Arkisto kohteelle syyskuu 2008

Mormonit, Linus, Johanneksen ilmestys ja apostasia

syyskuu 29, 2008

Pitkään mietin, eivätkö mormonit lainkaan tunne kirkkohistoriaa väittäessään, että Kristuksen kirkko ei apostolien kuoleman jälkeen jatkunut. Kertoohan Ireneus Linuksen saaneen Rooman piispan viran apostolien jälkeen ja luetteleehan hän apostolisen jatkumon aina omiin päiviinsä saakka (n.v.189). Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämä tosiasia näyttääkin kuuluvan mormonilähetyssaarnaajien peruskoulutukseen. Mitä heillä on asiasta sanottavanaan?

Linus vs. Johannes

Argumentti menee suunnilleen näin: “Raamattu ennusti luopumuksesta, joka kohtaisi kirkkoa (jakeiden x siteeraus). Jotkut väittävät, että kirkko jatkui, koska Linus tuli Pietarin seuraajaksi Roomassa. Tällöin Ilmestyskirjaa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Se ilmoitettiinkin apostoli Johannekselle, ei Rooman piispalle. Miksi näin? Tosi kirkko siis oli olemassa vain apostolisen sukupolven ajan, minkä jälkeen se katosi.”

Ensimmäisellä kerralla minulla kesti hetken tajuta, mikä koko argumentin pointti oikein on. Miksi Ilmestyskirjan ilmoittaminen Johannekselle millään tavoin liittyisi siihen, jatkuiko kirkko Roomassa apostolien jälkeenkin? Lopulta tajusin argumentin toimivan mormoneille, jos sitä lähestyy kahdella mormonioppiin kuuluvalla alkuolettamuksella: 1) tosi kirkon merkki on se, että se tuottaa/saa uutta ilmoitusta, 2) tämä ilmoitus annetaan kirkon johdolle eli apostoleille.

Näillä alkuolettamuksilla Pietarin seuraajien olisi kuulunut saada ilmoitus Johanneksen sijaan, jos he olisivat todella olleet tosi kirkon johdossa. Johannes tosi apostolina sai ilmoituksen, kun taas Linukselle ja kumppaneille ei moista herunut, joten tosi kirkko ei jatkunut heidän kauttaan.

Ongelmia ongelmien päälle

On sanomattakin selvää, että tämä argumentti on täynnä ongelmia ja perin virheellinen. Se ensin olettaa tosi kirkon saavan ilmoitusta, huomaa sitten Rooman olevan vailla uutta ilmoitusta ja päättelee sitten, ettei Rooma ole tosi kirkko. Alkuolettamus jää kuitenkin kokonaan todistamatta, eikä Uudesta testamentista löydykään mitään sitä tukemaan. Varhaisen kirkon näkemys kirkosta ei sitonut kirkkoa uuden ilmoituksen saamiseen, vaan pikemminkin kirkko välittää eteenpäin pyhille kertakaikkisesti annettua uskoa (Juud 3).

Muita ongelmia, joiden kautta yllä esitettyä argumenttia voisi lähestyä, ovat mm. seuraavat:

1) Pietarin, Linuksen ja Cletuksen seuraaja Klemens kirjoitti kirjeen Korinttilaisille, jota luettiin kirkoissa samaan tapaan kuin Paavalin inspiroituja kirjeitä. Alkukirkko siis koki, että Jumala puhuu myös Rooman kirkon kautta.
2) Mistä tiedämme, että Ilmestyskirja on ilmoitusta, mutta Klemensin kirje ei? Monet alkukirkossa pitivät edellistä epäperäisenä ja jälkimmäistä kanonisena. Katolinen kirkko päätti 300-luvun lopulla sisällyttää edellisen kaanoniin ja sulkea pois jälkimmäisen, ja tämä Uusi testamentti on nyt mormonien käytössä. Miksi luottaisimme luopiokirkon kykyyn määritellä oikein Jumalan inspiroima kaanon? Eivätkö UT:n kaanonin rajat ole ilmoitusta?
3) Monet apostolit olivat tosi apostoleja eivätkä kuitenkaan tuottaneet yhtään inspiroitua tekstiä.
4) Johannes sai Ilmestyksen, koska hänet oli karkotettu yksin Patmos-saarelle eikä hän päässyt osallistumaan kirkon jumalanpalvelukseen. Täten Jumala halusi antaa juuri hänelle maistiaisen taivaallisesta liturgiasta.
5) Ilmestyskirjan Johannes ei edes ole apostoli Johannes (liberaaliteologinen lähestymistapa, en suosittele;).

Suuri kiistakysymys: lapsikaste

syyskuu 22, 2008

Aluksi on pahoiteltava pitkää taukoa kirjoittamisessa - kesän ja uuden akateemisen alun kiireet sekä erinäiset tekniset ongelmat ovat viivästyttäneet blogiviesteilyyn palaamista. Nyt palaamme toivottavasti vanhaan maanantairytmiin. Päätän toistaiseksi helluntailaisuuden ja äärikarismaattisuuden tutkiskelun suureen kysymykseen lapsikasteesta, joka enmmän kuin mikään muu kysymys erottaa ns. “vapaita suuntia” perinteisestä kirkollisesta kristillisyydestä. Tämän artikkelin ajatukset perustuvat TT Matti Väisäsen kirjaan “Pyhä kaste Raamatussa”, joka on laaja ja katolisestakin perspektiivistä melkoisen hyvä esitys kristillisestä kasteteologiasta (muutamin varauksin).

Raamatullinen lapsikaste?

Helluntailaiset ja muut vapaat suunnat torjuvat lapsikasteen omasta näkökulmastaan ennen kaikkea siksi, että se on “epäraamatullinen”, koska Raamatussa ei ole yhtään esimerkkiä sylivauvojen kastamisesta ja koska Raamattu vaatii kastettavilta ensin uskoa, eikä vauva voi/ole päättänyt uskoa. Samoin Jeesus kastettiin aikuisena eikä vauvana. Näitä perusteita vastaan voidaan esittää seuraavat raamatulliset vasta-argumentit:

1) Lähetyskäsky käskee tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi kastamalla heidät ja opettamalla heitä pitämään Jeesuksen käskyt (Matt. 28:19-20). Mitään ikävaatimusta ei esitetä eikä mitään rajoituksia tehdä sen suhteen, ketä ei voisi kastaa, joten toki myös lapset kuuluvat “kaikkiin kansoihin”.

2) Raamatusta nousevan perisyntiopin mukaisesti (1. Moos. 8:21, Ps. 51:7, Jes. 48:8, Job 15:14, Joh. 3:6, Room. 5:12-19, 1. Kor. 15:22, Ef. 2:3) ihminen syntyy Aadamin lapseksi, minkä takia hänet täytyy siirtää Kristuksen valtakuntaan kastamalla hänet perisynnin anteeksiantamiseksi, uudestisyntymiseksi sekä uskon (ja toivon ja rakkauden) lahjan saamiseksi (Kol. 2:12-13, Room. 6:3-4, Gal. 3:26-27, Ap.t. 2:38-29, Joh. 3:5, Tit. 3:5). Jos usko on lahja (Ef. 2:8), voi Jumala vuodattaa sen vauvaankin.

3) Jos kielletään perisynti ja sanotaan vauvojen syntyvän viattomina Jeesuksen sovittamaan ihmissukuun, voidaan kysyä: Kuoliko Jeesus vauvojen puolesta? Jos vastaus on kyllä, eivätkö vauvat silloin ole synnin alla, kun kerran Jeesus kuoli syntien vuoksi, syntisten puolesta? Eikö ole totta, ettei Raamatussa Jeesuksen objektiivinen sovitus suoraan pelasta ketään, vaan se on sovellettava yksilöön (on se sitten uskon, kasteen, kääntymyksen, Jumalan rakkauden t. Pyhän Hengen vuodatuksen kautta)?

4) Juutalaiset tunsivat ns. proselyyttikasteen, joka koski kaikenikäisiä pakanuudesta juutalaisuuteen kääntyviä. Samoin vanhassa liitossa Jumalan kansaan sisällytettiin ympärileikkauksen kautta myös vauvat. Eikö tätä juutalaista taustaa vasten ole erikoista, että Uusi testamentti ei anna mitään perinteisestä näkemyksestä poikkeavaa ohjetta odottaa tiettyyn ikävuoteen asti kristillisen kasteen tapauksessa? Sen sijaan mainitaan jopa viisi kokonaisen perhekunnan kastetta, ja kun ehkäisyä ei käytetty, joukossa oli lähes varmasti ainakin joitain hyvin pieniä lapsia (esim. Ap.t. 16, 1. Kor. 1).

5) Jeesus kastettiin Johanneksen kasteella, ja koska Johanneksen kastetoiminta alkoi Jeesuksen ollessa n. 30-vuotias, ei ole mikään ihme, että Jeesus ei saanut Johanneksen kastetta vauvana.

6) Kristillisen seurakunnan jäseneksi tultiin kasteen kautta (1. Kor. 12:13), mutta seurakunnan jäseninä oli jo Uuden testamentin aikana lapsia. Paavali antaa kirjeessään kehotuksia lapsille (Kol. 3:20), samoin Johannes, joka myös mainitsee heidän syntiensä anteeksiannon menneenä tapahtumana, mikä lienee viittaus kasteeseen (1. Joh. 2:12).

7) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa, nimittäin Nooan arkki, joka pelastui vedenpaisumuksessa veden kautta, kuvasi kirkkoa, joka pelastuu kasteen veden kautta (1. Piet. 3:21). Arkkiin pääsi perheeseen kuulumisen nojalla, ikärajaa tai henkilökohtaisen uskon vaatimusta ei ollut. Samoin Jordan-virran ylitys koski koko kansaa, ei vain niitä jäseniä, jotka olivat tietyn ikäisiä. VT:n ennustukset, joiden mukaan Jumala vihmoo Israelin puhtaaksi ja nostaa sille puhdistavan lähteen (Hes. 36, Sak. 13), eivät myöskään aseta ikärajoituksia.

Lapsikaste ja traditio

Lapsikasteen puolesta voi siis rakentaa hyvän raamatullisen argumentin. Toisaalta kuitenkin myös sitä vastaan voi argumentoida kattavasti Raamatun pohjalta, eikä Raamattu yksin lopullisesti ratkaise kiistaa suuntaan eikä toiseen. Tässä kysymyksessä tradition tarve on erityisen selvä - varhaiset kristityt olivat yksimielisiä kasteen uudestisynnyttävästä voimasta ja siitä, että apostolit ovat opettaneet kastamaan myös lapsia (100- ja 200-luvuilla Ireneus, Hippolytus, Origenes, Kyprianus).

Mitään apostolista traditiota kasteen viivyttämisestä ei ole. Varhaisessa kirkossa Tertullianuksen ajoista asti havaittava tapa viivyttää kastetta sen sijaan johtui siitä, että kasteen jälkeen ei ajateltu olevan mahdollisuutta toiseen anteeksiantoon, joten oli turvallisinta ottaa kaste myöhään, ettei sen jälkeen päässyt sitten enää lankeamaan. Ajatus siitä, että kastetta ei voi antaa lapsille, koska kaste on jo uskonratkaisun tehneen julkinen uskontunnustus, ei löydy kristinuskon alkuajoilta lainkaan.


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: