Arkisto kohteelle helmikuu 2009

Maailmanmenoa

23.2.2009

En yleisesti ottaen kannata iltapäivälehtiä. Ne kertovat pääasiassa huonoja uutisia, ja minä kannatan hyviä uutisia. Niiden kannet ovat viikko toisensa jälkeen täynnä skandaaleja, tragedioita ja moraalittomuuksia, ja on järjetön epäoikeudenmukaisuus, että Ilta-Sanomat ja Iltalehti saavat päivästä toiseen paistaa koko Suomen katseltavina kaikkien kauppojen ja kioskien hyllyillä ja ikkunoilla, kun taas kaikki hyvä kirjallisuus ja rakentava materiaali pysyy suurelta yleisöltä salassa. Tänään satuin kuitenkin selaamaan läpi Ilta-Sanomat (joka on se vähemmän paha niistä kahdesta). Tässä lyhyesti sen satoa.

Äidin ja lapsen murha

11-vuotias poika ampui 8. kuulla raskaana olleen isänsä naisystävän haulikolla kuoliaaksi. Häntä uhkaa syyte kaksoismurhasta ja elinkautinen. Kyllä, kuulitte oikein. Kaksoismurhasta. USA:n lainsäädännön mukaan raskaana olevan naisen tappaja on vastuussa kahden hengen riistämisestä. Tämä on sama lainsäädäntö, joka pitää täysin perustavanlaatuisena oikeutena sitä, että tuo äiti saisi abortoimalla tappaa kahdeksankinkuisen lapsensa. Äitiä ei murhasta syytettäisi, mutta 11-vuotias saa samasta elinkautisen.

Tämä ei tietenkään poista 11-vuotiaan teon raskautta. Sopii vain kysyä, miksi ihmeessä 11-vuotias ampuisi haulikolla naisen kuoliaaksi, vielä raskaana olevan, vielä isänsä rakastaman. Millainen yhteiskunta tuottaa tällaisia tuloksia? Artikkeli ja lähimmäiset ilmoittivat teon syyksi mustasukkaisuuden. Oletus lienee, että syy on täysin lapsessa, mutta olisiko siinä sittenkin jotain perää, että vanhempien ei oikeasti kuulu vaihdella kumppaneita vaan pysyä yhdessä omien lastensa toisen vanhemman kanssa?

Teiniraskaus ja teinivanhemmuus

Toinen juttu kertoi teinivanhemmista. Englannissa 13-vuotias poika oli tullut isäksi 15-vuotiaan tytön kanssa. Suomessa 14-vuotias tyttö oli tullut raskaaksi 8. luokalla, ja eräs toinen pariskunta hoitaa nyt onnellisena vauvaansa 17- ja 18-vuotiaina. Eniten tilaa sai 14-vuotias tyttö, joka oli saanut tietää raskaudestaan vasta 25. viikolla – kuukautiset olivat tulleet raskaudesta huolimatta. Jumalan kiitos – muuten olisi lapsi armotta tapettu.

Kun lääkärit ilmoittivat tytölle, että 25. raskausviikolla ei enää voitaisi tehdä aborttia (onneksi asiamme ovat sentään vähän paremmin kuin USA:ssa!), tyttö lähipiirinsä kanssa purskahti vuolaaseen itkuun. Eikä siis lapsensaamisen onnesta vaan päinvastoin. Lasta kammoksutaan kuin syöpää. Kaiken kukkuraksi tyttö sai kontolleen lääkärien tuomion – ei siitä, että hän oli harrastanut vastuuttomia sukupuolisuhteita, vaan siitä, että oli laiminlyönyt ehkäisyä! Järkyttävän nurinkurista. Lopulta ainoa lohtu oli kätilö, joka oli huomauttanut, että eihän tässä tapahdu muuta kuin että maailmaan syntyy yksi ihminen lisää, joka rakastaa sinua (äitiä). Niinpä. Hyvä voittaa lopulta aina pahan.

Sukupuoliabortti ja lapsen kuolema

Aborttiin liittyy myös Ruotsin kristillisdemokraattisen sosiaaliministerin viimeaikainen kannanotto. Hän haluaa sallia abortin Ruotsissa ulkomaalaisille naisille eli avata Ruotsin aborttiturismille esim. Puolasta ja muista katolisista maista, joissa lasta ei yleisesti pidetä syöpänä. Ruotsissa ”kirkko” on jo kauan sitten muuttunut kristillisestä organisaatioksi maalliseksi sosiaaliyhteisöksi (siihen voi kuulua ei-kastettuja!), eikä kristillisdemokraatin nimen takanakaan näytä olevan sen syvempää sisältöä. IS:n sitaatista olin kuitenkin ymmärtävinäni, että Hägglund kammoksui sukupuoliabortteja – lapsen tappamista ”väärän” sukupuolen takia. Johdonmukaisuus on USA:n lainsäädännön luokkaa. Onko lapsella nyt yhtäkkiä jokin itseisarvo, onko lapsi kenties lahja, kun sitä ei saakaan vapaasti halutessaan abortoida?

Lapsen kuoleman teemaa jatkoi myös traaginen ja koskettava kertomus 14-vuotiaan tytön hautaan siunaamisesta. Saatesanat ovat varmasti koskettaneet monia, ja siunaustilaisuus oli kuvauksen mukaan antanut lohtua sureville. Viimeisten asioiden elementti kuitenkin puuttui: jos sinäkin itkit tai tunsit epäoikeudenmukaisuuden tuskaa lukiessasi suloisen tytön ennenaikaisesta kuolemasta, ehdotan sinulle, että se oli kaiku siitä, että – Tertullianuksen sanoin – anima naturaliter christiana. Luontomme huutaa oikeutta, tuomiota, ruumiin ylösnousemusta ja iankaikkista elämää. Tätä kirkko julistaa Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Isä (ja äiti) on myös kerran joutunut katsomaan traagisesti kuolevaa Poikaansa. Mutta tuona pääsiäisenä saimme vahvistuksen sielumme huudolle – ylösnousemus on, ja se odottaa koittoansa.

Mellerin monet munaukset

16.2.2009

Katolisvastaisen vapaakristillisyyden arvioinnissa seuraavana on vuorossa Leo Meller ja hänen kirjansa Vatikaani profetiassa (Kuva ja sana 1982). Vihdoin olemme suomalaisen antikatolisuuden juurilla – tästä lähteestä mm. Petri Paavola ja Jari Iivanainen ovat ammentaneet oman kritiikkinsä. Mitään huikaisevaa ei siis ole tiedossa. Kyseessä on Loraine Boettnerin antikatoliseen ”Raamattuun” Roman Catholicism verrattavissa oleva teos. Meller onkin käyttänyt Boettneria ja monia vastaavia nyt jo vanhentuneita ja ei-kenenkään-vakavasti-ottamia-lähteitä. Kirjallisuusluettelo kirjan lopussa paljastaa, ettei vakavasta tutkimuksesta ole tietoakaan.

Mellerin menneet munaukset

Leo Meller on vuosikymmeniä ollut vaikutusvaltainen hahmo suomalaisessa kristillisyydessä. Hän on julkaissut kymmeniä kirjoja ja kasetteja, joissa hän useimmiten liittää meidän aikamme Ilmestyskirjan ennustuksiin ja profetoi viimeisistä tapahtumista. Joitain hänen kirjojensa nimiä voisi mainita maistiaisiksi: Ufot ja maailmanloppu (1973), Harmagedon! viimeinen sukupolvi elää nyt (1978 – kuulostaako lainkaan Jehovan todistajilta?), Koska Lähi-itä räjähtää? profeetallis-strateginen katsaus 80-luvun tilanteeseen maailmankohtalojen sydänpisteessä (1980), 5 minuuttia keskiyöhön miten lähellä Herran tulemus Irakin merkin jälkeen? (2003).

Meller on myös kääntänyt paljon vastaavaa kirjallisuutta suomen kielelle ja tarvittaessa ”soveltanut tilanteeseemme”, kuten esim. Levitt, Zola: Koska Googin sota? (1977). Aivan hiljattain Meller sai taas kohua aikaan puhumalla Googin sodasta Israelin hyökättyä Gazaan.

2000-luvulla Meller on joutunut ongelmiin mediassa – ensin Harri Nykänen kirjoitti vuonna 2000 Helsingin Sanomissa piikikkään Meller-kritiikin, ja sitten Kirkko ja Kaupunki julkaisi Nykäseltä lisää materiaalia vuonna 2006. ”Kysyin suoraan, onko hän profeetta, koska kertoo Jeesuksen pyytäneen häntä keräämään tietyn summan rahaa. Vaivautunut Meller myönsi, että kyse oli hänen omasta tulkinnastaan.”

Meller ja katolinen kirkko

Joku voisi ajatella ylläolevan tekstin osoittavan pahaa antipatmoslaista henkeä. Itse asiassa en ole lainkaan leimaamassa Patmosta saatanalliseksi ja epäkristilliseksi järjestöksi – arvostan esimerkiksi naapurini ja patmoslaisen Pasi Turusen työtä ja oppineisuutta suuresti. Miksi sitten olen viitannut epämieluisiin tietoihin Melleristä? Jos joku on lukenut kirjan ”Vatikaani profetiassa”, syytä ei ole vaikea arvata. Meller nimittäin itse kumoaa puolet omasta kirjastaan huonolla esimerkillään.

Suuri osa Mellerin katolisvastaista kirjaa nimittäin keskittyy katolilaisten historian kuluessa tekemiin vääryyksiin. Nämä sitten oletettavasti todistavat, että katolinen kirkko on ”antikristillinen porttolaitos” (s. 103), jonka ristien takana oikeasti ”riehuvat pirut” (s. 79). Jos se, että yli miljardin ihmisen (vain tällä hetkellä, lisää tähän kaikki menneet sukupolvet) katolisen kirkon historiaan ja jäseniin mahtuu epäkristillisyyttä ja rankkaa syntiä, osoittaa kirkon saatanallisuuden, miltä näyttäisi yli miljardista Melleristä koostuva kirkko? Onko lääke katolisuuteen todella uudestisyntyneen ja voidellun Mellerin osoittama kristillisyys?

Asiat on ratkaistava teologisesti, opit oppeina ja usko uskona, ei vetoamalla paavien pahuuteen tai nunnien nihkeyteen. Tätä Meller yrittääkin kirjansa ensimmäisessä kolmanneksessa, loput onkin sitten enemmän tai vähemmän huuhaata. Hupaisin esimerkki lienee osa ”Punertuva Vatikaani” alaotsikoineen ”Punalippuja Vatikaanin yllä”, ”Unohdettuja sivuja kommunismin kosiskelun historiasta”, ”Ja sitten: puolalainen paavi!”. Fátiman kolmannen salaisuuden Meller väittää tunteneensa tässä 1982 julkaistussa kirjassa – nyt tiedämme paremmin, kun Vatikaani on sen sittemmin vuonna 2000 julkaissut (ks. täältä) – eikä se ole lainkaan sitä, mitä Meller väitti sen olevan (s. 188).

Opilliset kysymykset

Mellerin alkuargumentti katolisuutta vastaan on tuulesta (matalatasoisen amerikkalaisen antikatolisen apologian kautta) temmattu. Hän esittelee listan katolista epäraamatullisuutta oppien ja käytäntöjen sekä niiden ilmestymisvuosien avulla. Ensimmäisenä mainitaan rukoukset kuolleiden puolesta ja ristinmerkki, jotka ”molemmat alkoivat vuonna 300 jKr.” (s. 20). Paitsi että Paavalin teoissa mainitaan ristinmerkki vuonna 160 ja Aberciuksen hautakirjoituksessa pyydetään esirukouksia n. vuonna 180.

”Messu, päivittäisenä juhlana, omaksuttiin 394″. Paitsi että Kyprianus puhuu päivittäisestä eukaristiasta 200-luvun puolivälissä. Marian palvonta ja titteli ”Jumalan äiti” omaksuttiin Efeson konsiilissa 431 – jälkimmäinen totta, vaikkakin jo Ireneus n. v. 189 kirjoitti Mariasta Jumalan äitinä. Mitä palvontaan tulee, sitä ei ole vieläkään hyväksytty eikä koskaan hyväksytä. Kiirastuliopin vakiinnutti Gregorius Suuri 593 – totta, mutta mainitsematta jäävät Tertullianuksen ja lukuisten muiden 200- ja 300-lukujen isien todistukset opista ennen sen ”vakiinnuttamista”. Marian ja ”kuolleiden pyhimysten” rukoileminen alkoi kuulemma v. 600, eikä ”alkukirkossa” koskaan rukoiltu muita kuin Jumalaa. Paitsi että katakombeissa pyydetään Pietarin ja Paavalin esirukouksia ja että Sub tuum praesidium-rukous Marialle tunnetaan jo vuodelta 250.

Mellerin lista jatkuu kolme sivua, mutta tässä vaiheessa lienee jo osoitettu, ettei Meller tunne (tai ainakaan 80-luvulla tuntenut) kirkkoisiä eikä kristillistä historiaa vaan on valmis sokeasti toistamaan antikatolisten kirjojen tuulesta temmattuja väitteitä. Sama meininki jatkuu kaikissa myöhemmissä luvuissa katolisesta opista – ripistä, messusta, Mariasta, kiirastulesta, aneista, pappeudesta ja pelastusopista. Kirjoittamani ja linkittämäni artikkelit vastaavat jo Mellerille riittävästi. Jää jäljelle vain kysymys, onko ”älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi” Mellerille lainkaan pätevä ohje. Niin… Babylonin portto ei kuitenkaan taida olla lähimmäisten listalla.

Hiltusen heikot heitot

9.2.2009

Jatkamme katolisvastaisen kirjallisuuden parissa – tutkiskeluvuorossa on tällä kertaa Paavo Hiltusen kirja Marian kolmet kasvot (Kuva ja Sana 1997). Kirja on kokonaisvaltainen hyökkäys katolisuutta vastaan perinteisissä katolilaisia ja protestantteja jakavissa kysymyksissä kuten pelastusopissa (kirjan varsinainen kirjoitussyy näyttää olleen Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta), messu-uhrissa sekä tietysti mariologiassa. Hiltusen teesi on, että Nasaretin Marian lisäksi on katolisten dogmien Maria Kakkonen sekä vielä Fátiman ja muiden ilmestysten Maria Kolmonen, itse paholainen.

Alkuhuomautus

On todettava, että Hiltunen tarjoaa teoksessaan kenties laadukkainta tällä hetkellä saatavilla olevaa suomenkielistä katolisuuskritiikkiä, mutta tämä vain kertoo siitä valitettavasta (tai onnekkaasta) todellisuudesta, että suomalainen protestanttinen apologetiikka on vielä hyvin alkeellista. Hiltusen argumentaatio on paikoin kovin matalatasoista eikä uskottavuutta paranna se, että useaan otteeseen katolisessa ja latinankielisessä terminologiassa esiintyy perustavanlaatuisia virheitä tai epäjohdonmukaisuuksia.

Ensimmäisenä esimerkkinä edellä mainituista olkoon tahrattoman sikiämisen dogmin esittely italia-latina-sekakielellä nimellä Immacolata Conceptio. Kanssalunastajatar kuuluu Hiltusen maskuliini-feminiini-sekalatinalla Co-redemptorix. Pius XII:n ensyklika Mystici Corporis on muista poiketen annettu jostain kumman syystä englanniksi muodossa On the Mystical Body, Pietà onkin Pietá, Liguori onkin Liquori. Protestanttinen latina ei suju Hiltuselta sen paremmin: O sancta simplicitas on O sancta simplicatos!

Hiltunen on onnistunut täyttämään yli 250 suurta sivua antimariaaniseen retoriikkaan, mutta hänen suurimmat argumenttinsa ovat valitettavan heikkoja. Yritys oli kuitenkin hyvä – ainakin paaveja ja historioitsijoita on yritetty siteerata edes semitieteellisesti. Seuraavassa käyn läpi Hiltusen argumentaation peruslinjat osoittaen, miksi informoidun katolilaisen ei pitäisi olla niistä kovinkaan vaikuttunut.

Maria-dogmit

Ensin Hiltunen käsittelee taivaaseen ottamista ja toteaa vain omalla auktoriteetillaan, ettei koko Raamatusta löydy pienintäkään viittausta siihen. Kirkon tarjoamat raamattuviittaukset hän sivuuttaa ilman mitään sen kummempaa eksegeesiä julistaen, etteivät ne liity asiaan. Seuraavaksi Hiltunen kertoo kuvitellun taivaaseenottamisen perustuvan legendoihin, muttei kerro, mistä nuo legendat saivat sisältönsä. Hän ei myöskään kerro, mihin Maria haudattiin.

Perisynnittömän sikiämisen tapauksessa Hiltunen sanoo ensin, ettei ”paavi maininnut ainoatakaan Raamatun jaetta tämän ’ilmoitetun opin’ tueksi”, mutta heti seuraavassa hän käykin jo selittämään pois jakeita, ”joihin paavi perusti saastattoman sikiämisen opin”! Jälleen Hiltunen julistaa, ettei kirkon tulkinta ole pätevää eksegeesiä. Hän näyttää torjuvan typologisen raamatuntulkinnan, jota hän kuitenkin itse harrastaa kannesta kanteen esimerkiksi kirjassaan Daavid ja Jeesus!

Opin kehitykselle Hiltunen ei anna tilaa, vaikka hänen omat protestanttiset uskomuksensa vaativat sen hyväksymistä. Kirkkoisiin hän ei kiinnitä paljoakaan huomiota (he kun ajattelivat Mariasta paljon enemmän kuin Hiltunen), oppihistoriasta annetaan luonnollisesti tahallaan katolisvastainen tulkinta. Marian ikuinen neitsyys julistetaan epäraamatulliseksi vanhoin argumentein, jotka eivät vakuuttaneet edes sola scripturaa julistanutta Lutheria.

Pakanuus ja demonisuus

Hiltunen toistaa myös tuttua argumenttia siitä, että Maria-kultti olisi lainattu katolisuuteen suoraan pakanuudesta. Hän vain toteaa tämän mielipiteen ja siteeraa ihmisiä, jotka toteavat samoin – mitään varsinaista todistetta ei esitetä sen puolesta, että mikään yksittäinen Maria-uskomus olisi lainattu suoraan pakanuudesta. On mahdollista, että Maria otti vanhojen jumalattarien paikan – samoin kuin Jeesus ja joulu ottivat vanhojen jumalien ja juhlien paikat – mutta toinen asia on väittää mariologian perustuvan pakanuuteen. Väite voidaan kääntää ympäri ja kyseenalaistaa Hiltusen kristinusko toteamalla monien kriitikoiden tavoin, että usko Jumalan Poikaan ja Kolminaisuuteen on lainattu suoraan pakanuudesta.

Lopuksi Hiltunen päättelee, että Maria on ilmestyksissään yrittämässä perustaa omaa uutta uskontoa sivuuttaakseen Jeesuksen paikan kristinuskossa. Tämän perusteella Hiltunen uskaltaa julistaa Maria Kolmosen itse paholaiseksi ja suureksi eksytykseksi. Sinänsä Hiltunen on oivaltanut asian ytimen: neutraali kanta Marian ilmestyksiin ei ole mahdollinen. Katolisuuden demonisuus tai totuus lienevät ainoita vaihtoehtoja, sillä Maria puhuu ilmestyksissään (erityisesti Fatimassa) paavista ja Maria-dogmeista totuuksina.

Demonitulkinnassa ongelmalliseksi käy se, että Maria on selvästi Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Kolminaisuuden puolella ja kehottaa ihmisiä kääntymään tämän kristinuskon julistaman tosi Jumalan puoleen katumuksessa. Paholainen pyrkii määritelmällisesti päinvastaiseen. Lisäksi kokemuksemme eksorsismeista kertoo, että paholainen vihaa Marian nimeä yli kaiken (viha käärmeen ja naisen välillä, ks. 1. Moos. 3 ja Ilm. 12). Mitä Hiltunen ajattelisi, jos julistaisimme hänelle, että hänen Jumalansa on Saatana ja päinvastoin? Tällainen argumentaatio on päätöntä, sillä se kieltää termeiltä niiden oman merkityksen.

Maria, Jeesus ja Raamattu

Hiltunen kauhistelee helluntaipastoria, joka kääntyi antimariaanisesta mariaystävälliseksi käytyään Medjugorjessa ja huomattuaan Marian todella vievän ihmisiä Jeesuksen luo. Hiltunen kauhistelee oppeja Marian välittäjyydestä ynnä muista, koska hän ei tunnu ymmärtävän raamatullista käsitettä pyhäin yhteydestä. Maria ei ole välittäjä Jeesuksen rinnalla, vaan uuden Aatamin uusi Eeva (Hiltusen mielestä epäraamatullinen, kuitenkin hyvin johanneslainen oppi), eivätkä he enää ole kaksi, vaan yksi ruumis.

Väitteet siitä, että Maria vie pois Jeesuksesta, voidaan kääntää ympäri kohti Hiltusta ja kysyä, eikö Raamatun korostaminen protestanttisuudessa vie ihmisiä pois Jeesuksesta. Protestantti protestoisi varmasti heti ja sanoisi, että Raamattu on Jumalan Sana, kuten Jeesuskin, Raamattu todistaa Jeesuksesta ja vie hänen luokseen. Samoin tekee Maria. Onko Mariaa joskus ylikorostettu katolisuudessa niin, että joku on kenties rukoillut Mariaa enemmän kuin Jeesusta? Hyvin mahdollista. Onko Raamattua joskus ylikorostettu protestanttisuudessa niin, että joku on lukenut Raamattua enemmän kuin rukoillut Jeesusta? Varmasti. Poistammeko siis Raamatun opistamme? Emme, emmekä Mariaakaan. Abusus non tollit usum.

Kielletty itsetyydytys?

2.2.2009

Katolisvastaista kirjallisuutta ei suomeksi ole kovin paljon, mutta on kuitenkin. Pikku hiljaa tarkoitukseni on käydä esitettyjä haasteita läpi ja vastata niihin kykyni mukaan. Ensimmäisenä käsittelyvuorossa on Eugênio Giovenardin omaelämäkerrallinen romaani Kielletty mies (Os Filhos do Cardeal 1997, suom. Hilkka Mäki. LIKE 2001). Giovenardi on Brasiliassa asuva pappeuden jättänyt ja suomalaisen kanssa naimisiin mennyt entinen fransiskaani(kapusiini-)munkki.

Teoksen uskottavuudesta

Kirjan suomentaja on itse kirjailijan vaimo. Esipuheessa hän vakuuttaa, että kirjassa ei liioitella, päinvastoin joitain asioita oli pakko tiivistää ja toisia jättää pois. Kirjaa lukiessa tosiaan joskus mietityttää, onko kyseessä todellisuus vai jälkeenpäin väritetty dramatisointi. Toisaalta nämä eivät välttämättä sulje toisiaan pois – saman faktan voi nähdä kovin erilaisista näkökulmista. Tämä jäikin lopulliseksi vaikutelmakseni ja vastauksekseni. Kirja on katolilaiselle haastavaa, rankkaa ja jopa vaarallista luettavaa, mutta toisaalta oma kokemus on lähes kaikessa päinvastainen. Saatanakin uskoo Jumalaan, mutta on silti Valheen Isä. Sama todellisuus voi olla toiselle vihattava, toiselle rakastettava.

En siis lähde kritisoimaan kirjaa epäilemällä tapahtumien faktuaalisuutta vaan annan alussa esitetyn vakuuttelun puhua puolestaan ja hyväksyn väitteen luotettavuudesta. Silti en voi olla ihmettelemättä sitä, että kirjassa on lukuisia peruskömmähdyksiä katolisessa terminologiassa siitä huolimatta, että kääntäjä on kirjoittajan vaimo ja että apuna on käytetty ”suomenkielentaitoista roomalaiskatolisuuden tuntijaa, joka pyysi ettei hänen nimeään mainittaisi” (vapaa lainaus suomentajan esipuheesta).

Esimerkkejä tästä mainitakseni nihil obstat oli jätetty muotoon ”nada obsta”, Pyhän Ristin Johanneksen nimeä ei osattu kääntää vaan hän oli San Juan de la Cruz, neitseestäsyntyminen sekoitettiin tahrattomaan sikiämiseen, lievät synnit käännettiin heikkoudensynneiksi ja tabernaakkeli pyhäinjäännöslippaaksi! Tämän lisäksi näyttää siltä, että latinan ”verbien akkusatiivimuodot” oli kömpelö yritys kääntää ACI eli accusativus cum infinitivo-rakenne suomeksi (samassa kontekstissa mainittiin absoluuttinen ablatiivi).

Asian ydin

Kun kirjan lukee, huomaa heti, että kyseessä on kokonaisvaltainen hyökkäys katolisuutta vastaan. Kirkkoa ja sen hierarkiaa, moraalia ja dogmeja mollataan suorasti tai epäsuorasti kannesta kanteen. On kuitenkin paljon monimutkaisempaa yrittää miettiä, esittääkö kirja varsinaisesti mitään argumenttia katolisuutta vastaan tai tarjoaako se yhtään perusteltua järkisyytä hylätä mitään kirkon oppia. Lähinnä kyse on vain nolojen asioiden kertomisesta ja yleisluontoisesta sarkasmista, joka ei sinänsä mitenkään liity siihen, onko kirkolla jumalallista auktoriteettia tai ovatko sen opit tosia.

Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita neitseestäsyntyminen, jota Giovenardi ivaa muutamaan otteeseen käyttämällä graafista kieltä Pyhän Hengen siittämistoiminnasta ja pilkkaamalla kirkon dogmaattisuutta, jolla se vaatii lapsiansa uskomaan opin ilman itsenäistä tutkimista tai ajattelua. Olen kuitenkin joulun tienoilla kirjoittanut kolme artikkelia tästä aiheesta, jotka kaikki puhuvat päinvastaisen puolesta: asiaa saa ajatella ja on ajateltu itsenäisestikin, eikä tämän tarvitse kumota kirkon näkemystä vaan päinvastoin.

Itsetyydytyksen ongelma

Ehkä näkyvin ja kantavin teema Kielletty mies-kirjassa on ihmisluonnon taipumus seksuaalisuuteen ja selibaatin epäluonnollisuus. Giovenardi kertoo jatkuvasti omista sekä muiden pappien ja sääntökuntalaisten seksuaalisista kiusauksista, ajatuksista, houkutuksista ja lankeemuksista. Erityisesti itsetyydytyksen ongelma tuntuu vaivanneen Giovenardia. Seuraavat sitaatit kuvaavat tunnelmaa:

”Tullakseen papiksi oli tapettava ja haudattava joku. Puhuttiin vanhasta ihmisestä, hänen intohimoista ja synneistään… Jumalan silmä oli kaikkialla… käymälässä se vahti sukupuolisuuden ilmentymiä; vuoteessa se tarkasti, ettei kukaan harjoittanut itsesaastutusta…” (s. 31)

”[Paholainen] kätkeytyi ovien taakse, vuoteiden alle ja varsinkin kylpyhuoneisiin, joissa se suoranaisesti ärsytti poikien ruumista, jotta he katsoisivat toistensa alastomuutta, koskisivat itseään pitempään kuin oli tarpeellista ja mieltyisivät yksinäiseen nautintoon.” (s. 34)

”Hillitsemätön, riippumaton voima ilmoitti itsestään milloin mieli. Penikseni liikkui ja kohosi sopimattomina hetkinä, ja jouduin noloon tilanteeseen tovereitteni edessä. Usein heräsin keskellä yötä kasteltuani pyjamani, mieleeni nousi muistoja naisen kasvoista, paljastuneesta rinnasta, viettelevistä katseista. Ne tuntemukset eivät näköjään laantuneet, päin vastoin (sic), ajan mittaan ne kasvoivat, voimistuivat, vaativat huomiota ja tavallaan vaalimistakin. Kokeiltuani muutaman kerran masturbointia ymmärsin, että kyseessä oli se mistä (sic) rehtori tiheään käytti nimitystä yksinäinen pahe.” (s. 57-58)

”[Masturbaatio] oli aiheuttanut [toiselle ex-papille] viikottaisia ahdistuksia ja masennuksia ja saanut hänet kiitämään rippi-isän luokse keskiyöllä tai polvistumaan maissinjyvien päälle, turhaan, sillä uupuneenakin, petettyään itseään pikarukouksilla, voi Pyhä Neitsyt!, hyvä Jeesus, päästä minut kiusauksesta!, hän tunsi tahmean nesteen noruvan reisiensä välissä.” (s. 239)

Pohdintaa

Ei välttämättä ole helppoa vastata siihen, miksi Jumala kieltäisi sellaista, mihin ihmisluonto on niin taipuvainen, eikä välttämättä ole helppoa ymmärtää, miksi kirkko arvostaa selibaattia ja luonnonmukaisuutta (esim. ehkäisykysymys), kun selibaatti itse vaikuttaa niin epäluonnolliselta. Eikä ole helppoa hyväksyä, ettei Jumalan armo näytä aina voittavan taistelua, vaikka siihen turvauduttaisiinkin.

Toisaalta monelle herkälle sielulle yllä siteeratut kohdat ovat varmasti etovia ellei suorastaan pahennusta herättäviä. Vaikuttaa siltä, että jokin toinen ääni ihmisluonnossa tunnistaa yllä kuvatun kuvottavaksi ja vääristyneeksi. Molemmat puolet taitavat olla samaa mieltä ainakin yhdestä asiasta: jotain on pielessä. Tehtävä on selvittää, ovatko kaikki seksuaaliset viettimme hyviä ja niiden vastustaminen epäluonnollista ja pahaa, vai ovatko viettimme kenties vinossa ja täten itsehillintää vaativia.

Kysymyksen asettaminen on jo melkein siihen vastaamista. Onhan selvää, ettei siitä hyvää seuraa, jos ja kun ihminen antautuu kaikille himoilleen ja houkutuksilleen. Ei ole vaikeaa tunnistaa ihmisen tilaksi sitä, mitä perisyntioppikin sanelee: ihmisessä on taipumus pahaan (concupiscentia), paha himo.

Emme ehkä tiedä, miksi se on juuri sellainen kuin on, haluaisimme sen ehkä olevan heikompi tai vähemmän seksuaalisuuteen vaikuttava, mutta emme voi asian todellisuudelle mitään. Selvitettäväksi jää, mitkä taipumukset ja teot ovat hyviä ja mitkä huonoja.

Itsetyydytyksen tapauksessa kristillinen perinne ja katolisen kirkon yhä tänäänkin pätevä opetus sanelee, että masturbaatiota on pidettävä ”itsessään vakavasti väärin suuntautuneena tekona”, koska seksuaalinen nautinto on ”moraalisesti vääristynyttä silloin, kun sitä etsitään irrotettuna sen elämää antavasta ja rakkautta lisäävästä päämäärästä” – ”seksuaalisen kyvyn käyttäminen aviollisen yhtymisen ulkopuolella on olennaisessa ristiriidassa tämän kyvyn päämäärän kanssa”. Kirkko tosin lisää, että erinäiset tekijät voivat vähentää moraalista syyllisyyttä (Katolisen kirkon katekismus 2351-2352).

Tässä on kaksi vaihtoehtoa: joko meillä on Jumalan opetus asiasta tai sitten ei. Jälkimmäisessä tilanteessa olemme hukassa, ensimmäinen vaihtoehto taas asettaa meidät valinnan eteen. Valinta on seuraavanlainen. Ensimmäinen vaihtoehto on, että ihminen olettaa nykyisen tilansa olevan perustila ja omien mieltymystensä tai järkeilynsä sanelevan, mikä on kulloinkin oikein tai väärin. Tällöin kirkon dogmaattisuus näyttää kauhealta ja moraalisäännöt epäluonnollisilta, ja vapaus löytyy ruumiin viettien seuraamisesta.

Toinen vaihtoehto on, että ihminen tunnustaa, että syntiinlankeemuksessa hän, joka ”ei tuntenut häpeää”, menetti autuaan luonnollisen tilansa ja joutui vääristyneiden epäluonnollisten viettien ja häpeän valtaan. Ihminen huomasi olevansa alasti ja peitti itsensä. Seksuaalisuuden luonnollisuus oli rikkoontunut. (ks. 1. Moos. 2-3) Tämän elämän loppuun asti pysymme lihamme puolesta tässä tilassa – Giovenardin ongelma oli hänen omien sanojensa mukaan, että hän luotti lapsellisesti siihen, että papinkaapu takaisi sisäisen hyveellisyyden ja suojelisi näkyvää ja näkymätöntä ihmistä (s. 221-222).

Katolilainen tunnustaa, että Kristus haluaa palauttaa meidät tilaan, joka oli ”alussa” (ks. Matt. 19) – armon avulla meillä on velvollisuus ja mahdollisuus palata kohti tilaa, jossa me olemme oman ruumiimme herra eikä päinvastoin. Tässä valossa naimattomuus ”valtakunnan tähden” (Matt. 19) näyttäytyykin kauniina valintana hypätä tämän elämän aviollisen yhteyden ja rakkauden yli suoraan senkin päämäärään, yhteyteen ja rakkaussuhteeseen itsensä antavan Jumalan kanssa.


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 268 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: