Hyviä uutisia

Tämä on jatko osa artikkelille Extra ecclesiam…?, jossa käsittelin ranskalaisen jesuiittateologi Bernard Sesboüé’n esitystä ko. formulan historiasta aina Raamatun ajoista uuden maailman löytymisen jälkeisiin spekulaatioihin.

Tässä toisessa osassa käyn läpi loput kirjan ensimmäiestä osasta eli valistuksesta Vatikaanin II konsiiliin. Toisin kuin luulin, pohdinnat magisteriumin hermeneutiikasta eli kirjan toinen osa täytyy jättää kolmanteen postaukseen.

Valistuksen kritiikki ja kirkon vastaus

Jos 1700-luvulle asti Extra ecclesiam -formulaa oli kristillisessä lännessä yritetty vain julistaa, ymmärtää, selittää ja puolustaa, niin valistus toi mukanaan aivan uuden käänteen: järkeen pohjautuvan kritiikin itse oppia kohtaan. Valistuskritiikin mukaan oppi antaa kuvan epäoikeudenmukaisesta ja julmasta Jumalasta, johon ei ole mielekästä uskoa.

Valistusfilosofi Rousseau kysyi, miksi Jumala vaatisi “minulta” (lähetystyöntekijän ensi kertaa kohtaavalta henkilöltä) kadotuksen uhalla uskoa salaisuuteen, joka ilmoitettiin toisella puolella maapalloa 2000 vuotta sitten. Miksi ette tulleet aiemmin? Voinko tuomita pelkkää hyvää tehneen isäni ikuiseen rangaistukseen teidän laiskuutenne takia?

Kirkon vastaus 1800-luvulla meni kahteen keskenään vastakkaiseen suuntaan. Toisaalta paavit alkavat seurata teologien jo aiemmin esittämiä lieventäviä tulkintoja, toisaalta taas formulaa aletaan pitää dogmina ja käytetään laajasti uskonnollista välinpitämättömyyttä vastaan.

Koveneva linja

Vuonna 1830 paavi Pius VIII muistutti seka-avioliittoja kommentoidessaan “erittäin varmasta uskontomme dogmista, jonka mukaan todellisen katolisen uskon ulkopuolella kukaan ei voi pelastua”. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun opetusviran dokumentti kutsui käsittelyssä olevaa oppia dogmiksi.

Gregorius XVI meni vielä pidemmälle ja kutsui katolisen uskon ja yhteyden välttämättömyyttä pelastukseen uskonkappaleeksi. Hän tuomitsi myös “absurdin” ajatuksen, jonka mukaan kaikille pitäisi antaa oikeus omantunnonvapauteen.

Pius VIII:n tavoin myös Pius IX opetti väkevästi “dogmaa” siitä, ettei kukaan voi pelastua ainoan pelastuksen arkin eli katolisen kirkon ulkopuolella. Gregorius XVI:n tavoin Leo XIII opetti harhaoppisten ja harhaopissa kuolevien (“erillään kulkevien”) joutuvan kadotukseen.

Sesboüé kommentoi, että tässä vaiheessa olemme vielä lähellä Fulgentiusta. Paavien toteamukset eivät kuitenkaan itsessään olleet erehtymättömiä oppimääritelmiä, ja ne käyttävät nyt extra ecclesiam -formulaa aivan eri kontekstissa, kuin missä se alun perin syntyi (skismaatikot vs. uskonnollinen pluralismi).

Lieventyvä linja

Kuten sanottu, 1800-luku toi mukanaan kaksi vastakkaista tendenssiä: kovenevan linjan lisäksi myös lieventävä linja alkoi näkyä opetusviran dokumenteissa. Pius IX opetti pelastuksen mahdollisuutta niille, joilla ei ole mahdollisuutta tuntea oikeaa uskoa ja jotka kuitenkin ovat avoimia Jumalan armolle ja noudattavat hänen tahtoaan. Hän välttää mainintaa implisiittisestä uskosta.

Positiivisesti Pius IX sovelsi formulaa niihin, jotka kapinoivat kirkon määritelmiä vastaan tai itsepäisesti pysyvät siitä erossa. Sullivania seuraten Sesboüé näkee tässä paluun Kyprianuksen tarkoittamaan merkitykseen: formula koskee niitä, jotka ovat itse syyllisiä eroonsa kirkosta.

Vatikaanin I konsiilin alustukseksi Pius IX kirjoitti kirjeen kaikille ei-katolisille kristityille. Hän kutsui heidät palaamaan kirkon yhteyteen tilasta, jossa he eivät voineet olla varmoja pelastuksestaan. Pius IX:n mukaan ei-katoliset “uskonnolliset yhteisöt” eivät ole millään tavoin osa Kristuksen ainoaa kirkkoa, mutta silti hänen tuomionsa on kovin lievä: objektiivisen pelastuksen varmuuden puute.

Vatikaani I valmisteli myös kirkko-opillista julistusta, jota ei kuitenkaan konsiilin keskeytymisen takia koskaan virallisesti julkaistu. Siinä yhteys Kristukseen ja hänen ruumiinsa asetettiin samalle tasolle ja vahvistettiin extra ecclesiam -opin dogmaattisuus, mutta samalla pelastuksesta selitettiin suljettavan ulos ne, jotka omasta syystään lähtevät kirkosta, ei niitä, jotka eivät kirkosta mitään tiedä.

Eräät konsiilin isät kritisoivat dokumenttia voimakkaasti, erityisesti siksi, että se ei huomioinut ei-katolisia kristittyjä. Keskustelut eivät kuitenkaan ehtineet viedä asiaa kovin pitkälle, ja Vatikaani I:n virallisiin dokumentteihin jäi vain maininta siitä, ettei katolilaisilla voi koskaan olla hyvää syytä muuttaa tai epäillä uskoaan.

1900-luvun teologit

Ranskalaisena teologina Sesboüé käsittelee lähinnä ranskalaisia teologeja, mutta aivan syystäkin, sillä 1900-luku toi mukanaan erittäin vaikutusvaltaisia ranskalaisia teologeja, joista tässä lyhennelmässä on syytä mainita kolme: Yves Congar, Henri de Lubac ja Jean Danielou.

Ensimmäistä kertaa Extra ecclesiam -formula tuottaa teologeille ongelmia sen eksklusiivisen luonteen takia. Formula ei enää ole selvä sellaisenaan, se pitää “ymmärtää oikein”, se on “valheellisen yksiselitteinen aksiooma”, sille etsitään mahdollisimman avointa tulkintaa.

Yves Congar joutui painimaan formulan kanssa ekumeenisen työnsä pohjalta. Congar vastasi ei-katolisten kristittyjen ongelmaan erottelemalla formaalisen ja materaalisen harhaoppisen, joista jälkimmäinen ei ole todellinen harhaoppinen, koska hänessä ei ole itsepäistä vastustusta.

Ei-katolisessa kirkossa pätevästi kastettu lapsi liitetään todelliseen eli katoliseen kirkkoon. Kun hän hyvässä uskossa uskoo sen, mitä hänelle on opetettu, hänen virheensä voivat olla “moraalisesti ylittämättömiä”, jolloin hän on vapaa syyllisyydestä. Näin kirkossa on jäseniä, jotka näyttävät vierailta, näkymättömiä mutta todellisia jäseniä. Näin ollen heitä ei koske käsittelemämme formula.

Henri de Lubac oli Vatikaani II:n edelläkävijä. Hänen mukaansa Kristuksen armo on universaali ja kuka tahansa voi pelastua yliluonnollisen tekijän ansiosta, vaikka se jäisi subjektille tiedostamattomaksi. Salainen side yhdistää uskovat ei-uskoviin, jotka voivat pelastua, koska he kuuluvat pelastettavaan ihmiskuntaan.

De Lubac säilyttää formulan pätevyyden, mutta universaalissa mittakaavassa. Hän ehdottaa myönteistä muotoilua: ei “kirkon ulkopuolella joudutte kadotukseen” vaan “ainoastaan kirkon kautta voitte pelastua”. Formula muuttuu siis muotoon “Pelastus kirkon kautta” tai “Ilman kirkkoa ei ole pelastusta”.

Jean Danielou vastaa kysymykseen formulan merkityksestä huomauttamalla ensin, että suurin osa teologeista ei pidä näkyvän kirkon jäsenyyttä absoluuttisen välttämättömänä pelastuksen ehtona. Danielou’n mukaan kirkon ulkopuolelle jäävät hyvän tahdon sielut pelastuvat.

Danieloun mukaan Raamattu ja traditio opettavat yksimielisesti, että ennen Kristusta oli ihmisiä, jotka pelastuivat, vaikka eivät tunteneet Kristusta. Samaa hän sanoo niistä, joiden korviin sanoma Kristuksesta ei ole kantautunut. Muhammad, Budda jne. eivät pelasta - jos muslimi tai buddhalainen pelastuu, hän pelastuu Kristuksen kautta, joka yksin pelastaa. Jos he pelastuvat, niin he kuuluivat myös kirkkoon, sillä kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Tässä ajattelussa todellinen kirkko ei enää ole yhtenevä roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Jotkut teologit erottelivat 1900-luvulla näkyvän kirkon ja Kristuksen mystisen ruumiin, kun taas toiset (kuten Congar) katsoivat niiden olevan identtisiä. Tälle linjalle asettui myös Pius XII:n kuuluisa kiertokirje Mystici Corporis.

Pius XII ja isä Feeney

Pius XI tyytyi toistamaan perinteisen opin kirkon välttämättömyydestä pelastukselle ja vastustamaan uskonnollista pluralismia ja ekumeniaa. Positiivisempaa kehitystä tapahtui Pius XII:n aikana, kun vuonna 1943 (kesken sodan) julkaistiin kirkko-opillinen kiertokirje Mystici Corporis.

Ensyklika käsittelee kirkkoa juridisesti ja opettaa vain katolilaisten olevan Kristuksen ruumiin jäseniä. Jumalan Henki ei suostu asumaan niissä, jotka ovat kokonaan erossa ruumiista. Pius IX:n tavoin Pius XII kehottaa ei-katolilaisia poistumaan tilasta, jossa heillä ei voi olla varmuutta pelastuksestaan.

Aiemman magisteriumin tavoin opetus on monitulkintainen. Toisaalla ollaan hyvin tiukkoja ja ehdottomia, toisaalla taas kovin lieviä: olisiko ei-katolilaisia pidettävä kokonaan Kristukselle vieraina vai kenties vain pienemmässä pelastusvarmuudessa elävinä osittain ruumiista erossa olevina, kuitenkin kirkkoon suuntautuneina?

Termi “suuntautuvat” (ordinantur) olikin ensyklikan suuri uutuus: vaikka ei-katolilaiset eivät ole kirkon jäseniä, he voivat olla siihen suuntautuneita, jopa tiedostamattoman kirkkoon liittymisen toiveen kautta. Tässä vaiheessa muita kristittyjä ja ei-kristittyjä kohdellaan vielä kuitenkin samalla lailla.

Vuonna 1948 Pius XII puhui kirkon rakkaudesta protestantteihin. Kirkko toivoo ja rukoilee heidän paluutaan äidin hoiviin. Jumala myös tietää, että monet protestantit ovat erossa äitikirkosta ilman omaa syntiään. Pius XII osoittaa siis jo jonkinlaista ekumeenista herkkyyttä, vaikka lähtökohtana onkin vielä tuohon aikaan tyypillinen ajatus paluusta hylättyyn äitikirkkoon.

1949 kirkon opetusvirka julkaisi virallisen kommentaarin Extra ecclesiam -formulaan, kun jesuiittaisä Leonard Feeneyn ja Bostonin arkkipiispan välille oli tullut kiista ei-katolilaisten pelastusmahdollisuuksista. Tässä dokumentissa formulaa kutsutaan ensimmäistä kertaa “erehtymättömäksi”, samalla kuitenkin korostetaan tarvetta ymmärtää se opetusviran selittämällä tavalla.

Trenton konsiiliin ja Mystici Corporis -ensyklikaan vedoten dokumentti selittää, että Kristuksen kirkkoon (joka samaistetaan näkyvään paavin johtamaan katoliseen kirkkoon) voi kuulua joissain tapauksissa myös toivomuksen tai tahtomuksen kautta, eikä tämän tarvitse aina olla edes tiedostettua. Mikä tahansa toivomus ei kuitenkaan riitä, sen täytyy olla “täydellisen rakkauden” ja “yliluonnollisen uskon” elävöittämä.

Kirkon opetusvirka omaksui siis virallisesti Bellarminon, Suarezin ja muiden teologien “avoimet” tulkinnat, tosin vuosisatoja jälkijunassa. Silti vieläkään ei tehty erottelua ei-katolilaisten kastettujen ja ei-kristittyjen välillä. Tätä ei enää voitu sivuuttaa Vatikaanin II konsiilissa.

Vatikaanin II konsiili: 1962

Vatikaanin II konsiili lähti liikkeelle perinteisesti - vuonna 1962 esitettiin ensimmäinen luonnos kirkko-opillisesta dokumentista, jossa katolinen kirkko julistettiin Kristuksen mystiseksi ruumiiksi, joka ainoana ansaitsee kirkon nimen. Dokumenttia valmistelevan komitean johdossa oli isä Sébastien Tromp, joka osallistui myös Mystici Corporis -dokumentin laatimiseen.

Jälleen opetetaan, että pelastuakseen on kuuluttava kirkkoon tai oltava siihen suuntautunut toivomuksen perusteella. Lisäksi vaaditaan, että kuollessaan ihminen olisi “armon tilassa” eli yhtyneenä Jumalaan “uskon, toivon ja rakkauden kautta”. Formulaamme ei siteerata, ja Kyprianuksen hengessä pelastus kielletään niiltä, jotka pysyvät kirkon ulkopuolella, vaikka tietävät kirkon välttämättömyydestä.

Kastetut ei-katolilaiset otetaan huomioon ensimmäistä kertaa, mutta heitä ei suostuta kutsumaan kirkon jäseniksi siitä huolimatta, että kaikki kastetut saattavat olla mystisesti jonkinlaisessa yhteydessä kirkkoon. Myöhemmin kastettujen ei-katolisten tilanne samaistetaan kuitenkin käytännössä ei-kristittyjen tilanteeseen: he voivat pelastua tahtomalla vilpittömästi tehdä Kristuksen/Jumalan tahdon.

Vähän ennen konsiilia perustetun kristittyjen ykseyden edistämisen sihteeristön puheenjohtaja kardinaali Bea kritisoi jäsenyyden käsitteen asettamista keskipisteeseen. Hänen mukaansa esitetty näkemys on hyvin loukkaava ei-katolilaisia kohtaan: siteeraten erästä “erossa olevaa” systemaattista teologia Bea osoitti, etteivät muut kristityt ymmärrä, miksi kastetut samaistetaan juutalaisiin ja pakanoihin. Yksikään kristitty ei voi käsittää, kuinka Pius XII saattoi ohittaa kasteen pelastavan merkityksen, aivan kuin sitä ei olisi.

Bea ehdotti uutta logiikkaa, joka lähtisi liikkeelle Jumalan universaalista pelastustahdosta: Jumala on järjestänyt asiat niin, että jokainen voi pelastua antamalla itsensä mahdollisuuksiensa mukaan Jumalan armon haltuun. Jumala haluaa kaikkien ottavan pelastuksen vastaan ja käyttävän hänen siihen antamia välineitä. Näiden välineiden (kirkko, sakramentit) välttämättömyys ei kuitenkaan ole absoluuttinen - Jumala vaatii vain oikeaa intentiota.

Bean mukaan on syytä välttää käsitettä “jäsenyydestä”, vaikka Paavali puhuukin jäsenistä (tosin aivan eri kontekstissa). Uudessa testamentissa on monta kuvaa kirkosta, mutta ne ovat kaikki metaforisia ja täydentävät toisiaan, sillä kaikki ovat vaillinaisia. Parempi on puhua itse asiasta: kaikki ihmiset suuntautuvat kirkkoon, mutta eri tavoin.

Bea esitti, että monet ei-katolilaiset syntyvät uudesti kasteessa ja tunnustavat tosi kristillistä uskoa (vaikkei täydellisyydessään) sekä tottelevat niitä paimenia, joita he pitävät oikeina. Kun he elävät armossa, he pysyvät siinä Hengessä, joka on mystisen ruumiin sielu. Siksi heitä on kutsuttava veljiksi ja kirkon lapsiksi. Bea sai aikaan tietynlaisen läpimurron, ja dokumentti korvattiin uudella ehdotuksella.

Vatikaani II: 1963-64

Vuonna 1963 esitettiin vaihtoehtoinen, ns. belgialainen skeema. Siinä jäsenyyden sijasta puhuttiin kirkkoon liittymisestä, mutta ei-katolisia kristittyjä kohdeltiin vielä yksittäisinä tapauksina. Ei-katolisia kirkkoja ei siis vielä otettu vakavasti. Tämä muuttui lopullisessa dokumentissa Lumen Gentium (LG), joka julkaistiin vuonna 1964.

LG otti käyttöön uuden termin, “subsistit in”, jonka avulla haluttiin ilmaista, että Kristuksen kirkko pysyy katolisessa kirkossa koko täyteydessään ja voimassaan, mutta ei rajoitu eikä samaistu täysin sen näkyvään struktuuriin. Sen ulkopuolella (extra) on “paljon totuuden ja pyhityksen aineksia”. Täydellisimmin kirkkoon kuuluvat katolilaiset, mutta heidän on ulkonaisen kirkkoon kuulumisen lisäksi kuuluttava sydämessään Kristukselle, heillä tulee olla elävöittävä Hengen lahja.

Kielenkäytössä on huomattavissa selkeä pyrkimys kohti yhteiskristillisempää ja raamatullisempaa sanavalintaa. “Armon tilan”, “yliluonnollisen uskon” ja “täydellisen rakkauden” sijasta puhutaan “Hengen lahjasta”, “Kristuksen Hengestä” ja “sydämestä”.

LG uskaltautuu ensimmäistä kertaa nimittämään ei-katolisia yhteisöjä “kirkollisiksi yhteisöiksi” tai jopa “kirkoiksi”. Pyhän Hengen opetetaan toimivan myös ei-katolisten kristittyjen joukossa ja antavan jopa joillekuille heistä armon veren vuodattamiseen eli marttyyrikuolemaan. LG on jo hyvin kaukana vuoden 1962 dokumentista, jonka mukaan vain katolinen kirkko ansaitsee kirkon nimen, ja se opettaa täysin päinvastoin kuin Firenzen konsiili ei-katolisista marttyyreista.

LG siirtyi subjektiivisten pelastukseen vaadittavien vaatimusten (tiedostamaton toive, luonnollisen lain pitäminen, Jumalan tahdon tekeminen tms.) näkökulmasta objektiiviseen Jumalan pelastussuunnitelman näkökulmaan: ei-kristityt voivat pelastua, koska Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan ja tarjoaa jokaiselle kenties salatulla tavalla mahdollisuutta osallistua Kristuksen mysteriin.

LG sai vahvistusta Vatikaani II:n dokumenteista Unitatis Redintegratio (UR), Gaudium et Spes (GS), Ad gentes (AG) ja Nostra Aetate (NA). Näistä UR käsittelee muita kristillisiä kirkkoja. Sitä valmistelleen komitean kommentaarin mukaan ei-katolisten yhteisöjen säilyttämät katoliset ainekset antavat niille “todellisen kirkollisen luonteen”. Niissä on läsnä Kristuksen ainoa kirkko samantapaisesti kuin se on läsnä katolisissa paikallisseurakunnissa, vaikkakin epätäydellisesti.

Näin ollen formula Extra ecclesiam nulla salus ei sovi katolisen teologian käytettäväksi muita kristittyjä vastaan. Ei-katoliset kristityt voivat pelastua omien kirkkojensa kautta, ei siis ainoastaan niistä huolimatta: UR kutsuu näitä yhteisöjä “pelastuksen välineiksi”, joiden teho tulee katoliselle kirkolle annetusta armon täyteydestä.

Muut kirkot

Ennen kirjan toista osaa, jossa Sesboüé käsittelee magisteriumin tulkintaa ja erehtymättömyyttä, hän luo katsauksen muihin kirkkoihin. Hän toteaa, että formula ei ole katolisen kirkon yksinomaisuutta, vaan sitä on käytetty ohjaavana elementtinä myös ortodoksisuudessa, luterilaisuudessa ja kalvinismissa.

Ortodoksisuudessa formula tulee tietysti kirkkoisien opetuksesta, joskin Firmilianuksen edustama tiukempi kanta harhaoppisten kasteen pätemättömyydestä on yhä ollut vaikuttamassa. Vuonna 1993 julkaistiin kuitenkin katolis-ortodoksinen yhteinen julistus, joka on vähemmän tunnettu mutta ehkä tärkeämpikin kuin katolis-luterilainen Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta (1999).

Tämän Balamandissa Libanonissa annetun lausunnon mukaan katolinen ja ortodoksinen kirkko tunnustavat toisensa sisarkirkoiksi ja ottavat yhteisen vastuun Jumalan kirkon uskollisuudesta Jumalan tahdolle, erityisesti ykseyskysymyksessä. Nykyortodoksiteologiassa on myös ajatus, jonka mukaan tiedetään, missä kirkko on, mutta ei tiedetä, missä sitä ei ole.

Luterilaisuudessa extra ecclesiam liittyy uskonvanhurskauteen, kalvinismissa taas predestinaatioon. Tosin samoin kuin katolisuudessa ja ortodoksisuudessa, modernit protestanttiset dogmatiikat edustavat avoimempia tulkintoja, esim. Karl Barth vastustaa tiukkaa tulkintaa ja formuloi uudestaan: extra Christum nulla salus, extra ecclesiam nulla cognitio salutis.

Sesboüé päättelee, että extra ecclesiam -formula on käynyt läpi melko lailla samantapaisen dogmaattisen kehityksen kaikissa suurissa kristillisissä traditioissa. Tiukka eksklusiivinen näkemys on ollut keskeisenä oppina kaikissa, mutta nykyaikaan tullessa avoimet tulkinnat ovat saavuttaneet suosiota niin teologien kuin virallisten lausuntojenkin osalta.

Lopuksi

Ennen kuin seuraavassa postauksessa siirryn esittelemään Sesboüé’n omia näkemyksiä magisteriumin tulkinnasta ja opin kehityksestä, sanon muutaman sanan tähän asti käsitellyn pohjalta.

Ennen kaikkea vaikuttaa selvältä, että uskonoppi mitä keskeisimmissäkin asioissa kehittyy ja samalla muuttaa muotoaan läpi vuosisatojen. Mikä mielenkiintoisinta, yleensä kehitys tapahtuu ensin teologien ajattelussa, josta se sitten viiveellä siirtyy myös kirkon viralliseen opetukseen.

Katolisen teologisen työn tärkeyden lisäksi voimme huomioida myös protestanttisen teologian vaikutuksen. Kardinaali Bean puheenvuoro ja sen aikaansaama debatti ja läpimurto rakentuivat osiksi protestanttiteologin kommenteille. Kirkko nöyrtyi oppimaan myös ulkopuolisiltaan.

Ihmeellisin kehitys onkin se, että ulkopuoliset eivät enää olekaan niin ulkopuolisia: vuosisatojen ajan kirkon ulkopuolisiksi skismaatikoiksi ja hereetikoiksi leimatut kristityt tunnustetaan nyt Kristuksen ruumiiseen kastetuiksi ja Hengen elävöittämiksi. Aiemmin pelastuksen kannalta tehottomiksi tuomitut uskonnolliset yhteisöt tunnustetaan nyt todellisiksi paikalliskirkoiksi.

Koska muutos ei koske pelkkää asennetta vaan myös ekklesiologiaa ja soteriologiaa, nousee väkisinkin kysymys siitä, mitä tehdään perinteiselle opille kirkon erehtymättömyydestä uskon kysymyksissä. Vatikaani II:n jälkeen kirkossa esiintyy sekä prekonsiliaarisia että postkonsiliaarisia näkemyksiä (sekä molemmista useita tulkintoja) - mitä tehdä perinteiselle näkemykselle kirkon uskon ykseydestä?

Näihin kysymyksiin toivomme saavamme valoa Sesboüé’n kirjan toisesta osasta.