Eukaristia

Eukaristia, kommuunio, ehtoollinen, messu, pyhä sakramentti, leivän murtaminen, Herran ateria… rakkaalla lapsella on monta nimeä. Miksi ehtoollisen asema on niin keskeinen kristinuskossa? Jeesus itse asetti ehtoollisen ennen kuolemaansa ottamalla leivän ja viinin ja sanomalla: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” (Luuk. 22:19) ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monien edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” (Matt. 26:27–28)

Katolinen kirkko uskoo, että eukaristiset aineet, leipä ja viini, muuttuvat messussa todella Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, kun taas useimmat protestantit pitävät ehtoollista pelkkänä symbolisena muistoateriana. Jos katolinen oppi on totta, sen seuraukset ovat huimat: Kristus, joka on tosi Jumala, on tavattavissa ja jopa syötävissä jokaisessa katolisessa kirkossa. Tässä artikkelissa tutustumme oppiin Kristuksen todellisesta läsnäolosta eukaristiassa ja messu-uhrista syventymällä Raamatun opetukseen ja siihen, mitä ensimmäiset kristityt uskoivat tästä Jeesuksen asettamasta pyhästä toimituksesta.

Jeesuksen todistus

Johanneksen evankeliumin kuudes luku kertoo, kuinka Jeesus puhui eukaristiasta Kapernaumin synagogassa. Juutalaiset tivasivat Jeesukselta tunnustekoa, jotta he uskoisivat häneen. Haasteeksi he antoivat esimerkin juutalaisen kansan historiasta: ”Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” (Joh. 6:31) Pystyisikö Jeesus pistämään paremmaksi? Jeesus tarttui haasteeseen ja aloitti ikimuistoisen keskustelun: ”’todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.’ He sanoivat: ’Anna meille aina sitä leipää.’ Jeesus sanoi: ’Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan’”. (Joh. 6:32–35)

Tässä vaiheessa Jeesus oli sanonut olevansa elämän leipä, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän. ”Juutalaisissa herätti ärtymystä se, että Jeesus sanoi: ’Minä olen se leipä, joka on tullut alas taivaasta.’ He sanoivat: ’Eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika? Me tiedämme hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta?’” (Joh. 6:41–42) Jeesus ei peru puheitaan, vaan kehottaa kuulijoitaan uskomaan ja tekee väitteensä vielä konkreettisemmaksi: ”Totisesti, totisesti: sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä. Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole.” (Joh. 6:47–50) Tässä Jeesus sanoo ensimmäistä kertaa, että kyseistä taivaasta tullutta leipää, joka on siis Jeesus, voi syödä, ja että sen syöminen johtaa kuolemattomuuteen.

Hän jatkaa toistamalla väitteensä ja antamalla taas lisätietoa hiljalleen avautuvasta mysteeristä: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” (Joh. 6:51) Nyt Jeesus sanoo, että hänen antamansa leipä on hänen ruumiinsa. Tästä syntyikin kiivas väittely, ja Jeesuksen kuulijat kyselivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” (Joh. 6:52)

On syytä huomata, että juutalaiset ottivat Jeesuksen sanat kirjaimellisesti – he ymmärsivät, että Jeesus sanoi antavansa ruumiinsa ihmisten syötäväksi. Jos Jeesus olisi tarkoittanut sanansa symbolisesti, hän olisi voinut korjata tässä syntyneen väärinymmärryksen, kuten hän teki muualla (vrt. Matt. 16:5–12). Jeesus kuitenkin vain vahvistaa sanojensa todellisuutta entisestään: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.” (Joh. 6:53–54)

Jeesus vahvistaa, että hänen lihaansa on syötävä ikuisen elämän saamiseksi. Sana ”syö” (kr. trogon) ei ole tässä yhteydessä enää yleisin alkukielen syömistä tarkoittava sana, vaan se on hyvin konkreettinen, merkitykseltään lähinnä jyrsimistä tai mutustelua tarkoittava, eikä sitä voi soveltaa vertauskuvaan.

Jeesus jatkaa puhettaan ja tekee kertakaikkisen selväksi, ettei hän puhu symbolisesta vaan todellisesta ruoasta: ”Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” (Joh. 6:55–56) Syömmekö eukaristiassa todella Jeesusta? Jeesus jatkaa: ”niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö” (Joh. 6:57). Näin Jeesus päättää selityksensä siitä, mitä alussa mainittu taivaallinen leipä oikein on. ”Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6:58)

Ei väärinkäsityksiä vaan valinta

Jeesuksen sanat olivat kovia – Vanhassa testamentissa veren syöminen oli tiukasti kielletty (3. Moos. 17:10), mutta Jeesus ei olisi voinut tehdä selvemmäksi, että hän vaatii ihmisiä syömään ja juomaan hänen lihaansa ja vertansa. Johannes kertookin, että Jeesuksen sanat kuultuaan ”monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: ’Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?’” (Joh. 6:60)

Jos Jeesus olisi todella puhunut symbolisesti uskosta hänen ristillä antamaansa ruumiiseen ja vereen, kuten monet protestantit väittävät, hän olisi voinut tehdä sen tässä opetuslapsilleen selväksi. Hän ei tee mitään sen kaltaista, vaan sanoo: ”Loukkaako tämä teitä?… Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.” (Joh. 6:61,63) Johannes jatkaa: ”Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan.” (Joh. 6:66)

Tämä on ainoa evankeliumien mainitsema tilanne, jossa jotkut Jeesuksen opetuslapsista, jotka olivat kulkeneet hänen kanssaan ja varmasti jo tottuneet hänen yllättävyyteensä, jättivät hänet ns. opillisten syiden takia. Jeesus ei huutanut heidän peräänsä: ”Tulkaa takaisin, ei teidän oikeasti tarvitse syödä lihaani ellette halua!” tai ”Odottakaa, puhuin vain vertauskuvallisesti!” Jeesus ei voinut tehdä kompromisseja totuudesta – hän kääntyi apostolien puoleen ja kysyi: ”Aiotteko tekin lähteä?” (Joh. 6:67) Saman kysymyksen hän osoittaa jokaiselle meistä – vastaisimmepa kaikki yhdessä Pietarin kanssa: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh. 6:68–69)

Eukaristiaan ei välttämättä ole helppo uskoa. Itse asiassa näyttää siltä, että eukaristialla oli keskeinen osa Juudaksen epäuskossa ja lopullisessa uskottomuudessa. Kun Jeesus oli kuvaillut eukaristisia sanojaan hengeksi ja elämäksi, hän jatkoi: ”Teidän joukossanne on kuitenkin muutamia, jotka eivät usko.” (Joh. 6:64) Johannes lisäsi: ”Jeesus tiesi näet alusta alkaen, ketkä eivät uskoneet ja kuka hänet kavaltaisi.” (Joh. 6:64) Jeesuksen kysymyksen ja Pietarin uskollisuutta ilmaisseen vastauksen jälkeen Jeesus sanoi vielä: ”Itsehän minä teidät valitsin, kaikki kaksitoista. Silti yksi teistä on Saatana.” (Joh. 6:70) Johannes lisäsi jälleen: ”Hän tarkoitti Juudasta, Simon Iskariotin poikaa. Tämä oli kavaltava Jeesuksen, vaikka oli yksi noista kahdestatoista.” (Joh. 6:71)

Tämän lisäksi evankeliumista käy ilmi, että Saatana meni Juudakseen juuri sen viimeisen aterian aikana, jonka yhteydessä Jeesus asetti eukaristian (Joh. 13:26–27). Yksi Saatanan suurimpia voittoja ja tehokkaimpia aseita on siis houkutella ihmisiä pettämään Jeesus eukaristiassa, olemaan uskomatta eukaristiseen Kristukseen, sillä ilman eukaristiaa ihmisellä ei ole elämää (Joh. 6:53). Kysymys kuuluukin jokaiselle kristitylle: seuraatko Pietarin vai Juudaksen esimerkkiä? Kiusausten ja epäilysten aikana meillä on aina loistava mahdollisuus osoittaa uskollisuutta Kristukselle toistamalla Pietarin kauniin ja luottamusta täynnä olevan lausahduksen: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.”

Apostolien ja ensimmäisten kristittyjen todistus

Joskus protestantit väittävät katolista oppia Kristuksen todellisesta läsnäolosta eukaristiassa myöhemmäksi, jopa keskiaikaiseksi keksinnöksi. On totta, että transsubstantiaatio-oppi eli se, että leipä ja viini muuttuvat messussa olemukseltaan täysin ja pysyvästi Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, määriteltiin virallisesti myöhäiskeskiaikaisissa kirkolliskokouksissa. Tämä tehtiin vasta niin myöhään siksi, että aiemmin kristityt eivät koskaan olleet vakavasti kyseenalaistaneet tätä oppia, eikä määritelmälle ollut tarvetta. Kristuksen todelliseen läsnäoloon uskottiin aina apostolien ajasta asti, ja se on helposti todistettavissa ensimmäisten kristittyjen kirjoituksista.

Historian kiistaton todistus osoittaa, että juuri protestanttinen ajatus ehtoollisen symbolisuudesta on uusi keksintö. Apostoli Johanneksen aikalainen Ignatius Antiokialainen kirjoitti viimeistän vuonna 110 kristityille gnostilaisista: “He pysyttelevät poissa eukaristiasta ja rukouksesta, koska eivät tunnusta, että eukaristia on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt.” (Kirje smyrnalaisille 7:1)

Apostoli Johanneksen uskonveljet siis uskoivat eukaristian olevan todella Kristuksen ruumis. Jos tämä olisi ollut väärinkäsitys, jos se ei olisi ollut Jeesuksen opetus, Johanneksen olisi ollut helppo korjata väärinkäsitys evankeliumissaan samoin kuin hän korjasi erään toisen ”veljien keskuudessa” syntyneen väärinkäsityksen (vrt. Joh. 21:20–23). Näin hän ei kuitenkaan tehnyt, sillä hän tiesi kaikkien ymmärtäneen Jeesusta kirjaimellisesti ja oikein.

Paavalin kirjoitukset antavat tärkeää lisätodistusta. Raamatussa hän kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16–17) Eukaristialla on siis samanlainen sakramentaalinen vaikutus kuin kasteella – se yhdistää meidät Kristuksen ruumiiseen (vrt. 1. Kor. 12:12–13). Olemme todella yhteydessä Kristuksen ruumiiseen ja vereen, emme pelkästään syö niiden symboleja.

Myöhemmin Paavali kirjoittaa: ”se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan.” (1. Kor. 11:27) Lienee selvää, ettei kukaan voi tehdä syntiä Kristuksen ruumista ja verta vastaan ehtoollisessa, jos ehtoollisessa ei ole läsnä Herran ruumista eikä verta, vaan pelkkiä symboleja. Paavalin sanat viittaavat selvästi siihen, että hän uskoi leivän ja viinin muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Hän jatkaa: ”Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1. Kor. 11:29) Paavali ei pelkästään ilmaise uskoaan siihen, että leipä on Kristuksen ruumis, vaan varoittaa niiden tuomiosta, jotka syövät ja juovat ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista!

Kyprianus kirjoitti 250-luvulla, että hairahtuneet kristityt ottavat ehtoollisen ennen kuin he ovat tunnustaneet rikoksensa ja ennen kuin heidän syntinsä on sovitettu ja omatunto puhdistettu papin kädellä (ripin synninpäästössä). He tekevät väkivaltaa Herran ruumiille ja verelle, ja he tekevät häntä vastaan nyt pahempaa syntiä kädellään ja suullaan kuin silloin, kun he kielsivät Herran (Luopuneista 15–16). Kuinka valitettavan yleistä tämä onkaan meidänkin päivänämme! ”Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta.” (1. Kor. 11:28)

Kunpa jokainen kristitty sisäistäisi nämä toisella vuosisadalla kirjoitetut Justinus Marttyyrin sanat: ”Me emme nimittäin ota tätä ravintoa vastaan tavallisena leipänä ja tavallisena juomana. Meidän pelastajamme Jeesus Kristus nimittäin tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hänellä oli liha ja veri meidän pelastuksemme vuoksi. Juuri samalla tavalla – näin meille on opetettu – hänen rukouksen sanan kautta siunaamansa ravinto, joka yhdistyy meidän vereemme ja lihaamme ja ravitsee ne, on tämän lihaksi tulleen Jeesuksen liha ja veri.” (Ensimmäinen apologia 66:2)

Muistoateria vai uhri?

Raamatun selvistä sanoista ja ensimmäisten kristittyjen yksimielisestä todistuksesta huolimatta monet kristityt ja kristilliset yhteisöt pitävät ehtoollista pelkkänä muistoateriana. Kun apostolisesta suksessiosta luovuttiin reformaatiossa, luovuttiin myös pappeuden sakramentista, ja kun pappeutta ei ollut, ei ollut myöskään pätevää eukaristiaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tulkita eukaristian merkitys uudestaan ja lukea Raamattuun symbolisuutta sinne, missä kirjaimellisuus on vahvimmillaan.

Muistoateria-ajatusta tukevia raamatunkohtia on vaikea löytää – Jeesuksen puhumassa arameassa oli tusinan verran sanoja, jotka merkitsivät ”symboloida”, ”tarkoittaa”, ”esittää”, mutta Jeesus käytti olla-verbiä: ”Tämä on minun ruumiini” (Luuk. 22:19). Ainoa asia, johon Jeesuksen eukaristian asetussanoissa voidaan viitata muistoateria-ajatuksen puolesta, on loppulause: ”Tehkää tämä minun muistokseni” (Luuk. 22:19).

Kyseinen lause kuuluu kreikankielisessä alkutekstissä seuraavasti: touto poieite eis ten emen anamnesin. Kaksi sanaa tässä lauseessa ansaitsevat erityishuomion: poieite (tehkää) ja anamnesin (muistoksi). Verbi poiein (tehdä) sisältää vihjauksia uhrista. Kreikkalaisessa Vanhan testamentin versiossa (Septuaginta) kyseistä verbiä käytetään n. 70 kertaa uhriyhteydessä. Yksi esimerkki: ”Sinun tulee joka päivä uhrata (poieseis) alttarilla kaksi vuoden ikäistä urospuolista karitsaa.” (2. Moos. 29:38)

Myös sana anamnesis (muisto) sisältää vihjauksia uhrista. Se esiintyy Raamatussa säännöllisesti yhdessä uhrin kanssa. Yksi esimerkki: ”Pane leipien päälle puhdasta suitsuketta, joka poltetaan Herralle omistettuna tuliuhrina, muistutusuhrina (anamnesin) leipien sijasta.” (3. Moos. 24:7) Kristuksen sanat ”tehkää tämä minun muistokseni” voidaan siis täysin oikeutetusti tulkita merkitsevän: ”uhratkaa tämä minun muistouhrikseni”. Tämä sopii täydellisesti siihen, että läsnä on Jeesuksen ruumis, ”joka annetaan teidän puolestanne” (Luuk. 22:19) ja hänen verensä, ”joka monien edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:28).

Jeesus uhrasi ristillä ruumiinsa ja verensä maailman syntien anteeksiantamiseksi, ja koska eukaristinen leipä on tuo ruumis (”joka annetaan teidän puolestanne”) ja eukaristinen viini on tuo veri (”joka kaikkien puolesta vuodatetaan”), on kiirastorstain eukaristiassa ja pitkäperjantain ristinkuolemassa kyse samasta uhrista. Tästä Jeesus sanoo: ”Tehkää tämä minun muistokseni”, joten tämä samainen uhri on läsnä jokaisessa messussa.

Protestantit protestoivat usein messu-uhria vastaan viittaamalla Heprealaiskirjeen sanoihin Jeesuksen uhrin ainutkertaisuudesta. Lukeehan Raamatussa selvästi: ”Hänen [Kristuksen] tarkoituksenaan ei myöskään ole antaa uhriaan toistuvasti… Kristus on kerran uhrattu, jotta hän ottaisi pois kaikkien synnit” (Hepr. 9:25,28). Miten katolinen kirkko voi väittää toistavansa Kristuksen uhrin jokaisessa messussa? Mihin tällaista jatkuvaa uhria tarvittaisiin, jos kerran Kristuksen kertakaikkinen uhri otti pois kaikkien synnit?

Katolinen kirkko yhtyy täydellisesti Raamatun opetukseen siitä, että Kristuksen syntejä sovittava uhri on yksi ja kertakaikkinen. Messussa ei uhratakaan Kristusta uudestaan syntien anteeksiantamiseksi, vaan messu tekee läsnä olevaksi ja soveltaa meihin sen yhden ja ainoan kertakaikkisen uhrin, jonka Kristus uhrasi maailman syntien anteeksiantamiseksi. Ristinuhri ja eukaristinen uhri ovat yksi ja ainoa uhri, vain uhraamisen muoto on erilainen (samoin kuin eukaristiassa on läsnä sama elävä Jeesus, joka käveli maan päällä, mutta eri muodossa). Kristus asetti eukaristian, jotta kaikilla ihmisillä kaikkina aikoina olisi mahdollisuus yhdistyä hänen ruumiinsa ja verensä uhriin ja saada osakseen sen hedelmät.

Heprealaiskirje ei todista messu-uhria vastaan – itse asiassa se päinvastoin tukee sitä. Se yhdistää Psalmin sanat (Ps. 110:4) Jeesukseen: ”Hänestä kirjoitukset todistavat: – Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 7:17) Melkisedek oli pappi, joka antoi uhriksi leipää ja viiniä (1. Moos. 14:18). Heprealaiskirje lisää, että Jeesuksen pappeus ei päättynyt hänen kuolemaansa, vaan ”Jeesus pysyy ikuisesti, hänen pappeutensa on muuttumaton.” (Hepr. 7:24)

Jeesus on ylipappi, ”joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä” (Hepr. 8:1–2). Jeesus on siis taivaassa ikuisesti pappina Jumalan edessä, ja kuten Ilmestyskirja osoittaa, hän on taivaassa myös ikuisena teurasuhrina Jumalan edessä (Ilm. 5:6), aivan kuten eukaristiassa Jeesus on sekä pappi että uhri. Messu ei toista Jeesuksen uhria, koska se on ikuisesti läsnä taivaassa – miten mitään ikuista voisi toistaa? Messu tuo ajattoman uhrin aikaan, niin että ajassa elävät ihmiset voisivat yhtyä siihen.

Jos Jeesuksen uhri olisi jo kauan sitten ollut kokonaan ohi ja hoidettu, ei Jeesuksen pappeudella olisi enää mitään virkaa hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen. Mutta Jeesus on pappi ikuisesti (Hepr. 7:17), hän on jatkuvasti ylipappina taivaassa (Hepr. 8:1–2), ja jokaisen ylipapin ”kuuluu tuoda lahjoja ja uhreja Jumalalle, ja siksi myös meidän ylipapillamme tulee olla tuotavana uhrinsa” (Hepr. 8:3). Messussa Kristus tuo jatkuvasti uhrinsa ihmisten keskelle ja toteuttaa näin ikuista pappeuttaan.

Juuri ennen protestanttien suosimia jakeita Kristuksen uhrin kertakaikkisuudesta Heprealaiskirje opettaa: ”Kun siis taivaan todellisuuden kuvat on näin puhdistettava, tulee itse todellisuus puhdistaa paremmin uhrein.” (Hepr. 9:23) Seuraava jae paljastaa, että ”Kristus ei mennytkään ihmiskäsin tehtyyn pyhäkköön, joka on vain todellisen pyhäkön kuva, vaan itse taivaaseen ollakseen nyt Jumalan edessä puhumassa meidän puolestamme.” (Hepr. 9:24) Mistä uhreista Heprealaiskirjeen kirjoittaja oikein puhuu? Miksi hän käyttää monikkoa? Monet protestanttiset raamatunselitykset eivät tiedä, mitä tämän jakeen kanssa pitäisi tehdä, mutta katolinen oppi messu-uhrista sopii kuvaan erinomaisesti.

Vanhan testamentin vihjeet ja ensimmäisten kristittyjen usko

Vanha testamentti ennakoi eukaristista uhria usealla tavalla. Mooseksen lakiin kuuluivat ruokauhrit (ks. esim. 3. Moos. 2), jotka saattoivat olla esimerkiksi vehnäjauhoista tehtyjä ohuita happamattomia leipiä (3. Moos. 2:4). Eukaristia on mitä täydellisin ruokauhri ja tämän Vanhan testamentin käytännön täyttymys, ja lännen kirkossahan ehtoollisleipinä käytetään kaiken lisäksi vehnäjauhoista tehtyjä ohuita happamattomia leipiä.

Suurimman huomion Vanhan testamentin uhreista saa kuitenkin pääsiäisuhri. Israelilaiset säästyivät kuolemalta ja pelastuivat Egyptin orjuudesta uhraamalla karitsan, syömällä sen ja sivelemällä sen verta ovenpieliin (ks. 2. Moos. 12). Tästä tuli muistopäivä, jota vietettiin sukupolvesta toiseen syömällä viikon ajan happamattomia leipiä sekä uhraamalla ja syömällä pääsiäiskaritsa. Jeesus ja opetuslapset olivat juuri pääsiäisaterialla syömässä happamattomia leipiä, kun Jeesus otti leivän ja asetti eukaristian. Juutalaiset pelastuivat karitsan uhraamisen ansiosta, ja he myös muistivat sitä uhraamalla karitsan. Kristityt pelastuivat Kristuksen ruumiin ja veren (ristin)uhrin ansiosta, ja he myös muistavat sitä Kristuksen ruumiin ja veren (messu-)uhrilla.

Kaiken lisäksi Jeesus on itse ”Jumalan karitsa” (Joh. 1:29) – viaton uhri, jonka veren ansiosta Jumalan kansa pelastuu. Jumala ei kuitenkaan vaatinut juutalaisia vain uhraamaan karitsaa, vaan myös syömään sen (2. Moos. 12:8–10). Täten voimme ymmärtää, miksi Kristus julistaa: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä” (Joh. 6:53–54).

Messu on juhla-ateria, Kristuksen ja kirkon hääateria: ”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle” (Ilm. 19:9). Jumala on esittänyt kutsunsa, hän on teurastanut lampaan puolestamme. Meidän ”pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu. Meidän on siis aika viettää juhlaa” (1. Kor. 5:7–8) – meidän on aika osallistua jokasunnuntaiseen tai jopa päivittäiseen messuun. ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana” (Hepr. 10:25).

Ensimmäiset kristityt kokoontuivat alusta asti aina joka sunnuntai, Herran (ylösnousemuksen) päivänä, viettämään eukaristiaa (Ap.t. 20:7). Ne, jotka väittävät sunnuntaijumalanpalveluksen tai messu-uhrin olevan myöhempiä keksintöjä saisivat luvan tutustua ensimmäiseen Raamatun ulkopuoliseen kristilliseen dokumenttiin, Didakheen, joka kirjoitettiin Uuden testamentin apostolisena aikana. Siinä lukee: ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne, jotta uhrinne olisi puhdas… Näin kuuluu nimittäin Herran sana: Joka paikassa ja kaikkina aikoina tuodaan minulle puhdas uhri, sillä minä olen suuri kuningas, sanoo Herra, ja minun nimeni on peljättävä pakanoiden seassa.” (Didakhe 14:1,3)

Eukaristian uhriluonne oli siis selvästi osa aivan ensimmäisten kristittyjen uskoa. He jopa viittasivat viimeisen Vanhan testamentin profeetan Malakian ennustukseen (vaikkakin nähtävästi ulkomuistista hieman virheellisesti siteeraten), joka tosiaan täyttyy uskomattomasti eukaristiassa. Didakhe sekoittaa jakeet 1:11 ja 1:14, joista edellinen ennustaa: ”’Auringonnousun maista auringonlaskun maihin saakka minun nimeni on oleva suuri. Kaikkialla minulle uhrataan suitsukkeita ja puhtaita ruokauhreja, sillä minun kunniani on oleva suuri kansojen keskuudessa’, sanoo Herra Sebaot.” (Mal. 1:11)

Jakeessa esiintyvä kansoja tarkoittava sana viittaa pakanakansoihin, joten juutalaisuuden ulkopuolelle levinnyt kristinusko sopii ennustukseen. Protestantit, jotka kieltävät messu-uhrin ja jotka eivät juuri koskaan käytä suitsukkeita eivät sovi kuvaan. Sen sijaan katolista messua vietetään kaikkialla aina auringonnousun (idän) maista auringonlaskun (lännen) maihin saakka, ja eukaristia on mitä täydellisin ja puhtain ruokauhri, ja kaiken kukkuraksi sitä sävyttävät usein suitsukkeet.

Lopuksi

Jeesus Kristus on ruumiillaan, verellään, sielullaan ja jumaluudellaan läsnä eukaristiassa. Messussa on läsnä Kristuksen pelastava uhri, jonka ansiosta maailma saa elää. Tätä uskoa ennakoitiin ja ennustettiin Vanhassa testamentissa sekä julistettiin ja elettiin todeksi Uudessa. Sen kieltämiseksi ei ole vankkoja raamatullisia eikä historiallisia perusteita, kaikki apostoliset kristilliset kirkot kuten katolinen, ortodoksinen, koptilainen ja armenialainen kirkko uskovat eukaristian olevan todella Kristuksen ruumis ja veri – protestantit ovat tässä suhteessa ainoa poikkeus.

Eukaristia on kirkon elämän lähde ja huippu, maailman suurin ihme, arvokkain aarre sekä hämmästyttävin osoitus Jumalan nöyryydestä, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Se on lupaus ylösnousemuksesta ja esimaku ihmisen yhteydestä Jumalaan ikuisessa autuudessa. Se on iloinen juhla-ateria, täydellinen kiitosanto, Kristuksen ristinkuoleman muistouhri, syntejä sovittava uhri ja voimakkain esirukousten kantaja.

Eukaristia on rakkauden ja ykseyden side sekä loputon hyvyyden, pyhyyden ja armon lähde. Siinä on läsnä se sama Jeesus, joka omaksui ihmisluontomme, koki tuskamme, kantoi syntimme ja voitti meille armon. Heprealaiskirjeen sanoin: ”Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:14–16)


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 257 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: