Hyviä uutisia

Jatkamme jälleen siitä, mihin viimeksi jäimme. Monista Lutherin sanoista näyttää voitavan päätellä, että hän piti itseään jonkinlaisena Jumalan valitsemana, valtuuttamana ja innoittamana uudistajana, evankelistana tai jopa lähes profeettana. Pian siteerattavat Lutherin lausahdukset menevät olemuksellisesti kahta hyvin yleistä protestanttista ajatusmallia vastaan.

Ensiksikin luterilaiset pyrkivät usein esittämään uskonsa vanhan katolisen totuuden jatkumona ja edustajana. Toisaalta luterilaiset kritisoivat katolisuutta usein siitä, että paavi vaatii itselleen erehtymättömän auktoriteetin uskonasioissa. Lutherin sanat kääntävät argumentin ympäri kohti luterilaisuutta, jossa Luther näyttää vaativan vähintään yhtä paljon.

Kaikkia vastaan… minun tulkintani

Luther kirjoitti Englannin kuninkaalle: “Kaikkia isien sanomisia vastaan, kaikkia enkeleiden, ihmisten ja paholaisten taitoja ja sanoja vastaan asetan Raamatun ja evankeliumin. Tässä seison ja uhmaan heitä… en liikuttaisi karvaakaan vaikka tuhat Augustinusta olisi vastassani, ja olen varma, että tosi kirkko pitäytyy kanssani Jumalan sanaan.” (Werke [Weimar], Vol X, II, s. 256)

Vuotta aiemmin (1521) Luther vastasi paavin kuuluisaan bullaan: “Emmekö lue Vanhasta testamentista, että Jumala tavallisesti nosti esiin vain yhden profeetan kerrallaan?… En sano olevani profeetta, mutta sanon, että mitä enemmän he halveksivat minua ja arvostavat itseään, sitä enemmän syytä heillä on pelätä, että olen profeetta… Jos en ole profeetta, ainakin omasta puolestani olen varma, että Jumalan sana on kanssani eikä heidän kanssaan, koska Raamattu on minun puolellani, kun taas heillä on vain oma oppinsa.” (Works of Martin Luther Volume 3, 12-14,17)

Luther ja Kristus viimeisellä tuomiolla

Kirjoituksessaan paavilaisia piispoja vastaan heinäkuussa 1522 Luther lateli melkoisia väittämiä opetuksensa arvovallasta: “Kristus itse… on oleva todistajani viimeisenä päivänä, että tämä ei ole minun puhdas evankeliumini vaan hänen.” (LW [Luther's Works] Vol 39 s. 248)

“Minulla ei tarvitse olla mitään titteliä tai arvonimeä Jumalalta saamani sanan, viran ja työn ylistämiseksi… En aio enää antaa teidän - tai edes taivaan enkelin - tuomita opetustani tai tutkia sitä.” (s. 248)

“Koska olen varma opetuksestani, olen tuomitseva teitä ja jopa enkeleitä tämän opetuksen kanssa niin että taivaaseen ei voi päästä kukaan joka ei ota vastaan opetustani, koska se on Jumalan eikä minun. Siksi myöskään tuomiovaltani ei ole minun vaan Jumalan.” (s. 249)

Kaksiteräinen miekka

Vaikea kysymys luterilaisille kuuluukin nyt: oliko Luther oikeassa? Lähes kaikki luterilaiset, sekä kansankirkolliset että tunnustukselliset, uskovat ja opettavat nykyään tunnetusti toisin kuin Luther monesta asiasta, eikä edes Lutherin vanhurskauttamisopista ole yksimielisyyttä (vrt. mannermaalainen tulkinta ja yhteinen julistus vs. tunnustuksellinen tulkinta).

Jos Luther oli väärässä eikä hän ollutkaan suoraan Kristuksen valtuuttama erehtymätön puhtaan evankeliumin saarnaaja, luterilaisuudelta on vedetty pohja pois alta eikä tällaista ihmisen keksimää uutta ja virheellistä oppia tulisi seurata. Jos taas Luther oli oikeassa, silloin Lutherin opetuksesta poikenneet luterilaiset ovat joutumassa kadotukseen.

Miten käy luterilaisuuden?

Mielenkiintoinen esimerkki koskee piispuutta. Luther jatkoi samassa teoksessaan raamatuntulkintaansa katolisuutta vastaan ja väitti Raamatun selvästi opettavan, että joka kaupungissa tulee olla piispa. Kirkossa sen sijaan yhdellä piispalla on vastuualueenaan monta kaupunkia.

Tästä Luther sanoo: “Tässä vastustatte pyhää Paavalia ja Pyhää Henkeä, ja Pyhä Henki vastustaa teitä… Kuka tahansa on puolellanne, jää Jumalan epäsuosioon; kuka taas tuhoaa teidät [ei fyysisesti vaan sanaa saarnaamalla] on Jumalan suosiossa.” (s. 278)

Ongelmallista on nyt se, että nykyluterilaisuus seuraa täysin katolista esimerkkiä siinä, että piispoja ei ole läheskään joka kaupungissa. Jos Lutherin saarna oli tosiaan Kristuksen saarnaa, käytännössä kaikki luterilaiset jäisivät Jumalan epäsuosioon.

Lopuksi

Loppujen lopuksi protestantin auktoriteetti ei ole Raamattu eikä Luther, vaan oma tulkinta. Sen sijaan, että otettaisiin vastaan se, mikä meille on vuosisadasta toiseen sukupolvelta toiselle annettu, sanotaan yhdessä Lutherin kanssa: “Uskonasioissa jokainen kristitty on itselleen paavi ja kirkko” (WA 5, 407, 35).

Luther torjui paaviuden ja häntä seuraten protestantit hyökkäävät Raamatun ulkopuolista auktoriteettia vastaan, mutta samalla he ovat asettaneet itsensä super-auktoriteetiksi - tietysti täysin vailla Raamatun valtuutusta.

Jatkamme siitä, mihin viimeksi jäimme ja käsittelemme Lutherin ja luterilaisuuden suhdetta kirkon historiaan ja vanhoihin opettajiin. Lapsikastekysymyksessä Luther myönsi, ettei yksin Raamatusta löydy asiaan riittävän selvää vastausta, joten hän argumentoi uudelleenkastajia vastaan vetoamalla kirkon historiaan - aina ja kaikkialla vallinneeseen yleiseen käytäntöön kastaa lapsia. Lutherin mukaan katolinen eli universaali kirkko ei voinut olla väärässä, koska silloin todellista kristillisyyttä ei olisi ollut maan päällä moniin vuosisatoihin.

Vanhan uskon puhdistus ja tosi jatkumo

Jo hyvin varhaisesta vaiheesta asti luterilaisuus alkoi esiintyä vanhan kirkon todellisen ja puhtaan opin jatkajana. Tätä ajattelutapaa kuvaa myös sana uskonpuhdistus - vanha ja hyvä usko puhdistettiin siihen lisätyistä turhasta liasta eli ihmisten traditioista ja väärinkäytöksistä. Kyseessä oli reformaatio (uudistus, muokkaus), ei restituutio (palautus, vrt. mormonit).

Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan luterilaiset pitivät oppiaan “ainoana, alkuperäisenä, Kristuksen koko katolisen, oikeauskoisen kirkon uskomana yksimielisenä käsityksenä, joka on kirkastanut taisteltaessa monia kerettiläisiä harhoja vastaan ja joka nyt on uudestaan lausuttu julki.” (Yksimielisyyden kirja, Esipuhe)

Yllä mainitut harhaopit, joita vastaan koko katolinen kirkko taisteli, sisältävät varmasti areiolaiset, donatolaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja pelagiolaiset, joiden opit luterilaiset samoin kuin katolilaiset virallisesti tuomitsevat. Tunnustuskirjat väittävät siis vanhan kirkon yksimielisesti uskoneen 400-luvulla luterilaisen opin. Itse asiassa seuraava sitaatti Augsburgin tunnustuksesta pakottaa siihen johtopäätökseen, että kaikkina vuosisatoina kirkon tosiuskovaiset ovat tunnustaneet luterilaista evankeliumia:

“Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (Augsburgin tunnustus VII)

Tunnustuksen jälkikirjoitus esittää luterilaisen opin täysin katolisena: “Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua… Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset…”

Jos luterilainen todella ajattelee näin, mitä hänen on ajateltava nykyään, kun nykykatolisuudessa ei enää ole tuonaikaisia väärinkäytöksiä ja kun luterilaisuus on puolestaan hyväksynyt uusia ei-katolisia oppeja ja luopunut samalla vanhoista apostolisista ja raamatullisista perinteistä?

Vastakkainen näkökulma

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Lutherin rehellisyys paljastaa meille aivan uudenlaisen näkökulman kirkkohistoriaan. Toisin kuin Augsburgin tunnustus, jonka mukaan oikeasta evankeliumista oli aina säilynyt tosi kirkossa yksimielisyys, Luther julistaa, että paaviuden alla “kukaan ei tiennyt, mitä eroa on evankeliumilla ja lailla… sillä heidän uskonsa viittaa vain lakiin.” (WA [Lutherin teosten Weimarer Ausgabe] 36, 10, 2-5)

Vaikka monet korkeasti koulutetutkin luterilaiset saattavat opettaa Lutherin vain seuranneen Augustinusta opeissaan uskonvanhurskaudesta ja sidotusta ratkaisuvallasta, karu (ja Lutherinkin tunnustama) totuus on, että Augustinus samoin kuin muutkin kirkkoisät olivat uskossaan katolisia eikä luterilaisia (kuten olemme kirkkoisäsarjassa nähneet ja näemme vielä selvemmin siirtyessämme 300-400-luvuille).

Luther ymmärsi opettavansa uutta oppia, joka oli kirkkoisille tuntematon ja jopa suoranaisesti heidän uskonsa vastainen: “Augustinuksen näkemys oli, että… jos Pyhä Henki avustaa, lain teot vanhurskauttavat… Minä vastaan sanomalla ‘Ei’.” (LW [englanninkielinen laitos Luther's Works] 54, 10)

“Augustinus on joskus tehnyt virheitä eikä häneen voi luottaa. Vaikka hän oli hyvä ja pyhä, hänellä ei ollut puutteetonta tosi uskoa niin kuin muillakaan isillä… Mutta kun ovi aukeni minulle Paavalin kirjeissä niin, että ymmärsin, mitä vanhurskauttaminen uskosta on, se oli Augustinuksen loppu.” (LW 54, 49)

Pyhästä Hieronymuksesta (347-420) Luther kirjoitti seuraavaa: “En tunne ketään opettajaa, jota vihaisin yhtä paljon, vaikka joskus rakastin häntä ja luin häntä innokkaasti. Aisopokselta [kreikkalaiselta tarinoitsijalta] voi varmasti oppia enemmän kuin kaikista Hieronymuksen kirjoituksista.” (LW 54, 72)

Vaikka Ukrainan luterilaiset ovat muokkaamassa Krysostomoksen jumalallista liturgiaa luterilaiseen muotoon ja vaikka jotkut teologianopiskelijat haluaisivat pitää Krysostomosta luterilaisena, Lutherin mielipide hänestä on toista maata: “Krysostomoksellekaan minulla ei ole käyttöä, sillä hän on pelkkä juoruilija.”

Luther jatkaa: “Basileioksesta [Basileios Suuri (n. 330-379), jota mm. suuri luterilainen teologi Martin Chemnitz siteerasi todistaakseen kirkkoisien luterilaisuutta] ei ole mihinkään, hänhän oli sitä paitsi munkki, enkä antaisi hänestä penniäkään. Philippin [reformaattori Melanchtonin] apologia on kaikkia kirkon opettajia korkea-arvoisempi, jopa itse Augustinusta.” (LW 54, 33)

Luterilaisuus ja luterilaiset ovat siis dilemman edessä. Olivatko Luther ja muut reformaattorit katolisia kirkon uudistajia, jotka halusivat olla uskollisia vanhan katolisen kirkon yksimieliselle opille, vai oliko kirkko hukannut evankeliumin puhtaan totuuden moniksi pimeiksi vuosisadoiksi, kunnes Luther nousi Jumalan enkelinä palauttamaan sen maailmaan, tehden näin tarpeettomiksi kirkkoisien arvottomat opetukset? Luther tuntui kallistuvan jälkimmäiselle kannalle, ja siitä jatkamme ensi kerralla.

Tasapainon säilyttämiseksi tutkimme jälleen Lutherin ns. katolisia kommentteja. Lähteenämme on tällä kertaa Lutherin teos Uudelleen kastamisesta (1528). Numeroinnissa seurataan Conrad Bergendoffin käännöstä (Luther’s Works, Volume 40). Tässä teoksessa annamme protestanttisuuden isälle tunnustuksen kaikesta meille yhteisestä ja sen puolustamisesta. Luther saa nyt puhua siitä, mikä katolisuudessa on hyvää ja miten katolilaiset ovat pelastuksen suhteen vapaiden suuntien protestantteja paljon paremmassa asemassa.

“Tunnustamme, että paaviuden alla on paljon kristillistä ja hyvää; itse asiassa siellä on kaikki, mikä on kristillistä ja hyvää… Esimerkiksi tunnustamme, että paavin kirkossa on tosi Raamattu, tosi kaste, tosi alttarin sakramentti, tosi syntien anteeksianto, tosi virka, tosi katekismus Herran rukouksen muodossa, kymmenen käskyä, uskontunnustuksen artiklat… Väitän, että paaviudessa on tosi kristillisyyttä, jopa oikeanlaista kristillisyyttä ja monia suuria ja hartaita pyhiä.” (231-232)

Luther kirjoitti tämän teoksensa vastaukseksi anabaptismin eli uudelleenkastamisen leviämiseen. Hän reagoi sellaista ajatuksenkulkua vastaan, jonka mukaan paaviutta on horjutettava poistamalla kaikki paavillinen. Lutherin näkemyksen mukaan Antikristus istuu Jumalan temppelissä, mutta temppeli pysyy Kristuksen voimasta Jumalan temppelinä.

“Kristinusko, joka on nyt paaviuden alla, on todella Kristuksen ruumis… Jos se on hänen ruumiinsa, niin sillä on tosi henki, evankeliumi, usko, kaste, sakramentti, avaimet, virka, rukous, Raamattu ja kaikki, mitä kristillisyyteen kuuluu. Olemme siis kaikki edelleen paaviuden alla ja sieltä olemme saaneet kristilliset aarteemme.” (232)

Kun otetaan huomioon katolisen kirkon asema luterilaisessa ajattelussa edellä siteeratun valossa yhdessä sen kanssa, että suurimmalle osalle luterilaisista on selvinnyt, ettei paavi ollutkaan ennen Kristuksen paluuta ilmestyvä Antikristus ja kun tähän lisätään vielä ehkä yleisin luterilaisten katolilaisille esittämä lausahdus - “Luther ei koskaan halunnut perustaa uutta/omaa kirkkoa” - voimme vilpittömästi kysyä, mikä oikeuttaa luterilaisen katolisesta kirkosta erossa pysymisen?

“Jos [uudelleenkastajat] sallisivat kasteen ja alttarin sakramentin jäädä paikoilleen, kristityt paavin alla saattaisivat velä paeta sieluillaan ja pelastua, kuten tähän asti on tapahtunut. Nyt kuitenkin he joutuvat mitä todennäköisimmin kadotukseen, kun kerran näin myös itse Kristus otetaan heiltä pois.” (233)

On erikoista huomata, että katolilaiset ovat käytännössä selvästi “eri porukkaa” luterilaisten ja vapaasuuntalaisten näkökulmasta paaveineen, Marioineen ja pyhineen, traditioineen, tekovanhurskauksineen jne, kun taas protestantit eivät niin välitä siitä, mihin tunnustuskuntaan kuuluu, kunhan uskoo Jeesukseen. Yhteiskristillisissä aloitteissa on usein pelkkiä vapaasuuntalaisia ja luterilaisia yhdessä, eikä heillä näytä olevan syitä kyseenalaistaa heidän keskinäistä kristillistä veljeyttään (kun taas katolisuuteen saatetaan suhtautua hyvinkin epäluuloisesti). Silti Luther tunnusti tosi kristillisyyden paavin kirkossa ja arvioi sakramentinkieltäjien johdattavan sielut kadotukseen.

“Koska siis, sen perusteella mitä olen voinut nähdä ja kuulla, uudelleenkastajilla ei ole muuta argumenttia kuin kauniilta kuulostavia pyhäinhäväistyksen sanoja, jokaisen pitäisi aivan oikein välttää ja karttaa heitä paholaisen eikä kenenkään muun lähettiläinä, jotka on lähetetty maailmaan pilkkaamaan Jumalan sanaa ja määräystä niin että ihmiset eivät uskoisi siihen ja pelastuisi. He ovat lintuja, jotka syövät tien viereen kylvetyn siemenen [vrt. Matt. 13:4].” (259-260)

Olemme kuulleet Lutherin selvän mielipiteen katolisuuden puolesta uudelleenkastajia vastaan, mutta miten Luther oikeastaan perusteli kantansa? Ei yksin Raamatulla, sillä Raamattu jättää tämän kysymyksen epäselväksi. Sen sijaan Luther vetosi kirkon historiaan osoittaakseen, että lapsikasteen täytyy olla oikein. Palaamme luterilaisuuden suhteeseen vanhaan kirkkoon, kirkkoisiin ja kirkon historiaan seuraavalla kerralla, nyt vain yhdymme Lutherin argumenttiin lapsikasteesta:

“Jos ensimmäinen eli lapsikaste ei olisi oikein, siitä seuraisi, että tuhanteen vuoteen ei ollut kastetta eikä mitään kristinuskoa, mikä on mahdotonta. Siinä tapauksessa nimittäin uskontunnustuksen artikla - “uskon yhden pyhän kristillisen kirkon” - olisi valheellinen…” (256)

Oli yleinen tieto, että katolinen kirkko on Kristuksen kirkko, Kristuksen morsian, Kristuksen ruumis, ainoa tie pelastukseen. Oli myös yleinen tieto, että kirkko kaipasi sisäistä uudistusta - samoin kuin monina muinakin aikoina (vrt. esim. pyhä Fransiskus). Kirkon rappio (matalatasoinen moraali, väärinkäytökset aneissa yms.) on tosiaan syy kirkon uudistamiseen, mutta nimenomaan sisäiseen uudistamiseen - kirkosta eroaminen tai sen hajottaminen on aivan eri asia, eikä se olisi alussa mainitun yleisen tiedon kanssa mitenkään sovitettavissa.

Luther kirjoittikin vielä vuonna 1519 ennen paavin varoitusta ekskommunikaatiosta: “En koskaan hyväksynyt moista skismaa, enkä ikinä tule hyväksymään sitä… Sitä ei saa epäillä, että Rooman kirkkoa Jumala kunnioittaa enemmän kuin mitään muuta… Emme voi parantaa kirkkoa eroamalla siitä.” (Kirje paavi Leo X:lle, tammikuun 6. päivä, 1519) Mikä ihme sitten sai Lutherin valitsemaan kirkon vastustamisen, ulkoisen reformaation ja skisman tien? Mikä oikeutti hänen taistelunsa kirkon auktoriteettia vastaan?

Kaarlo Arffman selittää kirjassaan “Mitä oli luterilaisuus?” (Yliopistopaino 1999) melko kattavasti, kuinka Luther tuli vakuuttuneeksi siitä, että lopunajat olivat koittaneet ja että paavi oli itse Antikristus. Konflikti kirkon johdon kanssa monista evankeliumiin liittyvistä opinkohdista oli tullut avainasemaan Lutherin evankeliseen totuuteen heräämisen jälkeen. Vuosina 1518-1520 käsitys paavista Antikristuksena pikku hiljaa selkeni, ja lokakuussa 1520 Luther kirjoitti Georg Spalatinille: “Olen jo paljon vapaampi päästyäni varmuuteen siitä, että paavi on Antikristus ja osoittautunut selvästi Saatanan asuinsijaksi.”

Luther näki kirkon tilanteen sopivan täydellisesti Paavalin ennustukseen: “Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen. Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” (2. Tess. 2:3-4) Jos paavi oli Antikristus ja tämä voitiin osoittaa, oli häntä vastaan taistelu ymmärrettävää ja jopa pakollista. Paavin bullakirjeen polttaminen, reformaation suosio ja sen eroaminen paavin kirkosta tulee näin johdonmukaiseksi.

Antikristuksen mukana kulkee kuitenkin käsi kädessä toinen käsite, nimittäin maailmanloppu. Paavali puhuu Antikristuksesta “Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen” kontekstissa (2. Tess. 2:1). Luther uskoikin vakaasti Kristuksen paluun ja maailmanlopun olevan aivan lähellä (Arffman, s. 44-48). Kun loppua ei muutamassa vuodessa tullut, luterilaisuudesta ja reformaatiosta tuli tietyssä mielessä kaksinaamainen.

Melanchtonin johdolla laaditussa Augsburgin tunnustuksessa vaiettiin täysin Antikristus-näkemyksestä ja maailmanlopusta ja esitettiin reformaatio Raamatun ja vanhan kirkon uskon vaatimana puhdistuksena. Samaa linjaa jatkettiin paavin ja keisarin edustajien kanssa käydyissä keskusteluissa. Toisaalta Luther piti edelleen kiinni siitä, että paavi oli Antikristus ja että loppu oli lähellä. Antikristus-ajatus oli niin olennainen osa reformaation oikeutusta, että siitä ei voitu luopua, ja se löysikin paikkansa luterilaisista tunnustuskirjoista, jotka ovat ainakin teoriassa edelleen Suomen luterilaisen kirkon virallista tunnustusta, johon jokainen pappi sitoutuu.

“Tämä opinkohta osoittaa väkevästi, että paavi on varsinainen Antikristus, 14 joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan… Näin ollen, yhtä vähän kuin me pystymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa.” (Schmalkaldenin opinkohdat II:4:13-14,17)

Luther ja Melanchton päätyivät lopulta arvelemaan, että maailmanloppu saattaisikin tulla sukupolven tai pari heidän jälkeensä. Vielä muutama sukupolvi Lutherin jälkeen hänen ajantulkintansa vaikutti voimakkaasti, mutta luterilaisen puhdasoppisuuden aikana teologit joutuivat jo keksimään selityksiä ilmiselvälle ongelmalle - maailmanloppu ei ollut tullut, eikä sen koommin varsinainen Antikristuskaan.

Ei olisi kohtuutonta sanoa, ettei luterilaisuus voi sivuuttaa edellä esitettyä ongelmaa tänäkään päivänä. Koko luterilaisuuden oikeutus, kirkon uhmaaminen ja siitä eroaminen perustui sille varmalle sanalle, että paavi on Antikristus. Tämä virallinen oppi on edelleen sitovissa tunnustuskirjoissa.

Johdonmukaisen luterilaisen ratkaisu on edelleen uskoa paavin olevan Antikristus, mutta tämä olisi räikeässä ristiriidassa Raamatun kanssa, jonka mukaan Antikristus on juuri ennen Kristuksen paluuta ilmestyvä yksittäinen hahmo eikä vuosisatoja tai jopa vuosituhansia kestävä instituutio, johon kuuluu sekä hyviä että pahoja. Antikristus ei voi olla Lutherin aikainen paavi, koska maailmanloppua ei vieläkään ole tullut, eikä nykyinen paavimme, koska silloin luterilainen tunnustus olisi väärässä.

Jotkut saattavat vastata vetoamalla Melanchtonin sanoihin, joiden mukaan paaville voidaan tunnustaa erityisasema piispojen joukossa inhimillisen lain nojalla, jos paavi uskoisi oikeaan evankeliumiin. Tämä on kuitenkin epäolennainen argumentti, sillä jos tunnustaa luterilaisuuden perustan kestämättömäksi ja hylkää Antikristus-opin, olisi paljon johdonmukaisempaa olla katolilainen ja täten tunnustaa paavius jumalallisen lain nojalla kuin jäädä epämääräiseksi luterilaiseksi, jonka mielestä osa katolisuudesta ja osa luterilaisuudesta on totta, mutta missään ei ole koko totuutta, johon Kristus lupasi kirkkonsa johtaa (Joh. 16:13).