Hyviä uutisia

Katolinen oppi ansiosta on monelle protestanttiselle korvalle kaikista kirkon uskomuksista vastenmielisin ja epäraamatullisin. Opettaahan Raamattu päivänselvästi, että ihminen ei voi pelastaa itseään minkäänlaisilla ansioilla, vaan että pelastus on Jumalan ilmainen lahja uskovalle (esim. Room. 4:4-5, Ef. 2:8-9). Protestanttien helpotukseksi katolinen kirkko ei kuitenkaan tarkoita ansio-opillaan sitä, mitä sillä monesti pelätään tarkoitettavan. Trenton kirkolliskokous tuomitsi heti kättelyssä harhaoppiseksi ajauksen, jonka mukaan ihminen voisi luonnollisilla ansioillaan tai lain teoilla ansaita vanhurskauttamisen. Katolisen kirkon katekismus opettaa, että ihminen ei sanan varsinaisessa merkityksessä voi ansaita Jumalalta mitään, sillä ihmisellä ei ole mitään, mitä hän ei olisi Jumalalta saanut (ks. KKK 2007, 2010).

Kun katolinen pelastusteologia puhuu ansiosta, se ei käytä kyseistä sanaa sen varsinaisessa merkityksessä. “Ansio” ei perustu ihmisen omiin ponnistuksiin, vaan Jumalan vapaaseen lupaukseen palkita taivaassa uskovien armon avulla aikaansaamat hyvät teot. Ansio-oppi on siis sama kuin palkkio-oppi, johon monet protestantitkin uskovat. Itse asiassa sana “ansio” on käännös latinan sanasta “meritum”, joka valittiin kuvaamaan tätä oppia sanan “merces” (palkka) sijasta juuri siksi, että se kuulosti vähemmän työnteolla hankitulta ansiolta. Sana meritum kuvasi paremmin lupaukseen ja armoon perustuvaa suhdetta - sana merces puolestaan aiheutti liian materiaalisia mielleyhtymiä. Näistä materiaalisista mielleyhtymistä on olemassa moderni vitsi, joka kääntää latinankielisen raamatunkohdan “receperunt mercedem suam” (Matt. 6:5) sanoin “he ovat mersunsa saaneet”.

Pyhän Augustinuksen opetukset ansiosta selventävät kauniisti katolista käsitystä:

“Herra on tehnyt itsestään velallisen, ei saamalla, vaan lupaamalla. Ihminen ei voi sanoa hänelle: ‘anna takaisin se, minkä olet saanut’, vaan ainoastaan: ‘anna, mitä olet luvannut’.” (Enarr. in Ps. 83,15)

“Mitä ansiota ihmisellä sitten on ennen armoa - ansiota, jolla hän voisi saada armoa? Jokainen hyvä ansiommehan on vain armon tuotosta, ja kun Jumala kruunaa ansiomme, hän kruunaa vain ja ainoastaan omat lahjansa meille.” (Kirjeitä 194:5:19)

Ansio-opin (tai palkkio-opin) raamatulliset perusteet ovat erittäin vahvat. Uusi testamentti on pullollaan kohtia, joissa opetetaan Jumalan palkitsevan uskovien teot tuonpuoleisessa. Opilla on kaksi ulottuvuutta: 1) itse ikuisen elämän “ansaitseminen” ja 2) erisuuruisten erityisten palkkioiden “ansaitseminen”, ts. suuremman kunnian, kirkkauden ja onnellisuuden nauttiminen taivaassa. Seuraavaan listaan on koottu joitakin esimerkkejä kohdista, joissa Raamattu opettaa edellä mainittuja totuuksia.

“Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” (Matt. 5:12)

“Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan.” (Matt. 10:41)

“Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16:27)

“Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan…” (Matt. 20:1-2, koko vertaus jakeeseen 16)

“Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: ‘Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.’ Isäntä sanoi hänelle: ‘Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!’” (Matt. 25:20-21, koko tarina jakeet 14-30)

“‘Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. (Matt. 25:34-35, koko episodi, jossa jälleen uskovien hyvät teot palkitaan ikuisella elämällä, jakeeseen 46)

“Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa.” (Joh. 4:36)

“Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan.” (1. Kor. 3:8)

“Se, jonka rakennus kestää, saa palkan.” (1. Kor. 3:14)

“Muistakaa, että saatte Herralta palkan, osuutenne perinnöstä.” (Kol. 3:24)

“Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.” (Gal. 6:7-9)

“Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa.” (2. Kor. 5:10)

“Minä tutkin sydämet ja ajatukset ja annan jokaiselle teistä hänen tekojensa mukaan.” (Ilm. 2:23)

“Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan.” (Ilm. 22:12)

Pääsiäisviikon päätteeksi palaamme vielä itse sovitustyön ytimeen. Artikkelissa sovituksesta mainittiin protestanttisen sijaisrangaistusteorian virheellisyys ja esitettiin alustavasti keskeisintä katolista näkemystä sovituksesta, joka on varsinaisesti peräisin pyhän Anselm Canterburylaisen teologiasta. Nyt perehdymme protestanttisen sijaisrangaistusteorian raamatullisten perusteiden tutkimiseen ja sovituskäsityksen laajentamiseen Raamatun todistuksen valossa. Katolinen kirkko ei ole rajoittanut itseään vain yhteen teoriaan, vaan ymmärtää, että useat teoriat voivat sisältää eri puolia samasta totuudesta.

Sijaisrangaistus Raamatussa?

Tärkein kohta sijaisrangaistusteorian kannattajille on 2. Kor. 5:21. Tässä Paavalin uskotaan opettavan, että Jumala teki Jeesuksesta synnin, jota piti rankaista - Jeesus siis otti päällensä meidän syntiemme syyllisyyden ja rangaistuksen. Tämä teologia heijastuu harvinaisen selvästi siinä, miten uuden Kirkkoraamatun teologinen käännös poikkeaa vanhan kirjaimellisesta käännöksestä.

Vanha käännös sanoo: “Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.”
Uusi käännös sanoo: “Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2. Kor. 5:21)

Uusi käännös on puhdasta protestanttista teologiaa, eikä sillä ole mitään tekemistä alkutekstin kanssa, jolle vanha käännös on uskollinen. Mutta mitä “hän meidän tähtemme teki synniksi” sitten oikein tarkoittaa? Eikö tämä kohta joka tapauksessa opeta protestanttista käsitystä sijaisrangaistuksesta?

Itse asiassa protestantit ovat tulkinneet tämän jakeen aivan uudella tavalla reformaatiosta alkaen - varhaiset kristityt olivat yksimielisesti eri mieltä protestanttien kanssa tämän jakeen merkityksestä. Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen kirjoitti 400-luvulla: “Emme sano Kristuksen tulleen syntiseksi, kaukana siitä, vaan että… Isä teki hänestä uhrin maailman syntien puolesta.” Kirkko on historiallisesti ymmärtänyt Kristuksen tulleen syntiuhriksi eikä synniksi, eikä tämä suinkaan ole poikkeama Raamatun opetuksesta. Päinvastoin Raamatussa sana “synti” tarkoittaa usein syntiuhria - syntiuhrista käytettiin yleisesti sanaa “synti”, esimerkiksi 3. Moos. 4:24: “Näin se on kelvollinen syntiuhriksi (kr. hamartia = synti).” Protestanttisen tulkinnan torjuivat selväsanaisesti myös pyhät Gregorios Nazianzilainen, Augustinus ja Ambrosius.

Toinen kohta, joka ansaitsee huomion, on Room. 8:3. Tälläkin kertaa vanhan ja uuden käännöksen vertailu koituu hyödyksi:

Vanha käännös: “Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa…”
Uusi käännös: “Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin…”

Kirjaimellisen käännöksen “synnin tähden” on uudessa käännöksessä käännetty “syntien sovittamiseksi”, kreikan sana hamartias on jälleen tässä merkityksessä “syntien sovitus”, eli “synti” merkitsee samaa kuin “sovitusuhri, syntiuhri”. Tätäkään jaetta kirkkoisät eivät koskaan tulkinneet protestanttisella tavalla. Augustinus kirjoitti: “Mitä syntisellä lihalla on? Kuolema ja synti. Mitä syntisen lihan kaltaisuudella on? Kuolema ilman syntiä.” Samoin opetti mm. pyhä Johannes Krysostomos.

Kolmas tärkeä kohta on Gal. 3:13, jossa uudessa käännöksessä on jälleen nähtävissä pieni teologinen lisäys.

Vanha käännös: “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme - sillä kirjoitettu on: ‘Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’”
Uusi käännös: “Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ‘Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.’”

Tätäkään kohtaa varhaiset kristityt eivät tulkinneet protestanttisella tavalla. Pseudo-Ambrosius kirjoitti: “Jeesuksesta tuli kirous niin kuin laissa syntiuhria kutsutaan synniksi… Sitenpä hän ei sanonut ‘kirotuksi sijastamme’ vaan ‘tullut kiroukseksi’.”
Oikea Ambrosius kirjoitti: “Herraa kutsutaan myös kiroukseksi, ei siksi, että Herrasta olisi tehty kirottu, vaan koska hän itse otti päällensä meidän kirouksemme.”

Viimeinen Uuden testamentin kohta, joka ansaitsee huomiomme, on 1. Piet. 2:24.

“Itse, omassa ruumiissaan, hän ‘kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. ‘Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.’”

Tässäkin kohdassa kreikan kieli paljastaa, että kyse on syntiuhrista. Verbi “kantoi” on tässä anenegken, ja se esiinty UT:ssa merkityksessä “uhrata”, “toimittaa uhri”, esim. 1. Piet. 2:5 (anenegkai): “toimittaaksenne hengellisiä uhreja”, Hepr. 9:28 (anenegkein): “Samoin on Kristus kerran uhrattu”.

Jotta syntiuhri olisi Jumalalle otollinen, sen on oltava puhdas ja virheetön (kuten pääsiäiskaritsat, ks. 2. Moos. 12:5), joten ajatus syntisestä ja syyllisestä syntiuhrista on täysin järjetön ja ristiriitainen. Raamattu ei syyttä painota sitä, että sovituksen sai aikaan nimenomaan Kristuksen uhri.

Uhrin merkitys sovituksessa

Aloitamme raamatullisen sovituskäsityksen tarkastelun jakeista, joissa annetaan ymmärtää, että Kristus sovitti maailman Jumalan kanssa uhraamalla itsensä Jumalalle.

”Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi istuimelleen Jumalan oikealle puolelle.” (Hepr. 10:12) ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25) “Onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle.” (Ef. 5:2) “Meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu.” (1. Kor. 5:7) “Samoin on Kristus kerran uhrattu, jotta hän ottaisi pois monien synnit.” (Hepr. 9:28) “Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. (Luuk. 22:19) Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. (Matt. 26:28)

Jeesus itse tiivisti sovitustyönsä kauniisti vertauksessaan paimenesta ja lampaista: “Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.” (Joh. 10:15) Sovitusuhrin käsitteen ymmärtämisessä lienee kaksi vaaraa. Ensimmäinen on se, että Jumalaa pidetään julmana kostonhaluisena ja verenhimoisena tyrannina, joka pakottaa Poikansa kärsimään. Toinen ääripää on vastareaktio tähän - nimittäin sen kieltäminen, että Jeesuksen uhri olisi ollut tarpeellinen. Jumalaa ei saa pitää persoonattomana voimana, joka ei loukkaannu synnistä eikä täten vaadi synnin sovitustakaan.

Jeesus vastaa molempiin väärinkäsityksiin täydellisesti heti siteeratun lauseen jälkeen: “Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä.” (Joh. 10:17–18)

Jeesus muistuttaa, että kyse on hänen täysin vapaaehtoisesta uhristaan Isälle, joka rakastaa häntä. Isä ei siis ole tyranni, joka rankaisee viatonta Jeesusta viattomien synneistä ja vaatii, että hän kärsii heille kuuluvat helvetin tuskat. Toisaalta Jeesus kuitenkin opettaa, että Isä on käskenyt Jeesuksen uhrin. Getsemane osoitti, että Jeesuksen tuskallinen kärsimys syntiemme sovitukseksi oli Isän käskemä (ja Kristus oli toki jumalaisella tahdollaan suostunut siihen antaen näin esimerkin kuuliaisuudesta) - tiedämme, mikä Jumalan vastaus oli tähän rukoukseen: “Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” (Matt. 26:39) Kääntymällä pois itsestään ja kohti Jumalaa Kristus käänsi ympäri Aadamin kirouksen, joka sai alkunsa hänen valinnastaan kääntyä pois Jumalasta kohti itseään.

Jeesuksen sovitustyö oli katolisen teologian mukaan ylenpalttinen. Vähempikin olisi riittänyt maailman pelastamiseksi, mutta Jumala halusi osoittaa rakkautensa rakastamalla meitä “loppuun asti” (Joh. 13:1): “Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13) Jeesuksen pelastustyön ylenpalttisuus johtaa katoliseen oppiin ansioiden aarteistosta, josta kirkko voi ammentaa hengellisiä etuja (kuten aneita) lapsilleen. Kristus on “hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen” (Hepr. 9:12), ja hänen ansionsa olivat ylenpalttisia: “Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi. (Room. 5:15) “Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

Lunastus ja lunnaat

Edellä siteerattu Hepr. 9:12 johtaakin meidät seuraavaan keskeiseen aiheeseen sovituksen ymmärtämisessä, nimittäin kysymykseen lunastuksesta, jonka Kristus hankki meille uhrillaan, tai lunnaista, jotka hän maksoi. Tämä teoria sovituksesta on Raamatussa ja kirkkoisien kirjoituksissa ehkä kaikista yleisin ja keskeisin. Lunastus ja lunnaat ovat molemmat ekonomisia termejä, minkä liian kirjaimellinen ymmärtäminen johti siihen pyhän Anselmin tiukasti vastustamaan ajatukseen, että Jeesus maksoi lunnaat Saatanalle, jonka omaisuutta ihmiskunta synnin takia oli. Miksi Jumalan piti tulla ihmiseksi maksamaan lunnaat Saatanalle? Miten Jumala voi ylipäänsä olla mitään Saatanalle velkaa?

Toisaalta sekä hyvitysteorian (Anselm) että sijaisrangaistusteorian (Calvin) suurimpia puutteita on nimenomaan Saatanan roolin sivuuttaminen. Ruotsalainen piispa Gustaf Aulén kirjoitti vajaa vuosisata sitten merkittävän kirjan Christus Victor, joka kannatti perinteistä lunnasteoriaa ja antoi nimen sen kehittyneemmälle versiolle. Aulén painotti, ettei lunnaita tule ymmärtää niinkään kaupallisessa mielessä, vaan että pääasia on se, että kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus voitti voimat, jotka pitivät ihmiskuntaa hallussaan, synnin ja kuoleman. Seuraavassa annamme Raamatun puhua puolestaan ja siteeraamme kohtia, joissa puhutaan lunnaista ja kuoleman, synnin ja Saatanan vallasta lunastamisesta.

”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien puolesta.” (Matt. 20:28)
“Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (1. Tim. 2:6)
“Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.” (1. Kor. 1:30)
“Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta.” (1. Kor. 6:20)
“Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:24)
“Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” (Ef. 1:7)
“Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä.” (1. Piet. 1:18-19)
“Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi.” (Gal. 4:4-5)
“Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää.” (Tit. 2:14)
“Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:13–14)
“Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan.” (Kol. 2:15)
“Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina.” (Hepr. 2:14-15)

Viimeinen siteeraus viittaa myös Kristuksen lihaksitulon merkitykseen. Kirkkoisät painottivat myös suuresti sitä, että Jumalan yhtyminen ihmisluontoon merkitsi sitä, että ihminen voisi jälleen yhtyä Jumalaan - kuuluuhan pyhän Athanasioksen tunnettu lause seuraavasti: “Jumala tuli ihmiseksi, jotta me tulisimme Jumalaksi”.

Katolinen sijaissovitusteologia

Katolinen teologi Ludwig Ott listaa kuuluisassa dogmatiikan perusteoksessaan sovituksen uskontotuudet:

*Kristus uhrasi itsensä ristillä totisena ja oikeana uhrina (De fide.)
*Ristinuhrillaan Kristus on lunastanut meidät ja sovittanut meidät Jumalan kanssa (De fide.)
*Kärsimyksellään ja kuolemallaan Kristus oli ihmisten syntien sijaissovittaja (Sententia fidei proxima.)

Viimeisen kohdan selittämiseksi täytyy ymmärtää, että sovitus tarkoittaa jonkun asian (erityisesti loukkauksen) hyvittämistä. Tämä tapahtuu, kun tehdään vapaa teko, jonka arvo korvaa loukkauksen aiheuttaman vääryyden. Sovitus on täysvaltainen, jos hyvitys itsessään tasapainottaa tehdyn vääryyden ja riittää tyydyttämään oikeudenmukaisuuden mittarin (kuten Kristuksen tapauksessa). Jos sovituksen suorittaja ei ole sama henkilö kuin itse loukkaaja, kyseessä on sijaissovitus (satisfactio vicaria). Tämä on tietysti Kristuksen ja meidän tapaus, ja näin katolilainen myös ymmärtää seuraavat jakeet (jotka vielä puuttuivat sijaisrangaistusjaelistalta ja joita kirkko ei siis tulkitse sijaisrangaistukseksi):

“Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo.” (1. Piet. 3:18)
“Mutta totisesti: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. Ahdistettuna ja tuomittuna hänet otettiin pois, mutta kuka hänen polvikunnastaan sitä ajatteli? Sillä hänet temmattiin pois elävien maasta; minun kansani rikkomuksen tähden kohtasi rangaistus häntä. Hänelle annettiin hauta jumalattomain joukossa. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa. Koskaan ei hän ollut vääryyttä tehnyt eikä petosta ollut hänen suussansa. Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet. Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet, heidän pahat tekonsa hän kantaa. Sen tähden minä jaan hänelle osan suurten joukossa, ja väkevien kanssa hän saalista jakaa; sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta.” (Jes. 53:4-12)

Jesajan tekstissä on huomattava, että Jeesus todella kärsi rangaistuksen, mutta kyseessä ei ollut helvetin ikuinen rangaistus eikä sen korvike vaan synnin ajallinen rangaistus eli kuolema. Tässä mielessä Jeesuksen voidaan sanoa kärsineen meidän rangaistuksemme. Jesaja ei sano, että Jumala olisi rankaissut Jeesusta niin, että hän olisi tehnyt hänet syylliseksi meidän rikkomuksiimme. Päinvastoin Jesaja vastustaa ajatusta, jonka mukaan Jeesusta tulisi pitää “Jumalan lyömänä ja vaivaamana” (jae 4) ja opettaa, että Jeesus oli kuin uhrilammas (jae 7), jonka kärsimyksen Jumala vaati hyvitykseksi häntä vastaan tehdyistä synneistä (“Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin…”) Avainsana on jälleen “sovitusuhri” (jae 10). Kyse ei ole siitä, että Jumala teki Jeesuksesta syntisen meidän synneillämme voidakseen tehdä meistä vanhurskaita hänen vanhurskaudellaan, vaan pikemminkin Jeesus on täydellinen sovitusuhri, jonka ansiosta kaikilla on mahdollisuus tulla ja monet todella tulevat vanhurskaiksi.

Jatkamme pääsiäisviikon tutkiskelua Jeesuksen pelastustyön merkityksestä ja vaikutuksesta. Viimeiset asiat ovat monille uusille Jeesukseen uskoville tunnustuskunnille ja lahkoille äärimmäisen keskeisiä. Hyvin monille on epäselvää, mikä on katolinen näkemys tuhatvuotisesta valtakunnasta ja muista lopunaikoihin liittyvistä tapahtumista.

Ylöstempaus (Rapture)

Eräs yleinen mutta kristinuskon historiassa hyvin nuori protestanttinen käsitys lopunajoista on, että kristityt temmataan ylös ja pois maan päältä olemaan Jeesuksen kanssa taivaassa sillä aikaa, kun maan päällä on suuri ahdinko. Tämän jälkeen Kristus palaa kirkkonsa kanssa uudestaan maan päälle hallitsemaan maailmaa tuhanneksi vuodeksi. Vasta tämän tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen koittaa viimeinen tuomio ja maailmanloppu. Vaikka tätä opetusta ei löydy Raamatusta eikä kenenkään kristityn uskosta ennen 1800-lukua, joitain asiaan liittyviä raamatunkohtia on varmasti hyvä käsitellä.

“Ilmoitamme teille, mitä Herra on sanonut: Me elossa olevat, jotka saamme jäädä tänne siihen asti kun Herra tulee, emme ehdi poisnukkuneiden edelle. Itse Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa.” (1. Tess. 4:15-17)

“Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.” (Matt. 24:41)

“Yksi vanhimmista kysyi minulta: ‘Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?’ Minä vastasin: ‘Herra, sinä sen tiedät.’ Hän sanoi minulle: - Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.” (Ilm. 7:13-14)

Nämä ja muut raamatunkohdat voidaan yhdistellä opettamaan edellä kuvattua protestanttista oppia (josta on itse asiassa olemassa lukuisia erilaisia versioita).

Todellisuudessa Jeesuksen toinen tuleminen ja maailmanloppu ja viimeinen tuomio ovat samaa tapahtumaa: “Mutta kohta noiden päivien ahdingon jälkeen aurinko pimenee eikä kuu anna valoaan. Tähdet putoavat taivaalta ja taivaiden voimat järkkyvät. Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin, kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Suuren torven soidessa hän lähettää enkelinsä neljälle ilmansuunnalle kokoamaan kaikkialta, maan kaikista ääristä ne, jotka hän on valinnut… Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista… ‘Mutta jos palvelija on kelvoton, hän ajattelee: ‘Herrani ei tule vielä pitkään aikaan’, ja hän alkaa lyödä tovereitaan ja syö ja juo juoppojen seurassa. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen herransa tulee, hakkaa hänet kuoliaaksi ja tuomitsee hänet samaan paikkaan, jossa teeskentelijät ovat. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 24:29-31,44,48-51)

Tässä puhutaan selvästi samasta tapahtumasta kuin edellä siteeratussa 1. Tessalonikalaiskirjeen kohdassa. Koska tämän tekstin mukaan Jeesus tulee ahdingon jälkeen eikä mikään teksti viittaa hänen tulemiseensa ennen ahdinkoa, on fundamentalistinen oppi ylöstempauksesta (tunnetuimmassa muodossaan) ennen ahdinkoa täysin epäraamatullinen. Samasta tapahtumasta puhutaan myös Korinttilaiskirjeessä, ja kyseessä on selvästi maailmanloppu:

“Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme.” (1. Kor. 15:51-52)

Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus sanoo, että Jeesus “on kunniassa tuleva takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet ja hänen valtakunnallaan ei ole loppua”, mitään ei mainita kirjaimellisesta tuhatvuotisesta maanpäällisestä valtakunnasta eikä kristittyjen ennenaikaisesta taivaaseen tempaamisesta.

Tuhatvuotinen valtakunta

Entä Ilmestyskirjan tuhatvuotinen valtakunta? Tuhatvuotisesta valtakunnasta puhutaan vain Ilmestyskirjan 20. luvussa:

“Minä näin, kuinka taivaasta tuli alas enkeli, jolla oli kädessään syvyyden avain ja isot kahleet. Hän otti kiinni lohikäärmeen, tuon muinaisaikojen käärmeen, jonka nimet ovat Paholainen ja Saatana, ja pani sen kahleisiin tuhanneksi vuodeksi, syöksi sen syvyyteen ja lukitsi ja sinetöi sen jäljestä syvyyden oven. Enää ei käärme saa johtaa kansoja harhaan, ennen kuin tuhat vuotta on tullut täyteen. Sitten se on päästettävä irti vähäksi aikaa.
Minä näin valtaistuimia, ja niille, jotka asettuivat istuimille, annettiin tuomiovalta. Minä näin niiden sielut, jotka oli mestattu Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eivätkä sen kuvaa eivätkä olleet ottaneet sen merkkiä otsaansa eivätkä käteensä. He heräsivät eloon ja hallitsivat yhdessä Kristuksen kanssa tuhat vuotta. Muut kuolleet eivät heränneet eloon, ennen kuin tuhat vuotta oli täyttynyt.
Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he ovat Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta. Kun tuhat vuotta tulee täyteen, päästetään Saatana vankilastaan, ja se lähtee liikkeelle, kiertää maan neljä kolkkaa ja johtaa kansat harhaan. Se eksyttää niin Gogin kuin Magogin ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin. Mutta taivaasta iskee tuli, ja se tuhoaa ne kaikki. Saatana, noiden kansojen eksyttäjä, heitetään samaan rikinkatkuiseen, tuliseen järveen kuin peto ja väärä profeetta, ja siellä niitä kidutetaan yötä päivää, aina ja ikuisesti.” (Ilm. 20:1-10)

Katolilainen ei voi uskoa kirjaimellista protestanttista milleniaristista näkemystä tuhatvuotisesta valtakunnasta, mutta kirkko ei ole varsinaisesti antanut erehtymätöntä määritelmää siitä, mitä siitä on ehdottomasti uskottava. On kuitenkin olemassa perinteinen ja yleinen näkemys. Tämä historiallinen katolinen näkemys tuhatvuotisesta valtakunnasta ymmärtää tuhatvuotisen valtakunnan symboliksi kirkosta. 1000 on symboli pitkästä ajasta, jolloin Kristus hallitsee taivaasta käsin maan päällä olevaa valtakuntaansa, kirkkoa.

Tuhatvuotisen valtakunnan ymmärtäminen kirkoksi perustuu Raamattuun. Ilm. 20. luvun alussa selitetään, että tuhatvuotisen valtakunnan alussa Saatana kahlitaan. Useat raamatunkohdat osoittavat, että tämä tapahtui Jeesuksen sovitustyön vaikutuksesta. Joh. 12:31 sanoo: “Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta.” Joh. 16:10-11 sanoo: “vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu”. Hepr. 2:14 opettaa: “Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta”.

Ilmestyskirjan kommentti siitä, että enää “ei käärme saa johtaa kansoja harhaan”, viittaa siihen, että Kristuksen sovitustyön jälkeen lukuisat kansat saattoivat nyt tulla Jumalan yhteyteen - kristinusko levisi pakanakansoille, jotka olivat palvelleet epäjumalia. Ilmestyskirjan opetus menee yksiin Jeesuksen opetuksen kanssa suuresta ahdingosta, joka iskee ennen maailman loppua ja viimeistä tuomiota.

Tiivistettynä siis katolinen näkemys uskoo Jeesuksen toisen tulemisen ja viimeisen tuomion tapahtuvan samaan aikaan, kuten Raamattu selvästi osoittaa. Tuhatvuotinen valtakunta on jo alkanut, elämme siinä nyt. Maailman lopussa uskovat temmataan taivaaseen, kuten Paavali sanoo, jotta he voisivat olla Jeesuksen kanssa ikuisesti, ja Jumalan viholliset saavat ansaitsemansa rangaistuksen.