Olen vihdoin saanut luettua Tapio Puolimatkan uskoa ja tiedettä käsittelevän trilogian, jonka ensimmäisestä ja toisesta osasta olenkin jo kirjoittanut tällä blogilla aiemmin. Kolmas osa on 630-sivuinen Usko, tiede ja evoluutio (Uusi tie, 2008). Helpotuksesta ei kuitenkaan vielä voi huokaista, sillä Puolimatkalta on juuri ilmestynyt trilogian jälkipuintia käsittelevä yli 500-sivuinen jatko-osa Tiedekeskustelun avoimuuskoe (Uusi tie 2010). Jos Luoja suo, pääsen jonain päivänä siihenkin käsiksi, nyt kuitenkin lyhyt arvio trilogian kolmannesta teoksesta.
Yleisesti ottaen Puolimatkalle täytyy antaa tunnustus laajasta ja kattavasta projektista haastaa yleisesti vallalla olevat käsitykset naturalistisen tieteen neutraalista objektiivisuudesta - Puolimatka tuo toistuvasti esille naturalismin sisäiset ongelmat ja ristiriidat samoin kuin tieteentekemisen maailmankatsomuksellisen sidonnaisuuden.
Jotta voisi tehdä tiedettä, on kysyttävä, mitkä tietämisen menetelmät ovat luotettavia ja miksi. On mietittävä, mistä tieteentekijä on tullut ja miksi hänen havaintoihinsa kannattaisi luottaa. Näitä pääpointteja Puolimatka toistaa ehkä liiaksikin, mutta ainakin viesti menee perille. Jos tutkijan aivot ovat pelkkää materiaa ja hänen ajatuksensa pelkkää kemiaa, ei ole suurta syytä luottaa niiden antavan pohjaa millekään tosille vakaumuksille.
Tiede kestää kristillisellä pohjalla
Puolimatka korostaa, että moderni tieteen vallankumous 1500-1700-luvuilla rakentui kristillisen maailmankuvan tarjoamille perusolettamuksille. Oppi Luojasta ja luodusta antoi perustan ajatella, että ihmisen havainnot tästä maailmasta voivat todella tavoittaa todellisuuden. Oppi syntiinlankeemuksesta johti itsekritiikkiin ja empiiriseen havainnointiin. Oppi inkarnaatiosta toi uudenlaisen arvon “likaiselle” mittaus- ja testaustyölle. (s. 320-370)
Puolimatka käy läpi lukemattoman määrän erilaisia tieteenfilosofisia ja tietoteoreettisia koulukuntia ja näkemyksiä sekä niihin kohdistettuja kritiikkejä. Näin hän osoittaa, kuinka haavoittuvaisia ovat kaikki metodit ja maailmankatsomukset, jotka pyrkivät sulkemaan Jumalan ja hänen ilmoituksensa kokonaan pois tieteellisestä ja tiedollisesta maailmasta. Puolimatkan tarjoama vastalääke on “kristillinen realismi”, joka ei kumoa tieteellisiä metodeja vaan orientoi ne oikealla tavalla todellisuuteen, joka ankkuroituu Luojaan ja Lunastajaan, josta meidän maailmamme on lopulta kaikessa riippuvainen.
Evoluutio?
Kirjan nimestä voisi päätellä, että kyseessä on jonkinlainen evoluutiokritiikki tai kreationistinen apologia. Tästä ei kuitenkaan ole ollenkaan kysymys. Puolimatka käsittelee itse asiassa hyvin vähän koko evoluutiokysymystä eikä anna mitään henkilökohtaista vastausta siihen, kuinka luominen ja mahdollinen lajien kehitys pitäisi tulkita. Sen sijaan Puolimatka keskittyy taustaolettamuksiin ja kyseenalaistaa naturalistisen darwinismin aseman ainoana tieteellisen totuuden lähteenä. Tässä hän onnistuu mielestäni kiitettävästi.
Puolimatkan trilogia on pakollista luettavaa niille suomea taitaville, jotka haluavat ottaa vakavasti uskon ja tieteen välisen problematiikan ja päästä perille siitä, missä maailmanlaajuisessa tiedekeskustelussa tänään mennään. Jos rahkeet eivät riitä koko sarjan tai kirjan lukemiseen, ensimmäiset 100 sivuakin riittävät jo peruspaketin antamiseen (kuten sanottu, toistoa on ehkä hieman liikaakin).
Tapio Puolimatka on ansainnut paikkansa Suomen yhtenä näkyvimmistä kristinuskon puolustajista. Vaikka aivan kaikki hänen argumenteistaan eivät vakuuttaisikaan, Puolimatka on haastanut yhteiskunnan ajattelemaan juuriaan ja testaamaan taustaoletuksiaan. Puolimatkan jatkuvaa dialogia yhteiskunnan kanssa voi seurata professorin kotisivuilta www.tapiopuolimatka.net.
Viimeisimmät kommentit