Arkisto kohteelle syyskuu 2013

« Hyviä uutisia home page

Taivas on totta!

30.9.2013

Onko kuoleman jälkeen elämää? Onko ”taivaaseen pääseminen” vain satua ja toiveajattelua, vai onko se kenties totta? Jos taivas on, millaista siellä on – kannattaako sinne haluta? Tällaiset kysymykset koskettavat kaikkia ja ovat jossain vaiheessa käyneet yhden jos toisenkin mielessä. Mutta onko niihin olemassa vastauksia, joihin olisi hyvä syy uskoa?

Todd Burpon kirja Heaven is for Real (2010), suomeksi julkaistu nimellä Taivas on totta, on lyhyt ja helppolukuinen sekä takuuvarmasti puhutteleva ja koskettava kirja, joka väittää antavansa vastauksen edellä esitettyihin kysymyksiin. Kyseessä ei ole teologinen traktaatti eikä tiedemiehen kirja, vaan pastorin ja perheenisän kertomus 3-vuotiaan pojan poikkeuksellisesta taivaskokemuksesta.

New York Times -bestselleriksi kohonnut kirja on erityisen kiinnostava juuri siksi, että sen päähenkilö on vain 3-vuotias poika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan raportoi aivan hämmästyttäviä asioita. Pieni Colton Burpo oli sairaalassa vakavassa tilanteessa, kun hänen umpisuolensa oli puhjennut ja hänen ruumiinsa oli kärsinyt myrkystä useiden päivien ajan. Pojan henki pelastui, mutta hän oli nähtävästi ehtinyt käydä rajan toisella puolella kokemassa kummallisuuksia.

Laulavat enkelit ja Jumalan adoptoima isosisko

Vanhemmat saivat ensimmäisen vihjeen pikkupojan taivaskokemuksesta, kun Colton oli 4-vuotias. Perhe ajoi saman sairaalan ohi, jossa umpisuolidraama oli huipentunut, ja äiti kysyi Coltonilta, muistiko hän vielä sairaalaan. Colton sanoi muistavansa: se oli näet paikka, missä enkelit olivat laulaneet hänelle. Vanhemmat katsoivat toisiaan ihmeissään. Myöhemmin he uskaltautuivat kysymään lisää.

Colton kertoi enkeleiden laulaneen ”Jesus Loves Me” ja ”Joshua Fought the Battle of Jericho”. Hän pyysi heitä laulamaan ”We Will, We Will Rock You”, mutta enkelit eivät suostuneet laulamaan sitä. Myöhemmin Colton kertoi isälleen Johannes Kastajan olevan ”kiva” ja että Jeesuksella on sateenkaarihevonen, jota sai silittää. Colton kertoi pastori-isälleen myös useita Raamatusta tuttuja asioita, vaikka välillä 4-vuotiaan sanavarasto ei riittänyt kuvaamaan asioita niiden oikeilla nimillä.

Colton kysyi vanhemmiltaan erikoisia asioita, kuten miksi joillakin ihmisillä kirkossa on jonkinlainen valo pään päällä, kun taas toisilla ei. Hän kysyi isältään Pop-nimisestä isovaarista, jonka isä kertoi kuolleen, kun hän itse oli vielä pieni poika. Colton vahvisti Popin olevan ”tosi kiva” – hän oli saanut viettää aikaa tämän kanssa taivaassa. Kumma kyllä, Colton ei tunnistanut Popia kuvasta, joka oli otettu vähän ennen hänen kuolemaansa – sen sijaan hän tunnisti hänet heti kuvasta, jossa Pop oli 29-vuotias!

Varmaankin vaikuttavin yksityiskohta Coltonin tarinassa on tapaaminen keskenmenoon kuolleen siskon kanssa. Eräänä päivänä Colton kertoi äidilleen, että hänellä on kaksi siskoa. Häkellyttävin taustatieto on se, että äiti oli todella menettänyt lapsen keskenmenossa, mutta Coltonille ei ollut kerrottu siitä vielä. Nyt Colton kertoi tyttövauvan olevan kunnossa – Jumala oli adoptoinut hänet.

Kolminaisuus ja Kristuksen kasvot

Colton kertoi isälleen myös teologisia totuuksia kuten sen, että Jumala on kolme persoonaa – hän oli tavannut niin Isä Jumalan, Jeesuksen kuin Pyhän Hengenkin.  Mutta kaikkein eniten Colton puhui siitä, kuinka paljon Jeesus rakastaa lapsia. Hän muistutti isäänsä siitä jatkuvasti. Lisäksi hän tiesi kertoa, ettei kukaan ole taivaassa vanha eikä silmälasipäinen ja että siellä on valtavasti kauniita värejä.

Colton kertoi kysyttäessä nähneensä myös pimeän puolen. Mutta kun isä kysyi, miltä Saatana näytti, Colton sulkeutui täysin ja lakkasi puhumasta. Colton paljasti kuitenkin toisessa yhteydessä, että lopussa on tuleva sota, jossa Jeesus ja hyvät taistelevat Saatanaa ja pahoja vastaan. Maailma tuhoutuu, mutta Jeesus voittaa ja Saatana heitetään helvettiin. Coltonin mukaan hänen isänsäkin joutuu taistelemaan ja että hän saa joko miekan tai jousipyssyn nuolineen. Colton kertoi käytännössä nähneensä saman kuin Johannes Ilmestyskirjassa.

Nähdessään mitä erilaisimpia Jeesus-kuvia Colton tapasi aina kertoa, mikä niissä on vialla. Kerran Todd näki CNN-reportaasin Akiane-nimisen visionääritytön ja ihmelapsen taivastaiteesta. Akianen kuvaukset Jeesuksesta muistuttivat Coltonin kuvauksia, joten isä päätti näyttää Coltonille Akianen Jeesus-kuvaa. Kun isä kysyi, mikä tässä kuvassa oli vialla, hän sai vastaukseksi hiljaisuuden. Akianen vaikuttava kuva sopii kaiken lisäksi hämmästyttävän hyvin Torinon käärinliinan Jeesukseen. (Ks. tästä Youtube-video.)

Filosofis-apologeettinen loppukaneetti

Kristillinen filosofi ja apologeetta William Lane Craig on pohtinut podcastissaan joitain tarinan herättämiä teologis-filosofisia kysymyksiä. Esimerkiksi se, että Colton väittää nähneensä ruumiillisia olentoja taivaassa, voi vaikuttaa ongelmalliselta sen uskon valossa, että ruumiin ylösnousemus tapahtuu vasta viimeisenä päivänä ja että sitä ennen vain sielu on Jumalan luona taivaassa. Craig ajattelee, että Jumala on saattanut järjestää asiat niin, että sielut saavat taivaassa ruumiillisia näkyjä. Tämä ratkaisu harmonisoisi kristillisen uskon ja Coltonin kokemuksen.

Burpot ovat antaneet useita tv-haastatteluja, ja jokainen voi itse kuunnella heidän todistuksensa ja päätellä siitä, onko tarina totta vai ei. Tähän voi soveltaa C. S. Lewisin Jeesus-trilemmaa: onko Burpon perhe luotettava, vai onko uskottavampaa ajatella heidän olevan valehtelijoita tai sekopäitä? Jos he eivät ole hulluja eivätkä pettureita, tarina vahvistaa todeksi paljon kristillisen uskon keskeisistä elementeistä. Muun muassa sen hyvän uutisen, että taivas on todellakin totisinta totta.

Taivas on totta - hämmästyttävä tarina pienen pojan matkasta taivaaseen ja takaisin

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Taivas
Tags: , , , , , ,

Comments: Be the first to comment

Jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden hermeneutiikka: Agostino Marchetto vs. Giuseppe Alberigo

23.9.2013

Vatikaanin II  konsiilin 50-vuotisjuhla ja samalla Uskon vuosi jatkuvat ja niin jatkuu tämänkin blogin Vatikaani II-väittelyn tutkiskelu. Viimeksi referoin John O’Malleyn ja kumppanien kirjoituksia kaksiosaisessa artikkelisarjassa Muuttiko Vatikaani II mitään?

Tuolloin mainitsin lyhyesti arkkipiispa Agostino Marchetton kirjan Vatikaani II:n historiasta, jossa hän kritisoi erityisesti Giuseppe Alberigon johtaman ”Bolognan koulukunnan” Vatikaani II-tulkintaa. Nyt palaan aiheeseen syvällisemmin.

Kaksi hermeneutiikkaa

Kuten muistetaan, paavi Benedictus XVI esitti ensimmäisen paavivuotensa joulupuheessa Rooman kuurialle, että kirkossa on elänyt rinnakkain kaksi hermeneutiikkaa eli tapaa tulkita Vatikaanin II konsiilia. Toista hän nimitti ”murroksen ja epäjatkuvuuden hermeneutiikaksi”, toista ”reformin hermeneutiikaksi” tai – niin kuin hän siihen viittasi apostolisessa kehotuskirjeessään Sacramentum caritatis – ”jatkuvuuden hermeneutiikaksi” (alaviite 6). Paavin mukaan edellinen on tuottanut vahinkoa, jälkimmäinen hyvää hedelmää.

Giuseppe Alberigo ja Agostino Marchetto voidaan nähdä ikään kuin näiden kahden hermeneutiikan personifikaatioina. Alberigo (1926–1927) ja Marchetto (1940-) ovat molemmat italialaisia, edellinen maallikkoprofessori, jälkimmäinen arkkipiispa. Alberigo johti viisiosaista Vatikaani II:n historia -julkaisusarjaa, joka on käännetty usealle kielelle. Hän kirjoitti myös lyhyemmän Vatikaani II-historian, joka on saatavilla englanniksi nimellä A Brief History of Vatican II (2006) ja tentittävissä myös Helsingin yliopistossa.

Alberigo seurasi Vatikaanin II konsiilia hyvin läheltä osana ns. Bolognan työpajaa, jonka ytimen muodostivat hänen lisäkseen Bolognan arkkipiispa kardinaali Giacomo Lercaro sekä hänen teologinsa Giuseppe Dossetti. Alberigon pitkän Vatikaani II-historian englanninkielisen laitoksen toimituksesta vastasi Joseph A. Komonchak, lyhyen historian esipuheen taas kirjoitti John O’Malley.

Mainitussa esipuheessa O’Malley esittelee kaksi hermeneuttista leiriä seuraavasti: ensimmäisen mukaan konsiili ei tehnyt juuri muuta kuin vahvisti kirkon ainaisen uskon, toisen mukaan se taas teki enemmän. Alberigo kuuluu jälkimmäiseen leiriin.

Arkkipiispa Agostino Marchetton kirjan englanninkielisen version The Second Vatican Ecumenical Council – A Counterpoint for the History of the Council (2010) esipuheen on kirjoittanut kirjan kääntäjä Kenneth D. Whitehead. Siinä hän viittaa Benedictus XVI:n ystävän kardinaali Ruinin puheeseen Marchetton kirjan julkaisutilaisuudessa.  Marchetton kirja on Ruinin mukaan täydellinen vastakohta Alberigon ja ”Bolognan koulukunnan” edustamalle epäjatkuvuuden hermeneutiikalle, jota Marchetto itse kutsuu esipuheessaan ”ideologiseksi”.

Marchetton argumentit

Koska esittelin viimeksi ”epäjatkuvuuden” hermeneutiikkaa O’Malleyn ja kumppanien kirjan pohjalta, aloitan tämän postauksen Marchetton ”jatkuvuuden hermeneutiikalla” ja sen argumenteilla. Marchetton 700-sivuinen kirja koostuu lähes kokonaan ”epäjatkuvuuden hermeneutiikkaa” edustavien kirjojen kriittisistä kirja-arvioista. Vasta kirjan lopussa on muutama Marchetton oma artikkeli, jossa hän esittää argumentit jatkuvuuden hermeneutiikan puolesta.

Marchetton argumentin kivijalkana on se, kuinka paavit Johannes XXIII:sta alkaen ovat Vatikaani II:ta tulkinneet. Hän siteeraa Johannes XXIII:n avajaispuhetta konsiilille, jossa hän tekee eron uskon talletuksen sisällön ja sen esitystavan välillä. Esitystavan päivittäminen ei missään mielessä tarkoita aiempien oppien kumoamista. Päinvastoin konsiilin tarkoitus oli säilyttää muuttumaton traditio.

Paavali VI puolestaan sanoi: ”Jatkamme edeltäjiemme työtä: puolustamme pyhää kirkkoa opin tai käytännön virheiltä, jotka uhkaavat sitä nykyään sisältä ja ulkoa”; ”Ei ole totta, jos kuka tahansa niin kuvittelee, että Vatikaani II edusti jonkinlaista ’vapautusta’ kirkon opetuksesta tai että konsiili valtuutti tai kannatti  jonkinlaista sopeutumista tai konformismia aikamme mentaliteetin kielteisiin ja ohimeneviin puoliin.”

Johannes Paavali II jatkoi samalla linjalla: ”Kirkko on aina ymmärtänyt katolisen dogman sisällön terveen hermeneutiikan säännöt. Nämä säännöt nousevat sisäisesti katolisen uskon kehikosta, ne eivät tule uskon ulkopuolisista lähteistä. On vakava virhe lukea konsiilin dokumentit ja kuvitella sitten, että tämä konsiili edustaa jollain lailla murrosta menneisyyteen nähden. Todellisuudessa dokumentit asettuvat kokonaan kaikkien aikojen uskon jatkumoon.” Paavien lisäksi vuoden 1985 piispainsynodi on Marchetton puolella.

Marchetton tärkein argumentti on siis kirkon virallinen linja. Auktoriteettiargumentin lisäksi Marchetto esittää läpi kirjan joukon kriittisiä huomioita Alberigon johtaman koulukunnan metodeista ja tendensseistä. Niistä olennaisiksi hahmottuvat ainakin seuraavat:

* Liiallinen subjektiivisiin lähteisiin kuten päiväkirjoihin tukeutuminen virallisten Acta synodalia -volyymien sijaan

* Eron tekeminen ”paavi Johanneksen konsiilin” ja ”paavi Paavalin konsiilin” välille

* Journalistisen ”musta viikko” -ilmaisun käyttäminen marraskuun 1964 tapahtumista ja Nota explicativa praevian kritiikki

* Rooman kuurian negatiivissävyinen käsitteleminen yhtenä erottelemattomana kokonaisuutena

* Vatikaani II:n käsittäminen ”tapahtumana” eli ”murroksena”, laadultaan erilaisena konsiilina kuin kaikki aiemmat

* Vatikaani II:n ”hengen” erottaminen sen ”kirjaimesta” ja konsiilin lopullisten asiakirjojen vähättely

* Turhan sensaatiohakuinen kielenkäyttö kuten konsiilin kuvaaminen progressiivien ja konservatiivien taisteluna

Marchetto esittää joitain hyviä huomioita, mutta pääteesin perusteleminen jää lopulta melko ohueksi. Marchetto ei esimerkiksi käy läpi aiempien konsiilien ja Vatikaani II:n opetuksia samoista aihepiireistä ottaakseen kantaa väitettyihin eroavaisuuksiin tai ristiriitoihin ja osoittaakseen, että kirkon opetus on aina ollut yksi ja sama.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen se, kuinka Marchetto valittaa satojen sivujen verran Alberigon koulukunnan ”ideologiasta”  ja erilaisten kielellisten ilmaisujen sopimattomuudesta. Jatkuvuuden hermeneutiikan teesi tulee selvästi esille, mutta se jää vielä odottamaan kattavaa ja vakuuttavaa perustelua.

Alberigon analyysi

Miten Giuseppe Alberigo sitten perustelee kantansa? Aloitan lopusta: kirja päättyy ”todisteeseen” siitä, että Vatikaani II:n luomaa ”ilmapiiriä” luonnehti avoimuus muutokselle, halu muuttua. Todiste on arkkipiispa Marcel Lefebvre ja hänen traditionalistiliikkeensä (SSPX). Jos mikään ei muuttunut, miksi ylipäänsä on olemassa traditionalisteja, jotka haluaisivat kirkon jatkavan vanhaan malliin?

Alberigon mukaan kirkko oli konsiilin jälkeen hyvin erilainen kuin ennen sitä. Lopullisten dokumenttien ja esivalmisteluvaiheessa Roomaan lähetettyjen ehdotusten välillä ei voi olla huomaamatta ”laadullista loikkausta”. Johannes XXIII:n intentio ei ollut pelkkä vanhan opin toistaminen vaan uuden aikakauden aloittaminen, ”uusi helluntai”.

Vatikaani II käänsi Alberigon mukaan päälaelleen kirkon suhteen historiaan. Keskiajalla Tuomas Akvinolainen oli innovatiivisesti kristillistänyt tuolloin muodissa olleen aristoteelisen filosofian, mutta paradoksaalisesti tomismia oli alettu myöhemmin pitää ”ikuisena filosofiana”. Vatikaani II:ssa kirkko alistui uudestaan Jumalan sanan alle ja ratkaisevaksi kriteeriksi tuli instituution sijasta evankeliumi.

Alberigolle tärkeitä Vatikaani II:n aikaansaamia muutoksia ovat muun muassa suhtautuminen ei-katolisiin kristittyihin ja ekumeniaan, suhtautuminen muihin uskontoihin sekä suhtautuminen uskonnonvapauteen. Dignitatis Humanae on Alberigon mukaan ”syvä innovaatio”, ja Unitatis Redintegration uusi ekumeeninen visio luopui vanhasta hereetikkojen ja skismaatikkojen paluun ajatuksesta.

Alberigo menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa Vatikaani II hyväksyi tietyin varauksin Lutherin sola scriptura -periaatteen. Toisaalta hän kertoo muun muassa audienssistaan Paavali VI:n luona, jonka aikana hän vakuutti paaville uskovansa paavin primaattiin.

Alberigo suhtautuu kuitenkin melko kriittisesti Paavali VI:n joihinkin omavaltaisiin väliintuloihin Vatikaani II:n aikana. Huolena oli Vatikaani II:n muotoileman kollegiaalisuuden periaatteen säilyminen – universaalia kirkkoa johtaa piispainkollegio, kaikki piispat yhdessä.

Alberigon mukaan Vatikaani II:n täytäntöönpano on vielä sikiövaiheessa. Kirkko on onnistunut vasta osittain asettamaan Jumalan sanan kaiken yläpuolelle ja eukaristian kaiken keskipisteeksi. Samoin sitoumus kommuunioon muiden kristittyjen kanssa on vielä riittämätöntä.

Marchetto ei ”voisi koskaan hyväksyä näin radikaalia kantaa”, mutta tässä tapauksessa Benedictus XVI jää Alberigon puolelle. Emerituspaavikin on toistanut muutamaan otteeseen, että Vatikaani II:n todellinen reseptio on vielä kesken tai jopa vasta alussa. Debatti jatkuu.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Vatikaani II ja sen tulkinta

Comments: Be the first to comment

Benedictus XVI:n Regensburgin puhe

16.9.2013

Tämä artikkeli perustuu Athenis Finlandiae -tapahtumassa Jyväskylässä 14.9.2013 pitämääni luentoon aiheesta Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n ajatuksia antiikista, keskiajasta ja latinasta. Luennon Powerpointit voi ladata tästä.

Paavi Benedictus XVI:n Regensburgin yliopistossa vuonna 2006 pitämä puhe aiheutti valtaisan mediakohun. Tässä en halua käsitellä kohua vaan puheen pääteemaa, joka on ollut yksi Joseph Ratzingerin/paavi Benedictuksen intellektuaalisen projektin keskeisistä ajatuksista vuosikymmenien ajan aina hänen viimeiseen, paavi Franciscuksen nimellä julkaistuun kiertokirjeeseensä Lumen Fidei asti.

Uskon rationaalisuus

Benedictus XVI aloittaa puheensa (jonka nimi on Usko, järki ja yliopisto) muistelemalla omaa yliopistouraansa. Hän kertoo, kuinka Bonnin yliopistossa oli tapana järjestää vuosittain akateeminen päivä, dies academicus, jossa eri tiedekuntien ja oppiaineiden professorit kokoontuivat yhteen keskenään ja opiskelijoiden kanssa vaihtamaan ajatuksia. Tässä yliopiston idea muuttui koetuksi todellisuudeksi.

Suomen sana yliopisto ei välitä samaa kuin latinan universitas, joka merkitsee kokonaisuutta - opettajien, tutkijoiden, tieteenalojen kokonaisuutta. Tämä kokonaisuus tuli lihaksi akateemisessa päivässä - eri alojen ihmisiä yhdisti yhteinen rationaalisuus ja vastuu tuon rationaalisuuden oikeasta käytöstä. Teologialla oli yleisesti hyväksytty paikka muiden tieteiden joukossa, vaikka jotkut eivät voineetkaan jakaa sitä uskoa, jonka rationaalisuutta teologia tutki.

Benedictus XVI tuli ajatelleeksi uskon rationaalisuuden teemaa lukiessaan jokin aika ennen Regensburgin luentoa keskiaikaista dialogia bysanttilaisen keisarin Manuel II Palaiologoksen ja oppineen persialaisen välillä. Tässä dialogissa keisari esittää argumentin uskon väkivaltaista levittämistä vastaan sillä perusteella, että se on Jumalan luonnon vastaista ja järjetöntä. Usko syntyy sielusta eikä ruumiista, joten uskon levittämiseksi tarvitaan hyviä järkisyitä ja vakuuttavia perusteluja, ei miekkaa.

1300-luvun lopussa käydyn dialogin modernin laitoksen toimittaja kommentoi, että kreikkalaisen filosofian muovaamalle bysanttilaiselle keisarille Jumalan rationaalisuus on itsestäänselvyys, mutta islamilaiselle oppineelle Jumala on niin transsendenttinen, ettei hän ole sidottu mihinkään kategorioihimme, edes järkevyyteen: hän voisi teoriassa vaikka käskeä palvomaan epäjumalia, ja silloin se olisi oikein. Tämä johtaa paavin asian ytimeen: onko Jumalan rationaalisuus vain kreikkalainen idea, vai onko se myös totuus?

Uskon ja filosofian harmonia

Nyt Benedictus XVI pääsee suosikkiaiheeseensa. Hän esittää, että raamatullisen uskon ja parhaan kreikkalaisen filosofian välillä on syvä harmonia. Tärkein todiste tästä on Joh. 1:1, jonka mukaan alussa oli Logos. Logos ei merkitse vain sanaa vaan myös järkeä, siitä tulee myös sana ”logiikka”. Tämän Logoksen Uusi testamentti julistaa Jumalaksi.

Toinen paavin suosikkikohta on Ap.t. 16:6–10, jossa Jumala estää Paavalia julistamasta sanaa Aasiassa ja antaa hänelle näyn, jossa eurooppalainen mies kutsuu hänet omalle mantereelleen julistamaan evankeliumia: ”Tule meren yli tänne Makedoniaan ja auta meitä!” (Ap.t. 16:9) Jos Luukas tulkitsee, että kaitselmus vei Paavalin evankelioimaan Eurooppaa, niin Benedictus XVI tulkitsee edelleen, että kaitselmus sai aikaan hellenistisen filosofian ja juutalais-kristillisen uskon hedelmällisen kohtaamisen.

Itse asiassa tämä kohtaaminen tai sen valmistelu palautui jo Vanhan testamentin aikaan, jolloin Israelin uskossa ja hellenistisessä ajattelussa oli nähtävissä samansuuntainen prosessi. Siinä missä kreikkalaiset filosofit kyseenalaistivat monet mytologiset pakanajumalat ja siirtyivät kohti monoteismiä, Israelin Jumala ilmoitti itsensä sinä, joka ON, ja pian Israel julisti hänet taivaan ja maan ainoaksi tosi Jumalaksi.

Israelin uskon ja kreikkalaisen ajattelun kohtaaminen näkyy myös Vanhan testamentin kääntämisessä kreikaksi (Septuaginta) sekä Vanhan testamentin deuterokanonisessa viisauskirjallisuudessa. Näin ollen Israelin uskon ja Kreikan filosofian kohtaaminen ei ole kristinuskolle vieras vaan sen sisäinen prosessi, ja keisari saattoi sanoa aivan kristillisen uskon sydämestä: jos joku ei toimi syn logo (logoksen kanssa, järkevästi), hän toimii Jumalan luonnon vastaisesti.

Voluntarismi ja dehellenisaatiot

Benedictus XVI tunnustaa rehellisyyden nimissä, että kristinuskossakin on suuntaus, joka tulee hyvin lähelle edellä kuvattua islamilaista transsendenttista jumalakäsitystä. Keskiaikaisen fransiskaaniteologi Duns Scotuksen voluntarismin mukaan voimme tuntea vain Jumalan ilmoitetun tahdon, jonka takana on Jumalan vapauden alue. Jumala olisi voinut määrätä aivan erilaisen moraalin niin tahtoessaan.

Lisäksi Benedictus XVI esittelee kolme suurta ”dehellenisaation” vaihetta kristinuskon historiassa. Ensimmäinen näistä on Lutherin reformaatio (1500-luku), toinen Harnackin edustama liberaaliteologia (1800-1900-luku), kolmas nyt meneillään oleva kulttuuripluralismi (1900-2000-luku). Kun Benedictus esittelee vastakkaiset kannat, hän tekee sen syvästi kriitikkoja ymmärtäen.

Lutherin aikana usko näyttäytyi vain osana vierasta filosofista systeemiä. Vapauttaakseen uskon vankilastaan Luther esitti sola scriptura -periaatetta, jonka tarkoituksena oli palata alkuperäiseen ja puhtaaseen ilmoitettuun Sanaan. Luther ei kuitenkaan osannut ennakoida, kuinka radikaalisti myöhemmät sukupolvet veisivät samaa projektia eteenpäin. Uskosta ja järjestä tuli pian toistensa vastakohtia.

Harnack halusi vapauttaa kristinuskon kaikesta myöhemmästä filosofis-teologisesta painolastista, modernille ihmiselle sopimattomista yliluonnollisista aineksista kuten Jeesuksen jumaluudesta ja kolminaisuusopista. Teologia nähtiin historiatieteenä, jonka tarkoitus oli päästä käsiksi mieheen nimeltä Jeesus. Teologian historiallisuudella perusteltiin myös sen paikkaa yliopistossa tieteiden joukossa.

Nyt meneillään oleva kulttuuripluralistinen dehellenisaatio näkee hellenisaation kristinuskon varhaisena inkulturaationa. Se ei kuitenkaan ole normatiivinen muille kulttuureille, joiden pitäisi saada toteuttaa oma inkulturaationsa suoraan alkuperäisen Uuden testamentin sanoman pohjalta.

Benedictuksen vastaus

Voluntarismiin paavi sanoo, että emme tee Jumalasta yhtään sen jumalallisempaa työntämällä häntä kauas pois tuntemattomaan. Todellinen Jumala on se, joka on ilmoittanut olevansa Logos.

Lutherin sola scriptura -huoleen vastaa Ratzingerin habilitaatiotyö Bonaventuran (toisen keskiaikaisen fransiskaaniteologin) revelaatio-opista. Revelaatio eli apokalypsis tarkoittaa hunnun poistamista, mutta hunnun takana olevat kasvot eivät paljastu kenellekään, ellei revelaatiolla ole vastaanottajaa. Revelaatio edeltää tekstiä, se on historiallinen tapahtuma, Sanan itseilmoitus, joka myöhemmin talletetaan kirjaan mutta joka kuitenkin on aina enemmän kuin pelkkä kirja.

Ratzinger vaikutti Vatikaanin II konsiilin revelaatio-oppia käsittelevään dokumenttiin Dei Verbum, jonka mukaan revelaatiolla ei ole kahta lähdettä (”Raamattu ja traditio”) vaan yksi lähde, Jumalan Sana, joka välittyy sekä kirjallisesti että suullisesti. Ratkaisu vastaa Lutherin huoleen alkuperäisen itsensä ilmoittavan Sanan keskeisyydestä. Scriptura ei kuitenkaan ole sola, vaan yhdessä kirkon ”ymmärtävän subjektin” kanssa.

Harnackin liberalismi jättää kristinuskon entisestä identiteetistä jäljelle vain palasia. Se rajoittaa perusteettomasti tieteen ulkopuolelle ihmiselle ominaiset perimmäiset kysymykset mukaan lukien kysymyksen Jumalasta. Positivismi tekee uskosta ja etiikasta subjektiivisen yksityisasian, jolla ei enää ole yhteisöä luovaa voimaa.

Benedictus XVI ei halua kääntää kelloa takaisin vaan hyväksyy kiitollisena modernin ajan kehityksen hyödylliset aspektit. Totuuden etsimisen eetos tieteessä on vahvasti kristillinen periaate. Tieteen liian kapea määrittely alentaa kuitenkin lopulta ihmisen itsensä. Tiede olettaa maailman rationaalisuuden, luonnon matemaattisuuden, muttei selitä sitä. Se jättää avoimen kysymyksen, johon voi vastata vain filosofian ja teologian keinoin.

Teologialla on autenttinen paikka tieteiden joukossa nimenomaan teologiana eli uskon rationaalisuuden tutkimisena.  Ihmiskunnan uskonnollisen kokemuksen kuunteleminen on teologialle ja filosofialle tiedon lähde, ja olisi vakavaa totuuden etsinnän rajoittamista sulkea ne objektiivisen rationaalisuuden ulkopuolelle.

Uskontojen moninaisuus ja filosofien erimielisyydet eivät ole sen kummallisempi ilmiö kuin tiedemiesten ja tutkijoiden erimielisyydet kaikilla muillakin tieteenaloilla. Erimielisyydet eivät saa johtaa luovuttamiseen – päinvastoin: mietitään, argumentoidaan, testataan!

Viimeiseen dehellenisaatiopyrkimykseen Benedictus XVI vastaa muistuttamalla siitä, että dehellenisaatio on jo VT:n ja UT:n sisäinen prosessi, eikä sitä voi välttää. Tietenkään kaikkea kreikkalaista ei tarvitse inkulturoida, mutta perustavanlaatuinen päätös uskon ja järjen synteesistä on säilytettävä. Usko ilman järkeä (vrt. terroristit) on vaarallista yhtä lailla kuin järki ilman uskoa (vrt. totalitarismit).

Lopuksi – Eurooppa

Benedictus XVI tiivistää vielä, että ”Jerusalemin, Ateenan ja Rooman” eli Israelin monoteismin, kreikkalaisen filosofian ja roomalaisen lain kohtaaminen loi Euroopan ja on edelleenkin sen perusta.

Tätä on mielenkiintoista verrata äskettäin julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan 65% suomalaisista pitää eurooppalaisen identiteetin tärkeimpänä tekijänä euroa. Kylläpä on Euroopalla lyhyt historia - tai suomalaisilla lyhyt muisti!

Kategoriat: Dogmihistoria, Etiikka, Kristinusko nykymaailmassa, Liberaaliteologia, Raamattu ja traditio, Teologia, Usko ja järki, Usko ja tiede

Comments: Be the first to comment

Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa

9.9.2013

Tapio Puolimatka on iskenyt jälleen. 500-sivuinen tiiliskivi Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa on juuri ilmestynyt Aikamedian kustantamana. Olen nyt lukenut jo melkoisen järkyttävän määrän - lähemmäs 3000 sivua - tämän Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professorin tekstiä. Tällä kertaa sain tutustua käsikirjoitukseen jo etukäteen (ks. s. 11), ja siksi ehdin kirjoittaa kirja-arvion näin pian.

Käsillä oleva kirja on sekä jatkumossa että epäjatkumossa Puolimatkan aiempien kirjojen kanssa. Siinä toistuvat muun muassa tutut teemat tieteellisen vallankumouksen kristillisistä juurista sekä naturalismin sisäisistä ristiriidoista. Itsepetoksen teema nojaa pitkälti Puolimatkan kääntämään Jay Budziszewskin kirjaan Tätä emme voi olla tietämättä.  Toisaalta kyse on kuitenkin uudenlaisesta projektista: kirja pyrkii arvioimaan kolmea suurta maailmankatsomusta ja niiden totuutta hedelmien perusteella: ”hedelmistä puu tunnetaan”.

Kristityn kriitikon vastaanottavina osapuolina ovat toisaalta ateismi/naturalismi/sekulaarihumanismi ja toisaalta islam. Kun alussa sanoin, että Puolimatka on ”iskenyt”, tarkoitin sitä lähes kirjaimellisesti: lempeästä kansikuvasta huolimatta kirja moukaroi raskaasti sekä oikealle että vasemmalle. Erityisesti islamin käsittelyssä Puolimatka on suorastaan pelottavan rohkea.

Islam saa osakseen paljon huomiota läpi kirjan. Esimerkiksi islamilaista indoktrinaatiota käsitellään sivuilla 48-57 ja itsepetosta islamissa sivuilla 109-139. Islamin vaikutusta naisen ja lapsen asemaan käsitellään sivuilla 270-290, sen suhdetta tieteeseen sivuilla 380-390 ja sen propagandaa sivuilla 443-448.

Puolimatkan pointtina on tuoda esiin itsepetoksen ja indoktrinaation vakavat seuraukset, muun muassa kriittisen ajattelun hiljentäminen pelon ilmapiirillä. Puolimatka itse ei anna pelon sensuroida kritiikkiään, esimerkit ovat nimittäin joskus järkyttävän hyytäviä. Hauskana kevennyksenä on muun muassa se, että Puolimatka liittoutuu rakkaan vihollisensa Kari Enqvistin kanssa esitellessään kriittisesti islamilaisen maailman tieteellistä taantumusta: Suomen tieteellinen tuotos on noin puolet koko muslimimaailman yhteenlasketusta tuotoksesta (s. 383).

Ateismin itsepetos?

Puolimatka aloittaa koko kirjan esittelemällä ateistisen uskontotieteilijä Jesse Beringin tutkimustuloksia jumalvaistosta. Niiden mukaan jokainen syntyy uskovaisena (ei tietenkään kristittynä vaan ylipäänsä Jumalaan uskovana); uskonnottomissakin kodeissa ja yhteiskunnissa kasvaneilla lapsilla on luontainen taju Jumalan olemassaolosta. (s. 29-35)

Puolimatka liittyy uskonpuhdistaja Jean Calvinin näkemykseen, että kaikki ihmiset tietävät luonnostaan Jumalan olevan olemassa (s. 184). Ateismi on itsepetosta; ateisti uskottelee itselleen, ettei Jumalaa ole, vaikka hän sisimmässään tietää asian olevan toisin. Tämä on yksi mahdollinen tulkinta Paavalin sanoista jakeissa Room. 1:18-20, ja ne toistuvatkin ymmärrettävästi Puolimatkan kirjassa.

Vaikka Puolimatka esittelee yllä mainitun käsityksen ”uskonpuhdistajien” lähtökohtana, en ole varma, oliko Luther Calvinin kanssa samaa mieltä. Luther-sitaatteja Puolimatka ei tässä yhteydessä anna, ja nähdäkseni luterilaisuus painottaa synnynnäistä epäuskoa niin paljon, etten olisi yllättynyt, jos Luther olisi tästä eri mieltä. Lutheriin perehtyneet lukijat kommentoikoot.

En ole täysin vakuuttunut Puolimatkan esittämistä todisteista. Esimerkit ”uskonnottomista uskovista” ovat kyllä mielenkiintoisia ja kertovat itsepetoksen mahdollisuudesta, mutta voidaanko tätä yleistää koskemaan kaikkia? Varmasti yhtä lailla löytyisi todistajia, jotka olisivat valmiita vaikka vannomaan, ettei heillä koskaan ole ollut minkäänlaista Jumala-uskoa/vaistoa/kokemusta. Voimme tietysti väittää tietävämme ilmoituksen ansiosta paremmin eli väittää vannojia epärehellisiksi, mutta tämä antaisi vähintäänkin epäilyttävän vaikutelman.

Olisin taipuvainen varovaisuuteen. Katolinen traditio taitaa tulkita Room. 1:19-20 enemmänkin mahdollisuutena tietää Jumalan olemassaolo ilman erityistä ilmoitusta. Ihmiset ”voivat” nähdä sen, mitä Jumalasta ”voidaan” tietää (Room. 1:19). Room. 1:18 puhuu ylimalkaisesti ”ihmisistä” (ei ainakaan eksplisiittisesti ”kaikista”), ja totuuden ”vääryyden vallassa” pitäminen voi tietysti merkitä jotain muuta kuin nimenomaan synnynnäisen Jumala-vaiston tukahduttamista.

Kristinusko - kehuja ja kritiikkiä

Puolimatka ei syyllisty täysin yksipuoliseen apologetiikkaan, jossa islam ja ateismi tuottaisivat pelkkää pahaa, kun taas kristinuskossa kaikki olisi hyvin. Kirja käsittelee kristinuskon omia kipukohtia kuten harhaoppisten teloituksia, juutalaisvihaa, noitavainoja, ristiretkiä, menestysteologista propagandaa yms. Joskus oikeutusta ei löydy, joskus taas historiasta löytyy positiivisia yllätyksiä. Puolimatka ansaitsee erityisen kiitoksen tasapuolisesta katolisuuden ja protestantismin kohtelusta.

Puolimatka pyrkii joka tapauksessa osoittamaan, että kristillinen maailmankatsomus voittaa ateismin ja islamin yhteiskunnallisissa hedelmissään. Kristinusko paransi merkittävästi esimerkiksi lasten asemaa kulttuureissa, joissa lapsiuhrit ja lasten heitteillejättö olivat arkipäivää. Kristinuskosta etääntynyt nykymaailma on palaamassa pakanuuteen - lapset vain tapetaan vähän aikaisemmin, ennen syntymää. Maallistuneiden eetikkojen kuten Peter Singerin mukaan heidät voi yhtä hyvin tappaa syntymän jälkeenkin.

Koskettava henkilökohtainen lisäys kirjaan on Puolimatkan kommentti Down-lapsista, jotka usein päätetään abortoida vammaisuutensa takia. Puolimatka sattuu olevaan Down-lapsen isänä, joten hän osaa omakohtaisesta kokemuksesta kertoa, ”että Down-lapsi tuo vanhempiensa ja sisarustensa elämään poikkeuksellisen paljon iloa, joka moninkertaisesti kompensoi sen ylimääräisen vaivan, mikä hänen tähtensä mahdollisesti joudutaan näkemään. Down-lapsen erityinen herkkyys ja rakkaudellisuus avaavat hänen läheistensä tunne-elämää ja kehittävät heidän moraalista tajuaan.” (s. 255)

Richard Dawkins-kritiikkiä

Kirjan loppupuolella on oma Richard Dawkinsille omistettu alalukunsa.  Itse olen aiemmin tällä blogilla esitellyt William Lane Craigin, Edward Feserin ja Alister McGrathin tarjoamaa Dawkins-kritiikkiä, joten lisään tähän nyt Puolimatkan esittelemien David Bentley Hartin, Alvin Plantingan, Michael Rusen, Thomas Nagelin ja Daniel Camen kritiikkiä.

Ortodoksiteologi Hart sanoo Dawkinsin esittävän ”voitonriemuisesti ’filosofisia’ argumentteja, jotka yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelija osaisi ensimmäisen logiikan kurssinsa puoliväliin päästyään hajottaa hetkessä osiinsa” (s. 451). Puolimatkan mukaan Dawkins pelaa lähinnä mielikuvilla ja myyteillä, tunteisiin vaikuttavalla käännytysretoriikalla (s. 452-453).

Ateistifilosofi Michael Ruse kertoo, ”että Dawkinsin kirja sai hänet häpeämään ateistien puolesta” (s. 456). Toinen ateistifilosofi Thomas Nagel toteaa, että mainittu Dawkinsin kirja (Jumalharha) ”on hyvin epätasainen kokoelma Raamatun pilkkaa, amatöörifilosofiaa, historiallisia ja ajankohtaisia kauhukertomuksia, antropologisia arvauksia ja kosmologista tieteellistä argumentaatiota” (s. 457). Tästä tulee muuten vähän mieleen Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan.

Kristitty filosofi Alvin Plantinga sanoo Dawkinsista, että hänen ”filosofiset pohdintansa ovat parhaimmillaan naiiveja”, ei edes ”aloittelevan filosofian opiskelijan tasolla” - hän saisi filosofian peruskurssilla arvosanan ”hylätty”. (s. 458) Puolimatka huomauttaa, ettei Dawkins kirjassaan edes mainitse johtavia kristittyjä filosofeja kuten Plantingaa tai Peter van Inwagenia (s. 457).

Skeptikkofilosofi Daniel Camen mukaan Dawkinsin käyttämät taktiikat ovat ”perustavasti epäjaloja ja potentiaalisesti haitallisia julkiselle älylliselle elämälle” (s. 463). Dawkins ja muut uusateistit käyttävät solvausta tapana vaikuttaa ihmisten uskomuksiin ja antavat tunteen voittaa järjen. Plantinga valittelee, että ”keskustelu tällä alueella alennetaan tasolle, joka on alhaisempi kuin vaalikampanjassa käyty poliittinen keskustelu” (s. 467).

Hyviä uutisia

Lopuksi on kerrottava hyviä uutisia siitä, että Hyviä uutisia (tämä blogi) on saanut maininnan jo kahden suomalaisen uskontokeskustelua käyvän professorin kirjassa. Ensin Kari Enqvist siteerasi blogia lyhyesti edellä mainitussa uskomattomassa matkakirjassaan, ja nyt Tapio Puolimatka omistaa kokonaiset kolme sivua (s. 85-87) tällä blogilla käydylle Jumala-debatille.

Puolimatka keskittyy Ilkka Pyysiäisen taktiikkaan esittää kirjassaan olkinukke kristinuskon perusteista. Hän kritisoi Pyysiäisen asennetta William Lane Craigin argumentteihin (”niin huonoja, että ne eivät edes ansaitse käsittelyä”). Lause on Puolimatkasta epäreilu ja epäjohdonmukainen Pyysiäisen kirjan sisällön kanssa. Lisäksi Puolimatka avaa Pyysiäisen heiton loogiset implikaatiot: se leimaa pätemättömiksi kaikki Craigin työn hyväksyneet professorit ja akateemiset instituutiot.

Debatin käsittely sijoittuu Puolimatkan kirjassa laajempaan Jumala-tiedon torjumisen kontekstiin. ”Jos siis ihminen tarjolla olevista jumalatodisteista tietoisesti valitsee kaikkein huonoimmat voidakseen sitten sanoa, ettei jumalauskolle ole riittäviä perusteita, niin onko syytä nähdä hänen päättelyssään ilmaus älylisestä rehellisyydestä vai sen puutteesta? Onko syytä nähdä taustalla pyrkimys todellisuuden kohtaamiseen vai sen torjumiseen?” (s. 87)

Lopuksi

Loppukaneettina todettakoon, että Tapio Puolimatkan kirja Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa on itsessään hyvä uutinen yhteiskunnallemme. Se on painava puheenvuoro, joka ei voi olla herättämättä tunteita, ajatuksia, ja (toivottavasti rakentavaa) keskustelua. Ehkä myös uskoa.

Kirjan ydinsanoma on nimittäin sen nimessä, joka on otettu Paavalin kirjeestä Kolossalaisille (2:2-3). Kristus on ilon ja toivon, mutta myös viisauden ja tiedon aarrekätkö. Kristukseen juurtunut ihminen tuottaa hyvää hedelmää, samoin häneen juurtunut kulttuuri. Niin kuin Johannes Paavali II sanoi, usko, joka ei muutu kulttuuriksi, ei ole loppuun asti omaksuttua uskoa.

”Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” - uuden evankelioinnin kohteena eivät ole vain yksilöt, vaan kokonaiset kansat ja kulttuurit. Kuinka kaunis onkaan lopputulos, kun kulttuuri kristillistyy juuriaan myöten. Katsotaan vaikka itään, Bysanttiin, ortodoksiseen liturgiaan. Kauneutta! Mutta mitä siellä huudetaan: Sophia! Se on viisautta!

Olkaamme siis vakaat, ottakaamme vaari ja ostakaamme kirja.

Kategoriat: Ateismi ja uskonnottomuus, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristinusko nykymaailmassa

Comments: 2 kommenttia

Khalkedonin konsiili

2.9.2013

Ekumeenisten konsiilien tarkastelusarja jatkuu nyt Khalkedonin konsiililla, joka pidettiin vuonna 451 eli 20 vuotta Efeson konsiilin jälkeen. Siellä tuomittiin vuoden 449 ”ryövärikonsiili” ja luettiin paavi Leo Suuren kirje, joka myös liitettiin konsiilin asiakirjoihin. Uutta uskontunnustusta harkittiin, mutta päätettiin pysyä Nikealais-konstantinopolilaisessa credossa. Dogmaattisen Kristuksen kahta luontoa koskevan määritelmän lisäksi konsiili tuotti joukon kurinpidollisia kaanoneita, joista 28. kaanon jäi ilman paavin hyväksyntää.

Paavi Leon kirje Flavianukselle

Paavi Leo I:n kuuluisa Tomus ad Flavianum on osoitettu Flavianukselle, joka oli Konstantinopolin piispa vuosina 443-449. Siinä käsitellään Eutykheen erikoista (harha-)oppia Kristuksen luonnoista: hänen mukaansa Kristuksessa kaksi luontoa (inhimillinen ja jumalallinen) yhdistyivät yhdeksi uudeksi lihaksitulleen Sanan luonnoksi. Paavi Leo lyttää tämän ”typeryyden” (insipientiam) ja sanoo uskontunnustuksen kumoavan kaikki harhaopit: Jeesus on Isän Kaikkivaltiaan ainoa Poika, joka syntyi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta.

Jos Isä on ikuinen, niin ikuinen on myös Poika, eikä Pojan syntymä ajassa vähennä mitään hänen ikuisesta jumalallisesta syntymästään, vaan se tapahtui kuoleman ja paholaisen voittamiseksi (ut et mortem vinceret et diabolum). Neitsyt Maria synnytti Jeesuksen menettämättä neitsyyttään yhtään sen enempää kuin silloin, kun Jeesus sikisi (illum ita salva virginitate edidit quemadmodum salva virginitate concepit).

Kuolematon luonto yhdistyi kuolevaiseen maksaakseen velkamme (ad resolvendum conditionis nostrae debitum). Kristus ”otti orjan muodon” korottaakseen ihmisluonnon vähentämättä kuitenkaan mitään jumaluudesta (humana augens, divina non minuens). Pojan alentuminen teki näkymättömän Jumalan näkyväksi (se invisibilis visibilem praebuit) ja koitui ihmisten armahdukseki, ei Jumalan voiman vähentymiseksi (inclinatio fuit miserationis, non defectio potestatis).

Orjan muodossa Kristus ei kuitenkaan menettänyt mitään jumalallisista ominaisuuksistaan, vaan hänellä oli molempien luontojen ominaisuudet ilman puutteita (tenet enim sine defectu proprietatem suam utraque natura).

Mielenkiintoinen on lause, jonka mukaan Kristus otti äidiltään vain luonnon, ei syyllisyyttä. Adsumpta est e matre domini natura, non culpa. Vaikka lauseen voisi ”fundamentalistisesti” tulkita niin, ettei Kristus ottanut äidiltään syyllisyyttä siksi, että Maria oli perisynnitön, itse erottelun tekeminen Leon tekstissä viittaa pikemminkin päinvastaiseen johtopäätökseen: Leo ei joko tuntenut tai hyväksynyt ko. oppia vaan oletti Mariankin olleen perisynnin alainen ihminen.

Toinen erikoinen muotoilu on, että Jeesuksessa on ”yksi Jumalan ja ihmisen persoona” (dei et hominis una persona), kun tähänastisen ymmärrykseni mukaan khalkedonilainen ortodoksia opettaa tuon Kristuksen yhden persoonan olevan ainoastaan jumalallinen Logos. Tässä minua on vaivannut se, että meidän on kiellettävä Jeesus-nimisen ihmispersoonan olemassaolo. Olisiko siis paremminkin niin, että lihaksitulleessa tilassa jumalallinen Logos on persoonana ei vain jumalallinen vaan jumalallis-inhimillinen? Tämä sopisi paremmin siihen, miten Herra puhuu esim. Ilm. 22:16:ssa: ”Minä, Jeesus”.

Jälleen kiehtovaa tekstiä seuraa, kun paavi Leo sanoo Kristuksen nousseen kuolleista ruumiillisesti (veri corporis) ja viettäneen opetuslasten kanssa 40 päivää ennen taivaaseenastumista ”puhdistaakseen uskomme kokonaisuuden kaikesta usvasta” (ut fidei nostrae integritas ab omni caligine mundaretur). Hän antoi opetuslasten koskea itseään opettaakseen heille khalkedonilaista kristologiaa eli ”jotta hänessä tunnistettaisiin jumalallisen ja inhimillisen luonnon ominaisuudet” (ut agnosceretur in eo proprietas divinae humanaeque naturae).

Paavi Leon kirjeestä löytyy myös ohimennen mainittuna kaunis mystagoginen kuvaus Ristiinnaulitusta, jonka kyljestä pulppusivat veri ja vesi, ”jotta Jumalan kirkko voisi kostua sekä kylvystä että maljasta” (ut ecclesia dei et lavacro rigaretur et poculo) eli tietysti kasteesta ja eukaristiasta. Leolle ”pyhityksen henki, lunastuksen veri ja kasteen vesi” (spiritus utique sanctificationis, sanguis redemptionis et aqua baptismatis) ovat erottamattomasti yhtä samoin kuin Jeesuksen ihmisyys ja jumaluus: tästä uskosta katolinen kirkko elää (catholica ecclesia hac fide vivit).

Lopuksi Leo suosittelee Eutykheen armahtamista sillä ehdolla, että hän omakätisesti hylkää opettamansa ”jumalattoman dogmin” (impio dogmati). Eihän Kristuskaan tullut tuomitsemaan vaan armahtamaan, ja hän haluaa meidän jäljittelevän häntä (imitatores nos suae vult esse pietatis). Synnintekijöitä saa kyllä kohdata oikeudenmukainen tuomio, mutta kääntyneitä laupeus ei hylkää (peccantes quidem iustitia coerceat, conversos autem misericordia non repellat). Leo päättää sanoihin: Deus te incolumem custodiat, frater carissime. ”Jumala pitäköön sinut turvassa, rakkain veli.”

Uskonmääritelmä

Seuraavaksi ”pyhä, suuri ja ekumeeninen synodi” (hee hagia kai megalee kai oikoumenikee synodos/sancta et magna et universalis synodus) määrittelee oikean uskon. Kristus sanoi ”Rauha teille”, jottei ”kukaan eroaisi lähimmäisestään uskondogmeissa” (hooste meedena pros ton pleesion diaphoonein en tois dogmati tees eusebeias/ut nullus dissonet a proximo circa dogmata pietatis). Jumala osoitti kaitselmuksensa herättämällä uskonnollisen innon keisarissa, joka kutsui koolle pappeja tuomitsemaan virheelliset opit.

Konsiili-isät sanovat uudistaneensa ”isien virheettömän uskon” (inerrabilem patrum renovavimus fidem) eli ottaneen omakseen Nikean ja Konstantinopolin isien uskon, joka tietysti oli sama usko (eandem fidem). Myös Efeson konsiilin päätökset määrätään pidettäviksi. Nikealais-konstantinopolilainen ”viisas ja pelastava” (sapiens et salutare) uskontunnustus ”riittäisi” (sufficeret) täydelliseen uskon tuntemiseen, mutta kun jotkut yrittävät kumota totuuden ja luovat omia muotoilujaan, konsiilin on korotettava äänensä.

Harhaoppisten ”uusien äänien” (kainophoonias/novas voces) joukossa mainitaan ne, jotka kieltävät Marian olevan ”Jumalansynnyttäjä” (nämä tuomittiin jo Efesossa) sekä ne, jotka käyttävät sanoja ”sekaantuminen” ja ”sekoittuminen” (sygkhysis, krasis/confusio, temperamentum)”. Nämä jälkimmäiset uskovat lihan ja jumaluuden yhteen luontoon (mian einai physin tees sarkos kai tees theooteetos/unam naturam esse carnis et divinitatis) ja sanovat,  että mainitun ”sekaantumisen” kautta Ainosyntyisen jumalallinen luonto tuli kärsimykselle alttiiksi (patheeteen tu monogenous teen theian physin tee sygkhysei/passibilem Unigeniti divinam naturam per confusionem).

Vastaiskuna konsiili vetoaa Nikean ja Konstantinopolin isien uskoon, Kyrillos Aleksandrialaisen kirjeisiin sekä ”suurimman ja vanhimman Rooman kaupungin mitä autuaimman ja pyhimmän arkkipiispan Leon” kirjeeseen, joka on ”yhtäpitävä suuren Pietarin tunnustuksen kanssa” (tou megalou Petrou homologia symbainousan/magni illius Petri confessioni congruentem). Näin ollen konsiili hylkää ne, jotka jakavat Kristuksen ”kahdeksi Pojaksi” ja ne, jotka kuvittelevat Kristuksen luontojen sekaantuneen ja uskaltavat sanoa jumaluuden tulleen kärsimykselle alttiiksi. Lopulta anatematisoidaan ne, jotka ”satuilevat” (mytheuontas/fabulantur), että Kristuksessa oli ennen luontojen yhdistymistä kaksi luontoa ja sen jälkeen yksi.

Seuraa kuuluisa Khalkedonin formula, jota siteerataan Katolisen kirkon katekismuksessakin:

”Pyhiä isiä seuraten opetamme kaikki yksimielisinä, että Herramme Jeesus Kristus on tunnustettava yhdeksi ja samaksi Pojaksi. Tämä yksi ja sama Poika on täydellinen jumaluudessa ja täydellinen ihmisyydessä; [hän] on tosi Jumala ja tosi ihminen, jolla on järjellinen sielu ja ruumis; [hän] on jumaluuden puolesta Isän kanssa yhtä olemusta ja ihmisyyden puolesta meidän kanssamme yhtä olemusta, ’kaikessa meidän kaltaisemme syntiä lukuunottamatta’. Hän toisaalta on syntynyt jumaluutensa puolesta ennen aikojen alkua Isästä, toisaalta ihmisyytensä puolesta viimeisinä päivinä meidän tähtemme ja meidän pelastuksemme tähden Neitsyt Mariasta, Jumalansynnyttäjästä.

Kristus on yksi ja sama, ainosyntyinen Poika ja Herra, jossa tunnistamme kaksi luontoa sekoittumattomina, muuttumattomina, erottamattomina ja jakamattomina. Luontojen erilaisuus ei yhdeksitulemisen vuoksi milloinkaan lakkaa, vaan kummankin luonnon oma laatu säilyy entisellään, ja ne yhdistyvät yhdeksi ainoaksi persoonaksi ja yhdeksi ainoaksi hypostaasiksi.” (KKK 467)

Khalkedonin kuuluisan kaavan neljä sanaa ”sekoittumattomina, muuttumattomina, erottamattomina ja jakamattomina” kuuluvat alkukielillä asygkhytoos, atreptoos, adiairetoos, akhooristoos/inconfuse, immutabiliter, indivise, inseparabiliter. Kaikki neljä sanaa ovat negatiivisia (kreikaksi a-, latinaksi in- etuliitteellä varustettuja), mikä korostaa hypostaattisen unionin mysteeriä. Ensimmäiset kaksi termiä on osoitettu monofysitismiä vastaan, toiset kaksi nestoriolaisuutta vastaan.

Konsiili päätti, ettei kukaan saa julistaa toisenlaista uskoa (heteran pistin meedeni ekseinai propherein/alteram fidem nulli livere proferre), ja jos joku uskaltautuu niin tekemään, niin hänet on erotettava uskovien yhteisöstä, jos hän on munkki tai maallikko, jos taas piispa tai pappi, niin hänet on pantava viralta. Tämä rangaistusmenetelmä toistuu varhaisissa konsiileissa usein, vaikka vaikuttaakin hieman oudolta, miksi harhaoppisiksi katsottuja piispoja ja pappeja ei erotettu kirkosta vaan ainoastaan virasta.

Kaanonit

Ensimmäinen kaanon käskee pitämään kaikkien synodien kaanonit kokonaisuudessaan. Ironista tässä on tietysti se, että kirkon arvokkain edustaja eli paavi ei näin tehnyt, vaan hylkäsi 28. kaanonin, joka ”täysin pyhien isien päätösten mukaan” (viittaus Konstantinopolin konsiiliin) vahvistaa Konstantinopolin piispanistuimen etuoikeuden sillä perusteella, että se on uusi Rooma, keisarin kaupunki. Konstantinopolin sanotaan kuitenkin olevan vanhan Rooman jälkeen järjestyksessä ”toinen” (deuteram/secundam).

Toinen kaanon kieltää myymästä vihkimyksiä, kolmas kieltää pappeja ja munkkeja hoitamasta maallisia asioita, jotka eivät liity heidän kutsumukseensa. Poikkeuksena on kirkon apua tarvitsevien alaikäisten, orpojen tai leskien hoitaminen. Neljäs kaanon kieltää munkkeja rakentamasta luostareita ilman piispansa lupaa. Viides kaanon kieltää pappeja siirtymästä kirkosta toiseen, kuudes kieltää vihkimästä pappia ilman, että hänelle annetaan hoidettavaksi konkreettinen kirkko, luostari tms. Seitsemäs kaanon kieltää munkkeja palaamasta maailmaan.

Kahdeksas kaanon muistuttaa luostarien ym. kuuluvan piispan vallan alle, yhdeksäs kieltää pappeja kääntymästä maallisen oikeuden puoleen (piispan on oltava tuomarina). Kymmenes kaanon kieltää pappia toimimasta kahdessa kirkossa tai kaupungissa. 13. kaanon kieltää pappia viettämästä liturgiaa vieraalla paikalla ilman suosituskirjettä, 14. kaanon kieltää kirkon lukijoita ja kanttoreita (lectoribus et psalmistis) menemästä naimisiin harhaoppisten naisten kanssa, 15. kaanon kehottaa vihkimään diakonissaksi alle 40-vuotiaita vain tarkan harkinnan jälkeen.

16. kaanon kieltää Jumalalle vihkiytyneitä neitsyitä menemästä naimisiin, 18. kaanon kieltää pappeja osallistumasta salaliittoihin, 19. kaanon käskee pitämään joka provinssissa synodin kahdesti vuodessa. 21. kaanon kieltää huonomaineisia pappeja syyttämästä piispoja, 23. kaanon käskee karkottamaan Konstantinopolista muualta tulleet papit ja munkit, jotka aiheuttavat epäjärjestystä, 24. kaanon kieltää luostarien muuttamisen yksityiskodeiksi.

25. kaanon sanelee, ettei kirkko saa jäädä ilman piispaa yli kolmeksi kuukaudeksi, 26. taas, että jokaisella piispalla tulisi olla hiippakunnassaan ekonomi, joka on valittu papiston keskuudesta. Se, joka ei näin tee, joutuu ”jumalallisten kaanonien” (tois theiois kanosin/divinis constitutionibus) oikaistavaksi.

27. kaanon määrää, että ne, jotka kidnappaavat naisia mennäkseen heidän kanssaan naimisiin ja ne, jotka tämän teon hyväksyvät, tulee erottaa uskovien yhteisöstä (maallikot) tai panna viralta (papisto). 29. kaanon sanoo, että ulkomailla piispaa ei saa lukea papiston joukkoon, vaan joko hänen ei tule toimia pappina ollenkaan tai sitten hänet on tunnustettava piispaksi. Tässä asiassa ratkaisun antoivat Rooman apostolisen istuimen edustajat, jotka sanoivat piispan alentamisen pappeuteen olevan pyhäinhäväistys (Episcopum in gradum presbyteri redigere sacrilegium est).

30. ja viimeinen kaanon toteaa egyptiläisten olevan syyttömiä siihen, etteivät he ole allekirjoittaneet paavi Leon kirjettä, koska heillä on tapana odottaa Aleksandrian piispan suostumusta, eikä Aleksandriassa tuolloin ollut piispaa. Konsiili päätti antaa egyptiläisille aikaa.

Ero ja ykseys

Niin kuin kuitenkin historiasta ja nykypäivästä tiedämme, Egyptin koptikristityt ovat yhdessä muiden orientaaliortodoksien kuten Armenian apostolisen kirkon, Etiopian ortodoksisen kirkon ja Syyrian ortodoksisen kirkon kanssa pysyneet muusta katolis-ortodoksisesta kristikunnasta erossa sitten Khalkedonin konsiilin.

Francis Sullivan selittää eron taustoja kirjassaan Creative Fidelity. Efeson konsiilin sankari Kyrillos Aleksandrialainen oli puhunut ”lihaksitulleen Sanan  yhdestä luonnosta”, kun taas nestoriolaiset puhuivat ”kahdesta luonnosta”. Tästä syystä Aleksandrian patriarkaatti katsoi, että Khalkedonin formula on nestoriolainen ja että Kyrilloksen formula edustaa todellista ortodoksiaa.

Sullivanin mukaan Kyrilloksen toisesta kirjeestä Nestoriukselle käy kuitenkin ilmi, ettei Kyrillos ajatellut luontojen yhdistymisen tuhoavan niiden eroa. Kyrilloksen kuoleman jälkeen hänen formulaansa alettiin ylikorostaa. Sullivan käsittelee myös Khalkedonin credo-dilemmaa: uutta uskontunnustusta ei haluttu, joten julkaistiin uskonmääritelmä (definitio fidei), jossa opetettiin, miten uskoa tulee tunnustaa.

Bernard Sesboüé kertoo Khalkedonin reseption kestäneen idässä reilun vuosisadan, eikä sitä silloinkaan hyväksytty kaikkialla. Lännessä reseptio sen sijaan oli nopea ja ongelmaton.  Ranskalaisen jesuiitan mukaan kyseessä oli pitkälti ”kielen skisma”. Kaikki monofysiitit eivät suinkaan edustaneet Eutykheen äärimmäistä kantaa.

Vatikaanin II konsiilin jälkeen orientaaliortodoksien kanssa on saavutettu tärkeitä ekumeenisia virstanpylväitä. Vatikaanin kotisivuilta voi lukea useita paavien ja orientaaliortodoksipatriarkkojen yhteisiä julistuksia 1970-1990-luvuilta. Dialogi jatkuu, ja yllä annetusta linkistä voi lukea raportteja tapaamisista aina viimeisimpään, tämän vuoden alussa pidettyyn kokoukseen saakka.

Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n sanat Jeesus-trilogian toisessa osassa (Jeesuksen viimeiset päivät, s. 164) ovat tarkkaan harkitut, ja niihin on hyvä päättää:

”Khalkedonin ekumeeninen kirkolliskokous säilyy kaikkien aikojen kirkkoa sitovana, Jeesuksen Kristuksen salaisuuteen johtavana tienviittana. Sen päätöksiä on kuitenkin sovellettava uudelleen oman ajattelumme piirissä, jossa käsitteiden ’luonto’ ja ’persoona’ merkitys on muuttunut aiemmasta. Tätä uutta soveltamispyrkimystä tulee kuitenkin viedä eteenpäin samalla, kun käydään ekumeenista dialogia orientaalisten kirkkojen kanssa. Tavoitteena on löytää jälleen kadotettu ykseys uskon keskuksessa - tunnustautumisessa Jumalaan, joka Jeesuksessa Kristuksessa on tullut ihmiseksi.”

Kategoriat: Dogmihistoria, Ekumeeniset konsiilit, Kristologia

Comments: Be the first to comment

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 299 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: