Hyviä uutisia

Katolisvastaisen vapaakristillisyyden arvioinnissa seuraavana on vuorossa Leo Meller ja hänen kirjansa Vatikaani profetiassa (Kuva ja sana 1982). Vihdoin olemme suomalaisen antikatolisuuden juurilla - tästä lähteestä mm. Petri Paavola ja Jari Iivanainen ovat ammentaneet oman kritiikkinsä. Mitään huikaisevaa ei siis ole tiedossa. Kyseessä on Loraine Boettnerin antikatoliseen “Raamattuun” Roman Catholicism verrattavissa oleva teos. Meller onkin käyttänyt Boettneria ja monia vastaavia nyt jo vanhentuneita ja ei-kenenkään-vakavasti-ottamia-lähteitä. Kirjallisuusluettelo kirjan lopussa paljastaa, ettei vakavasta tutkimuksesta ole tietoakaan.

Mellerin menneet munaukset

Leo Meller on vuosikymmeniä ollut vaikutusvaltainen hahmo suomalaisessa kristillisyydessä. Hän on julkaissut kymmeniä kirjoja ja kasetteja, joissa hän useimmiten liittää meidän aikamme Ilmestyskirjan ennustuksiin ja profetoi viimeisistä tapahtumista. Joitain hänen kirjojensa nimiä voisi mainita maistiaisiksi: Ufot ja maailmanloppu (1973), Harmagedon! viimeinen sukupolvi elää nyt (1978 - kuulostaako lainkaan Jehovan todistajilta?), Koska Lähi-itä räjähtää? profeetallis-strateginen katsaus 80-luvun tilanteeseen maailmankohtalojen sydänpisteessä (1980), 5 minuuttia keskiyöhön miten lähellä Herran tulemus Irakin merkin jälkeen? (2003).

Meller on myös kääntänyt paljon vastaavaa kirjallisuutta suomen kielelle ja tarvittaessa “soveltanut tilanteeseemme”, kuten esim. Levitt, Zola: Koska Googin sota? (1977). Aivan hiljattain Meller sai taas kohua aikaan puhumalla Googin sodasta Israelin hyökättyä Gazaan.

2000-luvulla Meller on joutunut ongelmiin mediassa - ensin Harri Nykänen kirjoitti vuonna 2000 Helsingin Sanomissa piikikkään Meller-kritiikin, ja sitten Kirkko ja Kaupunki julkaisi Nykäseltä lisää materiaalia vuonna 2006. “Kysyin suoraan, onko hän profeetta, koska kertoo Jeesuksen pyytäneen häntä keräämään tietyn summan rahaa. Vaivautunut Meller myönsi, että kyse oli hänen omasta tulkinnastaan.”

Meller ja katolinen kirkko

Joku voisi ajatella ylläolevan tekstin osoittavan pahaa antipatmoslaista henkeä. Itse asiassa en ole lainkaan leimaamassa Patmosta saatanalliseksi ja epäkristilliseksi järjestöksi - arvostan esimerkiksi naapurini ja patmoslaisen Pasi Turusen työtä ja oppineisuutta suuresti. Miksi sitten olen viitannut epämieluisiin tietoihin Melleristä? Jos joku on lukenut kirjan “Vatikaani profetiassa”, syytä ei ole vaikea arvata. Meller nimittäin itse kumoaa puolet omasta kirjastaan huonolla esimerkillään.

Suuri osa Mellerin katolisvastaista kirjaa nimittäin keskittyy katolilaisten historian kuluessa tekemiin vääryyksiin. Nämä sitten oletettavasti todistavat, että katolinen kirkko on “antikristillinen porttolaitos” (s. 103), jonka ristien takana oikeasti “riehuvat pirut” (s. 79). Jos se, että yli miljardin ihmisen (vain tällä hetkellä, lisää tähän kaikki menneet sukupolvet) katolisen kirkon historiaan ja jäseniin mahtuu epäkristillisyyttä ja rankkaa syntiä, osoittaa kirkon saatanallisuuden, miltä näyttäisi yli miljardista Melleristä koostuva kirkko? Onko lääke katolisuuteen todella uudestisyntyneen ja voidellun Mellerin osoittama kristillisyys?

Asiat on ratkaistava teologisesti, opit oppeina ja usko uskona, ei vetoamalla paavien pahuuteen tai nunnien nihkeyteen. Tätä Meller yrittääkin kirjansa ensimmäisessä kolmanneksessa, loput onkin sitten enemmän tai vähemmän huuhaata. Hupaisin esimerkki lienee osa “Punertuva Vatikaani” alaotsikoineen “Punalippuja Vatikaanin yllä”, “Unohdettuja sivuja kommunismin kosiskelun historiasta”, “Ja sitten: puolalainen paavi!”. Fátiman kolmannen salaisuuden Meller väittää tunteneensa tässä 1982 julkaistussa kirjassa - nyt tiedämme paremmin, kun Vatikaani on sen sittemmin vuonna 2000 julkaissut (ks. täältä) - eikä se ole lainkaan sitä, mitä Meller väitti sen olevan (s. 188).

Opilliset kysymykset

Mellerin alkuargumentti katolisuutta vastaan on tuulesta (matalatasoisen amerikkalaisen antikatolisen apologian kautta) temmattu. Hän esittelee listan katolista epäraamatullisuutta oppien ja käytäntöjen sekä niiden ilmestymisvuosien avulla. Ensimmäisenä mainitaan rukoukset kuolleiden puolesta ja ristinmerkki, jotka “molemmat alkoivat vuonna 300 jKr.” (s. 20). Paitsi että Paavalin teoissa mainitaan ristinmerkki vuonna 160 ja Aberciuksen hautakirjoituksessa pyydetään esirukouksia n. vuonna 180.

“Messu, päivittäisenä juhlana, omaksuttiin 394″. Paitsi että Kyprianus puhuu päivittäisestä eukaristiasta 200-luvun puolivälissä. Marian palvonta ja titteli “Jumalan äiti” omaksuttiin Efeson konsiilissa 431 - jälkimmäinen totta, vaikkakin jo Ireneus n. v. 189 kirjoitti Mariasta Jumalan äitinä. Mitä palvontaan tulee, sitä ei ole vieläkään hyväksytty eikä koskaan hyväksytä. Kiirastuliopin vakiinnutti Gregorius Suuri 593 - totta, mutta mainitsematta jäävät Tertullianuksen ja lukuisten muiden 200- ja 300-lukujen isien todistukset opista ennen sen “vakiinnuttamista”. Marian ja “kuolleiden pyhimysten” rukoileminen alkoi kuulemma v. 600, eikä “alkukirkossa” koskaan rukoiltu muita kuin Jumalaa. Paitsi että katakombeissa pyydetään Pietarin ja Paavalin esirukouksia ja että Sub tuum praesidium-rukous Marialle tunnetaan jo vuodelta 250.

Mellerin lista jatkuu kolme sivua, mutta tässä vaiheessa lienee jo osoitettu, ettei Meller tunne (tai ainakaan 80-luvulla tuntenut) kirkkoisiä eikä kristillistä historiaa vaan on valmis sokeasti toistamaan antikatolisten kirjojen tuulesta temmattuja väitteitä. Sama meininki jatkuu kaikissa myöhemmissä luvuissa katolisesta opista - ripistä, messusta, Mariasta, kiirastulesta, aneista, pappeudesta ja pelastusopista. Kirjoittamani ja linkittämäni artikkelit vastaavat jo Mellerille riittävästi. Jää jäljelle vain kysymys, onko “älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi” Mellerille lainkaan pätevä ohje. Niin… Babylonin portto ei kuitenkaan taida olla lähimmäisten listalla.

Helluntailaisuudesta alkanut karismaattisuus levisi ns. toisessa aallossa yli kirkkokuntarajojen 1950-1970-luvuilla. Tämän lisäksi on kuitenkin vielä ns. kolmannen aallon karismaattisuutta, joka on saanut toinen toistaan hälyyttävämpiä muotoja viime aikoina erityisesti tietyissä USA:ssa alkaneissa “herätyksissä”. Näiden lisäksi helluntailaisuus on pirstaloitunut myös opillisista syistä. Tässä artikkelissa käsitellään lyhyesti muutamia karismaattisia ryhmiä.

Ykseyshelluntailaisuus

Ykseyshelluntailaisuus eli Oneness Pentecostalism eroaa tavallisesta helluntailaisuudesta ennen kaikkea siinä, että se edustaa tietynlaista modalismia eli vanhaa harhaoppia, jonka mukaan Jumalassa ei ole persoonien kolminaisuutta vaan ykseys, jolloin Jeesus on sekä Isä että Poika, samoin Pyhä Henki on Isä, Poika on Pyhä Henki, jne. Poika viittaa ihmiseksi tulleeseen Jumalaan, Jeesukseen, ei siis ikuiseen Isästä erilliseen jumaluuden persoonaan.

Joh. 17:5: “Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä.” Tässä yksi persoona, Poika, puhuu toiselle persoonalle, Isälle - käyttäen persoonapronomineja “minä” ja “sinä”. Pojalla oli kirkkaus Isän luona ennen maailman syntyä. Saman totuuden ilmaisevat myös jakeet Joh. 1:1,18 ja Fil. 2:5-7.

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ero näkyy selvästi myös jakeessa Joh. 14:16: “Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti.” Pyhä Henki on toinen kuin Jeesus, ja samoin tässä näkyy Jeesuksen ja Isän ero - Jeesus kääntyy Isän puoleen.

Toronton tai Isän siunaus

Vuonna 1994 alkanut Toronton herätys (Toronto Airport Christian Fellowship - TACF) tuli kuuluisaksi erikoisista ilmiöistä kuten hysteerisestä naurusta ja hallitsemattomista ruumiinliikkeistä. Nämä “Pyhän Hengen valtaamat” henkilöt muistuttavat kuitenkin eniten evankeliumien kuvauksia pahojen henkien heittelemistä ihmisistä. Maistiainen herätyksestä tästä linkistä, jonka informaatiolaatikossa myös raamatullinen vastaus “raamattuperusteluun” Hengestä juopumisesta.

Lakelandin tai Floridan herätys

Vuonna 2008 alkanut Lakelandin tai Floridan herätys on hyvä esimerkki äärikarismaattisuuden ääripäistä ja vaaroista. Herätyksen päähahmo evankelista Todd Bentley on kastanut ihmisiä mm. kaavalla “Kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Bam!” ja kasteen yhteydessä töninyt, lyönyt ja potkinut ihmisiä. Herätys keskittyy parannusihmeisiin ja aiheuttaa jäsenissään erikoisia ääniä ja liikkeittä. Jälleen mieleen palautuvat Markuksen sanat, joiden mukaan paha henki “kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi” (Mark. 9:20). Maistiainen tässä linkissä.

Jari Iivanaisen kotisivuilla on Suomen mittakaavassa laaja katolisuuskritiikki “Jeesus ja katoliset” (joka muuten pitäisi olla “Jeesus ja katolilaiset”). Iivanainen sijoittuu lähelle Petri Paavolaa, jota viimeksi tarkasteltiin, sillä molemmat linkittävät toisensa sivuille. Iivanaisen ensimmäiset 4 kirjoitusta ovat: “Sinä voit pelastua!”, “Löydä pelastusvarmuus”, “Oletko tyhmä neitsyt?” ja “Jeesus ja katoliset”, mikä itsessään kertoo jotain tasapaino-ongelmista, varsinkin, kun ollaan n. 10 000 katolilaisen Suomessa. Iivanainen ansaitsee kuitenkin vastauksen, joten käyn tässä läpi hänen pääargumenttinsa.

Luku 1. Maria.

Ei ole yllätys, että Iivanaisen ensimmäinen argumentti katolisuutta vastaan on Marian asema. Hän väittää Raamatun Marian ja katolisen kirkon kunnioittaman Marian olevan aivan eri henkilöitä. Ensin Iivanainen kritisoi Marian asemaa tienä pelastukseen. Hän siteeraa p. Alfonso Liguorin tekstejä Mariasta sekä paavi Pius IX:n lausuntoa, jonka mukaan Marian kautta on saatavissa kaikki armo, toivo ja pelastus. Tätä vastaan siteerataan raamatunkohtia Jeesuksesta ainoana tienä pelastukseen.

Iivanainen ei pyri ymmärtämään tai selittämään, kuinka katolisuus tulkitsee tekstit Marian asemasta pelastuksen tai armon välittäjänä. Kuten Vatikaanin II kirkolliskokous selittää, Marian asema ei ole Jeesuksesta irrallinen tai sen kanssa kilpaileva, vaan siihen nojautuva ja suuntautuva: Marian kautta on saatavissa armo ja pelastus siinä mielessä, että hänen kauttaan saamme Jeesuksen, jossa yksin on armo ja pelastus. Marian välittäjyydestä ja (Iivalaisenkin esittämistä) argumenteista sitä vastaan täällä.

Tämän jälkeen Iivanainen [tästedes JI] esittää perinteiset argumentit Marian tahrattomuutta ja taivaaseenottamista vastaan, joihin olen jo vastannut täällä. On huomattava, että hän sekoittaa taivaaseenottamisen taivaaseenastumiseen, jota kirkko ei Marian kohdalla opeta.

Tämän jälkeen seuraavat perinteiset argumentit Marian ikuista neitsyyttä vastaan, joihin on myös vastattu edellisessä linkissä. Sitten seuraavat perinteiset argumentit pyhille osoitettuja esirukouksia vastaan, joihin puolestaan on vastattu täällä.

Lopuksi kritisoidaan Marian asemaa taivaan kuningattarena viittauksilla Vanhan testamentin taivaan kuningattareen (Jer. 7:17-19) ja pakanallisiin jumalattariin (Ap.t. 19:27-28). Marian asema kuningattarena on perusteltu Raamatulla ensimmäisessä äsken annetuista linkeistä, mutta on lisättävä, että väärien taivaan kuningattarien olemassaolo ei tee tyhjäksi oikean taivaan kuningattaren olemassaoloa niin kuin epäjumalat eivät tee tyhjäksi tosi Jumalaa ja että Maria ei ole jumalatar. JI viittaa vielä pakanauskontojen äitihahmoihin, mutta samalla argumentilla voisi tuhota koko kristinuskon: koska pakanoillakin oli kuolevia ja ylösnousevia jumalia ja jumalan poikia, Jeesus on satua.

Luku 2. Messu.

Transsubstantiaatio- eli muuttumisoppia vastaan Iivanainen esittää seuraavat argumenttinsa: Jeesus ei sanonut ehtoollista asettaessaan “tämä on muuttunut” vaan “touto esti” eli “tämä edustaa, kuvastaa”. Tosiasiassa kreikan verbi ei ole “edustaa, kuvastaa” vaan “on”, ja jos leivältä näyttävä asia, joka oli Jeesuksen käsissä, “on” hänen ruumiinsa, silloin leipä lienee siksi muuttunut.

JI siteeraa sitten useita kohtia, joissa Jeesus puhuu vertauskuvallisesti, esim. “Minä olen ovi” (Joh. 10:9). Tällöin vertauskuva oli kuitenkin selvä, hänellä ei ollut oikeaa ovea mukanaan eikä hän julistanut tiettyä ovea itsekseen, ehtoollisessa hän taas todella otti leivän ja julisti sen ruumiikseen. Tämän lisäksi hän käski syömään ruumistaan (Joh. 6:48-58) eikä korjannut kirjaimellista ymmärrystä symbolisella. Tämän lisäksi on vielä koko alkukirkon yhteinen katolinen usko tästä asiasta.

Seuraavaksi JI sanoo, ettei muuttumista voinut tapahtua, koska Jeesus itse söi ja oli ruumiillisesti läsnä ja koska katolisissa messuissa leivän ei nähdä muuttuvan Jeesuksen ruumiiksi. Kuitenkin Augustinuksen mielestä Jeesus kantoi itseään käsissään - Jumalalle kaikki on mahdollista, ja transsubstantiaatio-oppi itsessään edellyttää aksidenssien eli leivän ominaisuuksien säilymisen!

Tämän jälkeen JI hyökkää messu-uhria vastaan perinteisillä argumenteilla “Se on täytetty” (Joh. 19:30)ja Heprealaiskirjeen sitaateilla sekä muistoateria-argumentilla. Hän ei selvästikään loppuun asti ymmärrä katolista messu-uhrioppia eikä ole lukenut katolisia raamatullisia vastauksia näihin argumentteihin, esim. täällä. Lisäisin, että Joh. 19:30 on moninaisesti ja katolisesti tulkittavissa: esim. vanhan liiton, pääsiäisaterian, Jeesuksen maanpäällisen elämäntehtävän tai kärsimyksen täyttymys. JI vastustaa vielä ehtoollisen asemaa pelastuksessa muttei käsittele lainkaan tätä opettavia jakeita (Joh. 6:53-54).

Luku 3. Paavius ja pappeus.

JI toistaa perinteisiä argumentteja paaviutta vastaan, mm. Pietari ei ollut kallio vaan pikkukivi ja Pietarilla ei ollut erityisasemaa. Toisin on osoitettu täällä ja täällä. Tämän jälkeen JI kritisoi kirkon itseymmärrystä ainoana oikeana kirkkona ja sanoo, ettei pelastus ole kirkossa vaan Jeesuksen persoonassa. Hän kuitenkin unohtaa kirkon olevan Kristuksen ruumis (Ef. 1, Kol. 1.), eikä ole päätä ilman ruumista. Tämän jälkeen kritisoidaan paavien syntejä ja moraalittomuutta, mikä ei tietenkään todista, etteikö Kristus olisi asettanut paaveja valtakuntansa vikaareiksi (Matt. 16:18-19). JI ottaa esille myös kysymyksen Pietarin Rooman-oleskelun raamatullisten todisteiden puutteesta, joka on käsitelty täällä.

Pappisselibaatti on luonnollisesti myös JI:n kritiikin kohteena. Se on riivaajien oppi - perusteena raamatunkohta, joka puhuu avioliiton kieltäneistä gnostilaisista, kun taas kirkko ei kiellä avioliittoa keltään. Pietari oli naimisissa - mutta hän sanoi jättäneensä “kaiken” Jeesuksen seuraamiseksi. Papeiksi otettiin “yhden vaimon miehiä” niin kuin lause on aina tulkittu eli niiden joukosta, joilla on ollut vain yksi vaimo. Pappeuteen siirtymisen yhteydessä yhdyselämä tuon vaimon kanssa kuitenkin aina loppui.

Lopuksi JI sanoo, ettei tähän asti käsiteltyjä oppeja ole Raamatussa, vaan traditiossa, jonka lisääminen Raamatun rinnalle on ollut suuri tragedia. JI tuskin on perehtynyt katoliseen raamatulliseen apologetiikkaan. Muutamiin JI:n esittämiin perinteisiin traditiovastaisiin argumentteihin on vastattu täällä.

Luku 4. Kiirastuli.

JI:n argumentit kiirastulta vastaan kulkevat seuraavasti: 1) Ryöväri pääsi suoraan paratiisiin (Luuk. 23:43) 2) Paavalin halu päästä suoraan Herran luo (Fil. 1:23, 2. Kor. 5:8) 3) 1. Kor. 3:15 ei puhu mistään kiirastulesta vaan palkan saamisesta 4) Kuoleman jälkeen tuomio, ei kiirastuli (Hepr. 9:27) 5) Jeesukseen uskovat eivät joudu tuomittaviksi (Room. 8:1, Joh. 3:18, 5:24) 6) Kaikki on jo täytetty, Kristus on sovittanut maailman synnit (esim. Joh. 19:30, 2. Kor. 5:19, 1. Joh. 2:2, Hepr. 7:25). 7) Kristitty on saanut kaikki syntinsä anteeksi (1. Joh. 1:7,9, Kol. 2:13 jne)

On erikoista, kuinka raamatullisesti monien mielestä “heikointa” suurta katolista oppia vastaan esitetyt raamatulliset argumentit ovat näin heikkoja. 1) “paratiisi” ei ollut taivas, jonne Jeesuskaan ei mennyt vielä 43 päivään, vaan tuonelan luonnollisen onnellisuuden paikka, jonne Lasaruskin meni, ja osa tuonelaa oli kiirastulen kaltainen, esim. 2. Makk. 12:42-46. Toiseksi jonkun suora taivaaseenmeno ei kerro mitään kiirastulen olemattomuudesta. Kolmanneksi ryöväri olisi voinut olla 23 tuntia kiirastulessa ja silti päästä “tänään” taivaaseen:)

2) Paavalin tahto päästä Herran luo ei liity mitenkään kiirastulen olemassaoloon - kuka tahansa hyvä kristitty haluaa päästä Herran luo kuollessaan. 3) JI ei selitä, miksi jakeeseen sisältyy maininta tulesta. 4) Kiirastuli seuraa henkilökohtaista tuomiota 5) Kiirastuli ei ole kadotustuomio vaan pelastuvien lopullisen pyhityksen paikka/tila. 6) Yksikään mainituista kohdista ei liity kiirastuleen mitenkään, kiirastuli ja sen myötä pelastuminen edellyttää Jeesuksen sovitustyötä. 7) Ensimmäinen edes jossain määrin harkittava argumentti. Kohdat eivät silti puhu tulevien syntien anteeksiantamisesta. Jeesushan opetti rukoilemaan “anna meille syntimme anteeksi”, mikä olisi turhaa, jos kaikki olisi jo annettu anteeksi. Kiirastulen puhdistus ei ole erillinen Jeesuksen verestä vaan sen hankkima.

Luku 6. Miten pelastutaan?

JI päättää kritiikkinsä soteriologiaan. Kirkko ei pelasta vaan Jeesus - jälleen kerran, kirkko on Kristuksen ruumis, joten Kristuksen armoa ei voi erottaa kirkosta. Ei sakramentit vaan usko - JI siteeraa lukuisia raamatunkohtia pelastuksesta uskon kautta - mutta jos uskoo, uskoo myös kohdat, jotka puhuvat pelastuksesta sakramenttien kautta, katso artikkelit kasteesta ja ripistä.

Entä “parhaansa tekeminen”? JI ei tietenkään vaivaudu siteeraamaan Trenton dekreettiä vanhurskauttamisesta vaan karikatyrisoi katolisen näkemyksen sanomalla, että “eräät” ajattelevat voivansa pelastua tekemällä parhaansa. Selitys katolisesta pelastusopista esim. täällä. JI syyllistyy yleiseen väärinkäsitykseen pelastuksen aikamuodoista. Lopuksi JI esittää hupaisan kritiikin paavin pelastuskäsityksestä tupakoinnin lopettamalla. Todellisuudessa kyse oli selvästikin aneeseen liittyvistä teoista, joiden paikka pelastusteologiassa on selvästi JI:lle täysin vieras. Aneista lisää täällä.

Lopuksi muutama sana JI:n lähteistä ja viitteistä. Paavolan tavoin JI ei ole (yhtä mahdollista katolisen Maria-kirjan poikkeusta lukuun ottamatta) ottanut tehtäväkseen etsiä parasta katolista apologetiikkaa, dogmatiikkaa tai raamatullista teologiaa kritisoidakseen kenties sitten väärinä pitämiään näkemyksiä. Sen sijaan hänen lähteinään toimivat pahamaineiset katolisvastaiset kirjat kuten Marian kolmet kasvot tai Boettnerin virheitä vilisevä Roman Catholicism. Saamme vielä jäädä odottamaan asiallista ja korkeatasoista teologista dialogia vapaiden suuntien katolisuuskriitikkojen kanssa.

Artikkelissaan katolisesta kirkosta Petri Paavola toistaa yleisiä vapaissa suunnissa eläviä katolisvastaisia käsityksiä. Ensin Paavola hyökkää traditiota ja opetusvirkaa vastaan viitaten kuitenkin vain epäsuorasti Jeesuksen sanoihin vääristyneitä juutalaisia traditioita vastaan. Hän ei ota huomioon Jeesuksen apostolien opetusta ja auktoriteettia koskevia lupauksia eikä apostolien positiivista opetusta traditiosta ja opetusvirasta.

Maria ja paavi

Seuraavaksi Paavola hyökkää Jeesuksen äitiä vastaan ja kieltää katolisen opetuksen Mariasta kohta kohdalta ilman yhtään suoraa viittausta Raamattuun. Epäsuorasti hän sanoo Raamatun opettavan Marian synnyttäneen Jeesuksen jälkeen muita lapsia Joosefille, mitä Raamattu ei tietenkään missään sano. Katolisen mariologian raamatulliset perusteet ovat varmastikin Paavolalle täysin vieraita.

Seuraavaksi Paavola hyökkää paaviutta vastaan ja julistaa, ettei Raamatussa ole kohtaa, joka tukisi kirkollista erehtymättömyyttä ja että kaikki uskovatkin ovat erehtyväisiä. Hän ei selvästikään ymmärrä erehtymättömyysoppia alkuunkaan eikä sen koommin tunne katolisten paaviutta koskevien raamatullisten argumenttien painoarvoa.

Raamatussa ei Paavolan mukaan ole opetusta siitä, että Pietari oli Rooman piispana eikä Raamatussa edes esiinny sanaa “kirkko“, vaan “ekklesia” eli “seurakunta”. Silti “katolinen kirkko” on latinaksi ecclesia catholica, espanjaksi iglesia católica, portugaliksi igreja católica, italiaksi chiesa cattolica, ranskaksi église catholique. Kaikki nämä sanat tulevat kreikan sanasta ekklesia. Paavola saa halutessaan alkaa kutsua katolista kirkkoa katoliseksi seurakunnaksi:)

Sakramentit

Tämän jälkeen Paavola hyökkää kastetta pelastavana sakramenttina ja erityisesti lapsikastetta vastaan. Hän vain toteaa sen kummemin asiaa perustelematta, että oppi on pakanallinen ja epäraamatullinen ja että Raamatun mukaan pelastus tapahtuu juuri niin kuin hänen soteriologiansa asian sanelee. Lausetta “anteeksiantamus luetaan niiden hyväksi, jotka Jumalan armovaikutuksen kautta tekevät parannuksen ja vastaanottavat Jeesuksen elämänsä Herraksi ja Vapahtajaksi” ei kuitenkaan löydy Raamatusta, toisin kuin oppi pelastavasta kasteesta (1. Piet. 3:21, Ap.t. 2:38).

Seuraavaksi Paavolan kritiikin kohteeksi joutuu eukaristia ja messu-uhri. Paavola käytännössä vain toteaa oman opetuksensa ehtoollisesta ilman viittauksia Raamattuun ja väittää katolisen messun olevan peräisin pakanauskonnoista ilman kirkkoisien lukuisten todistajalausuntojen käsittelyä tai edes mainintaa.

Taas Maria

Paavola palaa Marian luokse, ei tosin kunnioittaakseen häntä (eikä edes esittääkseen oikean hillityn positiivisen kuvan Jeesuksen äidistä, jonka Raamattu vähintään vaatii) vaan aloittaakseen viimeisen hyökkäyksen katolista Maria-hartautta vastaan. Artikkelinsa parhaassa osassa Paavola siteeraa kauniita mariaanisia rukouksia, mutta sitten hän toteaa kirkon palvovan Mariaa ja rikkovan täten Raamattua vastaan. Tosiasiassa rukoukset vain toistavat Kristus-keskeisyyttä ja vetoavat Marian esirukoukseen samoin kuin maanpäälliset uskovat vetoavat toistensa esirukouksiin.

Paavola esittää syytöksen, jonka mukaan katolinen kirkko poisti toisen käskyn ja salli Raamatussa kielletyn kuvainpalvonnan. Tähän ja siihen liittyviin syytöksiin olen vastannut pyhimysartikkelissa. Paavola ei liene lukenut kirkon virallista opetusta kuvista, joka kieltää kuvainpalvonnan, sillä hän käyttää jatkuvasti termiä “palvonta”.

Lopuksi

Paavola päättää artikkelinsa “selvällä suomenkielellä” (sic! oik. suomen kielellä) katolisvastaiseen julistukseen, jonka mukaan kirkko on Ilmestyskirjan portto. Paavolan mukaan yksikään Jeesuksen opetuslapsi ei voi uskoa katolista evankeliumia, vaan Jeesuksen opetuslapsi uskoo Kristukseen ja Jumalan sanaan niin kuin se on kirjoitettu. Ehkäpä olen sitten elävä todiste Paavolan harhautuneisuudesta, sillä uskon Kristukseen ja Jumalan sanaan niin kuin se on kirjoitettu (olen Jeesuksen opetuslapsi) ja uskon katolisen evankeliumin (en ole Jeesuksen opetuslapsi).

Petri Paavolalla on kolme vaihtoehtoa. Joko hän 1) jatkaa valheellisten väitöstensä julkista levittämistä ja jättää huomiotta ja tunnustamatta virheet, joihin hän on syyllistynyt, tai sitten hän 2) toimii rehellisesti ja oikein ja vetää pois julkisuudesta väärät syytöksensä ja tunnustaa erheensä, tai sitten 3) hän suostuu julkisesti puolustamaan kantaansa dialogissa esimerkiksi allekirjoittaneen kanssa.

Artikkelissaan Katolisen kirkon ja paavin viran juuret Paavola julistaa paavin heti kättelyssä Antikristukseksi, perinteiseen protestanttiseen traditioon liittyen. Hänen argumenttinsa sen sijaan on uusi adventistien suosima fiktio paavin tiarasta, jossa luki Vicarius Filii Dei, jonka latinankielisten kirjainten lukuarvo on 666, joka puolestaan on Ilmestyskirjan pedon luku. Paavola ei tietysti tarjoa yhtään mielekästä lähdettä tai kuvaa väitteensä perusteeksi (mikä saattaisi johtua siitä, ettei paavilla koskaan ole ollut moista tiaraa).

Paavola ei myöskään kerro, miksi Ilmestyskirjan arvoitus olisi jäänyt sen ensimmäisen ja toisen vuosisadan lukijoille merkityksettömäksi, jos kerran luku oikeasti viittasi vuosisatoja myöhemmin ilmestyvään paaviin. Hän ei luonnollisesti myöskään näe profeetalliseksi sitä, että 666 on myös adventismin perustajan Ellen G. Whiten nimen lukuarvo, eikä ensimmäisen vuosisadan ratkaisua (keisari Nero, jonka lukuarvo myös 666) oteta lainkaan huomioon.

Pakanauskontomyytit

Seuraavaksi Paavola esittää teoriansa siitä, kuinka katolisuus on toisinto kaikenlaisista vääristä pakanauskonnoista. Hän ei luonnollisesti viittaa yhteenkään varhaisilta vuosisadoilta peräisin olevaan alkuperäislähteeseen ja sivuuttaa kokonaan katolisuuden juutalaisuuteen ja apostoliseen kristillisyyteen juurtuvat perusteet. Herää myös kysymys, miksi Paavola hyväksyy pakanateoriat katolisuuden kohdalla, mutta ei kristinuskon kohdalla, sillä samat väärät hypoteesit on esitetty myös Jeesuksen ja Pyhän Hengen jumalallisuudesta (ks. esim. Jehovan todistajien kirjallisuus) ja Jeesuksen asemasta Jumalan Poikana (ks. esim. moderni liberaaliteologia: Räisänen, Kuula yms.)

Seuraavaksi Paavola toistaa toisen adventismista tutun harhakäsityksen, jonka mukaan keisari Konstantinuksen kääntyessä kristinuskoon syntyi Rooman katolinen kirkko, joka pikku hiljaa tuli täyteen pakanallisia oppeja kuten auringonjumalanpalvonnasta periytynyt sunnuntaijumalanpalvelus. Hän ei ota huomioon dokumentoitua sunnuntain viettoa jumalanpalveluspäivänä apostolien ajoista asti. Perustavanlaatuiset historialliset faktat kuten valtionkirkon syntyminen 390-luvulla eikä 310-luvulla ovat Paavolalta hukassa.

Opin kehitystä

Paavola kirjoittaa, että myös “osa alkuseurakunnasta” lankesi Rooman katoliseen kirkkoon. Herää kysymys, mihin uskollinen jäännös alkuseurakunnasta jäi, ja missä meillä on todisteet heidän olemassaolostaan ja opistaan? Paavola ei tietenkään tarjoa yhtään viittausta varhaisiin lähteisiin.

Seuraavaksi Paavola esittää antikatolisten vapaiden suuntien edustajien suosiman listan katolisen kirkon opin kehityksestä monesti hatusta vedettyine vuosilukuineen. Alla seuraa esitys listan virheistä vuoteen 400 asti. Koko listan läpikäyminen on turhaa, sillä sama taso jatkuu loppuun asti. Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, ettei Paavolan argumentointi ansaitse luottamusta alkuunkaan.

v. 312 jKr. Keisari Konstantinus “kääntyi kristinuskoon” ja istutti siemenen, josta syntyi Rooman katolinen kirkko. Tosiasiassa katolisen kirkon siemenen istutti Jeesus Pietarille, Pietarin seuraaja Ignatios kutsui kirkkoa katoliseksi jo 100-luvulla, Ireneus kirjoitti 180-luvulla Rooman kirkon olevan ensisijainen Pietarin ja Paavalin tähden ja että kaikkien uskovien on yhdyttävä siihen, jne. Tästä kaikesta Paavola vaikenee tai on tietämätön.

375 alkoi enkeleitten ja kuolleiden pyhimysten palvonta. Mihinköhän varhaiseen lähteeseen tämä tieto perustuu? Enkelien ja pyhien palvonta on aina ollut kiellettyä, ja on sitä edelleen. Pyhien esirukousten pyytäminen on sen sijaan dokumentoitu jo katakombeissa, kun kristittyjä vielä vainottiin.

378 Rooman piispa Damascus peri keisarilta arvonimet Vicarius Christi ja Pontifex Maximum. Ensinnäkin piispan nimi oli Damasus ja Pontifex saa maskuliinimuotoisen määreen Maximus. Toiseksi ei ole mitään todisteita siitä, että keisari Konstantinus tai paavi Damasus olisivat vielä käyttäneet paljon myöhempää titteliä Vicarius Christi.

380 kristinuskosta tehtiin Rooman valtion virallinen uskonto, näin syntyi katolinen kirkko. Itse asiassa 380 keisari Theodosius kastettiin, kun taas kristinusko tuli valtionuskonnoksi vasta 390-luvun puolella. Jo olemassaollut katolinen kirkko sai virallisen aseman, mutta kirkon syntymisen kanssa tapahtumalla ei ollut mitään tekemistä.

381 alkoivat epäviralliset rukoukset Neitsyt Marialle, Jumalan äidille ja taivaan kuningattarelle. Paavola on tietoinen Sub tuum praesidium-rukouksesta, mutta ei selvästikään sen iästä. Se oli osa kristillistä hartautta viimeistään vuonna 250, ja on sitä edelleen. Rukous alkaa sanoin: “Sinun turviisi pakenemme, pyhä Jumalansynnyttäjä”, Paavola siteeraa sitä katolisuusartikkelissaan.

354 alettiin viettää joulua Raamatun vastaisesti, ja 394 alettiin viettää jokapäiväistä messua, ja samalla vietettiin ensimmäinen Mass of Christ (Christmas) - joulumessu. Paavola tuskin tuntee teoriaa, jonka mukaan pakanat kopioivat juhlansa kristityiltä eikä toisinpäin. Hän ei myöskään näytä tuntevan 200-luvun patristista todistusaineistoa päivittäisestä eukaristiasta.

400 Vulgata tuli kirkon viralliseksi Raamatuksi. Ongelma tässä on se, että Hieronymus ei ollut vielä edes kääntänyt Vulgataa loppuun vuonna 400. Virheet aivan perusfaktoissa, jotka saisi hetkessä selville vaikkapa Wikipediasta (ellei kiinnostusta tai aikaa ole tieteellisempien akateemisten lähteiden tutkimiseen), vievät Paavolalta kaiken uskottavuuden.

Kutsun ja kehotan Paavolaa vetämään virheelliset tietonsa pois julkisuudesta ja tunnustamaan kirkkohistoriallisten argumenttiensa epäpätevyyden.

Kesämenojen takia viikkoja on päässyt kulumaan ilman postauksia, joten nyt on syytä ottaa kiinni ja viedä eteenpäin karismaattisuustutkiskelua tutustumalla helluntailaisuuden/karismaattisuuden synnyttämään antikatolisuuteen. Adventistien ja Jehovan todistajien ohella helluntailaiset/karismaattiset piirit lienevät Suomessa suotuisinta maaperää katolisvastaisuudelle. Monet eivät kuitenkaan ole tuoneet tuntemuksiaan julki, syystä tai toisesta.

Petri Paavola on kuitenkin poikkeus. Hän on ilmaissut nettisivuillaan vahvat katolisvastaiset tuntemuksensa useissa artikkeleissa. Saatavilla olevat biografiset tiedot eivät ole kovin laajat, mutta tietojeni mukaan Paavola on eronnut helluntailaisuudesta ja toimii itsenäisenä karismaatikkona, pitää sapattia pyhäpäivänä ja kastaa ihmisiä Herran Jeesuksen nimeen. Tässä artikkelisarjassa vastaan Paavolan katolisuutta vastaan esittämiin argumentteihin tai syytöksiin.

Yleisiä huomioita

Paavolalla on sama erikoinen ongelma kuin monilla karismaattisista tai vapaiden suuntien seurakunnista peräisin olevilla kristityillä. Häneltä puuttuu kyky ilmaista asioita perustellusti, ytimekkäästi ja johdonmukaisesti, niin että moniin asioihin vastaaminen käy hyvin vaikeaksi, kun ei oikein tiedä, mistä asiaan voisi tarttua.

Paavolan kirjoitukset ovat pitkiä litanioita ilman selvää kappalerakennetta, raamatunkohtia runsaasti siteerattuna ilman sen syvempää analyysiä, tekstiä tekstin perään ilman viitteitä, toteamuksia ilman perusteita, paljon alleviivauksia, lihavointeja ja huutomerkkejä, vähän sisältöä.

Tämän lisäksi Paavola tekee jatkuvasti aivan perustavanlaatuisia virheitä. Sekä hänen tietonsa katolisuudesta että hänen argumenttiensa logiikka ovat vakavasti puutteellisia. On syytä kysyä, kuinka tosissaan pitäisi ottaa karismaattisen kristillisyyden kritiikki, jos sen pääargumentit vääristelisivät karismaattista kristillisyyttä ja perustuisivat aivan epäolennaisiin raamatullisiin huomioihin.

Esimerkiksi: “Karismaatikot palvovat Raamatun lehtiä ja uskovat Raamatun antavan vastauksen jokaiseen mahdolliseen kysymykseen”, “he luulevat musiikin tekevän ihmisestä pyhän”, “he ovat pahoja, kun he kokouksissaan kaatuvat taaksepäin, koska pahat Jeesuksen vangitsijatkin kaatuivat taaksepäin”. Suurin piirtein samalla tasolla liikkuvat monet Paavolan argumentit katolisuutta vastaan.

Kun Paavola kirjoittaa katolisuuden ja “väärän karismaattisuuden” yhteydestä, hän perustaa kirjoituksensa adventistien julkaisuun, Leo Melleriin ja Chick Publicationsiin, joka on ehkä vähiten vakavasti otettava antikatolinen julkaisija Yhdysvalloissa (argumentit tyyliä “Vatikaanissa on iso tietokone, jossa on kaikkien protestanttien nimet, jotta katolinen kirkko voisi vainota heitä”).

Mitä on ajateltava karismaattisesta antikatolisuudesta, jos sen kiinnostus todenmukaisuutta kohtaan on näin vähäistä? Eikö Paavolan ja kumppanien tulisi ensin ottaa selvää parhaasta mahdollisesta katolisesta teologiasta ja raamatullisesta apologetiikasta, ja ehkä sitten kritisoida sitä, jos se vieläkin vaikuttaa harhaoppiselta? Tosiasiassa he tuskin ovat koskaan lukeneet raamatullista katolista puolustusta opeista, joita he kritisoivat - sen sijaan he perustavat tietonsa toissijaisiin antikatolisiin lähteisiin.

Koska tämänkaltainen materiaali on kuitenkin monien helluntaitaustaisten ennakkoluulojen takana, se ansaitsee perusteellisen käsittelyn ja vastauksen, vaikka moniin esitettyihin argumentteihin onkin jo vastattu tämän sivuston pysyvissä artikkeleissa. Seuraavissa osissa perehdytään Paavolan esittämiin konkreettisiin syytöksiin katolista kirkkoa vastaan.

Viikon leiritauon jälkeen palaamme taas hetkeksi helluntailaisen ja uuskarismaattisen kristillisyyden pariin. On todettava, että näiden suuntausten työssä ja jäsenissä on paljon hyvää, oikeaa ja pyhää. Katolilaisella ei pitäisi olla mitään sitä vastaan, että Jumalan sanaa ja henkilökohtaista uskoa pidetään arvossa, että ihmisen vapaus tunnustetaan, että armolahjoja rukoillaan ja käytetään ja että evankeliointi otetaan tosissaan.

Kirkon vastalauseet nousevat esiin vasta sitten, kun muita apostolisen uskon osa-alueita väheksytään joidenkin itsessään kenties hyvien asioiden tähden. Kun sakramentit tai traditio kielletään, kun parantumisesta ja menestyksestä tehdään normi tai kun pyhitysteologiaan tuodaan uusia vaatimuksia. Tässä artikkelissa käydään lyhyesti läpi muutamia yleisiä tulkintavirheitä, joista on hyvä olla perillä.

Roomalaiskirjeen runtelua

Roomalaiskirje on protestanttien suosikkikirje. Heidän mielestään katolinen kirkko ei osaa lukea sitä eikä seuraa sen oppia. Ironista tässä on se, että tämä kirje on nimenomaan suunnattu Rooman kirkolle, ja katolinen kirkkohan on “Rooman kirkko” - apostolien ajoista asti Pietarin istuimella on luettu Roomalaiskirjettä. Mitäs jos kirjeen vastaanottaja sittenkin olisi se, joka tuntisi kirjeen sisällön, kun taas sen uudelleentulkitsijat olisivatkin väärässä? Tutkitaanpa muutamaa esimerkkiä.

Room. 3:10: “Ei ole yhtään vanhurskasta”. Joskus tämä tulkitaan absoluuttisesti niin, että teoilla ei voi olla mitään sijaa pelastuksessa, koska yksikään ihminen maailmassa ei ole vanhurskas, joten vaikka kuinka joku yrittäisi tehdä hyvää, hän ei voi onnistua olemaan vanhurskas.

Tämän tulkinnan ongelma on siinä, että Raamattu puhuu useassa kohtaa vanhurskaista ihmisistä ja viittaa tällä ilmauksella heidän elämäntyyliinsä eikä Kristuksen vieraaseen vanhurskauteen. Tärkeimmät esimerkit tulevat juuri niistä psalmeista, joita Paavali Room. 3:ssa siteeraa. Paavalin tarkoitus Room. 3:ssa ei ole osoittaa, ettei teoilla voi olla mitään tekemistä pelastuksen kanssa, vaan että juutalaisetkin tarvitsevat Jeesusta, sillä he ovat pakanoiden tavoin tehneet syntiä ja että Vanha testamentti todistaa tästä, koska se on suunnattu juutalaisille (Room. 3:9, 3:19).

Room. 10:10: Suun tunnustus tuo pelastuksen. Tästä pelastussanomasta on joissain piireissä tehty lain käsky, kun jae tulkitaan niin, että pelastuakseen on tunnustettava uskostaan suullisesti - joissain tapauksissa kaikille ystäville, työtovereille ja vastaantulijoille. Tämä on kaukana Paavalin seurakunnan kastetunnustuksesta “Jeesus on Herra”, josta tässä on kyse (ks. Room. 10:9, 10:13, Ap.t. 22:16).

Room. 11:29: Jumala ei kadu armolahjojaan. Tätä jaetta käytetään joskus irrallisena todistejakeena siitä, että Jumala ei ota pois esimerkiksi kielilläpuhumisen tai parantamisen armolahjaa. Kuka tahansa kontekstin lukeva voi kuitenkin ymmärtää, että kysymys on juutalaisten asemasta pelastushistoriassa eikä mistään henkilökohtaisista armolahjoista. Jumala ei ole katunut sitä, että valitsi Israelin vanhassa liitossa, koska hän yhä aikoo kutsua ja pelastaa joitain juutalaisia (Room. 11:1, 11:5, 11:25-28).

Apostolien tekojen avunhuuto ja Korinttilaiskirjeen kipu

Ap.t. 2: Pyhä Henki laskeutui voimallisesti uskoviin. Tätä pidetään merkkinä “Hengen kasteesta”, joka on sekä uskoontulosta että vesikasteesta erillinen tapahtuma. Jeesus lupasi toisen puolustajan, ja vaikka opetuslapset uskoivatkin Jeesukseen, heiltä puuttui Henki. Ap.t. 2 ei kuitenkaan missään sano tämän pelastushistoriallisen erikoistapauksen kuuluvan jokaiselle uskovalle kaikkina aikoina. Jo Ap.t. 2:38:ssa Pietari selittää tästedes kasteen välittävän Pyhän Hengen, eikä teksti kerro kastettujen kokeneen mitään erikoisia merkkejä.

Ap.t. 8:15-17: Uskovat saavat Pyhän Hengen näkyvästi. Tätä pidetään lopullisena todisteena siitä, että Ap.t. 2:n tapahtumat pätevät myöhempiinkin kristittyihin - uskovien edellytettiin saavan vielä erillinen Pyhän Hengen kaste, jonka merkkinä on usein kielilläpuhuminen. Tämän tulkinnan kannattajat uskovat, että jokainen Jeesukseen uskova on saanut Pyhän Hengen (1. Kor. 12:3) mutta tarvitsee sen lisäksi henkikasteen. Ap.t. 8:15-17 puhuu kuitenkin Hengen saamisesta eikä Hengellä kastamisesta, joten tulkinta ei toimi. Katolinen tulkinta näkee tässä vahvistuksen sakramentin. Mistään kielilläpuhumisen merkistä teksti ei puhu.

1. Kor. 12:13: Meidät kaikki sama Henki on kastanut yhdeksi ruumiiksi. Jälleen tässäkin kohdassa helluntailaisen tulkinnan kielenkäyttö on päinvastainen kuin Raamatun. Jos Hengen suorittama kaste ei ole sama kuin uskontulossa tapahtuva Hengen saaminen, tällöin Henki ei ole kastanut kaikkia uskovia vaan vasta jotkut. Paavali kuitenkin sanoo Hengen kastaneen meidät kaikki.

Helluntailaisuus ja (ns. kolmannen aallon) karismaattisuus on yksi hajanaisimpia kristillisiä ilmiöitä. Kun uskon perusteena on “yksin Raamattu”, kaikenmoiset opit ja riidat repivät seurakuntia hajalle. Yksi häkellyttävimmistä esimerkeistä on menestysteologia ja siihen läheisesti liittyvä Uskon sana (Word of Faith) - teologia/liike. On jälleen syytä huomauttaa, että suinkaan kaikki helluntailaiset eivät allekirjoita tässä artikkelissa käsiteltäviä oppeja, ja monet ovat jopa ansiokkaasti vastustaneet niitä.

Menestysteologiset virtaukset ovat kuitenkin kristillisyydessä eniten kotonaan juuri karismaattisissa seurakunnissa. Joitain Suomessa vaikuttavia esimerkkejä ovat (eri astein ja määrin) Elämän Sana (Livets Ord), Elävä Sana ja Nokia-Missio. Kristillinen tiede-niminen pseudokristillinen uskonto sisältää myös samansukuisia ajatussuuntia, ja itse asiassa Uskon sana-teologia saikin sieltä vaikutteita. Kuten niin monet muutkin uudet uskonnolliset villitykset, kaikki mainitut ovat peräisin 1800-1900-lukujen Yhdysvalloista. Se näkyy myös ongelmallisissa opinkohdissa.

Terveys ja parantuminen

Edellä kuvattujen suuntausten ominaispiirteinä voidaan pitää kahta keskeistä menestysteologista ajatusta, nimittäin vaurautta ja terveyttä. Uskovan tulisi siis parantua sairauksista ja saada kaikenlaisia ajallisia siunauksia. Molempien ajatusten raamatulliset perustelut ovat äärimmäisen heikot (yleensä ne ovat Vanhan testamentin kohtia, jotka eivät mitenkään liity uuteen liittoon tai sitten vertauskuvallisesti paremmin tulkittavissa olevien kohtien literalistista tulkintaa, esim. 5. Moos. 8:18, 28:1-12; Jes. 53:5; Joh. 10:10, 2. Kor. 8:9), ja oppi selittyykin paljon paremmin amerikkalaisen yhteiskunnan ideaalien pohjalta.

Apostolit eivät selvästikään julistaneet terveyden eikä vaurauden evankeliumia, pikemminkin päinvastoin - ja juuri päinvastaista evankeliumia myös katolinen kirkko julistaa. Mitä sairauksiin tulee, Paavali itse kirjoitti, että häntä vaivasi ”ruumiillinen heikkous” (Gal. 4:13). Hän kertoi myös jättäneensä Trofimoksen Miletokseen hänen sairautensa vuoksi (2. Tim. 4:20). Timoteusta Paavali kehotti parantamaan vaivansa lääketieteellisin eikä uskonnollisin keinoin: ”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin.” (1. Tim. 5:23)

Kristus ei kärsinyt puolestamme siksi, ettei meidän enää tarvitsisi kärsiä, vaan siksi, että voisimme hänen kanssaan muuttaa kärsimyksen lunastavaksi todellisuudeksi. Paavali kirjoitti tästä usein: “jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän” (Room. 8:17) ja “iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta” (Kol. 1:24). [Ks. myös. Hepr. 12:7-11, Fil. 3:10, 1. Kor. 11:24-28]

Vauraus vai vaatimattomuus?

Entä vauraus? Menestysteologian kannattajat yrittävät joskus pukea oppinsa kauniiksi kristillisen hyväntekeväisyyden harjoituksprojektiksi, mutta Kristuksen sanoma oli radikaalisti erilainen. Hän ei julistanut autuaiksi rikkaita, vaan köyhiä (Luuk. 6:20). Rikkaille hän sanoi: “Mutta te rikkaat - voi teitä! Te olette jo onnenne saaneet.” (Luuk. 6.24) Jeesuksen kutsu kuuluu: “Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille.” (Matt. 19:21) Jumalallinen kommentaari julistaa: “Totisesti: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan.” (Matt. 19:23)

Vaikuttaa aivan siltä, että jo Uuden testamentin aikana liikkeellä oli menestysteologeja - Paavali nimittäin varoittaa ihmisistä, “jotka ovat menettäneet järkensä ja kadottaneet totuuden ja pitävät uskontoa vain tulolähteenä” (1. Tim. 6:5). Hän jatkaa opetustaan rikkaudesta (1. Tim. 6:6-9) seuraavasti: “Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä. Ne, jotka tahtovat rikastua, joutuvat kiusaukseen ja lankeavat ansaan, monenlaisten järjettömien ja vahingollisten halujen valtaan, jotka syöksevät ihmiset tuhoon ja perikatoon.”

Muita outoja oppeja

On tosiaan järkyttävää nähdä suurten ihmismassojen myyvän sielunsa niin päivänselvästi evankeliumin vastaiselle evankeliumille. Niin kuin eksytyksiin tavallisestikin, niin myös tähän harhaan liittyy monia hyvin outoja ja vielä loukkaavampia oppeja. Eräs näistä on ns. JDS-oppi, jonka mukaan Jeesuksen ruumiillinen kuolema ei riittänyt, vaan hänen tuli kuolla myös hengellisesti eli joutua helvettiin. Tämä noussee luonnollisesti jo reformaattoreiden käsityksestä siitä, että Jeesukselle luettiin ihmiskunnan synnit ja hän täten kärsi niiden syyllisyyden ja rangaistuksen. Syntien rangaistushan on helvetti.

Patmos-lähetyssäätiön Pasi Turunen on kritisoinut JDS-oppia melkoisen ansiokkaasti blogissaan, joten viittaan lukijat tähän artikkeliin, joka Raamatun tavoin osoittaa, että lunastuksemme on Jeesuksen veressä - hänen kärsimyksensä ja kuolemansa riittivät. Muita asiaan liittyviä ihmeellisiä oppeja, joiden raamatullinen kritisointi tuskin on edes tarpeellista, ovat Jeesuksen muuttuminen osalliseksi Saatanan luonnosta ja uudestisyntyminen helvetissä, Aadamin luominen Jumalan vertaiseksi olennoksi sekä uskovien jumaluus.

Ehkäpä tämä toimii pienimuotoisena herätyksenä niille, jotka ovat eläneet autuaan tietämättöminä siitä, kuinka vaarallisiin äärimmäisyyksiin karismaattisissa piireissä saatetaan helposti ajautua. Toisaalta toivon tämän myös varoittavan niitä, jotka ovat olleet tekemisissä menestysteologian kanssa. Vastauksia on syytä etsiä suoraan Raamatun alkuperäisestä sanomasta sekä varhaisen kristillisyyden tulkinnasta, ei suinkaan modernien The American Dreamin sokaisemien (vaikka kuinka viehättävien) julistajien opeista.

Tällä viikolla tutkinnan kohteena ovat helluntailaisuuden perustukset ja perusteet. NetMission-sivustolla luetellaan helluntailaisen uskon pääkohdat, ja tässä esitetään niistä kriittinen analyysi.

Alussa helluntailaisuus määritellään protestanttiseksi “viiden uskonpuhdistuksen periaatteen” nojalla. Mainitut periaatteet eivät kuitenkaan olleet reformaattorien viisi periaatetta - lähempänä olisivat sola scriptura, sola fide, sola gratia, solus Christus ja soli Deo gloria. Seuraa pieni katsaus epäselviin kohtiin.

Kohdassa 1. unohdetaan, että reformaattorit arvostivat traditiota mutta pitivät Raamattua ainoana erehtymättömänä ja sitovana ohjeena - ero on huomattava ja johtaa hyvin suuriin opillisiin ongelmiin. Kohdassa 3. ensimmäinen lause on kaikkien kristittyjen hyväksymä, koska se tulee suoraan Raamatusta. Toinen lause taas on hupaisa siinä mielessä, että suurin uskonpuhdistaja itse ei allekirjoittaisi sitä - Luther ja luterilaiset tunnustavat, että kaste välittää vanhurskauttavan armon.

Kohta 4 on aluksi jälleen täysin katolisesti tulkittavissa, mutta sitten seuraa katolisen uskon torjuminen rakentamalla olkinukke eli esittämällä katolinen oppi virheellisesti. Messu ei toista Kristuksen uhria, Maria ja pyhimykset eivät ole välimiehiä Kristuksen tavoin vaan uskovien tavoin (esirukous). Viides kohta on alun jälkeen epäselvä, seurakuntaa tai siihen kuulumista ei määritellä tyydyttävästi.

Mitä Raamattu opettaa? Kuka on tosiuskova?

Näkisin helluntailaisuudessa olevan kaksi hyvin perustavanlaatuista ongelmaa. Ensimmäinen liittyy Raamatun asemaan uskon ainoana lähteenä ja toinen seurakuntaoppiin. NetMission opettaa näistä: “Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen innoituksesta syntynyt Jumalan sana ja oppimme ainoa perusta… Seurakunta on Kristuksen perustama ja johtama, apostolien opetukselle rakennettu uskovien yhteisö. Kaikki uskovat kaikkialla ja kaikkina aikoina kuuluvat yhteen ja yhteiseen seurakuntaan, joka näkyvällä tavalla ilmenee paikallisseurakuntana.”

Ensimmäinen ja suurin ongelma tulee esiin jo ensimmäisessä lauseessa, joka kumoaa koko helluntailaisuuden saman tien. Onko Pyhä Raamattu helluntailaisen opin ainoa perusta? No, mihin perustuu tämä ensimmäinen helluntailaisen uskon opinkohta, että Raamattu on uskon ainoa ohje? Raamattuun vai reformaation periaatteisiin? Jokainen Raamatun tunteva valitsee jälkimmäisen, joten helluntailaisen opin perusta ei olekaan ainoastaan Raamattu, vaan lisäksi reformaation periaatteet.

Seuraava opinkohta toteaa: “On yksi, iankaikkinen Jumala kolmessa persoonassa: Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Jumala on taivaan ja maan luoja.” Mistä tämä oppi on peräisin? Konstantinopolin kirkolliskokouksesta vuodelta 381. Ei sillä, ettei oppi olisi raamatullinen, mutta Raamattu ei moista määritelmää anna - ja kuten ykseyshelluntailaiset ja unitaarit osoittavat, yksin Raamatun perusteella Raamatun voi tosissaan uskoa opettavan jotain aivan muuta Jumalasta. Siispä Raamattu, reformaatio ja varhaisen katolisen kirkon auktoriteetti.

Huomaamme siis, kuinka helluntailaisen on aivan mahdotonta antaa järjellistä perustetta sille, että juuri hänellä on tosi usko - että hän panee toivonsa siihen, mikä oikeasti on totta. Helluntailainen voi vedota vain omaan kokemukseensa (samoin tekevät mormonit ja monet muut) tai Raamatun todistukseen (samoin tekevät Jehovan todistajat, adventistit, luterilaiset, kalvinistit yms) - mutta todellisuudessa kyseessä on vain oma subjektiivinen mielipide.

Katolisella kirkolla sen sijaan on historian faktinen todistusaineisto puolellaan - Kristus nousi kuolleista ja jätti jälkeensä kirkon, joka on kasvanut ja levinnyt läpi vuosisatojen ja loistaa olemassaolollaan ja julistuksellaan edelleen todistaen Jumalan uskollisuudesta. Koska helluntailaisuus ei voi hyväksyä tätä, sen on turvauduttava aivan toisenlaiseen kirkko-oppiin, joka herättää paljon kysymyksiä.

Tyypillinen helluntailainen ajattelutapa on, ettei kirkkokunnalla ole väliä, kunhan uskoo Jeesukseen Herrana ja Vapahtajana. Tällainen ihminen pelastuu ja kuuluu tosi Kristuksen seurakuntaan ja ruumiiseen. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen, miksi apostolit eivät sanoneet samaa gnostilaisista ja ympärileikkaajista, jotka samoin tunnustivat Jeesuksen Herraksi ja Vapahtajaksi. Miksi eriseuraisuus tai lahkolaisuus on syntiä, jos kaikki paikallisseurakunnat ovat itsenäisiä?

Jokainen ajattelee olevansa tosiuskova, koska jokainen on itsensä kanssa samaa mieltä. Kukaan ei ajattele olevansa lahkolainen tai eriseuralainen, koska jokainen on itsensä kanssa samaa mieltä. Mutta Kristus on jättänyt meille oman mielipiteensä, Pyhä Henki on ilmoittanut ja ilmoittaa jatkuvasti Jumalan tahdon, ja jokaisen on annettava suostumuksensa sille, minkä apostolit ja heidän seuraajansa ovat eteemme asettaneet.