Hyviä uutisia

Apostolinen uskontunnustus alkaa sanalla Credo - uskon, ja päättyy vastaavasti sanaan Aamen, jonka monimerkityksisyyteen kuuluvat muun muassa uskon, totuuden ja vankalla perustalla seisomisen ajatukset.

Toisin kuin olemme ehkä tottuneet ajattelemaan, ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että juuri usko kuvaisi kristityn tai ylipäänsä uskonnonharjoittajan asennetta. Israelin uskontoa määritti ennen kaikkea laki ja siihen liittyvä liittouskollisuus, muinaisen Rooman uskontoja taas rituaalit, joiden harjoittajien ei suinkaan tarvinnut uskoa mytologioiden kaikkien jumalien todelliseen olemassaoloon.

Ajattelemme nykyään myös helposti niin, että uskovia on nykyään vähän, kun taas vielä keskiajalla kaikki olivat uskovia ja uskominen oli helppoa. Ratzinger kuitenkin sanoo, että aina on ollut suuria massoja tapauskovaisia ja nimikristittyjä, todellinen usko taas on aina vaatinut huomion kiinnittämistä siihen, mitä aistit eivät tavoita. Monet ovat tyytyneet keskittymään näkyvään maailmaan, ehkä vain harvat ovat todella astuneet todelliseen yhteyteen transsendentin, ylimaailmallisen kanssa.

Ratzinger sanoo, että jokaisen on ikään kuin omassa elämässään toistettava Israelin ja kirkon tekemä valinta. Israelin Shema-usko merkitsi muiden jumalien, vallan ja hedelmällisyyden jumalten ja jumalattarien kieltämistä ja Jahven (“Minä olen”) tunnustamista. Samoin kirkko kieltäytyi identifioimasta Jumalaansa minkään pakanallisen maailman jumalan tai ylijumalan kanssa. Sen sijaan apostolit ja kirkkoisät sanoivat Jumalan olevan se “tuntematon jumala”, jota filosofit etsivät.

Ratzinger pitää kristinuskon ja hellenistisen filosofian sekä Euroopan “liittoa” kaitselmuksellisena - Pyhä Henki kutsui Paavalin Makedoniaan (Ap.t. 16:9). Järjen ja uskonnon erottaminen toisistaan on tuhoon tuomittua (ironisesti toisilleen monin tavoin hyvin vastakkaiset Schleiermacher ja Barth menevät molemmat tähän ansaan) - pakanajumalten kultit kaatuivat, kristinusko voitti.

Kristinusko tietysti uudisti, puhdisti ja korjasi filosofien Jumala-kuvaa. Jumala ei ole vain olemus, puhdas järki, vaan myös persoona, rakkaus. Ratzingerin mukaan usko tarkoittaa merkityksen antamista, ja lopulta persoonallisen merkityksen antamista: Jeesus on elämäni tarkoitus.

Usko on dialogia - Ratzingerin suosikkiesimerkkejä on varhaiskirkon kasteliturgia, jossa katekumeenilta kysyttiin kolme kysymystä (Uskotko Isään, Poikaan Pyhään Henkeen?), joita seurasi myöntävä vastaus ja kolminkertainen upotus veteen. Kaste on luopumisen, kääntymyksen ja uskon sakramentti ja muovaa täten koko kristillistä uskoa ja elämää. (Apostolinen uskontunnustushan perustuu juuri roomalaiseen kastetunnustukseen.)

Kristinusko on jatkuvan kääntymyksen ja toista (Jumalaa ja lähimmäistä) “varten” olemisen uskonto. Kasteessa ihminen ikään kuin astuu itsensä ulkopuolelle ja liittyy yhteisöön, alkaa kulkea kristinuskon “tietä”, rakkauden tietä. Rakkaudessa, toista “varten” olemisessa, on elämän tarkoitus.

Pietarin istuimella istuu tällä hetkellä yksi maailman terävimmistä teologeista, mutta hänen tuotantonsa on vielä Suomessa hyvin vähän tunnettua. Yksi Joseph Ratzingerin eli nykyisen paavi Benedictus XVI:n kuuluisimmista kirjoista on nimeltään Johdatus kristinuskoon (Einführung in das Christentum vuodelta 1968, Ignatius Pressin uusin engl. painos Introduction to Christianity vuodelta 2010).

Johdatus kristinuskoon oli edelliselle paaville Johannes Paavali II:lle tärkeä kirja, jopa niin tärkeä, että hän halusi Ratzingerin Roomaan Uskonopin kongregaation prefektiksi. Kun Ratzinger oli ensin kahdesti kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta, Johannes Paavali II käytännössä käski Ratzingerin Roomaan.

Johdatus kristinuskoon on kirjoitettu vain muutama vuosi Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisen jälkeen. Se sijoittuu siis aikaan, jolloin kirkossa kaivattiin kiireisesti esitystä siitä, mitä kristinusko merkitsee meidän aikanamme.

Ratzinger osallistuu siis siihen samaan keskusteluun, mitä Suomessakin on kirkollisissa ja teologisissa piireissä paljon käyty viime aikoina. Mitä apostolinen uskontunnustus tarkoittaa, jos enää ylipäänsä mitään?

Ratzinger sanoi yrittävänsä suunnilleen samaa, mitä Karl Adam oli tehnyt klassikkoteoksellaan Katolisuuden olemus (Das Wesen des Katholizismus, engl. The Spirit of Catholicism). Sattumoisin Ratzingerin rakas vihollinen Hans Küng sanoi yrittävänsä samaa aivan samoihin aikoihin teoksellaan Kirkko (Die Kirche, engl. The Church).

Ratzingerin Johdatus ei kuitenkaan ole niinkään ekklesiologinen teos (vrt. hänen myöhäisempi kirjansa Called to Communion) kuin Apostolisen uskontunnustuksen selitys (Küng puolestaan kirjoitti omansa vuonna 1992 nimellä Credo).

Teologian tohtorina Ratzingerin ote on hyvin teologinen - kirjan otsikko saattaa hämätä ajattelemaan, että kyseessä on jonkinlainen Alfa-kurssi aloittelijoille. Teos pikemminkin olettaa lukijan tietävän, mitä teologiassa on tapahtunut viimeisen parinsadan (tai parintuhannen) vuoden aikana.

Teoksen punainen lanka kulkee Apostolista uskontunnustusta seuraten Jumalasta Jeesuksen ja Pyhän Hengen kautta kirkkoon kristillisen uskon paikkana. Vuonna 2000 kirjoittamassaan esipuheessa uuteen painokseen Ratzinger sanoi pitävänsä tätä lähestymistapaa edelleen ytimeltään oikeana, minkä vuoksi hän suostui tarjoamaan kirjan uudelleen suuren lukijakunnan käsiin.

Tämä siis huolimatta siitä, että kirja on ajallisesti puoli vuosisataa jäljessä kaikkea sitä, mitä Vatikaani II:n jälkeen on tapahtunut esim. uskontojenvälisessä dialogissa. Tämän taustoittavan postauksen jälkeen käyn seuraavissa postauksissa käsittelemään itse kirjan sisältöä.