Arkisto kohteelle heinäkuu 2007

Luther ja vapaa ratkaisuvalta

30.7.2007

Tunnustuksellisten luterilaisten iloksi (vaikkakin kenties riviluterilaisten kauhuksi) siteeraamme seuraavaksi suoraan Lutherin sanoja vapaasta ratkaisuvallasta, joka oli yksi reformaation keskeisimmistä kiistoista.

Monesti ajatellaan, että uskonpuhdistuksessa oli kyse paavin vallan tai aneiden kieltämisestä, mutta itse asiassa Luther oli kirjoituksissaan valmis tunnustamaan sekä paavin auktoriteetin että aneiden todellisuuden.

95 teesissään Luther kirjoitti: ”Se, joka kieltää apostolisen aneen todellisuuden, olkoon tuomittu ja kirottu.” (Teesi 72) Teesien kirjoittamisen jälkeen Luther kirjoitti kirjeessään paavi Leo X:lle: ”Kaikkeinpyhin Isä, kumarrun Pyhyytenne jalkojen eteen ja tarjoan itseni, koko olemukseni ja kaiken, mitä minulla on… Tunnustan äänesi Kristuksen ääneksi.” (Kirje paavi Leo X:lle, 30.5.1518)

Tunnetuin kiistakysymys Lutherin ja kirkon välillä liittyi ihmisen vapaaseen ratkaisuvaltaan – Lutherin kuuluisa teos ”Sidottu ratkaisuvalta” oli Lutherin omien sanojen mukaan se kirja, joka olisi säilytettävä, vaikka kaikki hänen muut teoksensa poltettaisiin. Valitettavasti muut kuin vahvasti tunnustukselliset luterilaiset tuntuvat olevan suhteellisen tietämättömiä Lutherin opetuksista ja koko protestanttisuuden perustasta. Seuraavassa valaisevia sitaatteja Lutherin teoksesta ”Sidottu ratkaisuvalta” (SLEY:n julkaisu v. 1982):

”Kristityn on siis ennen kaikkea välttämätöntä autuuttansa varten tietää, että Jumala ei tiedä ennakolta mitään sattumanvaraisesti, vaan että hän edeltänäkee, päättää ja toteuttaa kaiken muuttumattoman, iankaikkisen ja erehtymättömän tahtonsa voimalla.” (s. 23)

”Tästä seuraa eittämättä, että kaikki se, mitä me teemme, ja kaikki se, mikä tapahtuu, todellisuudessa – jos huomioimme Jumalan tahdon – tapahtuu välttämättömyyden pakosta ja muuttumattomasti, vaikka se meistä näyttääkin tapahtuvan muutosten alaisena ja sattumanvaraisesti.” (s. 24)

”Kaikki se, mikä tapahtuu meidän puoleltamme, tapahtuu pelkän välttämättömyyden pakosta eikä vapaan ratkaisumme voimasta.” (s. 52)

”Älköön ihmiselle myönnettäkö vapaata ratkaisuvaltaa niissä asioissa, jotka ovat hänen yläpuolellaan, vaan ainoastaan niissä, jotka ovat hänen alapuolellaan, toisin sanoen: tietäköön ihminen, että hänellä on vapaan ratkaisun nojalla oikeus käyttää, käsitellä tai jättää käyttämättä omistamaansa omaisuutta, vaikka tosin siinäkin johtaa yksinomaan Jumalan vapaa ratkaisuvalta, hänen mielisuosionsa mukaan, mutta ettei hänellä suhteessa Jumalaan eikä missään siinä, mikä koskee joko autuutta tai kadotusta, ole vapaata ratkaisuvaltaa, vaan, että hän on joko Jumalan tahdon tai saatanan tahdon vanki, vallanalainen ja orja.” (s. 58)

”Kolmas käsityskanta on kaikkein ankarin; se sisältää sen Wycliffin ja Lutherin ajatuksen, että vapaa ratkaisu on tyhjä nimitys, ja että kaikki se, mikä tapahtuu, tapahtuu pelkän välttämättömyyden pakosta.” (s. 109)

Vaikka Luther kuulostaakin välillä hieman ristiriitaiselta (onko ihmisellä vapaa ratkaisuvalta omaisuusasioissa, vai johtaako siinä yksinomaan välttämättömyyden pakko, Jumalan vapaa ratkaisuvalta ja ennaltamääräys?), vaikuttaa hyvin selvältä, että Luther uskoo Jumalan ratkaisuvallan ajavan ihmisen ratkaisuvallan yli niin, että kokemuksemme vapaudestamme on pelkkä harha ja että kaikki tekomme ja kaikki tapahtumat ovat Jumalan määräämiä.

Jokainen voi itse miettiä ja päättää, haluaako moiseen uskoa. Eräs luterilaisia piinaavista ratkaisemattomista ongelmista on se, että Jumala ei pelasta kaikkia ihmisiä, vaikka hän tahtookin kaikkien pelastuvan ja vaikka ihmisten pelastuminen on yksin hänen vapaasta ratkaisuvallastaan kiinni.

Lutherin kanta ja katolinen kanta

Vastapainoksi siteerattakoon Katolisen kirkon katekismusta, jotta voisimme ymmärtää kirkon kannan: ”Jumalan vapaa aloite vaatii ihmiseltä vapaan vastauksen. Sillä Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja suonut hänelle vapauden kanssa kyvyn tuntea Jumala ja rakastaa häntä. Sielu voi astua vain vapaaehtoisesti rakkauden yhteyteen. Jumala sekä välittömästi koskettaa ihmisen sydäntä että panee sen liikkeelle.” (KKK 2002)

Paavi Leo X huomasi Lutherin opetuksen olevan kristillisen totuuden vastainen ja tuomitsi sen pannajulistuksellaan. ”Sidottu ratkaisuvalta” – teokseen sisältyy myös Lutherin vastaus paaville:

Tunnustus kaikkien niiden kohtien johdosta, jotka Leo X:nnen uusimmalla pannajulistuksella ovat tuomitut; 1520 (36. kohta)
Vapaa ratkaisuvalta on syntiinlankeemuksen jälkeen vain pelkkä nimitys; tehdessään voitavansa se tekee kuolemansynnin.

”Kuulepa, sinä kaikkein pyhin Kristuksen sijainen! Kuinka suuri onkaan rietas hävyttömyytesi, kun sinä uskallat olla ristiriidassa Herrasi kanssa!” (s. 341)

”Kylläpä pannajulistuksesi on ihanassa sopusoinnussa evankeliumin kanssa!” (s. 342)

”Onko sinulla, paavi parka, mitään tätä vastaan huudettavana? Siis tämäkin kohta on peruutettava. Minä sanoin epäonnistuneesti, että vapaa ratkaisu ennen armoa on vain tyhjä nimitys; minun olisi pitänyt yksinkertaisesti sanoa, että ’vapaa ratkaisu on tosiasioiden harhakuva eli nimitys vailla todellisuutta’. Eihän kenenkään omassa vallassa ole pahan tai hyvän ajatteleminen, vaan kaikki tapahtuu ehdottoman välttämättömyyden pakosta, niin kuin Wycliff Konstanzissa tuomitussa opissaan totuudenmukaisesti sanoo.” (s. 347)

Lutherin asenne paavia kohtaan saa miettimään, mitä hän oikein tarkoitti aiemmilla Leolle osoitetuilla kauniilla sanoillaan. Luther uhmaa tässä kirkon korkeinta auktoriteettia omien raamatuntulkintojensa perusteella.

On hupaisaa, kuinka Luther aloittaa ”Sidottu ratkaisuvalta” – teoksen pitkällä Raamatun selvyyden ja yksiselitteisyyden puolustuksella (vaikka Raamattu itse todistaa muuta: 2. Piet. 3:16) ja jatkaa sitten argumentoimaan, että Erasmuksen (Lutherin vastaväittelijän) tulkinta lukemattomista vapaata ratkaisuvaltaa puolustavista raamatunkohdista oli väärä.

Lopuksi Luther perustelee paavin harhan raamatunkohdalla (”ilman minua ette voi tehdä mitään”), jonka voi täysin hyvin ymmärtää katolisen opin puitteissa. Luther osoittaa kirjoituksillaan ylimielisyytensä (nousemalla paavia vastaan), epäjohdonmukaisuutensa (Raamatun yksiselitteisyydestä) ja omituisen Jumala-kuvansa (Jumala, joka harhautti meitä luulemaan, että olemme vapaita, ja jonka Sanassa kaikki viittaukset vapaaseen valintaan ovat vain hämäystä). Me voimme puolestamme osoittaa vapautemme vapaasti hylkäämällä Lutherin vallankumoukselliset ajatukset.

Jeesuksen jumaluus: Joh. 1:1, 20:28

23.7.2007

Kysymys Jeesuksesta ja hänen jumaluudestaan on varmasti keskeisin, kun kristitty ja Jehovan todistaja käyvät keskustelua uskonasioista. Käsittelemme tässä kahta Johanneksen evankeliumin kohtaa (1:1 ja 20:28), joita kristityt voivat käyttää ja usein käyttävätkin Jeesuksen jumaluuden puolustamiseksi. Kohtien toteamisen lisäksi saamme tietää, miten vastapuoli saattaa yrittää vastata näihin kohtiin. Kristityn on oltava tietoinen vasta-argumenteista ja osattava vastata niihin ollakseen yhden askeleen edellä ja todistaakseen totuuden puolesta vakuuttavasti.

Joh. 1:1

Johanneksen evankeliumi alkaa kuuluisilla sanoilla: ”Alussa oli Sana, Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1) Myöhemmin samassa luvussa käy selvästi ilmi, että ”Sana” viittaa Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Jeesukseen Kristukseen (Joh. 1:4-30). Tätä Jehovan todistajat eivät kiellä, joten heidän vastauksensa kyseiseen raamantunkohtaan ei ole selittää, että ”Sana” olisi jokin tai joku muu kuin Jeesus.

Jeesuksen jumaluuden kieltäjät vetoavat tämän jakeen edessä alkukielen eli kreikan kielioppiin. Kreikaksi jae kuuluu: ”En arkhe en ho Logos, kai ho Logos en pros ton Theon, kai Theos en ho Logos.” Ratkaisevaa on määräisen artikkelin ”ho” käyttö (vrt. engl. ”the”). Artikkeli on ensin mainitun Jumalan edessä, mutta toisen edestä se puuttuu (engl. kirj. ”the Word was with the God, and God was the Word”). Jehovan todistajat selittävät, että ”ho Theos” (”the God”) viittaa tosi Jumalaan, kun taas artikkelin puute merkitsee jotakin muuta jumalaksi kutsuttua olentoa (vrt. engl. a god), jolla on jumalallisia ominaisuuksia kuten suuri voima ja valta tms.

Jehovan todistajien raamatunkäännös (Uuden maailman käännös, UMK) kääntääkin kyseisen jakeen seuraavasti: ”Alussa oli Sana, Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli jumala.” Jehovan todistajat tuntevat tämän jakeen hyvin. He viittaavat mielellään kreikan kielioppiin ja oman käännöksensä paremmuuteen tietoisina siitä, että suurin osa ihmisistä ei tiedä asiasta mitään.

Raamattu puhuu kuitenkin aina totuuden puolesta, ja samoin tekee myös kreikan kielioppi. Jos Jehovan todistajien versio jakeesta pitäisi paikkansa, maailman parhaiden kreikantuntijoiden tekemät raamatunkäännökset olisivat varmasti jo kauan sitten kääntäneet jakeen oikein. Eksperttien käännökset kääntävät jakeen kuitenkin johdonmukaisesti ”ja Sana oli Jumala”. Jehovan todistajien raamatunkäännöskomiteassa ei sitä vastoin ollut yhtään kreikan kielen asiantuntijaa, vaan ko. käännös oli lähinnä teologinen väännös jo olemassa olleista englanninkielisistä käännöksistä.

Uudessa testamentissa on 282 kohtaa, joissa Theos esiintyy ilman määräistä artikkelia. Näistä 266 kohdassa itse Uuden maailman käännös on päätynyt muotoon ”Jumala”, ja vain 16 kohdassa eli 6 % tapauksista UMK on uskollinen omalle käännösperiaatteelleen (käännös muodossa jumala, jumalat tai jumalallinen). Artikkelin puuttuminen sanan Theos edestä kohdassa Joh. 1:1 ei siis todista yhtään mitään, sillä UMK:n omien käännösten perusteella Theos ilman artikkelia merkitsee reilusti useammin Jumalaa kuin jumalaa.

Johanneksen evankeliumin 1. luku on oiva esimerkki: Theos esiintyy 8 kertaa – jakeissa 1,2,6,8,12,13 ja 18, ja artikkeli on mukana vain kahdesti, jakeissa 1 ja 2. Silti UMK kääntää sanan muotoon ”Jumala” kuusi kertaa ja vain kaksi kertaa muotoon ”jumala”, tietysti juuri silloin, kun sana viittaa Jeesukseen. Kyse on siis puhtaasta teologisesta väännöksestä, ei uskollisesta käännöksestä.

Joh. 20:28

Jeesuksen ilmestyttyä epäilevälle Tuomaalle opetuslapsi huudahtaa: ”Herrani ja Jumalani!” (Joh. 20:28). Kreikaksi tämä lause kuuluu ”Ho Kyrios mou kai ho Theos mou” – sanan Theos edessä on siis määräinen artikkeli, joten Jehovan todistajillakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin myöntää, että Tuomas puhutteli tosi Jumalaa.

Seuraavassa käymme läpi neljä eri vastausyritystä tämän jakeen vahvaan todistukseen. Kehnoin näistä yrityksistä on erään muslimiapologeetan argumentti, jonka mukaan jae voidaan vaihtoehtoisesti kääntää ”jumalallinen/jumalaapelkäävä/harras/hurskas Herrani”. Tämä on kerta kaikkiaan täyttä puppua, kreikan tekstissä ho Theos on selvästi substantiivi eikä lausetta voida rehellisesti kääntää mitenkään muuten kuin Herrani ja Jumalani.

Toinen yritys olisi väittää, että Tuomas ei puhunut Jeesukselle vaan Jumalalle. Tuomaksen huudahdus vastaisi siis nykyään yleistä tapaa huudahtaa ”voi hyvä Jumala” tai ”Herra Isä” tai ”Luoja paratkoon”, kun jotain järkyttävää tai pelottavaa on tapahtunut. Tässä näkemyksessä on kaksi suurta ongelmaa. Ensinnäkin kreikan tekstissä kerrotaan heti Jeesuksen sanojen jälkeen, että Tuomas sanoi ”hänelle” (ts. Jeesukselle, joka oli juuri puhunut): Herrani ja Jumalani. Tämä tärkeä sana on mukana myös UMK:ssa.

Toinen ongelma on siinä, että Tuomas olisi Jumalan nimeä käyttävällä huudahduksella syyllistynyt toisen käskyn rikkomiseen, joten Jeesuksen olisi pitänyt nuhdella häntä siitä. Päinvastoin Jeesus osoitti sanoillaan hyväksyvänsä Tuomaan sanat uskontunnustuksena Jeesuksen herruuteen ja jumaluuteen: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut.” (Joh. 20:29)

Kolmas vastaus väittää Tuomaksen olleen väärässä – Jeesus ei ollut Jumala ja tiesi sen eikä koskaan toisin väittänyt. Tämä on mahdoton ajatus, sillä moisessa tapauksessa Tuomas olisi syyllistynyt ensimmäisen käskyn rikkomiseen, ja Jeesuksen olisi taas pitänyt nuhdella häntä. Itse asiassa Jeesus olisi itse syyllistynyt jumalanpilkkaan, jos olisi antanut Tuomaksen palvoa väärää jumalaa. Itse asiassa Herodes Agrippa sai surmansa hieman myöhemmin juuri siksi, ettei vastaavanlaisessa tilanteessa antanut kunniaa Jumalalle (Ap.t. 12:21-23).

Jehovan todistajat viittaavat myös usein Ilmestyskirjan enkeliin, joka kielsi Johannesta palvomasta häntä (Ilm. 19:10) – jos Jeesus oli vain enkeli, kuten Jehovan todistajat loppujen lopuksi uskovat, Jeesuksen olisi pitänyt tehdä samoin. Sen sijaan Jeesus hyväksyy Tuomaksen uskon ja julistaa autuaaksi ne, jotka uskovat saman, vaikka eivät ylösnoussutta Kristusta itse näekään (Joh. 20:29).

Jae on niin selvästi Jeesuksen jumaluuden puolella, että sen rehellinen lukeminen ei voi johtaa muuhun kuin Jeesuksen jumaluuden hyväksymiseen. Näin on tehnyt esimerkiksi eräs merkittävä yhdysvaltalainen Jehovan todistaja-apologeetti. Hänen ratkaisunsa on neljäs vastaus tähän jakeeseen, mutta se johtaa ironisesti juuri siihen, mitä Jehovan todistajat Jeesuksen jumaluuden kieltämisellä ovat halunneet kaikin voimin vastustaa: kahden Jumalan palvelemiseen. Tämä Jehovan todistaja sanoo olevansa valmis tunnustamaan Jeesuksen Herraksi ja Jumalaksi, mutta eri Jumalaksi kuin Isä Jumala, Jehova.

Tämä ns. sivistynyt Jehovan todistaja-ajatustapa on sitä, mitä areiolaisuuden pitäisikin olla, mutta se on kuitenkin kaukana tavallisen Jehovan todistajan näkemyksestä, niin vahvasti Vartiotorni puhuu yksijumaluuden puolesta ja Jeesuksen jumaluutta vastaan. Juuri Raamatun vahvassa monoteistisessä opissa onkin vastaus tähän progressiiviseen näkemykseen, jonka mukaan meillä on kaksi Jumalaa. Loppujen lopuksi vain kristillinen kolminaisuusoppi selittää tyydyttävästi ja johdonmukaisesti toisaalta sekä jeesuksen jumaluuden että ehdottoman monoteismin.

Hare Krishna

15.7.2007

Krishna-liike on tullut monille tutuksi viime aikoina kaduilla kirjallisuutta ja muita tuotteita kaupittelevista oranssipukuisista miehistä. Tutkimusten mukaan monet suomalaiset ovat yhä kiinnostuneempia hengellisyydestä ja uskonnosta, mutta silti kirkosta erotaan ennätystahtiin. Krishna-liikkeen kaltaiset uudet ja kiehtovat vaihtoehdot saattavat siis helposti houkutella useita tietämättömiä suomalaisia luokseen.

Seuraavassa tutkimme Krishna-liikkeen oppeja kadulla ohikulkijoille jaettavan ”Ajaton viisaus” – nimisen kirjan pohjalta. Kirjassa esitetään liikkeen perustajan A.C. Bhaktivedanta Swami Praphupadan (tästä eteenpäin ”SP”) ajatuksia ja opetuksia. SP perusti Krishna-tietoisuus – liikkeen Yhdysvalloissa vuonna 1966 muutettuaan länteen levittämään intialaisen Gaudiya Vaishnavismin oppeja.

Tämän liikkeen perustaja oli 1500-luvulla elänyt Sri Caitanya Mahaprabhu (tästä eteenpäin ”CM”), jota krishna-liikkeen jäsenet pitävät Krishnan (Jumalan ylimmäisen persoonallisuuden t. yksinkertaisesti Jumalan) inkarnaationa. Hän oli munkki, joka edusti Vaishnava-perinnettä, joka on yksi hindulaisuuden pääsuuntauksista. Hare Krishna-liike on siis hindulaisuuden suuntauksen suuntauksen suuntaus, toisaalta uusi lahko, toisaalta ikivanhoihin oppeihin perustuva uskonto.

Uskoa vai tiedettä

”Ajaton viisaus” – kirjassa silmiinpistävää on SP:n jatkuva vaatimus siitä, ettei hänen uskontoansa pidettäisi uskona vaan tieteenä. Kyseessä on sielun tiede, ymmärrys siitä, miten asiat todella ovat, kuka ihminen on ja mihin hän on matkalla, mikä hänen elämänsä tarkoitus on. On yksi Jumala ja yksi luonnon laki, ja olemme sen alaisia, halusimmepa tai emme, Jumala on, uskoimmepa tai emme. SP:n ajatuksissa on jonkinlaista perää – tosiaankin on vain yksi totuus ja se on olemassa, uskommepa siihen tai emme.

SP:n logiikka kaatuu kuitenkin siihen, että hän vain olettaa oman näkemyksensä olevan totta antamatta siihen mitään vakuuttavia perusteluja. Hän vetoaa hindujen pyhiin kirjoihin, Veda-kirjallisuuteen, erityisesti Bhagavad-Gitaan. Veda-kirjallisuus on kuulemma luomakunnan mukana alusta asti olemassa ollut ohjekirja siitä, miten asiat ovat. Tämä on päivänselvästi uskomus eikä tieteellinen lausunto, sillä Veda-kirjallisuus on tieteellisen tutkimuksen mukaan pitkän suullisen tradition aikakauden jälkeen kirjoitettu muistiin ehkä muutama vuosisata ennen Kristusta.

Toisaalta meillä on lähes yhtä vanhoja heprealaisia juutalaisten pyhiä kirjoituksia, jotka opettavat eri oppia kuin Vedat, eikä liene mitään hyvää syytä pitää hindulaista oppia oikeana ja juutalaista vääränä, pikemminkin päinvastoin. Juutalaisten pyhissä kirjoituksissa on selvästi kyse historiasta, kun taas Veda-tekstit ovat ilmiselvää mytologiaa. Veda-tekstien vanhuuteen vetoaminen ei todista niiden totuudesta mitään, kyseessä on virhepäätelmä (argumentum ad antiquitatem).

Toisin kuin kristinuskossa, jossa Jeesuksen ylösnousemus (ja sitä tukevat historialliset todisteet) vahvistaa Jeesuksen jumaluuden ja kristinuskon totuuden, Krishna-liike nojaa uskossaan omaan auktoriteettiinsa (jälleen virhepäätelmä, argumentum ad auctoritatem). Krishna-liike uskoo itseensä, omaan uudenlaiseen tulkintaansa vanhasta hinduperinteestä ja muinaisista kirjoituksista.

Kristus ja Krishna

Helpoiten Krishna-liikkeen valheellisuudesta vakuuttuu lukemalla sen mielipiteen Kristuksesta. Krishna-tietoisuus on kuulemma samaa kuin Kristus-tietoisuus. Jeesus Kristus oli guru, joka levitti Jumala-tietoisuutta, mutta kukaan hänen seuraajistaan ei todella seuraa hänen oppejaan. Kukaan kristitty ei todella rakasta Jumalaa. SP:n opetukset ovat täynnä tällaisia äärimmäisen ylimielisiä kommentteja. Joka tuntee kristinuskoa ja kristittyjä, ei voi ottaa SP:n oppia alkuunkaan vakavasti, sillä hän ottaa itselleen oikeuden tietää, millä motiiveilla pyhimykset ovat elämänsä antaneet sekä tulkita, mitä Raamatun opetukset todella tarkoittavat.

Hyvä esimerkki on suhtautuminen elämään ja tappamiseen. ”Ajaton viisaus” – kirjan suosikkiargumentti kristinuskoa vastaan on, että Jeesus Kristus opetti ”älä tapa”, mutta kristityt teurastavat eläimiä, vaikka niillä on sielu aivan kuin ihmisilläkin, senhän tietää jokainen loogisesti ajatteleva ihminen (eläimet nukkuvat, syövät, parittelevat, puolustavat itseään jne kuten mekin, siispä heillä täytyy olla myös sielu). Jeesus ei opettanut ”älä tapa ihmisiä”, vaan yleisesti ”älä tapa”.

Tämä argumentti osoittaa äärimmäistä tietämättömyyttä. Kun Jeesus vahvisti kymmenen käskyä, hän tunnusti Israelin Jumalan käskyt (itse asiassa hän väitti olevansa Israelin Jumala: Joh. 8, Joh. 10 jne). Sama Jumala, joka toisessa Mooseksen kirjassa käski ”älä tapa”, käski samassa kirjassa israelilaisia teurastamaan pääsiäiskaritsan ja syömään sen. Myös Jeesus söi pääsiäiskaritsaa oletettavasti joka vuosi ja vielä hänen ylösnousemuksensakin jälkeen hän söi kalaa (Luuk. 24).

Mitä Vanhan testamentin käskyyn tulee, kyseessä on verbi, joka viittaa viattoman ihmiselämän tappamiseen, parempi käännös on ”älä murhaa”. Eläintä ei kuitenkaan murhata, sillä eläimet eivät ole moraalisia agentteja. Eläinten ja ihmisten välillä on suuri ero: eläimiltä puuttuu kyky irrottautua materiasta, viisaus, metafyysinen pohdiskelu ja Jumalan etsiminen, kyky rakastaa toista olentoa sen itsensä tähden, tehdä moraalisia valintoja kuten rikkoa lupauksia, jne.

Kuka tahansa, joka lukee Jeesuksen Kristuksen opetukset, uskoo ne ja alkaa elää niiden mukaan, ei koskaan eksyisi Krishna-liikkeeseen yksin siksi, että Kristus opetti kristinuskoa eikä Krishna-tietoisuutta, sielunvaellusta, patsaiden palvontaa, kasvissyöntiä jne.

Jumalan oppi vai Krishnan oppi?

Krishna-liikkeen mukaan Krishna on Jumala, ja meidän on tultava Krishna-tietoisiksi. Hengellisen valaistuksen voimme saavuttaa harjoittamalla Krishna-liikkeen suosittelemaa joogaa. Tärkein ominaispiirre Krishna-liikkeen uskonnollisessa valistuksessa (ja valaistuksessa) on Hare Krishna-mantran laulaminen (Hare Krishna x2, Krishna Krishna, Hare Hare / Hare Rama x2, Rama Rama Hare Hare). Se kuulemma herättää henkiin yliaistillisen tietoisuutemme.

Nämä opit perustuvat CM:n suosituksiin ja kyseenalaiseen sovellukseen eräistä monitulkintaisista Veda-kirjallisuuden kohdista. Hare Krishna-liikkeen peruspilarit ovat heikoimmalla mahdollisella uskonnollisella pohjalla, ja liikkeen viittaukset Jeesukseen ja Raamattuun tuhoavat heidän oppiensa luotettavuuden lopullisesti. Joka viittaa Kristuksen tai Raamatun auktoriteettiin, saa vastaansa seuraavat väistämättömät kuoloniskut Krishna-liikkeen teologialle:

* Sielunvaellus vs. tuomio ja ruumiillinen ylösnousemus: ”Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan — hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28-29) ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle.” (Hepr. 9:27)

* Krishna-tietoisuus tienä pelastukseen vs. yksin Kristus tienä pelastukseen: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6) Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän [Jeesus]. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap.t. 4:12)

* Jumalpatsaiden palvonta ja niille uhratun ruuan syöminen, että kristitty voi hyvin olla myös ”Krishna-tietoinen”, vs. Raamatun päinvastainen opetus: ”Teillä ei saa olla epäjumalia. Älkää pystyttäkö jumalien kuvia tai patsaita. Älkää veistäkö maassanne kuvia kiviin älkääkä palvoko niitä, sillä minä olen Herra, teidän Jumalanne.” (3. Moos. 26:1) Tarkoitan sitä, että epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle, enkä halua teidän joutuvan yhteyteen pahojen henkien kanssa. Te ette voi juoda sekä Herran maljasta että pahojen henkien maljasta, ette voi olla osallisina sekä Herran pöytään että pahojen henkien pöytään. (1. Kor. 10:20-21)

Vatikaanin ekklesiologinen muistutus

10.7.2007

Tämän saa tulkita maanantaisuunnitelman rikkomiseksi, jos haluaa, mutta kyseessä ei ole varsinaisesti apologeettinen artikkeli vaan tärkeän uutisen esittely ja kommentointi. Vatikaanin äskettäin julkaisema dokumentti (”Vastauksia joihinkin kirkko-oppia koskeviin kysymyksiin” – linkki suomenkieliseen käännökseen) sai nimittäin Suomessakin jonkinmoista mediahuomiota. Otsikot kuten ”Paavi: katolinen kirkko ainoa oikea” ja ”Paavi väheksyi muita kirkkoja” hämmensivät televisionkatselijoita ja lehdenlukijoita. Tälläkin kertaa uutisointi katolisesta kirkosta oli kovin yksipuolista, puutteellista ja jopa vääristeltyä. Pelkät yllä siteeratut otsikot ovat täynnä virheitä.

Ensinnäkään kyseinen lausunto ei ollut paavin vaan uskonopin kongregaation kirjoittama. Toiseksi dokumentissa ei sanottu mitään uutta, siinä vain siteerattiin Vatikaanin II kirkolliskokousta ja selitettiin samat asiat kuin joitain vuosia sitten julkaistussa Dominus Iesus- dokumentissa. Kolmanneksi lausunto ei sisältänyt sanoja ”ainoa oikea” eikä muita kirkkoja suinkaan väheksytty. Päinvastoin, jos näitä sanoja verrataan mihin tahansa ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta kirjoitettuun, muille kristillisille kirkoille ja yhteisöille annetaan nykyään äärimmäisen korkea arvo.

Mitä dokumentti sanoi?

”Vastauksia joihinkin kirkko-oppia koskeviin kysymyksiin” painotti ennen kaikkea, että Vatikaanin II kirkolliskokous ei muuttanut katolisen kirkon oppia kirkosta. Tämä oli tärkeää todeta, sillä lukuisat katolilaiset, jopa teologit ja papit, ovat sanoneet, ajatelleet tai kirjoittaneet, että oppi kirkosta muuttui Vatikaanin II kirkolliskokouksessa.

Ajateltiin, että ennen konsiilia uskottiin Kristuksen kirkon olevan katolinen kirkko, kun taas konsiilin jälkeen käytetään ilmaisua, jonka mukaan Kristuksen kirkko ”vain” (lat.) subsistit katolisessa kirkossa (suomennoksen käännös ”on” sivuuttaa kiistakysymyksen), mutta että sen voidaan hyvin ajatella olevan (subsistere) muuallakin, erityisesti ortodoksikirkoissa mutta myös kaikissa kristillisissä yhteisöissä.

Dokumentti tekee lopun spekulaatioista ja selittää, että ilmaisu subsistit ei muuta kirkon oppia vaan merkitsee juuri sitä, että Kristuksen kirkko on katolinen kirkko, että Kristus perusti vain yhden kirkon ja että se on kaikkine elementteineen läsnä katolisessa kirkossa. Se tähdentää, että ilmaisua subsistit ei voida käyttää mistään muusta kristillisestä kirkosta tai yhteisöstä, sillä se viittaa uskontunnustuksessa mainittuun kirkon ykseyden tuntomerkkiin.

Kirkon ykseys ei siis ole asia, joka ehkä toteutuu sitten, kun idän ja lännen kirkot yhdistyvät tai kun kaikki kristityt ovat näkyvästi ja opillisesti yhtä, vaan Kristuksen kirkko on täydellisesti yksi katolisessa kirkossa, jota paavi ja hänen yhteydessään olevat piispat johtavat.

Muut kirkot ja yhteisöt

Subsistere-verbin valitsemista pelkän olla-verbin sijasta perusteltiin sillä, että se ilmaisee paremmin sitä, että monia totuuden ja pyhityksen elementtejä on läsnä myös niissä kristillisissä kirkoissa ja yhteisöissä, jotka ovat erossa katolisesta kirkosta. Katolisen opin mukaan on oikein sanoa, että Kristuksen kirkko toimii ja on läsnä myös em. kirkoissa ja yhteisöissä.

Tämä siis tarkoittaa, että katolinen kirkko on läsnä ja toimii myös ei-katolisissa kirkoissa ja yhteisöissä kaikessa siinä, mikä niissä on katolista. Dokumentti huomauttaa, että koska mainitut totuuden ja pyhityksen elementit ovat ominaisia Kristuksen kirkolle, ne ajavat kohti katolista ykseyttä.

Dokumentti painottaa siis odotetusti ja onnistuneesti katolisen kirkon eksklusiivista asemaa Kristuksen kirkkona, mutta se vahvistaa myös Vatikaanin II konsiilin positiivisen opin ei-katolisista kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä. Tätä oppia voidaan pitää dokumentin mainitsemana kehityksenä – se, mitä ennen hyväksyttiin epäsuorasti, hyväksytään nyt suorasti, se, mistä ei ollut varmuutta, on nyt määritelty.

Dokumentti siteeraa konsiilin asiakirjoja ja vahvistaa opetuksen, että ei-katoliset kirkot ja yhteisöt eivät ole ilman merkitystä tai tärkeyttä pelastuksen mysteerissä. Kehitys on siis tapahtunut siinä, että kirkko ei pidä ortodokseja ja protestantteja automaattisesti syyllisinä skismaan tai harhaoppiin vaan tunnustaa, että katoliset elementit (usko Kristukseen, Raamattuun ja Kolminaisuuteen, sakramentit, rukouselämä ja hartaudet) ei-katolisissa kirkoissa ja yhteisöissä voivat pyhittää ja pelastaa.

Lausunto selittää vielä, että idän kirkkoja kutsutaan paikalliskirkoiksi siksi, että ne ovat säilyttäneet apostolisen suksession ja pätevät sakramentit, erityisesti pappeuden ja eukaristian. Idän kirkot ovat katolisten paikalliskirkkojen sisarkirkkoja, mutta eivät universaalin katolisen kirkon sisarkirkkoja, sillä on vain yksi universaali Kristuksen kirkko.

Reformaatiossa syntyneitä kristillisiä yhteisöjä ei kutsuta kirkoiksi siksi, että niiltä puuttuu apostolinen suksessio, pätevä pappeus ja pätevä eukaristia. Lisää siitä, miksi vain katolista kirkkoa voidaan pitää Kristuksen kirkkona ja siitä, kuinka välttämätöntä kirkkoon kuuluminen on pelastumiseksi, voi lukea tämän blogin vakioartikkeleista ”Kirkon tuntomerkit” ja ”Extra ecclesiam nulla salus”.

Syömisen teologia

9.7.2007

Seuraavaksi julkaistava essee on apologetiikkaa vain epäsuorasti, ensisijaisesti kyseessä on teologinen pohdinta syömisen perimmäisestä (uskonnollisesta) merkityksestä. Joku sanoi joskus, että syöminen, ulostaminen ja nukkuminen ovat kolme ihmiselämän turhinta asiaa – miksemme voisi ihan hyvin toimia ilman niitä? Nukkumiseen ja ulostamiseen saatamme palata vielä, mutta nyt keskitymme syömisen teologiaan – kirjoitusta voi linkittää eteenpäin kaikille niille, joita syöminen koskettaa;)

Miksi Jumala halusi luoda meidät niin, että meidän pitää syödä? Tämän ydinkysymyksen alle mahtuu lukemattomia alakysymyksiä, joita pian pohdimme. Opimme syömisestä yllättäviä ja mahdollisesti jopa elämää mullistavia asioita, autuuttavia totuuksia, joita emme ehkä koskaan tulisi muuten ajatelleeksi.

Syöminen pelastushistoriassa

Lienee syytä aloittaa aivan alusta ja palata Eedenin puutarhaan Aatamin ja Eevan luokse. Aikana, jolloin synti ei ollut vielä aiheuttanut kuolemaa, jolloin sairaudet eivät vielä vaivanneet ihmistä, jolloin syömiselle ei varsinaisesti olisi ollut mitään välttämätöntä ruumiillista syytä, Jumala sanoi ihmiselle: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.” (1. Moos. 1:29) ”Saat vapaasti syödä kaikista puutarhan puista.” (1. Moos. 2:16)

Tässä vaiheessa ihmiselle ei annettu eläimiä tapettavaksi syömistä varten – liha lisättiin ruokavalioon vasta syntiinlankeemuksen jälkeen (ymmärrämme tämän paremmin myöhemmin). Syöminen itsessään on kuitenkin selvästi Jumalan täydelliseen luomistyöhön olennaisesti kuuluva osa, ei syntiinlankeemuksen seuraus, sillä jo Eedenissä Jumala antoi ihmisen nauttia ruuasta vapaasti.

Syömisen rooli Eedenin puutarhan tapahtumissa ei kuitenkaan lopu tähän. Seuraavaksi huomaamme, kuinka totta onkaan latinankielinen lause corruptio maximi pessima – mitä parempi asia turmeltuu, sitä pahemmat ovat seuraukset. Valheiden isän ensimmäiset sanat ihmiselle vääristelevät Taivaan Isän sanoja syömisestä: ”Onko Jumala todella sanonut: ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?” (1. Moos. 3:1) Syömisen vapauden lisäksi Jumala oli antanut ihmiselle myös ensimmäisen kielteisen käskynsä suojellakseen ihmistä ylpeydeltä ja koetellakseen hänen tottelevaisuuttaan: ”Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä olet kuoleman oma.” (1. Moos. 2:17)

Saatana jatkoi valheitaan syömisestä (1. Moos. 3:5), ja ihminen lankesi syntiin nimenomaan syömällä (1. Moos. 3:6). Syntiinlankeemuksesta seurannutta koko maan kiroamista Jumala perusteli miehen syömisellä, ja olennainen osa kirousta oli syömisen vaikeutuminen vapaasta hedelmien poimimisesta tuskalliseksi ahertamiseksi: ”Koska… söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa takiasi kirottu. Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi niin kauan kuin elät… Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi…” (1. Moos. 3:17,19)

Jumala oli kuitenkin ikuisuudesta tiennyt ihmisen lankeavan syntiin syömällä ja täten joutuvan kuoleman omaksi. Heti syntiinlankeemuksen yhteydessä ihmiskunta saa lupauksen Pelastajasta (1. Moos. 3:15), joka tuhoaa Saatanan. Tämä Vapahtaja voitti kuoleman kuolemalla, ja samaa logiikkaa seuraten ei tule yllätyksenä, että hän myös käänsi syömisen kirouksen päälaelleen.

Saatana sai Eedenissä kierolla kehotuksellaan ihmisen syömään, rikkomaan Jumalan käskyä ja kuolemaan, Jeesus taas tuli syömään, voittamaan syömisen (synnin) seuraukset ja antamaan uuden syömiskäskyn: ”Ihmisen Poika tuli, hän syö…” (Matt. 11:19) ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini. Tehkää tämä minun muistokseni.” (Matt. 26:26, Luuk. 22:19)

Samoin kuin kuolemasta, niin myös kuoleman aiheuttaneesta syömisestä tuli Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta tie elämään ja ylösnousemukseen: ”sillä, joka syö minun lihani… on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet… se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti” (Joh. 6:54,58).

Aatamin ja Eevan syötyä kielletyn hedelmän ”heidän silmänsä avautuivat” ja he oppivat tuntemaan hyvän lisäksi myös pahan (1. Moos. 3:5,7). Kun Jeesus puolestaan ilmestyi opetuslapsille Emmauksen tiellä, hän ”aterioi heidän kanssaan… otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille” (Luuk. 24:30). Silloin ”heidän silmänsä aukenivat” ja he ”tunsivat hänet” (Luuk. 24:31). Jos katsomme Jeesuksen sanoja ja tekoja, huomaamme, että hänen tehtävänsä oli ja on suorastaan hämmästyttävän syömiskeskeinen.

Jeesus ja syöminen

Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko liittyi läheisesti syömiseen, tai pikemminkin juomiseen, mutta nämä kaksi asiaa Jeesus sitoo lähes aina yhteen (Matt. 11:19, 26:26–28, Joh. 6:53–55 jne). Tässä kuuluisassa ihmeessä Kristus muutti Kaanan häissä Marian pyynnöstä veden viiniksi (Joh. 2:1–11). Ainoassa ihmeteossa, jonka kaikki neljä evankeliumia ovat tallentaneet Raamatun sivuille, Jeesus antoi syötävää tuhansille ihmisille muutamista kaloista ja leivänpaloista (Matt. 14:13–21, Mark. 6:30–44, Luuk. 9:10–17, Joh. 6:1–15).

Näissä kertomuksissa näkyy Jumalan huolenpito siitä, että meillä olisi ruokaa. Toisaalla Jeesus opetti: ”älkää kantako huolta… siitä mitä söisitte… Katsokaa korppeja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa, ei niillä ole vajaa eikä varastoa, ja silti Jumala ruokkii ne. Kuinka paljon arvokkaampia te olettekaan kuin linnut!” (Luuk. 12:22,24)

Leivän jakaminen suurille kansanjoukoille oli kuitenkin perimmiltään esikuva eukaristiasta, jossa Kristus jakaisi itsensä ehtoollisleivässä lukemattomille kansanjoukoille ympäri maailman kaikkina vuosisatoina. Pian tämän ihmeen jälkeen Jeesus opettikin juuri eukaristiasta: ”Minun lihani on todellinen ruoka… niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö.” (Joh. 6:55,57)

Ihmetekojen lisäksi Jeesus myös hämmensi aikalaisiaan nimenomaan syömisellään. Luukkaan evankeliumissa törmää vähän väliä tapaukseen, jossa Jeesusta halveksutaan siitä, että hän söi ja joi yhdessä syntisten kanssa. ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.” (Luuk. 15:2) ”Kuinka te syötte ja juotte yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” (Luuk. 5:30) ”Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!” (Luuk. 7:34) Jeesuksen vastaus kuului: ”Viisauden tunnustavat oikeaksi kaikki Viisauden lapset” (Luuk. 7:35). Itäisen tradition liturgiassa toistetaankin sopivasti lausetta ”Se on Viisautta”, kun Kristuksen luokse tulleet syntiset ovat kokoontuneet kuulemaan Jumalan sanaa ja nauttimaan Herran ateriaa.

Jeesuksen ateriointi ihmisten kanssa oli esikuva liturgiasta, joka puolestaan on esikuva taivaasta. Kaikissa näissä itse Kirkkauden Kuningas on ihmisten keskellä juuri aterioinnissa. Ateriointia taivaassa? Aivan oikein – juuri niin Raamattu kuvaa taivasta: ”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle.” (Ilm. 19:9) ”Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa.” (Luuk. 14:15) Jeesus vertasi usein sekä taivasta että läsnäoloaan ihmisten keskellä nimenomaan ateriointiin (Mark. 2:19, Matt. 22:1–10 jne). Jeesuksen tarjous koskee jokaista: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3:20)

Mielenkiintoinen huomio on, että Jeesus ei lopettanut syömistä ylösnousemuksensa jälkeen, vaan söi yhdessä opetuslastensa kanssa vielä kirkastetussa ruumiissaankin. Kun Jeesus oli ilmestynyt yhteen kokoontuneille opetuslapsilleen, hän kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” (Luuk. 24:41) ”He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.” (Luuk. 24:42–43)

Tämän jälkeen Jeesus ilmestyi uudestaan tällä kertaa kalastamassa olleille opetuslapsilleen sillä samalla seudulla, missä hän oli ihmeellisesti ruokkinut suuret ihmisjoukot leivällä ja kalalla. Samoin kuin Emmauksen tiellä, opetuslapset eivät ensin tunnistaneet Jeesusta. Jeesuksen ensimmäiset sanat liittyivät jälleen syömiseen: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” (Joh. 21:5) Vastauksen ollessa kielteinen Jeesus teki jälleen ruokaihmeen ja hankki opetuslapsilleen suuren määrän kalaa. Emmauksen tien tavoin opetuslapset tunnistivat nyt Herransa (Joh. 21:11). Jeesuksen seuraavat sanat ovat lyhykäisyydessään kauniit: ”Tulkaa syömään.” (Joh. 21:12)

Kristillinen syöminen

Kristityn tulisi siis aterioida aina Kristuksen kanssa. Kun kristitty syö, hän syö Herransa läsnäolossa. Ei ole sattumaa, että tunnetuin rukousaika kristityille on aamun ja illan lisäksi juuri ruokailu. Kristitty ymmärtää syömisen arvon, koska hän ymmärtää Kristuksen pelastustyön lahjan ja eukaristian merkityksen. Ennen ateriointia pyydämme Kristusta siunaamaan ruokamme ja olemaan luonamme, ja aterian päätyttyä kiitämme Jumalaa syömisen lahjasta ja siitä, että hän on jälleen ravinnut meidät.

Paavali kirjoitti, että kristitty, joka syö, ”syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa” (Room. 14:6). ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.” (Kol. 3:17) ”Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1. Kor. 10:31)

Sen lisäksi, että kristityn tulisi tunnistaa Jeesus kaikessa syömisessä, tulee hänen erityisesti tunnistaa hänet eukaristiassa: ”eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? (1. Kor. 10:16) Kyseessä on meidän pelastuksemme sakramentti, ja kuten tiedämme, corruptio maximi pessima, minkä vuoksi eukaristiaan osallistuminen ilman uskoa Kristuksen ruumiilliseen läsnäoloon johtaa vakaviin seurauksiin: ”Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1. Kor. 11:29) Mutta ”sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä” (Joh. 6:47).

Jos uskomme, meihin pätee Saarnaajan profeetallinen sana: ”Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi.” (Saarn. 9:7) Tässä Raamatun voidaan ymmärtää puhuvan meille etukäteen sekä Jeesuksen lunastustyöstä (jonka ansiosta voimme tehdä Jumalaa miellyttäviä tekoja) että eukaristiasta (jossa leivän ja viinin muodossa saamme iloita Jeesuksen pelastustyön läsnäolosta).

Samaa sanomaa julistaa myös Psalmien kirja, kun se huudahtaa: ”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä!” (Ps. 34:9) Tämä maistaminen on usein tulkittu vain hengelliseksi maistamiseksi, mutta kontekstista päätellen (ks. jae 11) gnostilainen erottelu hengellisen ja ruumiillisen välillä ei sovi kuvaan. Kun maistamme suklaata ja tunnemme sanoinkuvaamattoman hyvän maun kielellämme, voimme oppia jotain Jumalasta. Kun syömme lempiruokaamme, saamme maistaa, kuinka hyvä Jumala on. Herran täytyy olla hyvä, kun hän on kerran luonut meille niin hyviä ruokia ja juomia ”sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa.” (1. Tim. 4:3)

Psalmin sanat viittaavat kuitenkin jälleen pidemmälle, nimittäin eukaristiaan. Puhutaanhan jakeessa nimenomaan Herran eikä esimerkiksi suklaan tai hampurilaisen hyvyyden maistamisesta. Eukaristiassa saamme todella maistaa Herran hyvyyttä. Kun Jeesus tulee kielellemme ja sitten sydämeemme, voimme ymmärtää, kuinka paljon hän on valmis tekemään ollakseen kanssamme, mihin hän on valmis nöyrtymään, mitä kaikkea hän on valmis unohtamaan rakkaudesta meihin. Jokaisessa ehtoollisessa Jeesus ikään kuin toistaa opetuslapsilleen osoittamansa sanat: ”Hartaasti olen halunnut syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne…” (Luuk. 22:15)

Kristittyinä voimme siis aina syödessämme muistaa eukaristian lahjaa ja ilmaista Jeesukselle hartaan halumme ottaa hänet vastaan pyhässä kommuuniossa. Messussa meidän tulisi kiinnittää erityistä huomiota eukaristian hartaaseen vastaanottamiseen ja sitä seuraavaan kiitosantoon, jonka aikana voimme osoittaa Kristukselle vastarakkautta sanoillamme, rukouksillamme, palvonnallamme ja päätöksillämme.

Ylensyönti, paasto ja uhrit

Jokainen ateriointimme voi siis muistuttaa meitä eukaristiasta, valmistaa meitä siihen, toimia Herran aterian esikuvana. Tämä voi auttaa meitä muistamaan, että ruuan hyvyydestä huolimatta ruoka ei ole Jumalamme. Jos innostumme nauttimaan ruuasta mutta unohdamme tehdä sen Jeesuksen nimessä Jumalan kunniaksi ja häntä kiittäen, törmäämme taas tuttuun latinankieliseen lauseeseen, corruptio maximi pessima.

Ruuan jumaloiminen (mässäily, ahneus, ylensyönti) johtaa ruumiillisten seuraamusten (liikalihavuus ja sen tuomat fyysiset ongelmat ja sairaudet) lisäksi hengellisiin seuraamuksiin yksinkertaisesti siitä syystä, että Jumala on ainoa tosi Jumala, eikä toisen jumalan palveleminen voi johtaa yhteyteen tosi Jumalan kanssa.

”Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole… epäjumalien palvelijat…. eivätkä ahneet, eivät juomarit…” (1. Kor. 6:9–10) ”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” (Fil. 3:18–19) Kristityn on puolestaan ajateltava ”kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8).

Paasto on yksi tapa nostaa ajatukset taivaaseen, tunnustaa Jumalan jumaluus ja toisaalta kieltää samalla ruuan jumaluus. Paasto muistuttaa meitä siitä, että sulhasemme (Jeesus) on poissa, että odotamme vielä suuren taivaallisen juhla-aterian toteutumista. Paaston ja syömälakon ero on siinä, että syömälakossa ei yksinkertaisesti syödä, kun taas paastossa jätetään jotain syömättä jonkin hengellisen syyn takia, Jumalan tähden.

Jeesus sanoi seuraajiensa paastoavan sitten, kun hän (sulhanen) on poistunut keskuudestamme: ”Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat.” (Mark. 2:20) Koska Jeesus kuoli perjantaina, katolinen kirkko on kehottanut lapsiaan harjoittamaan jonkinlaista paastoa perjantaisin (erityisesti pitkäperjantaina) sekä ennen messussa vietettävää Karitsan juhla-ateriaa (eukaristiaa).

Jeesus opetti paastoamisen olevan Jumalan silmissä ansiollinen teko, kun se tehdään salassa ilman hurskastelua: ”Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:17–18)

Paaston lisäksi Jumala on myös historian aikana käskenyt ihmisiä uhraamaan hänelle ruokia ja eläimiä juuri siksi, että he pitäisivät mielessään, että Jumala on Jumala ja että ruuan tarkoitus on johtaa meidät Jumalan luo eikä riistää hänen paikkaansa. Israelilaisilla oli taipumus langeta palvomaan eläimiä (tai niiden kuvia) jumalina, joten eläinuhrit olivat sopiva vastalääke. Kuten jo todettu, ihmisillä on myös taipumus tehdä ruuasta jumala, joten ruokauhritkin sopivat kuvaan.

Eräässä raamatunkohdassa Jumala käski: ”Uhraa iltahämärissä toinen karitsa mieluisasti tuoksuvana tuliuhrina Herralle ja toimita sen kanssa samanlainen ruoka- ja juomauhri kuin aamullakin.” (2. Moos. 29:41) Pääsiäisenä Jumala käski uhraamaan ja syömään karitsan, jotta israelilaiset pelastuisivat kuoleman enkeliltä (2. Moos. 12). Nämä käskyt eivät tietenkään enää päde meihin, sillä ”meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu” (1. Kor. 5:7) ja annettu edestämme Jumalalle hyvältä tuoksuvaksi uhriksi (ks. Ef. 5:2).

Kaikki vanhan liiton uhrit olivat esikuvia Kristuksen kertakaikkisesta ja kaiken täyttävästä ristinuhrista (Hepr. 9). Tämä uhri on puolestaan läsnä eukaristisessa ruoka- ja juomauhrissamme, jossa Jumalan Karitsa uhrataan Isälle ja syödään syntien anteeksiantamiseksi ja kuoleman välttämiseksi.

Teurastaminen, syöminen ja lunastus

Miksi meidän pitää tappaa eläimiä ruuaksemme? Miksi syömisen pitää edellyttää kuolemaa? Miksi teurastamiseen pitää liittyä pelkoa ja kärsimystä? Nämä kysymykset johdattelevat meidät takaisin aikaan ennen syntiinlankeemusta, jolloin ihminen ei vielä syönyt lihaa eikä tappanut eläimiä.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen ja samalla koko luomakunta joutui kuoleman kirouksen alle. Vasta syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala käski uhreja ja lihan syömistä. Tämä oli alkua Jumalan suunnitelmalle kääntää syömisen ja kuoleman kirous päälaelleen – ensin ihminen söi ja kuoli, nyt ihmisen tuli aiheuttaa kuolemaa ja sitten syödä pelastuakseen kuolemalta.

Tämä johtuu siitä, että synti on vakava henkilökohtainen loukkaus Jumalaa kohtaan ja ansaitsee rangaistukseksi kuoleman. Jotta ihminen voisi välttyä tältä rangaistukselta, on Jumalan viha lepytettävä jonkin tai jonkun häntä miellyttävän viattoman uhrin verellä. Syntien anteeksiantoa ei ole ilman uhriveren vuodatusta (ks. Hepr. 9:22). Täydellisenä Jumalana (Hepr. 1:1–10) ja synnittömänä ihmisenä (Hepr. 4:15) Kristus ”on kerran uhrattu, jotta hän ottaisi pois kaikkien synnit” (Hepr. 9:28).

Jumalan tarkoitus on yhdistää Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä (ks. Ef. 1:10) – ja niin me kristityt ”odotamme uusia taivaita ja uutta maata” (2. Piet. 3:13). Maa on annettu ihmisen hoidettavaksi ja hallittavaksi (ks. 1. Moos. 1:28, 2:15), mutta Kristukselta opimme, että mestarin on palveltava sitä, mitä hän hallitsee, samoin kuin Kristus tuli palvelemaan ja lunastamaan palveltavansa (Matt. 20:25–28).

Ihmisen on siis lunastettava maa ja palautettava se Jumalan yhteyteen. Langenneina emme pysty siihen, joten Jumala tuli ihmiseksi ja yhdisti täten taivaan ja maan niin, että voimme jatkaa hänen lunastustyötään ja olla Jumalan työtovereita (ks. 1. Kor. 3:9) maan lunastamisessa. Synnin takia maa on kirottu (ks. 1. Moos. 3:17), mutta Kristuksen ylösnousemuksen ja kirkastamisen takia odotamme uutta lunastettua ja kirkastettua maata, jossa ei enää ole kuolemaa, murhetta, valitusta eikä vaivaa (ks. Ilm. 21:4).

Mutta miten tämä liittyy syömiseen? Kun syömme, maailma yhtyy meihin, ja kun syömme Kristusta eukaristiassa, me yhdymme Jumalaan. Täten juuri syömällä toteutamme tehtävämme maailman lunastajina. Kun kana tapetaan ja syödään, se ei enää ole kana, se on tuhoutunut ja muuttunut osaksi ihmistä. Kun me taas olemme yhtyneet Kristukseen, voimme sanoa Paavalin tavoin: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

Kun kerran olemme oppineet Kristukselta, että lunastus vaatii veren vuodatusta, kärsimystä ja kuolemaa, ymmärrämme myös, että eläinten kuolema ja tuhoutuminen syömisprosessissa on osa luonnon korottamista uuteen elämään.

Kirouksen alla oleva järjetön luonto ei voi lunastaa itseään, joten tarvitaan järjellinen olento (ihminen) yhtymään luontoon ja oman vapaan päätöksensä avulla nostamaan se itsensä mukana ylös lunastukseen. Tämä muistuttaa meitä suuresti Kristuksesta – syntisinä ihmisinä emme voi itse pelastaa itseämme, joten Jumalan oli tultava alas nostamaan meidät ylös pelastukseen. Kristus lunastaa meidät, me lunastamme luonnon.

Kyseessä on itse asiassa paljon enemmän kuin analogia, sillä Jeesus, joka on Jumalaan yhtymisen keino, on tullut ehtoollisessa nimenomaan syötäväksemme. Siispä Kristuksen ja syömisen sekä Kristuksen syömisen kautta osallistumme maailman lunastamiseen. Tämä muistuttaa meitä papillisesta ja kuninkaallisesta tehtävästämme (1. Piet. 2:5,9) – ilman syömistä olisimme liian riippumattomia ja irrallisia luonnosta, meillä ei olisi samalla tavalla hallittavaa, lunastettavaa eikä uhrattavaa.

Syömisen varoitukset ja kommuunio

Jos ymmärrämme syömisen positiivisen analogian elämän, kasvun ja virvoituksen antavasta Jumalan armosta, syöminen johtaa meidät uskon, hyvien tekojen ja sakramenttien tielle, eikä meillä ole hätää. Toisaalta syömisellä on meille sanomansa myös siinä tapauksessa, että Jumala tai kirkko ei voisi vähempää kiinnostaa. Corruptio maximi pessima.

Syömisessä ja siihen valmistautumisessa tapahtuva tuho, kärsimys ja kuolema sisältävät negatiivisen varoituksen, vertauskuvan paholaisen työstä. ”Teidän vastustajanne Saatana kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet voisi niellä.” (1. Piet. 5:8) Syömisessä tapahtuva tuho saattaa tapahtua myös meille, jos emme kulje Kristuksen osoittamaa tietä. Jos Saatana nielee meidät, menetämme kaiken ja tuhoudumme samoin kuin meidän syömämme eläimet tuhoutuvat, kun hotkimme ne suihimme.

Myös nälän tunne sisältää saman kaksipuolisen sanoman. Jos valitsemme uskottomuuden, nälkä kuvastaa Saatanan leijonannälkää (1. Piet. 5:8) ja varoittaa niiden kohtalosta, jotka laiminlyövät muiden ruokkimisen ja juottamisen (Matt. 25:41–42,45–46). Jeesus kertoi tarinan tällaisesta miehestä: ”Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: ’Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!’ Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut – kenelle se joutuu?’ Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.” (Luuk. 12:16–17,19–21) Jos taas valitsemme Jumalan ja aarteemme on taivaissa, nälkämme ja janomme muistuttavat meitä Kristuksen janosta ristillä (Joh. 19:28) sekä hänen lupauksestaan palkita ne, jotka ruokkivat ja juottavat häntä niissä ihmisissä, joilla on nälkä ja jano (Matt. 25:35).

Syöminen onkin luonnostaan yhteisöllistä – eräs syömisen olemassaolon tarkoituksista on varmasti juuri se, että voimme sen avulla auttaa toisia, harjoittaa ystävyyden, anteliaisuuden ja vieraanvaraisuuden hyveitä. Yksinäisyydessä syöminen on maailmanlaajuisesti paljon harvinaisempaa kuin yhdessä syöminen – ihmiset tietävät, että ateriointi on paljon antoisampaa yhteisössä. Tämän lisäksi ihmisillä on kokemus siitä, kuinka hyvä olo tulee, kun saa tarjota toisille hyvän aterian, lahjoittaa köyhälle perheelle ruokaa tai tulla kutsutuksi juhlaillalliselle hyvässä seurassa.

Kristityille syömisen yhteisöllisyys merkitsee kuitenkin vielä enemmän. Kuten kaikessa syömisen teologiassa, eukaristia valaisee ja syventää jokaista näkökulmaa aivan uudella tavalla. Eukaristiaahan kutsutaan kommuunioksi, ja kommuunio (lat. communio, cum+unio) tarkoittaa yhteyttä tai ykseyttä (jonkun kanssa). Paavali opetti, että ”leipä, jonka me murramme” on ”yhteys (communio) Kristuksen ruumiiseen” (1. Kor. 10:16). ”Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16–17)

Koska kristityt ovat yhtä Kristuksessa, joka on tullut ruoaksemme ja joka aterioi kanssamme, he myös aterioivat yhdessä toistensa kanssa: ”Veljeni, kun siis kokoonnutte aterioimaan, odottakaa toisianne.” (1. Kor. 11:33) Nykyaikainen ”jokainen ottakoon ajallansa jääkaapista ja lämmittäköön mikrossa” – tyyli on kaukana kristillisestä ihanteesta. Jeesus sanoi Pyhän Hengen opettavan meille ”kaiken” (Joh. 14:26), myös oikeanlaisen syömisen, joten antakaamme hänen opettaa.

Syöminen on siis ykseyden merkki. Ensimmäiset kristityt ymmärsivät tämän niin vahvasti, että vakavalla synnillä kirkon yhteyden jättäneen kristityn kanssa kehotettiin olemaan aterioimatta (1. Kor. 5:11), sillä kristittyjen yhdessä syöminen merkitsee yhteistä sidettä Kristuksessa. Ensimmäiset kristityt tosin liittivät yhteisen aterioinnin eukaristian viettoon toisin kuin nykyään. Nykyäänkin kirkko on kuitenkin tarkka siinä, ettei eukaristiseen perheateriaamme voi osallistua kristitty, joka ei ole kirkon eli Jumalan perheen (Ef. 2:19) kanssa täydessä sakramentaalisessa yhteydessä katolisen uskon puutteen tai vakavan synnin takia.

Jos kuitenkin olemme armon tilassa ja osallistumme Karitsan hääaterialle, saamme julistaa Kristuksen pelastavaa kuolemaa maailman loppuun asti (1. Kor. 11:26) ja tulla siitä osallisiksi siinä toivossa, että ”se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti” (Joh. 6:51), koska meillä on Jeesuksen pysyvä lupaus: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” (Joh. 6:56)


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 285 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: