Archive for the ‘Teologia’ category

Luterilaiset herätysliikkeet

17.11.2014

Tässä artikkelissa teen pari asiaa yhdellä kertaa. Pääasia on Suomessa vaikuttavien luterilaisten herätysliikkeiden lyhyt esittely. Artikkeli on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka eivät tunne herätysliikkeitä kovin hyvin. Asioihin paremmin perehtyneet voivat halutessaan kommenttiboksissa kertoa lisää tai suositella syventävää kirjallisuutta.

Kirjallisuudesta saankin aasinsillan toiseen asiaan, jonka tällä artikkelilla saan aikaiseksi. Saan nimittäin samalla esitellyksi kaksi yleishyödyllistä kirjaa, molemmat vuodelta 2008. Ensimmäinen on Luterilaisuuden ABC – Synkkä ja harmaa sanakirja (Edita), jonka ovat kirjoittaneet nykyään Kuopion piispana toimiva Jari Jolkkonen ja kirjailijapastori Jaakko Heinimäki.

Toinen kirja on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan FT Kimmo Ketolan Uskonnot Suomessa – Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin (KTKJ 102). Kirjan kanssa samaan projektiin liittyy myös samanniminen internetsivu, josta voi etsiä perustietoja Suomessa toimivista uskonnollisista yhteisöistä.

Perustan siis tämän artikkelin herätysliike-esittelyn näistä kirjoista saataviin tietoihin. Toki on selvää, että kirjoista löytyy paljon muutakin mielenkiintoista. Luterilaisuuden ABC:stä (tästedes LABC) voi lukea vaikka oluesta ja seksistä, Uskonnot Suomessa (tästedes US) sen sijaan sivistää lukijaansa vaikkapa Urantia-liikkeestä ja uuspakanuudesta. Mutta nyt herätysliikkeiden pariin.

Johdanto: neljä ja viides

LABC:n artikkeli hakusanan ”herätysliike” kohdalla (s. 49–52) kertoo, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä syntyi 1700-1800-luvuilla neljä uskonnollista kansanliikettä, joita nimitetään ”vanhoiksi herätysliikkeiksi”. Niiden taustalla vaikutti ”pietismiksi kutsuttu saksalaisperäinen kristillisyys”, joka ”korosti yksilön omaa hurskautta ja henkilökohtaista uskonelämää”.

Pietismin perustajana pidetty Philipp Jacob Spener (1635–1705) katsoi, että reformaation aatteet saivat parhaiten ilmaa siipiensä alle kodeissa pidettävien ”seurojen” kautta. Näin siis pietistit kokoontuivat seurakunnan yhteisten jumalanpalvelusten lisäksi seuroihin tai ”konventikkeleihin”. Seurojen tarkoitus ei ollut kilpailla jumalanpalveluksen kanssa, sillä ”molemmilla on oma tehtävänsä”.

Suomen neljä vanhaa herätysliikettä ovat nimeltään (Länsi-Suomen) rukoilevaisuus, herännäisyys (körttiläisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus. Näiden suhtautuminen kirkkoon vaihtelee kirkollistuneesta herännäisyydestä eksklusivistiseen lestadiolaisuuteen.

Liikkeille on yhteistä se, että ne pitävät kukin suuria kesäjuhlia, jonne kokoonnutaan kuulemaan sanaa ja veisaamaan virsiä. Jokaisella herätysliikkeellä on oma laulukirjansa virallisen virsikirjan rinnalla.

Neljän vanhan herätysliikkeen lisäksi Suomeen rantautui 1900-luvun puolivälin tienoilla viides herätysliike, jota kutsutaan viidesläisyydeksi tai uuspietismiksi. Seuraavassa esittelen lyhyesti mainitun kirjallisuuden pohjalta mainitut viisi herätysliikettä.

Rukoilevaisuus

Rukoilevaisuus ei saa omaa artikkelia LABC:ssä, joten perustan tietoni US:n tekstiin (s. 63–66). Herätysliikkeestä on myös kattava Wikipedia-artikkeli.

Rukoilevaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin herätysliike. Se ei kuitenkaan alun perin ollut yksi yhtenäinen liike, vaan joukko eri puolilla Suomea tapahtuneita herätyksiä, joille oli tunnusomaista ”runsas rukouksen käyttö ja parannusta, rukousta ja pyhitystä korostava uskonkäsitys”.

Rukoilevaisuusherätyksistä merkittävimmät olivat Länsi-Suomen rukoilevaisuus ja Karjalan rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys. Jälkimmäisen pääkannatusalueet jäivät kuitenkin toisen maailmansodan päättyessä nykyisen Venäjän alueelle, joten tähän päivään rukoilevaisuus on säilynyt Suomessa vain Länsi-Suomen rukoilevaisuutena.

Rukoilevaisuus järjestäytyi yhdistykseksi vuonna 1941 nimellä Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys. Vuonna 1984 liike hajosi kahtia kirkollisten uudistusten kuten naispappeuden vuoksi. Perinteisestä virkakäsityksestä ja rukoilevaisuudelle ominaisista tunnusmerkeistä kiinni pitäneet rukoilevaiset perustivat Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen.

Mainittuja perinteisiä tunnusmerkkejä ovat muun muassa polvirukoukset ja vanhat liturgiset kirjat: 1600-luvun lopun kirkkokäsikirja, vuoden 1701 virsikirja ja vuoden 1776 raamatunkäännös, joka ”ei seuraa ’liberaaliteologien’ eksytyksiä” (US s. 65). Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys puolestaan arvostaa vanhoja kirjoja mutta ei pidä niitä teologisesti parempina vaan käyttää uusia käännöksiä.

Rukoilevaiset pitävät kodeissa tupaseuroja, jotka kestävät tavallisesti muutaman tunnin. ”Kokoontuessaan seuroihin seuraväki polvistuu pitämään perusteelliset rukoukset seurojen alussa, lopussa ja myös spontaanisti seurojen aikana.” Seuroihin kuuluu myös saarna ja virsilaulua: käytössä ovat virsikirjojen lisäksi ”Halullisten sielujen hengelliset laulut”. Seurojen lisäksi pidetään nuorteniltoja, rippileirejä ja jumalanpalveluksia.

Rukoilevaisuus on herätysliikkeistä pienin, aktiivisia kannattajia on kolmisentuhatta. Liikkeen pääkannatusaluetta ovat Satakunta ja Varsinais-Suomen pohjoisosat, erityisesti Rauman ja Porin ympäristön maaseudut. Länsi-Suomen Rukoilevaisten kesäjuhlilla on viime vuosina käynyt n. 700 henkilöä.

Herännäisyys

Herännäisyys (LABC s. 97–99, US s. 66–68) juontaa juurensa Savossa 1790-luvulla alkaneisiin herätyksiin, joista tärkein on Lapinlahdella 1796 syntynyt hurmoksellinen herätys. Paavo Ruotsalainen (1777–1852) löysi tiensä herätyksen pariin, muttei löytänyt sieltä lääkettä ahdistukseensa. ”Tästä löytämättömyydestä voidaan katsoa herännäisyydeksi kutsutun herätysliikkeen alkaneen.” (LABC)

Ruotsalainen kokosi yhteen savolaisia kansanherätyksiä ”pikemminkin kyselevän sielunhoitajan kuin julistavan herätyssaarnaajan ottein”, ja näin liikkeen hurmoksellisuus väistyi. ”Kuopion lääkärit lähettivät toivottomana pitämiään potilaita saunomaan Paavon kanssa.” (LABC)

”Kylähullunakin pidetylle ja myöhemmin ’Savon Kierkegaardiksi’ kutsutulle Paavo Ruotsalaiselle kristinusko ei ollut mikään teoreettinen ideologia vaan ’ristin koulussa’ olemista, ikävöimistä ja ’Herralle sairastamista’. (…) Herännäisyyttä kuvataan ’alatien kristillisyydeksi’ ja ’ikävöiväksi uskoksi’, jossa korostetaan ’alhaalla liikkuvaa armoa’: ihmisille ei esitetä minkäänlaisia uskonnollisia vaatimuksia.” (US)

”Tämän uskon perustuntona on kokemus omasta riittämättömyydestä. (…) Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii luopumaan yrittämisestä ja rauhoittumaan jaksaakseen luottaa Jumalan armoon, ei omiin voimiin.” (US)

1830-luvulla Jonas Lagus ja Nils Gustaf Malmberg, jotka olivat johtaneet herätyksiä Pohjanmaalla, kääntyivät Paavo Ruotsalaisen puoleen ja yhdistyivät herännäisyyden kanssa. Herännäisyys sai lisä- tai haukkumanimen körttiläisyys herännäismiesten käyttämästä takista, ”jonka takana oli kolme halkiota eli körttiä, ruotsiksi ett skört”. (LABC)

Kirkko suhtautui liikkeeseen aluksi epäluuloisesti, mutta 1880-luvulta lähtien asenne alkoi muuttua, ja vuosien varrella liike on vaikuttanut vahvasti suomalaiseen kirkollisuuteen. Luterilaisen kirkon työntekijöistä 43 prosenttia ilmoitti v. 2002 saaneensa ainakin vaikutteita herännäisyydestä, ja herännäisyydellä oli v. 2003 toimintaa 63 %:ssa maan luterilaisista seurakunnista.

Herännäisyyden palvelujärjestö Herättäjä-Yhdistys ry tekee sisälähetystä, julkaisutyötä, ulkomaalaistyötä, opiskelijatyötä ja nuorisotyötä, ja siihen kuuluu 158 paikallisosastoa. Liikkeen piirissä toimii yhdeksän kansanopistoa, ja sen vuosittaisille herättäjäjuhlille kokoontuu noin 30 000 juhlavierasta.

Herännäiset kokoontuvat seuroihin, jotka koostuvat Siionin virsistä ja lyhyistä puheista. Seuroissa on muutama puhuja ja ne kestävät tavallisesti tunnin. Ennen seurat pidettiin yleensä kodeissa, nykyään enemmän yleisissä tiloissa kuten seurakuntatalolla. Keskeisiin toimintamuotoihin kuuluu myös kuoroharrastus: monet paikalliset kuorot ja opistokuorot huolehtivat siitä, että Siionin virret raikuvat.

Evankelisuus

Evankelisuus (US s. 69–70, LABC . 42–44) syntyi tavallaan körttiläisyydestä tai konfliktista sen kanssa, nimittäin kun körttipappi Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893)  ”alkoi kaivata körttiläisen ikävän tilalle hieman valoisampaa kristillisyyttä” (LABC)  ja julkaisi kirjan Uskon oppi autuuteen vuonna 1843.

Evankelisuus kasvoi laajaksi kansanliikkeeksi 1870-luvulta lähtien, siitä tuli vuonna 1873 ensimmäinen yhdistykseksi järjestynyt herätysliike (SLEY eli Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys). SLEY:n piiri- ja alueorganisaatio (13 piiriä, 258 paikallisosastoa) kattaa koko maan, ja se hyväksyttiin luterilaisen kirkon lähetysjärjestöksi vuonna 1954.

Hedbergin herätys levisi aluksi Turun seudulla mutta levisi sitten Helsinkiin ja Pohjanmaalle. Nykyään liikkeellä on vahva kannatus: vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen perusteella noin 3,4 % suomalaisista (n. 180 000 henkeä) ilmoittaa kuuluvansa siihen ja lisäksi noin 4 % sanoo saaneensa siitä vaikutteita. Vankinta kannatusaluetta ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi.

”Odottavan ja ikävöivän uskon sijasta Hedberg korosti uskon ’omistamista’, iloista pelastusvarmuutta, joka oli annettu ihmiselle lahjana jo kasteessa.” (US) Evankelisuudessa on korostettu oppia ja luterilaisten tunnustuskirjojen asemaa. SLEY on myös kääntänyt ja julkaissut suomeksi Lutherin teoksia ja muita luterilaisuuden keskeisiä tekstejä.

SLEY jakaantui vuonna 2008 naispappeuskiistan takia. Vuonna 2007 SLEY päätti olla kutsumatta tilaisuuksiinsa naispappeja. Naispappeuteen suopeasti suhtautuneet evankeliset perustivat vuoden 2008 alussa oman yhdistyksen nimeltä Evankelinen lähetysyhdistys (ELY).

Tämä ei ollut ensimmäinen evankelisen liikkeen jakautuminen, vaan jo 1920-luvulla SLEY:stä irtautui haara, joka järjestäytyi kahdeksi itsenäiseksi luterilaiseksi vapaakirkoksi (nyk. SVELS ja STLK). US:n mukaan tämä ei kuitenkaan ole ollut ”millään lailla merkittävä repeämä evankelisessa liikkeessä”.

Evankelisessa liikkeessä pidetään seurojen sijaan hartaushetkiä ja evankeliumijuhlia. Jokavuotisille valtakunnallisille evankeliumijuhlille osallistuu n. 12 000 henkilöä, ja SLEY:n nuorisotapahtumassa Maata näkyvissä -festivaaleilla käy vuosittain yli 10 000 nuorta. SLEY:n laulukirja on nimeltään Siionin kannel.

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus (LABC s. 104–106, US s. 71– 74) syntyi Tornionjokilaaksossa Ruotsin puolella mutta suomalaisella asuinalueella. Liikkeen alullepanija Lars Levi Laestadius (1800–1861) toimi pappina Ruotsin pohjoisimmassa seurakunnassa Kaaresuvannossa ja myöhemmin Suomen Lapissa.

Laestadiuksen Kaaresuvannossa 1840-luvulla pitämät parannussaarnat saivat aikaan herätyksen, joka levisi pian laajalle Lappiin. ”Saarnoissaan Laestadius pyrki synnintunnon herättämiseen ja ihmisten elämäntapojen raitistamiseen. Hän oli omin silmin nähnyt, millaista tuhoa yletön viinan juominen Lapissa sai aikaan.” (LABC)

Lestadiolaisten seuroissa koettiin usein voimakkaita ja äänekkäitä hurmostiloja, minkä johdosta liikkeen jäseniä nimitettiin ”hihhuleiksi”. Laestadiuksen seuraajan Juhani Raattamaan (1811–1899) aikana liike levisi ja kasvoi entisetään. Raattamaan aikana kiteytyi tiukka seurakuntakäsitys, joka on vaikuttanut siihen, ettei lestadiolaisuudesta ole tullut samalla lailla kirkollista liikettä kuin muista herätysliikkeistä.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa lestadiolaisuus jakaantui vanhoillislestadiolaisuuteen, esikoislestadiolaisuuteen ja uusherätykseen. Vanhoillislestadiolaisuus on haaroista suurin, ja sen kattojärjestönä on 1921 rekisteröity Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK). Liikkeellä arvioidaan olevan 100 000–200 000 kannattajaa.

Kysymys herätyksen johtajuuden siirtymisestä Joonas Purnulle aiheutti jakautumisen vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuuden välille. Jälkimmäinen on puhtaasti maallikkojohtoinen liike, ja siihen arvioidaan kuuluvan 11 000–12 000 kannattajaa. Uusheräys syntyi halusta palata Laestadiuksen opillisiin korostuksiin, ja sen keskusjärjestö Uusheräyksen keskusliitto.

1930-luvulla kiista amerikkalaisesta lestadiolaiskirkosta johti pikkuesikoisuuden eli rauhansanalaisuuden syntyyn. Tämän maltillisen lestadiolaisliikkeen keskusjärjestö on Rauhan Sana ry, ja sillä on n. 7000 kannattajaa. Mainittujen pääsuuntauksien lisäksi 1900-luvun hajaannuksissa syntyi useita muita marginaalisia lestadiolaisryhmiä, mm. leeviläisyys, steniläisyys, peuralaisuus, sillanpääläisyys ja kontiolaisuus.

Lestadiolaisen opin erityispiirteisiin kuuluu eksklusiivinen seurakuntakäsitys, jonka jyrkkyys tosin vaihtelee haarojen välillä. Seurakuntaoppiin liittyy näkemys avainten vallasta eli uskoville luovutetusta oikeudesta pidättää tai päästää syntejä. Rippi onkin olennainen osa lestadiolaista hengellisyyttä. Synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Lestadiolaiset ovat suhtautuneet epäluuloisesti moniin pukeutumiseen ja tekniikkaan liittyviin uutuuksiin. Lestadiolaiset torjuvat syntyvyyden sääntelyn, ja siksi heillä on usein runsaslukuisia perheitä. Omalaatuisesta opistaan huolimatta lestadiolaiset ovat halunneet pysyä kirkon sisällä: yhteiskunnallisena laitoksena kirkolle on osoitettava kuuliaisuutta.

Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin, joita pidetään kodeissa tai rukoushuoneissa. Vanhoillislestadiolaiset veisaavat Siionin lauluja, esikoislestadiolaiset Hengellisiä lauluja ja rauhansanalaiset Siionin matkalauluja. Laulujen lisäksi seuroissa on puheita ja rukousta. Ominaista on synninpäästön pyytäminen ja antaminen spontaanistikin vaikka kesken saarnan.

Vanhoillislestadiolaisten jokakesäiset suviseurat ovat maamme suurin seuratapahtuma, joihin kokoontuu keskimäärin noin 70 000 henkeä. Niihin matkataan pitkienkin matkojen takaa koko perheen voimin. Lestadiolaiset tervehtivät omaan suuntaukseen kuuluvia uskonveljiä sanomalla ”Jumalan terve”.

Viidesläisyys

Viidennen herätysliikkeen (US s. 75–80) merkittävä varhainen vaikuttaja oli pastori Urho Muroma (1890–1966). Hän oli tullut uskoon vuonna 1912 ja kiersi sitten 1920-30-luvuilla ympäri Suomea pitämässä evankeliointikokouksia, jotka synnyttivät laajoja herätyksiä. Herätys alkoi organisoitua 1940, kun perustettiin Sisälähetyssäätiö, joka puolestaan perusti Kauniaisiin Suomen Raamattuopiston (SRO) vuonna 1945.

Vuonna 1945 perustettiin myös Kansan Raamattuseura (KRS). Raamattuopiston ja Kansan Raamattuseuran välille tuli kuitenkin kitkaa. Raamattuopisto korostaa Raamatun auktoriteettia ja luterilaista tunnustusta, ja se on ollut valtakirkon kanssa eri linjoilla mm. naispappeuskysymyksessä. KRS taas painottaa oppia vähemmän ja on läheisemmissä väleissä kirkkoon.

Vuonna 1967 viidennen herätysliikkeen keskeisimmäksi organisaatioksi muodostui Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys (SEKL). Vuonna 1973 syntyi uusi järjestö nimeltä Opiskelija- ja Koululaislähetys (OPKO).  Vuonna 1974 perustettiin vielä lähetysyhdistys Kylväjä ja radiolähetysjärjestö Sanansaattajat (SANSA).

Viidesläiset ovat siis järjestäytyneet useisiin eri yhdistyksiin. Heidän toimintansa on levinnyt eri puolille maata, mutta eniten toimintaa on Mikkelin ja Kuopion hiippakunnissa. Laajimmalle levinnyt liike on Kansanlähetys, vuonna 2007 sillä oli toimintaa noin neljäsosassa seurakunnista. KRS:llä oli samana vuonna toimintaa 7 %:ssa seurakunnista.

Opillisesti uuspietismissä korostetaan pelastuskokemuksen tärkeyttä ja henkilökohtaista uskoa. Liikkeessä on painotettu myös lopunaikojen odotusta ja tuomiota, ja kirkkoa on syytetty maailmaan mukautumisesta ja tämänpuoleisuuteen keskittymisestä.

Kokoustoiminnan luonne poikkeaa perinteisistä herätysliikkeistä: seurojen sijaan järjestetään evankeliointitapahtumia, joissa on julistusta ja todistuspuheenvuoroja. Tyypillistä viidesläistä toimintaa ovat myös raamattu- ja rukouspiirit sekä nuorisotyö.

Valtakunnallisia viidesläisiä tapahtumia ovat mm. Kansanlähetyspäivät (SEKL), Hengelliset syventymispäivät (SRO) ja Sanan suvipäivät (KRS).

Lopuksi

Lopuksi pari sanaa herätysliikkeistä omasta katolisesta näkökulmastani. Eniten olen ollut tekemisissä evankelisten ja viidesläisten kanssa, ja heidän kanssaan katolisella kirkolla on tietysti paljon yhteistä niissä asioissa, joissa luterilainen valtauoma on liberalisoitunut tai muuttanut opetustaan. Raamattu, evankeliointi, yhteiskristillinen apostolinen oppi ym. yhdistää.

Katolisuutta ja evankelista herätysliikettä yhdistää erityisesti sakramenttien arvostus ja korostus. Viidesläisyys taas on sitten Muroman aikojen avautunut hämmästyttävästi suhteessa katolisuuteen. Kun Muroma vielä saarnasi tulisesti antikristillistä katolisuutta vastaan, Raamattuopisto (tai sen kustantamo Perussanoma) on nyt ottanut julkaistakseen paavin Jeesus-kirjoja.

Olen kerran elämässäni käynyt körttiseuroissa, ja kokemus oli myönteinen. Tiedän myös, että tällä blogilla on joitain herännäistaustaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä yhteydessä. Muuten kontaktit ovat jääneet vähäisiksi. Kuvittelisin, että kirkollisena herätysliikkeenä herännäisyyden kanssa voisi olla melko vaivatonta olla ekumeenisessa yhteydessä.

Lestadiolaisuuteen pätee vähän sama juttu: tiedän, että blogilla on lestadiolaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä hyvähenkisessä yhteydessä, mutta muuten kontaktit ovat vähäiset. Lestadiolaisuudella ja katolisuudella on joitain yhtymäkohtia, joita ei ole muiden herätysliikkeiden kanssa, kuten kielteinen kanta keinotekoiseen ehkäisyyn, ripin tärkeys hengellisessä elämässä ja osa kirkko-opista.

Rukoilevaisuuteen minulla on kaikkein vähiten kosketusta. Tiedän muutamia liikkeeseen kuuluvia vaikuttajia, mutta siinäpä se. Joskus KETKO-kurssilla tosin tapasin edustajia kaikista herätysliikkeistä, myös rukoilevaisista. Katolisesta näkökulmasta ”traditionaalisuus” (vanhat kirjat) ja ”liturgisuus” (polvirukoukset, vanhat messut) kiinnostavat, ja joskus olisi mielenkiintoista tehdä retki rukoilevaisten kokoukseen. Samoin kuin lestadiolaisseuroihin, SLEY:n evankeliumijuhlille, jne. Kuka kutsuisi, ja kuka lähtisi mukaan?

9516932878 SAM_5309

Yrjö Sariolan muistelmat

10.11.2014

Jatkan viimeviikkoisesta ja pysyn isoenoni, Lapuan emerituspiispa Yrjö Sariolan (s. 1932) muistelmien parissa. Tällä kertaa vuorossa on toinen (tai pikemminkin ensimmäinen, vuodelta 1999) Päivä Osakeyhtiön kustantama muistelmateos Kipua ja siunausta – muistikuvia matkan varrelta.

Siinä missä viime viikolla esitelty kirja keskittyy muutamiin valittuihin henkilöihin, tämä kirja keskittyy Sariolan omaan elämään ja uraan. Muistelmien joukosta nousee esiin erityisesti kolme asiaa: naispappeuskysymys ja suhde evankeliseen herätysliikkeeseen, oppineuvottelut vapaakirkollisten ja helluntailaisten kristittyjen kanssa sekä sairauden ja vammaisuuden kestäminen.

Naispappeus ja kirkon tunnustus

Naispappeuden hyväksyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sijoittuu Yrjö Sariolan piispakauteen, joka kesti vuodesta 1974 vuoteen 1995. Sariola sanoo naispappeuskysymyksen olleen hänelle piispana ”rasittava ja vaikea asia”, sillä hän koki olevansa ”rintamalinjojen välissä” (s. 81).

Sariolan periaatteellinen lähtökohta oli, että evankeliumin julistajan työ ei voi olla riippuvainen sukupuolesta. Toisaalta hän ymmärsi niitä, joiden mukaan papin tehtävä on Uuden testamentin mukaan varattu miehille. Ensin Sariola koki, ettei hän ”kelvannut kunnolla kummalekaan osapuolelle”, mutta ajan mittaan hän ymmärsi, että kiistassa tarvitaan myös ”maltillisia välittäjiä”. (s. 81)

Vielä 70-luvulla Sariola äänesti naispappeutta vastaan (koska katsoi, ettei aika ollut kypsä), 1986 ratkaisevassa äänestyksessä taas sen puolesta. Asian ratkettua Sariola esitti kirkolliskokoukselle ponnen, joka hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Sen mukaan naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla tulee yhä olla mahdollisuus ”tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin”. (s. 82)

Yhdessä arkkipiispan ja Tampereen piispan kanssa Sariola vihki pappeja myös Oulun hiippakuntaan, jonka piispa Olavi Rimpiläinen ei itse suostunut vihkimään naispappeja. Tämä tapahtui kuitenkin ”yhteisymmärryksessä Oulun piispan ja tuomiokapitulin kanssa”. (s. 81)

Sariolalle tuotti erityistä murhetta, että SLEY otti selkeän kielteisen kannan naispappeuteen. ”Olin itse yhdistyksen johtokunnan jäsen, kun tämänsisältöinen päätös tehtiin joulukuussa 1987. Kyllikki Tiensuun kanssa merkitsimme pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jossa kannoimme huolta evankelisen liikkeen tulevaisuudesta.” (s. 118)

Sariola ei peittele kirjassa herätyskristillisiä juuriaan. ”Pyhän Raamatun arvovalta, Sanasta kiinni pitäminen, kasteen lahja ja tunnustususkollisuus ovat olleet niitä suuria lahjoja, joita olen saanut evankelisessa liikkeessä ottaa vastaan. Olen oppinut iloitsemaan siitä, että olen luterilainen kristitty.” (s. 117)

Luterilainen identiteetti ei kuitenkaan merkitse Sariolalle sitoutumista mihinkään ”muista kirkoista poikkeavaan luterilaiseen erityiskristillisyyteen”, vaan päinvastoin Augsburgin tunnustus ”sitoo minut kirkon yhteiseen uskoon, johon saan julkisesti joka sunnuntai yhtyä jumalanpalveluksessa lausumalla apostolisen uskontunnustuksen tai Nikean tunnustuksen”. (s. 54)

Sariola ei innostu privaattiuskonnollisuudesta vaan korostaa aivan oikein uskon kirkollista luonnetta. ”Minulla on se vakaa ajatus, että kukaan ei kerta kaikkiaan voi olla kristitty vain omissa oloissaan ja luulotella, että ’tulen omalla uskollani autuaaksi’. Minun uskoni kristittynä on aina kristillisen seurakunnan yhteistä uskoa.” (s. 51)

Sariola kommentoi kauniisti uskontunnustuksen kohtaa ”minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan” (joka alkukielellä ja katolisessa käännöksessä kuuluu ”pyhän katolisen kirkon”): ”Seurakunnalla on äidin kasvot. Äidin tavoin se pitää huolta minusta, kun on kerran kutsunut palvelukseensa. Tie ehtoollispöytään on avoin. Ota, syö ja juo! Jätä itsesi Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun!” (s. 94)

Suomalaista ekumeniaa

Yrjö Sariola oli edelläkävijä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien välisten ekumeenisten suhteiden kehittymisessä. Vuonna 1979 Sariola esitti Vapaakirkon 100-vuotisjuhlissa ehdotuksen virallisten keskustelujen aloittamisesta luterilaisten ja vapaakirkollisten välillä.

Seuraavana syksynä Sariola vei ideansa piispainkokoukseen, jossa se sai ”melko nihkeän vastaanoton” (s. 134). Kahden vuoden valmistelujen jälkeen neuvotteluja kuitenkin ehdotettiin, ja Vapaakirkko otti tarjouksen vastaan. Keskustelut käytiin vuosina 1983–1984. Tämän jälkeen pyrittiin samaan helluntaiherätyksen kanssa, ja jälleen vastustuksesta huolimatta hanke onnistui ja neuvottelut käytiin 1987–1989. (s. 135)

Oppikeskustelut rakentuivat ”tunnustukselliselle pohjalle”. Helluntailaisten kanssa samaa mieltä oltiin siitä, että ”Raamattu on kristillisen opin ja elämän ainoa perusta ja ohjenuora ja että Kristus on Raamatun sanoman keskus”. Eroja ilmeni kuitenkin siinä, ”mikä merkitys on kirkollisella traditiolla ja sakramenteilla”. Vapaakirkonkin kanssa pääongelmat löytyivät ”erilaisesta tunnustustraditiosta, sakramenttikäsityksestä ja seurakuntaopista”. (s. 136)

Sariola oppi keskusteluista sen, että opin lisäksi kyse oli yhtä lailla myös ”tavasta, jolla suhtaudumme toiseen kirkkoon ja sen jäseniin”. Neuvottelujen päätösasiakirjoissa korostetaan molemminpuolista kunnioitusta (Room. 12:10), mikä merkitsee mm. sitä, että toisesta pyritään antamaan oikea kuva. (s. 138)

”’Avoin, ongelmia kaihtamaton lähestymistapa on mahdollistanut toinen toisensa kuulemisen. Keskusteluissa on voitu oikaista monia pinnallisia ja yksipuolisia käsityksiä. Kuva toisesta osapuolesta on huomattavasti tarkentunut’, todetaan vapaakirkkoneuvottelujen loppukommunikeassa.” (s. 134–135)

Joskus yhteinen (penkki-)urheilu yhdisti osapuolia ja lievitti jännitteitä. Kerran helluntailais-luterilaiset neuvottelut uhkasivat lukkiutua, kun ”avuksi tuli ohjelmaan merkitty jalkapallo-ottelu, jonka vuoksi keskustelu keskeytettiin”. Tarina on sen verran hauska, että sitä sopii lainata pitkästikin:

”Ottelun United Pentecostals-luterilainen kirkko piti olla omalle joukkueellemme läpihuutojuttu, koska joukkueeseemme kuului korkeatasoisia jalkapalloilijoita, kuten Risto Ahonen, Risto Cantell ja ennen muuta Erik Vikström. Toisin kuitenkin kävi. Vastustaja oli niskan päällä ja teki omaa joukkuettamme enemmän maaleja. Mutta koska niistä kaksi meni omaan maaliin, meidän luterilaisten joukkue lopulta kuitenkin voitti muistaakseni 6-5. Vesalan saunan lauteilla riittikin sitten aineksia jälkipeluuseen. Ja kun taas jatkettiin keskusteluja, ilmapiiri oli vapautunut ja asioissa päästiin eteenpäin. Kyllä jalkapallo on sentään tärkeä osa ekumeenisia keskusteluja!” (s. 138)

Hauskin juttu liittyy kuitenkin neuvottelutauolla seurattuihin hiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin vuonna 1988. Sariola kertoo: ”Kovana penkkiurheilijana taisin innostua aika lailla Matikaisen niukasta voitosta, koskapa helluntaiherätyksen opistonjohtaja Heikki Lahti sai aiheen tokaista: ’Ei meillä helluntaiherätyksessä päästä tuollaiseen hurmokseen kuin luterilainen piispa.’” (s. 133)

Loppukaneettina Sariola toteaa, että neuvottelut merkitsivät hänelle ”eräänlaista salaperäisyyden verhon riisumista näiden yhteisöjen päältä” (s. 140). Neuvottelukumppanit olivat kilvoittelevia kristittyjä siinä missä luterilaisetkin, ja monesti heillä alkoi olla jo samoja ”perinnekirkon kolmannen ja neljännen polven vaikeuksia kuin omalla kirkollamme” (s. 141).

Joka tapauksessa ei-kristillisten katsomusten vahvistuessa ekumeeninen lähetyminen on välttämätöntä, jotta voisimme ”antaa yhteisen todistuksen Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta”. (s. 141)

Kipua ja siunausta

Sariolan piispakautena sattui myös kipeitä ja traagisia asioita. Hiljaisen viikon (eli pyhän viikon) maanantaina 1976 patruunatehtaan lataamo räjähti Lapualla. Menehtyneitä oli 40, ”joukossa myös poikiemme luokkatoverien vanhempia. Orvoiksi jäi 76 alaikäistä lasta.” (s. 153–154) Piispa, papit ja koko Lapuan yhteisö hoitivat tehtävänsä esimerkillisesti. Surujuhlan jälkeen presidentti Kekkonen sanoi Sariolalle: ”Tämä oli vaikuttava juhla.” (s. 156)

Syyskuussa 1991 Sariola joutui itse kuolemanvaaraan, kun hänen aorttaläppänsä oli kalkkeutunut pahan kerran. Hän joutui sydänleikkaukseen, jossa hänelle asetettiin tekoläppä. Ensimmäinen tällainen leikkaus oli tehty vasta vuonna 1952. Myöhemmin piti vielä tehdä korjausleikkaus. Ennen sairaalasta lähtöä Sariola sanoi kirurgille saaneensa nyt lisäaikaa, mutta kirurgi vastasi: ”Ei se ole niin varmaa.” Sariolan mukaan vastaus osoitti lääkärissä ”suurta nöyryyttä”: elämä on lopulta Jumalan varassa. (s. 171–172)

Sariola kertoo myös vaikeavammaisesta pojastaan Jukasta, joka sairastaa vaikeaa myopathia nemaline -lihastautia. Jukka oli Suomessa ensimmäinen, jolla tämä harvinainen sairaus todettiin. Monista ja suurista vaikeuksista huolimatta Jukka pääsi mm. muuttamaan omaan asuntoon ja matkustamaan ulkomaanlomalle lentokoneessa. Tietokoneohjelmat hallitsevalla Jukalla on kotisivut, ja hän on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneen (kenties paradoksaaliselta kuulostavan) kirjan Hyväosainen.

Vaikeavammaisuus kosketti Sariolan perhettä myös kolmannessa polvessa, kun Heikki-pojan (niin ikään teologi, Kurikan kirkkoherra ja Neljännen makkabilaiskirjan suomentaja) Saara-tyttärelle diagnosoitiin tuhoava INCL-tauti, joka merkitsee lapsen kuolemaa keskimäärin 9–11 vuoden iässä. Vakava sairaus on isovanhemmille ”kaksinkertainen tuska”. ”He murehtivat sekä lapsenlapsensa sairautta että sen omalle lapselleen aiheuttamaa ahdistusta ja huolta.” (s. 187)

Tuskailua ja ”Miksi, Herra” -kysymyksiä on siis riittänyt. Pimeydessä loistaa kuitenkin kristillisen uskon, toivon ja rakkauden valo. Se näkyy kauniisti Yrjön vaimon Anna-Maijan sanoista, jotka  hän lausui ”kerran kertoessaan eräässä seurakunnan tilaisuudessa lapsenlapsestaan: ’Olen ajatellut, että Saara on pieni taivaan enkeli, joka on lähetetty keskellemme tuomaan salattua siunausta. Saaran lähellä on hyvä olla. Jumala koskettaa minua.” (s. 188)

1064_kipuajasiunausta4050

Pyhä isoisoisoäitini

3.11.2014

Jatkan emerituspiispojen kirjojen parissa ja siirryn nyt Lapuan emerituspiispaan Yrjö Sariolaan, joka sattuu olemaan myös isoenoni eli äitini eno, isoäitini pikkuveli. Sariola syntyi vuonna 1932 ja toimi Lapuan piispana 1974–1995. Hän väitteli vuonna 1968 tohtoriksi homiletiikasta, ja hän on kirjoittanut paljon saarnan ja jumalanpalveluksen teologiaan liittyviä kirjoja.

Tässä artikkelissa lähtökohtanani on kuitenkin henkilökohtaisempi kirja nimeltään Polun kulkijat – ihmisiä elämäni varrelta (Päivä 2003). Kirjassa Sariola kertoo mm. Laukaan kotiseutututkijasta Eino Kautosta, pianonsoitonopettajastaan Dmitry Hintzestä ja hengellisestä äidistään, evankelista Martta Oeschistä.

Kirjan ensimmäinen luku Ninni Stenrothista nousee kuitenkin ylitse muiden – ainakin minulle. Ninni oli Yrjön (”Ykin”) ja isoäitini Salmen isoäiti, siis minun isoisoisoäitini. Olen vakuuttunut siitä, että hän oli pyhä, ihka aito suomalainen luterilainen pyhimys. Käsitykseni kristallisoitui, kun luin hänestä Ykin kirjasta (s. 9–43).

Hämmästelen Ninni-mummin rajatonta rakkauta, vilpitöntä uskoa, nöyryyttä, iloa, rauhaa ja optimismia. Kaikki nämä piirteet tulevat esiin Ykin kirjassa siteeratuista teksteistä kuin pyhimyselämäkerrasta konsanaan. Miltä maailma näyttäisi, jos jokaisella olisi ainakin yksi tällainen ihminen lähellään?

Tämä on tarina pyhästä isoisoisoäidistäni.

Pormestarin tytär, pastorin morsian

Ninni Stenroth ei alun perin ollut nimeltään Ninni eikä Stenroth. Kuopion pormestarin Karl Fabritiuksen ja hänen vaimonsa Alman perheeseen syntyi kolmantena lapsena Alma Hildur Ingeborg Fabritius 18.2.1875.

Mikään kolmesta nimestä ei kuitenkaan kelvannut tyttöselle, vaan hän itse halusi, että häntä kutsutaan Ninniksi. Fabritiukset olivat pappissukua, Ninnin isoisä oli Ilomantsin kappalainen ja hänen isänsä oli kyvykäs virkamies, joka edusti Kuopiota valtiopäivillä ja osallistui mm. vuoden 1886 kirkolliskokoukseen, jossa hyväksyttiin ns. Lönnrotin virsikirja.

Ninnin isä oli neljä vuotta kuvernööri Alexander Järnefeltin lähin työtoveri, ja Ninni ystävystyi nuoruudessaan Aino Järnefeltiin, josta tuli Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Ninni lähetti Ainolle lahjaksi kutomansa hartiahuivin.

Vuonna 1888 Kuopion suomalaisen tyttökoulun opettajaksi tuli Minna Stenroth, josta tuli niin ikään Ninnin ystävä. Vuonna 1892, kun Ninni oli aloittanut opinnot Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, hän kirjoitti kirjeen Minnalle. Yrjö Sariola kommentoi, että kirjeestä ”huokuu sydämellisen nöyrä usko Jeesukseen”.

1800-luvun lopun harras kieli voi ensin tuntua 2000-lukulaisesta oudolta ja vieraalta, mutta pian käy ilmi, että kyse on vain puhtaasta vilpittömyydestä, ei mistään hurskastelusta. Ihmeellisintä on se, että kirjoittaja on vasta 17-vuotias nuori:

”Voi, Minna rakas, kuinka paljon armoa ja rakkautta olen näinä kolmena viikkona Herralta saanut kokea. Kuinka Hän on aina ollut valmiina auttaen, virkistäen, lohduttaen, nuhdellen, rangaisten, aina sen mukaan, mitä olen tarvinnut. Kun oikein ajattelen tätä aikaa, niin en voi muuta kuin kiiruhtaa Jeesuksen jalkain juureen ja lähettää Hänelle sydämeni hartaat kiitokset kaikesta Hänen armostaan.”

Kirjeestä käy ilmi myös rakkauden kaksoiskäskyn toinen puoli, suhde lähimmäisiin. Sariolan mukaan tämä kertoo jotain ”hyvin tyypillistä isoäitini suhtautumisesta toisiin ihmisiin”:

”En tiedä kuinka olen aina niin iloinen koululla. Olen jo niin tuttu kaikkien jatkolaisten kanssa. Eräänä päivänä joku kysyi minulta, josko olen käynyt tyttökoulun Helsingissä, kun niin hyvästi tunnen heitä kaikkia. Ihmettelevät kuinka aina olen niin iloinen; kuinka en olisi kun kaikki ovat niin ystävällisiä minua kohtaan.”

Ninni mainitsee myös Minnan isän, Laukaan rovastin Otto Adolf Stenrothin, joka oli juuri Helsingissä. ”Ja nythän isäsikin, Minna rakas, on täällä. Ainoastaan tuo tieto jo, että hän on täällä Helsingissä, täyttää sydämeni ilolla.” Kirjeessä ei mainita Minnan pikkuveljeä Osvaldia, mutta epäilemättä he tunsivat jo, sillä jo seuraavana vuonna he menivät keskenään naimisiin.

Osvald Stenroth seurasi isänsä jalanjälkiä, hänet vihittiin papiksi 28.12.1893 ja hän sai virkamääräyksen isänsä apulaiseksi Laukaan seurakuntaan. Kaksi päivää myöhemmin Ninni muutti Laukaaseen, ja seuraavana päivänä, vuoden viimeisenä, vietettiin häitä. Nuoripari asettui asumaan Pellosniemen pappilaan, joka oli ollut Laukaan kirkkoherrojen asuinpaikka jo vuodesta 1608

Avioparin elämää ja punainen uhka

Heti seuraavana vuonna eli 1894 syntyi Osvald  ja Ninni Stenrothin esikoinen Elsa, Yrjön ja Salmen äiti, minun isoisoäitini. Vuonna 1897 Osvald sai valmiiksi pastoraaliväitöskirjansa jumalanpalveluksen synnintunnustuksesta (Confiteor-momentti evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessamme), ja se hyväksyttiin ”korkeimmalla kiitoksella”.

Osvald sai papinviran Heinolasta, ja perhe muutti sinne. Lapsia tuli tiheään tahtiin, lopulta yhteensä yksitoista. Vuonna 1911 päätettiin, että lasten sukunimi suomennettaisiin Salmenkiveksi, mutta Ninni ja Osvald pysyivät Stenrotheina.

Ninnin ja Osvaldin koti Heinolassa oli Osvaldin Heinolaan muuttaneen serkun Fannyn kertoman mukaan ”soiton ja laulun tyyssija”. Hän lisäsi, että ”vanhempien siunaus lepää nuoressa polvessa tämän sisäisesti rikkaan kodin yllä”. Heinolan kaupungin historian mukaan monet löysivät pappilasta ”tarvitsemansa avun niin hengellisessä kuin aineellisessakin hädässään”.

Vuonna 1905 ilmestyi Osvaldin suomennos Augustinuksen Tunnustuksista, ja vuonna 1928 ilmestyi niin ikään Osvaldin kääntämänä Apostolisten isien kirjat sekä eräitä muita vanhimman kristillisen kirjallisuuden tuotteita Uuden testamentin ulkopuolelta (STKSJ XVII). Nämä olivat ensimmäiset suomennokset näistä klassikoista, ja työtä tuki mm. piispa Jaakko Gummerus.

Osvald valittiin Heinolan kirkkoherraksi, ja Heinolan pitäjän historian mukaan hän oli ”viimeinen pitäjän kirkkoherra, jolle maksettiin palkka pääasiassa viljana ja voina”. Stenroth muistettiin tiukkana pappina; historiikin kirjoittaja Jorma Wilmi kertoo, kuinka vanha kansa muisteli ankaran kirkkoherra ”Teenruutin” oppia.

Heinolan aikaan sijoittuu myös Ninnin elämän ehkä vaikein tapahtuma. Se liittyy punaisten ja valkoisten taisteluun Heinolasta 1918. Punaiset valtasivat Heinolan 21.2., ja kirkonkylän he miehittivät 21. maaliskuuta. Tässä vaiheessa oli selvää, että punaiset tekisivät pian tarkastuskäynnin pappilaan.

Perheen ystävät tulivat hakemaan Osvaldin turvaan: hänet peiteltiin rekeen, ja Ninni antoi hänen mukaansa evästä. Ninni ei saanut tietää, mihin Osvald vietäisiin. ”Reen kadotessa yön pimeyteen pelko ja tuska valtasivat Ninnin. Hän soitti koko yön flyygeliä. Aamun koittaessa hän teki peiliin katsoessaan havainnon: hänen mustat hiuksensa olivat yön aikana harmaantuneet pelosta.”

Aamulla punaiset tulivat pappilaan. 43-vuotias Ninni otti yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksensa Eeron syliinsä.

”Sotilaat esiintyivät uhkaavasti ja kyselivät, missä kirkkoherra on. Kun he eivät saaneet sitä tietää, he vihapäissään särkivät huonekaluja, rikkoivat patjoja ja tyynyjä ja heittivät höyhenet ulos ikkunoista ruusupensaisiin. (…) Perimätiedon mukaan Ninni selvitti tilanteen rauhallisella suhtautumisellaan ja äitiydellään, niin ettei ’hirveitä’ tapahtunut. Uhkaava tilanne laukesi, ja Osvaldkin pääsi aikanaan palaamaan kotiin.”

Mummi ja jälkipolvet

Vuonna 1920 Ninni ja Osvald pääsivät muuttamaan takaisin Pellosniemen pappilaan Laukaaseen, kun Osvald sai sieltä kirkkoherran viran. Tässä vaiheessa lapset alkoivat jo hajaantua aloilleen, ja Pellosniemestä tuli pian kolmen sukupolven koti. Ninni otti uudet perheenjäsenet sydämellisesti vastaan. Otto-poikansa morsiamelle Enni Meurmanille Ninni kirjoitti 1930-luvun alussa:

”Lämmin kiitos sinulle ensimmäisestä kultaisesta kirjeestäsi meille Oton vanhemmille. Kuinka iloitsemme siitä, että saamme vastaanottaa sinut suureen joukkoomme. Vaikka meillä on niin monta tytärtä ja poikaa, saa jokainen uusi joukkoon liittyvä saman mielenkiinnon ja rakkauden osakseen. Niinpä tahdomme sinuakin, Enni, lämpimästi rakastaa ja toivomme sinun tulevan onnelliseksi Oton kanssa.”

Jos Ninni oli anoppi taivaasta, niin sama päti hänen isoäitiyteensä. Ninni ja Osvald saivat 33 lastenlasta. Yki kirjoittaa:

”Vaikka meitä oli näin monta, voi liioittelematta sanoa, että mummi ja vaari tulivat meille jokaiselle tärkeiksi ja läheisiksi isovanhemmiksi. He antoivat meille aikaa, kun olimme heidän luonaan Pellosniemellä. Ja miten paljon mummi jaksoikaan muistaa meitä syntymäpäivinä ja elämän tärkeissä käännekohdissa.”

Yksi näistä käännekohdista Yrjö Sariolalle oli teologian opintojen päättyminen, jonka johdosta Ninni-mummi antoi hänelle Jeesus-taulun, jonka taakse hän kirjoitti: ”Mummin sydämellinen tervehdys Yrjölle 17.2.1957. ’Jumalan rakkaus on ollut sanomaton eikä hän ole koskaan väsynyt huolehtiessaan sinusta.’” 82-vuotias Ninni oli mukana Yrjön pappisvihkimyksensä Mikkelin tuomiokirkossa, hänen kihlajaisissaan Sulkavalla heti sen jälkeen ja häissä pari vuotta myöhemmin.

Ninnin ja Osvaldin ensimmäinen lapsenlapsi oli Elsan tytär Salme eli isoäitini. Ninnistä tuli Salmelle ”hyvin läheinen isoäiti”, minkä me kaikki Salmen jälkeläiset erinomaisesti tiedämme lukemattomia kertoja kuulluista muisteloista. (Jo lähemmäs 92-vuotiaana muistisairaanakin Salme saattaa yhä puhua Ninnistä.)

Yki on tallentanut Salmen perusmuiston kirjaansa: ”Hän muistaa, kuinka hän sai Laukaan kirkon lehtereillä jumalanpalveluksessa nojata mummiin, joka veisasi virsiä kauniilla altollaan.” Toinen perusmuisto jäi pois kirjasta: ”Hän soitti pianoa kuin enkeli.” Ninni jaksoi myös kirjeillään tukea Salmea sodan jälkeen syntyneen esikoispojan Harrin hoidossa. ”Mummin huolenpito ulottui näin neljänteen polveen saakka.”

Toista polvea kohtasi tragedia, kun Ninnin ja Osvaldin kuopus Eero haavoittui sodassa 1. lokakuuta 1941. Toiveita toipumisesta oli, mutta toisin kävi. Eero kuoli 25. lokakuuta. Kun Eero oli tuotu Laukaaseen, Ninni ja Osvald menivät Eeron luo muutamien läheisten kanssa, Yki mukaan lukien. Käynnin jälkeen Ninni kirjoitti pojalleen Otolle:

”On niin puhtaan, kuulakkaan kirkas päivä. Vanhan Pellosniemen suojat, nuo Eeron niin suuresti rakastamat, ovat myös ihanan auringon juhlavalaistuksessa, kukkia tulvillaan. Kiitollisuuden tunne on myös vallitsevana sydämessämme, huolimatta sanomattomasta kaipauksesta. Oli niin ihana nähdä Eeroa. Kuinka ylevän kauniina hän niin rauhallisena hymy huulilla lepäsi kauniissa sankari-arkussaan. Hänet nähdessään putosi jotain katkeran raskasta sydämeltä ja tuli sijalle rauhaa ja voimaa. Eero on saavuttanut päämäärän ja odottaa vaan meidän, hänen rakkaittensa jokaisen sen saavuttavan.”

Mummi ja seurakunta

Ninni oli paitsi suvun, myös seurakunnan äiti. Ninni otti mieluusti vieraita vastaan pappilaan. Viimeisinä vuosinaankin hän kirjoitti: ”Täällä on käynyt paljon vieraita. Minulle se on aina niin mieluisaa. Jokaiselta minulla on niin paljon oppimista… Täällä luonani näkyy alituiseen käyvän vieraita läheltä ja kaukaa. Mutta minähän pidän vieraista, kuta erikoisempia, sitä parempi.”

Rovastin vaimona eli ruustinnana Ninni toimi myös kanslia-apulaisena. ”Muistan erään kiireellisen virkatodistuspyynnön. Todistus piti saada vielä viimeiseen lähtevään junaan, jotta se ennättäisi ajoissa perille. Asia tuli hoidetuksi, kun ruustinna lähti kävellen viemään virkatodistusta junaan kolmen kilometrin päähän Laukaan asemalle.”

Ninni piti tärkeänä käydä Osvaldin kanssa seurakuntalaisten kodeissa, osallistua heidän iloihinsa ja suruihinsa. Hän oli myös aktiivisena mukana diakonia- ja lähetystyön tukemisessa. Lähetystyö oli aivan erityisesti Ninnin sydämellä. Kun Ninni täytti 70 vuotta, seurakuntalaiset halusivat osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle ja tämän puolisolle:

”Ajatelkaa nyt, kun tulivat kysymään minulta, sopisiko, että seurakuntalaiset tulisivat valmistamaan päivällisen seurakuntasaliin. Tulin niin tavattoman yllättyneeksi, ja kun ilta tuli, itkin niin pitkästä aikaa, että tyynyt ja lakanat kastuivat. Ymmärrätte, mitä kaikkea nöyryyttävää iloa tähän sisältyy. Jos Jumala suo, niin kyllähän se ihana on nähdä niin monta seurakuntalaista kuin suinkin.”

Eläkkeellä Ninni ja Osvald asuivat edelleen pappilassa, nyt yläkerrassa, kun heidän poikansa Armas sai jatkaa kirkkoherrana. Ninni kirjoitti pojalleen eläkekodista: ”Kaikki ovat todella ihastuneita tähän uuteen kotiimme. Hyvin moni on käynyt sitä katsomassa, ja koetan pitää sen kunnossa, että tervetuloa vieraat vaan! (…) Isä on niin verraton apulainen, aina vaan työtä pyytämässä…”

Niin kuitenkin kävi, että vanha rakas pappila  paloi keskellä yötä 4. maaliskuuta 1950. Ninni herätti savun keskeltä Osvaldin, ja Armas tuli alakerrasta taluttamaan vanhempiaan turvaan. Kaikki meni, paitsi neljä leninkiä, jotka mummi sai pelastettua. Ninni ja Osvald saivat paljon kirjeitä, paketteja ja rahalähetyksiä myötätuntoisilta ihmisiltä, ja väliaikaiskoti löytyi Elsa-tyttären luota.

Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle pian tulipalon jälkeen: ”En itkenyt yhtään kyyneltä palon aikana ja kaiken menettämisestä, mutta nyt olen pillittänyt tuolla yöllä ihmisten hyvyyttä meitä kohtaan.” Yki kommentoi: ”Mummin ja vaarin suhtautuminen heitä kohdanneeseen onnettomuuteen on (…) tavattoman puhutteleva asia. He eivät jääneet valittelemaan suurta menetystään, vaan tarttuivat pieniinkin ilonaiheisiin ja luottivat siihen, että Jumala pitää heistä huolta. Näin he säilyttivät elämänhalunsa.”

Seurakunta järjesti Osvaldille ja Ninnille asunnon pappilan pihatuvasta, joka oli säilynyt palosta (ja joka on vieläkin paikallaan). Mummi oli onnellinen saadessaan kalustaa jo toisen pikkupappilan Pellosniemeen, ja vaari oli niin virkeä, että ”tahtoi välttämättä saada luettavakseen kreikankielisen Uuden testamentin, Novumin”.

Kun Pellosniemen pappilassa kävi vieraita Armas ja Sirkka Salmenkiven luona, he kävivät usein tervehtimässä myös vanhaa ruustinnaa. Kesällä 1952 Ninni-mummi kirjoitti:

”Kuinka monta rakasta, kunnioitettua vierasta olen saanut tavata täällä Pellosniemen uudessa kodissa! Minunkin vanhuksen luona ovat viipyneet hetkisen ja olleet niin kovin ystävällisiä ja jokainen jättänyt jotakin persoonallisesta hengestään minulle virkistäväksi muistoksi tuleville päivilleni. Viimeksi kävi joku päivä sitten piispa Martti Simojoki… Kyllä oli mieluista tavata häntä.”

Kesällä 1955 Yrjö sai Laukaasta kesäteologin paikan, ja hän sai viettää mummin kanssa paljon laatuaikaa. ”Oli mukava piipahtaa mummin luona yläkerrassa ja kertoa, missä olin taas ollut pitämässä nuorteniltaa. Mummi iloitsi siitä, että nuoria tuli paljon koolle. Herätystäkin oli liikkeellä. Läksin mummin luota aina virkistyneenä jatkamaan päivän töitä.”

Lopuksi: koko tien

”Sitten koitti vuoden viimeinen päivä vuonna 1958. Oli kulunut 65 vuotta siitä, kun Ninni ja Osvald viettivät häitään Pellosniemessä. Se oli isoäidilleni hyvä päivä nukkua kuolon uneen odottamaan ylösnousemuksen aamua.”

Ninnin tyttärentytär Outi Ristolainen kirjoittaa isoäitinsä kuolemasta sukukirjassa Stenrothien kvartetto – Henrikin sukukirja (s. 137): ”Mummi nukkui pois joulukuun viimeisenä päivänä 1958. Se oli murrosikäisen tytön vaikeimpia hetkiä. Koko tien Hän kanssain kulki – lauloimme silloin kiittäen.”

Kyseessä oli ”suvun tunnuslaulu”, kuten Yki kertoo: Fanny Crosbyn sepittämä ja Robert Lowryn säveltämä Koko tien hän kanssan’ käypi. Se kaikui Pellosniemessä aina suurissa tapahtumissa, iloisissa ja surullisissa: Ninnin ja Osvaldin kultahäissä keskellä sotaa 1943, Eeron hautajaisissa vuonna 1941 ja sitten Ninnin siirryttyä ajasta ikuisuuteen 1958.

Koko tien hän kanssan’ käypi,

Mitäs muuta toivoisin?

Epäilenkö rakkauttaan,

jok’ on hellin lämpimin?

Taivaan rauha korkein vahvuus

Häness’ on mun sielullein!

Tiedän: käyköön kuinka muutoin,

Jeesus tekee parhaiten.

polun_kulkijat_1201_252

Metsä kirkkoni olla saa

27.10.2014

Lainasin kirjastosta kerta heitolla kaksi Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen kirjaa, kun ajattelin antaa hänellekin mahdollisuuden kontribuoida jotain suomalaisen teologian blogiprojektiini. Oikeastaan tänään esiteltävä kirja Metsä kirkkoni olla saa (Kirjapaja 2009) oli ensimmäinen, johon kiinnitin huomioni.

Tästä kirjasta kirjoitan mieluusti paljon myönteisemmin kuin viime viikolla arvioidusta Uskon kintereillä -kirjeenvaihdosta. Vaikka teologinen ja hengellinen anti on edelleen melko ohutta, yritys on hyvä ja suunta oikea. Lyhyessä 80-sivuisessa kirjassa on joidenkin mainioiden ajatusten ja leppoisten kertomusten lisäksi kauniita Sepo J.J. Sirkan ottamia luontokuvia.

Metsä suomalaisten kirkkona

Kirjan nimi tulee Immi Hellénin laulusta Paimenpoika, jonka viimeinen säkeistö kuuluu:

”Nyt metsä kirkkoni olla saa,

voi täällä palvella Jumalaa,

mun urkuni kauniit, soikaa!

Mun kirkkoni katto on korkeella,

ja ystävä yksi on seurana,

joka muistavi paimenpoikaa.”

Riekkisen mukaan suomalaiselle ”metsä on se paikka, jossa perimmäisten kysymysten selvittelyä viime kädessä käydään”. Hellénin paimenlaulu, joka tunnetaan myös sen alkusanoista ”Jäi toiset aamulla nukkumaan”, julistaa sanomaa ”Luojan suuresta luontokirkosta”. Tämä sanoma rohkaisee lähtemään erätulille ja lupaa ”hengellistä hoitoa ja hiljentymistä, jota nykyajan kiireisen elämänmenon keskellä aivan erityisesti tarvitsemme”. (s. 9–10)

Luonnossa liikkuminen ”avartaa ymmärrystä ja avaa silmät huomaamaan elämän kauneuden ja tarkoituksenmukaisuuden” (s. 43). Tavallinen luonnossaliikkuja ei välttämättä tajua mitään teologisista hienouksista, mutta ”luonnon keskellä Jumalan puhuttelu kyllä kuullaan ja häntä kiitetään” (s. 50). Nuotion äärellä voi mietiskellä tai keventää taakkoja, se on parhaimmillaan ”kohtaamispaikka, rippituoli ja rukouskammio” (s. 51).

Riekkinen kertookin yhden herkimmistä kokemistaan hetkistä tapahtuneen ”ollessani kauan sitten koirani kanssa nuotiolla”. ”Aamupakkanen oli jäädyttänyt vesipisarat puiden oksiin, ilma oli tyyni, taivas sininen ja sää aurinkoinen. (…) Kuului ainoastaan tulen huminaa ja makkaran pihahtelua nuotion loimussa, muutoin oli hiljaista. (…) Kädet menivät kuin itsestään ristiin, ja minä kiitin Luojaa.” (s. 65)

Tämä on kuitenkin vasta tausta, sitten se vasta tapahtui: kaksi joutsenta lensi auringonnousun suunnasta, ja päästyään nuotion kohdalle n. 30 m etäisyydelle ne päästivät mahtavan huudon, joka oli ”kuin ratsuväen fanfaari (…) kuin tuhatpäisen seurakunnan yhteen ääneen lausuma aamen” (s. 65). Riekkinen puhuu pyhästä hetkestä, Pyhyyden kosketuksesta, jollaisia ”jokaisella eränkävijällä varmasti on” (s. 67).

Tämän pitäisi resonoida suomalaisessa sydämessä. Monen olisi varmasti hyvä tehdä seuraava pieni omantunnontutkiskelu: ”Oletko tarpeeksi usein muistanut pyrkiä luonnon muovaamaan kirkkoholviin, joka varsinkin suomalaiselle miehelle on merkittävä hiljentymis- ja rukouspaikka?” (s. 59–61)

Kalastajien ja metsästäjien pyhimyksiä

Muinaissuomalaisessa uskossa Tapio oli metsän isäntä ja Ahti veden haltija. Kun kristinusko tuli Suomeen, se pyrki kristillistäään ja ottamaan mukaan vanhoista uskomuksista sen, mitä pystyi. Esimerkiksi kalamiesten piirissä tuttu sanonta ”Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja!” on rukous, ei Ahdille, vaan Kristuksen kanssa hallitseville kalastaja-apostoleille (Andreas ja Pietari). (s. 12–13)

Pyhimykset ohjaavat meitä Riekkisen mukaan luonnon kunnioittamiseen ja ”kokonaisvaltaiseen elämän ymmärtämiseen” (s. 13). Pyhä Eustachius tunnetaan metsästäjien suojeluspyhimyksenä Vähästä-Aasiasta jo toiselta vuosisadalta (s. 15). Eustachius oli alun perin pakana, nimeltään Placidus, ja hän koki Paavalin Damaskon tie -kokemusta muistuttavan ilmestyksen.

Eustachiuksen näky tapahtui  kesken metsästyksen. Siinä hirvi, jonka sarvien välissä kimalteli krusifiksi, sanoi hänelle: ”Miksi vainoat minua, joka olen Kristus, taivaan ja maan luoja, ja joka loin valon ja erotin sen pimeydestä?” Näkyjen jatkuttua aikansa Eustachius perheineen kastettiin kristilliseen uskoon. (s. 15)

Kertomus Eustachiuksesta ”ohjaa ajatukset metsiin ja riistamaille”. ”Siellä arkisen ajon, vaanimisen ja metsästysvietin toteuttamisen keskelläkin Jumala voi meitä puhutella.” (s. 16)

Toinen vastaavanlainen tapaus on 600-700-lukujen taitteessa elänyt pyhä Hubertus. Hän oli kova sotimaan ja metsästämään. Kerran hänkin sai kesken hirvijahdin ihmeellisen näyn. ”Hubertuksen silmien eteen ilmestyi täysin valkoinen saksanhirvi, jonka sarvien välissä loisti häikäisevä risti. Koirat vaikenivat ja pyörivät vikisten kintuissa, kun Hubertus kuuli äänen, joka vaati häntä parannuksen tielle. Tuo kokemus muutti miehen.” (s. 19)

Hubertuksesta tuli lopulta piispa. Sotiminen sai jäädä, mutta metsästyksestä hän ei luopunut. Metsästyksessähän ei ole mitään epäkristillistä. On jopa esitetty, että antaessaan nahkavaatteet Aadamille ja Eevalle ”Jumalan täytyi olla ensimmäinen metsästäjä!” (s. 22) Pyhä Hubertus pääsi jopa Mikael Agricolan rukouskirjan kalenteriin (1544) juhlapäivänään 3. marraskuuta nimellä Hittavainen.

Riekkinen kommentoi: ”Luterilainen pyhimyskalenteri on tunnetusti maailman köykäisimpiä kirjoja. (…) Silti Hubertuksen merkitys läntisessä maailmassa on ollut mainitsemisen arvoinen. Niin pystykorvaluterilaisille kuin luppakorvillekin se muistuttaa, että itse kukin olemme ehkä juuri luonnossa liikkuessamme herkkiä Jumalan puhuttelulle ja kutsulle.” (s. 19)

Lopuksi: intiaanitarina

Lopuksi haluaisin jakaa vielä yhden Riekkisen kertoman tarinan. Eräänä kesänä Riekkinen sai tilaisuuden luennoida Raamatusta Kanadan intiaaneille. Juuri ennen luentoa hänelle kuiskattiin, että ”intiaania ei saa opettaa”. ”Harvoin huolella valmistellut luennot siirtyivät sivuun yhtä vikkelästi kuin silloin. Aikaa uuden valmistelulle oli noin minuutti.” (s. 23)

Riekkisestä tuli kyselijä, ja luentosarjasta tuli ikimuistoinen. Intiaanipäälliköt totesivat, että Raamatusta löytyvät linjaukset ”kestävälle kulutukselle ja elämän kohtuullisuudelle” ovat vakavasti otettava haaste. Toisaalta ”Suuri Henki” oli opettanut saman jo heidän esi-isilleen. Jo ammoin katsottiin karsaasti, jos joku noukki lohia joesta varastoon; sehän oli ahneutta. (s. 25)

Riekkinen sai saman oppitunnin vielä kerran kantapään kautta. Kun hän oli kurssin jälkeen Päällikön kanssa kalassa, he saivat hyvänkokoisen lohen. ”’Jospa vielä pari heittoa, kun se nyt alkaa jo sujua’, yritin esittää. Päällikkö katsoi minua ja totesi, että ’meillähän on jo kala!” (s. 25)

SAM_5302

Liberaalia kirjeenvaihtoa

20.10.2014

Eero Huovisen kirjoista innostuttuani ajattelin tutustua laajemminkin Suomen ev.-lut. kirkon piispojen tuotantoon. Silmiini sattui Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen ja pastori Antti Kylliäisen uutuuskirja Uskon kintereillä (Art House 2013), ja ajattelin antaa näille liberaalin siiven edustajille mahdollisuuden.

Lyhyesti sanottuna petyin. Olin valmis karistelemaan ennakkoluuloja, mutta kirjan anti jäi niin ohueksi, että epäilin jo blogiartikkelinkin mielekkyyttä. Kirja on kuitenkin saanut jonkin verran nettihuomiota osakseen, ja reunamerkinnöistäni saan kuin saankin koottua kasaan täysmittaisen arvion.

Aiemmat arvostelut ovat olleet melko positiivisia. Tämän nettiarvion mukaan ”kristinuskosta kiinnostuneille tämä kirja on varsin imponoivaa ja mielenkiintoista luettavaa”, ja tämän mukaan se on ”mainiota ja inspiroivaa luettavaa”. Asiantuntevimman arvion on kuitenkin kirjoittanut Jaakko Heinimäki Hesarissa: kirja on kuin ”työnohjauskeskustelu, joka jostakin syystä on haluttu julkaista.”

Rakennuspalikoita

Jospa ensin ajateltaisiin mahdollisimman positiivisesti ja yritettäisiin kerätä tästä kirjasta sen rakentavimmat ainekset. Alussa saatoin yhtyä Kylliäisen huoleen kirkosta, joka keskittää voimansa jäsenten (lue: veronmaksajien) houkutteluun kaiken maailman täysi-ikäisyysbileillä ynnä muilla niin, ettei ”sielunhoitoon tai kotikäynteihin vanhusten luona tahdo enää riittää aikaa”. (s. 10–11)

Kirkon tehtävä on tosiaan ”palvella ihmisiä, ei saada ihmisiä kumartamaan kirkon valtaa tai asemaa” (s. 13). Mutta tähän pitäisi lisätä se, että ihmisiä palvellaan parhaiten silloin, kun heidät saadaan puolestaan palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, kumartamaan Kristusta ja sitä kautta rakentamaan hänen ruumistaan ja uutta maailmaa.

Riekkinen on Kylliäisen kanssa samoilla linjoilla ja toteaa, että kirkon pitäisi ”mennä rohkeasti sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat”, mutta tämän kääntöpuolena on se, että kirkon ei pitäisi niinkään kutsua ihmisiä omiin juhliinsa, ”istumakulttuurin pariin”. Riekkisen mukaan on huolestuttavaa väittää, että sunnuntaiaamun jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskus. (s. 18)

Kun sanat valitaan näin, ajatukseen on helpohko yhtyä, mutta kun ydinasia jää kokonaan käsittelemättä: entä eukaristia? Olkoon se sunnuntaiaamu, iltapäivä tai ilta, olkoon se seurakunnassa tai toreilla, mutta emmekö me halua antaa ihmisille ennen kaikkea ikuisen elämän leipää? Toisaalla Riekkinen toteaa, että ”ylösnoussut Kristus itse on läsnä” seurakunnan ”yhteisellä aterialla” (s. 100). Jos näin on, niin eikö asiasta pitäisi pitää hieman isompaa meteliä?

En myöskään pidä mahdottomana enkä välttämättä ollenkaan huonona Kylliäisen ideaa siitä, että luterilaisilla papeilla voisi olla apostoli Paavalin tavoin toinen työ, joka ”antaisi mahdollisuuden päästä parempaan tai ainakin monipuolisempaan yhteyteen seurakuntalaisten kanssa”; papinpuolikkaina voisivat olla esimerkiksi ”bussikuski, puuseppä, kampaaja, keramiikkataiteilija, it-yrittäjä ja lähikauppias” (s. 158).

Olin myös positiivisesti yllättynyt joistain Kylliäisen esikuvista ja lukemisista. Edellisiin lukeutuvat mm. ”vallaton pyhimys” pyhä Franciscus Assisilainen ja ”rakastettavan anarkistinen paavi Johannes XXIII”, jälkimmäisiin taas italialainen filosofi Gianni Vattimo, katolinen kardinaali Nicolaus Cusanus ja keskiajan mystikko Mestari Eckhart.

Vattimon ”pitkä tie hartaasta katolisesta nuoresta kirkon uskosta ja opetuksesta etääntyneeksi homoseksuaaliksi ja monen mutkan kautta uudelleen uskon juurille palanneeksi ajattelijaksi tekee hänen pohdinnoistaan kiinnostavia” (s. 29), Nicolaus Cusanus (1401–1460) ”oli merkittävä kirkkopoliitikko ja diplomaatti, teologi, mystikko ja reformisti, matemaatikko ja filosofi”, joka paavin legaattina ”pelasti läntisen kristikunnan yhtenäisyyden” (s. 92).

Riekkinen kiittää Cusanus-esittelystä ja toteaa tuntevansa häntä ”liian vähän”: ”Hän taisi jäädä monen muun merkittävän vanhan ajan tai keskiajan teologin tavoin reformaation herättämän innostuksen ja inhotuksenkin varjoon!” (s. 96) 1300-luvun alussa vaikuttanut Mestari Eckhart taas oli Kylliäisen (Jaakko Heinimäkeä siteeraten) mukaan ”kristilliseen ajatteluun lähtemättömän jäljen jättänyt mystikko ja teologi”, joka kuuluu monessa mielessä samaan lajiin kuin ”minulle rakas Nicolaus Cusanus” (s. 140–141).

Olen iloinen, että Kylliäinen arvostaa näitä miehiä. En kuitenkaan voi olla kysymättä, mitä nämä miehet mahtaisivat ajatella Kylliäisestä. Seuraavassa esittelen valikoiman kirjan kummallisimpia väitteitä. Niistä Kylliäisen sankarit tuskin ainakaan hirveästi innostuisivat.

Kaikki pääsevät taivaaseen osa 2

Kuten Eero Huovisen uraa käsitelleessä postauksessa kävi ilmi, Kylliäinen joutui pariinkin otteeseen vakaviin puhutteluihin kirjastaan Kaikki pääsevät taivaaseen (1997). Nyt Kylliäinen toteaa saaneensa pitää kirjan jälkimainingeissa virkansa siksi, että ”olin esittänyt näkemykseni vain omana mielipiteenäni”. Hän ei siis ollut väittänyt kaikkien pelastumista kristilliseksi opiksi, ”enkä siis näin ollen ollut  sanan varsinaisessa mielessä harhaoppinen”. (s. 68)

Kun Riekkinen kysyy Kylliäisen kantaa asiaan tänä päivänä, Kylliäinen vastaa: ”Toki edelleen olen vanhalla kannallani (…) En ole ainakaan huomannut viime vuosina ilmestyneen uusia tutkimustuloksia, jotka olisivat antaneet aihetta mielenmuutokseen. Kaikki se, minkä varaan uskoni rakennan, viittaa vääjäämättä siihen, ettei mitään muuta vaihtoehtoa voi olla kuin kaikkien pääseminen taivaaseen.” (s. 120)

Tässä yhteydessä mietin vain, voisivatko mitkään tutkimustulokset muuttaa Kylliäisen kantaa, jos se kerran kuitenkin perustuu vain siihen, minkä varaan hän itse uskonsa rakentaa. Vaihtoehtojahan on, alusta asti on ollut. Kylliäisen valinta juontaa juurensa Jonas Gardellin kirjoihin, joiden innoittamana Pakilan pastori näkee Raamatussa kaksi Jumalaa. Ne sulkevat toisensa pois niin, että on ”pakko valita jompikumpi”. (s. 62–63)

Kylliäinen sanoo ostaneensa Gardellin näkemyksen ”saman tien”. Mieleen tulee väkisinkin Huovisen arvio Kylliäisestä, joka ei malta pysähtyä paradoksin äärelle vaan kiirehtii yksipuoliseen rationalistiseen ratkaisuun. Ruotsalaisen homokirjailijan, laulajan, koomikon ja artistin vaikutuksesta Kylliäinen on omaksunut hetkessä käsityksen kahdesta yhteensovittamattomasta jumalasta.

Yksi sitaatti riittää esimerkiksi Kylliäisen käsityksistä: ”Vasta pääsiäisaamuna Jumala astuu näyttämölle ja alkaa toimia. Eikä pääsiäisaamun Jumala ole Jeesuksen Jumala. Hän on se toinen Jumala.” (s. 66)

Sanallakaan ei kirjassa pohdita sitä, että tämä muistuttaa kovasti vanhaa markionilaisuutta tai gnostilaisuutta, joiden kumoamiseksi kirkkoisät omistivat jo 100-luvulta lähtien jykeviä teologisia tutkielmia. ”Uusien tutkimustulosten” odottelun sijasta Kylliäinen voisi painia alkajaisiksi vaikka Irenaeuksen ja Tertullianuksen kanssa.

Tässä vaiheessa tosin alan jo epäillä, kannattaako Kylliäisen kanssa edes yrittää opillista dialogia. Jaakko Heinimäki kiteytti Kylliäisen ristiriidan oivallisesti arviossaan: ”Henkilöksi, jonka mielenkiinto opillisia kysymyksiä kohtaan on kateissa, Kylliäinen jaksaa kuitenkin häkellyttävän hyvin jauhaa (…) opillisia kysymyksiä lähes kaksisataa sivua (…).”

Yhtäältä Kylliäinen puhuu paljon opista ja Jumalasta sekä perustelee mielipiteitään järjellään ja teologisilla auktoriteeteillaan, niin kuin kuuluukin tehdä. Hän on konservatiivien kanssa ”railakkaasti eri mieltä kutakuinkin kaikesta mahdollisesta ja valmis taittamaan peistä milloin tahansa” (s. 44).

Toisaalta Kylliäinen kuitenkin vetää maton koko touhun alta: ”Jumalan ja jumalallisten asioiden suhteen jokaisella on oma totuutensa eikä yhden totuus ole todempi tai epätodempi kuin toisen.” (s. 106) ”Mitä väliä on sillä, mitä me ajattelemme asioista, joista kukaan ei lopulta kuitenkaan voi tietää mitään?” (s. 109) Lukiotasoiseksi relativistiksi heittäytynyt Kylliäinen tietää kuitenkin vaikkapa sen, että muslimeja kristityiksi väittänyt suurmufti ”oli tietenkin väärässä” (s. 108).

Samanlaiseen ristiriitaan Kylliäinen ajautuu peräänkuuluttaessaan virallisesta opista luopumista siksi, että voitaisiin ”palata aina uudelleen vain Raamattuun” (s. 127). Mutta mitä tapahtuu, jos ja kun löydämme jo Raamatusta kerta toisensa jälkeen kehotuksia pysyä oikeassa opissa ja karttaa harhaoppeja? Saako niihin kohtiin enää ollenkaan palata?

Vaikka yllä siteerattu siltä kuulostaisikin, Kylliäinen ei suinkaan halua liputtaa sola scriptura -opin puolesta. Hän ehdottaa iskulauseeksi sen sijaan ”non sine scriptura, ’ei ilman Raamattua’” (s. 88). Tiukka sola scriptura -vaatimus nousee Kylliäisen mukaan sen pelosta, että ”aatevirtausten vaihtuessa syntyvät uudet ajatukset ovat jollain tavalla vaarallisia” (s. 88). Kylliäisen sola scriptura -kritiikki kalpenee kuitenkin Riekkisen rinnalla.

Riekkisen kristinusko – tai sen puute

Wille Riekkinen ruoskii sola scriptura -periaatetta heti ensimmäisestä kirjeestään alkaen: vaaditaan ”rohkeutta ja taitoa asettaa ’yksin Raamatusta’ (sola scriptura) -hokeman ja tradition vierelle muutkin varteen otettavat teologian lähteet, nimittäin järjen ja omantunnon”. (s. 21) Riekkinen on tuntenut voimattomuutta ”sokean ’sola scriptura -käytännön’ edessä” (s. 59).

Riekkinen luettelee hyviä syitä kyseenalaistaa fundamentalistinen raamattuperiaate: sillä voidaan perustella ja on perusteltu geosentrismiä, kreationismia, rotusortoa, orjuutta jne. (s. 58) Ensimmäiset kristityt osasivat vedota päätöksenteossaan muuhunkin kuin Raamattuun ja traditioon: ”Pyhä Henki ja me olemme päättäneet…” (s. 21)

Valitettavasti ainoa välitön päämäärä, jonka vuoksi Riekkinen raamattuperiaatetta kritisoi, on homosuhteiden siunaaminen, jota  hän haluaa ajaa vastoin kirkon opetusta. Hän näkee oikein sola scripturan rajoitteet, mutta Raamatun ja traditionkin ”rinnalle” (vai ohi?) asetetaan vain ”järki ja omatunto” (keiden?), ei esimerkiksi liturgiaa, kirkon opetusvirkaa eikä maailmanlaajuista sensus fideliumia.

Riekkinen on kirjassa pääasiassa Kylliäistä maltillisempi ja kirkollisempi. Hän ei esimerkiksi yhdy Kylliäisen käsitykseen siitä, että kirkosta ajaa joskus aika ohi niin, ettei kirkkoa enää ole olemassakaan. Silti hämmästyttävän monesta kristillisestä perususkomuksesta Riekkinen sanoutuu enemmän tai vähemmän avoimesti irti.

Riekkisen mukaan ihmistä ei ole luotu hyväksi eikä taipumus pahaan ole perisynnin seurausta, vaan ”Jumala on luonut jokaiseen ihmiseen kaksi taipumusta: taipumuksen hyvään ja taipumuksen pahaan” (s. 39). Persoonalliseen pahaan eli Saatanaan Riekkinen ei usko, niin kuin ei Kylliäinenkään, mutta koska asiasta ei mainita uskontunnustuksessa, ”taidamme molemmat välttyä tuomiokapitulin puhuttelulta” (s. 56).

Taivas ja helvetti lienevät vain kuvapuhetta, ehkä kuitenkin olotiloja, Riekkinen ei tiedä; hän ei ole varma, pääseekö kukaan taivaaseen. Kannattaa keskittyä ”täysillä elämään vain tätä elämää”. (s. 146, 131) 1. Kor. 15:19 ei ymmärrettävästi nouse Riekkisen kirjeissä kovaan huutoon.

Jeesus ei Riekkisen mukaan väittänyt olevansa Jumalan Poika eikä Messias, hän vain toimi ja johdatti ihmisiä uskomaan Jumalaan (s. 99). Voitaisiinkin sanoa: ”Jumala on suuri, ja Jeesus on hänen Profeettansa!” Näin ”muodostuisi melkoinen perusta kristinuskon ja islamin väliselle dialogille”, ja Jeesuksen jumaluuden kieltäminen (tätä Riekkinen ei ääneen sano mutta implikoi) ”toisi Jeesuksen paljon lähemmäksi meitä itse kutakin” (s. 100).

Lopulta Riekkinen paljastaa karvansa, kun hän luettelee omat teologiset sankarinsa: liberaali myyteistäriisujaeksegeetti Rudolf Bultmann, eksistentialistisystemaatikko Paul Tillich ja ei-teistinen anglikaanipiispa John Shelby Spong. Joukossa on myös Dietrich Bonhoeffer, mutta hänkin vain ”ei-teistisen kristillisyyden” enteilijänä (”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan…”)! (s. 147)

Riekkinen vetoaa myös mystikoihin, jotka ovat ”aina vastustaneet Jumalan tarkkaa määrittelemistä” ja joiden ajattelua ”persoonallinen (teistinen) jumalakäsitys ei ole kahlehtinut: siinä on kyseessä vain yksi vaihe uskon kehityshistoriassa” (s. 148). Mitähän Avilan Teresa ja Ristin Johannes sanoisivat tähän?

Riekkinen ei väitä tavoittavansa oikeaa oppia, sitä ei hänen mielestään pysty kukaan tyhjentävästi esittämään; ”omia kuvia ja näkemyksiä ainoastaan” (s. 70) – ikään kuin kaikin puolin täydellisen ja tyhjentävän vastauksen mahdottomuus olisi yhtä kuin se, etteivät ajatukset voi lainkaan tavoittaa todellisuutta. Riekkisen kirjeissä toistuu toistumistaan sama ilmiö: aivan oikealta kuulostava huomio viedään virkkeen toisessa osassa ilman loogista linkkiä aivan uusin sfääreihin.

Vielä yksi esimerkki samasta ilmiöstä: ”On olemassa vain yksi Jumala! Ahura Mazda (’Viisas Herra’) tai Jahve, tai millä nimellä häntä kutsutaankin: Allah, Gott, God, Gud, Jumala…” (s. 97) Ikään kuin filologiset erot (puhutaanko Jumalasta ruotsiksi vai saksaksi) olisivat rinnastettavissa teologisiin eroihin (zarathustralaiseen, juutalaiseen, islamilaiseen ja kristilliseen jumalakäsitykseen).

Edellä siteerattua monoteistista huudahdusta Riekkinen ei tosin edes esitä omanaan vaan zarathustralaisten ja juutalaisten uskonnonhistoriallisena ratkaisuna uskonnollisen pluralismin ongelmaan. Riekkinen nojaa Cusanukseen ja Paavaliin ja toteaa kaikissa uskonnoissa olevan kyse ”samasta jumaluudesta”; pakanatkin ”edes hapuillen” pyrkivät elävää Jumalaa kohti. (s. 96–97)

Mutta tässäpä onkin se suuri kysymys: onko kaikki uskonto, kristinuskokin, pelkkää hapuilua, vai onko Kristus oikeasti ilmoittanut Jumalan kasvot? Riekkinen ei edes väitä tietävänsä oikeita vastauksia, mutta en voi välttyä siltä vaikutelmalta, että hänen ajatuksensa kallistuvat juuri tähän suuntaan: Jeesus ei ole Jumala, Jumala ei edes ole persoona, kaikki uskonnollisuus on vain hapuilua kohti uskontojen takana olevaa perimmäistä jumaluutta.

Tätä taustaa vasten on surkuhupaisaa, kuinka Riekkinen innostuu kunnon oikeaoppisen protestantin tavoin kyseenalaistamaan katolisen kansanuskon kristillisyyden. Kirjan alkupuolella Riekkinen valittelee mm. Pohjois-Italiassa kohtaamaansa apologiaa ja uskon konkretisointia sekä Madonnan ja pyhimysten kuvien ”palvomista” ja niiden ihmeitätekevään voimaan luottamista. Lähes koko perinteisen kristinuskon taakseen jättänyt Riekkinen kyselee, onko kansankatolisuus enää ollenkaan kristinuskoa. (s. 38)

Sivulla 135 Riekkinen palaa vielä uudestaan Maria-kulttiin. Kritiikin olisi melkein voinut ottaa vakavastikin (kontekstina on dogmaattisuuden ylikorostus, johon Pius IX:n ja Pius XII:n voisi ehkä oikeutetustikin väittää syyllistyneen), ellei joutuisi vain pyörittelemään päätään.

Emerituspiispa sekoittaa vuoden 1854:n dogmin tahrattomasta sikiämisestä oppiin Mariasta ”ikuisena neitsyenä”, joka mainitaan jo Konstantinopoli II:ssa vuonna 553 ja (kuten Kylliäinen sivulla 127 oli jo kirjoittanut) luterilaisissa tunnustukirjoissa.

Homosuhteita vastaan Raamattua ei saa käyttää, mutta katolista Maria-hartautta vastaan kyllä:

”Eikö tämä tapahdu vastoin Raamatun kirjainta ja henkeä? Harmittaa, jos luterilaisetkin ajautuvat tähän kansanomaisen uskonnollisuuden ruokkimaan uskon virtaan mukaan. Maria- ja pyhimyskultit ovat omiaan etäännyttämään meitä siitä Jeesuksen yksinkertaisesta opista, jota hän itse piti esillä ja jota hän käski kaikille kansoille julistaa.” (s. 135)

En kyllä saanut tästä kirjasta selville, mikä tuo oppi oli. Jos haluaisin sen tietää, kysyisin mieluummin italialaiselta mummolta.

Eräs ei-kovin-konservatiivinen luterilainen pappi totesi kerran yliopistoluennolla, että jos katolista Maria-hurskautta halutaan arvostella, niin samalla voitaisiin kritisoida myös luterilaista kansanhurskautta, ”esimerkiksi sitä, että kirkossa ei käydä”. Eikä ihme, ettei käydä, jos pappien ja piispojen opetus on tämän kirjan tasoa.

9789518845051_300dpi_UskonKintereilla

Huovisen hyvästit

13.10.2014

”Tänään alkoi viimeinen työvuoteni Helsingin piispana. Sen tietävät vain Rouva, työnohjaaja ja yksi ystävä.” (s. 11) Lähdön aika (WSOY 2011) on kirja siitä, kuinka emerituspiispasta tuli emerituspiispa.

Eero Huovinen päätti pitää kirjaa viimeisestä piispavuodestaan, ja tuloksena on persoonallinen ja mukaansatempaava 335-sivuinen päiväkirja. Luvut etenevät kuukausittain syyskuusta 2009 syyskuuhun 2010.

Kirja antaa hyvän kuvan siitä, mitä piispan arkeen kuuluu (enimmäkseen tapaamisia  ja kokouksia), mutta se sisältää myös Huovisen henkilökohtaisia mielipiteitä kuumistakin kysymyksistä. Tähän esittelyyn valikoin omasta mielestäni mielenkiintoisimpia juttuja.

Katolisia ja ekumeenisia juttuja

Kirjan alkupuolella kerrotaan tapahtumasta, jossa itsekin olin paikalla (ja jossa muistan myös lyhyesti sanoneeni käsipäivää Huovistelle), nimittäin katolisen piispan Teemu Sipon vihkiäisistä Turussa 5.9.2009. Vihkijänä oli Karl Lehmann, Huovisen esikuva, joka on ”filosofis-teologisesti oppinut, seuraa ajan virtauksia, ymmärtää elämän haurautta”, jota saksalainen media haastattelee mielellään ja jonka ”nauru kuuluu ja tempaa mukaansa”. (s. 22–23)

Huovinen tapasi Lehmannin ennen vihkimystä sakastissa. ”Tarkkaan hän kyseli suomalaisista teologeista ja erityisesti vanhasta ystävästään professori Tuomo Mannermaasta, joka ei ollut jaksanut matkustaa Oulusta paikalle.” Saarna puolestaan oli ”tyypillistä Lehmannia, sisällöltään vahva, vaikka olikin puolta lyhyempi kuin meikäläiset puheet”. (s. 23)

”Ekumeenisia aiheita Lehmann lähestyi myönteisellä otteella. Apostolista seuraantoa eli suksessiota hän ei rajoittanut vain piispan virkaan, vaan ymmärsi sen ’laajassa merkityksessä’, tavalla, jonka luterilaisetkin saattavat omaksua. Kyse on siitä, että evankeliumin totuus säilyy ja esitetään vakuuttavasti aikamme ihmisille. Ollaan samassa ketjussa, joka alkoi Jeesuksesta. ’Olemme monessa asiassa lähellä Suomen luterilaista kirkkoa – ja toisella tavalla lähellä myös ortodoksista kirkkoa. Täällä elää yhä vahva kansankirkko.’” (s. 23–24)

Huovista puhutteli kaunis liturgia, muun muassa yksityiskohta, jossa piispa joutui luterilaisittain ”sanan alle”, kun diakonit pitivät avattua evankeliumikirjaa vihittävän pään päällä. Luterilaiseen vihkijäismessuun nähden katolinen versio oli ”liturgialtaan ja rukouksiltaan rikkaampi”. (s. 24)

Reformaation päivää 31.10.2009 Huovinen vietti Augsburgissa, jossa hän oli ollut myös kymmenen vuotta aiemmin, kun allekirjoitettiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJV). Huovinen kertoo olleensa mukana, kun YJV:tä muokattiin Würzburgissa Saksassa: ”Kädenvääntöjä käytiin enemmän luterilaisen ryhmän sisällä kuin kirkkojen välillä.” (s. 93)

Nyt kymmentä vuotta myöhemmin ohjelmassa oli kolme juhlaesitelmää, joista viimeisen piti kukas muukaan kuin ”Mainzin kardinaali Karl Lehmann, sama mies, joka syyskuun alussa vihki Teemu Sipon piispaksi”. Jälleen Lehmann osasi olla optimistinen. Lopuksi hän kiitti nimeltä läsnäolevia ja ”mainitsi julistuksen valmistumiseen vaikuttaneiden joukossa myös Huovisen Helsingistä”. (s. 94)

Myös Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (VKE) mainitaan Huovisen päiväkirjassa, kun hän pääsi esittelemään sitä sekä Roomassa että Ruotsissa. Roomassa paavi Benedictus XVI selaili sisällysluetteloa kiinnostuneena. Huovinen paljastaa, että ”varsinaiset kirjoittajat olivat Ruotsin katolilaisia ja Suomen luterilaisia”, sillä Ruotsin (lut.) kirkko on ”teologisesti etääntynyt omista historiallisista juuristaan”. (s. 250–251)

Huovinen saikin tilaisuuden piikittää Ruotsin kirkkoa, kun hän oli kertomassa VKE:stä Södertäljessä Ruotsin ekumeeniselle neuvostolle 11.3.2010. Huovinen vertasi luterilaisten ja katolilaisten suhdetta eronneeseen aviopariin, joka halusi palata yhteen. ”Pientä koiruutta oli mielessäni, kun puhuin svenssoneille. Kun käytin vertausta avioliitosta, puhuin – kuin ohimennen – miehen ja naisen halusta sopia vanhat riidat. Kätketty sivuviesti Ruotsin arkkipiispalle siitä, ketkä muodostavat avioliiton.” (s. 204)

Avioliitto ja piispakollegat

Avioliitto- ja parisuhdeasiat ovat kirjassa esillä myös suomalaisessa kontekstissa. Jo kirjan alkupuolella Huovinen huokaisee: ”Piispainkokouksen esityslistalla oli jälleen kerran kysymys parisuhteiden siunaamisesta.” Hän jatkaa: ”Olen pyrkinyt puhumaan tästä asiasta vain harvoin, etten antaisi sille suhteettoman suurta tilaa.” (s. 29)

Huovinen on valinnut viisaasti. Kristinusko on Suomessa jo aivan liiaksi profiloitunut homovastaisuudeksi, ja teologiset ydinasiat jäävät liian usein pimentoon. Tässä kirjassa käy kuitenkin selväksi, mitä Huovinen avioliittoasiasta ajattelee.

”Jos avioliitto halutaan irrottaa miehen ja naisen välisestä vastavuoroisuudesta, silloin on kyse isosta kulttuurisesta muutoksesta. Silloin ei enää ole kysymys vain yksilön kunnioittamisesta, vaan perustavammasta antropologisesta muutoksesta. Ihmisenä olemisen keskeisiä ja luovia perusjännitteitä ovat niin sukupuolten kuin sukupolvien väliset suhteet. Naisen ja miehen välinen vastavuoroisuus on inspiroiva ja hyödyllinen todellisuus, ihmisyyteen kuuluva olennainen peruspiirre.” (s. 33)

Ruotsin kirkon päätös ”laajentaa” avioliittokäsitystä saa Huoviselta kritiikkiä. Samoin hän kritisoi yksittäisiin raamatunjakeisiin keskittyjiä siitä, että he eivät näe metsää puilta. Jälleen naulan kantaan:

”Jos avioliittokäsitystä halutaan ’laajentaa’, on ainakin Raamatun ja historian valossa paljon helpompi ehdottaa moniavioisuutta kuin miehen ja naisen välisestä vastavuoroisuudesta luopumista. Sen verran yleisempää polygamia on ollut. Minulle ne Raamatun kuusi yksittäistä jaetta, jotka torjuvat homoseksuaalisuuden, ovat toisarvoisia sen rinnalla, mitä läpi historian kulkeva luomisteologinen ajatus sanoo miehen ja naisen perussuhteesta.” (s. 84)

Uskaliasta ja kunnioitettavaa on se, ettei Huovinen pelkää kritisoida liberaalimpia piispakollegoitaan. (Kirjan ilmestyessä Huovinen oli jo turvallisesti eläkkeellä.) Osansa saavat Espoon Mikko Heikka, Kuopion Wille Riekkinen ja arkkipiispa Kari Mäkinen. 1.12.2009 Huovinen pahoittelee Heikan HS-kolumnia parisuhteiden siunaamisen puolesta. ”Mikon kirjoituksessa oli irtioton maku.” (s. 131)

Huovinen sympatiseeraa Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan ”epäkollegiaalisuudesta ärtynyttä” vastinetta ja toteaa, että Mikko Heikan tekstit ”ovat usein brändiorientoituneita”. ”Hän kantaa huolta siitä, millainen kirkon imago on ja mitä ihmiset meistä kulloinkin ajattelevat.” Heikan teologisissa perusteluissa on entisen dogmatiikan professorin mukaan ”toivomisen varaa”. (s. 131)

Huovinen kommentoi myös Wille Riekkisen ja Kari Mäkisen poisjääntiä piispojen 2008 julkaisemasta kannanotosta Rakkauden lahja. Riekkisen kanssa Huovinen on eri mieltä luomiskertomuksen eksegeettis-dogmaattisista sovellutusmahdollisuuksista, ja Mäkisen ajattelu aiheuttaa seuraavanlaisia kriittisiä kysymyksiä:

”Tekee mieli kysyä, riittääkö tuskan kantaminen kirkon rooliksi. Eikö pitäisi puhua myös hyvästä elämästä ja näyttää suuntaa sitä kohti? (…) Antoiko kirja liikaa vastauksia pyrkiessään sanomaan, mitä kirkko rakkaudesta ja seksuaalisuudesta opettaa? Onko kirkolla mahdollisuus puhua Jumalan tarkoituksista ilman, että se ’ottaa Jumalan paikan’?” (s. 219)

Riekkistä Huovinen kritisoi laajemminkin sooloilusta. Hän on usein ollut poissa piispainkokouksista, mikä on haitannut yhteisymmärryksen rakentamista. ”Toisinaan on käynyt myös niin, että Wille on yhteisissä palavereissa ollut hiljaa, mutta on sitten yksinään tullut ulos julkisuuteen yksilöllisellä tavallaan. Kun lehdet ovat kysyneet, hän on saattanut savolaiseen tyyliin kommentoida toisten piispojen vastuuseen kuuluvia asioita tai pappeja. Oma linja on ohittanut yhteisen suunnan.” (s. 26–27)

Huovisen mukaan alkuvuosi 2010 oli ”jännitteinen ja yhteisiin päätöksiin sitoutumisessa oli toivomisen varaa”. Kesäkuun lopulla kaikki Suomen piispat olivat yhdessä pohjoismaisessa piispainkokouksessa. ”Koska ohjelma oli väljä, Kari Mäkiselle ehdotettiin parikin kertaa, että käyttäisimme tilaisuutta hyväksemme ja istuisimme alas puhumaan kotimaan haasteista, uskonnonopetuksesta ja parisuhteista.” (s. 292)

Mäkinen lupasi ensin järjestää palaverin, mutta peruutti sitten: ”Puhutaan syyskuussa.” Huovinen, jolle syyskuu merkitsi jo eläkepäiviä, ilmaisee turhautumisensa diplomaattisesti: ”Koko laumasta huolehtiminen ei ole helppoa.” (s. 292)

Henkilökohtaisuuksia ja hauskuuksia

Huovinen ei toki ajattele itsekään olevansa täydellinen piispa. On silti mielenkiintoista huomata, mihin suuntaan itsekritiikki kohdistuu. Huovinen on mielestään ollut pikemminkin liian veltto kuin kuin liian tiukka. ”Lähtöseuroissa” tuomiorovasti Matti Poutiainen tunnusti toivoneensa joskus Huoviselta lujempaa teologista kannanottoa.

”Oikeaan, mutta kipeään paikkaan Matti osui. Olen ehkä joskus ollut liian varovainen. (…) Monesti olisi pitänyt olla suorempi ja lujempi.” (s. 126) Sama itsekritiikki toistuu vielä toistamiseen: ”Siitä minua voi arvostella, että kanteluasioissa saatan sanoa liian lempeästi ja viitteellisesti ne sanat, joilla pappeja haluan ohjata.” (s. 287)

Viimeksi mainitussa sitaatissa taustalla on Terho Pursiaisesta tehty kantelu. Pursiainen oli saarnannut, että neitseestäsyntyminen on ”ongelmallinen kohta ajattelevan ihmisen näkökulmasta” ja että uskontunnustusta ei pidä ymmärtää ”kirjaimellisesti todeksi”. (s. 286)

Huovinen kutsui Terhon käymään ja kävi hänen kanssaan ”tiiviin teologisen debatin”, jonka jälkeen Huovinen kirjoitti tuomiokapitulille selostuksen ja arvion asiasta. ”Yritin tulkita Terhon ajatuksia parhain päin. (…) Vaille kriittisiä kommentteja en Terhoa kuitenkaan jättänyt.” (s. 286)

Selostuksen lopulla oli ”sekä riveillä että rivien välissä” viitteitä olennaisesta: ”Pidän tärkeätä sitä, että me kaikki papit saarnoissamme johdatamme seurakuntalaisia Jumalan salaisuuksien äärelle ja puhumme niistä sellaisella uskon äidinkielellä, joka auttaa ihmisiä tunnistamaan Jumalan ihmeet ja suuret teot.” (s. 287)

Kun ”alkuvoimainen ja lahjomaton” Sammeli Juntunen, ”oppinut Luther-tutkija”, kritisoi Huovista Sana-lehdessä siitä, että hän päästi Purhiaisen varoituksetta, Huovinen noteerasi kolumnin ja siteerasi sitä päiväkirjassaan: ”Jos niin hyvä teologi kuin Eero Huovinen ei edes tällaiseen puutu, ei opin puhtaus tosiaan ole merkittävää.” (s. 302)

Huovinen selittää haluttomuutensa lehtipolemiikkiin ja opillisiin kurinpitotoimiin. Hän kirjoitti Juntuselle privaattiviestin. ”Rangaistusten tie ei kuitenkaan ole ratkaisu. Voimapolitiikan sijasta tarvitaan avointa ja toisia kunnioittavaa keskustelua.” Huovinen ja Juntunen sopivat, ”että emme jätä toisiamme, vaikka emme kaikesta olleetkaan samaa mieltä”. (s. 303)

Huovinen kertoo myös eräästä hauskasta tapauksesta, jossa häntä arvosteltiin julkisesti oikein kirkon keskikäytävältä. Huovinen oli aloittanut saarnansa epävarmasti ja liian hiljaa, ja ”kirkon perältä keskikäytävälle nousi nainen, joka vaativalla äänellä huusi jotakin” (s. 290–291). Tarina jatkuu:

”Kirkkoväki varmaan ajatteli, ett joku hurskas häirikkö on ottanut profeetan roolin. Tajusin kuitenkin heti, että Rouvahan siellä kehottaa puhumaan riittävän kuuluvalla äänellä. Kerroin kansalle, kuka huutaja oli ja ettei minulle kukaan muu täällä kirkossa uskalla esittää huomautuksia.” (s. 291)

Toinen hauska juttu koskee uudeksi Luterilaisen maailmanliiton presidentiksi valittua Munib Younania. ”Seuraavat seitsemän vuotta liittoa johtaa suomea puhuva palestiinalainen.” (s. 308) Younan opiskeli teologiksi Suomessa 1970-luvulla. ”Kun hän tulee vastaan, hymy  on leveä ja syli avoin: ’Terrrve, jätkä!’” (s. 212)

Luterilaisen maailmanliiton kokouksesta tulee vielä yksi hauska tarina. Chicagolainen, miltei kaksimetrinen Emanuel Grantson piti kerran rukouksen, jonka keskellä Huovinen putosi kärryiltä. ”Leveä englanti vaihtui minulle oudoksi kieleksi ja kuulin – elämäni ensimmäistä kertaa – uskonnollista kielilläpuhumista.” (s. 85–86)

Seuraavana päivänä Huovinen halusi varmistaa asian ja kysyi Grantsonilta henkilökohtaisesti: ”Puhuitko sinä eilen kielillä?” Vastaukseksi Emanuel puhkesi ”hurjaan hyrinään” ja sanoi: ”Enhän toki, minä vain käytin afrikkalaisen isoäitini murretta.” (s. 86)

Viimeisen hauskan sanan saa itseoikeutetusti Seppo A. Teinonen, jonka tunnuslause oli: ”Se edistyy, joka eristyy.” Tätä oppia hän tarjoili niille, joiden sosiaalinen palo hidasti tutkimuksen edistymistä. ”Teinonen tuli maanantaiaamuisin Jokioisista tiedekuntaan, hoiti luennot, seminaarit, vastaanotot, oppilaat ja kertoi vitsit. Palatessaan tiistaina iltapäivällä maalle hän toivotti kollegoille ’hyvää viikonloppua’.” (s. 116)

951_0_38742_8.455

Huovinen lähikuvassa

6.10.2014

Jaakko Tapanisen kirja Lähikuvassa Eero Huovinen (Otava 2010) on viihdyttävä, opettava ja koskettavakin katsaus Helsingin luterilaisen emerituspiispan henkilöön ja elämään. Haastatteluihin pohjautuva elämäkerrallinen ja journalistinen teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa Huovisen omien kirjojen rinnalla tämän blogin Huovis-sarjassa.

Teologi ja professori

Kirjan alussa kerrotaan Huovisen lapsuudesta ja nuoruudesta. Huovisen äiti kuoli Eeron ollessa vielä koulupoika, ja hänen Lauri-isänsä meni uusiin naimisiin. Isä oli evankelisen liikkeen saarnaaja, ja nuorena teologian opiskelijana Eerokin koki evankelisuuden ja sen opiskelijatyön omakseen.

”Teologien maailma on heimojen maailma. Se kenen poika tai tyttö olet, mistä päin tulet, kenen johdolla opiskelit, kenet tunnet ja ennen kaikkea, minkä kirkon sisällä vaikuttavan herätysliikkeen varjossa ja valossa olet kasvanut, määrittelevät ympäristön suhtautumisen sinuun vielä voimakkaammin kuin persoonallisuutesi.” (s. 31)

Keväällä 1968 Eero koki teologisen herätyksen ja kiinnostui dogmatiikasta, uskon perusteista. Syksyllä Seppo A. Teinosen graduseminaarissa 24-vuotias Huovinen sai ahertaa katolisen teologin Karl Rahnerin parissa. Gradu käsitteli Rahnerin näkemystä piispuuden ja paaviuden suhteesta. (s. 34)

Teinonen oli kiinnostunut katolisesta teologiasta oltuaan Vatikaani II:n tarkkailijana ja laati ”järeän teologisen ohjelman”, jonka tarkoituksena oli tosissaan rakentaa siltaa Rooman ja Helsingin välille. Teinonen keräsi ympärilleen ryhmän nuoria assistentteja, joista tuli myöhemmin tärkeitä teologisia ja ekumeenisia vaikuttajia, Huovisen lisäksi mm. Simo Kiviranta ja Juhani Forsberg. (s. 35–39)

Teinosen Vatikaani II:n teologiaa käsittelevä kirja Rooma ja me oli näissä piireissä herkkuruokaa, ”mukaansatempaava johdatus roomalaiskatoliseen teologiaan”, joka osoittautui aivan muuksi kuin 60-luvun luterilainen kuva katolisuudesta ”paavi- ja Maria- ja anekeskeisenä rituaalikirkkona”. (s. 85)

Rahner-gradun jälkeen Huovinen tutki väitöskirjassaan Hans Küngin kristologiaa. Küng oli Vatikaani II:n aikaan ja 1960-luvulla teologian kuuma nimi. 1974 Huovinen teki toissaviikolla mainitun ensimmäisen Rooman-matkansa, jolla hän tapasi ekumenianeuvoston ja oppiviraston väkeä. Seuraavana vuonna 1975 Huovinen ja hänen assistenttitoverinsa toivat Küngin Suomeen.

Pop-teologi Küng veti Porthanian luentosalin ja Tuomiokirkon kryptan ääriään myöten täyteen. Sitten matkattiin Lapualle ja vielä Lappiin, ajatuksena keskustella rauhassa elämän ja uskon suurista kysymyksistä. Küng osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Huovinen olisi halunnut puhua Jumalasta, mutta Küng halusi vain puhua riidoistaan Rooman kanssa ja siitä, mitä hänestä itsestään julkisuudesta ajateltiin. (s. 88)

Kun Küng radikalisoitui entisestään ja menetti lopulta kirkollisen opetuslupansa, Teinoselle ja Huoviselle kävi selväksi, ettei hän enää edustanut ekumenian tulevaisuutta. Väitöskirjaan uhratut vuodet aiheuttivat jälkikäteen turhautumista. (s. 40)

Vuonna 1975 Suomessa kävi kuitenkin myös toinen katolinen teologi, Freiburgin dogmatiikan professori Karl Lehmann. Hänestä Huovinen löysi sitä syvyyttä ja lämpöä, mitä Küngiltä puuttui. ”Niin ajattelijana kuin ihmisenäkin Lehmann oli sitä, mitä Huovinen halusi olla.” (s. 89) (Lehmannhan kävi Suomessa myös vuonna 2009 vihkimässä piispaksi entisen oppilaansa Teemu Sipon.)

Lehmannista tuli Huoviselle läheinen, ja Huovinen näppäilikin juuri Lehmannin numeron kännykkäänsä vuonna 1998, kun Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista tielle oli tullut viime hetken esteitä. Lehmann kuunteli Huovisen huolia, ja Huovinen aavistelee, että Mainzin piispalla oli yhteys myös Roomaan. Lopulta todennäköisesti baijerilaiskaksikko Ratzinger-Hanselmann avustajineen saivat neuvottelut maaliin niin, että YJV voitiin hyväksyä molemmin puolin. (s. 95–96)

Jos Huovisen teologiuran alkua väritti katolinen teologia, niin sen toisessa vaiheessa, vuodesta 1979 alkaen, painopiste siirtyi Lutheriin. Samana vuonna ilmestyi Tuomo Mannermaan merkkiteos In ipsa fide Christus adest, joka kihelmöi ja ”kului hiirenkorville Huovisen ja hänen aikalaistensa käsissä” (s. 43, 90).

Luther-tutkimuksesta tuli Huovisen akateeminen päätyö. Hänen Fides infantium -tutkimuksensa julkaistiin suomeksi vuonna 1991 ja saksaksi vuonna 1997. Dogmatiikasta tuli Huovisen ammatti, juuri sellainen, jota hän koki tarvitsevansa. Dogmatiikka on älyllisesti kiehtovaa, se on ymmärtämään pyrkivää suhtautumista siihen, mikä pohjimmiltaan ylittää ymmärryksemme. (s. 45)

Vuonna 1981 Huovisesta tuli Teologisen Aikakauskirjan päätoimittaja. Vuosikymmenen aikana Huovinen nosti lehden talouskriisistä ja paransi huomattavasti myös sen sisällöllistä tasoa. (s. 46–47) Koko 80-luvun Huovinen  jakoi opiskelijoilleen purukumia ja kehotti suhtautumaan teologiaan samalla tavoin: ”ottakaa mehut pois mutta älkää nielkö” (s. 48).

Vuonna 1990 Huovinen nimitettiin oppi-isänsä Teinosen tuolille dogmatiikan professoriksi Miikka Ruokasen valituksesta huolimatta. Ruokanen tosin sai pestin pian itselleen, kun Huovinen kutsuttiin Helsingin piispaksi. Niin, Huovista ei juuri näkynyt piispapaneeleissa. ”Piispan virkaan kutsutaan.” (s. 51)

Helsingin piispa ja tapaus Kylliäinen

Huovisen piispanuraa värittävät erinäiset konfliktit, vaikka hän yrittikin yleensä olla mahdollisimman sovitteleva ykseyden vaalija. Nuorena piispana Huovinen vastusti uutta Kirkkoraamattua tai ainakin toivoi sille aikalisää tai koeaikaa. Tyypillisen huovismainen kritiikki tulee esiin mm. kysymyksessä ”sielusta”.

”Käännöksessä sanaa sielu tulkittiin täsmälleen komitean puheenjohtajan Aimo T. Nikolaisen käsityksen mukaan elämänvoimana tai synonyymina ihmiselle elävänä olentona. Huovisen mielestä tulkinta oli kapea ja tieten tahtoen sivuutti täysin yhden teologian- ja filosofianhistorian suurimmista kysymyksistä eli kysymyksen sielun kuolemattomuudesta. ’Tällaisista kysymyksistä ei selvitä käden käänteessä – ellei sitten keskustelua haluta tukahdutta’, kirjoitti Huovinen.” (s. 61)

Tämän taistelun Huovinen hävisi, sillä käännösprojekti oli jo pitkällä ja valmistui kuin valmistuikin lopulta valiokunnan ehdotuksen mukaisesti. (s. 62) Karille ajautui myös Huovisen toinen aloite, jonka tarkoituksena oli keventää kirkon hallintokoneistoa. (s. 65) Molemmissa edellä mainituissa aloitteissa Huovista tuki muiden muassa isoenoni, Lapuan piispa Yrjö Sariola.

Tärkeää tukea piispantyössään Huovinen sai myös yliopiston vanhoilta kollegoilta kuten Tuomo Mannermaalta, Simo Peuralta, Kyllikki Tiensuulta ja aluksi myös Simo Kivirannalta. (s. 65) Simo Kivirannan ystävyys katkesi Huovisen piispanuran kenties näkyvimpään kohuun, tapaus Kylliäiseen.

”Tapaus Kylliäinen” viittaa pastori Antti Kylliäisen kirjaan Kaikki pääsevät taivaaseen (1997). Kirja synnytti valtavan mediajupakan, ja Helsingin piispana Eero Huovisella oli vastuu ”hoidella” Kylliäinen. Kylliäiselle tulee puhelu: ”Eero tässä terve.” (s. 108) Pitkää prosessia selitetään tässä kirjassa sivulta 108 aina sivulle 124 asti.

Kylliäiselle halutaan antaa oikeudenmukainen käsittely. ”Antti saa nähdäkseen kaikki kantelut ja muut tarpeelliset asiakirjat. Eero on muotoseikoissa tarkka.” (s. 113) En voi olla ajattelematta, että Huovisen takaraivossa on ollut vahvasti Hans Küngin tapaus ja se, mitä Küng on koko maailmalle julistanut Uskonopin kongregaation epäoikeudenmukaisuuksista.

Huovisen ongelma Kylliäisen kirjan kanssa ei ole se, että Kylliäinen esittää vaikeita kysymyksiä. Ongelma on se, että Kylliäinen esittää liian helppoja ja itsevarmoja vastauksia. Hän ei ole malttanut ”pysähtyä ristiriidan äärelle, vaan kiirehtinyt hakkaamaan sen miekalla auki” (s. 113–114). Huovisen piispallisena ratkaisuna on keskustella Kylliäisen kanssa, esittää hänelle kysymyksiä ja pyytää niihin kirjallisia vastauksia. Lopulta tuomiokapituli hyväksyy äänin 4-1 sen, että piispan ja Kylliäisen keskustelut ja niistä laadittu selostus riittävät. (s. 116)

Huovisen papeilleen Tuomiokirkossa esittämä tulkinta Kylliäisen kanssa käydyistä keskusteluista oli se, että Kylliäisen vastauskirjeen sisältö oli kirjaa lievempi ja että Kylliäinen nyt ”haluaa sitoutua luterilaiseen traditioon tiukemmin kuin missään elämänsä vaiheessa” (s. 119). Kun keskustelu avattiin, piispa joutui joskus hillitsemään sitä: ”Veljet ja siskot, muistakaa, että hän, josta me puhumme, on täällä joukossamme.” (s. 121)

Asia näytti ratkaistulta: Helsinki locuta, causa finita. Not so fast. Seuraavalla viikolla Kylliäinen saa taas kuulla luurista sanat ”Eero täällä terve”. Kylliäisestä oli tullut uusia kanteluita. Hän oli esiintynyt medialle liian itsevarmasti ja voitokkaasti, ”palannut taas kaikkitietävään tapaansa käsitellä vaikeita asioita” (s. 122). Lisäksi hän oli saanut Huovisen näyttämään harhaoppien suojelijalta.

Keskusteluprosessi toistettiin entistä kovemmilla panoksilla. Paperia tehtiin pitkään ja hartaasti. Lopputulos oli jälleen sama, 4-1. Kylliäinen sai pitää pastorinvirkansa, mutta Huovinen kehotti häntä ottamaan julkisuudessa rauhallisesti. Kylliäisestä tuli ehkä sittenkin omanlaisensa Suomen Hans Küng. Hän ”koki, että kirkko kävi oikeutta”, vaikka hän olisi halunnut keskustella armosta. Huovinen ja Kylliäinen kävivät ”kahta eri keskustelua”. Piispan mielestä asian hoitaminen keskustelulla eikä kurinpidolla ”oli sekä oikein että armollista”. (s. 124)

Huovinen, Kiviranta ja Luther-säätiö

Kylliäisen tapaukseen liittyy myös konflikti toisen laidan eli kirkon konservatiivien kanssa. Huovisen ystävyys Simo Kivirannan kanssa meni surullisella tavalla poikki Meilahden kirkossa tapahtuneen välikohtauksen vuoksi. Huovinen oli mennyt ilmoittamatta Paavalin synodin esitelmätilaisuuteen katsomaan, mitä hänen hiippakunnassaan tapahtuu. (s. 144)

Huovinen äkkäsi ovella vanhan kirkolliskokousystävän Liisi Jokirannan ja lyöttäytyi tämän seuraan. He kävelivät yhdessä keskikäytävää ensimmäiseen penkkiin saarnastuolin eteen. Sitten Huovinen kuunteli, kuinka Kiviranta kävi hänen kimppuunsa ”vakaassa raatelutarkoituksessa”. (s. 145)

Kiviranta puhui ”Helsingin piispasta, joka ei hoida virkaansa vastuullisesti, vaan sallii, ’että suomalainen seurakuntapastori lyö kirjallaan murskaksi rehellisesti sanottuna koko kristinuskon (…).’” Sitten Kiviranta moitti Huovista katolilaisten kanssa veljeilystä  ja kysyi, onko Raamattu ja tunnustus enää totta kirkossa. (s. 145)

Kun Kiviranta lopetti, n. 500-päinen yleisö nousi seisomaan ja puhkesi myrskyisiin aplodeihin. Vain Huovinen ja Jokiranta istuivat. Huovinen kysyi vierustoveriltaan, miksi tämä ei taputtanut, ja sai vastauksen, että ”sen verran solidaarisuutta vierustoverille sentään pitää olla”. Tähän välikohtaukseen päättyi Kivirannan ja Huovisen ystävyys. (s. 146)

Vuonna 2004 Kiviranta kuoli, ja Huovinen osallistui hänen hautajaisiinsa. Ehtoollispöydässä hän toivoi, että yhteys konservatiivisiipeen voisi eheytyä. Kuukautta myöhemmin Mellunmäen seurakuntakodin penkissä käy ilmi, että niin ei ole. Kyse oli Luther-säätiön jumalanpalveluksesta, johon Huovinen meni jälleen kutsumatta katsastamaan hiippakunnan menoa.

Pastorit Juhana Pohjola ja Sakari Korpinen jututtivat piispaa sakaristossa, puhuivat naispappeudesta, yhteyden särkymisestä yms. ja esittivät toiveen, ettei Huovinen ”asettaisi jumalanpalveluksen pitäjiä liian vaikeaan asemaan tulemalla ehtoolliselle” (s. 147).

Huovinen jätti menemättä, mutta messun jälkeen seurasi pitkä sakaristokeskustelu. Huovinen ei halunnut melua, mutta kaikki olivat nähneet tapahtuneen, ja metelin synty olisi vain ajan kysymys. ”Kai te nyt osaatte aavistaa, että tämä on aika kova juttu, jonka te teitte.” (s. 148)

Juttu tuli julki Kotimaa-lehdessä 8.4.2004: ”Tapaus hakee vertaistaan kirkkohistoriassa: Helsingin PIISPA EI KELVANNUT EHTOOLLISELLE Luther-säätiössä”. (s. 149) Huovinen yrittää sovitella, eikä hän hurraa eikä kommentoi, kun Pohjola ja Korpinen saavat määräaikaiset potkut pappisvirasta tuomiokapituleiltaan (Oulu ja Turku).  (s. 151) Äskettäin, 10 vuotta myöhemmin, Pohjola erotettiin mitä ilmeisemmin lopullisesti.

Huovisen mukaan Korpinen ja Pohjola ovat miehiä, jotka ”ovat lukeneet teologiansa ja osaavat Lutherinsa”, ja sitä hän kunnioittaa. Säätiö on tehnyt myös kulttuuriteon julkaisemalla suomeksi Lutherin Genesis-kommentaarin. Mutta: ”Ei kukaan huomaa Genesis-kommentaaria, ei kukaan näe heidän jumalanpalvelustensa lämmintä henkeä, vaan se mikä näkyy, on vanhoillinen, vihamielinen ja yhteistyökyvytön naispappeuden vastustaminen.” (s. 143) Kritiikki jatkuu:

”Luther-säätiössä itsepäisyys yltyy ajoittain käytökseksi, jollaista Huovinen on harvoin nähnyt. Se, että ei edes suostuta olemaan samassa tilassa kuin naispappi, on käsittämätöntä. Eiväthän katoliset tai ortodoksitkaan hyväksy naispappeutta, mutta hekin sentään rukoilevat ja istuvat samassa jumalanpalveluksessa yhdessä naispappien kanssa. Kukaan muu ei kävele ulos niin kuin nämä omapäiset oikeassaolijat.”

Huovisen risti ja uusi elämä

Viimeisinä piispavuosinaan Huovinen joutui vielä yhden kirkon sisäisen konfliktin keskelle. Kyseessä on tietysti kiista homoparien siunaamisesta. Kirjan 11. luvussa kerrotaan vuonna 2008 pidetystä Vantaan papiston tapaamisesta Myyrmäen kirkossa (kivenheiton päässä huoneesta, jossa tätä kirjoitan).

Piispa avaa keskustelun muistuttamalla siitä, että on kyse ihmisistä ja että on kuunneltava niitä, joilla on eri kanta. Yleinen tunnelma vaikuttaa olevan siunaamisen puolesta, ”pehmeästi mutta päättäväisesti”. Otteita puheenvuoroista: ”Jeesuksen sana uudelleen avioitumisesta on paljon selkeämpi kuin homoista. On kaksinaamaista olla siunaamatta homoja.” (s. 176) Myyrmäen kirkkoherra Jaakko Simojoki puolestaan totesi voipuneesti: ”Vanhalle miehelle tämä kaikki on niin hämmentävää.” (s. 177)

Lopulta Huovinen joutuu kakistamaan kantansa: ”Minä toivoisin, että papit suhtautuisivat pidättyvästi eli eivät siunaisi, eivät ainakaan ennen kuin kirkossa on yhdessä sovittu, miten toimitaan” (s. 178). Piispalle alkaa sadella hiillostavia kysymyksiä: ”Mitä sinä Eero teet minulle, jos minä siunaan?” (s. 178)

Huovinen joutui Myyrmäessä syksynsä kovimpaan tykitykseen. ”Hän on nurkassa, jossa hän ei halua olla, vanhoillinen, vanha piispa. Miten hän on tänne joutunut?” (s. 180) Huovista kritisoidaan nyt rankasti sekä vasemmalta että oikealta:

”Vapaamielisten mielestä hän on vanhoillinen, koska hän jarruttelee parisuhteiden siunaamisasiassa. Liberaalit vierastavat häntä myös siksi, että hän suhtautuu suvaitsevasti kirkon konservatiiveihin. Konservatiivit puolestaan eivät voi sietää häntä, koska hän ei potki harhaoppisia pappeja kirkosta, koska hän kieltäytyy vihkimästä naispappeuden vastustajia, koska hän etsii yhteistä maaperää katolisten kanssa. Hänestä, jonka piti olla yksi konservatiiveista, evankelisen liikkeen kasvatti, kovisten kellokas, on tullut vanhoillisten silmissä petturi, jopa vihollinen.” (s. 182)

Ulkopuolisena ja Huovista viime aikoina paljon lukeneena ei voi olla tuntematta myötätuntoa tällaisen kohtalon edessä. Tapanisen analyysin mukaan Huoviselle kävi vähän niin kuin monille muille itsenäisille ajattelijoille, joihin Huovinen on teologina perehtynyt: ”Luther tuomittiin valtakunnankiroukseen, Barth sai lähteä Saksasta, Bonhoeffer tapettiin leirillä, Küngilta vietiin opetusoikeudet, Teinonen jätti koko luterilaisen kirkon.” (s. 182)

Tässä on toki  jotain perää, mutta itse näkisin Huovisen enemmän yhteiseksi ajattelijaksi kuin itsenäisajattelijaksi. Huovinen halusi olla kirkon mies ja hyvä piispa, joka ottaa ykseyden vaalijan tehtävänsä vakavasti. Piispa on paimen, jonka esikuva on Kristus, Hyvä Paimen. Uskaltaisin lukea Huovisen tietä enemmän ristintien valossa. Hyvä paimen päätyy ristille.

Huovinen ei tietenkään ole mikään synnitön eikä virheetön Karitsa. Katolisesta näkökulmasta en pidä oikeina kaikkia hänen päätöksiään ja linjanvetojaan. Silti näen hänen elämässään perustavanlaatuisen pyrkimyksen pysyä kuuliaisena totuudelle, ja tulkitsen hänen ”ristinkuolemansa” porttina uuteen elämänvaiheeseen.

Luterilainen maailmanliitto nimitti Huovisen (joka ilmoitti eläköitymisestään lopulta seuraavana vuonna 2009) luterilais-katolisen dialogiryhmän luterilaiseksi puheenjohtajaksi. VY-dokumentin (2013) tuottaneen ryhmän ensitapaamisessa Huovinen esitteli itsensä seuraavasti: ”Olen nyt 64-vuotias, ja jos vielä jotakin haluan elämässäni tehdä, niin se on tämä: olla itseäni paremmassa seurassa keskustelemassa kristillisen uskon kannalta keskeisistä ekumeenisista kysymyksistä.” (s. 185)

9789511231875


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 323 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: