Archive for the ‘Sakramentit’ category

Scott Hahnin uusin

helmikuu 24, 2014

Scott Hahn on yksi suosikkiteologeistani, ja hänen tuotantonsa on yksi suurimmista vaikuttajista koko tämän blogin takana. Vaikka hänen ajatuksiaan on esiintynyt ripoteltuna eri artikkeleissa siellä täällä, en ole juuri esitellyt hänen kirjojaan yksitellen. Tämä puute on pikku hiljaa korjattava.

Reilu vuosi sitten maintsin Scott Hahnin kääntymiskertomuksen Rome Sweet Home (RSH) jutussa Ex-evankelikaalien kääntymiskertomuksetVuonna 1993 julkaistu RSH onkin Hahnin klassikko, se on esimerkiksi Amazonin ”kristillisen kirkkohistorian” bestsellerlistan 10. sijalla.

Hahn ja hänen ystävänsä Gerry Matatics (joka myöhemmin lipui sedevakantismiin) olivat 1980-luvun puolivälissä USA:n historian ensimmäiset kalvinistipastorit, jotka kääntyivät katolisuuteen. He aloittivat suoranaisen protestanttipastorikäännynnäisten lumivyöryn, ja nykyään pastorikäännynnäisiä on satoja, ja heillä on oma järjestökin nimeltään Coming Home Network.

Sittemmin Hahn on julkaissut kirjoja yhä kiihtyvällä tahdilla, ja hänestä on tullut yksi suosituimmista katolisista kirjoittajista ja puhujista. Arjessa Hahn toimii Franciscan University of Steubenvillen teologian professorina. Hän on perustanut myös apostolaatin nimeltä St. Paul Center for Biblical Theology, jonka missiona on auttaa katolilaisia lukemaan ja tuntemaan Raamattua.

Vuonna 2009 sain tilaisuuden osallistua henkilökohtaisesti Scott Hahnin ja hänen läheisten työtovereidensa Brant Pitren ja John Bergsman järjestämään konferenssiin Roomalaiskirjeestä Pennsylvaniassa, USA:ssa. Kyseisen konferenssin luennot on muuten juuri ladattu St. Paul Centerin nettisivuille audiokurssina kuunneltavaksi, suosittelen.

Pääsin myös käymään Hahnin kodissa ja näkemään hänen valtaisan kotikirjastonsa, joka kattaa kokonaisen kellarikerroksen ja sisältää kymmeniä tuhansia kirjoja. Sitä voi verrata Helsingin Studium Catholicumissa sijaitsevaan katoliseen kirjastoon. Hahnin lempiteologeihin kuuluvat mm. N.T. Wright, Matthias Scheeben ja Joseph Ratzinger, jolta Hahn sanoo oppineensa enemmän kuin keneltäkään muulta.

Hahnin uusin

Scott Hahnin uusimman kirjan nimi on Consuming the Word: The New Testament and the Eucharist in the Early Church. (Image 2013) Se on taattua Hahnia: kansantajuista teologiaa (Hahn sanoi joskus kirjoittavansa teini-ikäiset lapsensa mielessään), joka on kuitenkin hyvin dokumentoitua (viitteet kirjan lopussa) ja aina uusia näkökulmia avaavaa.

Tätä kirjoittaessani Amazonissa on tästä kirjasta 58 arviota, joista 46 antaa kirjalle täydet viisi tähteä (ja kymmenen antaa neljä tähteä). Hahn kirjoittaa hyvin persoonallisesti. Hänestä on vaikea olla tykkäämättä. Tämänkin kirjan hän aloittaa otsikkoon sopivalla omaelämäkerrallisella kertomuksella siitä, kuinka hän on itse ollut oikea kirja-ahmatti.

Syvemmälle itse asiaan päästään ensimmäisessä luvussa, jossa Hahn kiinnittää huomiota Hesekielin kirjan ja Ilmestyskirjan outoihin kohtiin, joissa Jumala käskee Hesekieliä/Johannesta syömään kirjakäärön. Syömään sanaa? Kirjan nimi ja kansi avaavat silmät sille, että me teemme liturgiassa juuri samaa: syömme Sanaa, lihaksi tullutta Sanaa.

Hahnin uutuuskirjan päälöytö on seuraava: Uusi testamentti oli sakramentti ennen kuin se oli dokumentti. ”Uusi testamentti” tulee latinasta (Novum testamentum), mutta latina oli käännös kreikan sanoista kainee diatheekee, uusi liitto. Latinassa ei ollut täsmällistä termiä, joka olisi ilmaissut raamatullista liittokäsitettä.

Kuten Hahn selittää jokaisessa kirjassaan, liitto ei merkinnyt pelkkää laillista sopimusta, vaan se loi perhesiteitä: esimerkiksi avioliitto ja adoptio ovat liittoja. Muinaisissa kulttuureissa, samoin Raamatussa, liiton solmimiseen liittyi useimmiten vala, uhri ja yhteinen ateria.

Vanhassa testamentissa puhutaan vain kerran ”uudesta liitosta”, jonka Jumala tekisi kansansa kanssa (Jer. 31:31). Vastaavasti Jeesus puhui ”uudesta liitosta” tai ”uudesta testamentista” vain kerran, ja hän teki niin asettaessaan eukaristian: ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni”. Jeesuksen mukaan uusi testamentti on sakramentti, ei dokumentti.

Evankeliumi ja kaanon

Uuden testamentin seuraan pääsevät myös termit ”evankeliumi” ja ”kaanon”. Kaikki oppivat jo alakoulussa, että on neljä ”evankeliumia”, nimittäin Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen ”evankeliumit”. Silti itse Uuden testamentin kirjoissa ”evankeliumi” ei tarkoita kirjaa, vaan ”ilosanomaa”, ”hyvää uutista”, Kristusta itseään, ristiinnaulittua ja ylösnoussutta.

Kristus ei käskenyt apostoleitaan kirjoittamaan kirjoja, vaan saarnaamaan, opettamaan ja toimittamaan sakramentteja:  kastamaan, viettämään ehtoollista hänen muistokseen, antamaan anteeksi, voitelemaan sairaita, jne. Kristus ei jättänyt seuraajilleen kirjaa vaan kirkon: elävän yhteisön, jossa julistetaan Jumalan valtakuntaa ja syntien anteeksiantamista sekä toimitetaan sakramentteja.

Vasta vuosikymmenten saarnaamisen ja kirkollisen elämän jälkeen kirkko sai kirjallisia evankeliumeita, Justinoksen toisella vuosisadalla mainitsemia ”apostolien muistelmia”, joita luettiin sunnuntaijumalanpalveluksissa samoin kuin apostolien ja heidän työtovereidensa kirjeitä. Vasta toisen vuosisadan vaihtuessa kolmanneksi näitä kirjoituksia alettiin kutsua yhdessä ”Uudeksi testamentiksi”.

Vastaavasti termillä ”kaanon” ei alkukirkossa viitattu Raamatun kirjojen kokoelmaan vaan uskon/totuuden sääntöön (lat. regula fidei, kr. kanoon tees aletheias), jolla esimerkiksi Irenaeus ja Tertullianus tarkoittivat apostolisen opetuksen ydinkohtia (vrt. apostolinen uskontunnustus).

Vasta 300-400-lukujen vaihteessa Raamatun kirjakokoelmasta alettiin puhua ”kaanonina”. Kaanon tarkoitti mittatikkua, ja mittatikkuna sille, mikä sopi pyhien kirjoitusten kokoelmaan, oli liturgia ja apostolinen usko. Oliko tämä kirja kirkon uskon mukainen, oliko se apostolista perua, oliko sitä luettava liturgiassa, uuden liiton sakramentaalisen vieton yhteydessä? Lyhyesti sanottuna liturgia synnytti Raamatun.

Uusi testamentti ja kirkon oppi

Ennen evankeliumeita, Uutta testamenttia ja Raamattua oli siis evankeliumi ja sitä julistava ja todeksi elävä uuden liiton kirkko. Hahn hahmottelee uuden liiton kirkkoa Uuden testamentin sivuilta: Kristus lähetti apostolit, apostolit vihkivät kätteen päällepanemisella seuraajiaan, ja apostoliset isät jatkavat suorana linkkinä Uuden testamentin kirkkoa.

Kun Irenaeus argumentoi mm. ruumiin ylösnousemuksen kieltäneitä gnostilaisia vastaan, hän vetosi apostoliseen suksessioon ja eukaristiaan, uuden liiton sakramenttiin. Kun Areios kielsi Jeesuksen jumaluuden ja Raamatulle vieraan homoousios-termin vetoamalla Uuden testamentin dokumenttiin, pyhä Athanasios luki Uuden testamentin dokumenttia uuden liiton sakramentin valossa.

Kirkko palvoi liturgiassaan Jeesusta Jumalana. Rukouksen laki määräsi uskon lain silloin, kun ”yksin Raamattu” ei siihen pystynyt. Kuten Joseph Ratzinger on sanonut, kirkon dogmit eivät ole muuta kuin auktoritatiivisia Raamatun tulkintoja. Raamattu on kirkon kirja, se on syntynyt kirkon sydämessä, ja sen oikea käyttö johtaa aina takaisin kirkon helmaan, uuden liiton ytimeen, eukaristian äärelle.

Hahn omistaa myös yhden kokonaisen luvun Raamatun inspiraation ja virheettömyyden käsittelyyn. Hän korostaa Sanan nöyryyttä: Sana tulee alas ihmisten maailmaan ja todelliseen historiaan. Sana tuli Raamatuksi samoin kuin se tuli lihaksi: skandaalimaisen realistisesti, niin että ylpeät kautta aikain eivät ole pystyneet sitä hyväksymään. Kirjoitukset kantavat tässäkin suhteessa ristiinnaulitun Messiaan kuvaa.

Kaikkea tätä havainnollistaa kauniisti 300-luvulla eläneen Augustinuksen tarina. Augustinus oli ei-kristitty retoriikan opettaja, ja hän piti Raamattua melko alhaisena teoksena mm. sen epäelegantin kielen ja monien älyllisten ongelmien takia (kuten Vanhan testamentin barbaarimaiselta vaikuttava Jumala).

Milanossa Augustinus kohtasi kuitenkin Raamatun sen omalla ”kotikentällä”, nimittäin liturgiassa. Augustinus alkoi käydä joka sunnuntai piispa Ambrosiuksen messuissa kuuntelemassa, kuinka Raamatun vaikeat kohdat avautuivat. Augustinus vakuuttui Raamatun totuudesta ja sen vastustajien valheellisuudesta kuuntelemalla piispan liturgista julistusta.

Ambrosius jäi historiankirjoihin yhtenä lännen suurimmista kirkkoisistä, mutta Augustinuksesta tuli kenties kaikkein suurin. Teoksessaan Contra Academicos Augustinus kuvitteli dialogin itsensä ja akateemikkojen välille. Dialogin keskeyttää kahdesti ”meidän äitimme”, joka kehottaa väittelijöitä tulemaan sisälle ”syömään… ruoka on valmiina”.

Hahnin tulkinnan mukaan Augustinus antaa ymmärtää, että totuus ei löydy loputtomista väittelyistä, vaan kirkkoäidin pöydän äärestä. Hahn päättää kirjansa seuraaviin sanoihin: ”Elämme todeksi profeettojen ja näkijöiden unelmaa, elämme todeksi jumalallisen liiton lupausta, meille annetaan enkelten leipää joka kerta, kun saamme syödä Sanan.”

Rakastakaa toisianne 2/2013 ja Sokółkan eukaristinen ihme

joulukuu 30, 2013

Maaliskuussa kirjoitin tänne ensimmäisestä suomenkielisestä Rakastakaa toisianne! -lehden numerosta ja Calandan ihmeestä, joka oli numeron teemajuttuna. Nyt voin suureksi iloksi ilmoittaa, että lehden toinen numero on juuri ilmestynyt, ja sitä voi tilata osoitteesta tilaukset@rakastakaatoisianne.org tai hakea jaettavaksi esimerkiksi Marian seurakunnasta (Mäntytie 2, Helsinki).

Toisen numeron punaisena lankana voisi pitää inkarnaatiota: joulun alla ilmestyneen numeron kannessa on kuuluisa teksti ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1:14), ja teema-artikkelina on jälleen ihme, joka tällä kertaa korostaa inkarnaation jatkumista eukaristian sakramentissa. Sokółkan eukaristisesta ihmeestä lisää aivan tuota pikaa.

Eukaristiateema jatkuu koskettavassa artikkelissa Irakin kristityistä, jotka pysyivät uskollisena sunnuntaimessulle kuolemaan saakka. Eukaristian voima käännytti myös ranskalaisen ateistin André Frossardin, josta tuli suuri katolinen intellektuelli, kulttuurivaikuttaja ja Johannes Paavali II:n ystävä.

Toinen kääntymyskertomus sijoittuu Hollywoodiin. Meksikolainen näyttelijä Eduardo Verástegui muuttui ”Playboysta Jumalan jätkäksi”: hän alkoi tehdä oikeasti hyviä elokuvia (Bella, Butterfly Circus, Cristiada) ja omistautui pro life -työlle.

Kaikissa RT! -lehden numeroissa on artikkeleita Jumalan laupeudesta ja hengellisistä vaaroista: tässä numerossa Jumalan laupeuden hartauden historian lisäksi mukana on kaksi todistusta Jumalan  laupeuden parantavasta voimasta sekä kaksi varoittavaa artikkelia Jehovan todistajien Vartiotorni-järjestöstä.

Kirkkohistoriakatsaus käsittelee Titanic-laivalla palvelleita katolisia pappeja, ja lehden loppupuolella on värikäs katsaus paavi Franciscuksen puheeseen Maailman nuortenpäivillä Rio de Janeirossa kesällä 2013. Lehti kertoo myös koskettavat tarinat vuonna 2010 autuaaksi julistetusta italialaistytöstä Chiara Luce Badanosta sekä murhaajasta, jonka elämä muuttui kaltereiden takana ripin sakramentissa.

RT! -lehti korostaa jatkuvasti puhdasta rakkautta ja perheen merkitystä. Niinpä mukana on 1. Kor. 13:een pohjautuva artikkeli esiaviollisesta puhtaudesta, toinen artikkeli aviollisesta puhtaudesta ja pari juttua RT! -lehden aloittamista liikkeistä nimeltä ”Puhtaiden sydämien liike” ja ”Avioparien puhtaiden sydämien liike”.

Poliittisesti epäkorrekti artikkeli ”Kristofobia” puolustaa kirkkoa median syytöksiltä ja muistuttaa rohkeasti, että homoseksuaalisuus on pedofilian kannalta katolista pappeutta moninkertaisesti suurempi ongelma. Erityisen vaikuttava on kymmeniä tuhansia lapsia tappaneen ja Tuomas Akvinolaisen hämmästyttävällä tavalla unessa käännyttämän entisen aborttilääkärin tarina.

Sokółkan eukaristinen ihme

Lupasin kuitenkin kirjoittaa enemmän lehden ykkösjutusta eli Sokółkan (laus. Sokuukan) eukaristisesta ihmeestä. Se tapahtui Puolan Sokółkassa 12.10.2008, ja siinä ehtoollisleipä eli  hostia muuttui osittain eläväksi ihmisen sydänlihakseksi. Oikeastaan kyse on agonaalitilassa olevasta lihaskudoksesta eli sydämestä, joka on aivan kuin kohta kuolemassa infarktiin.

Jos Calandan ihme voitti dokumentaationsa puolesta jopa Kristuksen ylösnousemuksen, niin Sokółkan ihme pesee vielä Calandankin: ihme tapahtui meidän aikanamme, se on tutkittu tieteellisesti, ja voimme yhä nähdä sen omin silmin vaikkapa alla olevassa valokuvassa.

Ihme tapahtui, kun messussa vahingossa pudonnut hostia säilöttiin normaalin tavan mukaan vesiastiaan ja suljettiin kassakaappiin odottamaan liukenemistaan. Liukenemisen sijaan leipään ilmestyi kuitenkin punainen veristä ruumiinosaa muistuttava täplä, ja asiasta ilmoitettiin arkkipiispalle, joka pyysi kahta lääketieteen professoria toisistaan riippumatta tutkimaan näytteitä tästä erikoisesta ilmiöstä.

Tutkijoiden tulokset olivat keskenään täydessä sopusoinnussa, ja niiden tuloksen olen jo edellä kertonut. Hämmästyttävintä on se, että hostian ja ihmissydämen kudos läpäisevät toisensa niin, ettei kyseessä voi mitenkään olla ihmisen aikaansaannos.

”Luonnollinen selitys” ja ihmeen merkitys

Suomessa Sokółkan eukaristisesta ihmeestä on uutisoitu jonkin verran (esim. Seurakuntalainen.fi) ja keskusteltu Usko ja elämä -foorumilla. Keskustelun viimeisen kommentin mukaan ”se luonnollinen selitys” on serratia marcescens -bakteeri, niin kuin eräs tiedemies ehdotti. Toinen tiedemies huomautti hostiaa tutkineen naisprofessorin olevan uskovainen, joka näki, mitä halusi.

Ongelma serratia marcescens -selityksessä on se, että kyseisen hypoteesin esittänyt tiedemies ei ollut nähnyt eikä tutkinut hostiaa eikä tutkijoiden analyysiä siitä otetuista näytteistä. Hostiaa tutkineet professorit Maria Sobaniec-Łotowska ja Stanisław Sułkowski ovat vastanneet, että ”mikään tunnettu bakteeri ei luo kudosrakenteita, eikä varsinkaan ihmissydämen lihaskudosta, ja tällaisen kudoksen läsnäolon totesimme hostiassa”.

Mitä tutkijoiden uskoon tulee, he eivät peittele sitä, mutta tutkimuksia tehdessään he eivät antaneet uskon ohjata työtään, vaan he tekivät asiantuntija-arvionsa tieteellisen tutkimusmetodologian mukaisesti ja dokumentoivat sen lukuisin valokuvin. Jokainen voi nähdä yhden tällaisen valokuvan alla omin silmin. Vaalea hostia muuttuu saumattomasti punaiseksi sydänlihaskudokseksi.

Artikkelin kirjoittajan ja RT! -lehden päätoimittajan isä Mieczysław Piotrowskin mukaan tämä eukaristinen ihme on ”merkki, joka kutsuu meitä kaikkia kääntymykseen ja tietoisuuteen siitä, että jokaisessa pyhässä messussa tulee todella läsnäolevaksi Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus”.

Ihmeellisesti muuttunut hostia on jatkuvasti esillä Pyhän Antoniuksen kirkossa Sokółkassa, ja ylösnoussut Kristus tekee sen välityksellä jatkuvasti lisää ihmeitä. Tästä kertoo toinen artikkeli otsikolla ”Kristuksen parantava voima”, jossa mainitaan useita Sokółkassa viime vuosina tapahtuneita ja dokumentoituja parantumisihmeitä.

Piotrowski kirjoittaa: ”Sokółkan eukaristinen ihme kutsuu meitä kaikkia muistamaan, että jokaisessa kirkossa, jossa on kaikkeinpyhin sakramentti ja jossa pyhää messua vietetään, eukaristiassa läsnäoleva ylösnoussut Kristus haluaa parantaa sielumme ja ruumiimme ja viedä meidät suorinta tietä taivaaseen.”

Vatikaani II:n liturginen uudistus

marraskuu 11, 2013

Uskon vuosi lähenee vauhdilla loppuaan, ja Vatikaani II:n asiakirjoista on käsitelty kunnolla vasta konstituutiot Dei Verbum ja Lumen Gentium. Uskon vuoden kahtena viimeisenä viikkona käsittelen kaksi jäljellä olevaa konstituutiota eli Sacrosanctum Concilium (SC) liturgiasta ja Gaudium et spes (GS) kirkosta nykymaailmassa.

Tänään on vuorossa Sacrosanctum Concilium, konsiilin neljästä konstituutiosta ensimmäisenä keskusteltu ja hyväksytty (v. 1963). Jo konsiilin alkaessa oli melko selvää, että liturgista uudistusta kaivattiin. Piispojen enemmistö oli jo valmiiksi sen kannalla; uudistusta oli ehdotettu jo ennen konsiilia sen esivalmisteluvaiheessa. Kyse ei siis ollut mistään konsiilin aikana tapahtuneesta suunnanmuutoksesta. Liturginen uudistusliike oli valmistanut maaperää SC:lle jo vuosikymmenien ajan.

Miksi liturgista uudistusta kaivattiin? Liturgia oli vuosisatojen varrella ensinnäkin muuttunut kansalle käsittämättömäksi, koska kirkko oli reformaatiota vastaan päättänyt säilyttää latinan liturgisena kielenä roomalaisessa riituksessa. Pappi luki messua omaa tahtiaan, kuoro lauloi jotain muuta, kansa taas rukoili ruusukkoa tai omia rukouksiaan.

Edes pyhimykset eivät ammentaneet hengellisyyttään liturgiasta vaan jostain muualta kuten mystiikasta, rakkaudentöistä tai aiempien pyhien elämistä. Seminaareissa ei opetettu liturgian teologiaa eikä historiaa, vaan ainoastaan rubriikkeja: kuinka viettää messu tekemättä kuolemansyntejä (rikkomatta liturgisia sääntöjä). Lisäksi messuun oli kertynyt vuosisatojen varrella lisäyksiä ja toistoja, joiden merkitys tai hyöty ei enää ollut selvä.

Ennen kaikkea kuitenkin itse messun ja pyhän kommuunion välinen yhteys oli hämärtynyt. Usein ne olivat kokonaan irti toisistaan. Messua pidettiin Kristuksen uhrina, mutta sen yhteydessä ei välttämättä lainkaan jaettu kansalle ehtoollista. Eukaristiaa säilytettiin tabernaakkelissa, ja pyhän kommuunion saattoi vastaanottaa sieltä messun ulkopuolella. Edes Vatikaani II:n avajaismessussa ei jaettu ehtoollista – sen sai hakea messun jälkeen.

Liturginen uudistusliike oli alkanut lähinnä benediktiiniluostareissa keskiaikaisen liturgian tutkimuksella, mutta laajeni pian sekä benediktiinien että keskiajan ulkopuolelle. Kirkkoisien uudelleenlöytäminen samoihin aikoihin johti erityisesti varhaisten vuosisadan liturgian ja liturgisen teologian uudelleenlöytämiseen.

Vastaavasti raamatullinen uudistusliike vaikutti siihen, että sakramenttien viettoon ja kaavoihin haluttiin selkeä linkki Raamattuun. Näin ollen SC päätyi uudistamaan messun lisäksi kaiken liturgian, kaikki sakramentit.

SC luku 1

SC koostuu johdannosta, seitsemästä luvusta ja liitteestä. Ensimmäinen luku eroaa muista siinä, että se sisältää useita alalukuja ja pykäliä. Ensimmäinen alaluku (SC 5–13) alkaa asettamalla liturgian heti pelastushistorialliseen kontekstiinsa ja ottamalla käyttöön termin ”pääsiäissalaisuus” tai ”pääsiäisen salaisuus” (mysterium paschale), s.o. Kristuksen kuoleman ja  ylösnousemuksen mysteeri, johon meidät liturgiassa liitetään.

SC 8 on kaunis kuvaus liturgiasta taivaallisen palveluksen esimakuna: ”Maallisessa liturgiassa saamme jo esimakua taivaallisesta, jota vietetään pyhässä kaupungissa, Jerusalemissa, jonne me toivioretkeläisinä pyrimme. Siellä Kristus istuu Isän oikealla puolella pyhäkön ja todellisen tabernaakkelin palvelijana ja me yhdessä taivaallisen sotaväen kanssa veisaamme ylistysvirttä Herralle. Kunnioittaen pyhien muistoa me toivomme osallisuutta ja sijaa heidän yhteisössään ja odotamme Vapahtajaksemme Herraamme Jeesusta Kristusta, kunnes hän, meidän elämämme, itse on ilmestyvä ja mekin ilmestymme hänen kanssaan kirkkaudessa.”

Toinen alaluku määrää liturgiaa opetettavaksi tuleville papeille ja kehottaa kirkkokansaa osallistumaan liturgiaan aktiivisesti. Aktiivisesta osallistumisesta (actuosa participatio) tuli yksi SC:n ja sen tulkinnan iskulauseista, jotka ovat jääneet vaikuttamaan Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan. ”Äitimme pyhä Kirkko toivoo hartaasti, että kaikki uskovat johdettaisiin täyteen, tietoiseen ja aktiiviseen liturgian viettoon osallistumiseen.” (SC 14)

Kolmas alaluku käsittelee liturgian uudistusta itseään. Ensin perustellaan liturgisen uudistuksen mahdollisuus:  ”Sillä liturgia sisältää sekä muuttumattoman, Jumalan säätämän osan että muutettavissa olevia osia, joita voidaan ja joita pitääkin aikojen kuluessa vaihdella. Näin on varsinkin, jos liturgiaan on tunkeutunut aineksia, jotka eivät vastaa sen omaa sisäistä olemusta tai jotka ovat vähitellen tulleet vähemmän sopiviksi kuin ennen.” (SC 21)

Yksi esimerkki konkreettisista uudistuspykälistä on seuraava aktiivista osallistumista koskeva kohta: ”Aktiivisen osallistumisen edistämiseksi rohkaistakoon kansaa tulemaan mukaan huudahduksin, vastauksin, virsin, antifonein ja lauluin samoin kuin tekojen, eleitten ja ruumiinasentojen avulla. Myös pyhää hiljaisuutta noudatettakoon ajallaan.” (SC 30)

Kenties kuuluisimmat Vatikaani II:n uudistukset ovat latinan kielen muuttaminen kansankieleksi ja papin kääntyminen kohti kansaa. Ainoa vain, että SC ei sisällä kumpaakaan näistä ohjeista. Sen sijaan SC 36 sanoo: ”Latinan kielen käyttö säilytettäköön latinalaisen riituksen piirissä eräitä paikallisia erioikeuksia lukuun ottamatta.”

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan SC 36 jatkaa: ”Koska kuitenkin sekä messussa että sakramenttien jaossa ja muissa liturgian osissa kansankielen käyttö usein saattaa olla sangen hyödyllistä kansalle, voidaan sen käyttöä laajentaa.” ”Käytetäänkö kansankieltä ja missä määrin, on näitä sääntöjä seuraten paikallisen kirkollisen auktoriteetin ratkaistava kuultuaan, mikäli se on tarpeen, naapurihiippakuntien piispoja, joiden alueilla puhutaan samaa kieltä. Määräykset on Apostolisen istuimen hyväksyttävä ja vahvistettava.

Käytännössä ympäri maailmaa paikalliskirkot pyysivät ja saivat pian konsiilin jälkeen Apostoliselta istuimelta luvan viettää koko messu ja muut sakramentit kansankielellä. Suomessa on poikkeuksellisen hyvin säilytetty latinaa kansankielen rinnalla.

Mitä papin selkään ja alttarin paikkaan tulee, SC:n hiljaisuus asiasta ei tarkoita sitä, että uudistus olisi konsiilin vastainen. Päinvastoin jo konsiilin aikana eli 1964 Vatikaani julkaisi ohjeistuksen Inter Oecumenici, jossa sallittiin alttarin irrottaminen seinästä, jotta pappi voisi olla kasvot kansaan päin.

SC luvut 2–7

Konstituution toinen luku käsittelee eukaristian salaisuutta. Sen alku on teologisesti rikasta ja kaunista tekstiä: ”Viimeisellä ehtoollisella sinä yönä, jona hänet kavallettiin, meidän Vapahtajamme asetti ruumiinsa ja verensä eukaristisen uhrin. Hän teki sen jatkaakseen ristin uhria kautta aikojen siihen asti, kunnes hän tulee, mutta myös uskoakseen Kirkolle, rakkaalle morsiamelleen, muiston kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, laupeuden sakramentin, ykseyden merkin; rakkauden siteen, pääsiäisaterian, jossa Kristus nautitaan, mieli täyttyy armosta ja jossa meille annetaan tulevan kirkkauden pantti.” (SC 47)

Samalla luvussa on käytännöllinen ote: ”Kirkko kantaa huolta siitä, etteivät kristityt olisi sivullisina ja mykkinä katselijoina tätä salaisuutta vietettäessä.” (SC 48) ”Aikojen kuluessa syntyneet toistamiset jätettäköön pois, samoin vähemmän hyödylliset lisäykset. Toisaalta palautettakoon pyhien isien varhaisesta kaavasta aikojen kuluessa vahingossa poisjätetyt tavat, mikäli se katsotaan hyödylliseksi ja tarpeelliseksi.” (SC 50)

Luku 3 käsittelee sakramentteja ja sakramentaaleja ja luku 4 hetkipalveluksia. Jälkimmäisessä käsketään muun muassa poistamaan tai muuttamaan ”kaikki mytologialta maistuva” aineisto (SC 93). On huomionarvoista, että kirkko myönsi liturgiaan sisältyneen mytologista aineistoa ja käski poistamaan tai muuttamaan sen. Samoin on merkittävää, että pyhän messun riittien uudistusta käsitellessään konsiili käskee välttämään ”turhia toistamisia” (SC 34).

Luku 5 käsittelee kirkkovuotta, ja SC käskeekin vähentämään pyhimysjuhlia ja antamaan enemmän tilaa itse pääsiäisen salaisuuden vietolle eli Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistolle. Pyhimysten ”aitoja pyhäinjäännöksiä” kunnioitetaan (epäsuora epäaitojen reliikkien ongelman tunnustus?), mutta vain niiden pyhimysten juhlia tulisi viettää koko kirkossa, joiden merkitys on todella yleismaailmallinen (SC 111).

Luku 6 käsittelee kirkkomusiikkia. Gregoriaaniselle laululle myönnetään ”etusija liturgisissa toimituksissa, mikäli muita näkökohtia ei tarvitse ottaa huomioon” (SC 116). Toisia kirkkomusiikin lajeja, ”varsinkaan polyfonista musiikkia”, ei kuitenkaan tule sulkea pois. Vastaavasti instrumenttina urkuja tulee pitää ”suuressa arvossa”, mutta muitakin instrumentteja ”saa paikallisen kirkollisen esivallan luvalla käyttää jumalallisessa kultissa, mikäli ne ovat sopivia” (SC 120).

Viimeinen luku on omistettu kirkkotaiteelle. Teksti on aluksi kaunista ja varmasti taiteilijoita inspiroivaa, lopuksi jälleen käytännöllisempää ohjeistusta. Lopetan tämän konstituutiokatsauksen pitkähköön sitaattiin, joka voi toivottavasti innoittaa taiteellisesti lahjakkaita lukijoita:

”Ihmishengen ylevimpiin saavutuksiin luetaan oikeutetusti kuvaamataiteet, etenkin uskonnollinen taide ja sen huippuna kirkkotaide. Luonnostaan ne suuntautuvat kohti ääretöntä jumalallista kauneutta koettaen jollakin tavoin ihmiskäden töin kuvata sitä. Ja yhä pitemmälle ne menevät Jumalan, hänen kunniansa ja kirkkautensa ilmentämisessä, sillä eihän niiden tehtävänä olekaan mikään muu kuin palveluksillaan kääntää ihmisten mielet Jumalan puoleen. Sen vuoksi pyhä äitimme Kirkko on aina ollut kuvaamataiteiden ystävä ja on jatkuvasti pyytänyt niiden hyviä palveluksia varsinkin, jotta pyhään kulttiin tarvittavat esineet olisivat todella arvokkaita, koristeellisia ja kauniita, yliluonnollisten asioiden merkkejä ja symboleja.” (SC 122)

Benedictus XVI:n apostoliset kehotuskirjeet

huhtikuu 1, 2013

Tämä artikkeli jatkaa Benedictus XVI:n paaviuden saavutusten tarkastelua. Viimeksi tutustuttiin kiertokirjeisiin, nyt ovat vuorossa apostoliset kehotuskirjeet. Apostoliset kehotuskirjeet syntyvät piispainsynodin tekemien ehdotusten pohjalta.

Benedictus XVI ehti kirjoittaa neljä tällaista kirjettä: Sacramentum Caritatis eukaristiasta, Verbum Domini Raamatusta, Africae munus kirkosta Afrikassa ja Ecclesia in Medio Oriente kirkosta Lähi-Idässä. Uutta evankeliointia käsitelleen piispainsynodin pohjalta ei ehtinyt ilmestyä uutta kehotuskirjettä ennen Benedictus XVI:n eroa, se jäänee Franciscuksen tehtäväksi.

Koska Afrikkaa ja Lähi-Itää koskevat kirjeet eivät luonnollisesti sen koommin koske Suomen tilannetta, käsittelen tässä artikkelissa kahta ensimmäistä kehotuskirjettä, joiden suomennokset kuuluvat Rakkauden sakramentti ja Herran sana. Näistä vain jälkimmäinen eli Verbum Domini on käännetty suomeksi ekumeenisena projektina. Sitä voi tilata katolisesta kirjakaupasta 12 eurolla.

Sacramentun Caritatis

Ehtoollisessa Jeesus rakastaa meitä ”loppuun asti” (Joh. 13:1). Se on rakkauden sakramentti, jossa Kristus antaa meille itsensä lahjaksi ja ilmoittaa Jumalan loputtoman rakkauden meitä kohtaan (SC 1).

Eukaristian todellisuus ylittää inhimillisen ymmärryksen. Sen viettäminen sekä ilmaisee että vahvistaa uskoa. Siinä meidät otetaan kolmiyhteisen Jumalan rakkauden salaisuuteen. (SC 6-8)

Eukaristia on, kuten Johannes Paavali II usein toisti, sulhasen ja morsiamen sakramentti. Benedictus XVI peräänkuuluttaa eukaristian ja avioliiton sakramenttien sisäisen yhteyden ymmärtämisen syventämistä. (SC 27)

Eukaristia on myös eskatologisen täyttymyksen esimaku, lahja pyhiinvaeltavalle ihmiselle. Jokaisessa eukaristian vietossa toteutuu eskatologinen Jumalan kansan kokoontuminen. Se ennakoi lopullista juhla-ateriaa taivaassa. (SC 30-31)

Benedictus XVI korostaa myös liturgian huolellista viettoa. Katedraalin tulee olla esimerkkinä muille seurakunnille. Sanan liturgia on valmisteltava hyvin ja saarnojen laatua on parannettava Jumalan sanan vakavuuden tähden. (SC 39-46)

Seuraavaksi paavi muistuttaa aktiivisen osallistumisen tärkeydestä – messussa ei tule olla kuin hiljainen katsoja. Aktiiviseen osallistumiseen kuuluu myös Kristuksen rakkauden vieminen kirkosta ulos – eli missio, evankeliointi. (SC 52-55)

Benedictus XVI kirjoittaa myös mystagogisen katekeesin eli sakramenttiopetuksen tärkeydestä (SC 64) sekä siitä, ettei sunnuntain merkitys Herran päivänä saisi hämärtyä (SC 73).

Lopuksi paavi kääntää vanhan katolisen tavan mukaan katseensa Neitsyt Mariaan (SC96), ”eukaristiseen naiseen”, joka rukoili yhdessä alkukirkon kanssa ja osallistui ”leivän murtamiseen” (Ap.t. 1-2). Marian yhteys eukaristiaan on läheinen. Ave verum corpus – natum de Maria Virgine. Eukaristiahan on Mariasta syntynyt Kristuksen ruumis.

Verbum Domini

Jos eukaristia on kirkon elämän lähde ja huippu, niin Jumalan sana on kirkon perusta. Kirkko syntyy ja elää siitä (VD 3). Synodin aikana apostoli Paavalin todistus oli erityisen lähellä. Room. 1:16-sitaatin saattelemana paavi sanoo, ettei Paavalia voi olla ajattelematta, kun pohditaan Jumalan sanaa kirkon elämässä ja missiossa (VD 4). Kehotuskirjeensä johtotähdeksi paavi valitsee kuitenkin Johanneksen evankeliumin ja erityisesti sen prologin (VD 5).

Raamatun hermeneutiikasta Benedictus XVI muistuttaa, että kirkon elämä on raamatuntulkinnan oikea paikka ja koti: tämä on itse Raamatun ja sen syntyprosessin vaatimus (VD 29). Tekstin voi lopulta ymmärtää oikein vain se, joka on itse kokenut sen, mistä teksti puhuu (VD 30).

Paavi ottaa suhteellisen myönteisen kannan historiallis-kriittisen eksegeesin saavutuksiin. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei eksegeettien tehtävä lopu siihen, että osoitetaan tekstien lähteet ja syntytilanne, vaan on muistettava, että teksti on myös Jumalan sanaa, ja osattava tulkita sitä niin, että se on edelleen ajankohtainen Jumalan sana (VD 32-33).

Paavi suosittelee kanonista eksegeesiä eli koko Raamatun huomioivaa tulkintaa sekä uskon hermeneutiikkaa. Sekulaarihermeneutiikka jättää Raamatun historiaan, positivistinen hermeneutiikka kieltää jumalallisten elementtien historiallisuuden. Tällainen ei voi muuta kuin vahingoittaa kirkon elämää (VD 34-35).

Paavi kirjoittaa myös avoimesti Raamatun ”pimeistä puolista” (VD 42) ja kehottaa oppineita selittämään niitä kansalle Kristuksen mysteerin valossa. Fundamentalistinen raamatuntulkinta saa osakseen kritiikkiä siitä, ettei se ota huomioon historiallista kontekstia vaan pitää koko Raamattua sana sanalta Pyhän Hengen sanelemana (VD 44).

Kirjeen toisessa osassa käsitellään Jumalan sanaa kirkossa. VD 56 puhuu ”sanan sakramentaalisuudesta”, sen performatiivisesta luonteesta. Tämä tullee lähelle sitä, mitä luterilaiset tarkoittavat puhuessaan sanasta armonvälineenä.

Kirjeen kolmas osa käsittelee Jumalan sanaa ja kirkon missiota maailmalle. Paavi toistaa evankelioinnin ja uuden evankelioinnin tarpeen sekä muistuttaa jokaisen kastetun vastuusta missiossa. Piispainsynodin isät korostivat erityisesti ns. uusia tiedotusvälineitä kuten Internetiä ja sanan näkyvyyttä siellä (VD 113).

Ennen kuin paavi taas lopuksi kohdistaa katseensa Mariaan, Sanan äitiin, hän esittää viimeiset kehotuksensa ja rukouksensa. Benedictus XVI:n mukaan ”oman aikamme on oltava yhä enemmän Jumalan sanan kuulemisen ja uuden evankelioimisen leimaamaa”. Hän toivoo, että Henki herättäisi ”nälän ja janon Jumalan sanaa kohtaan sekä palavia evankeliumin sanansaattajia ja todistajia” (VD 122).

Loppusanat

Benedictus XVI oli siitä hyvä paavi, että hän keskittyi olennaiseen. Hän julisti Paavalin juhlavuoden ja Uskon vuoden. Hän kirjoitti toivosta ja rakkaudesta, eukaristiasta ja Jumalan sanasta. Hän palasi kerta toisensa jälkeen evankeliumiin, Kristukseen, ytimeen.

Amerikkalainen teologi Scott Hahn sanoi minulle kerran, että kannattaa keskittyä sen palvelemiseen, mikä pysyy. Raamattu ja eukaristia ovat tällaisia asioita. Kaikenlaiset asiat tulevat ja menevät, mutta kirkko pysyy, Raamattu pysyy, liturgia pysyy.

Vanhan ja uuden messun apologia

heinäkuu 27, 2009

Palasin juuri viikonmittaiselta pyhiinvaellukselta, jonka aikana sain osallistua päivittäin ns. tridentiiniseen eli ”vanhaan” messuun. Tämä latinankielinen messu juontaa juurensa paavi Gregorius Suuren ajalta 500-luvulta (ja silloinkin se luonnollisesti perustui Rooman kirkon aiempaan liturgiseen traditioon), ja se kodifioitiin Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvulla. Vasta Vatikaanin II konsiilin jälkeen vuonna 1970 käyttöön tuli uusi messukirja ja ”uusi” messu.

Muutoksesta aiheutui kirkossa skisma, kun arkkipiispa Marcel Lefebvre ei hyväksynyt uutta messua eikä suostunut tottelemaan paavia. Hänet ja hänen nimittämänsä piispat ekskommunikoitiin, ja näin syntyi SSPX eli p. Pius X:n yhteisö. Paavi perusti Ecclesia Dei-komission tekemään tilaa vanhalle liturgialle kirkossa, ja SSPX:n papeille perustettiin vaihtoehtoinen sääntökunta FSSP eli p. Pietarin veljesyhteisö, jossa he saivat ja saavat viettää vanhaa messua kirkon täydessä yhteydessä.

Vanhaa messua sai pitkään viettää vain erikoistapauksissa erikoisluvalla, mutta vuonna 2007 paavi Benedictus XVI kirjoitti dekreetin Summorum Pontificum, joka salli vanhan messun kaikille papeille. Sittemmin hän kumosi SSPX:n piispojen ekskommunikaatiot merkkinä toiveesta saada SSPX takaisin kirkon täyteen yhteyteen. Myöhemmässä kirjeessään paavi selitti, etteivät SSPX:n papit toimita laillista virkaa katolisessa kirkossa.

Turhaa kiistaa on aiheutunut vanhan ja uuden messun eroista. Jotkut traditionalistit pitävät uuden messun muutoksia niin radikaaleina, että sitä ei voi edes pitää pätevänä messuna. Toiset pitävät sitä protestanttisena ja liberaalina messuna, joka on Jumalalle vähemmän mieluinen kuin vanha messu tai jopa häntä loukkaava. Toisaalta on niitäkin, joiden mielestä vanha messu ei ole mikään messu, koska se supistaan vieraalla kielellä poispäin kansasta eikä ehtoollista jaeta kuin yhdessä muodossa. Maltillisempien liberaalien mukaan vanha messu on yksinkertaisesti vanhentunut eikä sovi tämän päivän kirkolle syystä tai toisesta.

Katolilaisen tulisi säilyttää terve balanssi ja hyväksyä sekä ymmärtää molempien messujen pätevyys ja hyvät puolet. Dekreetissään (linkissä suomennettu teksti) Summorum Pontificum paavi selitti, että roomalaisessa riituksessa on ”tavallinen” ja ”erityinen” ilmaisumuoto, eli uusi ja vanha messu. Molempia on kunnioitettava.

Henkilökohtaisia huomioitani

Kaikkien osapuolien on ymmärrettävä, että liturgia voi kehittyä. Progressiivisten katolilaisten on ymmärrettävä, että messu saattoi kehittyä ensimmäiseltä vuosisadalta kuudennelle, ja traditionalistien on ymmärrettävä, että liturgia saattoi kehittyä 1900-luvullakin. Progressiivisten katolilaisten on ymmärrettävä, että vanha messu oli kirkon messu 1500 vuotta, ja traditionalistien on ymmärrettävä, että uusi messu on kirkon tavallinen messu nyt. Kirkon voittamattomuuteen ja virheettömyyteen (indefectibility) uskominen velvoittaa meitä uskomaan, että molemmat messut ovat päteviä.

Yksityiskohdista on sanottava, että vanhaa messua voi syystä pitää kauniina ja katolista uskoa syvästi ilmentävänä liturgisena toimituksena. Alkuseremoniat pirskotuksineen, psalmeineen ja vuoropuheluineen korostavat Jumalan ja tulevan toimituksen pyhyyttä. Pappi korostaa Jumala-keskeisyyttä viettämällä messua kasvot kohti liturgista itää eli samaan suuntaan kuin kansalla. Synnintunnustuksessa pyhäin yhteys tulee paremmin esiin, kun nimeltä mainitaan pyhimyksiä kuten Johannes Kastaja, Mikael sekä Pietari ja Paavali.

Kaanonissa eli eukaristisessa rukouksessa on paljon rikkaita rukouksia, jotka ilmentävät vahvasti uskoa messun uhriluonteeseen ja siihen, että messu on tarpeellinen Jumalan vihan lepyttämiseksi ja armon voittamiseksi. Myös Kolminaisuus ja pyhäin yhteys korostuvat näissä rukouksissa. Pappi polvistuu ennen hostian korottamista merkiksi transsubstantiaation tehokkuudesta riippumatta kansasta. Ristinmerkkien runsaus muistuttaa rististä ja Kolminaisuudesta. Messun päätteeksi lausutaan rukous arkkienkeli Mikaelille sekä 3 Terve Mariaa ja Cor Jesu Sacratissimumia. Messun hiljaisuus luo hartaan tunnelman ja antaa paljon aikaa rukoukselle.

Uudessa messussa puolestaan on pyritty palaamaan alkukirkon liturgiaan ja poistettu monia vuosisatojen varrella messuun lisättyjä aineksia. Voidaan oikeutetusti kysyä, kuuleeko Jumala rukoukset paremmin, jos vain samaa toistetaan mahdollisimman monta kertaa tai ristinmerkkejä tehdään tarpeeksi monta kymmentä. Näin esim. Domine non sum dignus lausutaan vain kerran, Herra armahda-litania on kolme kertaa lyhempi, ristinmerkkejä on vain muutamia, loppuevankeliumi ja loppurukoukset on poistettu, synnintunnustus osoitetaan vain Jumalalle, Marialle ja kaikille.

Messukielen muuttaminen kansankieliseksi lisää huomattavasti messun ymmärrettävyyttä ja kansan kykyä osallistua siihen. Pappi on kasvot kansaa kohti, koska Jeesuskin oli, ja hänen on tarkoitus olla Jeesuksen asemassa kansaan nähden. Messun ateria-aspekti korostuu myös, kun kaikki kokoontuvat yhden pöydän äärelle. Ennen hostian vastaanottamista lausutaan ”Aamen” ja kansalle on annettu ohjeet siitä, milloin seisotaan, polvistutaan ja istutaan. Kansan osana on nyt lausua ääneen se, mitä vanhassa messussa vain messupalvelija supisi hiljaa latinaksi papille. Uudessa messussa Jumalan perhe kokoontuu ylistämään Isää yhteen ääneen ja nauttimaan hänen lähettämäänsä taivaallista leipää.

Suuri kiistakysymys: lapsikaste

syyskuu 22, 2008

Aluksi on pahoiteltava pitkää taukoa kirjoittamisessa – kesän ja uuden akateemisen alun kiireet sekä erinäiset tekniset ongelmat ovat viivästyttäneet blogiviesteilyyn palaamista. Nyt palaamme toivottavasti vanhaan maanantairytmiin. Päätän toistaiseksi helluntailaisuuden ja äärikarismaattisuuden tutkiskelun suureen kysymykseen lapsikasteesta, joka enmmän kuin mikään muu kysymys erottaa ns. ”vapaita suuntia” perinteisestä kirkollisesta kristillisyydestä. Tämän artikkelin ajatukset perustuvat TT Matti Väisäsen kirjaan ”Pyhä kaste Raamatussa”, joka on laaja ja katolisestakin perspektiivistä melkoisen hyvä esitys kristillisestä kasteteologiasta (muutamin varauksin).

Raamatullinen lapsikaste?

Helluntailaiset ja muut vapaat suunnat torjuvat lapsikasteen omasta näkökulmastaan ennen kaikkea siksi, että se on ”epäraamatullinen”, koska Raamatussa ei ole yhtään esimerkkiä sylivauvojen kastamisesta ja koska Raamattu vaatii kastettavilta ensin uskoa, eikä vauva voi/ole päättänyt uskoa. Samoin Jeesus kastettiin aikuisena eikä vauvana. Näitä perusteita vastaan voidaan esittää seuraavat raamatulliset vasta-argumentit:

1) Lähetyskäsky käskee tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi kastamalla heidät ja opettamalla heitä pitämään Jeesuksen käskyt (Matt. 28:19-20). Mitään ikävaatimusta ei esitetä eikä mitään rajoituksia tehdä sen suhteen, ketä ei voisi kastaa, joten toki myös lapset kuuluvat ”kaikkiin kansoihin”.

2) Raamatusta nousevan perisyntiopin mukaisesti (1. Moos. 8:21, Ps. 51:7, Jes. 48:8, Job 15:14, Joh. 3:6, Room. 5:12-19, 1. Kor. 15:22, Ef. 2:3) ihminen syntyy Aadamin lapseksi, minkä takia hänet täytyy siirtää Kristuksen valtakuntaan kastamalla hänet perisynnin anteeksiantamiseksi, uudestisyntymiseksi sekä uskon (ja toivon ja rakkauden) lahjan saamiseksi (Kol. 2:12-13, Room. 6:3-4, Gal. 3:26-27, Ap.t. 2:38-29, Joh. 3:5, Tit. 3:5). Jos usko on lahja (Ef. 2:8), voi Jumala vuodattaa sen vauvaankin.

3) Jos kielletään perisynti ja sanotaan vauvojen syntyvän viattomina Jeesuksen sovittamaan ihmissukuun, voidaan kysyä: Kuoliko Jeesus vauvojen puolesta? Jos vastaus on kyllä, eivätkö vauvat silloin ole synnin alla, kun kerran Jeesus kuoli syntien vuoksi, syntisten puolesta? Eikö ole totta, ettei Raamatussa Jeesuksen objektiivinen sovitus suoraan pelasta ketään, vaan se on sovellettava yksilöön (on se sitten uskon, kasteen, kääntymyksen, Jumalan rakkauden t. Pyhän Hengen vuodatuksen kautta)?

4) Juutalaiset tunsivat ns. proselyyttikasteen, joka koski kaikenikäisiä pakanuudesta juutalaisuuteen kääntyviä. Samoin vanhassa liitossa Jumalan kansaan sisällytettiin ympärileikkauksen kautta myös vauvat. Eikö tätä juutalaista taustaa vasten ole erikoista, että Uusi testamentti ei anna mitään perinteisestä näkemyksestä poikkeavaa ohjetta odottaa tiettyyn ikävuoteen asti kristillisen kasteen tapauksessa? Sen sijaan mainitaan jopa viisi kokonaisen perhekunnan kastetta, ja kun ehkäisyä ei käytetty, joukossa oli lähes varmasti ainakin joitain hyvin pieniä lapsia (esim. Ap.t. 16, 1. Kor. 1).

5) Jeesus kastettiin Johanneksen kasteella, ja koska Johanneksen kastetoiminta alkoi Jeesuksen ollessa n. 30-vuotias, ei ole mikään ihme, että Jeesus ei saanut Johanneksen kastetta vauvana.

6) Kristillisen seurakunnan jäseneksi tultiin kasteen kautta (1. Kor. 12:13), mutta seurakunnan jäseninä oli jo Uuden testamentin aikana lapsia. Paavali antaa kirjeessään kehotuksia lapsille (Kol. 3:20), samoin Johannes, joka myös mainitsee heidän syntiensä anteeksiannon menneenä tapahtumana, mikä lienee viittaus kasteeseen (1. Joh. 2:12).

7) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa, nimittäin Nooan arkki, joka pelastui vedenpaisumuksessa veden kautta, kuvasi kirkkoa, joka pelastuu kasteen veden kautta (1. Piet. 3:21). Arkkiin pääsi perheeseen kuulumisen nojalla, ikärajaa tai henkilökohtaisen uskon vaatimusta ei ollut. Samoin Jordan-virran ylitys koski koko kansaa, ei vain niitä jäseniä, jotka olivat tietyn ikäisiä. VT:n ennustukset, joiden mukaan Jumala vihmoo Israelin puhtaaksi ja nostaa sille puhdistavan lähteen (Hes. 36, Sak. 13), eivät myöskään aseta ikärajoituksia.

Lapsikaste ja traditio

Lapsikasteen puolesta voi siis rakentaa hyvän raamatullisen argumentin. Toisaalta kuitenkin myös sitä vastaan voi argumentoida kattavasti Raamatun pohjalta, eikä Raamattu yksin lopullisesti ratkaise kiistaa suuntaan eikä toiseen. Tässä kysymyksessä tradition tarve on erityisen selvä – varhaiset kristityt olivat yksimielisiä kasteen uudestisynnyttävästä voimasta ja siitä, että apostolit ovat opettaneet kastamaan myös lapsia (100- ja 200-luvuilla Ireneus, Hippolytus, Origenes, Kyprianus).

Mitään apostolista traditiota kasteen viivyttämisestä ei ole. Varhaisessa kirkossa Tertullianuksen ajoista asti havaittava tapa viivyttää kastetta sen sijaan johtui siitä, että kasteen jälkeen ei ajateltu olevan mahdollisuutta toiseen anteeksiantoon, joten oli turvallisinta ottaa kaste myöhään, ettei sen jälkeen päässyt sitten enää lankeamaan. Ajatus siitä, että kastetta ei voi antaa lapsille, koska kaste on jo uskonratkaisun tehneen julkinen uskontunnustus, ei löydy kristinuskon alkuajoilta lainkaan.

Lanciano

elokuu 31, 2007

Maanantaipostittaminen on estynyt Italian-matkan vuoksi, mutta tilaisuuden tullen kerron majailevani nyt Lancianossa, jossa on kirkon varhaisin ja kuuluisin eukaristinen ihme, josta tietoa monissa eri paikoissa nettimaailmassa. Ihme on tietysti eukaristia-apologian kannalta harvinaisen mielenkiintoinen. Viikon kuluttua palataan toivottavasti normaaliin rytmiin.

Mark. 8:22-25

maaliskuu 24, 2007

He tulivat Betsaidaan. Siellä Jeesuksen luo tuotiin sokea mies ja häntä pyydettiin koskettamaan tätä. 23 Jeesus otti sokeaa kädestä ja vei hänet kylän ulkopuolelle. Sitten hän sylkäisi miehen silmiin, pani kätensä hänen päälleen ja kysyi: ”Näetkö mitään?” 24 Mies avasi silmänsä ja sanoi: ”Minä näen ihmisiä — näen ikään kuin puita, mutta ne kävelevät.” 25 Jeesus pani uudestaan kätensä miehen silmille, ja nyt tämä näki tarkasti. Hän oli täysin parantunut ja näki selvästi kaiken. (Mark. 8:22-25)

Satuin joitain päiviä sitten lukemaan edellä siteeratun kohdan. Jos Markus todella keksi tarinan Jeesuksesta ja halusi esittää hänet Jumalan Poikana joka pystyi tekemään mahtavia ihmeitä, jotta ihmiset uskoisivat, olisiko hän kirjoittanut näin? Miksi Jeesuksen piti sylkäistä miehen silmiin? Miksei tämä superhahmo parantanut häntä kerralla, miksi ensimmäinen yritys ei parantanut häntä heti täydellisesti? Mikä on tämä juttu kävelevistä puista? Mielestäni tämä on yksi esimerkki useista evankeliuminkohdista, jotka selittyvät vain sillä, että kirjoittajan tarkoitus oli merkitä muistiin se, mitä todellisessa historiassa todella tapahtui. Keksitty myytti olisi mitä todennäköisimmin kuulostanut kovin erilaiselta.

Jos asiaa ajatellaan teologisesti, Jeesuksen toiminta muistuttaa sakramentaalisuuden periaatteesta. Kokonainen artikkeli tästä on luettavissa täältä . Jeesuksen toimintatapa ennakoi materiaalisten sakramentaalisten merkkien todellista parantavaa voimaa. Toisaalta hänen esimerkkinsä on kaukana evankelisesta joskus jopa gnostilaismaisesta suhtautumisesta materiaan ja henkeen (uskonto on puhdasta hengen aluetta, kaikki materiaalinen haiskahtaa taikauskolta tai on itsessään pahaa).

Pääsiäisuhri

maaliskuu 24, 2007

Pääsiäisen lähestyessä on syytä syventyä pääsiäisen historiaan ja merkitykseen. Tässä artikkelissa esitetty teologinen ajatus neljästä maljasta on peräisin amerikkalaiselta katoliselta teologilta Scott Hahnilta (ks. kirja A Father Who Keeps His Promises).

Pääsiäinen juutalaisten juhlana

Pääsiäinen sai alkunsa yli 3000 vuotta sitten, kun Israelin kansa oli joutunut Egyptiin orjuuteen. Kovasydäminen farao ei päästänyt juutalaisia sorrosta ennen kuin Israelin Jumala oli todistanut olevansa tosi Jumala antamalla monien vitsausten kohdata epäjumalia palvoneita egyptiläisiä. 2. Mooseksen kirja kertoo, kuinka Jumala ilmoitti Israelille viimeisestä ja ratkaisevasta vitsauksesta.

Herra sanoi Moosekselle: ”Vielä yhden vitsauksen minä annan kohdata faraota ja egyptiläisiä. Sen jälkeen hän päästää teidät lähtemään, ja kun hän teidät päästää, hän ajamalla ajaa teidät täältä pois… ottakoon kukin perheenpää karitsan… Eläimen tulee olla virheetön… jokainen Israelin yhteisöön kuuluva teurastakoon karitsansa iltahämärissä. Ottakaa sen verta ja sivelkää sitä ovenpieliin ja ovenkamanaan niissä taloissa, joissa karitsaa syödään… Syökää liha sinä yönä… Älkää jättäkö siitä mitään jäljelle… Sinä yönä minä kuljen läpi Egyptin ja surmaan Egyptin jokaisen esikoisen… Minä, Herra, annan tuomioni kohdata kaikkia Egyptin jumalia. Ja veri olkoon niiden talojen merkkinä, joissa te olette, sillä kun minä näen veren, menen ohitsenne… Tästä päivästä tulkoon teille muistopäivä… Syökää seitsemän päivän aikana happamatonta leipää… Huolehtikaa aina tämän happamattoman leivän juhlan viettämisestä, sillä juuri sinä päivänä minä vein teidän kootut joukkonne pois Egyptistä.” (2. Moos. 11:1;12:3,5–8,10,12–15,17)

Säädökset karitsan uhraamisesta ja happamattomasta leivästä saattavat tuntua nykyihmisen korvaan oudolta, mutta näillä rituaaleilla on tarkoituksensa. Happamaton leipä muistutti israelilaisia siitä, että he lähtivät Egyptistä kiireessä: ”Egyptiläiset kiirehtivät israelilaisia lähtemään heti pois maasta, sillä he ajattelivat: ’Muuten me kuolemme kaikki.’ Niinpä israelilaiset ottivat vielä hapantumattoman taikinan mukaansa…Egyptistä tuomastaan taikinasta he leipoivat litteitä happamattomia leipiä, sillä heidät oli ajettu pois Egyptistä ennen kuin taikina oli ehtinyt hapata…” (2. Moos. 12:33,34,39)

Eläinten uhraaminen oli puolestaan hyvin olennainen osa juutalaisten uskontoa Egyptin orjuuden aikana. Jo Aadamin poika Abel oli uhrannut Herralle karitsoja (1. Moos. 4:34). Karitsojen lisäksi muinaiset israelilaiset uhrasivat Jumalalle useita eri eläimiä sekä ruoka- ja juomauhreja. Salemin pappi Melkisedek toi Herralle leipää ja viiniä (1. Moos. 14:18), Abraham oli valmis uhraamaan jopa ainoan poikansa (22:9–11).

Uhreilla oli israelilaisille useampia tarkoituksia. Ne olivat osoitus Jumalan herruudesta – ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on” (Ps. 24:1), ne osoittivat kiitollisuutta Jumalalle – ”Kuinka voisin maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt?” (Ps. 116:12), ne sinetöivät joskus liiton (1. Moos. 21:27), ja niitä tarjottiin syntien sovitukseksi. Israelilaiset ymmärsivät, että synnin palkka on kuolema (1. Moos. 2:17;Room. 6:23), ja siksi he uhrasivat eläimen itsensä sijasta. Jumala tunnusti tämän käytännön, kuten pääsiäisuhri osoittaa. Jumala käski israelilaisia teurastamaan karitsan, jotta perheen esikoisen henki säästyisi. Karitsa kuoli siis esikoisen puolesta.

Juutalainen pääsiäisen saa täyttymyksensä Jeesuksen viimeisenä pääsiäisenä

Kristillisen pääsiäisen tapahtumat ymmärretään nykyään usein hyvin vaillinaisesti osittain siksi, että juutalaisen pääsiäisen taustaa ei tunneta hyvin. Monesti kiirastorstai esitetään pelkkänä viimeisenä ateriana, pitkäperjantai pelkkänä Jeesuksen kuolemana ja pääsiäissunnuntai pelkkänä tyhjän haudan löytämisenä. Uuden Testamentin kirjoittajat ymmärsivät kuitenkin kyseiset tapahtumat paljon syvemmin, koska heille juutalaisuus oli läheistä ja todellista. Näiden historiallisten tekstien tarkempi tutkiskelu avaa lukemattomia uusia ikkunoita pääsiäisen merkityksen ymmärtämiseen.

Evankelista Markus johdattaa meidät kiirastorstain tapahtumiin: ”Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä, jolloin oli tapana teurastaa pääsiäislammas…he valmistivat pääsiäisaterian.” (Mark. 14:12,16) Jeesuksen aikaan mennessä juutalainen pääsiäisateria oli vakiintunut neljästä osasta koostuvaksi. Tiivistetysti – ensimmäisessä osassa lausuttiin juhlallinen siunaus, juotiin ensimmäinen viinimalja ja syötiin yrttejä, toisessa käytiin läpi pääsiäiskertomus ja juotiin toinen viinimalja, kolmannessa syötiin pääateria eli karitsa ja happamatonta leipää sekä juotiin kolmas malja, neljännessä laulettiin suuri Hallel (psalmeja) ja juotiin neljäs malja.

Markus jatkaa kertomustaan Jeesuksen viimeisestä pääsiäisateriasta: ”Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ’Ottakaa, tämä on minun ruumiini.’ Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa ja antoi heille, ja he kaikki joivat siitä. Hän sanoi: ’Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta. Totisesti: minä en enää maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa.’ Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.” (Mark. 14:22–26)

”Aterian aikana” tarkoittaa pääsiäisaterian kolmatta osaa, sillä silloin syötiin pääateria, silloin Jeesus saattoi murtaa happamatonta leipää, ja juuri sen jälkeen seurasi ”kiitosvirren” eli Hallelin laulaminen, jota puolestaan seurasi neljäs malja. Kolmas malja, jonka Jeesus sanoi olevan hänen verensä, symboloi juutalaisille pääsiäiskaritsan verta. Jeesus julistautuu siis itse pääsiäiskaritsaksi ja täyttää tarkoituksella Johannes Kastajan sanat: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)

Seuraavaksi tapahtuu kuitenkin jotain outoa. Jeesus lupaa olla juomatta enää viiniä, vaikka pääsiäisaterian neljäs malja oli vielä jäljellä. Itse asiassa Markus kertookin Jeesuksen ja opetuslasten lähteneen Öljymäelle laulettuaan kiitosvirren – eli juuri ennen neljännen maljan juomista! Miksi Jeesus jätti tärkeimmän ateriansa kesken? Markus antaa meille vihjeen vastauksen löytämiseksi, kun hän kertoo Jeesuksen rukouksesta Getsemanessa, jonne hän saapui Öljymäeltä.

Jeesus sanoi: ”Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.” (Mark. 14:36) Mistä maljasta Jeesus puhuu? Jeesuksella on selvästi mielessään hänen tuleva kuolemansa (Mark. 14:34), mutta pääsiäiskontekstista päätellen ei ole epätodennäköistä, että tämä malja liittyy Jeesuksen juomatta jättäneeseen neljänteen viinimaljaan. Samaan sarjaan kuuluu Markuksen huomautus juuri ennen kuin hän kirjoittaa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta: ”He tarjosivat hänelle viiniä, johon oli sekoitettu mirhaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.” (Mark. 15:23)

Jeesus oli luvannut olla juomatta viiniä ennen kuin hän joisi sitä uudelleen Jumalan valtakunnassa, ja hän pysyi lupauksessaan. Mutta milloin Jeesus olisi Jumalan valtakunnan kirkkaudessa? Onko Jeesus parhaillaan nauttimassa uutta viiniä taivaassa, vai mistä on kyse? Johanneksen evankeliumi saattaa meidät ymmärtämään Jeesuksen kunnian ja kirkkauden ironisella tavalla.

Ensiksi Jeesus puhuu kuninkuudestaan ollessaan heikoimmillaan ja haavoittuvaisimmillaan – seisoessaan Pilatuksen edessä (Joh. 18:33–37). Toiseksi hän puhuu kuolemastaan kirkastumisensa hetkenä: ”Jeesus sanoi heille: ’Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.’ Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.” (Joh. 12:23–24,32–33) Jeesus korotettiin maasta ristillä, ja hänet kirkastettiin, kun hän kuoli. Jumalan valtakunnan tulohetki oli sama kuin Jeesuksen kuolinhetki (vrt. Luuk. 23:42–43).

Johanneksen kertomus Jeesuksen kuolinhetkestä loksauttaa palaset kohdalleen: ”Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ’Minun on jano.’ Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.” (Joh. 19:28–30)

Jeesuksen sanojen ajatellaan usein tarkoittaneen lunastustyön täyttymistä, mutta Raamattu opettaa, että Jeesuksen piti vielä nousta kuolleista vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25). Evankeliumit antavat pikemminkin ymmärtää, että Jeesus täytti lopullisesti juutalaisen pääsiäisaterian juomalla neljännen maljan ristillä ja antamalla itsensä lopulliseksi pääsiäiskaritsaksi kaikkien ihmisten syntien puolesta.

Pääsiäisenä uhratulta karitsalta ei saanut rikkoa luita (2. Moos. 12:46), samoin pääsiäisenä kuolleelta Jeesukseltakaan ei rikottu ristillä luita (Joh. 19:33,36). Pääsiäiskaritsan veri piti sivellä ovenpieliin iisoppikimpulla (2. Moos. 12:22), Jeesukselle tarjottiin viiniä iisoppiruo’olla (Joh. 19:29). Pääsiäislampaamme Kristus on teurastettu.

Kristus täytti uhrillaan myös muita Vanhan testamentin esikuvia. Melkisedek oli Salemin pappi, joka toi leipää ja viiniä – Salemista tuli myöhemmin Jerusalem, ja juuri siellä Jeesus, ikuinen pappi (Hep. 7:17), asetti eukaristisen leivän ja viinin uhrin. Samalla seudulla Abrahamin poika Iisak oli itse kantanut uhrauspaikalle polttouhripuut, jolla hänet uhrattaisiin. Samoin Abrahamin jälkeläinen, Jumalan Poika Jeesus kantoi kuolinpaikalleen oman ristinpuunsa. Uuden testamentin ensimmäinen lause tunnistaakin tämän yhteyden kutsumalla Jeesusta Abrahamin pojaksi (Matt. 1:1).

Jeesuksen eukaristian (ehtoollisen) asetussanat muistuttavat myös muinaisista ruoka- ja juomauhreista, mutta tärkeintä oli pääsiäisuhrin täyttyminen, joka siis alkoi kiirastorstaina eukaristian asetuksesta ja päättyi pitkäperjantaina ristillä. Toisin sanoen kiirastorstain ja pitkäperjantain uhri on sama, molemmissa uhrataan Kristuksen ruumis ja veri ja molemmissa uhraava pappi on itse Kristus.

Eukaristisessa uhrissa on täydellisyydessään läsnä kaikki juutalaisen uhrin elementit. Siinä maan ja ihmisten työn hedelmä (leipä ja viini) tarjotaan Jumalalle kiitokseksi (kr. eucharistia=kiitosanto) ja samalla sovitetaan kaikki maailman synnit ja uudistetaan uusi ja ikuinen liitto. Paavali ja kristityt ymmärsivät ja uskoivat eukaristian todellisuuden alusta asti: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?” (1. Kor. 10:16)

Käytännön vaikutukset

Eukaristian todellisuus muuttaa kaiken. Eukaristiassa lihaksi tullut Jumala antaa meille ihmisparoille oman ruumiinsa, verensä, elämänsä! Hän tietää, että synnin palkka on kuolema, ja että ihminen on syntisenä kuoleman oma. Mutta hänen rakkautensa on niin suuri, että hän tarjoutuu uhraamaan itsensä syntisten puolesta ja liittämään heidät hänen ruumiiseensa, jotta he alkaisivat elää uutta elämää. ”Puhdistakaa siis talonne hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusi taikina. Happamattomiahan te olettekin, sillä meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu. Meidän on siis aika viettää juhlaa, ei vanhan pahuuden ja kelvottomuuden hapattamina, vaan happamattomina, vilpittömyydessä ja totuudessa.” (1. Kor. 5:7–8)

Juutalaiset esikoiset pelastuivat, kun he olivat teurastaneet karitsan, sivelleet sen veren ovenpieliin ja syöneet sen. Jumala on nyt tarjonnut saman lahjan meille, me vain pelastumme suuremmasta, ikuisesta kuolemasta, ja saamme kunniakkaamman, ikuisen elämän, jos otamme vastaan Jumalan tarjouksen. Pääsiäiskaritsamme on jo teurastettu, hänen verensä on jo vuodatettu, nyt meidän on enää syötävä karitsamme. Israelin pääsiäisuhrissa pelkkä teurastaminen ei riittänyt, karitsa piti myös syödä.

Samoin Jeesus sanoo meille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä…” (Joh. 6:53–54) Jumala on tehnyt osuutensa, nyt hän kysyy suostumustamme. Hän ei pakota vastoin tahtoamme, vaan kunnioittaa vapauttamme ja antaa meidän valita!

Paavali kuvaa vaikuttavalla tavalla Kristuksen tarjouksen vastaanottamisen seurauksia: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.” (2. Kor. 5:17, Room. 6:5) Pääsiäinen on siis suurin hyvä uutinen, joka voittaa kaikki maailman huonot uutiset: olemme jo kuolleet! ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20) Tästä uudesta elämästä Jeesus puhui sanoessaan: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10)

Ihminen ei tiedä, miten hän voisi kiittää Jumalaa riittävästi tästä ymmärryksen ylittävästä lahjasta. Kuten Ps. 116:12 sanoo: ”Kuinka voisin maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt?” Seuraava jae kuitenkin osoittaa, että Jumala tiesi oikean vastauksen alusta asti: ”Minä kohotan uhrimaljan ja kiitän Herraa, pelastajaani.” (Ps. 116:13) Kristuksen veren uhrimalja kohoaa päivittäin jokaisessa katolisessa kirkossa. Kirkon ovet ovat auki kaikille, sillä jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja tarkoitettu ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa, jokainen ihminen oli Kristuksen mielessä, kun hän otti kannettavakseen syntiemme taakan, ja jokaista varten Kristus on jäänyt eukaristiaan.

Kristus on taivaallisessa kunniassa ja kirkkaudessa ikuisena pappina ja ikuisena teurasuhrina meidän puolestamme (Hep. 7:24, Ilm. 5:6), ja hän kutsuu meitä liittymään hänen seuraansa ikuiseen iloon ja asumaan uudessa taivaallisessa Jerusalemissa: ”Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten.” (Ilm. 21:2) Morsian tarkoittaa Kristuksen kirkkoa, jonka puolesta hän antoi ruumiinsa (vrt. Ef. 5:25–33).

Kirkkona me olemme Kristuksen morsian, ja meistä ja Kristuksesta tulee yhtä lihaa, kun hän pyhässä eukaristiassa yhdistää meidät ruumiiseensa. Pyhässä messussa saamme maistaa taivasta, sillä eukaristia on kirkon ja karitsan hääateria, ja taivaan ilo on Kristuksen ja kirkon hääiloa: ”Iloitkaamme ja riemuitkaamme… Nyt on tullut Karitsan häiden aika… Hänen morsiamensa on valmiina, hänen ylleen on puettu hääpuku, hohtavan valkea pellavapuku.” (Ilm. 19:7–8) Jokainen meistä on kutsuttu eukaristiseen pöytään, jokainen on kutsuttu taivaalliseen iloon: ”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle… Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’” (Ilm. 19:9,22:17)


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 249 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: