Archive for the ‘Teologia’ category

Heikki Räisäsen historia

15.12.2014

Suomalaisia teologeja käsittelevä artikkelisarjani jatkuu nyt syrjähypyllä eksegetiikan puolelle. Sain luettua Suomen varmasti tunnetuimman raamatuntutkijan Heikki Räisäsen tuoreen muistelmateoksen Taistelua ja tulkintaa – raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014), joka ansaitusti pääsi myös Vuoden kristillinen kirja -kilpailun finaaliin.

Yli 400-sivuinen kirja on mukaansatempaava, taitavasti ja hauskasti kirjoitettu, ja se sisältää arvokasta tietoa siitä, mitä kaikkea Suomen teologisessa, kirkollisessa ja yhteiskunnallisessakin keskustelussa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Lisäksi se auttaa luonnollisesti ymmärtämään Räisäsen persoonaa ja ajattelua.

Räisäsen lapsuus ja nuoruus

Räisänen oli teologinen nero jo taaperona, mutta alakoulukäisenä hän teki anteeksiantamattoman synnin:

”[S]ijoitin mielessäni Pyhän Hengen ’Antti pantin’ paikalle loruun ’Antti pantti pakana / istuu oven takana / mitä siellä tekemässä / kissanpoikia pesemässä’. Yritin kyllä vastustaa kiusausta, mutta eihän ajatuksilleen mitään mahtanut: tein Pyhästä Hengestä pakanan. Pilkkasin! Tulinen helvetti odotti, vuorenvarmasti.” (s. 17)

Ahdistus helpotti, kun nuori Heikki sai synnin tunnustettua äidilleen, mutta tapaus antaa vanhalle Räisäselle tilaisuuden myös Raamatun eettiseen kritiikkiin (yksi Räisäsen projekteista, johon vielä myöhemmin palataan): ”Olin liittynyt niiden pitkään ketjuun, jotka ovat kauan kantaneet ahdistusta kuvitellusta anteeksiantamattomasta synnistä. Jotkut ovat riistäneet itseltään hengen tämän asian takia.”

Lukiovaiheessa huomaan tärkeitä yhtäläisyyksiä Räisäsen ja itseni välillä. Ensinnäkin olemme molemmat käyneet Ressun lukion (Räisänen valittiin vuoden ressuksi 2013, kannattaa kuunnella erinomainen puhe), ja molempia meistä Ressussa kiehtoivat erityisesti kielet, ensirakkautena kummallakin ruotsi. (s. 25)

Uskonnonopettajina Räisäsellä oli Ressussa peräti kolme tulevaa teologisen tiedekunnan professoria: Seppo A. Teinonen, Olavi Castrén ja Ilmari Soisalon-Soininen. Ylioppilaskirjoituksissa Räisänen kirjoitti viisi laudaturia (voitin yhdellä!), kun äidinkielen ainekirjoitus Uuden testamentin keskeisestä sanomasta meni penkin alle. (s. 28)

Räisänen oli seurakunta-aktiivi jo teini-ikäisenä. Kysymys pelastusvarmuudesta vaivasi ja Räisänen antoi elämänsä Jeesukselle useampaankin kertaan. Tärkeitä vaikuttajia nuoren Räisäsen uskonelämässä olivat mm. Osmo Tiililä ja C. S. Lewis. Raamattu oli Räisäselle ongelmaton ja ”itsestään selvä auktoriteetti, jonka mahdollisille vaikeuksille ’nostettiin hattua’ Lutheriin viitaten” (s. 37).

Kun Räisänen oli löytänyt paikkansa seurakunnassa, pappeus alkoi pian näyttäyä ainoana uravaihtoehtona. Räisäsen pappisihanteena oli ”Jumalan Hengestä elävä saarnamies, joka ei ihmispelosta silottele syntiä, vaan pysyy kaikessa ehdottomasti Raamatun linjalla, mutta jolta ei myöskään puutu ymmärtämystä lähimmäistään kohtaan ja joka pystyy elämään nykyajassa” (s. 39). Näillä eväillä siis teologiseen.

Opinnot ja papintyö

Räisänen sai jonkinlaisen shokin luettuaan A. F. Puukon teoksen Vanhan testamentin johdanto-oppi, joka sisälsi tavanomaisia Vanhan testamentin eksegetiikan tutkimustuloksia: Mooseksen kirjat on koottu myöhemmistä lähteistä, profeettakirjoista voidaan erottaa toimittajien lisäyksiä, jne.

Puukon seuraaja Aarre Lauha opasti kuitenkin lämminhenkisenä kristittynä pelastushistorialliseen raamattukäsitykseen, jonka mukaan Raamattu on ”dynaaminen todistus Jumalan pelastusteoista todellisen historian keskellä” (s. 43).

Lauhan ja myös systemaatikko Tiililän opastuksella tästä näkemyksestä tuli pitkäksi aikaa Räisäsen omankin teologian kantava rakenne. Se korosti ”Raamatun suuria linjoja mutta salli vähemmissä asioissa huomattaviakin ’vapauksia’.” (s. 45)

Gradussaan Räisänen sai paneutua Luukkaan teologiaan. Vuonna 1964 hän hankki kreikankielisen synopsiksen, jossa Matteus, Markus ja Luukas ovat rinnakkaisilla palstoilla. Siitä alkoi elämänmittainen löytöretki, jossa hahmottui kuva evankelistoista luovina persoonina, ”jotka muokkasivat perimätietoa ja toistensa töitä (…) tulkitsivat sanomaa uudessa tilanteessa”. (s. 47)

Gradun häkellyttäviin löytöihin kuului Räisäselle uusi havainto, jonka mukaan Luukas ”ei pane panoa Jeesuksen kuoleman pelastavalle merkitykselle”. Se merkitsi tarkemmin ajateltuna sitä, että ”pari sukupolvea Jeesuksen jälkeen ihminen saattoi siis olla kristitty – ja jopa kirjoittaa kolmanneksen Uudesta testamentista – panematta painoa Jeesuksen sovituskuolemalle, joka oli niin selvästi ollut tuntemani kristinuskon keskipisteessä.” (s. 49–50)

Myöhempää Räisäs-kiistaa ajatellen tässä vaiheessa on tärkeää huomata, että Räisäsen liberaalimmat ajatukset alkoivat kehittyä aivan konkreettisen evankeliumitutkimuksen äärellä. Hän ei tuonut teksteihin mitään naturalistista filosofiaa vaan vertaili tekstejä ja teki johtopäätöksiä. Räisänen ei myöskään hypännyt fundamentalistisesta ääripäästä toiseen, vaan välissä oli vuosien maltillinen kausi.

Tähän kauteen sijoittuu Räisäsen valmistuminen ja pappisvihkimys (23-vuotiaana). Räisänen toimi papintyössä ja olisi mieluusti kertonut ihmisille pelastushistoriallisesta raamattukäsityksestä, mutta kun maallikkoja ei paljon teologia kiinnostanut, niin luontevampaa oli puhua autoista. ”Itselleni jäi tunne, että jonkin sortin ’evankelioimistyötä’ tuli tehdyksi jo pelkästään olemalla pappina normaali ihminen ihmisten joukossa.” (s. 56)

Jatko-opinnot, väitös ja esiluento

Räisänen sai 1,5 vuoden seurakuntatyön jälkeen apurahan jatko-opintoihin. Tässä vaiheessa hän tutustui Risto Lauhaan, josta tuli hänen paras ystävänsä ja lähin työtoverinsa. Opettajista tärkein oli lestadiolaistaustainen Ilmari Soisalon-Soininen, josta tuli suoranainen isähahmo.

Väitöskirjan aiheen keksi Aimo T. Nikolainen, Uuden testamentin eksegetiikan professori ja myöhempi Helsingin piispa. Räisänen kirjoitti redaktiohistoriallisen tutkielman Jeesuksen äidistä Mariasta Uudessa testamentissa. Tämä tarjosi ”ekumeenisen näköalapaikan”, nyt Räisänen pääsi tutustumaan kriittiseen katoliseen eksegetiikkaan, ”joka veti täysin vertoja protestanttiselle tutkimukselle” (s. 70).

Räisäsen keskeinen tulos oli, ettei Marian merkitys rajoitu UT:ssa neitseelliseen sikiämiseen, vaan Jeesuksen äiti esiintyy myös ”tyypillisenä ja esimerkillisenä hahmona”, tosin hyvin eri tavoin Markuksella ja Luukkaalla: edellisellä Maria edustaa epäuskoista sukupolvea, ulkopuolella olevia, kun taas Luukkaalla Maria on kristityn prototyyppi, esikuvallinen uskova. (s. 70–71)

Räisänen sai väitöskirjastaan erinomaista palautetta monelta eri taholta. Dogmatiikan professori Seppo Teinonen sanoi kirjaa ”oivalliseksi”, emerituspiispa Eelis Gulin taas huudahti uuden tähden nousseen maamme eksegetiikan taivaalle: ”Hatut pois päästä!” (s. 71)

Myös kansainväliset arvostelut olivat myönteisiä. Erityisen kiintoisa on konservatiivisen kärkinimen F. F. Brucen arvio: kyseessä oli arvokas ja ”raitis eksegeettinen työ”. Työtä ovat arvostaneet korkealle myöhemmin myös katoliset teologit Raymond E. Brown ja Otto Knoch. Jälkimmäinen heistä siteeraa Räisästä laajasti omassa Maria Raamatussa -artikkelissaan (1984):

”Knochille on ilmeisen tärkeää, että protestanttinen eksegeetti on esittänyt Marialla olevan Luukkaalle itsenäistä merkitystä uskovan esikuvana, jolloin Maria-kuva ei ole pelkkää Kristus-kuvan heijastusta.” (s. 75)

Asiantuntijapiireissä Räisäsen väitös ei synnyttänyt minkäänlaista polemiikkia, vaan sen katsottiin ”liennyttävän tunnustustenvälisiä ristiriitoja ja rakentavan siltoja” (s. 75). Suomessa syntyi kuitenkin kohu, koska Räisänen käsitteli väitöskirjassa marginaalista neitseestäsyntymistä väitöstilaisuuteen kuuluvassa esiluennossaan.

Tulenaran aiheen käsittely ei kuitenkaan johtunut mistään Räisäsen omasta antikristillisestä ohjelmasta eikä edes turhasta halusta provosoida. Kyse oli pikemminkin reaktiosta jo käynnissä olevaan debattiin ja siinä havaittuun epäreiluuteen.

Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro oli esittänyt, että ihminen tulee hyvin toimeen ilman oppeja kolminaisuudesta ja neitseestäsyntymisestä. Tätä vastaan reagoi vahvasti Kotimaa-lehden päätoimittaja Leino Hassinen. Räisänen kirjoitti vankasti argumentoidun kirjeen Hassista vastaan ja Viron puolesta, mutta Kotimaa ei julkaissut sitä. Siksi Räisänen päätyi esittämään argumenttinsa väitösluennossaan.

Räisänen ei luennon aikaan enää itse uskonut neitseestäsyntymiseen historiallisena tosiasiana. Kyse ei kuitenkaan ollut ”tietoisesta ratkaisusta”, vaan jossain vaiheessa tutkimustaan hän vain huomasi siirtyneensä niiden puolelle, jotka pitivät puhetta neitseestäsyntymisestä vain joidenkin varhaisten kristittyjen uskontulkintana. (s. 76)

Räisäsen ei puhunut neitseestäsyntymistä itseään vastaan vaan ainoastaan sen puolesta, että kirkossa voitaisiin keskustella tällaisestakin asiasta vapaasti. Hän vetosi useisiin ”rakentaviksi” tunnettuihin teologeihin, jotka eivät pitäneet neitseestäsyntymistä historiallisena tai ainakaan teologisesti keskeisenä. Räisänen ei vaadi uutta uskontunnustusta, ainoastaan tulkinnanvapautta. Sen osalta luento kiteytti ohjelman, jota Räisänen on siitä lähtien yrittänyt toteuttaa. (s. 79)

Sattumaa tai ei, vain muutamaa viikkoa Räisäsen luennon jälkeen ilmestyi Terho Pursiaisen Uusin testamentti, joka suomi neitseestäsyntymisoppia erityisen ankarasti. Räisänen itse tyytyi toivomaan avointa keskustelua, mutta yhtymäkohta Pursiaiseen on kriittisen raamatuntutkimuksen popularisoinnissa. (s. 82)

Väliarvio

Tässä vaiheessa on jo selvää, että Räisäsen muistelmateoksen esittely venyy useammalle viikolle. Päätän tämän ensimmäisen osan muutamaan ajatukseen siitä, mitä tähän asti käsitellystä pitäisi seurata.

Ensinnäkin tulisi arvostaa Räisästä ihmisenä, yhtenä meistä. Hän on ollut fiksu lapsi, totuutta etsivä nuori ja poikkeuksellisen lahjakas opiskelija. Vuosikymmenten suoranainen demonisointi on mahdollistanut tällaisenkin episodin, josta kirjassa hieman myöhemmin kerrotaan:

”Parikymmentä vuotta myöhemmin minulle soitti jonkin herätysliikkeen vaikutuksen alainen nuori mies, joka lyhyen keskustelun jälkeen lausahti vähän hämillään: ’En ole koskaan osannut ajatella, että sinä olisit ihminen.'” (s. 117)

Toiseksi Räisästä täytyy arvostaa myös teologina ja tutkijana, kuten väitöskirjan maailmanlaajuinen myönteinen asiantuntijapalaute osoittaa. Vaikka miehen kanssa ei olisikaan uskontunnustuksen tulkinnasta samaa mieltä, häneltä voi silti oppia valtavasti yhdestä sun toisesta teologisesta ja historiallisesta kysymyksestä.

Kolmanneksi on annettava todenmukainen kuva Räisäsen kehitysprosessista. Räisänen ei hypännyt fundamentalismista ”nurinpäin käännettyyn fundamentalismiin”, vaan hänen kirjoituksensa heijastavat ”jokseenkin tasaista kehitystä kohti liberaalimpaa näkemystä” (s. 69). Lisäksi olisi hyvä, jos hänen kysymyksensä otettaisiin vakavasti: ongelmat ovat olleet oikeita, ja kehitys on aivan ymmärrettävää.

On toki todettava, että katolilaisena on helpompi katsoa Räisäs-stooria kiihkottomammin, koska koko kiista ei suoraan kosketa omaa kirkkoa. Toisaalta myös luterilaiset alkavat olla pikku hiljaa samassa tilanteessa: varsinainen debatti käytiin jo 70-luvulla, nyt sukupolvea myöhemmin asiaa voitaisiin lähestyä vähän viileämmin.

70-luvun suureen raamattudebattiin ja muuhun mielenkiintoiseen palaammekin sitten ensi maanantaina.

Taistelua_ja_tulkintaa

Paavi Franciscus ja Evankeliumin ilo

8.12.2014

Paavi Franciscus on kyllä huippupaavi. Hän on noussut kerta toisensa jälkeen otsikoihin yllättävillä tempauksillaan, eikä hänen paavillinen opetuksensa ole yhtään sen vähemmän virkistävää. Olen iloinen saadessani vihdoin esitellä paavi Franciscuksen ohjelmallisen tekstin kirkolle, yli vuosi sitten ilmestyneen ja suomeksikin käännetyn apostolisen kehotuskirjeen Evangelii Gaudium (EG) eli Evankeliumin ilo.

EG räjäyttää kaikki stereotypiat raskaista ja kuivista paavillisista dokumenteista. Uskallan väittää, että kuka tahansa tavallisesta tallaajasta taitavaan teologiin voi lukea tämän vajaa 200-sivuisen asiakirjan ja saada siitä paljon virikkeitä ja innostavia näkökulmia kristilliseen uskoon ja sen elämiseen. Seuraavassa annan joitain makupaloja, mutta suosittelen hankkimaan koko tekstin.

Evankeliumin ilo

Asiakirja alkaa nimensä mukaisesti: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän.” Paavi haluaa kutsua uskovia ”evankelioimisen uuteen vaiheeseen, jota leimaa tämä ilo”. Lisäksi hän haluaa tässä kehotuskirjeessä ”osoittaa kirkon suunnan tulevina vuosina”. (EG 1) Jotkut suuretkin katoliset nimet ehtivät jo julistaa Franciscuksen ensimmäisen ensyklikan Lumen Fidei hänen ohjelmanjulistuksekseen, mutta sitä se ei suurimmaksi osaksi Benedictus XVI:n tekstinä selvästikään ollut. Franciscuksen ohjelmanjulistus on nimenomaan Evangelii Gaudium.

Paavi Franciscuksen huolenaiheena nykymaailmassa on ”individualistinen masentuneisuus, joka syntyy mukavuuteen tottuneesta ja saidasta sydämestä, sairaalloisesta pinnallisten mielihalujen etsinnästä ja eristyneestä omastatunnosta”. Aika tarkka analyysi argentiinalaiselta paavilta vantaalaisen lähiliikenteen nuorisosta ja suuresta osasta muutakin suomalaista yhteiskuntaa.”Jos sisäinen elämä sulkeutuu oman edun etsimiseen, ei ole enää tilaa toisille, ei välitetä köyhistä, ei kuunnella enää Jumalan ääntä eikä enää tunneta hänen rakkautensa suloista iloa.” (EG 2)

Tässä näkyy heti paavi Franciscuksen yksi pääteemoista eli köyhien muistaminen, johon palataan vielä. Toinen asia, jota paavi Franciscus ei lakkaa toistamasta, on seuraava: ”Jumala ei koskaan väsy antamaan anteeksi, me olemme niitä, jotka väsyvät pyytämään hänen laupeuttaan.” (EG 3) Paavi latelee Vanhan testamentin kohtia ilosta, suosikkina Sef. 3:17, joka ”täyttää minut elämänilolla”: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi (…) Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta”. (EG 4)

Esimerkit jatkuvat Uuden testamentin puolella runsaina. Jeesus lupasi opetuslapsilleen täydellisen ilon (Joh. 15:11, 16:20), ja ilo ja riemu vallitsivatkin alkuseurakunnassa, jopa vainojen keskellä (Ap.t. 8:8, 13:52). Paavi kysyy: ”Miksemme mekin kävisi sisään tähän ilon virtaan?” (EG 5) Kysymys on tarpeen, sillä on kristittyjä, ”joiden elämä näyttää paastonajalta ilman pääsiäistä” (EG 6).

Onko paavi naiivi? Eikö elämä ole usein sen verran traagista, että oikea asenne olisi pitää naama vakavana? Paavi tunnustaa, että ”iloa ei eletä samalla tavalla kaikissa elämän vaiheissa ja olosuhteissa, jotka joskus ovat hyvinkin raskaita”, ja hän ymmärtää ihmisiä, ”jotka ovat taipuvaisia surullisuuteen kärsimiensä raskaiden vaikeuksien takia”. Silti on vähitellen ”annettava uskon ilon alkaa herätä, ikään kuin salaisena mutta lujana luottamuksena, myös pahimmissa ahdingoissa”. (EG 6)

Sitten seuraa erinomainen kohta: ”Kiusaus ilmenee usein tekosyinä ja valituksina, ikään kuin lukemattomien ehtojen olisi täytyttävä, jotta ilo on mahdollinen.” Tämä pätee niin maallisiin kuin hengellisiinkin asioihin: huonoja uutisia ja vaikeita tilanteita on aina, eivätkä läheisemme koskaan tule täyttämään kaikkia toiveitamme, jne. Tämän ei tietenkään tarvitse olla aidon ilon esteenä: ”Voin sanoa, että kauneimmat ja välittömimmät ilot, jotka elämäni kuluessa olen nähnyt, ovat sellaisten ihmisten, jotka ovat hyvin köyhiä ja joilla on vähän mihin tarttua.” (EG 7)

Johdannon toisessa alaluvussa paavi Franciscus käsittelee evankeliumin julistamisen iloa. Joskus olen päivitellyt sitä, kuinka katusaarnaajat (tai metrotunnelisaarnaajat) jakavat traktaattejaan tai julistavat mikrofoneistaan ilman jälkeäkään kristillisestä ilosta. Sama on valitettavasti sanottava useassa tapauksessa myös kirkossa saarnaavista papeista. Paavi Franciscus toteaa ytimekkäästi, että ”evankeliumin julistajalla ei jatkuvasti pidä olla ilme kuin hautajaisissa” (EG 10).

Paavi Franciscus kehottaa löytämään uudelleen evankeliumin uutuuden, sehän on hyvä uutinen. Mutta kuinka 2000 vuotta vanha sanoma voi olla uusi? Mielestäni pelkkä EG itsessään riittää vastaukseksi. Franciscus näyttää itse esimerkkiä siitä, kuinka vanha sanoma saadaan maistumaan uudelta ja tuoreelta. Evankeliumin julistamisen ei tule ilmetä ”velvoitteiden asettamisena vaan ilon jakamisena, kauniin näköalan avaamisena, ihanan juhla-aterian tarjoamisena” (EG 14).

Kirkon missio muuttaa kaiken

Kehotuskirjeen varsinainen ensimmäinen luku käsittelee kirkon missionaarista muuttumista eli lähetystyön uudistusta: meitä kutsutaan lähtemään mukavuusalueeltamme ja saavuttamaan ”kaikki reuna-alueet” eli periferiat (jälleen yksi paavin lempiteemoista), jotka tarvitsevat evankeliumin valoa. (EG 20)

Paavi korostaa vielä, että hänen sanoillaan on ”ohjelmallinen merkitys”: meidän on oltava ”pysyvässä lähetystyön tilassa” (EG 25). Paavin mukaan kaikki on voitava muuttaa evankeliumin tähden: ”tavat, tyylit, aikataulut, kielenkäyttö ja kirkolliset rakenteet” pitää tehdä oikeanlaisiksi ”evankelioimisen kannalta eikä itsesäilytyksen kannalta” (EG 27).

Suomalaisen katolisuuden ja tämän blogin mission kannalta kuin taivaanlahjana putoavat paavi Franciscuksen sanat, joiden mukaan jokainen paikalliskirkko on ”tietyssä paikassa lihaksi tullut kirkko, jolla on kaikki Kristuksen antamat pelastuksen välineet mutta jolla on paikalliset kasvot” (EG 30). Juuri tällaista Suomen näköistä katolisuutta haluan olla rakentamassa tämän blogin ja muun toiminnan välityksellä.

Sitten seuraa pommi: paavi ei ainoastaan vaadi uudistusta muilta, vaan hänen on ajateltava myös ”paaviuden kääntymystä”. Rooman piispana hänen on oltava ”avoin ehdotuksille palveluvirkani harjoittamisesta niin, että se olisi yhä uskollisempi Jeesuksen Kristuksen sille tarkoittamalle merkitykselle ja evankeliumin julistamisen nykyisille vaatimuksille”. Johannes XXIII, Paavali VI ja Johannes Paavali II mullistivat jo toki paaviuden harjoitusmuotoa ja avasivat sen maailmalle, mutta silti Franciscus sanoo, että tässä asiassa ”olemme edenneet vain vähän”. (EG 32)

Selvänä muutoksena Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n aikaiseen linjaan paavi Franciscus haluaa desentralisoida kirkon ja palata Vatikaani II:n korostukseen piispainkonferenssien eli piispainkokousten merkityksestä kollegiaalisuuden ilmentäjinä. Paavin mukaan Vatikaani II:n toive ei ole ”täysin toteutunut”, ja piispainkokouksilla tulisi hänestä olla ”konkreettisia vastuualueita, mukaan lukien jossakin määrin autenttista opillista auktoriteettia”. ”Liiallinen keskusjohtoisuus ei auta vaan pikemminkin vaikeuttaa kirkon elämää ja sen lähetystyön dynaamisuutta.” (EG 32)

Rohkeasti paavi sanoo, että meidän on hylättävä mukavuuskriteeri ”näin on aina tehty”. Hän kehottaa kaikkia olemaan ”rohkeita ja luovia” lähetysmetodien uudelleen arvioinnissa ja käsillä olevan kehotuskirjeen suuntaviivojen soveltamisessa, ”ilman estoja ja pelkäämättä” (EG 33). Tässä jos jossain puhaltaa vapauden evankeliumin henki ja myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen ajaman aidon aggiornamenton eli ajanmukaistamisen henki. Paavi haluaa kirkon, jossa todella hallitsee vapauden, rohkeuden ja ilon henki, Pyhä Henki.

Moraaliopetus ja dogmatiikka evankeliumin valossa

Jos asioita katsotaan evankelioinnin näkökulmasta, on varottava sanoman vääristymistä ja kutistumista ”toissijaisiin” näkökohtiin. Paavilla on mielessään jotkin kirkon moraaliopetukseen kuuluvat kysymykset, luultavimmin seksuaalimoraali, ehkäisy, abortti, ym. ”Vaikka ne ovatkin tärkeitä, ne eivät yksin itsessään ilmennä Jeesuksen Kristuksen sanoman ydintä.” Meidän on oltava realisteja ja tajuttava, etteivät kuulijat välttämättä osaa liittää puhettamme ”evankeliumin olennaiseen ytimeen, joka antaa sille merkityksen, kauneuden ja vetovoiman”. (EG 34)

Lähetystyön näkökulmasta toimiva kirkko ei ”pakkomielteisesti välitä useita irrallisia oppeja, joita se yrittää sinnikkäästi pakottaa” (kenties viittaus niin sanottuun kulttuurisotaan), vaan se keskittyy olennaiseen, siihen ”mikä on kauneinta, suurinta, puoleensavetävintä ja samalla välttämättömintä”. (EG 35) Franciscus viittaa Vatikaani II:n ajatukseen totuuksien hierarkiasta, jonka mukaan kaikki ilmoitetut totuudet uskotaan samalla uskolla, mutta ”jotkut niistä ovat muita tärkeämpiä, koska ne ilmaisevat suoremmin evankeliumin sydämen”. ”Tämä koskee niin uskon dogmeja kuin kirkon opetusten kokonaisuuttakin, moraaliopetus mukaan lukien.” (EG 36)

Moraaliopetuksessakin on hierarkia, hyveiden ja tekojen hierarkia. Paavi Franciscus nostaa Tuomas Akvinolaista seuraten laupeuden korkeimmaksi hyveeksi ulkonaisessa toiminnassa, sillä se lievittää ihmisten kurjuutta. Tästä on tehtävä käytännön johtopäätöksiä: jos esimerkiksi kirkkoherra puhuu vuoden aikana ”kymmenen kertaa kohtuullisuudesta, mutta vain kaksi tai kolme kertaa rakkaudesta”, on jokin pielessä. ”Sama tapahtuu silloin kun puhutaan enemmän laista kuin armosta, enemmän kirkosta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, enemmän paavista kuin Jumalan sanasta.” (EG 38) (Tässä vaiheessa joku luterilainen saa sydänkohtauksen: meillähän on evankelinen paavi!)

Paavi Franciscuksen mukaan kristillinen moraali ei ole ”stoalaista etiikkaa”, pelkkää askeesia eikä ”syntien ja virheiden luettelo”. Sen sijaan homma menee näin:

”Evankeliumi kutsuu ennen kaikkea vastaamaan Jumalalle, joka rakastaa meitä ja pelastaa meidät, tunnistamaan hänet toisissa ja lähtemään itsestämme etsiäksemme kaikkien hyvää. Tätä kutsua ei saa hämärtää missään olosuhteissa! Kaikki hyveet ovat tämän rakkauden vastauksen palveluksessa. Jos tämä kutsu ei säteile voimakkaana ja puoleensavetävänä, kirkon moraaliopetuksen rakennelma on vaarassa tulla korttitaloksi. Tämä on pahin vaaramme. Silloin ei oikeastaan julisteta evankeliumia, vaan joitakin opillisia tai moraalisia korostuksia, jotka johtuvat tietyistä ideologisista valinnoista. Sanoma on vaarassa menettää tuoreutensa, siinä ei ole enää ’evankeliumin tuoksu.'” (EG 39)

Se, mikä pätee moraaliin, pätee myös dogmatiikkaan. Vatikaani II:n jalanjäljissä (ks. DV 8) paavi toteaa, että kirkko tarvitsee ”kasvua ilmoitetun sanan tulkinnassa ja totuuden ymmärtämisessä”, ja että eksegeettien ja teologien tehtävänä on auttaa kirkon kantaa kypsymään. (EG 40) Tämä saattaa hämmentää niitä, jotka kaipaavat ”monoliittista oppikokoelmaa, jota kaikki puolustavat ilman sävyeroja” (EG 40)  Ikuiset totuudetkin on pyrittävä ilmaisemaan kielellä, ”joka saa tunnistamaan niiden pysyvän uutuuden” (EG 41).

Paavin mukaan ”kaikkeen opin opettamiseen on kuuluttava evankelioiva asenne, joka läheisyydellä, rakkaudella ja todistuksella herättää sydämen myöntymyksen” (EG 42). Tätä seuraa jälleen yksi kehotuskirjeen estottoman edistyksellisistä kohdista: meidän ei tule pelätä arvioida uudelleen syvällekin historiaan juurtuneita tottumuksia, ”jotka eivät suoraan liity evankeliumin ytimeen” (ja niitähän riittää!).

Sama pätee kirkollisiin normeihin ja säädöksiin, ”jotka ehkä ovat toisina aikoina olleet hyvin tehokkaita, mutta joilla ei enää ole samaa kasvattavaa voimaa ohjata elämää” (mieleen tulevat ”kirkon käskyt”, erityisesti ”sunnuntaivelvollisuus” ja vielä erityisemmin ”velvoittavat juhlapyhät”). Paavi vetoaa Akvinolaiseen ja Augustinukseen yhdessä kirjeen parhaista kohdista:

”[K]irkon myöhemmin lisäämien käskyjen noudattamista on vaadittava harkiten, ’ettei uskovien elämää raskauteta’ ja muuteta uskontoamme orjuudeksi, vaikka ’Jumalan laupeus halusi sen olevan vapaa’. Tämä vuosisatoja sitten annettu varoitus on valtavan ajankohtainen. Sen tulisi olla yksi kriteereistä pohdittaessa kirkon ja sen julistuksen uudistusta, joka todella saavuttaisi kaikki.” (EG 43)

Paavi muistuttaa myös Katekismuksen opetuksesta, jonka mukaan tietämättömyys, epähuomio, väkivalta, pelko, tottumukset, voimakkaat tunnetilat tai muut tekijät voivat vähentää tai jopa poistaa teon tekijän moraalista syyllisyyttä ja vastuuta. Siksi on tuettava ihmisten kasvuvaiheita kärsivällisesti, ja pappien on muistettava, että ”rippituolin ei pidä olla kidutuskammio, vaan Herran laupeuden paikka”. (EG 44)

Sakramenttien kynnys on oltava siis matalalla, ja se pätee myös eukaristiaan, joka ”ei ole palkkio täydellisille vaan vahva lääke ja ravinto heikoille”. Tätä kohtaa on pidetty ennakoivana ovenavauksena kysymyksessä uudelleenavioituneiden ehtoolliselle päästämisestä, ja paavi jatkaakin:

”Näillä vakaumuksilla on myös pastoraalisia seurauksia, joita meidän on harkittava viisaasti ja rohkeasti. Usein käyttäydymme kuin olisimme armon vartijoita emmekä sen edistäjiä. Mutta kirkko ei ole mikään tullilaitos, vaan Isän koti, jossa on sijaa jokaiselle kaikkine ongelmineenkin.” (EG 47)

Hengelliset vaarat ja evankeliumin julistaminen

Kuten tähän asti on jo käynyt ilmi, paavi Franciscus ei oikein innostu jäykästä konservatismista. Hän valikoi tietoisesti kirkkoisiltä, kirkon opettajilta ja aiemmilta paaveilta edistyksellisiä, avoimia ja rentoja sitaatteja jyrkkien ja autoritaaristen sijaan. Paavi varoittaa hengellisestä maailmallisuudesta, joka verhoutuu ”uskonnollisuuteen ja jopa rakkauteen kirkkoa kohtaan”. Se voi ilmetä kahdella tavalla, joita voisi kutsua ”liberaaliksi” ja ”konservatiiviseksi”, vaikka paavi viisaasti välttää näiden sanojen käyttöä.

Kovimmat sanat lähtevät niille, jotka ”luulevat olevansa parempia kuin muut koska he noudattavat tiettyjä sääntöjä tai koska he ovat järkkymättömän uskollisia tietylle menneisyyden katolisuuden tyylille”. ”Väitetty opillinen ja kurinalainen lujuus aiheuttaa autoritaarista ja narsistista elitismiä, jossa evankelioimisen sijasta toisia analysoidaan ja luokitellaan, ja armoon pääsyn auttamisen sijasta kulutetaan voimia sen vartioimiseen.” (EG 94. Täydellinen analyysi katolisesta traditionalismista.)

Toisen ääripään vaara on ”gnostilaisuuden viehätys, subjektivismiin lukittu usko, jota kiinnostaa vain erityinen kokemus tai joukko valaisevina tai lohduttavina pidettyjä perusteluja ja tietoja mutta jossa subjekti lopulta pysyy suljettuna oman järkensä tai tunteidensa immanenssiin” (ehkä vaikeaa filosofista kieltä, kansantajuisemmin voisi kai sanoa, että omakeksimä jumala ei paljon auta). ”Ei voida kuvitella, että näistä pelkistävistä kristinuskon muodoista voisi syntyä autenttista evankelista dynaamisuutta.” (EG 94)

Jeesus ei halunnut muodostaa mitään eliittijoukkoa eikä hän perustanut esoteerista uskontoa, vaan käski tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan (Matt. 28:19). ”Haluaisin sanoa niille jotka tuntevat olevansa kaukana Jumalasta ja kirkosta, niille jotka ovat pelokkaita ja niille jotka ovat välinpitämättömiä: Herra kutsuu myös sinua olemaan osa kansaansa, ja hän tekee sen suurella kunnioituksella ja rakkaudella!” (EG 113)

Evankelioinnin tulee olla ”aina kunnioittavaa ja kohteliasta”, ja sitä on harjoitettava ennen kaikkea henkilökohtaisen vuoropuhelun välityksellä. Vasta vilpittömän keskustelun jälkeen (jossa toinen saa ilmaista ilonsa, huolensa ym.) voi ”tarjota Sanaa, joko lukemalla Raamatun kohtia tai kertoen”, muistaen kuitenkin aina ydinsanoman: ”Jumalan persoonallisen rakkauden, joka tuli ihmiseksi, joka antoi itsensä meidän puolestamme, joka elää ja tarjoaa pelastuksensa ja ystävyytensä”. (EG 128)

Suvaitsemattomuuden, triumfalismin, ylimielisyyden ym. voittamiseksi erittäin tärkeä on myös seuraava huomio: ”Tämä sanoma on jaettava nöyrästi ja sellaisen ihmisen todistuksena, joka on aina halukas oppimaan tietäen, että sanoma on niin rikas ja niin syvä, että se on aina meitä suurempi.” Joskus evankeliumin voi ilmaista suoremmin, joskus tarinan kautta tai muuten. Jos se sopii olosuhteisiin, missionaarisen kohtaamisen voi päättää lyhyeen rukoukseen, ”joka liittyy henkilön ilmaisemiin huolenaiheisiin” (näin hän ”tuntee selvemmin tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi” ja tuntee että ”hänen tilanteensa on annettu Jumalan käsiin”). (EG 128)

Loistava on myös seuraava huomautus: ”Ei pidä ajatella, että evankeliumin sanoma on välitettävä aina tiettyjen kaavojen mukaan tai tarkoin sanoin, jotka ilmaisevat täysin muuttumattoman sisällön. Se välitetään niin erilaisissa muodoissa, että olisi mahdotonta kuvailla tai luokitella niitä” (EG 129).

Apologetiikka, teologia, saarna ja katekeesi

Erityisen positiivisesti yllätyin paavi Franciscuksen kutsusta kulttuurin evankelioimiseen ja siinä yhteydessä myös apologetiikan harjoittamiseen. En tiedä, onko näin korkea-arvoisessa kirkollisessa asiakirjassa koskaan aiemmin kannustettu apologetiikkaan eli uskon järkiperäiseen puolustamiseen. Nyt paavi opettaa, että kulttuurien evankeliointi merkitsee evankeliumin välittämistä myös tiedeyhteisölle ja akateemiselle kulttuurille. ”Siinä on kyse uskon, järjen ja tieteen kohtaamisesta, joka pyrkii kehittämään uutta keskustelua uskottavuudesta, alkuperäistä apologetiikkaa, joka auttaa luomaan valmiuksia, jotta kaikki voisivat kuulla evankeliumin.” (EG 132)

Yhtä lailla olin erittäin iloinen siitä positiivisesta sävystä, jolla paavi kirjoittaa teologien tehtävästä. Samalla hän kutsuu teologeja palvelemaan työllään kirkon missiota: ”Evankelioimistyöhön sitoutunut kirkko arvostaa ja rohkaisee teologien armolahjaa ja heidän ponnistuksiaan teologisessa tutkimuksessa, joka edistää vuoropuhelua kulttuuri- ja tiedemaailman kanssa. Vetoan teologeihin, että he toteuttaisivat tätä palvelutyötä osana kirkon pelastustehtävää. Siihen on välttämätöntä, että heidän sydämenasianaan on kirkon ja itse teologian lähetystyöhön suuntautuva päämäärä eivätkä he tyydy pelkkään kirjoituspöytäteologiaan.” (EG 133)

Saarnasta paavi Franciscus kirjoittaa kokonaisen pitkän alaluvun (EG 135–159), jota suosittelen lämpimästi jokaiselle saarnamiehelle. Liturginen julistus eli saarnaaminen vaatii ”vakavaa harkintaa paimenten taholta”, koska ”monia valituksia on esitetty tähän tärkeään palvelutehtävään liittyen” (EG 135). Toisin sanoen: saarnat ovat lähes aina ja kaikkialla pirun tylsiä! Paavin mukaan saarna ei ole viihdytysnäytelmä, mutta ”sen on annettava palavuus ja merkitys” messun vietolle. Sen on oltava ”lyhyt, se ei saa vaikuttaa luennolta tai oppitunnilta” (EG 138), sen tulee kirkastaa Herraa eikä saarnaajaa itseään.

Saarnan haasteena on evankeliumin synteesin esittäminen. ”Ero synteesin valaisemisen ja irrallisten ideoiden välillä on sama kuin tylsyyden ja sydämen palavuuden välillä.” (EG 143) Saarna ei saa olla puhtaasti moralisoiva eikä opettava, vaan sillä on oltava ”lähes sakramentaalinen luonne” (Room. 10:17). (EG 142) Siksi saarnaajan on valmisteltava saarnaa rauhassa, annettava aikaa tekstin lukemiseen rukouksessa, unohdettava kiire ja siirrettävä muut asiat syrjään. (EG 146)

”Jumalan läsnäolossa tekstiä rauhallisesti lukien on hyvä kysyä esimerkiksi: ’Herra, mitä tämä teksti sanoo minulle? Mitä haluat muuttaa elämässäni tällä sanomalla? Mikä minua häiritsee tässä tekstissä? Miksi se ei kiinnosta minua?’ Tai: ’Mistä pidän, mikä innoittaa minua tässä sanassa? Mikä vetää minua puoleensa ja miksi?'” (EG 153)

Katekeesissa eli kirkollisessa uskonnonopetuksessa perustavanlaatuinen merkitys on ensimmäisellä julistuksella eli ”kerygmalla”, jonka on oltava evankelioinnin ja kirkon uudistuksen keskus. Kerygma on jotain tällaista: ”Jeesus Kristus rakastaa sinua, hän on antanut elämänsä pelastaakseen sinut, ja nyt hän elää vierelläsi joka päivä valaistakseen ja vahvistaakseen sinua ja tehdäkseen sinut vapaaksi.” (EG 164)

Viime vuosikymmeninä on kehitelty myös mystagogista katekeesia. Se tarkoittaa yhteisöllistä oppimiskokemusta, jossa uudistetaan ymmärrystä liturgisista mysteereistä, erityisesti kristillisen initiaation sakramenteista. (EG 166) Katekeetan on myös hyvä kiinnittää huomiota ”kauneuden tiehen”: Kristuksen seuraaminen ja kristinusko ei ole vain oikein ja totta, vaan myös kaunista, se ”täyttää elämän uudella loistolla ja syvällä ilolla koettelemustenkin keskellä”. (EG 167)

Moraaliopetuksessa tulee esiintyä ei ”synkkinä tuomareina” vaan ”haastavien asioiden sanansaattajana” ja osoittaa ”hyvän houkuttelevuus, elämän, kypsyyden, toteutumisen, hedelmällisyyden suunnitelma, jonka valossa voi ymmärtää, miksi torjumme sitä vaarantavat pahat”. (EG 168)

Joitain kuumia kysymyksiä

Paavi Franciscus on moneen kertaan korostanut, että yksittäiset moraali- ja oppikysymykset on asetettava laajempaan kokonaisuuteen. Näin tapahtuu myös EG:ssä esimerkilliseen tapaan. Evankeliumin tuoreus ja innostavuus on kaikunut voimakkaasti, jäykkä traditionalismi on saanut kuulla kunniansa, mutta tämä paavipa ei mahdu poliittiselle liberaali-konservatiivi-akselille. Paavi on evankelinen ja katolinen, synteesin mies. Franciscus ei kaihda kuumia kysymyksiä naispappeudesta, abortista ym., mutta hän osaa käsitellä niitäkin tuoreella ja raikkaalla tavalla.

Ensin paavi tekee selväksi, että vakaumus miesten ja naisten yhtäläisestä arvokkuudesta asettaa kirkolle syvällisen haasteen, ”jota ei voi pinnallisesti kiertää”. Pappeuden varaaminen vain miehille ”merkkinä Kristuksesta, Sulhasesta, joka antaa itsensä eukaristiassa”, on kuitenkin kysymys, ”joka ei ole keskustelulle avoin”. Se voi silti olla konfliktiaihe, jos ”sakramentaalinen valta samaistetaan liikaa vallankäytön kanssa”. Pappeus ei merkitse toisten yläpuolelle korottamista. ”Itse asiassa nainen, Maria, on tärkeämpi kuin piispat.” (EG 104)

Syntymättömien lasten ihmisarvosta paavi sanoo, että ”järkikin riittää” sen tunnistamiseen, vaikka usko toki valaisee asiaa entistä syvemmin.

”Juuri siksi, että kysymys liittyy ihmispersoonan arvokkuutta koskevan sanomamme sisäiseen yhteenkuuluvuuteen, ei pidä odottaa kirkon muuttavan kantaansa tässä kysymyksessä. (…) Tämä asia ei ole oletettujen uudistusten tai ’modernisointien’ alainen. Ei ole edistystä vaatia ongelmien ratkaisua ihmiselämää tappamalla. Mutta on myös totta, että olemme tehneet vain vähän auttaaksemme asianmukaisesti naisia, jotka ovat hyvin vaikeissa tilanteissa, joissa abortti näyttää heistä nopealta ratkaisulta syvään ahdinkoon, erityisesti jos heissä kasvava elämä on raiskauksen seurausta tai jos he elävät äärimmäisessä köyhyydessä.” (EG 214)

Paavi Franciscus on tuonut polttopisteeseen perinteisten naispappeus, abortti ym. aiheiden lisäksi – tai ohi – köyhyyden ongelman. ”Kirkolle köyhien etusija on teologinen kategoria” – Jeesus itse tuli köyhäksi, ja kun Paavali ja Jerusalemin kirkon pylväät kuuluisassa episodissa keskustelivat evankeliumista, kirkko sai muistutuksen siitä, ettei köyhiä saa unohtaa (Gal. 2:10). (EG 195, 198) ”Kenenkään ei pitäisi sanoa pysyvänsä etäällä köyhistä, koska hänen elämänvalintansa vaativat osoittamaan enemmän huomiota muuhun.” (EG 201)

Toinen paavi Franciscuksen vahvasti eteenpäin ajama asia on uskontojenvälinen dialogi, ja EG sisältää muutaman erittäin merkittävän uskontoteologisen lausuman. Vanhaa katolista korvausteologiaa vastaan (sitä suoraan mainitsematta) paavi sanoo, että juutalaisen kansan ”liittoa Jumalan kanssa ei koskaan ole peruutettu” (Room. 11:29, EG 247). Katolisuudessa paikoin yhä elävää antisemitismia vastaan paavi toteaa, ettemme voi pitää ”juutalaisuutta vieraana uskontona emmekä lue juutalaisia niiden joukkoon, jotka on kutsuttu hylkäämään väärät jumalat kääntyäkseen todellisen Jumalan puoleen”. Vaikka juutalaiset eivät voi hyväksyä joitain kristillisiä vakaumuksia eikä kirkko voi luopua julistamasta Jeesusta Herrana ja Messiaana, voimme silti ”lukea yhdessä heprealaisen Raamatun tekstejä ja auttaa toisiamme tutkimaan syvällisesti sanan rikkauksia”. (EG 249)

Huomattavan tärkeä on myös suhde muslimeihin. Yhdyn paaviin, kun hän sanoo, että ”on ihailtavaa nähdä, kuinka islaminuskon nuoret ja vanhat, miehet ja naiset kykenevät omistamaan päivittäin aikaa rukoukseen ja osallistumaan uskollisesti uskontonsa riitteihin” (EG 252). Meidän on otettava muslimisiirtolaiset vastaan sillä kunnioituksella jolla toivoisimme itse tulevamme vastaanotetuiksi muslimimaissa. ”Rukoilen ja vetoan nöyrästi näitä maita varmistamaan kristityille vapauden viettää jumalanpalvelustaan ja elää uskonsa mukaan, ottaen huomioon sen vapauden, josta islaminuskoiset nauttivat länsimaissa!” Väkivaltaisen fundamentalismin edessä on vältettävä vihamielisiä yleistyksiä, ”koska todellinen islam ja oikea Koraanin tulkinta vastustavat kaikkea väkivaltaa”. (EG 253, kursiivi minun)

Edellä kursivoimani kohta on historiallinen: ensimmäistä kertaa paavi yrittää kertoa, mikä on jonkin muun uskonnon oikea tulkinta! Tämä ei tietenkään ole mikään ex cathedra -julistus, ja asiasta voi keskustella – tämäkin teksti vaatii tulkintaa. Nähdäkseni se tulisi tulkita ainakin niin, että kristittyjen on asetuttava selvästi maltillisten ja rauhanomaisten muslimien islamintulkinnan kannalle ja edistettävä sitä. Toiseksi voisi ajatella, että sanat ”todellinen” ja ”oikea” kurisvoidussa kohdassa on tulkittava kristillisestä vakaumuksesta käsin. Onhan kyseessä kristillinen, paavillinen dokumentti. Eli tässä ja nyt on joka tapauksessa väärin seurata Koraanin väkivaltakehotuksia, mitä hyvänsä kohdat alun perin islamilaisesta vakaumuksesta käsin tarkoittivatkaan.

Kysymyksessä ei-kristittyjen pelastusmismahdollisuuksista paavi viittaa kansainvälisen teologisen komission asiakirjaan vuodelta 1996. Näin tämän neuvoa-antavan elimen ehdotus saa ”ylennyksen” kun se nousee korkea-arvoisen paavillisen asiakirjan korpustekstiin. Ei-kristitytkin voivat tämän teologisen ehdotuksen mukaan olla ”vanhurskautettuja Jumalan armosta” ja siten ”liitettyjä Jeesuksen Kristuksen pääsiäissalaisuuteen”. Lisäksi Jumalan armon vaikutus tuottaa merkkejä, riittejä, pyhiä ilmaisuja, jotka tosin eivät ole sakramenttien arvoisia mutta silti kenties kanavia, ”joita Henki itse herättää vapauttaakseen ei-kristityt ateistisesta immanentismista tai pelkästään yksityisistä uskonnollisista kokemuksista”. (EG 254) Tämä on varmasti historian avokätisin (ellei peräti ensimmäinen) paavillinen teksti muiden uskontojen riittien teologisesta merkityksestä.

Loppulause äiti Mariasta

Heti paaviksi valitsemisestaan lähtien Franciscus on toistellut lempiajatustaan siitä, että Jumala kulkee aina edellämme, ”hän ennakoi meitä aina” (EG 283). Perinteiseen katoliseen ja paavilliseen tapaan Franciscus päättää kehotuskirjeensä pieneen mietiskelyyn neitsyt Mariasta. Tässäkin paavin tapa käsitellä asiaa on tuore ja virkistävä.

Usein Jeesuksen työn riittävyyttä (ja Marian tai muiden välittäjähahmojen tarpeettomuutta) kritisoidaan siteeraamalla Jeesuksen ristillä lausumia sanoja ”se on täytetty!”. Tätä taustaa vasten annetaan puheenvuoro Franciscukselle:

”Tuolla ratkaisevalla hetkellä, ennen kuin hän sanoi, että Isän hänelle uskoma tehtävä oli täytetty, Jeesus sanoi Marialle: ’Nainen, tämä on poikasi!’ Sitten hän sanoi rakkaalle ystävälleen: ’Tämä on äitisi!’ (Joh. 19:26–27) (…) Jeesus jätti äitinsä meille äidiksi. Vasta tämän jälkeen Jeesus saattoi tuntea, että ’kaikki oli täytetty’ (Joh. 19:28). Ristin juurella, uuden luomisen korkeimpana hetkenä Kristus johtaa meidät Marian luo. Hän johtaa meidät Marian luo, koska ei halua meidän vaeltavan ilman äitiä, ja kansa lukee tässä äidillisessä kuvassa kaikki evankeliumin salaisuudet. Herra ei tahdo kirkolta puuttuvan naisellista kuvaa.” (EG 285)

Ja vielä joulun lähestyessä: ”Maria on se, joka osaa muuttaa eläinten luolan Jeesuksen kodiksi muutamalla köyhällä kapalolla ja valtavalla määrällä hellyyttä.” (EG 286) ”Joka kerran kun katsomme Mariaan, palaamme uskomaan hellyyden ja kiintymyksen vallankumoukselliseen voimaan. Hänestä näemme, että nöyryys ja hellyys eivät ole heikkojen vaan vahvojen hyveitä, niiden, joiden ei tarvitse kohdella toisia huonosti tunteakseen itsensä tärkeiksi.” (EG 288)

”Elävän evankeliumin äiti, ilon lähde pienille, rukoile puolestamme. Aamen. Halleluja.”

Pope_Francis_Korea_Haemi_Castle_19_(cropped)

Ajatuksia avioliittojupakasta

1.12.2014

Kaipa se on pakko kommentoida viime perjantain äänestystä ja yhtä sun toista siihen liittyvää. Asiaa helpottaa se, että monet nopeammat ovat ehtineet ensin, ja hyviä artikkeleita on jo riittämiin niin, ettei kaikkea samaa tarvitse toistaa.

Katolisen kirkon puolesta piispa Teemu Sippo on antanut lausunnon, samoin ortodoksien puolesta arkkipiispa Leo. Useilta Suomen evankelis-luterilaisilta piispoilta on tullut hyviä kommentteja sekä ennen että jälkeen äänestyksen: Jolkkonen, PeuraHäkkinen, Repo, Luoma, Häkkinen&Vikström.

Suurimman kohun aiheutti arkkipiispa Kari Mäkinen sosiaalisesa mediassa esittämillään kommenteilla. Reilusti toistakymmentätuhatta henkeä on eronnut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, arkkipiispan eroa vaaditaan addressissa, ja kaiken kukkuraksi arkkipiispasta on tehty kantelu kirkon kaikkiin tuomiokapituleihin.

Toisaalta arkkipiispa on saanut myös valtavasti tukea, ja useampi FB-kommentoija on ilmoittanut liittyneensä takaisin kirkkoon hänen kommenttiensa rohkaisemina. Jälleen on kirkollinen soppa keitetty, vaikka mikään kirkko ei ole päättänyt mitään, ainoastaan eduskunta, eikä sekään vielä lopullisesti. Mitä me tähän sanomme?

Kaksi hyvää vaan erilaista blogia

Enpä vielä sano mitään omaani, vaan viittaan ensin kahteen erityisen huomionarvoiseen blogiin aiheen tiimoilta. Ensisilmäykseltä ne näyttävät ristiriitaisilta ja päinvastaisilta lähestymistavoilta: ensimmäinen sanoo, että peliä ei vielä ole menetetty, toinen taas sanoo pelin olleen menetetty jo kauan sitten.

Ensimmäinen on dosentti Juha Ahvion blogi, jossa hän kehottaa kristittyjä ottamaan perjantain äänestyksen herätyskutsuna. Laki ei ole vielä voimassa, edustajat voivat muuttaa mieltään ja tuleva eduskunta voi halutessaan kumota sen. Kristittyjen on aktivoiduttava ja varmistettava, että tulevissa eduskuntavaaleissa tuetaan poliitikkoja, jotka aikovat ajaa voimakkaasti perinteisen avioliiton asiaa.

Toinen on pastori Samuli Siikavirran blogi, joka muistuttaa kristittyjä siitä, kuinka pitkälle yhteiskunta oli jo ennen tätä irtaantunut kristillisistä uskomuksista ja arvoista. Kristittyjen on suostuttava elämään vähemmistönä vastakulttuurisena voimana, aivan niin kuin kristinuskon alkuaikoina, ja opetettava sitäkin selkeämmin miehelle ja naiselle tarkoitetusta avioliitosta ja kaikille tarkoitetusta armosta.

Näennäisestä ristiriidastaan huolimatta näitä blogeja yhdistää se, että molempien rivien välistä voidaan lukea ”Haloo!” -huuto niille, jotka kuvittelevat viime perjantain merkitsevän jonkinlaista kristillisen aikakauden loppua Suomessa (tällaisia maileja kiertää uskovien keskuudessa, puhutaan siniristilipun vaihtumisesta sateenkaarilippuun yms.).

Toisaalta Ahvio on oikeassa: peliä ei ole vielä menetetty, ja jos haluamme säilyttää perinteisen sukupuolista komplementaarisuutta ja suvunjatkamista kunnioittavan avioliiton, voimme vielä vaikuttaa. Toki jokaisella on vastuu hyvästä yhteiskunnasta ja viisaasta vaalikäyttäytymisestä tulevissa vaaleissa.

Toisaalta Siikavirran analyysi on myös realistinen: ajan henki (samoin kuin muuten arkkipiispan kanta!) on ollut nähtävissä jo pitkään, ja voimme rauhallisin ja iloisin mielin valmistautua elämään vastavirrassa niin kuin ensimmäiset kristityt. Kristinusko on täysin kotonaan vähemmistönä, jopa lakia vastustavana ja vainottuna sellaisena.

Mielenkiintoinen kysymys on silti se, mitä valtavirtakirkko tekee, jos laki menee lopullisesti läpi. Ruotsissa kirkko mukautui pian uuteen lakiin. Suomessa voi mennä vähän kauemmin. Naispappeus tuli Suomeen 30 vuotta Ruotsin perässä. Ehkä sama pätee tässä, ehkä mennään nopeammin. Tai sitten kirkko jakaantuu tai kutistuu jäsenkadon myötä itse vähemmistökirkoksi. Saapa nähdä. Sen on tehtävä omat ratkaisunsa.

Hermeneuttinen ja henkilökohtainen ongelma

Kuuntelin eilen illalla Radio Deistä Patmos Lähetyssäätiön pitkän Taivaan ja maan väliltä -ohjelman, jossa Patmos-teologien Pasi Turusen ja Juha Ahvion kanssa aiheesta keskusteli Kansanlähetyksen Uusi tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela. Ohjelmasta kävi hyvin ilmi konservatiivinen kanta ja sitä puoltavat argumentit, erityisesti Juha Ahvion esittäminä, mutta siinä oli myös paljon sietämättömän naiivia retoriikkaa.

Erityisen pettynyt olin (muuten melko lailla arvostamaani) Leif Nummelaan, joka lähinnä vain siteerasi Raamattua vääristä opettajista ja valitteli pappien ja arkkipiispan epäraamatullisuutta ja uskottomuutta tunnustukselle. Nummelan mukaan ”kaikki argumentit” ovat perinteisen kannan puolella, eikä vastapuolella ole muita keinoja kuin pelottelu, propaganda ja leimaaminen.

Päivittelin itsekseni, että vastapuolta edustava kuulija saisi tästä ohjelmasta kyllä juuri päinvastaisen kuvan: Nummela pelottelee sielun kadotuksella ja hakkaa Raamatulla päähän, toisen puolen argumentteja ei ole yritetty etsiä eikä ymmärtää, kuulijoita kehotetaan poliittiseen strategisointiin, vastapuolesta käytetään pejoratiivisia termejä, jne.

Mietin pitkään, että kyllä 40 vuotta raamatuntulkinnan kanssa painineen Nummelan ja kahden vähän nuoremman mutta silti kokeneen teologin pitäisi olla (ja ovathan he!) perillä monen monista hermeneuttisista eli tulkinnallisista ongelmista, joita ”raamatullisuuteen” liittyy. Kykenemättömyys nousta simppelistä biblisismistä hermeneuttisen ongelman tasolle vain vahvistaa vastakkainasetteluja eikä varmasti edistä vastapuolen korvien avautumista.

Asia ei siis todellakaan ole niin yksinkertainen, että yksin konservatiivit ovat sitoutuneita Raamattuun ja oikeita uskovia, kun taas liberaalit eivät. Raamatun kirjaimeen vetoaja saa heti (ja oikeutetusti) vastaansa liudan esimerkkejä kohdista, joita hän ei itse seuraa, sekä kohdista, jotka on aiemmin tulkittu toisin, eivätkä ne kaikki ole suinkaan helppoja nakkeja.

Otetaan esimerkiksi konservatiivien lempikohta, Paavalin kirje Roomalaisille (luku 1). Sen lisäksi, että Paavali tuomitsee siinä liudan muitakin syntejä (miksi niitä vastaan ei käydä samanlaista kampanjaa?), muualla Paavali kieltää miehiltä pitkän tukan, naisilta rukoilun ilman päähinettä sekä puhumisen seurakunnassa, niin ja orjuudenkin hän tuntuu hyväksyvän, samoin kuin kristillinen kirkko läpi pitkien vuosisatojen. Kysymys kuuluukin, mikä Uuden testamentin materiaalista on normatiivista kaikkien aikojen kirkolle ja millä perustein.

Tämä on jo paljon hienovaraisempi ja vaikeampi keskustelu. Siinä joutuu konservatiivikin nöyrtymään, sillä liian monta kertaa historiassa konservatiivit ovat olleet Raamatun kirjaimeen vedotessaan lopulta väärässä. Ottamatta kantaa siihen, missä kaikessa, seuraavasta listasta jokainen löytänee itselleen ainakin pari esimerkkiä: geosentrismi, rotusorto, kreationismi, antiekumeenisuus, uskonnonvapauden vastustaminen, historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen vastustaminen, ehkäisyn vastustaminen, naispappeuden vastustaminen.

Mistään hermeneuttisista kriteereistä ei kuitenkaan Patmoksen ohjelmassa puhuttu, ainoastaan vääristä paimenista ja susista lampaiden vaatteissa. Vihdoin ohjelman loppupuolella eräs soittaja nosti esiin kysymyksen tulkinnoista, mutta kysymyksen esittäjä itse oli kabbalisti, mikä tarjosi Ahviolle tilaisuuden puhua (sinänsä mielenkiintoisesti) gnostilaisuudesta ja sukupuoliliikkeen uskonnollisista juurista. Nummela viittasi vanhojen kirkkojen konsensukseen ja joihinkin yleisiin raamatuntulkinnallisiin periaatteisiin sekä siihen, että suurin ongelma on se, että ”ihmiset eivät lue Raamattua”.

Tässäkin petyin vastaukseen samoin kuin silloin, kun aiempi soittaja kysyi, onko Raamatussa mitään homoliittoja tukevaa kohtaa. Yksiselitteisen kieltävän vastauksen sijaan pitäisi ainakin olla reilu vastapuolelle ja selittää, että kyllä liberaaleilla on historialliset selityksensä Raamatun kielteisille homokohdille (jotka ovat usein analogisia konservatiivien historiallisille selityksille yo. listan kysymyksissä) sekä rakkauden, tasa-arvon ja syrjittyjen puolelle asettumisen periaatteet, jotka he johtavat Kristuksen esimerkistä ja Paavalin opetuksesta.

Suurten kirkkojen konsensus on tietysti vakava argumentti perinteisen kannan puolesta kristillisessä keskustelussa. Silti on väärin sanoa, että tässä kysymyksessä tulkintaeroja ei ole, sillä nythän sellainen nimenomaan on kaikkien kirkkojen sisällä: on liberaalimpi tulkinta ja on konservatiivisempi tulkinta. Viralliset kannat eivät vain vielä ole taipuneet, paitsi esim. Ruotsissa. Pelkkä Raamatun tekstiin ja kirkon tämänhetkiseen konsensukseen vetoaminen ei riitä nyt yhtään sen enempää kuin em. vanhoissa kiistoissakaan.

Hermeneuttisen ongelman lisäksi kyseessä on yhä useammalle ja yhä enenevässä määrin hyvin henkilökohtainen ongelma. Se, että valtiot toisensa perään hyväksyvät samaa sukupuolta olevien avioliitot, on fakta, joka pitää ottaa vakavasti.

Ehkä valtiot katuvat ja palaavat takaisin, mutta todennäköisemmin eivät. Uusi tilanne alkaa olla maailmanlaajuisesti tosiasia. Kohta pitää vanhojen raamatunkohtien lisäksi alkaa oikeasti miettiä elämää homoavioliittojen keskellä.

Kuinka rakastaa lähimmäistä ja todistaa Jumalan rakkaudesta tässä tilanteessa? Saanko mennä häihin, saanko kutsua kylään? Toivotanko kaikkea hyvää, katkaisenko kaikki suhteet? Julistanko lakia, evankeliumia vai molempia, entä kumpaa ensin ja missä vaiheessa tuttavuussuhteen kehittymistä?

Mitä seuraavaksi?

Henkilökohtaisia ongelmia pitää alkaa pohtia, mutta sitä ennen luterilaisen kirkon on ratkaistava hermeneuttinen ongelma. Siihen tarvittaisiin (kuten jotkut piispat ovatkin sanoneet) perusteellinen tutkimus avioliitosta, ja perusteellinen tutkimus raamatullisista ja teologisista argumenteista puolesta ja vastaan, sellainen kuin naispappeuskiistan aikaan Eero Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka.

(Toivon esitteleväni ko. kirjan tulevaisuudessa tällä blogilla tarkemmin, sillä se osoittaa erinomaisesti tällaisten suurten teologisten kiistojen hermeneuttiset syvyydet.)

Kirkon tutkimuskeskus onkin oikeastaan tämänsuuntaisen kirjan tuottanut (kirjoitin siitä lyhyen esittelyn vuosia sitten). Ehkä tarvittaisiin päivitetty versio, joka keskittyy nimenomaan kysymykseen avioliitosta. Sitten tarvitaan sitä, että nämä argumentit tehdään tunnetuiksi ja keskustelu käydään sivistyneellä tavalla ja korkealla tasolla. Tarvitaan reiluutta toisinajattelevia kohtaan, yritystä ymmärtää heitä mahdollisimman oikein. Keskustelu tulee käydä siitä, mikä tulkinta on paras ja oikein, eikä se saa jäädä 1500-lukulaiseksi anateemojen heittelyksi.

Vaikka monet toista toivovat, on täysin varmaa, että keskustelu tulee jatkumaan kirkossa kiivaana. Kunpa se ei vain jumittuisi samojen argumenttien toisteluun ja toisten leimaamiseen, vaan lähtisi aina liikkeelle vastapuolen tähänastisista parhaista ja kunnioitettavimmista argumenteista.

Kirkosta eroamiset tulevat myös jatkumaan. Tähänastisen uutisoinnin mukaan osa eronneista on ottanut yhteyttä Lähetyshiippakuntaan ja ortodoksiseen kirkkoon. Katolinen kirkko ei kuulemma ole saanut yhteydenottoja, tosin itse olen kuullut ainakin yhdestä harkitsijasta sekä siitä, että kirkon johdantokurssilla olisi tänä syksynä poikkeuksellisen paljon väkeä.

Halu siirtyä kristilliselle perinteelle uskollisempaan seurakuntaan on täysin ymmärrettävä. Sen sijaan kevytmielinen kirkosta eroaminen kirkottomaan yksilökristillisyyteen on kaikkea muuta kuin Raamatun totuuden puolustamista; Uudesta testamentista ei löydy yhtäkään sooloilijakristittyä ilman yhteyttä seurakuntaan ja sitä kautta kokonaiskirkkoon.

Mielestäni katolisella kirkolla Suomessa on historiallisista ja ekumeenisista syistä erityinen vastuu siitä, että kirkkoonsa pettyneitä (ja sitä rakastavia!) luterilaisia tuetaan ja ollaan tarvittaessa myös valmiina ottamaan vastaan. Edustamme Suomessa luterilaisten tavoin pääasiassa läntistä kristinuskoa, minkä vuoksi luterilaisuus voi integroitua katolisuuteen paljon helpommin kuin itäiseen ortodoksiaan.

Paavi Benedictus XVI:n anglikaaneja varten perustamaa ordinariaattirakennetta tai jotain vastaavaa tulisi vakavasti harkita myös luterilaisille. Kuten piispa Repo alussa linkatussa jutussaan rivien välissä antaa ymmärtää, katolisessa kirkossa hermeneuttiseen ongelmaan on toimiva ratkaisu Pietarin virassa.

Loppukaneetti

Alkaa olla jo myöhä, ja jotkut lukijat ovat jo varmaan jonkin aikaa odottaneet päivän postausta. Myöhäinen julkaisuajankohta johtuu osin ulkomaanmatkastani, jolta palasin muutamia päiviä sitten. Kerronkin lopuksi erään valaisevan ja ehkä varoittavankin esimerkin matkaltani. Tapasin nimittäin Bratislavassa elämäni ensimmäisen vanhakatolisen käännynnäisen.

Kyseessä on nuori erittäin oppinut slovakkiteologi (joka tuntee hyvin myös suomalaisen teologian!), joka kasvoi roomalaiskatolisessa kirkossa mutta päätyi lopulta jättämään sen siksi, että hänen kokemuksensa mukaan se toimi Slovakiassa paljon enemmän poliittisella voimalla kuin evankeliumin ja Vatikaani II:n opetuksen esimerkillä.

Hänellä oli henkilökohtaisia kokemuksia LGBT-väestä, ja kirkon negatiivinen suhtautuminen heihin sai hänet jättämään kirkon ja siirtymään liberaaliin Utrechtin unionin vanhakatoliseen kirkkoon, josta hän sanoi löytäneensä ”katolisuutta alhaaltapäin”. Kuuntelin tarinaa surullisena, mutta toisaalta iloitsen siitä päinvastaisesta esimerkistä, jota paavi Franciscus antaa. Hänkin haluaa vilpittömän keskustelun, ymmärrystä, parhaiden argumenttien penkomista ja asian perusteellista harkintaa.

Avioliittokeskustelu on hyvä tilaisuus herätä vastuuseemme yhteisestä hyvästä, hyvä tilaisuus puhua avioliitosta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja Jumalan kauniista suunnitelmasta tätä kaikkea varten. Se on tilaisuus osoittaa, että kristinuskossa ei ole kyse syrjinnästä eikä poliittisesta sodasta vaan evankeliumin ilosanomasta, joka muuttaa kaiken (tarvittaessa myös homoelämän, kiitos Leif Nummelalle linkkivinkistä).

Siispä ensi maanantaina on luvassa blogi siitä, mistä kristinuskossa on ytimeltään kyse. Käsittelyyn tulee paavi Franciscuksen ohjelmallinen teksti, apostolinen kehotuskirje Evankeliumin ilo. Ei muuta kuin iloisesti kohti ensi viikkoa!

Luterilaiset herätysliikkeet

17.11.2014

Tässä artikkelissa teen pari asiaa yhdellä kertaa. Pääasia on Suomessa vaikuttavien luterilaisten herätysliikkeiden lyhyt esittely. Artikkeli on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka eivät tunne herätysliikkeitä kovin hyvin. Asioihin paremmin perehtyneet voivat halutessaan kommenttiboksissa kertoa lisää tai suositella syventävää kirjallisuutta.

Kirjallisuudesta saankin aasinsillan toiseen asiaan, jonka tällä artikkelilla saan aikaiseksi. Saan nimittäin samalla esitellyksi kaksi yleishyödyllistä kirjaa, molemmat vuodelta 2008. Ensimmäinen on Luterilaisuuden ABC – Synkkä ja harmaa sanakirja (Edita), jonka ovat kirjoittaneet nykyään Kuopion piispana toimiva Jari Jolkkonen ja kirjailijapastori Jaakko Heinimäki.

Toinen kirja on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan FT Kimmo Ketolan Uskonnot Suomessa – Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin (KTKJ 102). Kirjan kanssa samaan projektiin liittyy myös samanniminen internetsivu, josta voi etsiä perustietoja Suomessa toimivista uskonnollisista yhteisöistä.

Perustan siis tämän artikkelin herätysliike-esittelyn näistä kirjoista saataviin tietoihin. Toki on selvää, että kirjoista löytyy paljon muutakin mielenkiintoista. Luterilaisuuden ABC:stä (tästedes LABC) voi lukea vaikka oluesta ja seksistä, Uskonnot Suomessa (tästedes US) sen sijaan sivistää lukijaansa vaikkapa Urantia-liikkeestä ja uuspakanuudesta. Mutta nyt herätysliikkeiden pariin.

Johdanto: neljä ja viides

LABC:n artikkeli hakusanan ”herätysliike” kohdalla (s. 49–52) kertoo, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä syntyi 1700-1800-luvuilla neljä uskonnollista kansanliikettä, joita nimitetään ”vanhoiksi herätysliikkeiksi”. Niiden taustalla vaikutti ”pietismiksi kutsuttu saksalaisperäinen kristillisyys”, joka ”korosti yksilön omaa hurskautta ja henkilökohtaista uskonelämää”.

Pietismin perustajana pidetty Philipp Jacob Spener (1635–1705) katsoi, että reformaation aatteet saivat parhaiten ilmaa siipiensä alle kodeissa pidettävien ”seurojen” kautta. Näin siis pietistit kokoontuivat seurakunnan yhteisten jumalanpalvelusten lisäksi seuroihin tai ”konventikkeleihin”. Seurojen tarkoitus ei ollut kilpailla jumalanpalveluksen kanssa, sillä ”molemmilla on oma tehtävänsä”.

Suomen neljä vanhaa herätysliikettä ovat nimeltään (Länsi-Suomen) rukoilevaisuus, herännäisyys (körttiläisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus. Näiden suhtautuminen kirkkoon vaihtelee kirkollistuneesta herännäisyydestä eksklusivistiseen lestadiolaisuuteen.

Liikkeille on yhteistä se, että ne pitävät kukin suuria kesäjuhlia, jonne kokoonnutaan kuulemaan sanaa ja veisaamaan virsiä. Jokaisella herätysliikkeellä on oma laulukirjansa virallisen virsikirjan rinnalla.

Neljän vanhan herätysliikkeen lisäksi Suomeen rantautui 1900-luvun puolivälin tienoilla viides herätysliike, jota kutsutaan viidesläisyydeksi tai uuspietismiksi. Seuraavassa esittelen lyhyesti mainitun kirjallisuuden pohjalta mainitut viisi herätysliikettä.

Rukoilevaisuus

Rukoilevaisuus ei saa omaa artikkelia LABC:ssä, joten perustan tietoni US:n tekstiin (s. 63–66). Herätysliikkeestä on myös kattava Wikipedia-artikkeli.

Rukoilevaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin herätysliike. Se ei kuitenkaan alun perin ollut yksi yhtenäinen liike, vaan joukko eri puolilla Suomea tapahtuneita herätyksiä, joille oli tunnusomaista ”runsas rukouksen käyttö ja parannusta, rukousta ja pyhitystä korostava uskonkäsitys”.

Rukoilevaisuusherätyksistä merkittävimmät olivat Länsi-Suomen rukoilevaisuus ja Karjalan rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys. Jälkimmäisen pääkannatusalueet jäivät kuitenkin toisen maailmansodan päättyessä nykyisen Venäjän alueelle, joten tähän päivään rukoilevaisuus on säilynyt Suomessa vain Länsi-Suomen rukoilevaisuutena.

Rukoilevaisuus järjestäytyi yhdistykseksi vuonna 1941 nimellä Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys. Vuonna 1984 liike hajosi kahtia kirkollisten uudistusten kuten naispappeuden vuoksi. Perinteisestä virkakäsityksestä ja rukoilevaisuudelle ominaisista tunnusmerkeistä kiinni pitäneet rukoilevaiset perustivat Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen.

Mainittuja perinteisiä tunnusmerkkejä ovat muun muassa polvirukoukset ja vanhat liturgiset kirjat: 1600-luvun lopun kirkkokäsikirja, vuoden 1701 virsikirja ja vuoden 1776 raamatunkäännös, joka ”ei seuraa ’liberaaliteologien’ eksytyksiä” (US s. 65). Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys puolestaan arvostaa vanhoja kirjoja mutta ei pidä niitä teologisesti parempina vaan käyttää uusia käännöksiä.

Rukoilevaiset pitävät kodeissa tupaseuroja, jotka kestävät tavallisesti muutaman tunnin. ”Kokoontuessaan seuroihin seuraväki polvistuu pitämään perusteelliset rukoukset seurojen alussa, lopussa ja myös spontaanisti seurojen aikana.” Seuroihin kuuluu myös saarna ja virsilaulua: käytössä ovat virsikirjojen lisäksi ”Halullisten sielujen hengelliset laulut”. Seurojen lisäksi pidetään nuorteniltoja, rippileirejä ja jumalanpalveluksia.

Rukoilevaisuus on herätysliikkeistä pienin, aktiivisia kannattajia on kolmisentuhatta. Liikkeen pääkannatusaluetta ovat Satakunta ja Varsinais-Suomen pohjoisosat, erityisesti Rauman ja Porin ympäristön maaseudut. Länsi-Suomen Rukoilevaisten kesäjuhlilla on viime vuosina käynyt n. 700 henkilöä.

Herännäisyys

Herännäisyys (LABC s. 97–99, US s. 66–68) juontaa juurensa Savossa 1790-luvulla alkaneisiin herätyksiin, joista tärkein on Lapinlahdella 1796 syntynyt hurmoksellinen herätys. Paavo Ruotsalainen (1777–1852) löysi tiensä herätyksen pariin, muttei löytänyt sieltä lääkettä ahdistukseensa. ”Tästä löytämättömyydestä voidaan katsoa herännäisyydeksi kutsutun herätysliikkeen alkaneen.” (LABC)

Ruotsalainen kokosi yhteen savolaisia kansanherätyksiä ”pikemminkin kyselevän sielunhoitajan kuin julistavan herätyssaarnaajan ottein”, ja näin liikkeen hurmoksellisuus väistyi. ”Kuopion lääkärit lähettivät toivottomana pitämiään potilaita saunomaan Paavon kanssa.” (LABC)

”Kylähullunakin pidetylle ja myöhemmin ’Savon Kierkegaardiksi’ kutsutulle Paavo Ruotsalaiselle kristinusko ei ollut mikään teoreettinen ideologia vaan ’ristin koulussa’ olemista, ikävöimistä ja ’Herralle sairastamista’. (…) Herännäisyyttä kuvataan ’alatien kristillisyydeksi’ ja ’ikävöiväksi uskoksi’, jossa korostetaan ’alhaalla liikkuvaa armoa': ihmisille ei esitetä minkäänlaisia uskonnollisia vaatimuksia.” (US)

”Tämän uskon perustuntona on kokemus omasta riittämättömyydestä. (…) Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii luopumaan yrittämisestä ja rauhoittumaan jaksaakseen luottaa Jumalan armoon, ei omiin voimiin.” (US)

1830-luvulla Jonas Lagus ja Nils Gustaf Malmberg, jotka olivat johtaneet herätyksiä Pohjanmaalla, kääntyivät Paavo Ruotsalaisen puoleen ja yhdistyivät herännäisyyden kanssa. Herännäisyys sai lisä- tai haukkumanimen körttiläisyys herännäismiesten käyttämästä takista, ”jonka takana oli kolme halkiota eli körttiä, ruotsiksi ett skört”. (LABC)

Kirkko suhtautui liikkeeseen aluksi epäluuloisesti, mutta 1880-luvulta lähtien asenne alkoi muuttua, ja vuosien varrella liike on vaikuttanut vahvasti suomalaiseen kirkollisuuteen. Luterilaisen kirkon työntekijöistä 43 prosenttia ilmoitti v. 2002 saaneensa ainakin vaikutteita herännäisyydestä, ja herännäisyydellä oli v. 2003 toimintaa 63 %:ssa maan luterilaisista seurakunnista.

Herännäisyyden palvelujärjestö Herättäjä-Yhdistys ry tekee sisälähetystä, julkaisutyötä, ulkomaalaistyötä, opiskelijatyötä ja nuorisotyötä, ja siihen kuuluu 158 paikallisosastoa. Liikkeen piirissä toimii yhdeksän kansanopistoa, ja sen vuosittaisille herättäjäjuhlille kokoontuu noin 30 000 juhlavierasta.

Herännäiset kokoontuvat seuroihin, jotka koostuvat Siionin virsistä ja lyhyistä puheista. Seuroissa on muutama puhuja ja ne kestävät tavallisesti tunnin. Ennen seurat pidettiin yleensä kodeissa, nykyään enemmän yleisissä tiloissa kuten seurakuntatalolla. Keskeisiin toimintamuotoihin kuuluu myös kuoroharrastus: monet paikalliset kuorot ja opistokuorot huolehtivat siitä, että Siionin virret raikuvat.

Evankelisuus

Evankelisuus (US s. 69–70, LABC . 42–44) syntyi tavallaan körttiläisyydestä tai konfliktista sen kanssa, nimittäin kun körttipappi Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893)  ”alkoi kaivata körttiläisen ikävän tilalle hieman valoisampaa kristillisyyttä” (LABC)  ja julkaisi kirjan Uskon oppi autuuteen vuonna 1843.

Evankelisuus kasvoi laajaksi kansanliikkeeksi 1870-luvulta lähtien, siitä tuli vuonna 1873 ensimmäinen yhdistykseksi järjestynyt herätysliike (SLEY eli Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys). SLEY:n piiri- ja alueorganisaatio (13 piiriä, 258 paikallisosastoa) kattaa koko maan, ja se hyväksyttiin luterilaisen kirkon lähetysjärjestöksi vuonna 1954.

Hedbergin herätys levisi aluksi Turun seudulla mutta levisi sitten Helsinkiin ja Pohjanmaalle. Nykyään liikkeellä on vahva kannatus: vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen perusteella noin 3,4 % suomalaisista (n. 180 000 henkeä) ilmoittaa kuuluvansa siihen ja lisäksi noin 4 % sanoo saaneensa siitä vaikutteita. Vankinta kannatusaluetta ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi.

”Odottavan ja ikävöivän uskon sijasta Hedberg korosti uskon ’omistamista’, iloista pelastusvarmuutta, joka oli annettu ihmiselle lahjana jo kasteessa.” (US) Evankelisuudessa on korostettu oppia ja luterilaisten tunnustuskirjojen asemaa. SLEY on myös kääntänyt ja julkaissut suomeksi Lutherin teoksia ja muita luterilaisuuden keskeisiä tekstejä.

SLEY jakaantui vuonna 2008 naispappeuskiistan takia. Vuonna 2007 SLEY päätti olla kutsumatta tilaisuuksiinsa naispappeja. Naispappeuteen suopeasti suhtautuneet evankeliset perustivat vuoden 2008 alussa oman yhdistyksen nimeltä Evankelinen lähetysyhdistys (ELY).

Tämä ei ollut ensimmäinen evankelisen liikkeen jakautuminen, vaan jo 1920-luvulla SLEY:stä irtautui haara, joka järjestäytyi kahdeksi itsenäiseksi luterilaiseksi vapaakirkoksi (nyk. SVELS ja STLK). US:n mukaan tämä ei kuitenkaan ole ollut ”millään lailla merkittävä repeämä evankelisessa liikkeessä”.

Evankelisessa liikkeessä pidetään seurojen sijaan hartaushetkiä ja evankeliumijuhlia. Jokavuotisille valtakunnallisille evankeliumijuhlille osallistuu n. 12 000 henkilöä, ja SLEY:n nuorisotapahtumassa Maata näkyvissä -festivaaleilla käy vuosittain yli 10 000 nuorta. SLEY:n laulukirja on nimeltään Siionin kannel.

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus (LABC s. 104–106, US s. 71– 74) syntyi Tornionjokilaaksossa Ruotsin puolella mutta suomalaisella asuinalueella. Liikkeen alullepanija Lars Levi Laestadius (1800–1861) toimi pappina Ruotsin pohjoisimmassa seurakunnassa Kaaresuvannossa ja myöhemmin Suomen Lapissa.

Laestadiuksen Kaaresuvannossa 1840-luvulla pitämät parannussaarnat saivat aikaan herätyksen, joka levisi pian laajalle Lappiin. ”Saarnoissaan Laestadius pyrki synnintunnon herättämiseen ja ihmisten elämäntapojen raitistamiseen. Hän oli omin silmin nähnyt, millaista tuhoa yletön viinan juominen Lapissa sai aikaan.” (LABC)

Lestadiolaisten seuroissa koettiin usein voimakkaita ja äänekkäitä hurmostiloja, minkä johdosta liikkeen jäseniä nimitettiin ”hihhuleiksi”. Laestadiuksen seuraajan Juhani Raattamaan (1811–1899) aikana liike levisi ja kasvoi entisetään. Raattamaan aikana kiteytyi tiukka seurakuntakäsitys, joka on vaikuttanut siihen, ettei lestadiolaisuudesta ole tullut samalla lailla kirkollista liikettä kuin muista herätysliikkeistä.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa lestadiolaisuus jakaantui vanhoillislestadiolaisuuteen, esikoislestadiolaisuuteen ja uusherätykseen. Vanhoillislestadiolaisuus on haaroista suurin, ja sen kattojärjestönä on 1921 rekisteröity Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK). Liikkeellä arvioidaan olevan 100 000–200 000 kannattajaa.

Kysymys herätyksen johtajuuden siirtymisestä Joonas Purnulle aiheutti jakautumisen vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuuden välille. Jälkimmäinen on puhtaasti maallikkojohtoinen liike, ja siihen arvioidaan kuuluvan 11 000–12 000 kannattajaa. Uusheräys syntyi halusta palata Laestadiuksen opillisiin korostuksiin, ja sen keskusjärjestö Uusheräyksen keskusliitto.

1930-luvulla kiista amerikkalaisesta lestadiolaiskirkosta johti pikkuesikoisuuden eli rauhansanalaisuuden syntyyn. Tämän maltillisen lestadiolaisliikkeen keskusjärjestö on Rauhan Sana ry, ja sillä on n. 7000 kannattajaa. Mainittujen pääsuuntauksien lisäksi 1900-luvun hajaannuksissa syntyi useita muita marginaalisia lestadiolaisryhmiä, mm. leeviläisyys, steniläisyys, peuralaisuus, sillanpääläisyys ja kontiolaisuus.

Lestadiolaisen opin erityispiirteisiin kuuluu eksklusiivinen seurakuntakäsitys, jonka jyrkkyys tosin vaihtelee haarojen välillä. Seurakuntaoppiin liittyy näkemys avainten vallasta eli uskoville luovutetusta oikeudesta pidättää tai päästää syntejä. Rippi onkin olennainen osa lestadiolaista hengellisyyttä. Synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Lestadiolaiset ovat suhtautuneet epäluuloisesti moniin pukeutumiseen ja tekniikkaan liittyviin uutuuksiin. Lestadiolaiset torjuvat syntyvyyden sääntelyn, ja siksi heillä on usein runsaslukuisia perheitä. Omalaatuisesta opistaan huolimatta lestadiolaiset ovat halunneet pysyä kirkon sisällä: yhteiskunnallisena laitoksena kirkolle on osoitettava kuuliaisuutta.

Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin, joita pidetään kodeissa tai rukoushuoneissa. Vanhoillislestadiolaiset veisaavat Siionin lauluja, esikoislestadiolaiset Hengellisiä lauluja ja rauhansanalaiset Siionin matkalauluja. Laulujen lisäksi seuroissa on puheita ja rukousta. Ominaista on synninpäästön pyytäminen ja antaminen spontaanistikin vaikka kesken saarnan.

Vanhoillislestadiolaisten jokakesäiset suviseurat ovat maamme suurin seuratapahtuma, joihin kokoontuu keskimäärin noin 70 000 henkeä. Niihin matkataan pitkienkin matkojen takaa koko perheen voimin. Lestadiolaiset tervehtivät omaan suuntaukseen kuuluvia uskonveljiä sanomalla ”Jumalan terve”.

Viidesläisyys

Viidennen herätysliikkeen (US s. 75–80) merkittävä varhainen vaikuttaja oli pastori Urho Muroma (1890–1966). Hän oli tullut uskoon vuonna 1912 ja kiersi sitten 1920-30-luvuilla ympäri Suomea pitämässä evankeliointikokouksia, jotka synnyttivät laajoja herätyksiä. Herätys alkoi organisoitua 1940, kun perustettiin Sisälähetyssäätiö, joka puolestaan perusti Kauniaisiin Suomen Raamattuopiston (SRO) vuonna 1945.

Vuonna 1945 perustettiin myös Kansan Raamattuseura (KRS). Raamattuopiston ja Kansan Raamattuseuran välille tuli kuitenkin kitkaa. Raamattuopisto korostaa Raamatun auktoriteettia ja luterilaista tunnustusta, ja se on ollut valtakirkon kanssa eri linjoilla mm. naispappeuskysymyksessä. KRS taas painottaa oppia vähemmän ja on läheisemmissä väleissä kirkkoon.

Vuonna 1967 viidennen herätysliikkeen keskeisimmäksi organisaatioksi muodostui Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys (SEKL). Vuonna 1973 syntyi uusi järjestö nimeltä Opiskelija- ja Koululaislähetys (OPKO).  Vuonna 1974 perustettiin vielä lähetysyhdistys Kylväjä ja radiolähetysjärjestö Sanansaattajat (SANSA).

Viidesläiset ovat siis järjestäytyneet useisiin eri yhdistyksiin. Heidän toimintansa on levinnyt eri puolille maata, mutta eniten toimintaa on Mikkelin ja Kuopion hiippakunnissa. Laajimmalle levinnyt liike on Kansanlähetys, vuonna 2007 sillä oli toimintaa noin neljäsosassa seurakunnista. KRS:llä oli samana vuonna toimintaa 7 %:ssa seurakunnista.

Opillisesti uuspietismissä korostetaan pelastuskokemuksen tärkeyttä ja henkilökohtaista uskoa. Liikkeessä on painotettu myös lopunaikojen odotusta ja tuomiota, ja kirkkoa on syytetty maailmaan mukautumisesta ja tämänpuoleisuuteen keskittymisestä.

Kokoustoiminnan luonne poikkeaa perinteisistä herätysliikkeistä: seurojen sijaan järjestetään evankeliointitapahtumia, joissa on julistusta ja todistuspuheenvuoroja. Tyypillistä viidesläistä toimintaa ovat myös raamattu- ja rukouspiirit sekä nuorisotyö.

Valtakunnallisia viidesläisiä tapahtumia ovat mm. Kansanlähetyspäivät (SEKL), Hengelliset syventymispäivät (SRO) ja Sanan suvipäivät (KRS).

Lopuksi

Lopuksi pari sanaa herätysliikkeistä omasta katolisesta näkökulmastani. Eniten olen ollut tekemisissä evankelisten ja viidesläisten kanssa, ja heidän kanssaan katolisella kirkolla on tietysti paljon yhteistä niissä asioissa, joissa luterilainen valtauoma on liberalisoitunut tai muuttanut opetustaan. Raamattu, evankeliointi, yhteiskristillinen apostolinen oppi ym. yhdistää.

Katolisuutta ja evankelista herätysliikettä yhdistää erityisesti sakramenttien arvostus ja korostus. Viidesläisyys taas on sitten Muroman aikojen avautunut hämmästyttävästi suhteessa katolisuuteen. Kun Muroma vielä saarnasi tulisesti antikristillistä katolisuutta vastaan, Raamattuopisto (tai sen kustantamo Perussanoma) on nyt ottanut julkaistakseen paavin Jeesus-kirjoja.

Olen kerran elämässäni käynyt körttiseuroissa, ja kokemus oli myönteinen. Tiedän myös, että tällä blogilla on joitain herännäistaustaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä yhteydessä. Muuten kontaktit ovat jääneet vähäisiksi. Kuvittelisin, että kirkollisena herätysliikkeenä herännäisyyden kanssa voisi olla melko vaivatonta olla ekumeenisessa yhteydessä.

Lestadiolaisuuteen pätee vähän sama juttu: tiedän, että blogilla on lestadiolaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä hyvähenkisessä yhteydessä, mutta muuten kontaktit ovat vähäiset. Lestadiolaisuudella ja katolisuudella on joitain yhtymäkohtia, joita ei ole muiden herätysliikkeiden kanssa, kuten kielteinen kanta keinotekoiseen ehkäisyyn, ripin tärkeys hengellisessä elämässä ja osa kirkko-opista.

Rukoilevaisuuteen minulla on kaikkein vähiten kosketusta. Tiedän muutamia liikkeeseen kuuluvia vaikuttajia, mutta siinäpä se. Joskus KETKO-kurssilla tosin tapasin edustajia kaikista herätysliikkeistä, myös rukoilevaisista. Katolisesta näkökulmasta ”traditionaalisuus” (vanhat kirjat) ja ”liturgisuus” (polvirukoukset, vanhat messut) kiinnostavat, ja joskus olisi mielenkiintoista tehdä retki rukoilevaisten kokoukseen. Samoin kuin lestadiolaisseuroihin, SLEY:n evankeliumijuhlille, jne. Kuka kutsuisi, ja kuka lähtisi mukaan?

9516932878 SAM_5309

Yrjö Sariolan muistelmat

10.11.2014

Jatkan viimeviikkoisesta ja pysyn isoenoni, Lapuan emerituspiispa Yrjö Sariolan (s. 1932) muistelmien parissa. Tällä kertaa vuorossa on toinen (tai pikemminkin ensimmäinen, vuodelta 1999) Päivä Osakeyhtiön kustantama muistelmateos Kipua ja siunausta – muistikuvia matkan varrelta.

Siinä missä viime viikolla esitelty kirja keskittyy muutamiin valittuihin henkilöihin, tämä kirja keskittyy Sariolan omaan elämään ja uraan. Muistelmien joukosta nousee esiin erityisesti kolme asiaa: naispappeuskysymys ja suhde evankeliseen herätysliikkeeseen, oppineuvottelut vapaakirkollisten ja helluntailaisten kristittyjen kanssa sekä sairauden ja vammaisuuden kestäminen.

Naispappeus ja kirkon tunnustus

Naispappeuden hyväksyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sijoittuu Yrjö Sariolan piispakauteen, joka kesti vuodesta 1974 vuoteen 1995. Sariola sanoo naispappeuskysymyksen olleen hänelle piispana ”rasittava ja vaikea asia”, sillä hän koki olevansa ”rintamalinjojen välissä” (s. 81).

Sariolan periaatteellinen lähtökohta oli, että evankeliumin julistajan työ ei voi olla riippuvainen sukupuolesta. Toisaalta hän ymmärsi niitä, joiden mukaan papin tehtävä on Uuden testamentin mukaan varattu miehille. Ensin Sariola koki, ettei hän ”kelvannut kunnolla kummalekaan osapuolelle”, mutta ajan mittaan hän ymmärsi, että kiistassa tarvitaan myös ”maltillisia välittäjiä”. (s. 81)

Vielä 70-luvulla Sariola äänesti naispappeutta vastaan (koska katsoi, ettei aika ollut kypsä), 1986 ratkaisevassa äänestyksessä taas sen puolesta. Asian ratkettua Sariola esitti kirkolliskokoukselle ponnen, joka hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Sen mukaan naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla tulee yhä olla mahdollisuus ”tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin”. (s. 82)

Yhdessä arkkipiispan ja Tampereen piispan kanssa Sariola vihki pappeja myös Oulun hiippakuntaan, jonka piispa Olavi Rimpiläinen ei itse suostunut vihkimään naispappeja. Tämä tapahtui kuitenkin ”yhteisymmärryksessä Oulun piispan ja tuomiokapitulin kanssa”. (s. 81)

Sariolalle tuotti erityistä murhetta, että SLEY otti selkeän kielteisen kannan naispappeuteen. ”Olin itse yhdistyksen johtokunnan jäsen, kun tämänsisältöinen päätös tehtiin joulukuussa 1987. Kyllikki Tiensuun kanssa merkitsimme pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jossa kannoimme huolta evankelisen liikkeen tulevaisuudesta.” (s. 118)

Sariola ei peittele kirjassa herätyskristillisiä juuriaan. ”Pyhän Raamatun arvovalta, Sanasta kiinni pitäminen, kasteen lahja ja tunnustususkollisuus ovat olleet niitä suuria lahjoja, joita olen saanut evankelisessa liikkeessä ottaa vastaan. Olen oppinut iloitsemaan siitä, että olen luterilainen kristitty.” (s. 117)

Luterilainen identiteetti ei kuitenkaan merkitse Sariolalle sitoutumista mihinkään ”muista kirkoista poikkeavaan luterilaiseen erityiskristillisyyteen”, vaan päinvastoin Augsburgin tunnustus ”sitoo minut kirkon yhteiseen uskoon, johon saan julkisesti joka sunnuntai yhtyä jumalanpalveluksessa lausumalla apostolisen uskontunnustuksen tai Nikean tunnustuksen”. (s. 54)

Sariola ei innostu privaattiuskonnollisuudesta vaan korostaa aivan oikein uskon kirkollista luonnetta. ”Minulla on se vakaa ajatus, että kukaan ei kerta kaikkiaan voi olla kristitty vain omissa oloissaan ja luulotella, että ’tulen omalla uskollani autuaaksi’. Minun uskoni kristittynä on aina kristillisen seurakunnan yhteistä uskoa.” (s. 51)

Sariola kommentoi kauniisti uskontunnustuksen kohtaa ”minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan” (joka alkukielellä ja katolisessa käännöksessä kuuluu ”pyhän katolisen kirkon”): ”Seurakunnalla on äidin kasvot. Äidin tavoin se pitää huolta minusta, kun on kerran kutsunut palvelukseensa. Tie ehtoollispöytään on avoin. Ota, syö ja juo! Jätä itsesi Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun!” (s. 94)

Suomalaista ekumeniaa

Yrjö Sariola oli edelläkävijä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien välisten ekumeenisten suhteiden kehittymisessä. Vuonna 1979 Sariola esitti Vapaakirkon 100-vuotisjuhlissa ehdotuksen virallisten keskustelujen aloittamisesta luterilaisten ja vapaakirkollisten välillä.

Seuraavana syksynä Sariola vei ideansa piispainkokoukseen, jossa se sai ”melko nihkeän vastaanoton” (s. 134). Kahden vuoden valmistelujen jälkeen neuvotteluja kuitenkin ehdotettiin, ja Vapaakirkko otti tarjouksen vastaan. Keskustelut käytiin vuosina 1983–1984. Tämän jälkeen pyrittiin samaan helluntaiherätyksen kanssa, ja jälleen vastustuksesta huolimatta hanke onnistui ja neuvottelut käytiin 1987–1989. (s. 135)

Oppikeskustelut rakentuivat ”tunnustukselliselle pohjalle”. Helluntailaisten kanssa samaa mieltä oltiin siitä, että ”Raamattu on kristillisen opin ja elämän ainoa perusta ja ohjenuora ja että Kristus on Raamatun sanoman keskus”. Eroja ilmeni kuitenkin siinä, ”mikä merkitys on kirkollisella traditiolla ja sakramenteilla”. Vapaakirkonkin kanssa pääongelmat löytyivät ”erilaisesta tunnustustraditiosta, sakramenttikäsityksestä ja seurakuntaopista”. (s. 136)

Sariola oppi keskusteluista sen, että opin lisäksi kyse oli yhtä lailla myös ”tavasta, jolla suhtaudumme toiseen kirkkoon ja sen jäseniin”. Neuvottelujen päätösasiakirjoissa korostetaan molemminpuolista kunnioitusta (Room. 12:10), mikä merkitsee mm. sitä, että toisesta pyritään antamaan oikea kuva. (s. 138)

”’Avoin, ongelmia kaihtamaton lähestymistapa on mahdollistanut toinen toisensa kuulemisen. Keskusteluissa on voitu oikaista monia pinnallisia ja yksipuolisia käsityksiä. Kuva toisesta osapuolesta on huomattavasti tarkentunut’, todetaan vapaakirkkoneuvottelujen loppukommunikeassa.” (s. 134–135)

Joskus yhteinen (penkki-)urheilu yhdisti osapuolia ja lievitti jännitteitä. Kerran helluntailais-luterilaiset neuvottelut uhkasivat lukkiutua, kun ”avuksi tuli ohjelmaan merkitty jalkapallo-ottelu, jonka vuoksi keskustelu keskeytettiin”. Tarina on sen verran hauska, että sitä sopii lainata pitkästikin:

”Ottelun United Pentecostals-luterilainen kirkko piti olla omalle joukkueellemme läpihuutojuttu, koska joukkueeseemme kuului korkeatasoisia jalkapalloilijoita, kuten Risto Ahonen, Risto Cantell ja ennen muuta Erik Vikström. Toisin kuitenkin kävi. Vastustaja oli niskan päällä ja teki omaa joukkuettamme enemmän maaleja. Mutta koska niistä kaksi meni omaan maaliin, meidän luterilaisten joukkue lopulta kuitenkin voitti muistaakseni 6-5. Vesalan saunan lauteilla riittikin sitten aineksia jälkipeluuseen. Ja kun taas jatkettiin keskusteluja, ilmapiiri oli vapautunut ja asioissa päästiin eteenpäin. Kyllä jalkapallo on sentään tärkeä osa ekumeenisia keskusteluja!” (s. 138)

Hauskin juttu liittyy kuitenkin neuvottelutauolla seurattuihin hiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin vuonna 1988. Sariola kertoo: ”Kovana penkkiurheilijana taisin innostua aika lailla Matikaisen niukasta voitosta, koskapa helluntaiherätyksen opistonjohtaja Heikki Lahti sai aiheen tokaista: ’Ei meillä helluntaiherätyksessä päästä tuollaiseen hurmokseen kuin luterilainen piispa.'” (s. 133)

Loppukaneettina Sariola toteaa, että neuvottelut merkitsivät hänelle ”eräänlaista salaperäisyyden verhon riisumista näiden yhteisöjen päältä” (s. 140). Neuvottelukumppanit olivat kilvoittelevia kristittyjä siinä missä luterilaisetkin, ja monesti heillä alkoi olla jo samoja ”perinnekirkon kolmannen ja neljännen polven vaikeuksia kuin omalla kirkollamme” (s. 141).

Joka tapauksessa ei-kristillisten katsomusten vahvistuessa ekumeeninen lähetyminen on välttämätöntä, jotta voisimme ”antaa yhteisen todistuksen Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta”. (s. 141)

Kipua ja siunausta

Sariolan piispakautena sattui myös kipeitä ja traagisia asioita. Hiljaisen viikon (eli pyhän viikon) maanantaina 1976 patruunatehtaan lataamo räjähti Lapualla. Menehtyneitä oli 40, ”joukossa myös poikiemme luokkatoverien vanhempia. Orvoiksi jäi 76 alaikäistä lasta.” (s. 153–154) Piispa, papit ja koko Lapuan yhteisö hoitivat tehtävänsä esimerkillisesti. Surujuhlan jälkeen presidentti Kekkonen sanoi Sariolalle: ”Tämä oli vaikuttava juhla.” (s. 156)

Syyskuussa 1991 Sariola joutui itse kuolemanvaaraan, kun hänen aorttaläppänsä oli kalkkeutunut pahan kerran. Hän joutui sydänleikkaukseen, jossa hänelle asetettiin tekoläppä. Ensimmäinen tällainen leikkaus oli tehty vasta vuonna 1952. Myöhemmin piti vielä tehdä korjausleikkaus. Ennen sairaalasta lähtöä Sariola sanoi kirurgille saaneensa nyt lisäaikaa, mutta kirurgi vastasi: ”Ei se ole niin varmaa.” Sariolan mukaan vastaus osoitti lääkärissä ”suurta nöyryyttä”: elämä on lopulta Jumalan varassa. (s. 171–172)

Sariola kertoo myös vaikeavammaisesta pojastaan Jukasta, joka sairastaa vaikeaa myopathia nemaline -lihastautia. Jukka oli Suomessa ensimmäinen, jolla tämä harvinainen sairaus todettiin. Monista ja suurista vaikeuksista huolimatta Jukka pääsi mm. muuttamaan omaan asuntoon ja matkustamaan ulkomaanlomalle lentokoneessa. Tietokoneohjelmat hallitsevalla Jukalla on kotisivut, ja hän on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneen (kenties paradoksaaliselta kuulostavan) kirjan Hyväosainen.

Vaikeavammaisuus kosketti Sariolan perhettä myös kolmannessa polvessa, kun Heikki-pojan (niin ikään teologi, Kurikan kirkkoherra ja Neljännen makkabilaiskirjan suomentaja) Saara-tyttärelle diagnosoitiin tuhoava INCL-tauti, joka merkitsee lapsen kuolemaa keskimäärin 9–11 vuoden iässä. Vakava sairaus on isovanhemmille ”kaksinkertainen tuska”. ”He murehtivat sekä lapsenlapsensa sairautta että sen omalle lapselleen aiheuttamaa ahdistusta ja huolta.” (s. 187)

Tuskailua ja ”Miksi, Herra” -kysymyksiä on siis riittänyt. Pimeydessä loistaa kuitenkin kristillisen uskon, toivon ja rakkauden valo. Se näkyy kauniisti Yrjön vaimon Anna-Maijan sanoista, jotka  hän lausui ”kerran kertoessaan eräässä seurakunnan tilaisuudessa lapsenlapsestaan: ’Olen ajatellut, että Saara on pieni taivaan enkeli, joka on lähetetty keskellemme tuomaan salattua siunausta. Saaran lähellä on hyvä olla. Jumala koskettaa minua.” (s. 188)

1064_kipuajasiunausta4050

Pyhä isoisoisoäitini

3.11.2014

Jatkan emerituspiispojen kirjojen parissa ja siirryn nyt Lapuan emerituspiispaan Yrjö Sariolaan, joka sattuu olemaan myös isoenoni eli äitini eno, isoäitini pikkuveli. Sariola syntyi vuonna 1932 ja toimi Lapuan piispana 1974–1995. Hän väitteli vuonna 1968 tohtoriksi homiletiikasta, ja hän on kirjoittanut paljon saarnan ja jumalanpalveluksen teologiaan liittyviä kirjoja.

Tässä artikkelissa lähtökohtanani on kuitenkin henkilökohtaisempi kirja nimeltään Polun kulkijat – ihmisiä elämäni varrelta (Päivä 2003). Kirjassa Sariola kertoo mm. Laukaan kotiseutututkijasta Eino Kautosta, pianonsoitonopettajastaan Dmitry Hintzestä ja hengellisestä äidistään, evankelista Martta Oeschistä.

Kirjan ensimmäinen luku Ninni Stenrothista nousee kuitenkin ylitse muiden – ainakin minulle. Ninni oli Yrjön (”Ykin”) ja isoäitini Salmen isoäiti, siis minun isoisoisoäitini. Olen vakuuttunut siitä, että hän oli pyhä, ihka aito suomalainen luterilainen pyhimys. Käsitykseni kristallisoitui, kun luin hänestä Ykin kirjasta (s. 9–43).

Hämmästelen Ninni-mummin rajatonta rakkauta, vilpitöntä uskoa, nöyryyttä, iloa, rauhaa ja optimismia. Kaikki nämä piirteet tulevat esiin Ykin kirjassa siteeratuista teksteistä kuin pyhimyselämäkerrasta konsanaan. Miltä maailma näyttäisi, jos jokaisella olisi ainakin yksi tällainen ihminen lähellään?

Tämä on tarina pyhästä isoisoisoäidistäni.

Pormestarin tytär, pastorin morsian

Ninni Stenroth ei alun perin ollut nimeltään Ninni eikä Stenroth. Kuopion pormestarin Karl Fabritiuksen ja hänen vaimonsa Alman perheeseen syntyi kolmantena lapsena Alma Hildur Ingeborg Fabritius 18.2.1875.

Mikään kolmesta nimestä ei kuitenkaan kelvannut tyttöselle, vaan hän itse halusi, että häntä kutsutaan Ninniksi. Fabritiukset olivat pappissukua, Ninnin isoisä oli Ilomantsin kappalainen ja hänen isänsä oli kyvykäs virkamies, joka edusti Kuopiota valtiopäivillä ja osallistui mm. vuoden 1886 kirkolliskokoukseen, jossa hyväksyttiin ns. Lönnrotin virsikirja.

Ninnin isä oli neljä vuotta kuvernööri Alexander Järnefeltin lähin työtoveri, ja Ninni ystävystyi nuoruudessaan Aino Järnefeltiin, josta tuli Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Ninni lähetti Ainolle lahjaksi kutomansa hartiahuivin.

Vuonna 1888 Kuopion suomalaisen tyttökoulun opettajaksi tuli Minna Stenroth, josta tuli niin ikään Ninnin ystävä. Vuonna 1892, kun Ninni oli aloittanut opinnot Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, hän kirjoitti kirjeen Minnalle. Yrjö Sariola kommentoi, että kirjeestä ”huokuu sydämellisen nöyrä usko Jeesukseen”.

1800-luvun lopun harras kieli voi ensin tuntua 2000-lukulaisesta oudolta ja vieraalta, mutta pian käy ilmi, että kyse on vain puhtaasta vilpittömyydestä, ei mistään hurskastelusta. Ihmeellisintä on se, että kirjoittaja on vasta 17-vuotias nuori:

”Voi, Minna rakas, kuinka paljon armoa ja rakkautta olen näinä kolmena viikkona Herralta saanut kokea. Kuinka Hän on aina ollut valmiina auttaen, virkistäen, lohduttaen, nuhdellen, rangaisten, aina sen mukaan, mitä olen tarvinnut. Kun oikein ajattelen tätä aikaa, niin en voi muuta kuin kiiruhtaa Jeesuksen jalkain juureen ja lähettää Hänelle sydämeni hartaat kiitokset kaikesta Hänen armostaan.”

Kirjeestä käy ilmi myös rakkauden kaksoiskäskyn toinen puoli, suhde lähimmäisiin. Sariolan mukaan tämä kertoo jotain ”hyvin tyypillistä isoäitini suhtautumisesta toisiin ihmisiin”:

”En tiedä kuinka olen aina niin iloinen koululla. Olen jo niin tuttu kaikkien jatkolaisten kanssa. Eräänä päivänä joku kysyi minulta, josko olen käynyt tyttökoulun Helsingissä, kun niin hyvästi tunnen heitä kaikkia. Ihmettelevät kuinka aina olen niin iloinen; kuinka en olisi kun kaikki ovat niin ystävällisiä minua kohtaan.”

Ninni mainitsee myös Minnan isän, Laukaan rovastin Otto Adolf Stenrothin, joka oli juuri Helsingissä. ”Ja nythän isäsikin, Minna rakas, on täällä. Ainoastaan tuo tieto jo, että hän on täällä Helsingissä, täyttää sydämeni ilolla.” Kirjeessä ei mainita Minnan pikkuveljeä Osvaldia, mutta epäilemättä he tunsivat jo, sillä jo seuraavana vuonna he menivät keskenään naimisiin.

Osvald Stenroth seurasi isänsä jalanjälkiä, hänet vihittiin papiksi 28.12.1893 ja hän sai virkamääräyksen isänsä apulaiseksi Laukaan seurakuntaan. Kaksi päivää myöhemmin Ninni muutti Laukaaseen, ja seuraavana päivänä, vuoden viimeisenä, vietettiin häitä. Nuoripari asettui asumaan Pellosniemen pappilaan, joka oli ollut Laukaan kirkkoherrojen asuinpaikka jo vuodesta 1608

Avioparin elämää ja punainen uhka

Heti seuraavana vuonna eli 1894 syntyi Osvald  ja Ninni Stenrothin esikoinen Elsa, Yrjön ja Salmen äiti, minun isoisoäitini. Vuonna 1897 Osvald sai valmiiksi pastoraaliväitöskirjansa jumalanpalveluksen synnintunnustuksesta (Confiteor-momentti evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessamme), ja se hyväksyttiin ”korkeimmalla kiitoksella”.

Osvald sai papinviran Heinolasta, ja perhe muutti sinne. Lapsia tuli tiheään tahtiin, lopulta yhteensä yksitoista. Vuonna 1911 päätettiin, että lasten sukunimi suomennettaisiin Salmenkiveksi, mutta Ninni ja Osvald pysyivät Stenrotheina.

Ninnin ja Osvaldin koti Heinolassa oli Osvaldin Heinolaan muuttaneen serkun Fannyn kertoman mukaan ”soiton ja laulun tyyssija”. Hän lisäsi, että ”vanhempien siunaus lepää nuoressa polvessa tämän sisäisesti rikkaan kodin yllä”. Heinolan kaupungin historian mukaan monet löysivät pappilasta ”tarvitsemansa avun niin hengellisessä kuin aineellisessakin hädässään”.

Vuonna 1905 ilmestyi Osvaldin suomennos Augustinuksen Tunnustuksista, ja vuonna 1928 ilmestyi niin ikään Osvaldin kääntämänä Apostolisten isien kirjat sekä eräitä muita vanhimman kristillisen kirjallisuuden tuotteita Uuden testamentin ulkopuolelta (STKSJ XVII). Nämä olivat ensimmäiset suomennokset näistä klassikoista, ja työtä tuki mm. piispa Jaakko Gummerus.

Osvald valittiin Heinolan kirkkoherraksi, ja Heinolan pitäjän historian mukaan hän oli ”viimeinen pitäjän kirkkoherra, jolle maksettiin palkka pääasiassa viljana ja voina”. Stenroth muistettiin tiukkana pappina; historiikin kirjoittaja Jorma Wilmi kertoo, kuinka vanha kansa muisteli ankaran kirkkoherra ”Teenruutin” oppia.

Heinolan aikaan sijoittuu myös Ninnin elämän ehkä vaikein tapahtuma. Se liittyy punaisten ja valkoisten taisteluun Heinolasta 1918. Punaiset valtasivat Heinolan 21.2., ja kirkonkylän he miehittivät 21. maaliskuuta. Tässä vaiheessa oli selvää, että punaiset tekisivät pian tarkastuskäynnin pappilaan.

Perheen ystävät tulivat hakemaan Osvaldin turvaan: hänet peiteltiin rekeen, ja Ninni antoi hänen mukaansa evästä. Ninni ei saanut tietää, mihin Osvald vietäisiin. ”Reen kadotessa yön pimeyteen pelko ja tuska valtasivat Ninnin. Hän soitti koko yön flyygeliä. Aamun koittaessa hän teki peiliin katsoessaan havainnon: hänen mustat hiuksensa olivat yön aikana harmaantuneet pelosta.”

Aamulla punaiset tulivat pappilaan. 43-vuotias Ninni otti yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksensa Eeron syliinsä.

”Sotilaat esiintyivät uhkaavasti ja kyselivät, missä kirkkoherra on. Kun he eivät saaneet sitä tietää, he vihapäissään särkivät huonekaluja, rikkoivat patjoja ja tyynyjä ja heittivät höyhenet ulos ikkunoista ruusupensaisiin. (…) Perimätiedon mukaan Ninni selvitti tilanteen rauhallisella suhtautumisellaan ja äitiydellään, niin ettei ’hirveitä’ tapahtunut. Uhkaava tilanne laukesi, ja Osvaldkin pääsi aikanaan palaamaan kotiin.”

Mummi ja jälkipolvet

Vuonna 1920 Ninni ja Osvald pääsivät muuttamaan takaisin Pellosniemen pappilaan Laukaaseen, kun Osvald sai sieltä kirkkoherran viran. Tässä vaiheessa lapset alkoivat jo hajaantua aloilleen, ja Pellosniemestä tuli pian kolmen sukupolven koti. Ninni otti uudet perheenjäsenet sydämellisesti vastaan. Otto-poikansa morsiamelle Enni Meurmanille Ninni kirjoitti 1930-luvun alussa:

”Lämmin kiitos sinulle ensimmäisestä kultaisesta kirjeestäsi meille Oton vanhemmille. Kuinka iloitsemme siitä, että saamme vastaanottaa sinut suureen joukkoomme. Vaikka meillä on niin monta tytärtä ja poikaa, saa jokainen uusi joukkoon liittyvä saman mielenkiinnon ja rakkauden osakseen. Niinpä tahdomme sinuakin, Enni, lämpimästi rakastaa ja toivomme sinun tulevan onnelliseksi Oton kanssa.”

Jos Ninni oli anoppi taivaasta, niin sama päti hänen isoäitiyteensä. Ninni ja Osvald saivat 33 lastenlasta. Yki kirjoittaa:

”Vaikka meitä oli näin monta, voi liioittelematta sanoa, että mummi ja vaari tulivat meille jokaiselle tärkeiksi ja läheisiksi isovanhemmiksi. He antoivat meille aikaa, kun olimme heidän luonaan Pellosniemellä. Ja miten paljon mummi jaksoikaan muistaa meitä syntymäpäivinä ja elämän tärkeissä käännekohdissa.”

Yksi näistä käännekohdista Yrjö Sariolalle oli teologian opintojen päättyminen, jonka johdosta Ninni-mummi antoi hänelle Jeesus-taulun, jonka taakse hän kirjoitti: ”Mummin sydämellinen tervehdys Yrjölle 17.2.1957. ’Jumalan rakkaus on ollut sanomaton eikä hän ole koskaan väsynyt huolehtiessaan sinusta.'” 82-vuotias Ninni oli mukana Yrjön pappisvihkimyksensä Mikkelin tuomiokirkossa, hänen kihlajaisissaan Sulkavalla heti sen jälkeen ja häissä pari vuotta myöhemmin.

Ninnin ja Osvaldin ensimmäinen lapsenlapsi oli Elsan tytär Salme eli isoäitini. Ninnistä tuli Salmelle ”hyvin läheinen isoäiti”, minkä me kaikki Salmen jälkeläiset erinomaisesti tiedämme lukemattomia kertoja kuulluista muisteloista. (Jo lähemmäs 92-vuotiaana muistisairaanakin Salme saattaa yhä puhua Ninnistä.)

Yki on tallentanut Salmen perusmuiston kirjaansa: ”Hän muistaa, kuinka hän sai Laukaan kirkon lehtereillä jumalanpalveluksessa nojata mummiin, joka veisasi virsiä kauniilla altollaan.” Toinen perusmuisto jäi pois kirjasta: ”Hän soitti pianoa kuin enkeli.” Ninni jaksoi myös kirjeillään tukea Salmea sodan jälkeen syntyneen esikoispojan Harrin hoidossa. ”Mummin huolenpito ulottui näin neljänteen polveen saakka.”

Toista polvea kohtasi tragedia, kun Ninnin ja Osvaldin kuopus Eero haavoittui sodassa 1. lokakuuta 1941. Toiveita toipumisesta oli, mutta toisin kävi. Eero kuoli 25. lokakuuta. Kun Eero oli tuotu Laukaaseen, Ninni ja Osvald menivät Eeron luo muutamien läheisten kanssa, Yki mukaan lukien. Käynnin jälkeen Ninni kirjoitti pojalleen Otolle:

”On niin puhtaan, kuulakkaan kirkas päivä. Vanhan Pellosniemen suojat, nuo Eeron niin suuresti rakastamat, ovat myös ihanan auringon juhlavalaistuksessa, kukkia tulvillaan. Kiitollisuuden tunne on myös vallitsevana sydämessämme, huolimatta sanomattomasta kaipauksesta. Oli niin ihana nähdä Eeroa. Kuinka ylevän kauniina hän niin rauhallisena hymy huulilla lepäsi kauniissa sankari-arkussaan. Hänet nähdessään putosi jotain katkeran raskasta sydämeltä ja tuli sijalle rauhaa ja voimaa. Eero on saavuttanut päämäärän ja odottaa vaan meidän, hänen rakkaittensa jokaisen sen saavuttavan.”

Mummi ja seurakunta

Ninni oli paitsi suvun, myös seurakunnan äiti. Ninni otti mieluusti vieraita vastaan pappilaan. Viimeisinä vuosinaankin hän kirjoitti: ”Täällä on käynyt paljon vieraita. Minulle se on aina niin mieluisaa. Jokaiselta minulla on niin paljon oppimista… Täällä luonani näkyy alituiseen käyvän vieraita läheltä ja kaukaa. Mutta minähän pidän vieraista, kuta erikoisempia, sitä parempi.”

Rovastin vaimona eli ruustinnana Ninni toimi myös kanslia-apulaisena. ”Muistan erään kiireellisen virkatodistuspyynnön. Todistus piti saada vielä viimeiseen lähtevään junaan, jotta se ennättäisi ajoissa perille. Asia tuli hoidetuksi, kun ruustinna lähti kävellen viemään virkatodistusta junaan kolmen kilometrin päähän Laukaan asemalle.”

Ninni piti tärkeänä käydä Osvaldin kanssa seurakuntalaisten kodeissa, osallistua heidän iloihinsa ja suruihinsa. Hän oli myös aktiivisena mukana diakonia- ja lähetystyön tukemisessa. Lähetystyö oli aivan erityisesti Ninnin sydämellä. Kun Ninni täytti 70 vuotta, seurakuntalaiset halusivat osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle ja tämän puolisolle:

”Ajatelkaa nyt, kun tulivat kysymään minulta, sopisiko, että seurakuntalaiset tulisivat valmistamaan päivällisen seurakuntasaliin. Tulin niin tavattoman yllättyneeksi, ja kun ilta tuli, itkin niin pitkästä aikaa, että tyynyt ja lakanat kastuivat. Ymmärrätte, mitä kaikkea nöyryyttävää iloa tähän sisältyy. Jos Jumala suo, niin kyllähän se ihana on nähdä niin monta seurakuntalaista kuin suinkin.”

Eläkkeellä Ninni ja Osvald asuivat edelleen pappilassa, nyt yläkerrassa, kun heidän poikansa Armas sai jatkaa kirkkoherrana. Ninni kirjoitti pojalleen eläkekodista: ”Kaikki ovat todella ihastuneita tähän uuteen kotiimme. Hyvin moni on käynyt sitä katsomassa, ja koetan pitää sen kunnossa, että tervetuloa vieraat vaan! (…) Isä on niin verraton apulainen, aina vaan työtä pyytämässä…”

Niin kuitenkin kävi, että vanha rakas pappila  paloi keskellä yötä 4. maaliskuuta 1950. Ninni herätti savun keskeltä Osvaldin, ja Armas tuli alakerrasta taluttamaan vanhempiaan turvaan. Kaikki meni, paitsi neljä leninkiä, jotka mummi sai pelastettua. Ninni ja Osvald saivat paljon kirjeitä, paketteja ja rahalähetyksiä myötätuntoisilta ihmisiltä, ja väliaikaiskoti löytyi Elsa-tyttären luota.

Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle pian tulipalon jälkeen: ”En itkenyt yhtään kyyneltä palon aikana ja kaiken menettämisestä, mutta nyt olen pillittänyt tuolla yöllä ihmisten hyvyyttä meitä kohtaan.” Yki kommentoi: ”Mummin ja vaarin suhtautuminen heitä kohdanneeseen onnettomuuteen on (…) tavattoman puhutteleva asia. He eivät jääneet valittelemaan suurta menetystään, vaan tarttuivat pieniinkin ilonaiheisiin ja luottivat siihen, että Jumala pitää heistä huolta. Näin he säilyttivät elämänhalunsa.”

Seurakunta järjesti Osvaldille ja Ninnille asunnon pappilan pihatuvasta, joka oli säilynyt palosta (ja joka on vieläkin paikallaan). Mummi oli onnellinen saadessaan kalustaa jo toisen pikkupappilan Pellosniemeen, ja vaari oli niin virkeä, että ”tahtoi välttämättä saada luettavakseen kreikankielisen Uuden testamentin, Novumin”.

Kun Pellosniemen pappilassa kävi vieraita Armas ja Sirkka Salmenkiven luona, he kävivät usein tervehtimässä myös vanhaa ruustinnaa. Kesällä 1952 Ninni-mummi kirjoitti:

”Kuinka monta rakasta, kunnioitettua vierasta olen saanut tavata täällä Pellosniemen uudessa kodissa! Minunkin vanhuksen luona ovat viipyneet hetkisen ja olleet niin kovin ystävällisiä ja jokainen jättänyt jotakin persoonallisesta hengestään minulle virkistäväksi muistoksi tuleville päivilleni. Viimeksi kävi joku päivä sitten piispa Martti Simojoki… Kyllä oli mieluista tavata häntä.”

Kesällä 1955 Yrjö sai Laukaasta kesäteologin paikan, ja hän sai viettää mummin kanssa paljon laatuaikaa. ”Oli mukava piipahtaa mummin luona yläkerrassa ja kertoa, missä olin taas ollut pitämässä nuorteniltaa. Mummi iloitsi siitä, että nuoria tuli paljon koolle. Herätystäkin oli liikkeellä. Läksin mummin luota aina virkistyneenä jatkamaan päivän töitä.”

Lopuksi: koko tien

”Sitten koitti vuoden viimeinen päivä vuonna 1958. Oli kulunut 65 vuotta siitä, kun Ninni ja Osvald viettivät häitään Pellosniemessä. Se oli isoäidilleni hyvä päivä nukkua kuolon uneen odottamaan ylösnousemuksen aamua.”

Ninnin tyttärentytär Outi Ristolainen kirjoittaa isoäitinsä kuolemasta sukukirjassa Stenrothien kvartetto – Henrikin sukukirja (s. 137): ”Mummi nukkui pois joulukuun viimeisenä päivänä 1958. Se oli murrosikäisen tytön vaikeimpia hetkiä. Koko tien Hän kanssain kulki – lauloimme silloin kiittäen.”

Kyseessä oli ”suvun tunnuslaulu”, kuten Yki kertoo: Fanny Crosbyn sepittämä ja Robert Lowryn säveltämä Koko tien hän kanssan’ käypi. Se kaikui Pellosniemessä aina suurissa tapahtumissa, iloisissa ja surullisissa: Ninnin ja Osvaldin kultahäissä keskellä sotaa 1943, Eeron hautajaisissa vuonna 1941 ja sitten Ninnin siirryttyä ajasta ikuisuuteen 1958.

Koko tien hän kanssan’ käypi,

Mitäs muuta toivoisin?

Epäilenkö rakkauttaan,

jok’ on hellin lämpimin?

Taivaan rauha korkein vahvuus

Häness’ on mun sielullein!

Tiedän: käyköön kuinka muutoin,

Jeesus tekee parhaiten.

polun_kulkijat_1201_252

Metsä kirkkoni olla saa

27.10.2014

Lainasin kirjastosta kerta heitolla kaksi Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen kirjaa, kun ajattelin antaa hänellekin mahdollisuuden kontribuoida jotain suomalaisen teologian blogiprojektiini. Oikeastaan tänään esiteltävä kirja Metsä kirkkoni olla saa (Kirjapaja 2009) oli ensimmäinen, johon kiinnitin huomioni.

Tästä kirjasta kirjoitan mieluusti paljon myönteisemmin kuin viime viikolla arvioidusta Uskon kintereillä -kirjeenvaihdosta. Vaikka teologinen ja hengellinen anti on edelleen melko ohutta, yritys on hyvä ja suunta oikea. Lyhyessä 80-sivuisessa kirjassa on joidenkin mainioiden ajatusten ja leppoisten kertomusten lisäksi kauniita Sepo J.J. Sirkan ottamia luontokuvia.

Metsä suomalaisten kirkkona

Kirjan nimi tulee Immi Hellénin laulusta Paimenpoika, jonka viimeinen säkeistö kuuluu:

”Nyt metsä kirkkoni olla saa,

voi täällä palvella Jumalaa,

mun urkuni kauniit, soikaa!

Mun kirkkoni katto on korkeella,

ja ystävä yksi on seurana,

joka muistavi paimenpoikaa.”

Riekkisen mukaan suomalaiselle ”metsä on se paikka, jossa perimmäisten kysymysten selvittelyä viime kädessä käydään”. Hellénin paimenlaulu, joka tunnetaan myös sen alkusanoista ”Jäi toiset aamulla nukkumaan”, julistaa sanomaa ”Luojan suuresta luontokirkosta”. Tämä sanoma rohkaisee lähtemään erätulille ja lupaa ”hengellistä hoitoa ja hiljentymistä, jota nykyajan kiireisen elämänmenon keskellä aivan erityisesti tarvitsemme”. (s. 9–10)

Luonnossa liikkuminen ”avartaa ymmärrystä ja avaa silmät huomaamaan elämän kauneuden ja tarkoituksenmukaisuuden” (s. 43). Tavallinen luonnossaliikkuja ei välttämättä tajua mitään teologisista hienouksista, mutta ”luonnon keskellä Jumalan puhuttelu kyllä kuullaan ja häntä kiitetään” (s. 50). Nuotion äärellä voi mietiskellä tai keventää taakkoja, se on parhaimmillaan ”kohtaamispaikka, rippituoli ja rukouskammio” (s. 51).

Riekkinen kertookin yhden herkimmistä kokemistaan hetkistä tapahtuneen ”ollessani kauan sitten koirani kanssa nuotiolla”. ”Aamupakkanen oli jäädyttänyt vesipisarat puiden oksiin, ilma oli tyyni, taivas sininen ja sää aurinkoinen. (…) Kuului ainoastaan tulen huminaa ja makkaran pihahtelua nuotion loimussa, muutoin oli hiljaista. (…) Kädet menivät kuin itsestään ristiin, ja minä kiitin Luojaa.” (s. 65)

Tämä on kuitenkin vasta tausta, sitten se vasta tapahtui: kaksi joutsenta lensi auringonnousun suunnasta, ja päästyään nuotion kohdalle n. 30 m etäisyydelle ne päästivät mahtavan huudon, joka oli ”kuin ratsuväen fanfaari (…) kuin tuhatpäisen seurakunnan yhteen ääneen lausuma aamen” (s. 65). Riekkinen puhuu pyhästä hetkestä, Pyhyyden kosketuksesta, jollaisia ”jokaisella eränkävijällä varmasti on” (s. 67).

Tämän pitäisi resonoida suomalaisessa sydämessä. Monen olisi varmasti hyvä tehdä seuraava pieni omantunnontutkiskelu: ”Oletko tarpeeksi usein muistanut pyrkiä luonnon muovaamaan kirkkoholviin, joka varsinkin suomalaiselle miehelle on merkittävä hiljentymis- ja rukouspaikka?” (s. 59–61)

Kalastajien ja metsästäjien pyhimyksiä

Muinaissuomalaisessa uskossa Tapio oli metsän isäntä ja Ahti veden haltija. Kun kristinusko tuli Suomeen, se pyrki kristillistäään ja ottamaan mukaan vanhoista uskomuksista sen, mitä pystyi. Esimerkiksi kalamiesten piirissä tuttu sanonta ”Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja!” on rukous, ei Ahdille, vaan Kristuksen kanssa hallitseville kalastaja-apostoleille (Andreas ja Pietari). (s. 12–13)

Pyhimykset ohjaavat meitä Riekkisen mukaan luonnon kunnioittamiseen ja ”kokonaisvaltaiseen elämän ymmärtämiseen” (s. 13). Pyhä Eustachius tunnetaan metsästäjien suojeluspyhimyksenä Vähästä-Aasiasta jo toiselta vuosisadalta (s. 15). Eustachius oli alun perin pakana, nimeltään Placidus, ja hän koki Paavalin Damaskon tie -kokemusta muistuttavan ilmestyksen.

Eustachiuksen näky tapahtui  kesken metsästyksen. Siinä hirvi, jonka sarvien välissä kimalteli krusifiksi, sanoi hänelle: ”Miksi vainoat minua, joka olen Kristus, taivaan ja maan luoja, ja joka loin valon ja erotin sen pimeydestä?” Näkyjen jatkuttua aikansa Eustachius perheineen kastettiin kristilliseen uskoon. (s. 15)

Kertomus Eustachiuksesta ”ohjaa ajatukset metsiin ja riistamaille”. ”Siellä arkisen ajon, vaanimisen ja metsästysvietin toteuttamisen keskelläkin Jumala voi meitä puhutella.” (s. 16)

Toinen vastaavanlainen tapaus on 600-700-lukujen taitteessa elänyt pyhä Hubertus. Hän oli kova sotimaan ja metsästämään. Kerran hänkin sai kesken hirvijahdin ihmeellisen näyn. ”Hubertuksen silmien eteen ilmestyi täysin valkoinen saksanhirvi, jonka sarvien välissä loisti häikäisevä risti. Koirat vaikenivat ja pyörivät vikisten kintuissa, kun Hubertus kuuli äänen, joka vaati häntä parannuksen tielle. Tuo kokemus muutti miehen.” (s. 19)

Hubertuksesta tuli lopulta piispa. Sotiminen sai jäädä, mutta metsästyksestä hän ei luopunut. Metsästyksessähän ei ole mitään epäkristillistä. On jopa esitetty, että antaessaan nahkavaatteet Aadamille ja Eevalle ”Jumalan täytyi olla ensimmäinen metsästäjä!” (s. 22) Pyhä Hubertus pääsi jopa Mikael Agricolan rukouskirjan kalenteriin (1544) juhlapäivänään 3. marraskuuta nimellä Hittavainen.

Riekkinen kommentoi: ”Luterilainen pyhimyskalenteri on tunnetusti maailman köykäisimpiä kirjoja. (…) Silti Hubertuksen merkitys läntisessä maailmassa on ollut mainitsemisen arvoinen. Niin pystykorvaluterilaisille kuin luppakorvillekin se muistuttaa, että itse kukin olemme ehkä juuri luonnossa liikkuessamme herkkiä Jumalan puhuttelulle ja kutsulle.” (s. 19)

Lopuksi: intiaanitarina

Lopuksi haluaisin jakaa vielä yhden Riekkisen kertoman tarinan. Eräänä kesänä Riekkinen sai tilaisuuden luennoida Raamatusta Kanadan intiaaneille. Juuri ennen luentoa hänelle kuiskattiin, että ”intiaania ei saa opettaa”. ”Harvoin huolella valmistellut luennot siirtyivät sivuun yhtä vikkelästi kuin silloin. Aikaa uuden valmistelulle oli noin minuutti.” (s. 23)

Riekkisestä tuli kyselijä, ja luentosarjasta tuli ikimuistoinen. Intiaanipäälliköt totesivat, että Raamatusta löytyvät linjaukset ”kestävälle kulutukselle ja elämän kohtuullisuudelle” ovat vakavasti otettava haaste. Toisaalta ”Suuri Henki” oli opettanut saman jo heidän esi-isilleen. Jo ammoin katsottiin karsaasti, jos joku noukki lohia joesta varastoon; sehän oli ahneutta. (s. 25)

Riekkinen sai saman oppitunnin vielä kerran kantapään kautta. Kun hän oli kurssin jälkeen Päällikön kanssa kalassa, he saivat hyvänkokoisen lohen. ”’Jospa vielä pari heittoa, kun se nyt alkaa jo sujua’, yritin esittää. Päällikkö katsoi minua ja totesi, että ’meillähän on jo kala!” (s. 25)

SAM_5302


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 333 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: