Hyviä uutisia

Tälläkin viikolla on vuorossa Syyrian kirkon opettaja, itse asiassa suurin syyrialainen kirkkoisä, diakoniksi ennen vuotta 338 vihitty (ja diakonina loppuelämänsä pysynyt) Efraim. Efraimin tuotanto on runollisen kauneuden aarreaitta, josta pääsemme seuraavassa osallisiksi teologisten kysymysten lomassa.

Omnes cum Petro ad Jesum per Mariam

Efraimilla tuntuu olevan kauniin katolinen näkemys apostoli Pietarista: ”Simon, seuraajani, olen tehnyt sinusta pyhän kirkon perustuksen. Kutsuin sinua joskus Kallioksi, koska sinä tuet sen kaikkia rakennuksia… Olen valinnut sinut ikään kuin instituutioni esikoiseksi… Olen antanut sinulle valtakuntani avaimet. Katso, olen antanut sinulle auktoriteetin yli kaikkien aarteitteni!” (Saarnoja 4:1)

Sama pätee Efraimin käsitykseen Mariasta: ”Herätä, harppuni, laulusi ylistämään Neitsyt Mariaa! Kohota äänesi ja laula Daavidin tyttären, Neitsyen ihmeellistä tarinaa, hänen, joka synnytti maailman elämän… Marian kohdussa muodostui vauva, joka on ikuisuudesta yhdenvertainen Isän kanssa.” (Ylistyslaulut 1:1,12)

“Sinä yksin ja sinun äitisi olette kauniimpia kuin kukaan muu; sillä sinussa ei ole vikaa, eikä äidissäsi ole tahran tahraa. Ketä lapsistani voikaan verrata kauneudessa näihin?” (Nisibläiset hymnit 27:8 n. v. 370)

Sakramentit

Efraim jatkaa kirkkoisien kauniiden ehtoollisopetusten sarjaa. Seuraavassa sitaatissa ilmenee varhainen usko leivän muuttumiseen Kristuksen totiseksi ruumiiksi sekä siihen, että Kristuksen läsnäolo ei vähene, vaikka leivästä saisikin vastaanottaa vain pienen osan (tai vastaavasti jos vastaanottaa ehtoollisen pelkän leivän muodossa).

”Herramme Jeesus otti käsiinsä sen, mikä alussa oli vain leipää… Hän kutsui leipää eläväksi ruumiikseen ja täytti sen itse itsellään ja Hengellä… Älkää nyt pitäkö leipänä sitä, minkä olen teille antanut, vaan ottakaa, syökää tämä leipä, älkääkä levittäkö murusia, sillä se, mitä olen kutsunut ruumiikseni, on sitä totisesti. Yksi osa sen murusista pystyy pyhittämään tuhansia ja tuhansia ja riittää antamaan elämän niille, jotka siitä syövät.” (Saarnoja 4:4)

Vahvistuksen eli mirhallavoitelun eli krismatisaation eli konfirmaation sakramentin todellisuus oli tuttu myös Efraimille: ”Öljy on Pyhän Hengen ystävä ja palvelija… Öljyn välityksellä Pyhä Henki painaa sinettinsä lampaisiin… Hengen näkymätön sinetti painautuu ruumiiseemme öljyllä…” (Hymnejä neitsyydestä 7:6)

Loppukaneettina ja yhteenvetona aiemmasta sakramenttiopetuksesta siteerattakoon vielä seuraava raamattukommentaari: ”Kristus… antoi… kirkolleen vehnää ja viiniä ja öljyä mystisellä tavalla. Sillä vehnä on hänen pyhän ruumiinsa mysteeri, ja viini hänen pyhä verensä, ja öljy taas on suloinen voide, jolla kastetut merkitään ja puetaan Pyhän Hengen varusteisiin.” (Raamattukommentaareja, Joel 2:24)

Afrahat (Persialainen Viisas) oli varhaisin Syyrian kirkon isistä. Hän syntyi noin vuonna 280 ja kuoli vuoden 345 jälkeen, muuta hänen elämästään ei pahemmin tiedetäkään. Häneltä on kuitenkin säilynyt useita kirjoituksia (Tahwayta) alkuperäisellä syyrian kielellä, ja näiden viisauksista ammennamme tämänviikkoisissa sitaateissamme. Tekstit ovat peräisin vuosien 336-344 väliseltä ajalta.

Uskon ydinkohtia

Afrahat summaa kristillisen uskon apostolisen uskontunnustuksen tapaan: “Tämä siis on uskoa: että ihminen uskoo Jumalaan… ja [hän] teki Aadamin kuvakseen… ja sitten hän lähetti Voideltunsa maailmaan. Myös se, että ihminen uskoo kuolleiden ylösnousemukseen ja sen lisäksi, että hän uskoo kasteen sakramenttiin. Tämä on Jumalan kirkon usko.” (Tahwayta 1:19)

On tärkeää panna merkille, että kuolleiden ylösnousemus ja kasteen sakramentti ovat osa kristinuskon keskeisintä ydintä - muslimien, baha’i-uskoisten ja modernistien väitteet kaikkien uskontojen (tai ainakin perinteisten suurten monoteististen uskontojen) yhtäläisyydestä ja perimmäisestä ykseydestä (on tuo ykseys sitten Jumalalle alistumista tai Jumalan rakkauden julistusta) ovat pahemman kerran erheellisiä. Kristinusko ei ole kristinuskoa ilman kastetta ja ylösnousemusta.

Sovitus ja pelastus

Protestanttisen sovituskäsityksen mukaan Kristus otti päällensä ihmisten syntien rangaistuksen ja kärsi niistä ristillä Jumalan vihan. Raamatullinen totuus, jonka mukaan “Jeesus kantoi syntimme” ei kuitenkaan katolisen ja varhaiskristillisen ymmärryksen mukaan ole tulkittava näin. Pääsiäisenä asiaa miettiessäni päädyin tulkintaan, joka tuntuu nousevan myös Afrahatilta: Jeesus kantoi syntimme ristille tuhotakseen synnin. Hän tuli alas taivaasta, otti maailman synnin ja vei sen kuolemaan, jotta sen valta lakkaisi.

“Siunattu Apostoli sanoo: Hän, joka ei syntiä tuntenut, tuli meidän vuoksemme synniksi [2. Kor. 5:21]. Ja kuinka hän tuli synniksi? Vain siinä mielessä, että hän otti päällensä synnin, jota hän ei ollut koskaan tehnyt, ja naulasi sen ristiin [Kol. 2:14]… Synti on vallinnut siitä asti, kun Aadam rikkoi käskyn… monia se tappoi, mutta kukaan monista ei tappanut sitä ennen kuin Pelastajamme tuli, otti sen päällensä ja naulasi ristiin.” (7:1)

Afrahat toistaa seuraavassa yksimielisen alkukristillisen uskomuksen siitä, että uudestisyntyminen tapahtuu vesikasteessa. Kasteessa saamme myös Pyhän Hengen, mutta tämän Pyhän Hengen voimme myös menettää. Varhaiset kristityt todistavat yksi toisensa jälkeen vapaiden suuntien kastekäsityksiä ja ikuisen pelastusvarmuuden saarnaajia vastaan.

“Valmistakaamme siis temppelimme Kristuksen Hengelle, älkäämme tuottako hänelle surua [Ef. 4:30], jottei hän lähtisi meistä… Sillä kasteesta saamme Kristuksen Hengen.. Hän laskeutuu ja lepää vetten päällä, ja kastetut pukevat hänet yllensä. Henki ei ole läsnä niissä, jotka syntyvät lihasta, kunnes he tulevat uudestisyntymisen veden luo ja vastaanottavat Pyhän Hengen… Mutta siitä ihmisestä, joka on saanut Hengen vedestä ja sitten tuottanut hänelle surua, hän lähtee pois… hän palaa Kristuksen luo ja syyttää ihmistä siitä, että hän oli tehnyt hänet murheelliseksi.” (6:14)

Rippi, ehtoollinen ja voitelut

Syntiä tehnyt kristitty tunnustaa syntinsä hengelliselle lääkärille, papille, jolla on valta parantaa hänet: “Te lääkärit, jotka olette Lääkärimme opetuslapsia, älkää kieltäkö lääkettä parantumista tarvitsevilta. Jos joku paljastaa teille haavansa, antakaa hänelle katumuksen lääke. Ja rohkaiskaa sitä, joka häpeää heikkouttaan, jotta hän ei salaisi asiaa teiltä.” (7:4)

Afrahatin ehtoollisnäkemys on kaukana pelkästä symboliikasta: “Puhuttuaan näin Herra nousi paikasta, jossa hän oli viettänyt pääsiäistä ja antanut ruumiinsa ruuaksi ja verensä juomaksi… hän söi omasta ruumiistaan ja joi omasta verestään… omilla käsillään Herra antoi oman ruumiinsa syötäväksi, ja ennen ristiinnaulitsemistaan hän antoi verensä juotavaksi…” (12:6)

Pyhällä viikolla kirkossa siunataan öljy, jota käytetään erilaisiin sakramentaalisiin voiteluihin (kaste, vahvistus, pappeus ja sairaiden voitelu sisältävät voitelun enemmän tai vähemmän olennaisena osana toimitusta). Afrahat viittasi oliiviöljyyn selittäessään oliivipuun sisältävän symbolin “elämän sakramentista, jolla kristityt tulevat täydelliseksi samoin kuin papit ja kuninkaat ja profeetat [näiden virkojen haltijat voideltiin vanhassa liitossa]. Se valaisee pimeyden, voitelee sairaat ja tuo takaisin katuvat sen salaisessa sakramentissa.” (23:3)

Jeesus, Pietari, vanhurskauttaminen

Kuka Jeesus on Afrahatille? “Kuitenkin meille on varmaa, että Herramme Jeesus on Jumala, Jumalan Poika; ja Kuningas ja Kuninkaan Poika; Valkeus Valkeudesta; Luoja… hän, joka tuli Jumalasta on Jumala ja Jumalan Poika.” (17:2) Mitä Jeesus jätti jälkeensä? “Jeesus antoi avaimet Simonille ja astui ylös ja palasi sen luokse, joka oli hänet lähettänyt.” (21:13)

Afrahat tarjoaa mielenkiintoisen näkemyksen varhaiseen tulkintaan siitä, milloin Pietari sai taivasten valtakunnan avaimet - Matt. 16:19:n lupaushan on futuurissa. Protestanttinen tulkinta sijoittaa tämän toteutumisen usein kohtaan Matt. 18:18, jossa muidenkin apostolien ajatellaan saaneen saman viran. Afrahat kannattaa kuitenkin katolista tulkintaa, jonka mukaan avaimet annettiin vain Pietarille, ja tämä on tapahtunut hieman ennen Jeesuksen taivaaseenastumista (kenties Joh. 21:n paimenviran antamisen yhteydessä).

Lopuksi Afrahat selittää kauniisti muutamalla lauseella vanhurskauttamisopin: kyse ei omilla teoilla armon ansaitsemisesta, mutta ei myöskään yksin uskoon perustuvasta monergistisesta oikeussalijulistuksesta, vaan transformaatiosta, joka mahdollistaa ansiomme Jumalan edessä: “Pakottamatta meitä ja synneistämme huolimatta hän haluaa meidän tulevan vanhurskaiksi, ja vaikka hyvät tekomme eivät mitenkään auta häntä, hän parantaa meidät, jotta voisimme olla hänelle mieleen.” (23:48)

Tällä kertaa siirrymme 200-luvulta seuraavalle vuosisadalle, kun tutustumme Eusebius Kesarealaiseen (n. 263-340). Ilman Eusebiusta tietäisimme paljon vähemmän kirkon varhaishistoriasta, sillä Eusebius kirjoitti ensimmäisenä kattavan esityksen kristinuskon historiasta sen alkuajoista aina 300-luvulle asti. Tämä teos tunnetaan nimellä (Eusebiuksen) Kirkkohistoria, ja se on julkaistu myös suomeksi. Seuraavassa siteeraamme otteita Eusebiuksen tuntemattomammista teoksista.

Valmistautuminen evankeliumiin

Vuosien 314-320 välillä Eusebius kirjoitti 15 kirjaa, jotka kaikki ovat säilyneet ja tunnetaan nimellä Valmistautuminen evankeliumiin. Eusebius puolustaa teoksessa juutalaisuuden ylemmyyttä pakanauskontoihin nähden.

Mitä Eusebius antaa ymmärtää kristillisestä moraalista? “Kun persialaisista tulee Pelastajan oppilaita, he eivät enää nai äitejään… Muut barbaariheimot eivät enää elä laittomissa suhteissa tyttäriensä ja sisarustensa kanssa. Miehet eivät rakastu hullun lailla miehiin eivätkä antaudu luonnonvastaisille nautinnoille.” (1:4)

Mielenkiintoinen on myös huomio, jossa jälleen tulee esiin isien ja reformaattoreiden kantojen päinvastaisuus: “On pakko sanoa, että asioiden ennaltatietäminen ei ole noiden asioiden tapahtumisen syy, sillä ennaltatunnettu syntinen ei synneillään pidä Jumalaa vallassaan… Asia ei tapahdu siksi, että se tiedetään, vaan se tiedetään siksi, että se on tapahtumassa… Emme tosiaan suostu joidenkin tulkintaan, jonka mukaan jonkin on ehdottomasti tapahduttava, koska ennaltatiedetyn on välttämättä tapahduttava.” (6:11)

Todiste evankeliumista

Tietynlaisena jatko-osana edelliseen Eusebius kirjoitti vuosien 316-322 välillä vastauksen juutalaiseen argumenttiin kristinuskoa vastaan. 20 kirjasta ensimmäinen puolisko on säilynyt. Ensimmäinen sitaattimme todistaa Calvinia vastaan uskosta universaaliin lunastukseen sekä molempia reformaattoreita vastaan siitä, että uskovaan sovellettu syntien anteeksianto koskee nimenomaan menneitä syntejä.

“Tässä tosiaan oli Jumalan Voideltu, josta oli ennustettu… että hänet teurastettaisiin kuin uhrieläin koko ihmissuvun puolesta… koko maailman puhdistuminen, se, joka annettiin kaikkien ihmisten elämän tähden… Jumalan Karitsa… jonka… opetuksen kautta me kaikki… olemme löytäneet entisten syntien anteeksiannon…” (1:10)

Eusebius jatkaa toteamalla, että eukaristiaa vietettiin päivittäin ja että sitä pidettiin uhrina. Jos ehtoollinen olisi ollut pelkkä symboli, Eusebius olisi tuskin kirjoittanut, että “kun päivittäin vietämme hänen ruumiinsa ja verensä muistoa, jota pidetään palvonnan arvoisena ja muinaisia uhreja korkeampana uhrina, niin emme varmasti enää ajattele, että olisi uskonnon mukaista palata takaisin noihin ensimmäisiin ja heikkoihin ennuskuviin, jotka ovat symboleita ja kuvia” (1:10)

Toisaalla samaa aihetta koskee käsittely Melkisedek-typologiasta: “Siinä missä [Melkisedek], pakanoiden pappi, ei koskaan uhrannut lihaa vaan pelkästään viiniä ja leipää… [Hänestä] kaikki papit, jotka on lähetetty kaikille kansoille, uhraavat hengellisen uhrin kirkollisten säädösten mukaan, kun he viinillä ja leivällä esittävät hänen ruumiinsa ja pelastavan verensä mysteereitä.” (5:3)

Myös skeptikoita vastaan Eusebiuksella on sanansa sanottavanaan: “Jos [Kristuksen ihmeet] olivat yhteisellä sopimuksella keksittyjä valheita… mikä ihme onkaan, että niin monet pystyivät pitämään sopimuksen huijauksesta jopa kuoleman edessä niin, ettei yksikään pelkuri heidän joukossaan koskaan vetäytynyt…” (3:5)

200-luvun loppupuolella ja 300-luvun alkupuolella elänyt ja vaikuttanut Lactantius kirjoitti ensimmäisenä latinan kielellä tiivistetyn esityksen kristillisestä opista (Jumalalliset opetukset, v. 304-310). Lactantius oli afrikkalainen retorikko, joka kääntyi kristinuskoon vuosisadan vaihteen tienoilla. Annamme Lactantiuksen sanojen puhua kokonaan omasta puolestaan.

Usko Jumalaan ja ateismi

“Ei ole ketään niin sivistymätöntä ja barbaaritapaista, että kun hän nostaa silmänsä taivaaseen - vaikkei tietäisikään, minkä jumalan kaitselmus hallitsee kaikkea hänen näkemäänsä - hän ei ymmärtäisi jotain asioiden suuruudesta, niiden liikkeestä, järjestyksestä, pysyvyydestä, hyödyllisyydestä, kauneudesta ja suhteesta - ja että näin ei mitenkään voisi olla, ellei joku olisi asettanut asioita ihmeelliseen järjestykseen jonkun suuremman suunnittelun mukaan.” (Jumalalliset opetukset 1:2:5)

“Jos on jumalia, ne ovat vähemmän voimakkaita, koska jokaisella on vain oma voimansa. Voiman luonto on kuitenkin sellainen, että se voi olla täydellinen siinä, jossa se asuu kokonaan… Jumala, jos hän on täydellinen, ja tosiaan hänen on oltava, ei voi olla muuten kuin Yksi, niin että kaikkeus olisi hänessä… Mitä enemmän jumalia on, sitä vähempiä ne ovat.” (1:3:7-8)

“Älköön kukaan kyselkö, mistä materiaaleista Jumala teki nuo niin mahtavat ja ihmeelliset teot, sillä hän teki kaikki asiat tyhjästä… Jumala itse tekee omat materiaalinsa, koska hän on kykenevä. Kykeneväisyys on Jumalan ominaisuus, ja jos hän ei kykenisi, hän ei myöskään olisi Jumala.” (2:8:8,26,27)

“Kun puhumme Isä Jumalasta ja Poika Jumalasta, emme puhu niistä erilaisina emmekä erota heitä toisistaan, sillä ilman Poikaa Isä ei voi olla, eikä Poika voi olla erillään Isästä. Isää ei voida Isäksi nimetä ilman Poikaa, eikä Poika voi syntyä ilman Isää… molemmilla on yksi mieli, yksi henki, yksi olemus.” (4:29:3)

“Mitä niihin tulee, jotka kokonaan kieltävät Jumalan olemassaolon, en tyytyisi sanomaan, etteivät he ole filosofeja, he eivät ole edes ihmisiä. Tyhmien eläinten tavoin heidät on nähtävästi tehty vain ruumiista, eivätkä he erota sielullaan mitään vaan selittävät kaiken ruumiillisilla aisteilla.” (7:9:5)

Kirkko, kadotus, kiirastuli

“Mutta koska on ilmestynyt monia harhaoppeja ja koska demonit ovat leikanneet Jumalan kansan palasiksi, meidän on lyhyesti osoitettava totuus ja asetettava se omaan kotiosoitteeseensa… Kutsutaan heitä sitten montanolaisiksi, novatolaisiksi, valentinolaisiksi, markionilaisiksi, anthropilaisiksi tai miksikä tahansa muuksi, he ovat Kristuksen nimen menettäessään lakanneet olemasta kristittyjä… Siksi katolinen kirkko yksin säilyttää oikean ylistyksen. Tämä on totuuden lähde, tämä on uskon kotiosoite, tämä on Jumalan temppeli.” (4:30:1)

“Pyhät kirjoitukset opettavat meille kuitenkin, että jumalattomille annetaan rangaistuksia. Koska he tekivät syntiä lihassa, heidät puetaan taas lihaan, jotta ruumiissansa he voivat maksaa… Se on samantapaista kuin maailmallinen liha, mutta tuhoutumatonta ja ikuista, jotta se voi kestää kidutuksen ja ikuisen tulen, jonka kidutus on erilaista kuin elämän tarpeisiimme käyttävän tavallisen tulen, joka sammuu ellei sitä ravita jollain materiaalisella polttoaineella.” (7:21:3)

“Mutta kun Jumala tuomitsee vanhurskaat, hän koettelee heidätkin tulessa. Silloin he, joiden synnit ovat joko niiden vakavuuden tai määrän takia ensimmäisinä, kootaan tuleen ja poltetaan. Ne taas, jotka ovat täynnä vanhurskautta ja hyveen kypsyyttä eivät tunne tuota tulta, koska heissä on jotain jumalallista, joka torjuu ja kääntää takaisin liekin voiman.” (7:21:6)

Hyve-etiikka, avioetiikka ja elämän tarkoitus

“Tästä on siis käynyt selväksi, että hyvän ja pahan tietäminen on yksi asia, mutta hyve on toinen, sillä tieto voi olla olemassa ilman hyvettä… Hyve ei ole hyvän ja pahan tietämistä. Hyve on pikemminkin hyvän tekemistä ja pahan tekemättä jättämistä. Tieto liittyy kuitenkin hyveeseen niin, että tieto edeltää hyvettä ja hyve seuraa tietoa. Tiedolla ei ole arvoa, ellei sitä seuraa toiminta.” (6:5:10)

“Jottei kukaan ajattelisi voivansa kiertää jumalallisia käskyjä, nämä kohdat lisätään kaiken petoksen ja temppuilun mahdollisuuden poistamiseksi: se on aviorikkoja, joka nai miehestään eronneen naisen, tai joka on eronnut vaimostaan mistä tahansa muusta syystä kuin aviorikoksesta niin, että hän voisi naida toisen, koska Jumala ei halunnut ruumiin [s.o. avioliiton, jossa kahdesta tulee yksi] rikkoutuvan ja hajoavan.” (6:23:33)

“Sinetöikäämme nyt koko argumentti lyhyellä tiivistyksellä. Maailma tehtiin siksi, että me syntyisimme. Me taas synnymme, jotta tuntisimme Jumalan, maailman ja meidän Luojan. Tunnemme hänet, jotta voisimme palvoa. Palvomme vuorostaan, jotta saisimme kuolemattomuuden palkinnoksi ahkeroinnistamme - sillä Jumalan palvonta sisältää todellista ahkerointia. Kuolemattomuuden palkinnon saamme vuorostamme siksi, että… palvelisimme Korkeinta Isää ja Herraa ikuisesti ja olisimme iankaikkinen valtakunta Jumalalle. Tämä on kaiken huippu, tämä on Jumalan salaisuus, tämä on maailman mysteeri.” (7:6:1)

Jatkamme kirkkoisien uskon ja opetusten tutkiskelua - tällä viikolla vuorossa on n. vuosina 248-258 Karthagon piispana palvellut pyhä Kyprianus, suuri Afrikan paavi (tuohon aikaan paavi-nimitys ei ollut kaventunut pelkkään Rooman piispaan). Deciuksen vainojen johdosta Kyprianus pakeni vuorille ja kaitsi sieltä laumaansa kirjeiden välityksellä. Hän ajautui suureen kiistaan paavi Stefanuksen kanssa harhaoppisten kastamisesta, mutta molemmat puolet saavuttivat marttyyriuden kruunun ennen kuin kiista ehti kärjistyä kirkon hajoamiseen.

Kirkko ja piispanvirka

Kyprianus on hyvin kiistanalainen henkilö, kun kyse on hänen opistaan piispoista ja Pietarin primaatista. Emme syvenny tähän keskusteluun tässä yhteydessä. Joitain kommentteja olen esittänyt artikkelissa paavin primaatista.

Kyprianukselta tulee myös kuuluisa lause kirkon välttämättömyydestä pelastukselle: ”Se, joka katkaisee itsensä kirkon yhteydestä… katkaisee itsensä pois kirkolle annetuista lupauksista, ja Kristuksen kirkolle selkänsä kääntänyt on osaton Kristuksen palkinnoista… Jumala ei voi olla Isänä sillä, jolla ei ole kirkkoa äitinä… Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta…” (Katolisen kirkon ykseys 6, 14)

“Sinun tulisi siis tietää, että piispa on kirkossa ja kirkko on piispassa, ja jos joku ei ole piispan kanssa, hän ei ole kirkossa… Sillä kirkko, joka on yksi ja katolinen, ei ole hajallaan eikä jakautunut, vaan se on tosiaan yhtynyt ja toistensa kanssa yhteydessä olevien pappien sementin yhdistämä.” (Florentius Pupianukselle 66:8)

“Kirkko on yksi… Novatianus ei siis ole kirkossa eikä häntä voida pitää piispana, koska halveksuen evankelista ja apostolista traditiota, hän ei seurannut ketään vaan tupsahti esiin itsestään. Se, jota ei ole vihitty kirkossa, ei voi pitää eikä omistaa kirkkoa millään tavalla.” (Magnukselle 69:3)

Perisynti, kaste ja vahvistus

Alkukirkossa lapsikaste näytti olevan itsestäänselvyys - eroavaisuuksia esiintyi lähinnä perusteluissa ja kasteen toimittamisen kiireellisyydessä. Kyprianuksen sanoista voidaan päätellä, että sekä presbyteerien painottama liittoteologia että luterilaisten ja katolilaisten painottama perisyntiperustelu olivat varhaisille kristityille tuttuja:

“Mitä pikkulapsiin tulee: sanoit, ettei heitä tulisi kastaa toisena tai kolmantena päivänä syntymästä, että vanha ympärileikkauksen laki täytyy ottaa huomioon… Kokouksessamme… kukaan ei ollut samaa mieltä kanssasi. Olemme pikemminkin kaikki sitä mieltä, että Jumalan armoa ja laupeutta ei tulisi kieltää yhdeltäkään syntyneeltä.” (Fidukselle 64:2)

“Jos pahimpien syntisten tapauksessa… keneltäkään ei kielletä kastetta ja armoa, kuinka paljon enemmän täytyisi olla kieltämättä sitä vauvalta, joka… ei ole tehnyt mitään syntiä muuta kuin että hän on Aadamin mukaan lihallisesti syntyneenä saanut vanhan kuoleman tartunnan… Juuri tästä syystä hän saa helpommin syntien anteeksiannon: koska anteeksiannetut synnit eivät ole hänen omiaan vaan toisen.” (Fidukselle 64:5)

Erimielisyyttä kasteen pelastavasta ja uudestisynnyttävästä voimasta ei ollut lainkaan: “Mutta myöhemmin, kun uudestisyntymisen vesi oli pessyt pois entisen elämäni tahran, valo ylhäältä vuodatti itsensä puhdistettuun ja nyt puhtaaseen sydämeeni…” (Donatukselle 4) “Vaikka tiedämme, että koko Raamattu todistaa pelastavasta kasteesta…” (Karthagon 7. kirkolliskokouksen teot 4)

Kasteen lisäksi tarvittiin myös vahvistus eli krismatisointi eli konfirmaatio eli mirhallavoitelu: “On tarpeellista, että kastettava myös voidellaan, niin että kun hän on saanut krisman eli voitelun, hän voi olla Jumalan voideltu ja omistaa Kristuksen armon.” (Januariukselle 70:2)

Rippi

Kyprianus kirjoitti usein myös ripistä ja siitä, kuinka sen jakaminen on pappien tehtävä: “Kuinka paljon suurempi usko ja terveellinen pelko on niillä, jotka… tunnustavat syntinsä Jumalan papeille suoraviivaisesti ja surren… Pyydän teitä, veljet, tunnustakoon jokainen syntiä tehnyt syntinsä vielä ollessaan tässä maailmassa, kun ripille on vielä mahdollista päästä, kun hyvitys ja papin välityksellä toimitettu anteeksianto ovat Herran edessä mieluisia.” (Luopuneista 28)

“Surevien valitukset on otettava huomioon ja katumuksen hedelmää ei saa kieltää surevilta. Kun kerran kuolleilla ei ole rippiä eivätkä he pysty synnintunnustukseen, ne, jotka ovat sydämensä syvyydestä katuneet ja ovat pyytäneet sitä, on otettava tietyn ajan kuluttua kirkkoon, jotta he siellä säilyisivät Herralle.” (Antonianukselle 55:29)

Eukaristia ja pappeus

Kyprianus liittyy myös aiempien isien todistukseen uskosta Kristuksen todelliseen ruumiilliseen läsnäoloon ehtoollisessa. Samoin Kyprianus tunnustaa myös messu-uhrin ja huomauttaa, että varhaisetkin kristityt nauttivat ehtoollista päivittäin (kuten katolinen kirkko nykyään suosittelee):

“Pyydämme, että tämä leipä annettaisiin meille päivittäin, jotta me, jotka olemme Kristuksessa ja vastaanotamme päivittäin eukaristian pelastuksen ruokana, emme joutuisi eroon taivaallisesta leivästä ja Kristuksen ruumiista lankeamalla johonkin vielä raskaampaan syntiin ja joutumalla pidättäytymään kommuuniosta… Siksi pyydämme, että leipämme, joka on Kristus, annettaisiin meille päivittäin…” (Herran rukous 18)

“Myös pappi Melkisedekissä näemme Herran uhrin sakramentin esikuvan… Melkisedek oli Korkeimman Jumalan pappi… hän uhrasi leipää… kuka onkaan enemmän Korkeimman Jumalan pappi kuin Herramme Jeesus Kristus, joka uhrasi saman kuin Melkisedek oli uhrannut, kun hän uhrasi uhrin Isä Jumalalle, nimittäin leipää ja viiniä, jotka ovat itse asiassa hänen ruumiinsa ja verensä!” (Cecilille 63:4)

Pappeudesta Kyprianuksella on nähtävästi hyvin katolinen käsitys - pappi uhraa eukaristisen uhrin in persona Christi: “Jos Jeesus… uhrasi itse itsensä uhrina Isälle, ja jos hän käski, että tämä pitää tehdä hänen muistokseen - niin varmasti pappi, joka tekee, mitä Kristus teki, totisesti toimii Kristuksen asemassa.” (Cecilille 63:14)

Pelastus ja ikuisuus

Pyhäin yhteyttä, ansioiden aarteistoa, ansio-oppia ja aneita voidaan perustella jo 200-luvulla tunnetulla teologisella ajattelulla: “Varmasti uskomme, että marttyyrien ja vanhurskaiden ansiot ovat suureksi hyödyksi Tuomarin edessä… kun… ihmiset seisovat Kristuksen tuomioistuimen edessä.” (Luopuneista 17)

“Siksi ne, jotka ovat saaneet marttyyreiltä todistuksen ja voivat täten tulla Jumalan edessä etuoikeutetun asemansa avustamiksi… saavat tunnustaa syntinsä niin, että kädet voidaan panna heidän päällensä ja he voivat tulla Herran luo rauhassa, jonka marttyyrit… heille halusivat antaa.” (Papistolle 18:1)

Kyprianuksen käsitys helvetistä ei imartele Jehovan todistajia eikä adventisteja: “Ikuinen Gehenna ja elävät liekit polttavat tuomitut, eikä ole mitään keinoa, jolla kärsimykset koskaan hellittäisivät tai lakkaisivat. Sielut yhdessä ruumiidensa kanssa säilyvät äärettömissä tuskissa kärsimistä varten… rangaistuksen murhe ei tuota katumuksen hedelmää… liian myöhään uskovat ikuiseen rangaistukseen ne, jotka eivät uskoneet ikuiseen elämään.” (Demetrianukselle 24)