Archive for the ‘Teologia’ category

Paavalin ja Jeesuksen kääntymykset

26.1.2015

Viime viikolla esitelty Suomen kansan pyhimyskalenteri (s. 27, 58) kertoo, että 25.1. on jo 900-luvulta alkaen ollut katolisessa kirkossa Paavalin kääntymyksen juhlapäivä. Suomessa se oli pyhäpäivä aina 1700-luvulle asti, jolloin Ruotsin valtakunnassa päätettiin muuttaa apostolien päivät arkipäiviksi.

Ensimmäinen yritys saada vuoteen tällä tavoin lisää työpäiviä tehtiin 1740-luvulla, mutta silloin kukaan ei totellut päätöstä, ja se jouduttiin peruuttamaan. Vasta kuninkaan uusi määräys 1770-luvulla tepsi. Suomalaisissa nimipäiväkalentereissa 25.1. on silti edelleen Paavon, Paulin ja muiden Paavali-muunnelmien merkkipäivä.

Jerome Murphy-O’Connor ja hänen kirjansa

Tätä taustaa vasten tämän päivän esiteltäväksi kirjaksi sopii mitä parhaiten irlantilaissyntyisen dominikaanieksegeetti Jerome Murphy-O’Connorin Jesus and Paul – Parallel Lives (2008). Mainitsin kesäkuussa ostaneeni kirjan Maltalta, Paavalin haaksirikon saarelta, ja innostuneeni taas Paavali-tutkimuksesta. Kirja on suhteellisen lyhyt, n. 150-sivuinen, mutta samalla tuhti, ammattimainen ja omaperäinen historiallis-kriittinen tutkielma.

Kuten kirjan nimi kertoo, ideana on esittää jonkinlainen rinnakkaiselämäkerta Jeesuksesta ja Paavalista. Idea on otettu Plutarkhokselta, joka kirjoitti aikoinaan kokonaisen sarjan rinnakkaiselämäkertoja. Murphy-O’Connor on kirjoittanut Paavalista kaksi muutakin elämäkertaa, historiallis-kriittisen mestariteoksen Paul: A Critical Life ja myöhemmän, lyhemmän Paul: His Story.

Murphy-O’Connor (tästedes ”M”) kuoli reilu vuosi sitten. Hän oli Jerusalemin École Biblique -opiston Uuden testamentin professori ja yksi harvoista kansainvälisesti arvostetuista, ammattimaisista katolisista Paavali-tutkijoista. Paavali-tutkimuksen johtonimethän ovat pääasiassa protestantteja. M kuuluu kuitenkin varmasti niihin katolisiin eksegeetteihin, joiden työ Heikki Räisäsen mukaan vetää ”täysin vertoja protestanttiselle tutkimukselle”.

M:n kuoleman jälkeen hänestä kirjoitettiin arvostavat artikkelit The Telegraphissa ja Catholic Heraldissa. Niistä saa hyvän kuvan tämän ”Jerusalemin kuuluisimman papin” persoonasta ja elämäntyöstä. Kuten arvata saattaa, kaikki eivät ole M:n historiallis-kriittisestä työstä pitäneet: James Likoudis syyttää häntä jopa jumalanpilkasta.

M:n persoona sikseen, Jesus and Paul -kirja perustuu joihinkin valikoituihin suuriin perustapahtumiin, jotka ovat yhteisiä sekä Jeesuksen että Paavalin elämälle. Ensinnäkin miehet syntyivät samoihin aikoihin, ehkä vain vuoden erolla toisistaan. Toiseksi he joutuivat molemmat lapsena muuttamaan vanhempiensa kanssa vieraaseen paikkaan.

Myöhemmin nuorina miehinä molemmat omaksuivat elämäntavan, joka vaati täyttä kuuliaisuutta Mooseksen laille. Sitten kumpikin koki jonkinlaisen kääntymyksen ja hylkäsi aiemman kantansa ja Mooseksen lain. Lopulta molemmat kuolivat roomalaisten teloittamana. (s. 10)

Jo tämä tiivistelmä tuo esiin M:n teesin yllättävän ja varmasti kiistanalaisen luonteen. Palaan kriittisiin pohdintoihin artikkelin lopussa, kun olen ensin käynyt kursorisesti läpi M:n esittämän aineiston ja historiallisen argumentaation.

Syntymä, lapsuus ja nuoruus

Ensimmäiset kolme lukua keskittyvät Jeesuksen ja Paavalin syntymään, lapsuuteen ja nuoruuteen, ja tämä kirjan ensimmäinen puolisko jäi minulle mieleen kirjan kiehtovimpana antina.

Ensin M kumoaa yleisen kuvitelman, että Jeesus ja Paavali edustaisivat eri sukupolvia (joka johtunee siitä, että Paavali kuoli n. sukupolvea myöhemmin). M:n mukaan molemmat syntyivät joitain vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Vuosiluvun selvittämisen lisäksi M tarjoaa mielenkiintoista eksegeesiä Jeesuksen syntymäkertomuksista.

M esittää heti alkuun, että Matteuksen ja Luukkaan syntymä- ja lapsuusevankeliumit ovat yksityiskohtien lisäksi struktuuriltaan ristiriitaiset, minkä vuoksi on tehtävä valinta, sillä molemmat eivät voi olla oikeassa. Koska Luukkaan tarinan struktuuri seisoo tai kaatuu verollepanon varassa, joka useiden seikkojen valossa näyttää epähistorialliselta, M valitsee Matteuksen perusstruktuurin. (s. 12-13)

M ei usko Matteuksen tietäjäkertomuksen eikä Betlehemin lastenmurhan historiallisuuteen (Herodes tuskin oli huolissaan lapsesta, joka ei pystyisi juonimaan eikä uhkaamaan, eikä sairasta vanhaa miestä mietityttänyt sukupolven päästä ajankohtaisiksi tulevat potentiaaliset viholliset), mutta sen sijaan pakoa Egyptiin hän pitää ytimeltään historiallisena.

Betlehem itsessään tarjosi Herodekselle huolenaiheen, sillä siitä oli olemassa messiaaninen profetia. Monia potentiaalisia uhkia teloituttaneen Herodeksen temperamentti oli tunnettu, ja olisikin aivan luontevaa, että monet betlehemiläiset halusivat pakoon Herodeksen hallinta-alueelta. Egypti oli perinteinen turvapaikka juudealaisille, ja raja oli vain muutaman päivän matkan päässä. Joosefin ammatti mahdollisti perheelle liikkuvuuden. (s. 25-27)

M:n mukaan Luukas teki saman virheen Jeesus Nasaretilaisen ja Paavali Tarsolaisen kohdalla, kun hän oletti, että heidän myöhemmät kotipaikkansa olivat myös heidän perheittensä alkuperäisiä kotikaupunkeja.

Matteuksen kertomus edellyttää, että Maria ja Joosef olivat betlehemiläisiä, jotka vasta myöhemmin asettuivat Nasaretiin. Paavali taas syntyi Hieronymuksen todistuksen mukaan Galilean Giskalassa. On käsittämätöntä, miksi kukaan olisi keksinyt Giskalaa Paavalin syntymäpaikaksi Apostolien tekoja vastaan. (s. 29-31)

Paavali ja hänen vanhempansa olivat arameaa puhuvia juutalaisia, mikä viittaa palestiinalaiseen alkuperään eikä diasporaan. Historiallisen aineiston valossa M päättelee, että Paavalin vanhemmat vietiin nähtävästi Tarsokseen orjina. (s. 32-35)

Näin ollen Giskalan ja Betlehemin sijaan Paavali ja Jeesus kasvoivat aivan toisenlaisessa ympäristössä, Paavali suurkaupunki Tarsoksessa ja Jeesus Nasaretissa, joka oli aivan lähellä Sepforista (Tsiporia), Galilean uutta pääkaupunkia. Siellä Jeesus todennäköisesti vietti nuorena paljon aikaa ja kohtasi myös kreikankielisen kulttuurin. Jeesus ja Paavali tulivat tietoisiksi siitä, että on olemassa vaihtoehtoja juutalaiselle elämäntavalle. (s. 37-43)

Ensimmäinen kääntymys lakiin

Kolmen ensimmäisen luvun jälkeen M siirtyy teesiinsä Jeesuksen ja Paavalin kahdesta kääntymyksestä: ensimmäinen kääntymys edustaisi väliaikaista kutsumusta lakiuskollisuuteen, Paavali fariseuksena ja Jeesus profeettana. Paavalin opiskelu Jerusalemissa Gamalielin jalkojen juuressa ja hänen kiihkomielinen laki-intoilunsa kristityjen vainoamiseen asti tunnetaan hyvin. Jeesus-teoria on kenties epätavanomaisempi.

M:n mukaan Jeesus oli nuoresta saakka etsinyt kutsumustaan, ja nyt Johannes Kastajan kohtaaminen ja kaste sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että hänenkin kutsumuksensa oli olla profeetta. Jeesus lyöttäytyi yhteen Johanneksen kanssa, saarnasi samanlaista parannussanomaa, kastoi hänen kanssaan jne.

Tähän väliaikaiseen profeettavaiheeseen M sijoittaa Joh. 2:ta seuraten temppelinpuhdistuksen osana ”lähetysmatkaa” Jerusalemiin. (s. 64) Johanneksen vangitseminen sai Jeesuksen palaamaan Galileaan ja ottamaan Johanneksen paikan kasteliikkeen johtajana. Tähän varhaisen lakiuskollisen profeetan vaiheeseen M tietysti sijoittaa myös Matt. 5:17:n sanat siitä, ettei pieninkään piirto katoaisi laista, jne.

M:n mukaan juutalaiset näkivät lain ja Messiaan suhteen sekventiaalisesti eli niin, että Messiaan aikakaudella lakia ei enää tarvittaisi, sillä kaikki olisivat silloin pyhiä. Jotkut spekuloivat tosin laille paikkaa Messiaankin aikana, mutta fiksuna Paavali torjui tämän ristiriitaisen käsityksen. Joko laki tai Messias. Ennen Damaskos-kokemustaan Paavali puolusti lakia ja vastusti kristittyjä, joiden Messias vaikutti aivan muulta kuin mitä fariseukset odottivat. (s. 77-78)

Toinen kääntymys pois laista

Vielä Johanneksen vankilassa ollessa Jeesuksen itseymmärrys muuttui messiaaniseksi. M ei osaa selittää, miksi  ja miten tämä tarkkaan ottaen tapahtui, mutta muutos on huomattava. Matt. 11:2-6:n historiallinen autenttisuus on avaintodiste Jeesuksen messiaanisesta itseymmärryksestä. (s. 85)

Jeesuksen sanoma ei ollut enää parannussaarnaa (Kääntykää! Katukaa!) vaan kutsu seurata häntä itseään. Hän toi Jumalan valtakunnan syntisille aterioimalla heidän kanssaan, ilman kääntymyksen vaatimusta, mikä selittää Jeesusta kohtaan esitetyn kritiikin (s. 92). Jeesuksen käyttäytyminen syntisiä kohtaan merkitsi lain hylkäämistä, mikä ilmenee M:n mukaan myös Jeesuksen välinpitämättömyydessä neljättä käskyä kohtaan (Matt. 8:22). (s. 85-93)

M selittää Jeesuksen mielenmuutosta olosuhteilla, joissa lain syntiseksi leimaama ihminen ei oikeasti ollut mikään syntinen vaan epäoikeudenmukaisen yhteiskunnallisen tilanteen uhri. Jeesus hylkäsi kuvan Jumalasta lainsäätäjänä ja puhui sen sijaan Isästään. Jeesuksesta, Pojasta, tuli vähintäänkin epäsuorasti lain korvaaja: hän opetti rukoilemaan, hänen sanansa olivat kalliopohja, jne. (s. 95-100)

Toisin kuin Jeesuksen tapauksessa, jossa M kuvittelee kääntymyksen pois laista olleen hidas ja traumaattinen prosessi, Paavali oli valmis hylkäämään lain saman tien, kun hän oli Damaskos-näkynsä jälkeen hyväksynyt Jeesuksen olevan Messias. (s. 111)

Aluksi Paavali suvaitsi lain noudattamista yhteisöissään, vaikka hän ajatteli, ettei sillä ole pelastuksen kannalta mitään merkitystä. Antiokia-välikohtauksen jälkeen (Gal. 2:11-14) Paavali kuitenkin tajusi olleensa liian suvaitsevainen ja ryhtyi radikaaliksi antinomistiksi (Ap.t. 21:21). (s. 112)

Viimeisessä luvussa M käsittelee Jeesuksen ja Paavalin kuolemaa roomalaisten käsissä. Eksegeettisesti mielenkiintoinen on M:n ratkaisu, jonka mukaan Tit. ja 1. Tim. ovat pseudepigrafisia, mutta 2. Tim. on aito Paavalin kirje. Mutta sisällöllisesti luku ei enää ole yhtä kutkuttava kuin väitteet kahdesta kääntymyksestä. Ne ovat varmasti omiaan herättämään paljon keskustelua.

Kriittistä arviointia

En löytänyt internetistä montaakaan kirja-arviota tästä teoksesta, mikä on aika erikoista. Luulisi englanninkielisen maailman olevan sen verran iso, että arvioita riittäisi yllin kyllin, mutta onkin näköjään niin, että kotimaisista kirjoista on usein enemmän nettiarvioita! Sentään toinen katolinen huippueksegeetti ja Paavali-tutkija Joseph Fitzmyer on esitellyt ja lyhyesti arvioinut kirjan. Amazonissa muutama lukija on jättänyt mielipiteensä.

Kirjan pääteesi sekä Jeesuksen että Paavalin kahdesta kääntymyksestä on kyllä kiehtova, mutta liian heikosti perusteltu. En itse ole eksegeetti, ja olisikin mielenkiintoista saada eksegeettilukijoilta tähän kommentteja. Silti mututuntumani on, että on aika vaikea osoittaa selkeää ja johdonmukaista kronologista asenne-eroa lakiin Jeesuksen julkisessa toiminnassa. Argumentti Matt. 8:22:sta neljättä käskyä vastaan vaikuttaa tekaistulta.

Sama pätee Paavaliin. M ei ota lainkaan käsittelyyn Roomalaiskirjeen 7:n luvun ”lain puolustusta” eikä muitakaan Paavalin positiivisia lakitekstejä. Argumentti Apostolien teoista (21:21) vaatisi vähintäänkin sen kanssa painimista, että teksti esittää ko. näkemyksen vääränä huhupuheena (21:24). Toki voi olla, että huhu pitikin paikkansa, mutta se pitäisi argumentoida muullakin kuin pelkällä huhun siteeraamisella.

Olisiko tässä käynyt niin kuin usein tiedetään historiallis-kriittisen tutkimuksen historiassa käyneen, että tutkija on heijastanut omat kokemuksensa tutkimuskohteisiinsa? Tämä kuulostaa itsellenikin tutulta katolisen Paavali-tutkijan tieltä: ensin katekeesissa opetetaan kymmentä käskyä, ja jos haluaa ottaa uskonnon vakavasti, niin sitä tietä on seurattava. Sitten kun edistyneempänä rupeaa tutustumaan Paavalin teologiaan, vanhurskauttamiseen ilman lakia jne., laki saa jäädä taka-alalle ja tehdä tilaa Kristukselle, uskolle, toivolle ja rakkaudelle.

Lopuksi vielä sellainen huomio, että kirjan kohdeyleisö ei ole aivan selvä: toisaalta se täyttää täysin akateemiset kriteerit, toisaalta se vaikuttaa populaarikirjalta kenelle tahansa kiinnostuneelle maallikolle. Jälkimmäistä ryhmää M:n rankka historiallis-kriittinen ote on varmasti paikoin hämmentävä. Ehkä jonkinlainen lyhyt kommentti työn luonteesta ja metodista sekä sen suhteesta kirkon raamattunäkemykseen (/inspiraatio-oppiin) olisi ollut omiaan rauhoittelemaan joitain lukijoita ja estämään Likoudiksen kaltaiset aggressiiviset vastareaktiot.

5143z0pCAOL._SY344_BO1,204,203,200_

Suomalainen pyhimysusko

19.1.2015

Tänään on talvi-Heikki eli pyhän Henrikin marttyyrikuoleman muistopäivä. Sen kunniaksi on mitä sopivinta esitellä kaksi viimeisen viiden vuoden aikana ilmestynyttä Kirjapajan kirjaa suomalaisesta pyhimyskultista, nimittäin vuonna 2009 ilmestynyt Pyhimyksiä ja paanukattoja sekä vuonna 2011 ilmestynyt Suomen kansan pyhimyskalenteri.

Edellinen, Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirja on saanut muiltakin blogisteilta kiitosta. Kirjaa on esitelty ainakin blogeilla Annelin lukuvinkit ja Lukemisen ilo. Jälkimmäinen tiivistää:

”Kirja on erittäin silmiä avaava kokemus, koska siinä kerrotaan paljon siitä miten pyhimykset elävät yhä nykyajan maallistuneessa kulttuurissamme, mitä ei välttämättä tule ajatelleeksi. Pyhimykset esiintyvät muun muassa ihmisten, katujen ja kaupunkien nimissä, kansanperinteessä, kuntien vaakunoissa ja nimipäiväkalenterissa.”

Toista, professori Heikki Ojan kirjaa on käsitelty ainakin täällä, täällä, täällä ja täällä. Kuten viimeinen näistä hyvin tiivistää, suomalaisen ”luterilaisuuden sisällä katolilaiset pyhimykset elivät pitkään ja voivat hyvin aina 1800-luvun lopulle asti”. Tämä oli minullekin Ojan kirjan keskeisin ja yllättävin löytö. Oja itse kirjoittaa:

”Olisi voinut odottaa, että kun uskonpuhdistus karkotti Suomessa 1500-luvulla katolisen opin ja toi tilalle luterilaisuuden, olisivat pyhimyksetkin kadonneet Suomesta vähin äänin. Mutta kävikin aivan toisin. Kun katolisen ajan messukirjojen kalentereissa 1400-luvulla mainittiin toistasataa pyhimystä, oli luterilaisissa kalentereissa ja almanakoissa ainakin kaksi kertaa niin paljon pyhimyksiä.” (s. 7)

Ojan kirjan yleinen tieto-osa on lyhyehkö, ja se sisältää joitain teologisia epätarkkuuksia tai outouksia (professori onkin tähtitieteilijä eikä teologi), kuten Turun ”protestanttinen piispa” Agricola ja ”pyhä” Tertullianus (s. 25, 14). Mielenkiintoinen on kuitenkin esitys Suomen ensimmäisistä kalentereista (Missale Aboense latinaksi ja Agricola suomeksi), almanakoista ja virsikirjakalentereista.

Tieto-osan jälkeen Ojan kirja on nimensä mukaan kalenteri. Joka vuoden päivälle on pyhimyksensä selityksineen. Oja on ansiokkaasti käynyt läpi vanhat suomalaiset kalenterit 1400-luvulta 1800-luvulle ja tuonut unohdetut pyhimykset ulottuvillemme tässä tärkeässä kulttuuriteossa.

Tämä riittää Suomen kansan pyhimyskalenterista, tästedes artikkelini perustuu kirjaan Pyhimyksiä ja paanukattoja, joka totisesti ansaitsi Vuoden kristillinen kirja -palkintonsa. Kirja on todella kiehtova tutkimusmatka suomalaiseen, katolis-luterilaiseen pyhimysuskoon.

Keskiajan Facebook ja pyhien muovaama Suomi

Heikkilän ja Suvikummun kirja on kirjoitettu ja kuvitettu erinomaisen kiinnostavasti, ja siinä on paljon oivaltavia havaintoja pyhimysuskon merkityksestä. Esimerkiksi se, että pyhimysusko avasi keskiajan ihmiselle valtavan taivaallisten ystävien verkoston, jota voisi hyvin verrata moderniin facebookkailuun (s. 18).

Jos pyhäin yhteys oli keskiajan Facebook, niin kertomukset marttyyrien tuskallisista kuolemista vastasivat nykyajan kauhu- ja väkivaltaviihdettä (s. 111). Reliikit eli pyhäinjäännökset olivat vähän kuin idolien fanituotteiden keräilemistä (s. 40), ja pyhimykset attribuutteineen ja tunnusmerkkeineen edustivat kukin omaa brändiään (s. 67).

Suomen kansallispyhimys Henrik, jota esittäviä maalauksia tai veistoksia tunnetaan 33 Suomen keskiaikaisesta kivikirkosta, oli tunnettu myös muualla: Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Virossa ja Englannissa. Henrikin kultti teksteineen ja hymneineen oli ”Suomen varhaisin kulttuurivientituote” (s. 88).

Kirjailijat eivät liioittele todetessaan, että pyhimykset ovat avain ”aikaan, jolloin Suomesta muotoutui meille tuttu Suomi” (s. 9).

Pyhimykset ovat muovanneet monia suomalaisia kuntia: Perttilä on saanut nimensä apostoli Bartolomeukselta, Kaarinan kaupunki pyhältä Katariina Aleksandrialaiselta, Marttila pyhältä Martinukselta ja Mikkeli pyhältä arkkienkeli Mikaelilta. (s. 68)

Turun vaakunassa on Neitsyt Marian liljat ja kirjaimet A ja M (Ave Maria) sekä sama mariaaninen taustaväri kuin EU:n lipussa, jonka tähdet ovat nekin peräisin Marian taivaallisesta kruunusta (samat tähdet löytyvät myös kolikoistamme). (s. 69-70)

Pyhäinpuhdistus?

Yleisistä kuvitelmista poiketen reformaatio ei suinkaan merkinnyt pyhimysuskon loppua, vaan pyhimykset ja heidän juhlapäivänsä jäsensivät vielä näennäisesti täysin luterilaisenkin Suomen elämää. (s. 52) Askolassa vain sata vuotta sitten muistiin kirjattu runo rakentaa koko vuoden yhdentoista pyhimysjuhlan ympärille:

”Tuomaast kuus Kynttilää, / Kynttiläst kolme Mattii, / Matist neljä Maariaa, / Maariast viis Vappuu, / Vapust pual kolmatta Eerikkii, / Eerikist viikko Urpaanuksee, / Urpaanuksest yks Juhannuksee, / Juhannuksest neljä Jaakkoo, / Jaakost viis Perttii, / Pertist viis Mikkoo, / Mikost viis Pyhämiässee, / Pyhämiässest seittemän jouluu.” (s. 60)

Näistä meille nykyäänkin hyvin tunnetut Vappu ja Juhannus ovat siis pesunkestäviä katolisia pyhimysjuhlia: Vappu on keskiaikainen abbedissa Valborg, Juhannus taas tietysti Johannes Kastaja. (s. 60-61)

Reformaatio ei siis poistanut pyhimysten juhlapäiviä, eikä se myöskään lopettanut kirkkojen vihkimistä pyhimyksille. Keskellä puhdasoppisinta luterilaisuutta 1660-luvulla vihittiin Lopen ”Santa Pirjo” eli pyhän Birgitan puukirkko, ja hieman myöhemmin Paimion Pyhän Mikaelin kirkko. (s. 64)

Myös Kalevalassa kristilliset pyhimykset ovat tärkeässä roolissa, ja kansalliseepoksemme todistaakin pyhimysuskon vahvasta vaikutuksesta 1800- ja 1900-luvuilla. ”Esimerkiksi runonlaulajien Marjatta on kehittynyt neitsyt Mariasta, Annikki pyhästä Annasta ja Tapani ensimmäisestä kristillisestä marttyyristä Stefanoksesta.” (s. 55)

Eivätkä pyhimykset ole minnekään kadonneet: viimeisen sadan vuoden aikana luterilaisia kirkkoja on nimetty ympäri Suomea vähintään 15 eri pyhimykselle. (s. 64) Turun tuomiokirkossa säilytetään edelleen pyhän Pancratiuksen pyhäinjäännöksiä (s. 12), ja suomalaiset kalamiehet tuntevat edelleen pyhille Andreaalle, Pietarille, Henrikille ja Johannekselle osoitetun rukouksen:

”Anna, Antti, ahvenia, / Pekka, pieniä kaloja, / Heikki, hevosen kokoisia, / Jussi, vielä julmempia!”  (s. 26)

Lopuksi: Suomalaisia pyhiinvaellusreittejä

Heikkilän ja Suvikummun kirja sisältää myös hyödyllisen oppaan pyhimysten tunnistamiseksi: Pietarilla on avain, Paavalilla miekka, jne. Se neuvoo myös, mistä kaikkialta voi löytää keskiaikaisen Suomen suosituimmat pyhimykset (patsaan tai maalauksen muodossa) Marian, Henrikin, Yrjön, Olavin, Birgitan, Laurin, Mikaelin ja Katariinan.

Kirjan loppuosa on myös hyvin käytännöllinen, se esittelee pyhiinvaellusreittejä ympäri Suomea. Pyhiinvaelluksia voi räätälöidä itse keskiaikaisiin kivikirkkoihin, mutta valmiitakin reittejä on olemassa. Suomen tärkeimmät pyhiinvaellusreitit ovat Pyhän Henrikin tie (Turku-Köyliö 120 km) ja Pyhän Jaakobin vaellus Hämeen härkätietä (Hattula-Renko 28 km). Monista muista vaelluksista saa tietoa täältä.

Pyhiinvaellusten lisäksi tai vaihtoehtona voi toteuttaa Heikkilän ja Suvikummun ”kirkko kuussa” -ohjelman eli käydä vuoden aikana 12 kiehtovimmassa pyhimyskirkossa, jotka heidän mukaansa ovat Finström, Hattula, Hollola, Isokyrö, Karjaa, Lohja, Messukylä, Rymättylä, Saloinen, Sund, Taivassalo ja Tyrvää. Mitkä ovat sinun suosikkisi?

pyhimyskalenterin kannet.indd

9516078397

Pentti Heiska: ”Kirkkolaitosinstituution pylväät ja pelastuksen tie”

12.1.2015

Sain viime syksynä lahjaksi Pentti Heiskan kirjan nimeltä Kirkkolaitosinstituution peruspylväät ja pelastuksen tie: Jumala, Sakramentti, Kirkko ja Virka – eilen, tänään ja huomenna (2005). Kustantajaksi on ilmoitettu ”Joukko uskovia useilta paikkakunnilta”, kyseessä on siis omakustanne.

Pentti Heiska lähetti minulle kirjansa Petri Paavolan pyynnöstä, sillä Paavola oli ehdottanut minulle debattia Heiskan kanssa Saulus-lähetyksensä videoimana. Petri Paavola kertoi ehdotuksestaan myös Uskon askel -keskustelufoorumilla ja totesi Heiskasta, että hän on ”eräs Suomen syvällisimmistä veljistä koskien kirkkolaitoksen ja Raamatun totuuden keskenään vertaamista”.

Luettuani yli 500-sivuisen kirjan kursorisesti läpi ja tutustuttuani Saulus-Lähetyksen aiempiin videoihin päätin kieltäytyä Paavolan ehdottamasta videodebatista. Tilalle ehdotin joko kirjallista debattia tai kirja-arviota, johon Paavola tai Heiska voisi sitten halutessaan vastata. Päädyttiin jälkimmäiseen.

Joku kirjoitti em. foorumilla olevansa siinä käsityksessä, että minua on turhaan ”yritetty haastaa useita kertoja” debattiin, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa. Minua on pyydetty tasan kerran (STI:lle 2008), ja silloin suostuin. Nytkään kieltäytyminen ei johdu mistään debattipelosta vaan yksinkertaisesti Saulus-Lähetyksen videoiden ja Heiskan kirjan tasosta.

Heiska toteaa minulle lähettämässään saatekirjeessä kirjastaan seuraavaa: ”Aiheen käsittely on paljossa kovin jäsentymätöntä, kieli paikoin kovin huonoa ’sivulauseviidakkoa’ ja paljon kirjoitusvirheitäkin sisältävää. Tämä johtuu tietysti kirjoittajasta, joskin viimekädessä siitä, että käsikirjoitusluonnos tuli laskettua painoon niin viimeistelemättömänä.”

Tästä saa jo pienen maistiaisen siitä, millainen sekamelska kirja on. Heiska on kuitenkin ”loppusuoralla kirjoittamassa kirjasta 2. uudistettua painosta”, jonka hän toivoo ”olevan vähän paremmin aihettaan käsittelevän”.

Amatööriteologiaa

Ensimmäinen huomio Heiskan kirjasta on se, että se on yritys tehdä oikeaa teologiaa, siis toisin sanoen puhua Jumalasta, selittää Raamattua, torjua vääriä käsityksiä, argumentoida vetoamalla eri lähteisiin, etsiä ja palvella totuutta. Tältä osin kirja on teoreettisesti kovin kunnianhimoinen, itse asiassa se on eräänlainen kokonaisesitys sekä systemaattisesta teologiasta että raamattuteologiasta.

Ensimmäinen, ”systemaattisteologinen” osa käsittelee Jumalaa, sakramentteja, kirkkoa ja virkaa, toinen osa taas on ”raamattuteologiaa” ja käsittelee pelastushistoriallista typologiaa käyden läpi koko Raamatun aina luomisesta Karitsan häihin saakka. Loppuun on vielä liitetty 18 liitettä, joista osa sisältää eri ihmisten todistuksia, osa käsittelee vielä tarkemmin valikoituja opinkohtia.

Näin kuvailtuna Heiskan kirja saattaa kuulostaa suorastaan merkittävältä teologiselta puheenvuorolta. Miksi sitten se ei ole minkään kristillisen kustantamon julkaisulistoilla? Miksi siitä ei löydy teologisia kirja-arvioita? Miksi siitä puhutaan vain muutamilla keskustelupalstoilla kuten Sana ja ylistys? Pitäisikö jokaisen uskon tulleen ehdottomasti lukea tämä kirja, kuten ko. foorumilla sanotaan?

Ei. Kirja on lukijasta riippuen ajanhukkaa, eksytystä tai parhaimmillaankin surullinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun joku yrittää mestariteosta alalla, jolla hänellä ei ole edes perustavanlaatuista koulutusta. Uskoakseni jokainen, jolla on teologinen peruskoulutus, pystyisi heti huomaamaan kirjan monet metodiset, lähdekriittiset (tai siis kritiikittömät) ja muut virheet.

Heiskan opetuksesta voi saada näytteitä Petri Paavolan sivuilla (ks. Raamattu, virka, kaste). Niistä kuka tahansa huomaa, että Heiska yrittää vedota teologisiin auktoriteetteihin ja että hän on tutustunut laajaan aineistoon. On siis turha yrittää puolustaa Heiskan teesejä mustamaalaamalla teologiaa tai teologeita sinänsä. Mutta miksi teologit eivät sitten opeta Heiskan tavoin?

Joko on niin, että teologit kyllä tietävät totuuden, mutta vain Heiska, Paavola ja pari muuta yksittäistä uskovaa julistavat sitä. Tai sitten on niin, että Heiskan asiantuntemus on vain pintapuolista. Ja niinhän se on: Heiska ei tee juuri lainkaan ruohonjuuritason teologista työtä, joka olisi välttämätön hänen teesiensä todistamiseksi. Seuraavassa muutama esimerkki.

Babylonian uskonto?

Heiskan perusteesi on se, että ”kirkkolaitosinstituutio” (ennen kaikkea katolinen kirkko, mutta myös ortodoksinen ja luterilainen) on Babylonian pakanallisen uskonnon perillinen. Kirkko (en jaksa käyttää Heiskan pitkää ja tautologista haukkumasanaa) palvoo Raamatun Jumalan sijasta Taivaan Kuningatarta, ja tähän pakanalliseen eli saatanalliseen kulttiin katolinen kirkko haluaa ekumeniallaan yhdistää koko maailmaan.

Odotin koko ajan Heiskan esitystä siitä, missä vaiheessa ja miten kristityt alkoivat sekoittaa Kristus-uskoon babylonialaista äitijumalakulttia. Meillähän on valtava määrä varhaiskristillistä kirjallisuutta aina ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen: apostoliset isät ja sitten kirkkoisät. Kuka tai ketkä oli(vat) vastuussa luopumuksesta, miten ja milloin? Eikö kukaan noussut protestoimaan? Jos nousi, mitä heille kävi?

Heiska ei tietenkään tee mitään tällaista historiallista työtä. Hänelle riittää yksi sitaatti Vanhasta testamentista ja toinen Johannes Paavali II:lta, eikä hän tietenkään edes käsittele sitä, miten katolinen ja ortodoksinen traditio johtavat Marian aseman Raamatusta aivan samanlaisen typologian avulla, jota Heiska muuten soveltaa pelastushistoriansa esityksessä.

Ennen kirjansa toista painosta Heiskan tulisi käydä läpi Serafim Seppälän dokumentaatio kirjassa Elämän äiti. Seppälä päättelee: ”Modernille hypoteesille Mariasta ’pakanallisena äitijumalattarena’ ei ole patristisessa kirjallisuudessa minkäänlaista suoranaista tukea; hypoteesi on rakennettava kokonaan ei-kristillisten uskontojen ja ennakkoluulojen näkökulmasta – kirkon oman kirjallisuuden pohjalta ajatus itse asiasa on täysin absurdi.” (s. 369)

Tämä johtaakin seuraavaan pointtiin: Heiskan argumentti muistuttaa kovin joidenkin kriitikkojen väitteitä siitä, että koko kristinusko (neitseestäsyntyminen, ylösnousemus, ”Jumalan Poika”) olisi vain kopiota pakanauskonnoista. Heiska siteeraakin kirjassaan osin hyväksyvästi, mutta pääosin torjuvasti prof. Simo Parpolaa, jonka mukaan kristinusko on kopioitu Assyrian uskonnosta.

Mutta sitten se kriittinen kysymys: Millä kriteerillä Parpolan väitteet kristinuskosta ovat vääriä, mutta Heiskan väitteet ”kristinuskonnosta” ovatkin oikeita? Mitään laadullisesti erilaista näyttöä Heiska ei pysty antamaan, molemmissa tapauksissa argumentti perustuu löyhille samankaltaisuuksille kristillisissä ja pakanallisissa uskomuksissa.

Heiska ei edes esitä tätä ratkaisevaa kysymystä, puhumattakaan siihen vastaamisesta. Ei auta sanoa vain ”Raamattu” ja ”Jumalan Sana”: Parpolalle pitäisi osata argumentoida, että Raamattu on Jumalan Sana eikä kopiota muista uskonnoista, meille taas pitäisi osata argumentoida, ettei kirkollinen raamatuntulkita päde. Kumpaakaan Heiska ei tee.

Suuri luopumus?

Käsitellessään kirkon virkaa Heiska sentään vähän käsittelee apostolisia isiä, mutta jälleen kriittisimmät kysymykset jäävät vaille vastausta. Olivatko Klemens, Ignatios, Polykarpos ja Irenaeus lopulta oikeita uskovia vai edustivatko he jo saatanallista katolisuutta? Miten apostolien peräänsä jättämät uskovat luopuivat niin nopeasti oikeasta uskosta, ja vieläpä marttyyrikirkon aikana kauan ennen Konstantinusta? Mitä Kristuksen lupauksille tapahtui?

Heiska on aivan samassa tilanteessa kuin Jehovan todistajat, mormonit ja kaiken maailman muut modernit mukatosiuskovat. Heillä ei ole mitään historiaa, joten on pakko selittää, että heti apostolien jälkeen tapahtui suuri luopumus. Ongelma vain on siinä, että tuo pakanallinen luopiokirkko on se, joka keksi pitää Raamattua Jumalan Sanana. Asettaessaan Raamatun katolisia oppeja vastaan Heiska vain valikoi yhden katolisen opin muiden joukosta.

Kuka siis elää harhassa? On helppoa samaistaa oma raamatuntulkintansa Raamattuun itseensä ja julistaa toisinajattelijat Saatanan sokaisemiksi. Näin saadaan tarvittaessa kaikki todistusaineisto sopimaan omaan teesiin: vastakkaisen aineiston edessä voidaan aina vetää paholaisässä hihasta. Samaa metodia käyttää Vartiotorni. Mutta miksi pitäisi uskoa Vartiotornia? Miksi pitäisi uskoa Heiskaa ja Paavolaa?

Miehet itse vetoavat Raamattuun (niin kuin Vartiotornikin) ja kehottavat tutkiskelemaan sitä ja koettelemaan sillä. Selvä pyy. Minusta Uudesta testamentista kulkee orgaaninen ja katkeamaton linja apostolisiin isiin, apostolisista isistä kirkkoisiin, kirkkoisistä keskiaikaan, keskiajasta uuteen aikaan ja uudesta ajasta nykyaikaan. Raamattu johtaa minut katoliseen kirkkoon. Näin olen Heiskan ja Paavolan omilla neuvoilla päätynyt katolilaiseksi.

Tämä ristiriita vaivaa muutenkin Heiskan kirjaa. Viimeisellä sivulla on hyvin yksinkertainen ohje siitä, miten pelastutaan. Pitää vain uskoa Jeesukseen ja tunnustaa hänet Herraksi. Näinhän me teemme, katolilaiset, luterilaiset, ortodoksit, helluntailaiset. Ja pelastettuina kristittyinä sitten etsimme keskinäistä yhteyttä ja ykseyttä, sitä on ekumenia. Mutta yhtäkkiä sitten edustammekin jotain muuta uskontoa ja eksytystä. (Myös ekumeniaan sortuneet helluntailaiset ovat Heiskan mukaan Saatanan eksyttämiä.)

Toisin sanoen Heiska, Paavola ja kumppanit nostavat itsensä yhtäältä pikkupaaveiksi: joka ei usko heitä ja heidän raamatun- ja historiantulkintaansa, ei ole oikea kristitty vaan edustaa saatanallista pimeyttä. Toisaalta kuitenkin oikeaan kristinuskoon riittää, että uskoo Jeesukseen (tai Raamattuun tai molempiin). Koettakaa siis jo päättää: joko olette lahkolaisia tai sitten yhteiskristillisiä kristittyjä.

Lähdekritiikin ja arvostelukyvyn puutetta

Heiska osoittaa järkyttävää arvostelukyvyn puutetta levittäessään kirjassaan Jack Chickin ja Alberto Riveran salaliittohömppää jesuiitoista ja Vatikaanista. Catholic Answers on dokumentoinut, kuinka edes johtavat antikatoliset protestantit eivät usko Riveran juttuja.

Lähdekritiikki sikseen, jokainen voi itse miettiä, ovatko jesuiittoihin kuuluva paavi Franciscus ja maailman muut yli 17 000 jesuiittaa sitoutuneet valaan, jossa vannotaan ”hirttää, tuhota, keittää, nylkeä, kuristaa ja elävältä haudata” protestantteja ja liberaaleja.

Ja jos Heiska vielä toisessa painoksessaan haluaa levittää jesuiittajuttujaan, selittäköön hän myös sen, miksi Rivera on käytännössä stoorin ainoa todistaja. Luulisi sentään, että joka vuosi moni uusi hyväntahtoinen jesuiittakokelas kohtaisi karmean totuuden ja jättäisi sääntökunnan. Luulisi myös, että  joka vuosi useampi jesuiitta jäisi kiinni murhista, kidutuksista ynnä muusta. Kumma sekin, ettei luopio-Riveraa heti murhattu!

Jos joku haluaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta jesuiitoista, voi lukea vaikkapa John O’Malleyn The First Jesuits tai James Martinin The Jesuit Guide to (Almost) Everything. Jospa Heiskakin vaivautuisi lukemaan Saatanan kätyrien teoksia, pitäähän vihollinen ainakin tuntea.

Valitettavasti Heiska ei tosiaan tunne lainkaan todellista reaalimaailman katolisuutta. Olisi hauskaa saada Heiska tai joku heikäläisensä vaikkapa vuodeksi ”leikkimään” katolilaista ja osallistumaan messuihin, retriitteihin, lukemaan katolista kirjallisuutta jne. Reaalimaailman katolisuus on jotain aivan muuta kuin nämä fantastiset kuvitelmat.

(Heiska muuten tukeutuu katolisuutta esitellessään hyvin hajanaisiin ja tasoltaan erittäin vaihteleviin lähteisiin, muttei lainkaan tärkeimpään eli Katolisen kirkon katekismukseen. Sen sijaan hän käyttää ennen Vatikaani II:ta painettua – siis vanhentunutta – piispa Cobbenin katekismusta.)

Lopuksi

Toivottavasti tässä vaiheessa on jo käynyt selväksi, miksi en halunnut lähteä videoituun debattiin Pentti Heiskan kanssa. Jos Heiska saisi paljon parannellun toisen painoksensa julkaistua jollakin kunnollisella kustantajalla ja jos jokin kunnollinen kristillinen foorumi suostuisi tällaisen debatin järjestämään, sitä voisi ehkä uudelleen harkita.

Mutta toistaiseksi on ilmiselvää, ettei mikään vastuullinen kristillinen järjestö voi ottaa Heiskan kirjaa kovinkaan vakavasti. Itse asiassa jo tämä kirja-arvio antaa kirjalle aivan liikaa huomiota. Mutta onpahan nyt internetistä saatavilla ”eriävä mielipide” tästäkin kirjasta niille, jotka kenties vilpittömästi sen asiantuntevuutta ja todenmukaisuutta pohtivat.

SAM_7249

 

Scott Hahnin kaksi uusinta

5.1.2015

Alle vuosi sitten kirjoitin artikkelin nimeltä Scott Hahnin uusin, mutta sen jälkeen Hahnilta on ilmestynyt jo kolme uutta kirjaa! Hänen evankeliointimanuaalinsa olen jo esitellyt, tänään ovat vuorossa kaksi tähän asti uusinta populaariteosta Angels and Saints (2014a) ja Joy to the World (2014b), joista edellinen käsittelee nimensä mukaan enkeleitä ja pyhimyksiä (pääasiassa pyhimyksiä), jälkimmäinen joulun sanomaa.

Molemmat kirjat alkavat Hahnille tyypilliseen tapaan henkilökohtaisella tarinalla, joka valaisee kirjan aihetta konkreettisen elämän esimerkillä. Molemmissa kirjoissa tarina liittyy Hahnin lapsiin pyhiinvaellusmatkoilla, 2014a:ssa Josephiin Assisissa ja 2014b:ssä Hannahiin Betlehemissä.

Assisissa Joseph Hahn sairastui pahasti mutta koki sairaalassa ihmeparantumisen Scottin rukoiltua koko yön hänen vierellään. Aamulla lääkäri tokaisi: ”En ole uskonnollinen ihminen, olen tiedemies. En usko ihmeisiin. Mutta kun on lääkärinä Assisissa, kohtaa tällaisia asioita. Tapahtuu asioita, joita tiede ei pysty selittämään.” (2014a, 25)

Betlehemissä Hannah Hahn oli tylsistynyt pitkiin ja hitaisiin turistijonoihin pyhillä paikoilla. Hän syttyi kuitenkin, kun ryhmä vieraili orpokodissa. Teini-ikäinen Hannah alkoi heti ottaa orpolapsia syliinsä, ja äsken nyrpeä tyttö loisti kuin aurinko. Tuolloin Scottille tuli mieleen toinen Betlehemissä lasta käsissään pidellyt teinityttö, ja joulun ilo ja rakkaus avautuivat hänelle uudella tavalla. (2014b, 6)

Pyhä perhe ja joulun typologiaa

Hahn toteaa joulukirjansa alussa joulutarinoiden olevan tuttujakin tutumpia. Silti hän löytää tuoreen tavan käsitellä joulun teologista sanomaa: sankarina ei olekaan pelkkä Jeesus, vaan koko pyhä perhe: jonkun piti kapaloida lapsi seimeen, jonkun piti viedä hänet Egyptiin, ja jonkun piti tehdä työtä hänen elättämisekseen. (2014b, 8)

Pelastus tulee maailmaan perheen kautta. Joosefin ja Marian kodista tulee Jumalan Pojalle ”koti kaukana kotoa”. Pyhästä perheestä tuli ikään kuin taivaan ja Pyhän Kolminaisuuden ikoni maan päällä. Jeesus on yhdistävänä linkkinä molempien perheiden Poika, Joosef Jeesuksen isänä edustaa Isä Jumalaa, Pyhän Hengen varjoamasta Mariasta taas tuli tuon Hengen kuva maailmalle. (2014b, 153–154)

Joosefia kutsutaan joskus ymmärrettävistä syistä ”kasvatti-isäksi”, mutta Hahn korostaa, että Joosef oli Jeesukselle todellinen isä, sillä adoptioisä on aivan yhtä paljon isä kuin luonnollinen isä. Näin oli Jeesuksen aikana Israelissa ja Rooman valtakunnassa ja näin on yhä nykylaeissakin. Joosefia kutsutaan Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen isäksi (2:33, 48) ja Jeesusta Joosefin pojaksi (4:22).

Itse asiassa Jumalan oma isyys ei ole ensisijaisesti fyysistä vaan hengellistä. Siksi Joosef on todella Isä Jumalan ikoni, ja ihmisenä Jeesuskin varmasti ajatteli näin. Kun mietimme Jumalaa Isänä, mieleemme tulevat omat muistomme tai kokemuksemme maanpäällisestä isyydestä. Kun Jeesus kasvavana lapsena ajatteli taivaallista Isäänsä, hän todennäköisesti tukeutui Joosefin antamaan analogiaan. (2014b, 71)

Jumalan kuvan lisäksi Joosef on myös Vanhan testamentin Joosefin typologinen täyttymys, ”uusi Joosef”, kuten Hahnin luettelemat yhtymäkohdat osoittavat: 1) Molempien nimi on Joosef. 2) Molempien isän nimi on Jaakob. 3) Jumala puhui molemmille unien välityksellä. 4) Molemmat olivat vanhurskaita ja puhtaita. 5) Molemmat pelastivat perheensä viemällä heidät Egyptiin. (2014b, 71–72, ks. Matt. 1:16–2:14 ja 1. Moos. 30:19–45:20)

Jos Joosef on joulukertomuksissa uusi Joosef, niin Jeesus on uusi Mooses: 1) Molempien henkeä uhkasi vauvana hallitsijan käsky tappaa heprealaislapsia, 2) molemmat pelastuivat perheenjäsenen ansiosta, 3) molemmat löysivät hetkellisen turvan Egyptistä, 4) molemmat kutsuttiin takaisin kotimaahansa piilossa olemisen jälkeen, 5) myöhemmin molemmat paastosivat yksin autiomaassa 40 päivää ja yötä, ja 6) Jumala antoi molemmille tehtäväksi välittää ilmoitettua lakia vuorelta. (2014b, 141)

Joulutapahtumat ja pääsiäisen evankeliumi linkittyvät myös tiiviisti toisiinsa: 1) Jeesuksen synnyttyä ja kuoltua hänet käärittiin liinoihin, 2) enkelit ilmoittivat sekä hänen syntymänsä että ylösnousemuksensa, 3) Jeesus syntyi Betlehemissä eli ”leivän talossa”, ja pääsiäisenä hän antoi ruumiinsa ”elämän leiväksi”, 4) Jeesuksen ympärileikkaus ennakoi hänen verenvuodatustaan ristillä. (2014b, 161)

Tietäjät, kuningas, keisari, paimenet ja enkelit

Hahn käsittelee mielenkiintoisesti myös idän tietäjiä eli Persian valtakunnan maguksia (2014b, 107–110), jotka olivat tähtitieteilijöitä. He saattoivat tuntea Bileamin ennustuksen (4. Moos. 24:17) Persian juutalaisilta: ”Tähti nousee Jaakobin keskeltä…” Ehkä siksi he olivat valppaita lähtemään tähden perään.

Kuningas Herodesta Bileamin ennustus olisi häirinnyt, sillä sen mukaan ”Edom joutuu voittajan omaksi” (24:18), ja Herodes oli idumealainen eli edomilainen. Vainoharhainen kuningas oli jo tapattanut vaimonsa ja poikiansa vallankumouksen pelossa, joten Betlehemin lastensurma sopii kuvaan hyvin, vaikka sitä ei tunneta muualta. Betlehem oli pikkukaupunki, surmassa olisi kuollut ehkä alle kymmenen lasta, joten tapauksen ei tulisi odottaa löytyvän useista historiallisista lähteistä.

Hahn käsittelee myös Luukkaan kertomusta keisari Augustuksen verollepanosta, joka on tunnettu historiallinen ongelma. Hahn päätyy esittämään Luukkaan kreikankieliseen tekstiin ja muihin historiallisiin lähteisiin vedoten, että kyseessä oli itse asiassa keisarille annettu uskollisuudenvala vuonna 3 eKr. Näin ollen Luukas ei olisi erehtynyt historiankirjoituksessaan. (2014b, 101–104)

Entä paimenet ja enkelit? Ei olisi yllättävää, että Jumala ilmoittaisi Daavidin pojan syntymän ensin paimenille, jollainen Daavid itsekin aikanaan oli. (2014b, 119) Enkelten suurilukuiset ilmestykset tulevat ymmärrettäväksi sen kirkkoisien spekulaation pohjalta, että enkelten koettelemus ja Saatanan lankeemus aikojen alussa koski sitä, että Jumala tulisi ihmiseksi ja että enkelten olisi palvottava häntä. Nyt kun Jumala tuli ihmiseksi, se oli hyvien enkelten juhlapäivä ja paholaisen maanpäällisen tappion alkusoitto. (2014b, 86)

Hahn esittää mielenkiintoisesti, että ihmisten ja enkelten välinen suhde muuttui Kristuksen syntymän ansiosta ratkaisevasti (kirjan alaotsikko on muuten Kuinka Kristuksen tuleminen muutti kaiken – ja muuttaa yhä). Vanhassa testamentissa normaali reaktio enkelin ilmestykseen oli langeta maahan, eikä enkelillä ollut mitään sitä vastaan. Uudessa testamentissa enkelien kanssa ollaan jo melkein kuin parhaita kavereita, eikä heidän edessään enää sovi langeta maahan. Eron teki Kristus – Jumala oli tullut ihmiseksi. (2014b, 92; 2014a, 78)

”Tullessaan maan päälle Jeesus yhdisti taivaan ja maan Jumalan kirkkauden kunniaksi. Paimenet ja enkelit lauloivat ikään kuin samasta virsikirjasta. Laulu, jonka enkelit opettivat paimenille, Gloria, on yhä osa kirkon rituaalia sunnuntaimessussa.” (2014b, 92)

Pyhäin yhteys

Nimestään huolimatta Hahnin Angels and Saints ei kerro meille paljoakaan yllä sanottua enempää enkeleistä, vaan yhtä lukua lukuun ottamatta koko kirja on omistettu pyhille. Neljä lukua käsittelee pyhyyttä ja pyhimyksiä yleisemmin, mutta kirjan pääosa esittelee yksittäisiä pyhimyksiä kuten Moosesta (tiesitkös, että hänkin on pyhimys?!), Tuomas Akvinolaista ja Josemaría Escrivá de Balagueria.

Mielestäni paras yksittäinen kohta näissä pyhimysesittelyissä oli se, kuinka Hahn esitteli usein väärinymmärretyn Tuomas Akvinolaisen.

”Hän oli 13. vuosisadan pappi, vastaperustetun saarnaajien sääntökunnan eli dominikaanien jäsen. Hän polveutui Etelä-Italian aristokratiasta. Hän oli hiljainen ja taipuvainen tieteelliseen tutkimukseen ja kirjoittamiseen. Hän opetti monta vuotta teologiaa Pariisin yliopistossa. Hän oli tuottelias kirjoittaja, hän saneli useille sihteereille samanaikaisesti. Hän tuotti aikuiselämässään tuhansia sanoja päivässä. (…) Tuomas on syvimmiltään raamattuteologi. Itse asiassa monet hänen elämäkerroistaan kertovat, että Tuomas olisi halunnut itseään kuvailtavan ensisijaisesti Raamatun opettajaksi.” (2014a, 145–146)

Valitettavasti Tuomaan teologian esittely ei kuitenkaan (taaskaan) sytyttänyt, paljon inspiroivampaa oli lukea luvut Paavalista, Ignatioksesta, Irenaeuksesta ja Hieronymuksesta. Huomaan muuten saman kuin Hahn, nimittäin että ”valitsemani pyhimykset ovat yleensä sellaisia, joiden kanssa minulla on jotain yhteistä. Useimmat ovat opettajia, tutkijoita ja kirjoittajia.” (2014a, 12)

Kirjan tärkein anti on mielestäni sen välittämä laaja-alainen visio pyhäin yhteydestä. Ennen kuin ruvetaan puhumaan pyhimyksille osoitetuista rukouksista, ne täytyy asettaa paljon laajempaan tämän- ja tuonpuoleisuuden välisten yhteyksien kontekstiin. Hahn selvittelee, mitä meille on aiheesta ilmoitettu.

Jeesuksen kertomus tai vertaus Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä (Luuk. 16) osoittaa, että kuolleet ovat tietoisia sekä toisistaan että maanpäällisestä elämästä. He muistavat maanpäälliset päivänsä sekä ihmis- ja perhesuhteensa. Sen lisäksi he pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa. (2014a, 58)

Listattuaan Vanhan testamentin uskonsankareita Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että meitä ympäröi todistajien pilvi (Hepr. 12:1) – he eivät ole muistolaattoja, vaan he ympäröivät meitä ja katsovat meitä, he osallistuvat liturgiaamme (tai toisinpäin, Hepr. 12:22–24). Kuten Ilmestyskirja osoittaa, he laulavat jatkuvasti ”Pyhä, Pyhä, Pyhä” (Sanctus) ja ”Halleluja” (Alleluia) -hymnejä ”Jumalan Karitsalle” (Agnus Dei).

Ilmestyskirjassa on myös kohta, jossa marttyyrien sielut huutavat Jumalalle ja pyytävät häneltä oikeudenmukaista tuomiota maan päälle. (Ilm. 6:9–10) Jumala kuulee huudon ja vastaa siihen (6:11). Pyhien rukoukset sekoittuvat suitsukkeeseen ja nousevat enkelin kädestä Jumalan eteen (8:4).

Vastauksena pyhien rukouksiin Jumala käskee taivaallisia pappeja puhaltamaan torviinsa, mikä aiheuttaa sarjan tapahtumia maan päällä. Pyhäin yhteyttä ja pyhien esirukousten tehokkuutta ei Uudessa testamentissa yritetä todistella eikä siitä väitellä, se vain oletetaan ja sitä kuvaillaan. (2014a, 61)

Jos ja kun kerran tuonpuoleiseen siirtyneet pyhät ovat tietoisia meistä, seuraavat meitä, palvovat Jumalaa meidän kanssamme ja rukoilevat puolestamme, mikä tulisi olla meidän asenteemme heitä kohtaan? Luonnollisesti meidänkin tulisi olla tietoisia heistä, kiittää heitä heidän rukouksistaan ja kutsua heitä apuun todistajinamme. (2014a, 65)

”Minun on myönnettävä, että kun olin protestantti, pidin tätä käsittämättömänä. Olin oppinut erilaisen – ja hyvin valikoivan – tavan lukea Raamattua. Mutta nyt, kun olen ollut kirkossa yli neljännesvuosisadan, minusta on pikemminkin outoa, että joktut kristityt eivät osoita pyhimyksille harrasta kunnioitusta.” (2014a, 66)

51FExJIaC7L._SY344_BO1,204,203,200_ 91lHTTpb5dL._SL1500_

 

Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

29.12.2014

Heikki Räisäsen muistelmateos Taistelua ja tulkintaa oli kyllä yksi tämän vuoden antoisimmista lukukokemuksista, ja siitä riittää mielenkiintoista kerrottavaa vielä kolmanteen postaukseen.

Kirjasta selvisi paljon sellaista Räisäsen urasta, mistä en aiemmin tiennyt yhtikäs mitään. En tiennyt Räisäsen aktiivisesta ajasta Teologisen Aikakauskirjan toimituskunnassa ja Vartijan päätoimittajana, hänen mukanaolostaan Uusi testamentti nykysuomeksi -käännöksessä (joka osaltaan vauhditti vuoden 1992 kirkkoraamattukäännöstä) sekä bibliodraamassa, jota hän vei uusiin suuntiin eksegeettisellä tietämyksellään ja luovuudellaan.

En myöskään tiennyt Räisäsen merkittävästä vaikutuksesta teologisen tiedekunnan professorivalintoihin. Mielenkiintoinen tieto oli se, että Räisänen kirjoitti konsistorille ja puolsi tiedekuntaneuvostoa vastaan Miikka Ruokasen valintaa dogmatiikan professoriksi. Hän teki näin akateemisin perustein; Ruokasen omaa teologiaa (joka ajallaan päässee tarkempaan käsittelyyn tällä blogilla) kohtaan Räisänen on esittänyt terävää kritiikkiä. (s. 213–214)

Tapaus harmitti ekumeniikan professori Tuomo Mannermaata, jonka suhtautuminen Ruokaseen oli kielteinen. Räisänen toimi tiedekuntaa (ja epäsuorasti Mannermaata) vastaan myös etiikan ja uskonnonfilosofian professuuria täytettäessä. Tällöinkin Räisäsen valituksella oli vaikutusta ja oppituolin sai Mannermaan sijasta Simo Knuuttila, jonka urasta tulikin ”menestystarina” (s. 211).

Mannermaa taisi katkeroitua Räisäselle, ja se lienee osaltaan vaikuttanut näiden kahden professorin väliseen ”kirpeään debattiin” Teologisessa Aikakauskirjassa (TA).

Räisänen vs. Mannermaa

Räisänen ja Mannermaa olivat debatoineet jo viime viikolla mainitun kuuluisan raamattuluennon jälkeen, mutta ikimuistoinen kahden professorin kirjallinen debatti syttyi TA 4/1985:ssä ja jatkui viidessä numerossa. Kari Latvus on luonnehtinut sitä näin: ”Uskomaton sarja pitkiä, petiitillä painettuja artikkeleita: pieni fontti ja olematon rivinväli, tarkoitettu siis vain asiaan vihkiytyneille.” (s. 264)

Räisänen tunnustaa muistelmakirjassaan jälkeenpäin, ettei ole erityisen ylpeä omasta osuudestaan. Väittelyssä mentiin henkilökohtaisuuksiin kyseenalaistamalla vastapuolen asiantuntemus. Mannermaa tosin aloitti väittelyn heti värittyneellä sävelellä. Räisänen sanoo olevansa iloinen siitä, että Mannermaan seuraaja ekumeniikan professorina, Risto Saarinen, on arvioinut Räisäsen työtä päinvastaisesti kuin edeltäjänsä. (s. 264)

Debatin ydinongelma keskittyi Mannermaan kysymykseen ”katedraali vai kiviraunio?” – Mannermaan mukaan Raamatun maailma on kuin keskiaikainen katedraali, mutta Räisänen tekee siitä kiviraunion. Räisänen esitti vastauksessaan James Dunniin ja Ernst Käsemanniin vedoten, että Uuden testamentin kaanon ei luo pohjaa kirkon ykseydelle vaan tunnustuskuntien moninaisuudelle. (s. 265)

Räisänen ei hyväksy puhetta kivirauniosta vaan ottaa esiin kolmannen vaihtoehdon: Uusi testamentti koostuu joukosta pieniä kappeleita, jotka ovat strukturoituja, mutteivät saman mallin mukaan. Katedraali syntyi myöhemmin, kun kappelit siirrettiin sivuhuoneiksi suureen temppeliin. Päälaiva muistuttaa Johanneksen kappelia, kun taas vanhin juutalaiskristillinen kappeli jäi katedraalista kokonaan ulos. (s. 266)

En uskalla vielä kommentoida tätä debattia tarkemmin ennen kuin luen sen joskus alkuperäisenä ja kokonaan. Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja viime viikolla mainitulla ”katolisella mallilla” voisi olla siihen paljonkin sanottavaa. Mutta en vielä tunne tarpeeksi Mannermaan ajattelua, häneenkin palataan myöhemmin tällä blogilla. Käsittelyyn pääsee ajallaan myös Mannermaan oppilas Sammeli Juntunen, joka on jatkanut debattia omissa kirjoissaan (s. 267).

Räisäsen kanssa peistä ovat vääntäneet monet muutkin, sekä TA:ssa (esim. Jari Jolkkonen perisynnistä) että muilla foorumeilla (esim. Lasse Marjokorpi Uudessa Suomessa). Monet vastaväittäjät tulevat herätysliikepiireistä, kärjessä kenties Suomen teologisen instituutin (STI) tutkija Timo Eskola.

Räisänen vs. Eskola

Räisäsen ja Eskolan väliseen vääntöön on kiinnitetty tällä blogilla ennenkin huomiota (viimeksi tässä) – Räisäsen sanoin Eskola on ”pörrännyt” hänen kimpussaan parikymmentä vuotta (s. 417).

Räisänen kutsuu Eskolaa erityisen innokkaaksi (s. 263), mutta Eskolan esittämistä analyyseistä Räisänen ei ole kovin innoissaan: ”toisen ajatuksia selostetaan vähän sinne päin, mikä johtaa outoihin vääristymiin” (s. 330).

Eskolan kirjat Tulkinnan kahleissa ja sen englanninkielinen vastine Beyond Biblical Theology saavat Räisäseltä kritiikkiä vääristelystä, liioitteluista ja virheistä niin muistelmateoksessa kuin uusimmassa TA:n numerossakin (5–6/2014).

Räisänen myöntää pari Eskolan (ja muiden) osoittamaa ongelmaa, mutta kuten myös Eskolan engl. kirjan arvioinut prof. Vernon Robbins on huomannut, Eskola ”polarisoi esityksen tavalla, joka saa lukijan koko ajan epäilemään, ovatko kuvaukset tarkkoja ja reiluja”. (s. 419)

Eskola on nyt aika vaikean paikan edessä, kun hänen analyysiensä kohde on vielä elossa ja pystyy kritisoimaan väärinymmärryksiä ja vääristelyjä. Räisänen näyttää vieneen toistaiseksi pidemmän korren.

Eskola voi toki yrittää vastata, ja joka tapauksessa häneltä on vielä tulossa englanninkielinen versio tähänastisesta päätyöstään Uuden testamentin narratiivisesta teologiasta. Jää siis nähtäväksi, mihin Eskolan rahkeet kansainvälisellä areenalla vielä riittävät.

Toisin kuin Eskola, Räisänen on jo päätyönsä tehnyt, ja hänen akateemista uraansa voidaan nyt arvioida kokonaisuudessaan. Seuraavassa esittelenkin muutamia hänen kiistattomista meriiteistään kansainvälisenä huippueksegeettinä.

Markus ja Paavali

Jo graduaikanaan Räisänen oli kiinnittänyt huomiota Markuksen evankeliumin Messias-salaisuuteen, joka on tunnettu aihe Uuden testamentin tutkimuksessa. Tästä aiheesta Räisänen julkaisi ensin suomen-, sitten saksan- ja lopuksi englanninkielisen tutkimuksen. Näistä viimeisin ja ”lopullisin” (The Messianic Secret in Mark’s Gospel) ilmestyi vuonna 1990.

Räisäsen työ otettiin kansainvälisesti erittäin myönteisesti vastaan. Esimerkiksi Quentin Quesnell arvioi Catholic Biblical Quarterly -lehdessä: ”Jokaisen, joka haluaa ymmärtää Markusta, pitäisi käydä läpi kaikki Räisäsen pohdinnat ja havainnot. Ne ovat aina ajattelemisen arvoisia, silloinkin kun joutuu olemaan eri mieltä, ja ne ansaitsevat aina vakavan vastauksen.” (s. 162)

Räisäsen oman arvion mukaan hän on ”kohtuullisen uskottavasti osoittanut, millaiset evankeliumin tulkinnat eivät käy” (s. 164). Sen sijaan hän ei aihetta tutkittuaankaan päässyt oikein selvyyteen siitä, mistä Markuksen Messias-salaisuudessa varsinaisesti on kysymys (s. 158).

Messias-salaisuus ei vaikuttanut niin keskeiseltä kuin oli oletettu, salaisuus vaihtui välillä erikoisesti messiaaniseen avoimuuteen. Räisänen löysi siis niitä kuuluisia ristiriitoja. Mutta kuten eräs arvioija sanoi, tekstit tuntuivat ohjaavan häntä eikä toisinpäin. (s. 158–159)

Mielenkiintoista tässä on se, miten Räisänen on ollut kaikessa ristiriitojen analysoimisessakin avoin kritiikille ja muuttanut sen johdosta käsityksiään ja lähestymistapaansa. Sivulla 161 Räisänen kertoo lähestymistapansa muutoksesta englanninkielisessä versiossa:

”Näkemykseni tradition ja redaktion suhteesta – siitä, mitä Markus oli saanut traditiosta ja mitä hän oli itse muuttanut tai lisännyt – oli jonkin verran muuttunut saamani kritiikin johdosta ja varsinkin siksi, että olin tällä välin joutunut pohtimaan Paavalin tekstien ristiriitaisuuksia. Enää en rohjennut tehdä yhtä suoria päätelmiä tekstin syntyvaiheista ajatuksellisten jännitteiden perusteella. Markus oli saattanut lisätä tekstiin myös keskenään ristiriitaisia elementtejä.”

Mainittu Paavali-linkki viittaa tietysti kirjaan Paul and the Law, josta on niin ikään kaksi versiota, ensimmäinen (1983) ja toinen (1987) laitos. Tässäkin prosessissa Räisänen otti vastaan kritiikkiä ja korjasi päätelmiään. Sitaatti sivulta 189:

”Olen tähdentänyt, että Paavalin ajattelu on prosessissa. Kirjan ensimmäisessä painoksessa etsin selitystä lähinnä psykologisista tekijöistä. Toisessa (…) totean kuitenkin epäjohdonmukaisuuden johtuvan perimmältään siitä, että apostolin käsittelemä ongelma on mahdoton ratkaista. Paavali yrittää yhtaikaa tehdä oikeutta sekä juutalaiselle traditiolleen että uudelle kokemukselleen kristittyjen parissa. Yritys pitää samanaikaisesti voimassa toisaalta raamatullinen Israel-keskeinen lakihurskaus ja toisaalta vakaumus, että Kristus merkitsee sekä lain että Israelin erityisaseman loppua, johtaa väistämättä ristiriitoihin.”

Räisäsen mielenkiintonen havainto hänen Paavali-tutkimuksestaan on se, että katoliset kollegat ovat suhtautuneet siihen evankelisia suopeammin. Teologisesti orientoituneille luterilaisille Paavalin opetus uskonvanhurskaudesta on kaikki kaikessa, katolilaisilla on asian suhteen vähemmän dogmaattisia ennakkoluuloja. Münsterin katolisten eksegeettien mukaan Räisäsen työllä on ollut valtava merkitys ekumeeniselle keskustelulle Paavalista. (s. 204)

Muistelmista käy ilmi, kuinka monet maailman johtavat teologit, sekä ystävät (erityisesti E. P. Sanders) että kriitikot, ovat arvostaneet Räisäsen kirjoja ja nauttineet niiden luettavuudesta. Jos Räisäsen muistelmateoksesta pitää jotain kriittistä sanoa, se on ehkä se liiallinen huomio ja tila, joka hänestä kirjoitetuille positiivisille arvioille annetaan. Toisaalta kukaan ei voi kaiken tämän luettuaan kiistää Räisäsen arvoa maailmanlaajuisesti arvostettuna huippututkijana.

Koraani ja mormonit

Jos Räisäsellä on ollut ekumeenista merkitystä, niin sama pätee kenties yllättäen myös uskontojenväliseen dialogiin. Räisänen on ehtinyt kaikenlaista – hän on tutkinut Raamatun lisäksi muitakin pyhiä kirjoja, erityisesti Koraania ja myös mormoniprofeetta Joseph Smithin raamatunkäännöstä.

Räisänen julkaisi jo 1970-luvun alussa lyhyet tutkimukset Koraanin Jeesus-kuvasta ja predestinaatiokäsityksestä. Hän törmäsi kirjallisuutta tutkiessaan usein ”kotiin päin vetämisen” ilmiöön: ”Kun Allah eksyttää kenet tahtoo, hän on mielivaltainen despootti, mutta kun Jahve paaduttaa kenet tahtoo, kysymys on majesteettisesta pyhyydestä.” (s. 145)

Tämäntyyppiset Räisäsen kriittiset huomiot (joita riittää runsaasti ja pitkäksi aikaa pohdittavaksi!) ovat aivan valideja ja vakavasti otettavia, vaikka kuinka ei tykkäisi siitä, että hän tuo aina esiin ristiriitoja ja ongelmia. Paljon on meillä jokaisella joka tapauksessa opittavaa ja parannettavaa, ei vähiten ”reilussa pelissä”, jota Räisänen usein peräänkuuluttaa.

Räisänen on toivonut tietysti Koraanin historiallis-kriittistä tutkimusta, minkä mahdollisuudesta muslimit ovat väitelleet. Ehkä yllättäen muslimeilta on tullut positiivista palautetta Räisäsen teoksista (ks. s. 145–149). Sama pätee myös mormoneihin, jotka innostuivat sen verran Räisäsen TA-artikkelista ”Joseph Smith ja Raamattu”, että kustansivat hänelle matkan Tukholman tuolloin vastavalmistuneeseen mormonitemppeliin. (s. 355)

Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

Heikki Räisäsen muistelmia käsittelevä artikkelisarja saa nyt päätöksensä. Räisäsen käsittely ei kuitenkaan pääty, sillä kirja on inspiroinut lukemaan hänen muutakin tuotantoaan, johon palataan myöhemmin.

Muistelmakirjan saldona on tosiaan vähintäänkin sen tajuaminen, kuinka kova nimi Räisänen on ollut ja on maailmanlaajuisessa teologisessa tutkimuksessa. Kaikesta ei tarvitse tykätä eikä kaikkea hyväksyä, mutta paljon voi silti oppia, ja painavaa ajateltavaa saa joka tapauksessa.

”Yksi maallikon kommentti erään tilaisuuden jälkeen on erityisesti jäänyt mieleen: joku ahdistuu aina. Yhdet ahdistuvat, jos aroista asioista puhutaan; toiset ahdistuvat, jos niistä ei puhuta.” (s. 254)

Mutta miten ihmeessä mikään tästä liittyy prinsessa Victoriaan? No, sivulta 385 alkaen Räisänen kertoo saamistaan palkinnoista ja tunnustuksista. Kunnioitettavin ja samalla hauskin on seuraava juttu (s. 388–389), joka saa loppusilauksena ja -kevennyksenä päättää tämän kirjan käsittelyn:

”Alkuvuodesta 2006 sain postia Tukholmasta. Olin samana keväänä menossa kaupunkiin pienimuotoiseen teologikokoukseen ja luulin kirjeen koskevan sitä. Puolihuolimaton vilkaisu paljasti, että tulossa oli juhlaillallinen, asuna frakki. Mitä ihmettä, en lähde tuon takia raahaamaan juhlatamineita, tuumin ja olin vähällä heittää kirjeen roskiin. Onneksi katsoin tarkemmin.

Kirje ei ollutkaan teologikokouksen järjestäjiltä, vaan Ruotsin kuninkaalliselta kaunokirjallisuusakatemialta. (…) Kirje kertoi, että minulle oli myönnetty Gad Rausing -palkinto, 800 000 Ruotsin kruunua. Palkinto oli otettava henkilökohtaisesti vastaan akatemian juhlakokouksessa maaliskuussa.

Tätä varten kannatti jo pakata isävainaan frakkikin. Tuijotin palkintosummaa silmät pyöreinä. (…) Kesämökkilainan sai maksettua, ja sukanvarteenkin jäi pahan päivän varaa.

En ollut koskaan kuullut Gad Rausing-palkinnosta, ja uusi asia se olikin, jaettu ensi kerran vuonna 2003. Palkinto oli tarkoitettu pohjoismaisille humanisteille tunnustuksena merkittävästä tieteellisestä työstä, joka jotenkin liittyi historiaan. (…)

Palkinnonjakotilaisuus oli juhlava. Yleensä jakajana toimii kuningas, joka on akatemian suojelija. Tällä kertaa hän oli kuitenkin matkoilla. En pannut pahakseni. Oli mieluisaa vastaanottaa kunniakirja viehättävän kruununprinsessa Victorian kädestä.”

Taistelua_ja_tulkintaa

Rakentava Räisänen

22.12.2014

Heikki Räisäsen muistelmateos Taistelua ja tulkintaa alkaa käydä kunnolla nimensä veroiseksi sivulta 88 eteenpäin (alaotsikko ”Raamattukysymys: jännitys tihenee”). Viime viikolla esittelin kirjaa tähän asti, nyt päästään vihdoin käsiksi kuuluisaan raamattukäsitysluentoon ja moneen muuhun mielenkiintoiseen. Edelleen jatkan kirjan käsittelyä rakentavassa hengessä ja positiivisimpia paloja poimien.

Raamattunäkemys murtuu

Heikki Räisänen lähti 1970 Harvardiin ja osallistui USA:ssa myös ensimmäistä kertaa alansa kansainväliseen konferenssiin. Kokemus oli Räisäselle innostava, mistä kertovat kotimaahan lähetetyt kirjeet: ”Yhtenä päivänä istui pöydän ympärillä parikymmentä ukkoa, jotka osasivat Markuksen evankeliumin ulkoa jaenumerointia myöten.” (s. 95)

USA:ssa Räisänen painiskeli myös raamattunäkemysongelman kanssa. Kuinka eksegetiikan löydöt sopivat yhteen sen ajatuksen kanssa, että Raamattu olisi jollain lailla Jumalan ilmoitusta? Eikö olisi parempi puhua todistuksesta ja tulkinnasta kuin ilmoituksesta? Räisänen pohti asioita mm. kirjekaverinsa ja kollegansa Timo Veijolan kanssa. Räisäsen ongelma kiteytyy kirjeissä seuraavasti:

”Kaikki interpretoivat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kysymys on: millä perusteella voimme pitää jotakin näistä interpretaatioista (…) itsellemme normatiivisena? Tai miten normatiiviset osat löydetään, jos/kun kokonaisuus ei sitä ole? Valtavan uudelleeninterpretaation esittää myös Muhammed, joka esiintyy vielä suuremmin auktoriteettivaatimuksin kuin UT:n kirjoittajista yksikään. Cur alii, alii non? (…) En siis pääse arkkihereettisistä ajatuksistani, että ainoa minun järkeeni käypä raamattukäsitys on radikaalisti selektiivis-subjektiivis-relativistinen (…).” (s. 98)

Räisänen tuli ajatustensa kanssa julkisuuteen pitämällä historiallisen kohuesitelmänsä Suomen Eksegeettisessä Seurassa 8. marraskuuta 1971. Risto Lauha houkutteli Räisäsen pitämään esitelmän, jonka aiempia versioita oli kuultu jo muualla.

Räisänen pohti esitelmässään sitä, että ”raamatullisinkin” nykyteologia on valikoivaa uudelleentulkintaa, myönnettiinpä sitä tai ei. Jos näin on, ”kenelle todellisuudessa kuuluu arvovalta? Eikö omalle ajattelulle tai kokemukselle?” (s. 106) Räisänen ei siis nähnyt Raamatussa enää ”ilmoitusta” vaan ”inspiraation lähteen, virikkeiden antajan” (s. 107).

Räisänen ehdotti systemaattiselle teologialle reseptiksi ”raamatullista relativismia”. Nyt hän sanoo ilmaisussa olleen toivomisen varaa, ja muitakin laiminlyöntejä hän tunnustaa. Ehkä olisi pitänyt vain esitellä ongelma ilman ratkaisuyrityksiä. Tarkoitus ei ollut vaatia Suomen kirkkoa muuttamaan opetustaan: ”minulle riittää, jos ongelmat otetaan vakavasti”. (s. 106–107)

Luennon jälkeisessä keskustelussa seniorieksegeetit Ilmari Soisalon-Soininen ja Aarre Lauha pitivät esitelmää heti historiallisena, vaikka eivät voineetkaan yhtyä sen päätelmiin. Räisäsen mukaan Soisalon-Soininen lausui jotenkin näin: ”Noin juuri minunkin pitäisi ajatella, jos käsittelisin uskon asioita samalla tavalla kuin tutkijana käsittelen Raamattua. Mutta minä en voi, jokin panee vastaan.” (s. 109)

Pian tämän jälkeen Suomen Kuvalehden 30-vuotishaastattelussa Räisänen astui ”peruuttamattomasti Rubiconin yli” annettuaan ymmärtää, ettei Jeesus hänen mielestään varmaankaan noussut kuolleista. ”Asia on kuitenkin sen verran arka, että olen yleensä karttanut sen ottamista puheeksi.” (s. 114)

Teinosen tie ja ”traditiofundamentalismi”

Katolisena dogmatiikan jatko-opiskelijana kiinnitin Räisäsen muistelmissa tietysti erityistä huomiota siihen, miten dogmatiikan professori, myöhemmin katoliseksi kääntynyt Seppo A. Teinonen suhtautui Räisäseen ja raamattukysymykseen.

Teinonen ei koskaan lähtenyt sotaan Räisästä vastaan vaan piti välit sivistyneinä, Teinoselle tyypillisesti ripauksella huumoria. ”Teinonen otsikoikin (…) lähettämänsä kirjelappusen sanoilla cher enfant terrible, rakas kauhea lapsi.” (s. 113) Räisäsen karonkasta Teinonen oli kieltäytynyt kohteliaasti sanoen, että oli ”kohtuutonta panna vararikon partaalla oleva väittelijä kustantamaan illallinen koko tiedekunnalle” (s. 390).

Teinonen varoitti Räisästä, että jos hänen kohuluentonsa julkaistaisiin Teologisessa Aikakauskirjassa, se leimaisi Räisäsen lopullisesti.  Teinonen oli viisas, sillä näin juuri kävi: ”Kiista Raamatun tulkinnasta on vuosikymmenien ajan henkilöitynyt minuun.” (s. 111) Mutta mikä oli Teinosen kanta kiistaan, mitkä itse asiassa ovat vaihtoehdot mainitussa kiistassa?

Vaihtoehdot käyvät ilmi muutamassa kohdassa Räisäsen muistelmakirjaa. Seurakuntaopiston johtaja tohtori Antti Alhonsaari esitti asian niin, että oli ”oikeastaan vain kaksi ratkaisulinjaa”. ”Toinen oli professori Teinosen ja kumppanien sinänsä rakentava ’kirkolliskorosteinen’ ratkaisu (…) Toinen ratkaisulinja kulkee niitä suuntia mitä Heikki Räisänen esitti Teol. Aikakauskirjassa 1972.” (s. 119)

Sama käy ilmi Räisäsen omista pohdinnoista. Fundamentalismi ei käy, sillä se ”vaatii silmien perusteellista sulkemista asioilta”. Mutta fundamentalismin ja radikaalin relativismin lisäksi on toinenkin vaihtoehto: ”Toisaalla on katolinen ’alussa oli kirkko’ -malli, jota nimitän traditiofundamentalismiksi.” (s. 91) Aiemmin siteeraamassani kirjeessä Veijolalle Räisänen pistää sulkeisiin Cur alii, alii non? -kysymyksen perään seuraavan myönnytyksen: ”Traditiofundamentalismi Kirkkoineen tietysti ratkaisee kaiken.” (s. 98)

Miksi katolinen malli ei sitten kelpaa? Siinäkin edellytetään statukseen perustuvan ulkoisen auktoriteetin tunnustamista riippumatta siitä, vakuuttaako asia omalla painollaan.” (s. 91) Alhonsaari kiteyttää, että ”ei ole mitään perustetta, jolla tällaista arvovaltaa voitaisiin antaa Traditiolle”. (s. 119)

Tässä kaikki huomio, jonka katolinen malli Räisäsen muistelmissa saa. Tai no oikeastaan termi ”traditiofundamentalismi” esiintyy myös neitseestäsyntymisdebatissa, kun Räisänen kritisoi Leino Hassista: ”Raamattufundamentalismia voin hyvin ymmärtää, traditiofundamentalismia en.” (s. 80)

Näin se tämän kirjan perusteella näyttää valitettavasti olevan! Räisänen sivuuttaa valtavan suuren teologisen perusvaihtoehdon ja monien maailman johtavien teologien sille antamat perustelut yhdellä virkkeellä, tai jopa yhdellä sanalla: kutsutaan sitä vain fundamentalismiksi ja annetaan olla.

Tietenkään katolinen malli (Ratzinger, Congar ym.) ei ole mitään fundamentalismia. Traditioon on voinut kertyä kaikenlaista vähemmän kuin täydellistä ainesta, sitä voi kritisoida ja toisaalta ymmärtää aina entistä syvemmin palaamalla lähteille ja ottamalla huomioon uudet tilanteet (Vatikaani II:n periaatteet ressourcement ja aggiornamento). Katolinen malli sopii itse asiassa aika hyvin Räisäsen hermeneuttiseen avaimeen ”traditio-kokemus-tulkinta”.

Voi hyvin olla, kuten Räisäsen kirjasta saa kuvan, että Teinonen ja kumppanit eivät ole olleet tarpeeksi kiinnostuneet eksegetiikasta. Silti mietityttää, onko perinteisen ”oikeaoppisen” kirkollisen hermeneutiikan malli ollut Suomessa niin vähän esillä, niin heikosti perusteltu ja niin biblisismin varjossa, että sen voi ohittaa näin vähällä? Myöhemmin ainakin esim. Juha Pihkala, Sammeli Juntunen ja Kari Kuula ovat jotain oikeansuuntaista tämän asian eteen tehneet.

Rakentava Räisänen

Vaikka Räisänen on joutunut ”hajottajan” ja ”repijän” maineeseen ja vaikka hän välillä kieltämättä syyllistyy yli- ja laiminlyönteihin (minkä hän itsekin silloin tällöin myöntää), on hän silti halunnut pysyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä ja sen pappina. Kun asiaa katsotaan Räisäsen omasta näkökulmasta, voidaan löytää yllättävänkin ”rakentava” Räisänen.

Vaikka ”järjen tasolla ero [pappisvirasta] tuntui loogiselta päätelmältä”, tunnetasolla Räisänen joutui saman ongelman eteen kuin Soisalon-Soininen tekstejä tulkitessa: ”Näinhän minun oikeastaan pitäisi, mutta minä en voi, jokin panee vastaan.” (s. 117)

Kiistan käydessä kuumimmillaan Räisänen piti Munkkiniemen kirkossa esitelmän, jossa hän pyrki pitämään enemmän esillä myös positiivisia näköaloja: Raamattu edustaa ”sitä hengellistä perinnettä, jossa oman elämäni juuret ovat”. Tähän perinteeseen sisältyy kriittisiä ja vapauttavia voimia, jotka voisi pelkistää sellaisiin sanoihin kuin ”totuus, vapaus, rakkaus ja ilo”. ”Tunnen, että elämääni kannattelee voima, joka ei ole lähtöisin minusta, ja se riittää minulle”. (s. 117)

Kantelut Räisästä vastaan eivät ole tuottaneet tulosta, sillä hän on halunnut pysyä pappisvirassa, eikä hän ole ajanut uskontunnustuksen eikä opin uudistamista: ”En minä uudistaisi edes virsikirjaa.” (s. 259) Räisänen on vain halunnut keskustelua siitä, voisiko Raamattua tulkita kirkossa väljemmin.

Räisänen on jatkanut saarnaamista ja kirkollisten toimitusten toimittamista silloin tällöin, joskus kiitettävänkin konservatiivisesti: ”Kasteen yhteydessä olen kuitenkin aina pitäytynyt kaavaan ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’, jottei rituaalin pätevyydestä synny epäilyksiä.” (s. 289)

Kirjan loppupuolella Räisänen palaa nykyiseen vakaumukseensa ”kulttuurikristittynä”. Miksi pitää itseään kristittynä, jos ei enää usko neitseestäsyntymisen ja ylösnousemuksen historiallisuuteen?

”Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? (…) Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. (…) Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei juuri poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.” (s. 424)

Vaikka tätä voisi lähteä uskonnonfilosofisesti haastamaan, niin kaipa tämä perinteisemmänkin kristityn näkökulmasta on paljon parempi positio kuin hedonistinen sekularismi tai militantti ateismi. Mielestäni Eero Huovisen arvio Räisäsestä tämän 60-vuotispäivänä osuu hienosti kohdalleen. Huovinen sanoi ajattelevansa Räisästä paitsi ”suomalaisten eksegeettien kärkimiehenä ja uuden tutkijapolven ’inspiraattorina’, myös ’kirkon miehenä, sekä kriittisenä että syvimmältään solidaarisena':

”Olen kuunnellut Sinua sillä korvalla, että establishmenttia ja instituutiota kurmoottaessasikin pidät itse kristillistä uskoa ihmiselämän ydinasiana. Saatamme tietysti olla tuon uskon luonteesta eri mieltäkin, mutta se on osa elämää. Ja tässä keskustelussa meillä kaikilla on oma roolimme.” (s. 426)

Räisänen on kirkon sisäisen keskustelun lisäksi kunnostautunut jopa yhteiskunnallisena apologeettana, jos nyt vähän kotiin päin tulkiten saa tällaista ilmaisua käyttää. Tarkoitan sivulta 321 alkavaa lukua ”Seikkailijat ruotuun”, jossa Räisänen kertoo Helsingin Sanomissa käydyistä debateista assyrologian professori Simo Parpolan ja historian professori Matti Klingen kanssa.

Kabbalaa hermeneuttisena avaimena käyttävän Parpolan mukaan juutalaisuus ja kristinusko on kopioitu Assyrian uskonnosta, Klinge taas esitteli HS:ssä ruotsalaisen englannin kielen professorin Alvar Ellegårdin artikkelin, jonka mukaan Jeesus ei ollut historiallinen henkilö. Räisänen ja Veijola kritisoivat yhdessä rintamassa Parpolan teesejä, Klingelle taas vastasivat painavin argumentein Risto Uro, Eero Huovinen ja Matti Myllykoski&Heikki Räisänen.

Klinge perääntyi argumenttivyöryn edessä, mutta Ellegårdin teesit jäivät nähtävästi elämään suomenruotsalaisella puolella. Tähän liittyy debatin jatko presidenttiehdokas Elisabeth Rehnin kommentin siivittämänä, mutta se ei tuonut argumenttien tasolla mukaan mitään uutta. Sen sijaan mielenkiintoinen (ja vähän traaginenkin) on seuraava tapaus:

”Maistiaisia sain enoni Erkki Itkosen muistotilaisuudessa toukokuussa, kun itse akateemikko Georg Henrik von Wright puhui kahvipöydässä Ellegårdin kirjoittelusta ikään kuin vakavana tutkimuksena. Oli lähes järkyttävää kuulla maailmanluokan filosofin puhuvan pehmeitä. Terävinkään filosofinen kyky ei auta, jos perusfaktat eivät ole hallussa.” (s. 325)

Toinen suuri suomalainen filosofi Esa Saarinen puolestaan sai Räisäsestä ratkaisevan suunnannäyttäjän, tosin ehkä hieman yllättävällä tavalla. Saarinen oli aikeissa lähteä opiskelemaan teologiaa, mutta hänellä oli kriittisiä ajatuksia, joita ei katsottu suopeasti kirkon nuorten parissa. Saarinen innostui Räisänen SK-haastattelusta ja kävi juttusilla.

Räisänen taisi näköjään varoitella, että ”teologisella uralla voi tällä asenteella kyllä tulla hankaluuksiakin”, ja Saarinen kertoi Räisäselle sähköpostissa 2012 valinneensa lopulta filosofian ”keskeisesti johtuen sinun epäsuosituksestasi”. Saarinen jatkaa: ”Kun nyt ajattelen, merkityksesi on ollut huomattava omaan kehitykseeni. Ilmensit ja henkilöit huipputason älyllistä, tutkimusperusteista otetta elämänfilosofisessa kentässä.” (s. 119)

Toinen väliarvio

Tässä artikkelisarjan toisessa osassa ehdittiin luoda katsaus Räisäsen raamattunäkemyksen murtumiseen ja siihen, kuinka hän on kuitenkin halunnut pysyä (kulttuuri-)kristittynä ja kirkon pappina. Jälleen tarkoitus on ollut ymmärtää Räisästä hänen omilla ehdoillaan ja katsoa, mitä positiivista hänellä on ollut annettavanaan.

Räisäsen ansiot naiivin fundamentalismin kaatajana tunnustetaan laajasti. Kirkollinen ja ekumeeninen teologi ja Räisäsen kriitikko Sammeli Juntunen sanoo, että Suomessa tarvittiin Räisäsen vastalääkettä vääränlaiselle Raamatun kunnioitukselle, joka sanainspiraatio-oppeineen aiheuttaa ihmisille turhia älyllisiä paineita historiallisten ja luonnontieteellisten ongelmien edessä. (s. 224)

Viidennen herätysliikkeen piiristä otettakoon esimerkiksi vielä Räisäs-kriittisen STI:n entinen pääsihteeri Eero Junkkaala. Hän kertoo päässeensä osin Räisäsen ansiosta eroon ”saarnivaaralaisesta fundamentalismista”, ja nykyään hän voi todeta, että ”jyrkät asenteet Raamatun tieteellistä, historiallis-kriittistä tutkimusta kohtaan ovat eilispäivää” (s. 222).

Olen tässä keskittynyt Räisäs-ilmiön positiiviseen reseptioon ja jättänyt sivuun erilaiset negatiiviset reaktiot mm. Räisäsen kohuluentoon. Kuten Räisänen itse on myöntänyt, hän on osasyyllinen väärinkäsityksiin ja debatin kärjistymiseen, mutta välillä häntä vastaan on myös hyökätty epäreilusti leimaamalla, päivittelemällä ja uhkailemalla sen sijaan, että olisi keskusteltu itse asioista ja argumenteista.

Yksi tärkeä poikkeus on tietysti kuuluisa Teologisessa Aikakauskirjassa käyty debatti professori Tuomo Mannermaan kanssa, johon päästään artikkelisarjan seuraavassa osassa. Lisäksi on vielä käsiteltävä Räisäsen vääntöä STI:n tutkijan Timo Eskolan kanssa, johon on viitattu tällä blogilla muutamaan otteeseen. Näiden eeppisten debattien lisäksi kirjassa on vielä paljon muutakin mielenkiintoista, joten saa nähdä, kuinka pitkäksi sarja venyy. Mutta nyt on lähdettävä joulun viettohon, palataan asiaan viikon kuluttua.

P.S. Loppukevennys: Tiedättekö, mihin Räisänen menisi joulukirkkoon, jos saisi valita?

”Unitaarinen oppi ja körttiläinen eetos olisivat lyömätön yhdistelmä – kun vain jossain (lähellä) olisi sellainen kirkko…” (s. 101)

Taistelua_ja_tulkintaa

Heikki Räisäsen historia

15.12.2014

Suomalaisia teologeja käsittelevä artikkelisarjani jatkuu nyt syrjähypyllä eksegetiikan puolelle. Sain luettua Suomen varmasti tunnetuimman raamatuntutkijan Heikki Räisäsen tuoreen muistelmateoksen Taistelua ja tulkintaa – raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014), joka ansaitusti pääsi myös Vuoden kristillinen kirja -kilpailun finaaliin.

Yli 400-sivuinen kirja on mukaansatempaava, taitavasti ja hauskasti kirjoitettu, ja se sisältää arvokasta tietoa siitä, mitä kaikkea Suomen teologisessa, kirkollisessa ja yhteiskunnallisessakin keskustelussa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Lisäksi se auttaa luonnollisesti ymmärtämään Räisäsen persoonaa ja ajattelua.

Räisäsen lapsuus ja nuoruus

Räisänen oli teologinen nero jo taaperona, mutta alakoulukäisenä hän teki anteeksiantamattoman synnin:

”[S]ijoitin mielessäni Pyhän Hengen ’Antti pantin’ paikalle loruun ’Antti pantti pakana / istuu oven takana / mitä siellä tekemässä / kissanpoikia pesemässä’. Yritin kyllä vastustaa kiusausta, mutta eihän ajatuksilleen mitään mahtanut: tein Pyhästä Hengestä pakanan. Pilkkasin! Tulinen helvetti odotti, vuorenvarmasti.” (s. 17)

Ahdistus helpotti, kun nuori Heikki sai synnin tunnustettua äidilleen, mutta tapaus antaa vanhalle Räisäselle tilaisuuden myös Raamatun eettiseen kritiikkiin (yksi Räisäsen projekteista, johon vielä myöhemmin palataan): ”Olin liittynyt niiden pitkään ketjuun, jotka ovat kauan kantaneet ahdistusta kuvitellusta anteeksiantamattomasta synnistä. Jotkut ovat riistäneet itseltään hengen tämän asian takia.”

Lukiovaiheessa huomaan tärkeitä yhtäläisyyksiä Räisäsen ja itseni välillä. Ensinnäkin olemme molemmat käyneet Ressun lukion (Räisänen valittiin vuoden ressuksi 2013, kannattaa kuunnella erinomainen puhe), ja molempia meistä Ressussa kiehtoivat erityisesti kielet, ensirakkautena kummallakin ruotsi. (s. 25)

Uskonnonopettajina Räisäsellä oli Ressussa peräti kolme tulevaa teologisen tiedekunnan professoria: Seppo A. Teinonen, Olavi Castrén ja Ilmari Soisalon-Soininen. Ylioppilaskirjoituksissa Räisänen kirjoitti viisi laudaturia (voitin yhdellä!), kun äidinkielen ainekirjoitus Uuden testamentin keskeisestä sanomasta meni penkin alle. (s. 28)

Räisänen oli seurakunta-aktiivi jo teini-ikäisenä. Kysymys pelastusvarmuudesta vaivasi ja Räisänen antoi elämänsä Jeesukselle useampaankin kertaan. Tärkeitä vaikuttajia nuoren Räisäsen uskonelämässä olivat mm. Osmo Tiililä ja C. S. Lewis. Raamattu oli Räisäselle ongelmaton ja ”itsestään selvä auktoriteetti, jonka mahdollisille vaikeuksille ’nostettiin hattua’ Lutheriin viitaten” (s. 37).

Kun Räisänen oli löytänyt paikkansa seurakunnassa, pappeus alkoi pian näyttäyä ainoana uravaihtoehtona. Räisäsen pappisihanteena oli ”Jumalan Hengestä elävä saarnamies, joka ei ihmispelosta silottele syntiä, vaan pysyy kaikessa ehdottomasti Raamatun linjalla, mutta jolta ei myöskään puutu ymmärtämystä lähimmäistään kohtaan ja joka pystyy elämään nykyajassa” (s. 39). Näillä eväillä siis teologiseen.

Opinnot ja papintyö

Räisänen sai jonkinlaisen shokin luettuaan A. F. Puukon teoksen Vanhan testamentin johdanto-oppi, joka sisälsi tavanomaisia Vanhan testamentin eksegetiikan tutkimustuloksia: Mooseksen kirjat on koottu myöhemmistä lähteistä, profeettakirjoista voidaan erottaa toimittajien lisäyksiä, jne.

Puukon seuraaja Aarre Lauha opasti kuitenkin lämminhenkisenä kristittynä pelastushistorialliseen raamattukäsitykseen, jonka mukaan Raamattu on ”dynaaminen todistus Jumalan pelastusteoista todellisen historian keskellä” (s. 43).

Lauhan ja myös systemaatikko Tiililän opastuksella tästä näkemyksestä tuli pitkäksi aikaa Räisäsen omankin teologian kantava rakenne. Se korosti ”Raamatun suuria linjoja mutta salli vähemmissä asioissa huomattaviakin ’vapauksia’.” (s. 45)

Gradussaan Räisänen sai paneutua Luukkaan teologiaan. Vuonna 1964 hän hankki kreikankielisen synopsiksen, jossa Matteus, Markus ja Luukas ovat rinnakkaisilla palstoilla. Siitä alkoi elämänmittainen löytöretki, jossa hahmottui kuva evankelistoista luovina persoonina, ”jotka muokkasivat perimätietoa ja toistensa töitä (…) tulkitsivat sanomaa uudessa tilanteessa”. (s. 47)

Gradun häkellyttäviin löytöihin kuului Räisäselle uusi havainto, jonka mukaan Luukas ”ei pane panoa Jeesuksen kuoleman pelastavalle merkitykselle”. Se merkitsi tarkemmin ajateltuna sitä, että ”pari sukupolvea Jeesuksen jälkeen ihminen saattoi siis olla kristitty – ja jopa kirjoittaa kolmanneksen Uudesta testamentista – panematta painoa Jeesuksen sovituskuolemalle, joka oli niin selvästi ollut tuntemani kristinuskon keskipisteessä.” (s. 49–50)

Myöhempää Räisäs-kiistaa ajatellen tässä vaiheessa on tärkeää huomata, että Räisäsen liberaalimmat ajatukset alkoivat kehittyä aivan konkreettisen evankeliumitutkimuksen äärellä. Hän ei tuonut teksteihin mitään naturalistista filosofiaa vaan vertaili tekstejä ja teki johtopäätöksiä. Räisänen ei myöskään hypännyt fundamentalistisesta ääripäästä toiseen, vaan välissä oli vuosien maltillinen kausi.

Tähän kauteen sijoittuu Räisäsen valmistuminen ja pappisvihkimys (23-vuotiaana). Räisänen toimi papintyössä ja olisi mieluusti kertonut ihmisille pelastushistoriallisesta raamattukäsityksestä, mutta kun maallikkoja ei paljon teologia kiinnostanut, niin luontevampaa oli puhua autoista. ”Itselleni jäi tunne, että jonkin sortin ’evankelioimistyötä’ tuli tehdyksi jo pelkästään olemalla pappina normaali ihminen ihmisten joukossa.” (s. 56)

Jatko-opinnot, väitös ja esiluento

Räisänen sai 1,5 vuoden seurakuntatyön jälkeen apurahan jatko-opintoihin. Tässä vaiheessa hän tutustui Risto Lauhaan, josta tuli hänen paras ystävänsä ja lähin työtoverinsa. Opettajista tärkein oli lestadiolaistaustainen Ilmari Soisalon-Soininen, josta tuli suoranainen isähahmo.

Väitöskirjan aiheen keksi Aimo T. Nikolainen, Uuden testamentin eksegetiikan professori ja myöhempi Helsingin piispa. Räisänen kirjoitti redaktiohistoriallisen tutkielman Jeesuksen äidistä Mariasta Uudessa testamentissa. Tämä tarjosi ”ekumeenisen näköalapaikan”, nyt Räisänen pääsi tutustumaan kriittiseen katoliseen eksegetiikkaan, ”joka veti täysin vertoja protestanttiselle tutkimukselle” (s. 70).

Räisäsen keskeinen tulos oli, ettei Marian merkitys rajoitu UT:ssa neitseelliseen sikiämiseen, vaan Jeesuksen äiti esiintyy myös ”tyypillisenä ja esimerkillisenä hahmona”, tosin hyvin eri tavoin Markuksella ja Luukkaalla: edellisellä Maria edustaa epäuskoista sukupolvea, ulkopuolella olevia, kun taas Luukkaalla Maria on kristityn prototyyppi, esikuvallinen uskova. (s. 70–71)

Räisänen sai väitöskirjastaan erinomaista palautetta monelta eri taholta. Dogmatiikan professori Seppo Teinonen sanoi kirjaa ”oivalliseksi”, emerituspiispa Eelis Gulin taas huudahti uuden tähden nousseen maamme eksegetiikan taivaalle: ”Hatut pois päästä!” (s. 71)

Myös kansainväliset arvostelut olivat myönteisiä. Erityisen kiintoisa on konservatiivisen kärkinimen F. F. Brucen arvio: kyseessä oli arvokas ja ”raitis eksegeettinen työ”. Työtä ovat arvostaneet korkealle myöhemmin myös katoliset teologit Raymond E. Brown ja Otto Knoch. Jälkimmäinen heistä siteeraa Räisästä laajasti omassa Maria Raamatussa -artikkelissaan (1984):

”Knochille on ilmeisen tärkeää, että protestanttinen eksegeetti on esittänyt Marialla olevan Luukkaalle itsenäistä merkitystä uskovan esikuvana, jolloin Maria-kuva ei ole pelkkää Kristus-kuvan heijastusta.” (s. 75)

Asiantuntijapiireissä Räisäsen väitös ei synnyttänyt minkäänlaista polemiikkia, vaan sen katsottiin ”liennyttävän tunnustustenvälisiä ristiriitoja ja rakentavan siltoja” (s. 75). Suomessa syntyi kuitenkin kohu, koska Räisänen käsitteli väitöskirjassa marginaalista neitseestäsyntymistä väitöstilaisuuteen kuuluvassa esiluennossaan.

Tulenaran aiheen käsittely ei kuitenkaan johtunut mistään Räisäsen omasta antikristillisestä ohjelmasta eikä edes turhasta halusta provosoida. Kyse oli pikemminkin reaktiosta jo käynnissä olevaan debattiin ja siinä havaittuun epäreiluuteen.

Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro oli esittänyt, että ihminen tulee hyvin toimeen ilman oppeja kolminaisuudesta ja neitseestäsyntymisestä. Tätä vastaan reagoi vahvasti Kotimaa-lehden päätoimittaja Leino Hassinen. Räisänen kirjoitti vankasti argumentoidun kirjeen Hassista vastaan ja Viron puolesta, mutta Kotimaa ei julkaissut sitä. Siksi Räisänen päätyi esittämään argumenttinsa väitösluennossaan.

Räisänen ei luennon aikaan enää itse uskonut neitseestäsyntymiseen historiallisena tosiasiana. Kyse ei kuitenkaan ollut ”tietoisesta ratkaisusta”, vaan jossain vaiheessa tutkimustaan hän vain huomasi siirtyneensä niiden puolelle, jotka pitivät puhetta neitseestäsyntymisestä vain joidenkin varhaisten kristittyjen uskontulkintana. (s. 76)

Räisäsen ei puhunut neitseestäsyntymistä itseään vastaan vaan ainoastaan sen puolesta, että kirkossa voitaisiin keskustella tällaisestakin asiasta vapaasti. Hän vetosi useisiin ”rakentaviksi” tunnettuihin teologeihin, jotka eivät pitäneet neitseestäsyntymistä historiallisena tai ainakaan teologisesti keskeisenä. Räisänen ei vaadi uutta uskontunnustusta, ainoastaan tulkinnanvapautta. Sen osalta luento kiteytti ohjelman, jota Räisänen on siitä lähtien yrittänyt toteuttaa. (s. 79)

Sattumaa tai ei, vain muutamaa viikkoa Räisäsen luennon jälkeen ilmestyi Terho Pursiaisen Uusin testamentti, joka suomi neitseestäsyntymisoppia erityisen ankarasti. Räisänen itse tyytyi toivomaan avointa keskustelua, mutta yhtymäkohta Pursiaiseen on kriittisen raamatuntutkimuksen popularisoinnissa. (s. 82)

Väliarvio

Tässä vaiheessa on jo selvää, että Räisäsen muistelmateoksen esittely venyy useammalle viikolle. Päätän tämän ensimmäisen osan muutamaan ajatukseen siitä, mitä tähän asti käsitellystä pitäisi seurata.

Ensinnäkin tulisi arvostaa Räisästä ihmisenä, yhtenä meistä. Hän on ollut fiksu lapsi, totuutta etsivä nuori ja poikkeuksellisen lahjakas opiskelija. Vuosikymmenten suoranainen demonisointi on mahdollistanut tällaisenkin episodin, josta kirjassa hieman myöhemmin kerrotaan:

”Parikymmentä vuotta myöhemmin minulle soitti jonkin herätysliikkeen vaikutuksen alainen nuori mies, joka lyhyen keskustelun jälkeen lausahti vähän hämillään: ’En ole koskaan osannut ajatella, että sinä olisit ihminen.'” (s. 117)

Toiseksi Räisästä täytyy arvostaa myös teologina ja tutkijana, kuten väitöskirjan maailmanlaajuinen myönteinen asiantuntijapalaute osoittaa. Vaikka miehen kanssa ei olisikaan uskontunnustuksen tulkinnasta samaa mieltä, häneltä voi silti oppia valtavasti yhdestä sun toisesta teologisesta ja historiallisesta kysymyksestä.

Kolmanneksi on annettava todenmukainen kuva Räisäsen kehitysprosessista. Räisänen ei hypännyt fundamentalismista ”nurinpäin käännettyyn fundamentalismiin”, vaan hänen kirjoituksensa heijastavat ”jokseenkin tasaista kehitystä kohti liberaalimpaa näkemystä” (s. 69). Lisäksi olisi hyvä, jos hänen kysymyksensä otettaisiin vakavasti: ongelmat ovat olleet oikeita, ja kehitys on aivan ymmärrettävää.

On toki todettava, että katolilaisena on helpompi katsoa Räisäs-stooria kiihkottomammin, koska koko kiista ei suoraan kosketa omaa kirkkoa. Toisaalta myös luterilaiset alkavat olla pikku hiljaa samassa tilanteessa: varsinainen debatti käytiin jo 70-luvulla, nyt sukupolvea myöhemmin asiaa voitaisiin lähestyä vähän viileämmin.

70-luvun suureen raamattudebattiin ja muuhun mielenkiintoiseen palaammekin sitten ensi maanantaina.

Taistelua_ja_tulkintaa


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 357 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: