ja lisäksi vielä heidän puolustajansa (et defensores eorum). Harhaoppiset ja heidän kirjoituksensa konsiili antaa paholaiselle ja heittää helvetin tuleen (diabolo connumerantes, illis dicimus: Ecce omnes vos ignem accenditis (…) ambulabitis in lumine ignis vestri).

Anateemat ”kolmea lukua” vastaan

Tämän jälkeen seuraavat anateemat. Positiivisesti muotoiltuna ja tiivistettynä kymmeneen kohtaan ne vaativat tunnustamaan seuraavat asiat:

1) Isällä, Pojalla ja Pyhällä Hengellä on yksi luonto eli olemus (physin eetoi ousian); 2) Jumalan Sanalla on kaksi syntymää, ikuinen Isästä ja toinen Mariasta; 3) Jumalan Sana ja Jeesus Kristus ovat yksi ja sama Herra, jolle kuuluvat sekä ihmeet että kärsimykset; 4) Sana yhtyi ihmisruumiiseen hypostaattisesti niin, että Jeesuksessa on vain yksi hypostasis;

5) Khalkedonin konsiili ei tarkoittanut yhtä hypostaasia niin kuin Theodoros ja Nestorios sen ymmärtävät (”kata aksian kai timeen kai proskyneesin”) – kolminaisuus ei näet ottanut itseensä inkarnaatiossa yhtä lisähypostaasia; 6) ikuinen neitsyt (aeiparthenon) Maria on Jumalansynnyttäjä totisesti eikä vain verrannollisesti; 7) Jeesukselle kuuluu yksi erottamaton palvonta eikä kaksi erillistä;

8) Yksi kolminaisuuden persoonista kärsi ristillä; 9) Areios, Eunomios, Makedonios, Apollinarios, Nestorios, Eutykhes ja Origenes sekä kaikki muut harhaoppiset on tuomittava, samoin ne, jotka jakavat heidän mielipiteensä ja pysyvät niissä kuolemaansa saakka. 10) Theodoros Mopsuestialainen on tuomittava samoin kuin ne, jotka puolustavat häntä. Sama pätee Theodoretokseen ja Ibasin kirjeeseen.

Kerta toisensa jälkeen konsiili tuomitsee harhaoppisten lisäksi myös ne, jotka puolustelevat mainittuja harhaoppisia tai kieltäytyvät anatematisoimasta heitä:

Si quis (…) defendit (…) impium Theorodum (…) et non anathematizat eum (…) anathema sit.” (Anateema XII) ”Si quis (…) non anathematizat ea et eos qui similia sapuerunt vel sapiunt (…) anathema sit.” (Anateema XIII)

Lisäksi konsiili toistaa jatkuvasti, että on tuomittava sekä harhaoppiset että heidän kirjoituksensa – ei siis riitä, että tuomitaan väärä oppi, vaan on tuomittava myös persoona.

Lopuksi on vielä muistettava, että konsiilin mukaan anateema ei ole pelkkä kirkollinen kurinpitotoimi, vaan yhtä kuin ero Jumalasta (separatio a Deo). Konsiili siis vaatii kristittyjä tuomitsemaan helvettiin piispoja, jotka elivät ja kuolivat kirkon sakramentaalisessa yhteydessä oikeaoppisuuden maineessa.

Kompastuskivikonsiili

Konstantinopolin II konsiili on tähänastisista konsiileista karmaisevin ja herättää varmasti monia vaikeita tunteita ja kysymyksiä. Ensimmäinen ongelma on kuolleiden tuomitseminen, jonka raamatulliset perusteet ovat melko epäilyttävät.

Vertaukset talenteista ja rikkaviljasta nimenomaan painottavat sitä, että tuomio kuuluu Herralle viimeisenä päivänä. Jos samaa kriteeriä sovellettaisiin johdonmukaisesti, käytännössä kaikki kirkkoisät pitäisi tuomita yhdestä tai toisesta teologisesta virheestä.

Toinen ongelma on se, että tuomitsemisen lisäksi myös vaaditaan tuomitsemaan – tietysti tuomion uhalla. Tässä yhteydessä konsiili ei voinut vedota seuraaviin Herran sanoihin, sillä ne ovat täysin päinvastaiset: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.” (Luuk. 6:36–37)

Näiden Kristuksen sanojen hengessä paavi Johannes XXIII sanoi Vatikaani II:n avajaispuheessaan Gaudet Mater Ecclesia, että kirkko katsoo nykyään paremmaksi käyttää laupeuden lääkettä eikä niinkään ankaria tuomioita. Tämä nostaa kuitenkin kolmannen ja vaikeimman ongelman: Mikä on nykyisen, ei-tuomitsevan kirkon suhde Konstantinopolin II konsiiliin?

Esimerkiksi Benedictus XVI kutsui Konstantinopolissa käydessään seitsemää ensimmäistä ekumeenista konsiilia ”auktoritatiivisiksi kirkon uskolle ja kurinpidolle”. Näin on helppo sanoa menemättä yksityiskohtiin: sama paavi kehui Origenesta vuolaasti yleisaudienssissaan, ja Theodoros Mopsuestialaisen kirjoituksiin viitataan Vatikaani II:n dogmaattisissa konstituutioissa Dei Verbum ja Lumen Gentium.

Johannes Paavali II sanoi kirjassaan Uskalla toivoa, ettei kirkko ”ole koskaan ottanut kantaa” (s. 195) siihen, keitä kadotukseen joutuvat henkilöt ovat – jopa Juudas tuntuu pääsevän pälkähästä! Entä Theodoros Mopsuestialainen, Origenes ja kumppanit? Mitä on tapahtunut Konstantinopoli II:lle ja sen auktoriteetille?  Joko konsiili ja sen tuomiot on unohdettu, tai sitten niistä halutaan vain vaieta.

Jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden hermeneutiikka

Kysytäänpä neuvoa opetusviran hermeneutiikkaan erikoistuneilta jesuiittateologeiltamme. Bernard Sesboüé sanoo Theodoroksen, Theodoretoksen ja Ibasin ortodoksian olevan avoin historiallis-teologinen kysymys, johon magisterium ei enää puutu. ”Kolme lukua” ovat jääneet unholaan ja menettäneet merkityksensä (op. cit. s. 88).

Francis Sullivan sanoo vielä suoremmin: ”Tosiasia on, ettei kukaan nykyään ota näitä tuomioita tosissaan.” (op. cit. s. 63) Sullivan itse puolustaa tuomittujen herrojen ortodoksiaa (s. 62).

Ironia tässä on tietysti se, että puolustelemalla Konstantinopolin tuomitsemia herroja nykyteologit saavat ekumeenisen konsiilin julistaman anateeman päänsä päälle. Nykyään voimassa olevan Katekismuksen mukaan opetusvirka on erehtymätön ja piispat harjoittavat tätä erehtymätöntä opetusvirkaa ”ennen kaikkea ekumeenisessa kirkolliskokouksessa” (KKK 889–891).

Konstantinopoli II:ta ei ole poistettu ekumeenisten konsiilien listalta, ja sitä jopa siteerataan muutamaan otteeseen Katekismuksessa (esim. Marian ikuinen neitsyys – joka tosin mainitaan vain ohimennen itse konsiilissa, kyse ei ollut oppimääritemästä). Katekismus antaa ymmärtää, että ekumeeninen konsiili opettaa erehtymättömän puhdasta uskoa, eikä mitään varoituksia tai pehmennyksiä esitetä.

Näin tehdään karhunpalvelus tavalliselle uskovalle, joka erehtymättömän totuuden nälkäänsä alkaa lukea vanhoja konsiileja. Hän kohtaa seuraavan vakavan dilemman: tuomitse helvettiin nämä harhaoppiset ja kaikki, jotka heitä puolustelevat (mukaan lukien nykykirkkosi suuri enemmistö paaveja myöten) tai olet itse tuomittu (anateema).

Tässä kirkon virallinen linja eli ”jatkuvuuden hermeneutiikka” kohtaa vakavan ongelman. Konstantinopoli II:n ja Vatikaani II:n henki ja kirjain ovat täysin vastakkaiset. Epäjatkuvuus jättää vain kaksi vaihtoehtoa: ultratraditionalismi, jossa nykykirkko ja käytännössä kaikki paitsi oma oikeaoppinen ”jäännös” on matkalla helvettiin, tai sitten ”progressivismi”, joka uskaltaa sanoa: ”Olimme väärässä. Tuomitsimme vastoin Herran käskyä. Kyllä konsiilitkin voivat erehtyä. Herra meitä varjelkoon ja hänen ristinsä meidät pelastakoon.”


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 314 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: