Arkisto kohteelle tammikuu 2008

Klemens Aleksandrialainen

28.1.2008

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215) on seuraavana vuorossamme ensimmäisten kristittyjen uskon tarkastelussa. Hänessä pääsemme kurkistamaan, millaista olisi kääntyä pakanuudesta kristinuskoon toisen vuosisadan loppupuolella, vielä kauan ennen konstantinolaista käännettä. Klemens tuli n. vuonna 200 katekumeenien koulun johtajaksi eli hän oli vastuussa opetuksesta, jota kastetta odottaville tuleville kristityille annettiin. Mitä Klemens sitten opetti?

Kristologia, mariologia ja ekklesiologia

Jälleen kerran jo kauan ennen Khalkedonin kirkolliskokousta (451), joka määritteli Kristuksen olevan sekä (tosi) Jumala että (tosi) ihminen, Klemens kirjoitti teoksessaan Protreptikos (ennen v. 200) Kristuksesta seuraavasti: ”Hän yksin on sekä Jumala että ihminen, kaikkien hyvien asioiden lähde.” (Protreptikos 1:7:1)

Ennen vuotta 202 valmistuneessa teoksessaan Paidagogos Klemens opettaa Jumalan luoneen kaiken ja täten (edelleen) rakastavan kaikkea luomaansa. Samalla hän opettaa Jeesuksen jumaluutta: ”Ei ole olemassa muuta kuin Jumalan aiheuttamaa. Siksi ei ole mitään Jumalan vihaamaa, eikä ole mitään Sanan vihaamaa. Molemmat ovat yksi, ja molemmat ovat Jumala…” (Paidagogos 1:8:62:3)

Klemensillä on jo näinkin varhaisessa vaiheessa myös hyvin korkea ja ”katolinen” käsitys Neitsyt Mariasta, kirkon perikuvasta, joka on äärimmäisen läheisessä suhteessa Pyhään Kolminaisuuteen. Hän kirjoittaa: ”Kaikkeuden Isä on tosiaan yksi, yksi myös universaali Sana, ja Pyhä Henki on yksi ja sama kaikkialla; ja yksi on Neitsyt Äiti. Kutsun häntä mielelläni Kirkoksi… Hän on samalla Neitsyt ja Äiti: Neitsyenä saastumaton, Äitinä täynnä rakkautta. Kutsuen lapsensa ympärilleen hän ravitsee heitä pyhällä maidolla eli Jeesus-lapsella [oik. Vauva-Logoksella].” (Paidagogos 1:6:42:1)

Klemensillä on myös kuuluisa, joskin kiistanalainen kohta kirkosta, jonka voi tulkita sekä katolisesti että reformoidusti. Se on joka tapauksessa syytä siteerata: ”Sanomme siis, että olemuksessa, käsitteenä sekä alkuperänsä ja eminenssinsä puolesta vanha ja katolinen kirkko on yksin, kun se kokoaa yhden uskon yhteyteen, joka on tulos perheitä muodostaneista liitoista, tai paremmin yhdestä liitosta eri aikoina, yhden Jumalan tahdosta ja yhden Herran kautta – ne, jotka on jo valittu, Jumalan ennaltamääräämät, joista Jumala tiesi ennen maailman luomista, että he olisivat vanhurskaita.” (Stromateis 7:17:107:5, v. 202 jälkeen)

Raamattu

Klemensin mukaan Pyhä Henki on selvästikin Raamatun pääasiallinen kirjoittaja: ”Voisin siteerata lukematonta määrää Kirjoituksia, joista yksikään viiva ei katoa ilman toteutumista, sillä Herran Suu, Pyhä Henki, on nämä asiat puhunut.” (Protreptikos 9:82:1) Hän siis, joka uskoo Jumalallisiin Kirjoituksiin… saa Jumalan äänestä, joka antoi Kirjoitukset, kyseenalaistamattoman todistuksen.” (Stromateis 2:2:8:4)

Tämän lisäksi Klemens siteeraa kanonisina deuterokanonisia kirjoja, jotka kuuluvat katoliseen Raamattuun (muttei protestanttiseen). Esimerkkinä tästä sitaatti Baarukin kirjasta seuraavalla esipuheella: ”Jumalallinen Kirjoitus sanoo jossain mitä erinomaisimmin niille, jotka rakastavat itseään ja kerskailevat: [Baaruk 3:16-19]” (Paidagogos 2:3:36:3) Toisaalla Klemens siteeraa myös deuterokanonista Viisauden kirjaa (Stromateis 2:2:5:2).

Pelastus

Klemensin opetus muistuttaa Trenton konsiilin vanhurskauttamisdekreetistä, jonka mukaan usko on pelastuksen alku, mutta siihen on lisättävä mm. toivo, rakkaus ja jumalanpelko: ”Tällainen muutos, jossa joku tulee epäuskosta uskoon… on jumalallista alkuperää. Tosiaan, usko näyttää siis olevan ensimmäinen askel [oik. taipumus] kohti pelastusta. Tämän jälkeen toivo ja katumus ja jopa pelko, yhdessä kohtuullisuuden ja kärsivällisyyden kanssa edeten johtavat rakkauteen ja tuntemukseen.” (Stromateis 2:6:31:1)

Klemensin tulkinta vanhurskaudesta ei seuraa protestanttista ajatusmaailmaa: ”Kirjoitukset sanovat, [että taivaan kirkkaus] odottaa niitä, jotka ovat seuranneet apostolien jalanjäljissä ja eläneet täydellisessä vanhurskaudessa evankeliumin mukaan.” (Stromateis 6:13:107:2) ”Kun kuulemme ’Uskosi on sinut pelastanut’, emme ymmärrä [Herran] sanovan yksinkertaisesti, että ne pelastuvat, jotka ovat uskoneet millä tahansa tavalla, vaikka teot eivät olisikaan seuranneet.” (Stromateis 6:14:108:4)

Klemensin käsitys pelastuksesta on puutteistaan huolimatta selvästi synergistinen (kuten katolisuudessa) eikä monergistinen (vrt. Luther ja Calvin): ”Ihminen omin voimin… ei saavuta mitään. Mutta jos hän selvästi osoittaa suuren halunsa ja täyden vilpittömyyden tässä, hän saavuttaa sen Jumalan voiman lisäyksellä. Tosiaan, Jumala liittoutuu haluavien sielujen kanssa. Mutta jos he hylkäävät intonsa, Jumalan antama henki vaimenee myös. Haluttoman pelastaminen on pakottamista, mutta haluavan pelastaminen kuuluu hänelle, joka antaa armoa.” (Kuka on pelastuva rikas mies? 21:1-2, v. 190-210)

Sakramentit

Klemens opettaa katolisen (samoin kuin ort. ja lut., toisin kuin vapaat suunnat) kirkon tavoin kasteen aiheuttavan Jumalan lapseksi tulemisen ja syntien anteeksiannon: ”Kun meidät kastetaan, valaistumme. Valaistuessamme meidät adoptoidaan lapsiksi. Lapsiksi adoptoituna meidät täydellistetään. Täydellistettyinä tulemme kuolemattomiksi… Tätä toimitusta kutsutaan vaihtelevasti armoksi, valaistumiseksi, täydellistymiseksi ja pesemiseksi. Tämän pesemisen kautta meidät puhdistetaan synneistä, se on armon lahja, jolla syntiemme seuraukset poistetaan…” (Paidagogos 1:6:26:1-2)

Yllä Klemens antaa äärimmäisen arvokkaan vihjeen varhaisten kristittyjen kasteteologian ymmärtämiseksi, kun hän paljastaa kasteen eri nimet. Tässä valossa osaamme tulkita oikein useat raamatunkohdat, joita monesti käytetään jopa perinteistä kasteteologiaa vastaan uskon ja armon verukkeilla. Ks. esim. ”armo” (Room. 5:2, 5:15), ”valaistuminen” (Hepr. 6:4, Hepr. 10:32), ”peseminen” (Ef. 5:26, Tit. 3:5).

Eukaristiasta Klemens opettaa muiden isien tavoin, että siinä nautitaan Kristuksen ruumis ja veri: ”Sana on lapselle kaikki kaikessa: sekä Isä että Äiti, sekä Opettaja että Hoitaja. ’Syökää lihani’, hän sanoo, ’ja juokaa vereni’… Hän antaa hänen lihansa ja vuodattaa verensä, eikä hänen lapsiensa kasvamiseksi puutu mitään. Mikä uskomaton mysteeri [sakramentti]!” (Paidagogos 1:6:41:3)

Mielenkiintoinen lisä ehtoollisteologiassa on ajatus Kristuksen ruumiin lisäksi Pyhän Hengen yhtymisestä uskovaan sakramentin kautta yhä syvemmin – ajatus, jota katolinen armon lisääntymisen oppi heijastaa: ”Samoin kuin vesi sekoittuu viiniin, samoin Henki ihmiseen… Molempien yhdistymistä kuitenkin – siis juoman ja Sanan – kutsutaan eukaristiaksi, ylistettävä ja erinomainen lahja. Ne, jotka siihen osallistuvat, pyhittyvät ruumiiltaan ja sielultaan. Isän tahdosta jumalallinen sekoitus, ihminen, yhdistyy mystisesti [sakramentaalisesti] Henkeen ja Sanaan.” (2:2:20:1)

Vastapainoksi Hippolytuksen ehkäisytuomiolle päätämme tällä kertaa positiiviseen kommentiin avioliitosta. Monesti ajatellaan kirkkoisien pitäneen avioliittoa likaisena, joten Klemensin terveen katolinen suhtautuminen tähän pyhään sakramenttiin on hyvä nostaa esille: ”Jos taas avioliitto lain käskemänäkin olisi syntistä – oikeastaan en ymmärrä, miten kukaan voi sanoa tuntevansa Jumalan ja silti sanoa, että Jumala on käskenyt syntiä. Jos Laki on pyhä, niin avioliitto on pyhä tila.” (Stromateis 3:12:84:2)

Reiluus luterilaisille ja rehellisyys luterilaisuudesta

21.1.2008

Tämän sivuston olemassaolon yksi tärkeimmistä syistä on vastata katoliseen oppiin kohdistuviin protestanttisiin syytöksiin, jotka perustuvat usein väärinkäsityksiin tai epätosiin yleistyksiin. Haluaisin nyt jatkaa luterilaisuussarjaa päinvastaisesta näkökulmasta ja tunnustaa, että myös katolisella puolella luterilainen oppi esitellään (ja täten olkinukkena kumotaan) hyvin harhaanjohtavasti. Seuraavien esimerkkien tarkoituksena on toisaalta tunnustus luterilaisille, toisaalta (oikean lähestymistavan) apu katolilaisille.

”Luther poisti tradition”

Katolilaisen on helppo syyttää luterilaisuutta tradition poistamisesta ja mahdottomaan anarkiaan johtavaan yksin Raamattuun-oppiin pitäytymisestä. Tähän vastataan esittämällä tradition merkitys tulkinnallisena apuna sekä sen historiallinen todellisuus ja näin luullaan triumfalistisesti luterilaisuuden kumoutuneen.

Todellisuudessa Luther ei poistanut traditiota, vaan sanan ”pyhä” sen edestä. Luterilaisuus hyväksyy apostolisen tradition tulkinnallisena apuna (esim. lapsikastekysymyksessä) ja säilyttää suuren osan Raamatun ulkopuolista traditiota kuten pyhien kuvien käytön kirkossa. Toisin kuin radikaalireformaatiossa (jossa poistetaan kaikki, mitä Raamattu ei käske), luterilaisuudessa säilytetään kaikki, mikä ei ole Raamatun vastaista.

Ero luterilaisuuden ja katolisuuden välillä on siinä, ettei luterilaisuus pidä traditiota itsessään Jumalan sanana kuten katolisuus. Jos haluamme kumota luterilaisuuden, ei riitä, että osoitamme tradition olemassaolon ja hyödyllisyyden, meidän on myös osoitettava sen kantavan, välittävän ja olevan itse Jumalan ilmoitusta.

”Luther poisti Jumalan armon”

Tämä luterilaisen korvaan täysin käsittämättömältä kuulostava väite saattaa tulla ulos jopa hyvinkin koulutetun ja teologisesti sivistyneen katolilaisen suusta. Molemmin puolin asiaa helpottaisi suuresti termien selvittely. Katolinen käsitys armosta ei rajoitu Jumalan suosioon ja anteeksiantoon, vaan käsite sisältää myös hengellisen voiman, sisäisen ominaisuuden tai hengen laadun, joka auttaa elämään Jumalan tahdon mukaisesti, pitämään käskyt ja miellyttämään Jumalaa.

Luterilainen käsitys armosta keskittyy Kristuksen ansioon, joka uskon lahjalla luetaan ilmaiseksi syntisen hyväksi. Tämä armo on ulkoisesti kristityn synnit peittävä ja täydellisesti vanhurskauttava Jumalan armahtava suosio. Tämä teologia tuli nimenomaan vastauksena Lutherin katolisuudesta saamiin omantunnonvaivoihin ja armollisen Jumalan etsintään. Armo ei muuta ihmisen syntistä luontoa sisältäpäin kuten katolisuudessa – syntinen saa syntisyydestään huolimatta luottaa yksin Jumalan armoon Kristuksessa.

Voimme siis ymmärtää, miksi katolilaisesta vaikuttaa käytännössä siltä, että luterilaisuudesta Jumalan armo on poistettu kokonaan. Luterilaisuudessa ei käydä messussa tai ripillä eikä siellä tehdä katumustekoja tai henkisiä kommuunioita siksi, että siitä ”saisi [lisää] armoa”. Kuitenkin luterilaisen näkökulmasta armoa ei suinkaan ole luterilaisuudessa poistettu vaan päinvastoin löydetty ja ymmärretty.

”Luther poisti ripin”

Nykyluterilaisuutta Suomessa tarkastellessa voisi hyvinkin luulla, että ripin sakramentti ei kuulu luterilaisuuteen lainkaan. Silti olisi hyvin väärin väittää Lutherin poistaneen ripin kirkosta. Päinvastoin Luther piti tiukasti kiinni ripistä ja luterilaiset tunnustuskirjat lukevat sen jopa sakramenttien joukkoon. Jopa nykyinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismus on omistanut kokonaisen luvun ripille, vaikka se onkin siirtynyt pois sakramenttien joukosta.

Ero luterilaisen ja katolisen rippikäsityksen välillä on lähinnä siinä, että luterilaisille rippi ei ole välttämätön kasteenjälkeisten vakavien syntien anteeksiantamiseksi – syntiensä anteeksi uskominen periaatteessa riittää. Vaikka katolisuudessakin täydellinen katumus pyyhkii itsessään pois synnit, on ripillä käytävä mahdollisuuden tarjoutuessa ja ennen eukaristiaan osallistumista. Tämän lisäksi luterilaisuudessa ripin synninpäästön voi periaatteessa julistaa kuka tahansa uskova, kun katolisuudessa pätevän synninpäästön edellytyksenä on pätevä pappisvihkimys.

”Luther poisti deuterokanoniset kirjat, koska niissä oli katolisia oppeja”

Joskus kuulee katolisissa piireissä väitettävän, että kiirastuli on täysin raamatullinen oppi – kuolleiden puolesta rukoilemisesta puhutaan 2. Makkabilaiskirjassa – mutta Luther päätti poistaa kyseisen kirjan, kun ei halunnut uskoa kiirastuleen. Samoin Sirakin kirja ei sopinut monergistiselle Lutherille, kun se selvästi opettaa synergismiä, joten Luther poisti kirjan Raamatusta. Tällaisissa väitteissä on aimo annos epäreiluutta.

Vaikka opillisilla kysymyksillä varmasti on roolinsa keskustelussa Raamatun kaanonista, ne ovat toissijaisia syitä kirjojen hyväksymisen tai hylkäämisen kannalta. Protestanttisuus ei hylännyt tiettyä osaa Raamatun kirjoista siksi, että niissä esiintyi heidän uskonsa vastaisia oppeja, vaan siksi, että he eivät uskoneet näiden kirjojen olevan Jumalan innoittamaa sanaa.

Protestanttien perustelut eivät ole aivan kelvottomat: Jeesuksen käyttämä juutalainen kaanon ei ollut lyönyt lukkoon deuterokanonisia kirjoja Jumalan sanana, Uuden testamentin viittaukset niihin eivät koskaan ala lauseella ”onhan kirjoitettu” tai ”niin kuin on kirjoitettu”. Toki katolilaisillakin on uskolleen näiden kirjojen kanonisuudesta vankat perusteensa, mutta joka tapauksessa rehellisyys maan perii.

”Luterilaisuudessa ehtoollinen on vain leipää”

Yleinen katolinen yleistys protestanttien ehtoollisuskosta on väite, jonka mukaan katolilaiset uskovat Kristuksen todelliseen läsnäoloon eukaristiassa, kun taas protestantit uskovat hänen todelliseen poissaoloonsa eli pelkkään symboliseen ehtoolliseen, jossa leipä pysyy leipänä eikä siitä miksikään muutu.

Tämä on hyvin epäreilu väite luterilaisuutta kohtaan, joka pitää viimeiseen asti kiinni Kristuksen todellisesta ja ruumiillisesta läsnäolosta ehtoollisessa (kalvinistit ja metodistitkin uskovat hengelliseen läsnäoloon). On totta, että luterilaisuudessa leipä säilyy leipänä, mutta se on samalla ihmeellisellä ja käsittämättömällä tavalla totisesti Kristuksen ruumis. Lutherin tiedetään sanoneen sakramentinkieltäjille, että heissä on ”eri henki”, koska he eivät tunnusta alttarin sakramentin olevan tosi Kristuksen ruumis.

Kautta aikojen luterilaiset ovat kaikesta katolisvastaisuudestaan huolimatta pitäneet aina Roomaa Geneveä ”pienempänä pahana”, jos siis täytyisi valita katolisuuden ja kalvinismin välillä, luterilainen nauttisi mieluummin ruumista ja verta paavilaisen kanssa kuin leipää ja viiniä reformoidun kanssa. Jopa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyinen katekismus alleviivaa reaalipreesens-oppia.

”Luterilaiset uskovat pelastuvansa yksin uskosta, joten he voivat elää miten tahansa”

Hyvin yleinen luterilaisuuden väännös liittyy kysymykseen pelastuksesta. Vanhurskauttaminen yksin uskosta tulkitaan hyvin helposti halvaksi armoksi tai antinomismiksi. Ajatellaan, että kun kerran luterilainen ei voi teoillaan mitenkään vaikuttaa pelastukseensa, hän voi tehdä syntiä minkä lystää ja silti pelastua. Tämä ei suinkaan ole tunnustuksellinen luterilainen oppi.

Luterilaisuudessa yksin uskosta merkitsee jotain aivan muuta kuin yleensä ajatellaan. Se ei merkitse sitä, etteikö hyvillä teoilla tai synnin välttämisellä olisi mitään merkitystä kristillisessä elämässä. Luterilaisen tunnustuksen mukaan vanhurskauttavaa uskoa ei voi olla kuolemansynnissä elävällä ihmisellä, joten ihminen ei suinkaan pelastu, vaikka väittää uskovansa mutta elää jumalattomasti. Vanhurskauttava usko synnyttää uuden elämän, rakkauden, pyhityksen ja hyvät teot. Vanhurskautettu myös pyhittyy – jos ihminen ei pyhity, jos hänellä ei ole rakkautta, jos hän tekee vain itsekkäästi pahaa, hän ei pelastu, hänellä ei ole tosi uskoa.

Entä sitten ”yksin uskosta”? Itse asiassa pitäisi tuntea hieman keskiaikaista filosofiaa, jotta todella ymmärtäisi Lutherin ajatuksen. Lutherin mukaan Kristus otti päällensä kaikki maailman synnit ja kärsi niiden rangaistuksen ristillä. Täten hän avasi ilmaiseksi pelastuksen kaikille. Kun nyt ihminen uskoo Kristukseen, hän tulee osalliseksi Kristuksesta ja hänen vanhurskaudestaan. Kristuksesta tulee hänen uskonsa muoto (Christus forma fidei) – tapahtuu autuas vaihtokauppa, Kristus ottaa päälleen syntisen synnit ja syntinen saa päällensä Kristuksen vanhurskauden. Tämä on hetken tapahtuma, johon teot eivät vaikuta.

”Vanhurskauttaminen uskosta” tulkitaan siis luterilaisuudessa hetken totaaliseksi aktiksi, ja jos usko saa sen aikaan, ei siihen tarvita mitään muuta. Usko ”tarttuu Kristukseen”, tekee Kristuksesta uskovan oman ja uskovasta Kristuksen oman. Tosin luterilaisten on hieman vaikeaa sovittaa tätä yhteen sen kanssa, että he opettavat vanhurskauttamisen tapahtuvan myös kasteessa.

Joka tapauksessa vanhurskauttava usko vaikuttaa uuden elämän, rakkauden ja pyhityksen, ja se voi myös kuolla, jos ihminen päättää valita kuolemansynnin. Loppujen lopuksi ero katolisuuteen ei ole ”yksin usko” vs. ”usko ja teot”, sillä molemmat vaativat kumpaakin. Luterilaisuus kuitenkin pitäytyy siihen, että vain usko pelastaa, eivät teot (vaikka välttämättömiä ovatkin), jotka nähdään uskon hedelminä. Luterilaisuudessa usko aiheuttaa Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksilukemisen, katolisuudessa armo uudistaa sielun sisäisesti. Luterilaisuudessa vanhurskauttaminen on hetken asia, katolisuudessa kasvava prosessi.

Loppusanat

Näin kristittyjen ykseyden rukousviikolla toivon, että tämä kirjoitus on ilahduttanut ja auttanut sekä luterilaisia että katolilaisia ja kasvattanut keskinäistä ymmärrystä. Vuoden teeman mukaisesti ”rukoilkaa[mme] lakkaamatta” ykseyden puolesta näinä päivinä.

Hippolytus Roomalainen

14.1.2008

Jatkamme pitkästä aikaa sarjaa ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen uskosta. Tällä kertaa siteeraamme Hippolytus Roomalaista, joka on ensimmäinen kirkon historian antipaaveista ja heistä ainoa, jota kunnioitetaan kirkossa pyhimyksenä ja marttyyrinä. Hippolytus kuoli marttyyrikuoleman vuonna 235 yhdessä paavi Pontianuksen kanssa Sardiniaan karkoitettuina ja nähtävästi skismansa sopineina, sillä molemmat tuotiin Roomaan haudattavaksi ja kristityt valitsivat ykseydessä seuraavan Rooman piispan.

Hippolytus oli jo käsitellyn Ireneuksen opetuslapsi (Ireneus puolestaan oli Polykarpoksen ja Polykarpos Apostoli Johanneksen oppilas, joten Hippolytus oli oikea mies kirjoittamaan mittaamattoman arvokkaan teoksen ”Apostolinen traditio”). Hippolytus vaikutti myös myöhemmin käsiteltävään Origenekseen, joka nuorena kuuli Hippolytuksen saarnaavan. Nyt kuitenkin sitaatteihin.

Kristologia

Jo ennen ekumeenisten kirkolliskokousten määrittelyjä näemme Hippolytuksella oikean kristillisen opin siitä, että Jeesuksessa jumaluus ei korvannut ihmissielua, vaan Jumala otti omakseen koko ihmisluonnon, ruumiin ja sielun: ”Sana eli Jumala tuli alas taivaasta… jotta ottamalla lihan hänestä [Mariasta] ja ottamalla myös sielun, tarkoitan järjellisen sielun, ja näin tulemalla kaikeksi, mitä ihminen on syntiä lukuun ottamatta, hän pelastaisi langenneet…” (Erään Noetuksen harhaoppia vastaan 17, v. 200-210)

Sakramentit

Vahvistuksen sakramentista Hippolytus kirjoittaa kommentoidessaan Danielin kirjan Susannan sanoja ”tuo minulle öljyä”: ”Mitä on öljy, ellei Pyhän Hengen voima? …pesemisen [kasteen] jälkeen uskovat voidellaan hyvältä tuoksuvalla öljyllä. Kaikki tämä… oli ennakoitu, jotta me, jotka nyt uskomme Jumalaan, emme pitäisi vieraina kirkossa tehtäviä asioita, vaan uskoisimme kaikkeen, mitä patriarkkojen esimerkit ovat ennakoineet.” (Kommentaari Danielin kirjaan 1:16, n. v. 204)

Ironista kyllä, reformaattorit hylkäsivät vahvistuksen sakramentin apostoliselle vanhan kirkon uskolle vieraana toimituksena. Konfirmaatio palautettiin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon pitkän tauon jälkeen, tosin ilman sakramentaalista voitelua. Lapsikasteen reformaattorit tosin säilyttivät, aivan oikein: ”Kastakaa ensin lapset, ja jos he osaavat puhua omasta puolestaan, antakaa heidän puhua. Muussa tapauksessa antakaa heidän vanhempiensa tai muiden sukulaisten puhua heidän puolestaan.” (Apostolinen traditio [AT] 21, n. v. 215)

Vihkimys (pappeus) on katolisuudessa sakramentti, jossa Pyhä Henki yhdistyy erityisellä tavalla pappiin niin, että hän saa kyvyn toimittaa messu-uhria ja antaa synninpäästön. Protestanttisuus säilytti paimenviran mutta hylkäsi sen sakramentaalisen luonteen sekä sen, että pappi uhraisi Jumalalle kansan edestä syntejä hyvittäviä uhreja. Hippolytuksen antamat varhaisen kirkon rukoukset piispanvihkimyksessä puhuvat katolista kieltä:

”Kaikkien suostuessa piispojen on pantava kätensä hänen päällensä ja presbyteerien on seisottava vierellä hiljaa. Totisesti, kaikkien on pysyttävä hiljaa ja rukoiltava sydämessään Hengen laskeutumista… [Piispa rukoilee:] Vuodata nyt sinulta tuleva voima, kuninkaalliselta Hengeltäsi, jonka annoit rakkaalle Pojallesi… anna tämän palvelijasi… palvella sinua moitteettomasti ylipappinasi, palvellen päivin öin ja lakkaamatta hyvittäen kasvojesi edessä; ja uhrata sinulle kirkon esiinkantamia lahjoja; ja ylipappeuden Hengellä anna hänelle voima antaa syntejä anteeksi…” (AT 2-3)

Pappisvihkimyksessä piispa panee kätensä vihittävän päälle ja rukoilee: ”Jumala… katso tämän palvelijasi puoleen ja anna hänelle armon Henki ja presbyteerin neuvo, jotta hän voisi tukea ja hallita kansaasi puhtaalla sydämellä…” (AT 8 ) Diakoninvihkimyksestä sanotaan, että piispa asettaa kädet hänen päällensä, mutta ”häntä ei vihitä pappeuteen, vaan palvelemaan piispaa ja toteuttamaan hänen käskynsä. Hänellä ei ole paikkaa pappien neuvostossa… hän ei saa Henkeä, joka on papistolla…” (AT 9)

Seksuaalimoraali

Lopuksi vielä edelleen ajankohtainen sitaatti ehkäisystä: ”Tästä syystä uskovina pidetyt naiset alkoivat ottaa lääkkeitä, jotka tekivät heistä steriilejä, ja he alkoivat sitoa itsensä tiukasti karkoittaakseen sikiävän, koska he eivät sukulaisten ja liiallisen hyvinvoinnin takia halunneet saada lasta orjalta tai muulta merkityksettömältä henkilöltä… Katso siis, mihin jumalattomuuteen ja laittomuuteen on menty, kun opetetaan murhaa ja aviorikosta yhdellä kertaa!” (Philosophoumena 9:12, v. 222 jälkeen)

Luther ja rakkaus

7.1.2008

Palaamme vielä Lutheriin ja hänen ajatuksiinsa rakkaudesta. Katolisessa teologiassa yliluonnollinen rakkaus on tärkein hyve, Jumalan suurin lahja ja se, joka liittää ihmisen sielun Jumalaan sekä ajassa että ikuisuudessa. Taivaassa ei tarvita enää uskoa eikä toivoa, mutta rakkaus pysyy ikuisesti.

Rakkaus Raamatussa ja katolisuudessa

Raamattu opettaa, että Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeemme (Room. 5:5), Jumalan rakastaminen on tärkein käsky (Matt. 22:36-37), Jeesusta rakastava noudattaa hänen käskyjään ja saa osakseen Isän rakkauden (Joh. 14:15,21), Jumala pysyy siinä, joka pysyy rakkaudessa (1. Joh. 4:16), ikuisen elämän voitonseppele on luvattu Jumalaa rakastaville (Jaak. 1:12, 2:5), kun taas niiden osana, jotka eivät rakasta Jumalaa, on kirous (1. Kor. 16:22).

Kuuluisin ja ehkä tärkein rakkaudesta puhuva raamatunkohta on hymni rakkaudelle 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvussa. Siinä käy ilmi, että uskosta, toivosta ja rakkaudesta suurin on rakkaus (1. Kor. 13:13). Jos ihmisellä on jumalallinen rakkaus, hänellä on myös usko ja toivo(1. Kor. 13:7), mutta jos hänellä on usko ilman rakkautta, tuo usko ei hyödytä mitään (1. Kor. 13:12).

Tähän perustuu katolinen ajatus fides caritate formata eli rakkauden muokkaama usko (ks. myös Gal. 5:6 – ”rakkauden kautta vaikuttava usko”), joka pelastaa, kun taas usko itsessään muokkaamattomana ei yhdistä ihmistä Jumalaan (ks. myös Jaak. 2:20 – ”usko ilman tekoja on hyödytön”). Rakkaus täydellistää ja kruunaa kaikki muut hyveet (vrt. Kol. 3:14).

Rakkaus Lutherin opetuksissa

Mutta miten rakkaus mahtuu Lutherin yksin uskosta-teologiaan? Luther nousi kiivaasti vastustamaan fides caritate formata – oppia, ja häneltä löytyykin sitaatteja, joissa rakkaus on pakotettu lain puolelle uskoa vastaan – usko näyttää ajavan täysin rakkauden yli.

Luther muistuttaa vanhurskaita, että ”Kristuksen tähden he ovat Jumalan edessä omassatunnossaan vapaita lain kirouksesta, synnistä ja kuolemasta, mutta ruumiin puolesta heidät on sidottu; tässä jokaisen on palveltava toista rakkauden kautta, tämän Paavalin käskyn mukaan” (LW 27, 49). Koska laki käskee rakastamaan, ”rakkauskaan ei ole uskosta” (Luther’s Works [LW] 26, 270-271).

Lutherin mukaan ”USKO on pääkohta ja korkein käsky, joka sisältää kaikki muut itsessään.” (Weimarer Ausgabe 36, 365, 8 )
Rakkaus ei Lutherin mukaan muokkaa uskoa, vaan päinvastoin. Lutherin mielestä ”uskon on oltava rakkauden herra, ja rakkauden on alistuttava sille.” (LW 27, 39)

Reformaattorien mielestä ihminen ei pysty täyttämään tärkeintä käskyä, joten suhde Jumalaan hoidetaan uskolla, kun taas rakkaus palvelee lähimmäistä. Selittäessään jaetta Gal. 5:6 Luther kirjoitti: ”Täten ihminen on kristitty kokonaisvaltaisessa merkityksessä: sisäisesti uskon kautta Jumalan silmissä, joka ei tarvitse tekojamme, ulkoisesti ihmisten silmissä, jotka eivät saa mitään hyötyä uskostamme mutta saavat hyötyä rakkautemme teoista.” (LW 27, 30)

Toisenlainen käsitys ja valinta

Toisaalta Lutherin eduksi (toisaalta myös häntä vastaan suurten ristiriitaisuuksien vuoksi) on myös todettava, että monissa muissa kohdissa hän näyttää edustavan aivan toisenlaista näkemystä rakkaudesta. Hän puhuu rakkaudesta yhtenä evankeliumin kanssa, asettaa rakkauden ja teot vastakkain, opettaa Jumalan rakkauden ja lähimmäisenrakkauden ykseyttä sekä ymmärtää rakkauden uskon hedelmäksi.

Tätä aspektia Lutherin opetuksesta on painotettu paljon ns. mannermaalaisessa tulkinnassa, mutta on hyvä tuoda esille myös vähemmän esillä oleva puoli Lutherin ajattelusta, joka paljastuu tässä siteeratuissa teksteissä. Jos luterilainen ei ole valmis valitsemaan katolista rakkauskäsitystä, hänen on siis vähintäänkin valittava kahden erilaisen luterilaisuuden välillä.


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 323 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: