Archive for the ‘Teologia’ category

Viides herätysliike ja Eero Junkkaala

26.9.2016

Pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jota ei malttanut olla lukematta heti loppuun. Hotkin 200-sivuisen kirjan kahdessa päivässä. Kyseessä on TT Eero Junkkaalan, Suomen teologisen instituutin entisen (ja ensimmäisen) pääsihteerin kirja Viides herätysliike – Näin minä sen näen (Kirjapaja 2016).

Voin kyllä kuvitella, että ihan jokaista suomalaista tämä kirja ei välttämättä viihdytä. Se on pitkä liuta erilaisten kristillisten herätys- ja lähetysjärjestöjen syntyhistorioita, siinä on hieman epäloogisia kronologisia ja temaattisia hyppäyksiä, ja se sekoittaa häikäilemättä henkilökohtaista kerrontaa ja kirkkohistoriallista asiatekstiä. Suomen kirkollisesta ja uskonnollisesta kentästä kiinnostuneille kirja on kuitenkin herkkupala.

Mikä viides herätysliike?

Herätysliikkeitä olen tällä blogilla käsitellyt jo kerran jos toisenkin, ja pienenä kertauksena vain todettakoon, että viides herätysliike eli viidesläisyys saa nimensä siitä, että se on viides suuri luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike Suomessa neljän vanhemman eli rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden lisäksi. Viidesläisyyden kantaisä on Urho Muroma, joka tuli herätykseen Helsingin Johanneksenkirkossa vuonna 1912.

Urho Muromasta tuli ”eräänlainen Suomen kirkon puolivirallinen herätyssaarnaaja” (s. 44), ja hänen kokouksensa vetivät suuria ihmisjoukkoja. Muroma perusti Herää Valvomaan -lehden (nyk. Elämä) pitääkseen yhteyttä uskoon tulleiden kuulijoidensa kanssa. Vuonna 1945 Muroma kumppaneineen perusti Kauniaisiin Raamattuopiston, joka järjestää mm. teologisia opintopäiviä ja julkaisee kirjoja (Perussanoma).

Eero Junkkaala ja hänen veljensä Timo ovat toimineet Raamattuopiston palveluksessa, ja kirja katsookin viidesläisyyttä jossain määrin Raamattuopiston näkövinkkelistä. Ensimmäinen tärkeä pointti on, että Raamattuopisto on irtaantunut perustajaisänsä omaperäisemmistä näkemyksistä (esim. että uudestisyntyminen kasteessa on saatanallinen valhe) ja profiloitunut teologialtaan luterilais-pietistiseksi.

Toinen tärkeä pointti on ero suurimpaan viidesläiseen järjestöön eli Kansanlähetykseen, jolla on Kansanlähetysopisto Hausjärven Ryttylässä ja Uusi Tie -lehti ja kustannus. ”Kansanlähetys kaappaa viidesläisyyden” kuuluu eräs paljon puhuva alaotsikko. Tämän jälkeen kerrotaan siitä, kuinka Kansanlähetys jakaantui ja syntyi lähetysjärjestö Kylväjä, keulahahmona Olavi Peltola. Sitten on vielä KRS, OPKO ja Sansa omine historioineen.

Teologisia kontroversseja

Kirjan perusteella viidesläisten järjestöjen välisissä eroissa on osin ollut kyse valtapolitiikasta, osin teologisista painotuseroista. Amerikkalaisvaikutteinen pyhityskristillisyys on törmännyt luterilaiseen uskonvanhurskauteen (”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas”, jne.) ja ratkaisukristillisyys vanhakirkolliseen kasteteologiaan. Junkkaala myöntääkin, etteivät viidesläiset ole oikein osanneet ratkaista kasteen ja uskon välisen suhteen ongelmaa.

”Ylipäätään opetuksemme sakramenteista on aika ohutta. Pietistisen sisäisen uskonelämän korostus painottuu ulkonaisia merkkejä enemmän. Olisiko henkilökohtaisen uskon vaatimus syrjäyttänyt uskon objektiivisen puolen? Olemmeko sittenkin vaatimassa itseltämme jotain, jota Jumala ei vaadi?” (s. 128-129)

Junkkaala kertoo näkemyksensä laajentuneen ulkomailla. ”Meillä Suomessa tiedetään tarkalleen, ketkä ovat meikäläisiä, ja muut ovat sitten heikäläisiä, eivät ihan tarkalleen oikeaoppisia mutta vähän sinne päin.” Maailmalla näyttää aika erilaiselta: muslimeja, buddhalaisia, hinduja ja animisteja, kristittyjä 2,4 miljardia, joista luterilaisia vain 75 miljoonaa. Tämä opetti ainakin Junkkaalaa näkemään koko kristikunnan ”meikäläisinä”. (ks. s. 118)

Nuoruusvuosinaan Junkkaala kertoo tietäneensä tarkkaan, kuka oli uskossa ja kuka ei – kappalainen kyllä, kirkkoherra ei, jne. Vuosikymmenten kokemukset ovat muovanneet hänestä avoimen keskustelijan, joka pitää kiinni viidesläisestä vakaumuksestaan mutta yrittää aidosti kuunnella ja kunnioittaa toisinajattelevia. Kirjasta käy ilmi, kuinka jotkut viidesläiset ovat leimanneet hänet takinkääntäjäksi ja alkaneet pitää häntä ei-toivottuna opettajana.

Junkkaalan teologiset kontroverssit kiteytyvät kolmeen kohtaan: hän on hylännyt nuoren maan kreationismin ja hyväkyy evoluution, hän suostuu tekemään yhteistyötä naispappien kanssa, ja kaiken kukkuraksi hän piti luennon Lähetysseuran juhlilla, jossa työhön siunattiin miespari. Junkkaala ei käyttänyt ”tuhannen taalan paikkaa sanoa synti synniksi” (ikään kuin se olisi auttanut), vaikka mainitsikin olevansa surullinen joistain SLS:n ratkaisuista.

Erimielisyyksiä ja yhteistyötä

Junkkaala kirjoittaa, että Jumala voi saada hyvää aikaan ihmisten pahasta, ja syntisistä riidoista ja jakaantumisista huolimatta viidesläisyys on pystynyt toteuttamaan monia hienoja projekteja yhtenä rintamana. Junkkaala itse oli perustamassa ja johtamassa laajan herätysliikerintaman toteuttamaa Suomen teologista instituuttia (STI), joka keräsi alkuaikoina valtavan määrän teologian opiskelijoita luennoilleen.

Myöhemmin STI on joutunut ahtaaseen paikkaan. Junkkaala olisi toivonut, ettei kielteistä naispappeuskantaa erikseen merkitä perustamisasiakirjaan, mutta vastakkainen kanta voitti. Nyt naispappeuden vastustajat ovat marginalisoituneet, heitä ei enää vihitä papeiksi, ja jos he lähtevät opiskelemaan teologiaa, he päätyvät helposti Luther-säätiön eli Lähetyshiippakunnan papeiksi.

Junkkaalan kirja selvitti hyvin viidesläisten naispappeuden vastustajien ja lähetyshiippakuntalaisten välisen eron. Viidesläisyyteen mahtuu teologisesti hyvin erilaista väkeä. Monilla on matalakirkollinen näkemys, jossa virkaa ei pidetä kovin keskeisenä asiana, ja siksi naispappeuskysymys jää toisarvoiseksi. Monet viidesläiset eivät halua jättää kirkkoa eivätkä hyväksy omien piispojen ja pappien vihkimistä.

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten naispappeuskysymys vaikuttaa eri lailla eri tasoilla. Esimerkiksi Kansan Raamattuseura (KRS) ei voinut lähteä mukaan STI:hin naispappeuskannan takia, mutta sen sijaan uudessa herätysliikeväen yhteisessä mediaprojektissa Seurakuntalainen.fi:ssä KRS on ilomielin mukana. Niin kuin ovat myös helluntailaiset, Radio Dei ynnä muut.

Katolis-ekumeeninen loppulause

Kirjassa ei varsinaisesti mainita mitään katolisuudesta. Eeron veli Timo on puhunut enemmän viidesläisyyden suhteesta roomalaiskatolisuuteen, mm. viime keväänä Academicum Catholicum ry:n luentoillassa. Tunnetusti on käyty pitkä matka Muroman antikatolisista saarnoista siihen, että Raamattuopisto julkaisi kaksi paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jeesuksesta.

Viime torstaina Eero Junkkaala seurasi veljeään ja luennoi samaisen AC:n 80-vuotisjuhlassa Raamatun arkeologiasta. Pyhän maan kaivauksilla hän on usein saanut tehdä yhteistyötä katolilaisten kanssa. Jeesuksen julkisen toiminnan kotikaupungin Kapernaumin kaivauksista puhuessaan Junkkaala totesi, että Jeesus oli mitä todennäköisimmin Pietarin alivuokralainen. Siihen totesin, että nyt puuttuu enää ekklesiologinen sovellutus!

Junkkaala kirjoittaa, ettei voi mitään sille, että viime aikoina Raamatusta on hyppinyt entistä enemmän silmille jakeita, jotka käskevät kristittyjä rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan sekä elämään sovussa ja yhteisymmärryksessä. Hänestä on kehittynyt sillanrakentaja, joka ei halua tehdä numeroa omasta raamatullisuudestaan, vaan jättää lopulliset tuomiot Jumalan asiaksi.

Omassa kokemuksessani on paljon samaa kuin Junkkaalan kokemuksessa. Olen viimeiset vuodet yrittänyt olla katolis-luterilaisessa kontekstissa jotain samaa kuin Junkkaala viidesläis-luterilaisessa kontekstissa. Jotkut pitävät tällaista avoimuutta epäilyttävänä liberalismina tai takinkääntämisenä. Näin lienee joka porukassa, eikä sille kai voi mitään.

Junkkaala muistuttaa omaa väkeään siitä, etteivät herätysliikkeet tuoneet Jumalan valtakuntaa Suomeen. Se tuli tänne jo reilu 800 vuotta sitten (katolisen kirkon mukana). Tämä on hieno muistutus reformaation merkkivuoden kynnyksellä. Ehkä tuleva vuosi voisi olla myös entistä perusteellisemman viidesläis-katolisen dialogin vuosi.

Täyteen ykseyteen tarvitaan kuitenkin vielä varmasti muutama vuosisata ja jokunen konsiili. Miltähän mahtaisi näyttää Vatikaani vitonen?

junkkaala

A-studio: Kuka pääsee alttarille?

19.9.2016

Tuttuja televisiossa! Katsoin viimetorstaisen A-studion, jossa kirkollisesta kuumasta perunasta eli samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä oli keskustelemassa neljä ”tuttua”: vastustavalla kannalla dogmatiikan dosentti Juha Ahvio ja STI:n pääsihteeri Ville Auvinen, puoltavalla kannalla pastorit Laura Mäntylä ja Heikki Leppä.

Ensimmäinen kosketukseni keskusteluun tuli Facebookista, jossa olen sekä Ville Auvisen että Heikki Lepän kaveri. Huomasin saman minkä Auvinen blogissaan, nimittäin että kummallakin puolella kaverit juhlivat selkeää voittoa toisesta osapuolesta. Jossain määrin ulkopuolisena katselijana pidin keskustelua melko tasaisena.

Puoltavan kannan pointteja

Ensin haastateltiin puoltavaa kantaa, joten aloitetaan siitä. Ensinnäkin täytyy todeta, että sekä Laura että Heikki esittivät kiitettävästi nimenomaan teologisia, kirkollisia ja pastoraalisia perusteita kannalleen, eiväkä suinkaan pelkkiä subjektiivisia tunneargumentteja.

Pastorit viittasivat siihen, että kirkkojärjestys vaatii vihittäviltä kirkon jäsenyyttä ja konfirmaatiota, ei muuta, ja vasta-argumenttiin vihkikaavan ”sulhasesta ja morsiamesta” Laura pystyi vetoamaan normaaliin pastoraaliseen käytäntöön, jossa mm. kastekaavan ”isää ja äitiä” joudutaan kiertämään, kun kyseessä onkin yksinhuoltaja, tms.

Eksegeettinä (raamatuntutkijana) Heikki Leppä osasi puhuttelevasti käsitellä luomiskertomuksen tulkintaa: luemmeko sitä poissulkevasti (i.e. Jumala loi heteromiehen ja heteronaisen lisääntymään) vai sisäänsulkevasti (Jumala siunasi koko luomakunnan yhteisöineen, sukupuolisuuksineen ja erilaisuuksineen).

Vastineena Juha Ahvion metafyysiselle avioliittonäkemykselle Leppä peräänkuulutti inhimillisempää lähestymistapaa, joka lähtee liikkeelle arvostamisen käsitteestä: arvostanko yhtä lailla Lauran liittoa kuin omaani, jne. Laura totesi kirkolla olevan tuhannen taalan paikka osoittaa, että jokainen on Jumalan kuva ja siunauksen arvoinen.

Kielteisen kannan pointteja

Ville Auvinen aloitti ennalta-arvattavasti vetoamalla Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja pappisvalaansa, joiden valossa hän ei näe papin voivan vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria kirkolliseen avioliittoon. Ahvio tähdensi Raamattuun perustuvaa klassista kristillistä avioliittokäsitystä, johon kirkko on tunnustuspykälässään sitoutunut.

Vahvuutena tässä argumentaatiossa oli se, että se asetti raamatuntulkinnan laajempaan, nimenomaan kirkolliseen kontekstiin. Kyllä, kaikenlaisia raamatuntulkintoja tai mielipiteitä voi olla, mutta nyt kyseessä on se, mitä kirkon tulisi tehdä, mihin kirkko on sitoutunut, ja lopulta se, mikä kirkko on. Onko se demokraattinen klubi, vai onko sillä Herra?

Ahvio esitti vastapuolelle vaikean kysymyksen siitä, millä perusteella he rajoittaisivat avioliiton kahden ihmisen väliseksi liitoksi, jos kerran kyse on ennen kaikkea tasavertaisesta rakkauden siunaamisesta. Eikö tällöin loogisesti tule myös siunata kolmen tai enemmän liitto? Vastapuoli ei antanut syytä ajatella, etteikö tämä olisi mahdollinen seuraus.

Loppupuolella Ville Auvinen toi hyvin esiin sen, että kirkko voisi pikku hiljaa alkaa profiloitua varhaisten vuosisatojen tapaan vaihtoehdoksi yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyille arvoille. Kaikki tuntuivat olevan melko lailla samaa mieltä siitä, mihin suuntaan kehitys on vääjäämättä kulkemassa, mutta nähtäväksi jää, jakautuuko kirkko, joutuvatko papit raastupaan ja perustetaanko katolis-luterilainen personaaliordinariaatti.

Vanha, väsynyt ja ummehtunut?

Keskustelussa oli puolustajien ja vastustajien lisäksi myös kolmas osanottaja, nimittäin yleisö. Sosiaalisen median välityksellä tavalliset katsojat saattoivat tuoda näkemyksensä julki, ja ne olivatkin välillä lähetyksen viihdyttävintä (ja myös huolestuttavinta) antia.

Ensimmäisenä merkitsin muistiin Jaana Pelkosen kommentin siitä, kuinka kiva oli katsoa muitakin kuin poliitikkoja vaihteen vuoksi keskustelemassa A-studiossa. Kirkollinen viitekehys avasi varmasti yhdelle jos toisellekin aivan uusia näköaloja, ja keskustelu sivusikin huikeita teologisia teemoja antropologiasta (ihmiskäsityksestä) ekklesiologiaan (kirkko-oppiin).

Toisaalta panin merkille monien varsinkin nuorempien katsojien kommentit siitä, että kirkko vaikuttaa heistä kovin vanhalta, väsyneeltä ja ummehtuneelta laitokselta, jonka tukemiseen ei tule kovin monta hyvää syytä mieleen. Tässä taitaa olla yhteinen haaste pöydän molemmille puolille, vielä avioliittolakiakin suurempi sellainen.

Joku Facebook-käyttäjä sanoi Lauran olleen ainoa keskustelija, joka hymyili. Katsoin tarkkaan ja paikansin kyllä jokaiselta keskustelijalta hymyhetkiä, mutta ne olivat silti aivan liian harvassa, vaikka sinänsä vakavasta asiasta onkin kyse. Tarvitaan aimo annos lisää paavi Franciscus-tyylistä iloista, innostavaa, uskollista ja kiinnostavaa kristillisyyttä!

astudio

Rakkaustohtori Jason Lepojärvi ja vapauttava väitöskirja

29.8.2016

Teologian tohtori Jason Lepojärvi on yksi kolmesta rakkausasiantuntijasta AVA-kanavalla 6.9. alkavassa Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa. Jasonin esittelysivua ja -videota on jaettu tätä kirjoittaessani 143 kertaa, kun taas kahden muun asiantuntijan jaot näyttävät nollaa, joten Jason taitaa olla myös yleisön ehdoton suosikki – tai sitten ainakin kolmikon ahkerin somettaja.

TV:n katsojille jo Suomen Robinson -ohjelmasta (2005) tuttu Lepojärvi on valmistautunut syksyn mukanaan tuomaan julkiseen kiinnostukseen ja kysyntään perustamalla nettisivun rakkaudenammattilainen.fi sekä Facebook-sivun (@rakkaustohtori). Nettisivuilla voi tutustua mm. Jasonin rakkausteeseihin ja -kirjoihin.

Kirjoista saankin aasinsillan postauksen varsinaiseen aiheeseen. Nelisen vuotta sitten kirjoitin tällä blogilla Jasonin ensimmäisestä kirjasta, joka käsitteli Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaa. Nyt on vuorossa väitöskirja, jonka aiheena on C. S. Lewisin rakkauden teologia: GOD IS LOVE BUT LOVE IS NOT GOD – Studies on C. S. Lewis’s Theology of Love (Helsinki 2015).

En yritä tässä postauksessa tiivistää Jasonin väitöskirjan sisältöä enkä löydöksiä. Jokainen voi lukea Jasonin itsensä kirjoittaman tiivistelmän täältä, ja samasta linkistä voi myös ladata noin puolet väitökirjasta ilmaiseksi. Toinen puolisko koostuu artikkeleista, joiden löydökset on joka tapauksessa tiivistetty ensimmäisessä, vapaasti ladattavassa osassa.

Jos akateeminen väitöskirja pelottaa tai englannin kieli rasittaa, niin vielä kätevämmin Jasonin työn tulokset on omaksuttavissa hänen (toistaiseksi) kolmestakymmenestä rakkausteesistään. Niistä oppii olennaisen. Lisäksi suosittelen Jasonin ja Karla Niemisen tuoretta 40-minuuttista keskusteluvideota rakkaudesta ja sen todeksi elämisestä.

Mitä sitten haluan Jasonin väitöskirjasta sanoa, jos en aio tiivistää sen sisältöä?

Tärkein yksittäinen asia, joka minulle systemaattisena teologina ja tohtoriopiskelijana jäi käteen Jasonin väitöskirjasta, oli tämä: huh helpotus! Jos väitöskirjan teksti saa olla näin rentoa ja persoonallista, niin sittenhän minulla (ja suomalaisella systemaattisella teologialla) on toivoa!

Antakaas kun selitän

Kun jokin aika sitten luin ja referoin edellisen polven suuren dogmaatikon Eero Huovisen väitöskirjaa, mieleeni palautuivat metodiopintojemme ihanteet teologisesta röntgenkuvasta, mutta samalla ajattelin, että en minä kyllä tällaista halua tehdä. Jasonin teksti taas sai minut ajattelemaan: juuri tällaista teologiaa minäkin haluan tehdä!

Siinä missä vanhan saksalais-suomalaisen perinteen mukaan systemaattinen analyysi vain kylmän viileästi skannaa taustaolettamuksia yms., angloamerikkalaisessa perinteessä oma argumentointi on kaikki kaikessa, ja se myös näkyy Oxfordissa opiskelleen ja opettaneen Lepojärven työssä. Saa käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa. Saa dissata sveduja.

Ursäkta? Niin, unohdinko kertoa, että Jasonin väikkäri osoittaa C. S. Lewisin rokottaneen lukijansa ruotsalaista rakkausruttoa vastaan. Ruotsinluterilaisen teologin Anders Nygrenin kirja Eros och Agape (engl. Agape and Eros) on pitkään hallinnut protestanttien käsityksiä rakkaudesta: inhimillinen rakkaus, eros, on mukamas pakosti egoistista ja epäpuhdasta.

Lepojärvi löysi tutkimustyössään Lewisin kirjeitä, joissa hän kertoo lukeneensa Nygreniä ja olevansa eri mieltä. Lewis kehitti paremman terminologian rakkauden käsittelemiselle ja onnistui puhdistamaan niin inhimillisen jumalakaipuun kuin eroottisen rakkaudenkin nygreniläisestä noesta. Lepojärven Lewis lähettää länsinaapurille tarkkaan harkitut terveiset.

Narnia-tarinoiden isähahmo osoittautuu siis lopulta aika lailla suomalaishenkiseksi teologiksi. Den glider in, kuulkaa, ja God bless it!

love

 

Miten suhtautua muihin uskontoihin?

8.8.2016

Monille suomalaisille tulee yllätyksenä, että patavanhoillisena pidetty katolinen kirkko on viimeiset 50 vuotta ollut kristikunnan suuri edelläkävijä uskontojen välisessä dialogissa ja uskontoteologiassa.

Jotkut johtavat luterilaiset teologit kuten Jyri Komulainen ja Kari Kuula ovatkin avoimesti kehottaneet ottamaan tässä asiassa Vatikaanista mallia, varsinkin nyt kun Suomi alkaa olla peruuttamattomasti monikulttuurinen ja -uskontoinen.

Suomi on kaukainen nurkka Pohjois-Euroopassa, ja monesti maailmalla kauan sitten käsitellyt ilmiöt saapuvat tänne vuosikymmeniä myöhässä. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita lestadiolaisteologi Joona Korteniemen arvio Vatikaani II-kirjastani, jossa hän toteaa 1800-lukulaisen modernismin saapuneen Pohjois-Suomeen vasta 1960-luvulla.

Vastaavasti nyt alkaa olla aika sille, että 1960-luvulla katolisessa kirkossa käsitelty kysymys perussuhtautumisesta muihin uskontoihin alkaisi juurtua Suomeen. Kun maailmanhistorian suurin kirkolliskokous kokoontui 1962-1965, oli selvää, että esimerkiksi maailmansodassa hirveyksiä kärsineisiin juutalaisiin oli otettava uusi asenne.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous julkaisi 16 asiakirjaa, joista pienin ja pippurisin on nimeltään Nostra Aetate (”Meidän aikanamme”). Se käsittelee nimenomaan kirkon suhdetta ei-kristillisiin uskontoihin, ja se on nyt 50 vuoden jälkeen ehkä koko kirkolliskokouksen ajankohtaisin asiakirja.

Alun perin asiakirjan piti olla vain juutalaisia koskeva julistus, mutta varsinkin arabimaiden piispat vaativat, että jos juutalaisuudesta sanotaan jotain positiivista, niin tasapuolisuuden vuoksi tulisi sanoa jotain myös islamista. Tästä olikin sitten lyhyt matka siihen, että myös Aasian uskonnoista tulisi sanoa jotain, ja näin asiakirja laajeni koskemaan ei-kristillisiä uskontoja ylipäätään.

Asiakirjan uutuudesta ja jopa vallankumouksellisuudesta kertoo se, ettei se pysty viittaamaan mihinkään aiempaan kirkolliskokoukseen eikä paavin lausuntoon oppinsa tueksi, yhtä keskiaikaista paavin kirjettä lukuun ottamatta. Tradition sijaan kirkolliskokous palasi Raamatun teksteihin ja löysi sieltä tukea uudelle asenteelle.

Niin kuin Pyhä kirja todistaa, Jerusalem ei tuntenut etsikkoaikaansa eikä suuri osa juutalaisista ottanut vastaan evankeliumia, monet vieläpä vastustivat sen levittämistä. Silti juutalaiset apostoli Paavalin todistuksen mukaan yhä ovat Jumalalle erittäin rakkaita isiensä tähden, sillä hän ei ota takaisin armolahjojaan eikä kutsuaan. Yhdessä profeettojen ja saman apostolin kanssa Kirkko odottaa sitä päivää, jonka yksin Jumala tuntee ja jona kaikki kansat yhteen ääneen rukoilevat Herraa ja ”palvelevat häntä yksimielisesti” (Sef. 3:9).

Antisemitismin eli juutalaisvihan lisäksi Nostra Aetate (NA) tuomitsi ”kaiken ihmiseen kohdistuvan syrjinnän, kaiken häneen hänen rotunsa ja värinsä, säätynsä ja uskontonsa takia suunnatun väkivallan, koska se sotii Kristuksen henkeä vastaan” (NA 5).

Erityisesti NA kehotti unohtamaan vanhat vihollisuudet muslimien kanssa ja ”yhdessä varjelemaan ja edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta, moraalisia arvoja sekä rauhaa ja vapautta kaikkien ihmisten hyväksi” (NA 3). Islamista, samoin kuin buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta, tuodaan esiin hyviä puolia (NA 2-3).

Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset.

Toisin kuin jotkut ”himouskovat” pelkäävät, positiivinen asenne muihin uskontoihin ei suinkaan automaattisesti merkitse kristinuskon relativoimista eli suhteellistamista (”yksi uskonto ei ole toista parempi”, ”jokaisella on oma totuutensa, kaikki ovat yhtä oikeassa”). Kuten tunnettua (tai valitettavasti ei), relativismi kumoaa itse itsensä.

Evankeliumin (Joh. 1:9) mukaan Kristus on se valo, joka valaisee kaikki ihmiset, joten positiivista kristillistä uskontoteologiaa voi tehdä vankasti omasta maailmankatsomuksesta käsin.

Eikä ystävällinen ja rauhaisa dialogi sulje pois omasta uskostaan todistamista – jo rehellisyys vaatii avoimuutta omasta vakaumuksesta. Kirkko julistaa yhä Kristusta, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6), ”josta ihmiset löytävät uskonnollisen elämän täyteyden ja jossa Jumala sovitti kaiken itsensä kanssa” (NA 2).

Ihmisillä on kuitenkin kaikenlaisia enemmän tai vähemmän hyviä syitä olla ottamatta Kristus-uskoa vastaan. Rauhaisan ja rakastavan asenteen ei tule rajoittua vain potentiaalisiin käännynnäisiin, vaan sen tulee ulottua poikkeuksetta kaikkiin ihmisiin, niin vaikealta kuin tällainen ideaali saattaakin vaikuttaa.

Me emme todellakaan voi huutaa avuksemme Jumalaa, kaikkien Isää, jos me kieltäydymme kohtelemasta veljenä yhtäkään ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen suhde Isään Jumalaan ja hänen suhteensa ihmisveljiin ovat niin läheisesti yhteen kuuluvia, että Raamattu sanoo: ”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa” (1 Joh. 4:8). Siten häviää pohja jokaiselta teorialta tai käytännöltä, joka tuo ihmisten tai kansojen välille ihmisarvoa ja siitä johtuvia oikeuksia loukkaavan erottelun.

popeimam

Pyhä Antonius Padovalainen

13.6.2016

Eilen 12.6. Helsingissä juhlittiin näkyvästi Helsinki-päivää, mutta tänään 13.6. pääkaupungin kadut olivat jo suhteellisen hiljaisia. Toisin on ollut asiain laita Lissabonin ja Padovan kaupungeissa, sillä 13.6. on Lissabonissa syntyneen ja Padovassa kuolleen pyhän Antoniuksen juhlapäivä. Tuntumaa juhlallisuuksiin saa esimerkiksi tästä lissabonilaisesta ja tästä padovalaisesta videosta.

Jos viime viikolla esitelty Franciscus Assisilainen tunnetaan Suomessa pintapuolisesti, niin Antoniusta ei taideta tuntea juuri ollenkaan, vaikka hän on yksi koko katolisen maailman suosituimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Esimerkiksi Catholic Online -verkkokaupan sivuilla Antonius on seitsemänneksi suosituin pyhimys ja päihittää mm. Avilan ja Lisieux’n Teresat (9. & 10.), pyhän Augustinuksen (15.) sekä itse Rooman apostolit Pietarin ja Paavalin (14. & 24.)!

Itse taisin kuulla Antoniuksesta ensimmäisen kerran uskontotunnilla, jossa hänen kerrottiin erikoistuvan kadonneiden tavaroiden löytämiseen. Myöhemmin olenkin liittynyt niiden lukemattomien katolilaisten joukkoon, joilla on tästä henkilökohtaista kokemusta, ja sama pätee jopa muutamaan luterilaiseen sukulaiseeni: väkeviä löytöihmeitä on liian monta, jotta kyseessä voisi enää olla puhdas sattuma :).

Populaaritasolla Antonius tunnetaankin parhaiten juuri lukuisista ihmeistään, ja hänet tunnistaa patsaista ja pyhimyskorteista siitä, että hän on fransiskaanipuvussa ja pitää sylissään Jeesus-lasta. Kansanhurskauden Antoniuksen takana piilee kuitenkin historiallinen Antonius, johon itse sain ensikosketuksen italialaisten elokuvien välityksellä: Sant’Antonio di Padova (2002) ja Antonio Guerriero di Dio (2006).

Katsoin kummatkin elokuvat uudestaan, kun kävin Assisin jälkeen Padovassa 2.-3.6. viettämässä 30-vuotissyntymäpäivääni muutaman perheenjäsenen ja sukulaisen kanssa. Elokuvat ovat samantyyppisiä, mutta tykkään edellisestä enemmän mm. sen näyttelijöiden, musiikin ja käsikirjoituksen takia. Jälkimmäisessä plussaa on se, että se on saatavilla useammalla kielellä ja se, että Antonius puhuu siinä italiaa portugalilaisella aksentilla.

Elokuvien historiallista luotettavuutta joutuu kuitenkin arvailemaan, enkä ollut ennen tätä vuotta lukenut yhtään Antonius-aiheista kirjallisuutta. Padovan-matkaan valmistautuakseni hankin käsiini johtavan italialaisen Antonius-tutkijan Vergilio Gamboson kirjoittamia ja toimittamia kirjoja: Life of Saint Anthony (1979/2007), The book on St. Anthony’s miracles (2004/2013), La vita del Santo (1982/2012) ja Antonio di Padova: Vita e Spiritualità (2011).

Lissabonista Marokkoon ja Sisiliasta Romagnaan

Viime viikolla mainitsin, ettei Franciscus ollut Franciscus Assisilaisen kastenimi. Sama pätee Antonius Padovalaiseen sillä lisäyksellä, ettei Fernando Martins de Bulhões alun perin ollut edes padovalainen vaan lissabonilainen. Fernando syntyi n. vuonna 1193-1195 ja meni Lissabonin lähellä sijaitsevaan augustinolaisluostariin lihan himoista kärsivänä teininä vuonna 1210.

Fernando ei pystynyt kuitenkaan keskittymään luostarielämäänsä kunnolla, kun hänen kaverinsa tulivat vähän väliä käymään hänen luonaan luostarissa. Fernando pyysi siirtoa yhteisönsä pääluostariin Coimbraan, Portugalin tuonaikaiseen pääkaupunkiin, ja pyyntöön suostuttiin. Coimbrassa Fernando opiskeli mm. pyhää Augustinusta ja latinaa, mutta luostaria vaivasi huono priori eli esimies ja hänen aiheuttamansa yhteisön sisäinen jakautuneisuus.

Vuonna 1219 Franciscus Assisilainen lähetti ensimmäiset fransiskaaniveljet Marokkoon saarnaamaan evankeliumia. On mahdollista, että he pysähtyivät Coimbrassa ja että Antonius tapasi heidät henkilökohtaisesti. Joka tapauksessa vuonna 1220 veljien päät joutuivat Marokossa pölkylle, ja tieto heidän marttyyrikuolemastaan kosketti Fernandoa syvästi.

Fernandossa syttyi halu lähteä itsekin lähetystyöhön muslimien keskuuteen, minkä seurauksena hän jätti augustinolaisluostarinsa ja liittyi uuteen fransiskaaniseen liikkeeseen. Fernando vaihtoi sekä kaapua että nimeä – Marokkoon lähti Antonius (lat. Antonius, port. António, it. Antonio) -niminen fransiskaani, jonka hartaana toiveena oli saavuttaa marttyyrikuolema.

Jumalalla oli kuitenkin muita suunnitelmia – tai näin ainakin Antonius tulkitsi sairastumisensa, joka pakotti hänet pian palaamaan kohti kotia. Kotimatkalla Antonius joutui myrskyyn, joka paiskasi hänet Sisilian rannoille. Antonius näki nyt, että hänen marttyyri-intoilunsa oli ollut vääränlaista ylpeyttä. Nyt hän olisi totisesti vain ”vähäinen veli”.

Oli vuosi 1221 ja Antonius sai kuulla, että fransiskaanit kokoontuisivat pian Assisiin itsensä pyhän Franciscuksen johdolla. Kokouksessa Antonius näki Franciscuksen mutta ei tehnyt itsestään minkäänlaista numeroa. Hänet bongattiin aivan lopuksi, kun lähes kaikki olivat jo lähteneet omille teilleen. Romagnan alueesta vastannut veli Gratianus kysyi Antoniukselta, oliko hän pappi, ja myöntävän vastauksen saatuaan hän otti Antoniuksen mukaansa.

Antoniuksen poikkeuksellinen oppineisuus ei ollut aluksi muiden veljien tiedossa. Hän vietti messua, tiskasi, siivosi ja rukoili yksinäisyydessä. Välillä muut saivat vihiä siitä, että Antonius osasi tarvittaessa hyvinkin latinaa. Hänen taitonsa tulivat esiin puolivahingossa Forlìssa pidetyssä pappisvihkimyksessä, jossa dominikaanit eivät fransiskaanien yllätykseksi olleetkaan valmistelleet saarnaa, ja Antonius pistettiin saarnatuoliin.

Kun Antoniuksen oppineisuus oli käynyt ilmi, hänestä tuli varhaisen fransiskaaniliikkeen ensimmäinen teologian opettaja. Meille on jopa säilynyt pyhän Franciscuksen aidoksi todettu kirje: ”Veli Antoniukselle, piispalleni, toivotan terveyttä. Hyväksyn [Placet mihi], että luennoit pyhää teologiaa veljille, kunhan et opiskelun takia tukahduta pyhän rukouksen ja hartauden henkeä, niin kuin Säännössä sanotaan. Voi hyvin.”

Antoniuksen oppineisuus antoi hänelle myös valmiudet kohdata harhaoppiset kataarit, jotka saarnasivat taitavasti kirkkoa vastaan mm. Riminin kaupungissa. Varhaisimman Antonius-elämäkerran (Assidua vuodelta 1232) mukaan Antoniuksen saarna Riminissä tehosi, ja hän sai aikaan koko joukon kääntymyksiä katarismista katolisuuteen.

Myöhemmän ihmelegendan mukaan riminiläiset eivät kuunnelleet, ja Antonius meni saarnaamaan kaloille, jotka sitten osoittivat kuuliaisuuttaan kohottamalla päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Toisen ihmelegendan mukaan Antonius ja kataari sopivat, että kataari ei syöttäisi aasiaan kolmeen päivään, minkä jälkeen kataari tarjoaisi aasille ruokaa, kun taas Antonius pitäisi sen edessä ehtoollisleipää. Aasi vähät välitti ruuasta ja kumarsi eukaristiaa.

Antonius Padovassa

Antonius saarnasi 1220-luvulla myös eri puolilla Ranskaa (esim. Bourges, Le Puy, Arles), erityisesti etelässä, missä kataareja oli paljon. Antoniuksen on täytynyt olla kielinero, joka oppi nopeasti eri paikkakuntien murteet. Romaaniset kielet eivät olleet vielä vakiintuneet, vaan joka paikassa puhuttiin omaa murretta – tosin tuolloin oltiin vielä lähempänä kaikille yhteistä latinaa kuin nykyään.

Vuonna 1226 Franciscus kuoli, vuonna 1228 hänet julistettiin pyhäksi, ja vuonna 1230 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin pikavauhtia valmistuneeseen pyhän Franciscuksen (ala)basilikaan. Viimeksi mainitussa tilaisuudessa Antonius oli läsnä. Myöhemmin samana vuonna Antonius saapui Padovaan, josta tuli hänen viimeinen kotinsa. Täällä Antonius kirjoitti saarnoja, jotka italiaksi julkaistuna kattavat häkellyttävät 1328 sivua.

Antonius saarnasi paastonaikana 1231 Padovassa joka päivä. Ihmiset tulivat kuulemaan häntä sankoin joukoin Padovasta ja sen lähiseuduilta, ja varhaisimman elämäkerran mukaan Antonius saarnasi ja kuunteli rippejä iltamyöhään asti. Kirkot eivät enää riittäneet, kun kansaa saattoi olla koolla jopa 30 000 henkeä, joten Antonius saarnasi avarilla aukioilla. Kauppiaat odottivat kiltisti saarnan loppuun ennen kuin alkoivat myydä tavaroitaan.

Elämänsä loppupuolella Antonius vetäytyi hieman Padovan ulkopuolelle Camposampieroon. Siellä hän vietti aikaa, rukoili ja saarnasi hieman erikoisessa paikassa, nimittäin fransiskaanien erakkomajan lähellä sijainneessa pähkinäpuussa, johon hänelle oli rakennettu pieni maja tai taso. Paikalla sijaitsee nykyään pieni kappeli, ”pähkinäpuun pyhäkkö”, jonka seinillä on freskoja Antoniuksen ihmeistä.

Antonius alkoi tuntea olonsa heikoksi 13.6.1231. Kuolema oli lähellä. Antonius pyysi, että hänet vietäisiin Padovaan. Antoniuksen kunto heikkeni entisestään matkalla, joten veljet päättivät pysähtyä Arcellassa klarissojen luostarin yhteydessä olleeseen taloon. Antonius asetettiin makuulle, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näkee, hän vastasi: ”Näen Herrani”.

Antonius pyysi veljiään laulamaan kanssaan seitsemän katumuspsalmia, ja jaksettuaan melkein puoli tuntia hän (Assiduaa mukaillakseni) siirtyi onnellisesti taivaalliseen valoon. Paikalla sijaitsee nykyään Arcellan pyhäkkö, kirkko, jonka sisällä on Antoniuksen kuolinhuone.

Antoniuksen kuoleman jälkeen seurasi pieni välikohtaus siitä, kuka saisi pitää hänen maalliset jäännöksensä: arcellalaiset eivät halunneet luovuttaa ruumista, mutta lopulta piispa ratkaisi asian Padovan veljien hyväksi. Antonius kuoli pyhyyden maineessa, ja hänen haudallaan alkoi heti tapahtua paljon parantumisihmeitä. Ihmeet tapahtuivat kuitenkin vain niille, jotka olivat katuneet syntejään, ja pian rippijonot venyivätkin hyvin pitkiksi.

Yllätyksenä monille tulee se, että Antonius on historian toiseksi nopeimmin kanonisoitu pyhimys: paavi Gregorius IX julisti hänet pyhäksi 30.5.1232, vähän alle vuosi kuoleman jälkeen. Kuolinpäivä 13.6. valittiin Antoniuksen juhlapäiväksi, ja sitä päästiin siis viettämään vain kaksi viikkoa kanonisaation jälkeen. Siinä missä monille muille pyhille on novena, Antoniukselle on tredicina eli 13-päiväinen rukous, joka rukoillaan erityisesti kesäkuun alusta Antoniuksen juhlapäivään.

Kuoleman jälkeen

Antonius Padovalaisen basilikaa alettiin rakentaa pian Antoniuksen kanonisaation jälkeen, ja se valmistui vuonna 1310. Basilika on tyylikäs sekoitus romaanista ja goottilaista arkkitehtuuria, kun taas Antoniuksen nykyinen hautamonumentti on 1500-lukulaista renessanssitaidetta. Pääalttarin pronssipatsaat ovat Donatellon mestariteoksia, ja reliikkikappelissa säilytetään Antoniuksen kieltä, jonka sanotaan löytyneen turmeltumattomana ruumista siirrettäessä vuonna 1263.

Kuten sanottu, ensimmäinen Antonius-elämäkerta Assidua julkaistiin jo 1232, ja kun uusia tietoja pikku hiljaa tuli Ranskasta ja Portugalista, elämäkerrat lisääntyivät ja tarkentuivat: 1200-luvulla kirjoitettiin vielä Vita secunda, Benignitas, Raymundina ja Rigaldina. Myös ihmekertomukset ja legendat alkoivat lisääntyä, ja 1300-luvun toisella puoliskolla Arnaldo de Serranno keräsi kokoon Antoniuksen ihmeiden kirjan.

Elämäkertoja ilmestyi myös 1400-1500-luvuilla, ja kuten tämän artikkelit lähteet osoittavat, niitä kirjoitetaan myös meidän päivinämme. 1800-1900-luvun vaihteessa Antoniuksen saarnat löydettiin uudelleen ja julkaistiin, ja vuonna 1946 paavi Pius XII julisti Antoniuksen kirkon ”evankeliseksi opettajaksi”. Latinankielisten saarnojen kriittinen editio ilmestyi 1979, italiankielinen käännös vuonna 2005 ja englanninkielinen vuonna 2007.

Antoniuksen tiedetään olleen aikansa suuria saarnamiehiä ja raamatuntuntijoita, mutta toistaiseksi hänen massiivinen tuotantonsa on suurelle yleisölle vielä aivan tuntematon. 1200-lukulaisen teologian ja raamatuntulkinnan helmi odottaa löytäjäänsä, samoin kuin erään miehen vihkisormus, joka tarinan mukaan oli pudonnut mereen. Antonius tuli hätiin, ja sormus löytyi kalastajien pyydystämän kalan vatsasta.

Pyhä Franciscus ja Assisin henki

6.6.2016

Vielä jokin aika sitten Franciscus Assisilainen oli minulle jossain määrin etäinen henkilö. Olin kyllä lukenut Franciscuksesta keskivertokansalaista enemmän, muun muassa Louis de Wohlin (k. 1961) historiallisen romaanin The Joyful Beggar, ja katsonut hänestä elokuvia kuten Zeffirellin Brother Sun, Sister Moon (1972), mutta samalla tunsin ja tiesin, että Franciscus-kuvani oli edelleen romanttisen hämärän peitossa.

Franciscus Assisilainen tunnetaan populaaristi ennen kaikkea eläinten ystävänä, joka muun muassa saarnasi linnuille ja kesytti Gubbion suden. Jotkut tuntevat Franciscus Assisilaisen rukouksen ”Tee minusta rauhasi välikappale”, jota Franciscus ei kuitenkaan koskaan rukoillut (se on peräisin vasta 1900-luvulta, eikä sillä alun perin ollut mitään yhteyttä pyhään Franciscukseen).

Romanttinen Franciscus-kuva, jonka juuret palautuvat 1800-luvun lopulle, esittää Franciscuksen eräänlaisena hihhulihippinä tai protoprotestanttina. Tämä Franciscus rakasti luontoa ja seurasi evankeliumia poikkeuksena pimeän keskiajan katolisuudessa, vastavoimana rikkaalle kirkolle oppeineen, sakramentteineen ja hierarkioineen.

Joistain vinkeistä tiesin, että jossain tämän kuvan takana piilee oikea Franciscus, 1200-lukun Franciscus, katolinen Franciscus, mutta minulla ei oikein ollut resursseja lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin. Oikea aika antoi odottaa itseään, ja se koitti viime lukukaudella Roomassa ja erityisesti viime viikolla Assisissa. Roomassa sain tavata ja kuunnella fransiskaaniveljiä ja Assisissa käydä Franciscuksen elämän ja kuoleman avainpaikoilla paikallisen oppaan kanssa.

Sain myös kaitselmuksellisesti käteeni juuri sellaisen Franciscus-kirjan, jota olin kaivannut. Lawrence S. Cunningham, varteenotettava katolinen teologi, on kirjoittanut oppineen mutta ymmärrettävän katsauksen Franciscukseen nimellä Francis of Assisi – Performing the Gospel Life (Eerdmans 2004). Lisäksi kartutin katsomieni Franciscus-elokuvien listaa kahdella: romanttinen Francis of Assisi (1961) perustuu de Wohlin The Joyful Beggariin, kun taas vuoden 2002 St. Francis on jo paljon lähempänä todellisuutta.

Tutkimuksen ja historian Franciscus

Franciscus Assisilainen syntyi nimellä Giovanni di Pietro di Bernardone (”Francesco” oli isän antama lempinimi) Assisin keskiaikaisessa kaupungissa Umbrian luonnonkauniissa maakunnassa Italiassa vuonna 1181/82 ja kuoli vuonna 1226. Hänet julistettiin pyhäksi vain kaksi vuotta myöhemmin 1228, jolloin Tuomas Celanolainen kirjoitti ensimmäisen elämäkerran Franciscuksesta. Myöhempiin kuuluisiin elämäkertoihin kuuluu mm. suuren fransiskaaniteologi Bonaventuran Franciscus-elämä, ja Franciscus-kirjallisuus kukoistaa myös omana aikanamme.

Toisin kuin monet muut pyhimykset (ja Jeesus), Franciscus jätti meille myös omia kirjoituksiaan. Kaikki Franciscuksen kirjoitukset ja varhaiset fransiskaaniset lähteet hänestä on julkaistu tieteellisinä laitoksina, ja ne antavat vankan pohjan vakavalle Franciscus-tutkimukselle. Suomeksi Franciscusta voi lukea kirjasta Kutsu köyhyyteen, ja jotain Assisin hengestä voi kokea San Damianon osuuskunnassa ja Rauman (ex-)fransiskaanisella Pyhän Ristin kirkolla ja Franciscus-talolla. Mikään ei kuitenkaan voita matkaa itse Assisiin.

Franciscuksen aikana Assisi ei ollut osa Italian valtiota – moista ei ollut olemassakaan. Sen sijaan oli itsenäisiä kaupunkeja tai alueita, jotka olivat usein sodassa keskenään. Franciscus itse osallistui nuorena sotaan naapurikaupunkia Perugiaa vastaan, haavoittui ja joutui vangiksi. Kuten eräs fransiskaaniveli totesi, on hyvin mahdollista, että Franciscus jopa tappoi ihmisiä. Siinä missä romanttis-utopistinen Franciscus ei puhuttele sodasta ja väkivallasta kärsiviä, historian Franciscus ja hänen sanomansa sijoittuu nimenomaan väkivaltaisten konfliktien keskelle.

Paikallisten konfliktien lisäksi koko kristillinen Eurooppa oli Franciscuksen aikana konfliktissa muslimimaailman kanssa – elettiin ristiretkikautta, ja Franciscus itsekin aikoi alun perin liittyä paavin sotajoukkoihin. Lopulta Franciscus osallistuikin ristiretkelle – ei kuitenkaan aseellisena. Yksi Franciscuksen vaikuttavimpia tekoja oli rintamalinjan ylittäminen ja molemminpuolisen kunnioituksen leimaama kohtaaminen Egyptin sulttaanin Malik al-Kamilin kanssa. Sulttaani lahjoitti Franciscukselle ystävyyden merkiksi sarvitorven, jota voi ihailla Assisin alabasilikan reliikkikappelissa.

Torven lisäksi Franciscus ja fransiskaanit saivat sulttaanilta oikeuden suojella Pyhän Maan kristillisiä pyhiinvaelluskohteita, ja yhä tänäkin päivänä useimmat niistä ovat fransiskaanien hoidossa. Kun Franciscus palasi kotiseudulleen, hän toi mukanaan uuden kunnioituksen Jeesuksen syntymää kohtaan. Harva tietää, että niin tutut jouluseimet ja -näytelmät palautuvat Franciscukseen, joka pisti pystyyn elävän seimen Grecciossa: jouluyön messua seurasivat vierestä härkä ja aasi, ja syöttökaukalo sai toimia alttarina.

Monissa muissakin asioissa Franciscus oli historian ensimmäinen. Kaksi historiallista ja mainitsemisen arvoista asiaa sijoittuvat Franciscuksen elämän loppupuolelle. Ehkä tunnetumpi näistä on niin sanottu Aurinkolaulu tai Luomakunnan ylistys (Cantico del Sole tai Cantico delle Creature), jonka Franciscus kirjoitti kunnostamansa San Damianon kirkon läheisyydessä. Harva tiedostaa, että kyseessä on itse asiassa historian ensimmäinen italiankielinen teksti – tai ainakin yksi ensimmäisistä. Laulu on 1200-lukulaista umbriaa, nykynäkökulmasta katsottuna kiehtovaa latinan ja italian sekoitusta.

Aurinkolaulu on innoittanut lukuisia musikaalisia tulkintoja eri kielillä, ja se on myös ruokkinut romanttista Franciscus-kuvaa. Alkuperäisessä kontekstissaan se on kuitenkin vastaisku 1200-luvun katolisuuden merkittävimmälle haastajalle, katarismille. Katarismi oli gnostilais- ja manikealaisperäinen harhaoppi, jonka mukaan materia ja luomakunta olivat pahasta. Franciscus sen sijaan ylistää Kaikkivaltiaan hyvää ja kaunista luomakuntaa, veli aurinkoa, sisar kuuta, tähtiä, vettä, tulta, ja lopulta myös sisar kuolemaa.

”Sisar kuolemasta” puhuminen ei sekään ole kuoleman romantisoimista. Samaan hengenvetoon Franciscus voivottelee niitä, jotka kuolevat ”kuolemansynnissä” ja ylistää autuaaksi niitä, joita ei kohtaa ”toinen kuolema” eli iäinen kadotus. Franciscus oli uskollinen keskiaikainen katolilainen, joka painotti sakramentaalista elämää, erityisesti eukaristiaa ja rippiä, hyväksytti sääntökuntansa paavilla, edisti ja helpotti aneiden saamista, kehotti veljiään elämään ”katoliseen tapaan” (more catholico) ja harjoitti askeesia niinkin rankasti, että joutui lopulta pyytämään ruumiiltaan anteeksi sille antamaansa ankaraa kohtelua.

Toinen historiallisesti merkittävä tapahtuma Franciscuksen elämän loppupuolella oli stigmojen ilmestyminen. Stigmat vastaavat ristiinnaulitun Jeesuksen haavoja käsissä, jaloissa ja kyljessä, ja Franciscus sai ne rukoillessaan La Vernan vuorella lähellä Arezzoa. Myöhemmin kirkkohistoriassa on esiintynyt muitakin stigmaatikkoja, viime aikoina erityisen tunnetusti pyhä Padre Pio, joka hänkin oli fransiskaani, tarkemmin ilmaistuna kapusiinimunkki. Tästä saammekin aasinsillan fransiskaaneihin ja Franciscuksen elävään perintöön.

Fransiskaanit ja Assisin henki

Franciscus mielletään usein yksittäisenä hahmona keskellä pimeää keskiaikaa, mutta todellisuudessa enemmän tai vähemmän Franciscuksen kaltaisia kirkon uudistajia oli samoihin aikoihin useampia (esim. Petrus/Pierre Valdus/Valdes, jonka liike lopulta ajautui kirkon ulkopuolelle ja pyhä Dominikus, jonka perustama dominikaanisääntökunta on yhä kirkon kantavia voimia). Franciscus itse keräsi pian ympärilleen joukon seuraajia, joita alettiin kutsua vähäisiksi veljiksi (fratres minores), fransiskaaneiksi.

Franciscus ei tietoisesti aikonut perustaa uutta sääntökuntaa. Hän vain kuuli evankeliumin sanat siitä, kuinka Jeesuksen seuraajien tuli luopua kaikesta ja saarnata evankeliumia omistamatta laukkua, sauvaa, sandaaleja jne, ja hän halusi elää nuo sanat todeksi. Kun liike kasvoi, pikku hiljaa sen oli pakko määritellä tarkemmin käytännön elämän asioita ja sääntöjä, ja Franciscus ”joutui” luomaan uuden sääntökuntasäännön. Silti hän oli aina enemmän spontaani karismaatikko ja erakko kuin administraattori.

Spontaaniuden ja poikkeuksellisen henkilökohtaisen kutsumuksen kääntöpuolena oli se, että fransiskaanit ajautuivat perustajansa kuoleman jälkeen kiistoihin siitä, kuinka kirjaimellisesti Franciscuksen esimerkkiä ja sääntöä tulisi noudattaa. Fransiskaaniliike jakautui useisiin haaroihin ja ryhmiin, ja pitkin vuosisatoja jakaantumisia ja uudelleenyhdistymisiä on tapahtunut useita. Nykyään on kolme haaraa: konventuaalit, vähäiset veljet ja kapusiinit. Lisäksi on monia uusia fransiskaanisia sääntökuntia, jotka ottavat inspiraationsa Franciscukselta.

Varhaisimmat fransiskaanit olivat siis vain joukko ihmisiä, jotka halusivat elää todeksi evankeliumia Franciscuksen esimerkkiä seuraten: maallikkoja ja pappeja, rikkaita ja köyhiä, miehiä ja naisia. Ensimmäinen nainen oli rikkaan perheensä jättänyt Klaara, joka eli vielä n. 30 vuotta Franciscuksen jälkeen ja tunnetaan pyhänä Klaara Assisilaisena ja ”fransiskaaninunnien” eli klarissojen perustajaäitinä.

Miesten ja naisten (”ensimmäisen” ja ”toisen”) sääntökunnan lisäksi syntyi vielä kolmas sääntökunta eli fransiskaanimaallikot. Franciscus tunnusti tosiasian, että koko yhteiskunta hajoaisi, jos kaikki jättäisivät perheensä ja omaisuutensa ja alkaisivat elää köyhää elämää. Sen sijaan hän kehotti perheellisiä ja töissäkäyviä ihmisiä elämään todeksi samaa hengellisyyttä kukin omassa toimessaan ja kutsumuksessaan. Fransiskaanimaallikot toimivat nykyään myös Suomessa.

Varhainen fransiskaaniliike ylitti keskiajan yhteiskunnassa tarkkoja luokkarajoja. Franciscuksen ympärille Assisin alabasilikaan on haudattu hänen neljä varhaista seuraajaansa, jotka kaikki tulivat eri yhteiskuntaluokista. Kuulemani jutun mukaan Franciscus sanoi kerran eri luokkaa edustavalle veljelleen, että lähdetäänpäs saarnaamaan. He kävelivät kaupungilla ja palasivat sanomatta sanaakaan. Pelkkä yhdessä kulkeminen oli voimakas saarna tuon ajan yhteiskunnassa, samoin kuin tänään olisi vaikkapa papin ja imaamin yhteinen kierros Helsingin keskustassa.

Franciscuksen esimerkki onkin inspiroinut kirkkoa  uskontojen välisessä dialogissa. Juuri Assisiin paavi Johannes Paavali II kutsui maailman eri uskontojen johtajia vuonna 1986 rukoilemaan maailmanrauhan puolesta huolestuttavassa poliittisessa tilanteessa. Sama toistettiin vuonna 2002, ja paavi Benedictus XVI järjesti oman uskontojen välisen rauhan ja totuuden pyhiinvaelluksensa Assisiin vuonna 2011. Tapahtumat ovat luoneet uuden hengen, rauhan ja ystävyyden uskontojen välille, ja juuri tätä nykyään tarkoitetaan ”Assisin hengellä”.

Uskontodialogin sanoma on nykyään samalla lailla kontroversiaalinen kuin Franciscuksen köyhyyden sanoma oli 1200-luvun rikkaassa kirkossa. Vaikka paavit ovat kerta toisensa jälkeen korostaneet, ettei uskontodialogi merkitse relativismia eikä uskontojen julistamista yhtä päteviksi, jotkut eivät suostu kuuntelemaan. Tässä vaiheessa kuvaan tulevat ne kuuluisat Franciscuksen linnut. Franciscus ei näet saarnannut linnuille siksi, että ne olivat lintuja, vaan siksi, että ihmiset eivät suostuneet kuuntelemaan. Saattaakseen kuulijansa häpeään hän kääntyi lintujen puoleen, jotka aina tottelevat Jumalaa.

800 vuotta Franciscuksen jälkeen kirkossa on historian ensimmäistä kertaa paavi, joka on ottanut Franciscuksen nimen omaksi nimekseen ja Franciscuksen ohjelman omaksi ohjelmakseen. On kyseessä sitten kutsu köyhyyteen, luomakunnan kunnioittaminen, evankeliumin julistaminen tai ystävällinen uskontojen välinen kohtaaminen, nykyinen paavimme muistuttaa sekä sanoillaan että teoillaan koko ajan Franciscus Assisilaisen jatkuvasta ajankohtaisuudesta.

francis

Tytär Siion: Ratzingerin mariologia

23.5.2016

Toukokuu on katolisessa kirkossa Neitsyt Marialle omistettu kuukausi, joten mikäpä olisikaan Ratzinger-tutkijalle sopivampaa toukokuutekemistä kuin kirjoittaa pari sanaa emerituspaavin mariologiasta. Teen sen pienen kirjasen pohjalta, jonka luin täällä Roomassa: Daughter Zion: Meditations on the Church’s Marian Belief.  (Ignatius 1983)

Kirja koostuu kolmesta luennosta, jotka Ratzinger piti vuonna 1975 eli ennen kuin hänet oli nimitetty piispaksi. Teologi-Ratzingerin lukeminen onkin aina kovin piristävää: emme kuuntele tiukan oikeaoppisuuden valvojan vaan syvällisen ja originellin ajattelijan ääntä. Ratzinger käy kiertelemättä suoraan katolisen mariologian kompastuskivien kimppuun.

Kuten tavallista, Ratzinger osaa esittää vasta-argumentin paljon taitavammin kuin ne, jotka sen tavallisesti esittävät (tyyliin ”sitä ei ole Raamatussa!”). Mariologia näyttäytyy historiallisesti ja teologisesti perusteettomalta kristologian lievennetyltä kopiolta, jonka malli on saatu muista uskonnoista.

Katoliselta mariologialta puuttuu historiallinen tuki, sillä Marialla ei ole Jeesuksen toiminnassa juuri mitään roolia (paitsi että hän symbolisoi väärinymmärrystä), ja siltä puuttuu teologinen tuki, sillä Marialla ei ole paikkaa Uuden testamentin uskon struktuurissa. Marian malli saadaan Efeson Dianasta tai egyptiläisistä äitijumalakulteista.

Mariologian puolustaminen pelkällä vetoamisella tunteisiin (”ihminen tarvitsee myös äitihahmoa”) sivuuttaisi totuuskysymyksen, ja sehän ei tunnetusti käy Ratzingerille päinsä. Siksi tarvitaan syvempää reflektiota. Ratzinger lähtee liikkeelle lukemalla Vanhaa ja Uutta testamenttia yhdessä, ja näin Marian paikka tulee selvästi näkyviin.

Typologinen mariologia

Maria-kuva Uudessa testamentissa on nivottu yhteen vanhatestamentillisista juonteista. UT:n Maria-kuva sisältää VT:n suuret äitihahmot kuten Saaran ja erityisesti Samuelin äidin Hannan. Toiseksi Maria personifioi koko ”tytär Siion” -teologiaa, jossa profeetat julistivat valinnan ja liiton täyttymystä. Kolmanneksi meillä on johanneslainen kuva ”naisesta”, ”Eevasta”.

Ratzinger kiinnittää huomiota myös VT:n matriarkkakertomusten malliin, jossa hedelmätön on vastakkain hedelmällisen kanssa (Saara-Hagar, Raakel-Lea jne.). Erityisesti Vuorisaarnan valossa voimme nähdä arvojen päälaelleen kääntymisen: hedelmättömästä tulee hedelmällinen, ei-siunatusta siunattu. Tässä piilevät neitsyyden teologian ensimmäiset siemenet.

Marian asema juurtuu siis vanhatestamentilliseen naisteologiaan. Tämä seikka on usein unohdettu – on väitetty, että kritisoimalla Israelin ”prostituutiota” pakanallisten hedelmällisyys- ja jumalatarkulttien kanssa VT sulkee naisen pois ”teo-logian” alueelta. Päinvastoin, jos pakanakultit vertaantuvat prostituutioon, niin VT:n liittoteologia ilmenee ”avioliittona”.

Avioliitto miehen ja naisen välisenä liittona kantaa sisällään teologista sanomaa. Jumala ei yhdy jumalattareen, vaan valittuunsa, tytär Siioniin, Israeliin, naiseen. Näin ollen naisen jättäminen pois teologiasta olisi ilmoituksen tyhjäksi tekemistä. Naisen hahmo on siis luovuttamaton osa raamatullisen uskon struktuuria.

Uudessa testamentissa naisen hahmo, joka aiemmin nähtiin typologisesti Israelissa ja alustavasti personifioituna Israelin suurissa naisissa, saa nimen Maria. Uskon feminiinisen puolen, Marian, poisjättäminen merkitsisi perusteellista liiton Jumalan väärinymmärtämistä, valinnan ja armon kieltämistä.

Vaikeat Maria-dogmit 1: theotokos ja neitseestäsyntyminen

Koska mariologia sitoo toisiinsa Vanhan ja Uuden testamentin, Maria-dogmejakaan ei voida juontaa fundamentalistisesti yksittäisistä raamattujakeista, vaan ne tulee ymmärtää testamenttien ykseyden valossa. Kun VT:n ja UT:n ykseys hajoaa, mariologiakin menettää luonnollisen paikkansa.

Dogmi Mariasta Jumalan äitinä (theotokos) on tiiviisti sidoksissa kristologiaan: Jumalan inkarnaatio Kristuksessa johtaa välttämättä mariologiseen affirmaatioon. Emme voi nestoriolaiseen tapaan yrittää rakentaa äidistä vapaata kristologiaa. Uskova kirkko näki Mariassa VT:n kuvan siitä, joka on Neitsyt ja Äiti, hedelmätön ja hedelmällinen.

Ratzinger tunnustaa, että Paavalin teologia kehittyy rististä ja ylösnousemuksesta käsin, eikä siinä ole vielä paikkaa Marialle ja Jeesuksen syntymälle, paitsi jos haluamme lukea Gal. 4:4:ää varovasti myöhemmän kehityksen valossa. Luukkaalla sen sijaan Maria persofinioi VT:n teemoja, hän on tosi Israel, jossa VT ja UT ovat yhtä.

Ratzinger ei työnnä sivuun eksegeettien (Suomessa kuuluisasti Räisänen väitöskirjan) huomiota Luukkaan kirjallisesta redaktiotyöstä. Luukas kuitenkin viittaa Mariaan (2:19, 51) ja sitä kautta Jeesuksen lähipiirin (”Jeesuksen veljet”) traditioon: yksityisestä pienen piirin traditiosta tuli nyt kirkon julkista traditiota. Ytimessään sitä ei ole syytä epäillä.

Ratzinger tunnustaa, että neitseestäsyntymisen historiallisuus on nykyteologiassa ongelmallinen ja että monet katolisetkin teologit kieltävät sen. Hän korjaa Johdatus kristinuskoon -kirjasta syntyneen väärinkäsityksen neitseestäsyntymisen ontologisen ja biologisen aspektin välisestä suhteesta, jota hän nyt sanoo pitävänsä rikkomattomana.

Biologisen erottaminen ontologisesta jättää ihmisen pois teologiasta: siitä tulee ristiriita, kun koko inkarnaation pointtina on, että biologinenkin on inhimillistä, ettei mikään ole ”pelkästään biologista”, vaan jumalallis-inhimillistä. Mitä maailmankatsomukselliseen kysymykseen tulee, neitseestäsyntyminen on varmasti epätodennäköinen tapahtuma, muttei sitä voida myöskään todistaa mahdottomaksi.

Ratzingerin mukaan Uudessa testamentissa todistus Jeesuksen syntymästä Neitsyt Mariasta ei ole mikään kahden evankelistan privaattikappeli, valinnainen ekstra. Jumala itse on pelissä: onko Jumala vain syvimmän olemuksemme ylläpitäjä, vai onko hän se, joka tuntee luomakuntansa, rakastaa sitä ja toimii siinä alusta loppuun, tänäänkin?

Vaikeat Maria-dogmit 2: immaculata

Siinä missä edelliset dogmit ovat vaikeita lähinnä valistuneelle nykyihmiselle, perinteisille protestanteille ne ovat yhteistä perintöä katolisen kirkon kanssa. Toisin on asian laita 1854 ja 1950 määriteltyjen Maria-dogmien tapauksessa: Maria on katolisen kirkon mukaan siinnyt ilman perisynnin tahraa, ja hänet on otettu ruumiineen ja sieluineen taivaaseen.

Ratzinger osaa jälleen asettaa vasta-argumentin paljon terävämmin kuin dogmien kriitikot yleensä. Vastaväite kuuluu: perisynnistä varjeleminen ja taivaaseen ottaminen ovat faktoja (jos ne siis ovat totta), mutta faktoja ei voi päätellä spekuloimalla, vaan ne on kommunikoitava, ilmoitettava jollain lailla.

Mutta meillä ei ole moisia ilmoituksia Mariasta. Ensimmäinen kristillinen vuosituhat ei tunne Marian tahrattomuutta, eikä hänen taivaaseenottamista tunneta ensimmäiseen puoleen vuosituhanteen. Lisäksi perisynnitön sikiäminen kyseenalaistaa armon universaalisuuden ja kristillisen ydinsanoman syntisen vanhurskauttamisesta.

Viimeksi mainittuun argumenttiin Ratzinger vastaa käsittelemällä armon luonnetta. Armo ei ole inhimillisen vastauksen vastakohta vaan sisältää sen, eikä Mariaa voida ymmärtää siellä, missä armo nähdään vain Jumalan mielivaltana ilman että siitä tulee myös vastaus. Maria on Jumalan valittu, puhtain luomus, luomistyön täyttymys.

Mutta onko tämä nyt sitä kirottua spekulaatiota? Missä ovat faktat? Ratzingerin vastaus saattaa yllättää. Se voi joko aiheuttaa pettymyksen, tai vaihtoehtoisesti se voi saada aikaan ahaa-elämyksen, joka poistaa aiemmin ylittämättömältä vaikuttaneita esteitä. Ratzinger nimittäin sanoo, ettei perisynti ei ole empiirisesti havainnoitava fakta niin kuin vaikkapa Goethen syntymä.

Perisynti on toisenlainen fakta, toisentyyppinen todellisuus, ja se tunnetaan vain typologiasta: perusteksti Room. 5 on VT:n typologista tulkintaa. Perisynti tuli tunnistettavaksi Aadamin typoksessa eli tyypissä, joka ilmeni uudestaan historian käännekohdassa, Kristuksessa. Perisynti nojaa siihen, että jokainen ihminen identifioidaan ”ihmisen” (Aadamin) kanssa.

Perisyntiäkään ei kommunikoitu alusta lähtien faktana, vaan se on tunnistettu teologisella reflektiolla typologisen raamatuntulkinnan avulla. Tämän missaaminen on ollut neoskolastisen perisyntiopin päävirhe, ja se on johtanut koko perisyntiopin ongelmallisuuteen niin, ettei siitä voi enää edes puhua.

Siispä myös vapaus perisynnistä voidaan tunnistaa vain typologisella raamatuntulkinnalla. Eikä perusteita tarvitse kauan etsiä. Efesolaiskirjeessä uutta Israelia, Kristuksen morsianta kuvataan tahrattomaksi (Ef. 5:27). UT:ssa on siis immaculata-oppi: ecclesia immaculata. Kirkon kuva neitsytäitinä siirretään sitten toissijaisesti Mariaan, ei toisinpäin.

Tämä auttaa ymmärtämään sitä, miksi esim. Katolisen kirkon katekismus perustelee immaculata-oppia Efesolaiskirjeellä. Tietenkin kohdat puhuvat kirkosta eivätkä Mariasta, kyse ei ole siitä. Kysymys on pikemminkin, onko tämän typoksen personifiointi oikeutettua juuri Mariassa eikä kenessäkään muussa.

Ratzingerille vastaus ei ole vaikea: UT itse identifioi Marian ja Israelin, erityisesti Luukkaan mutta myös Johanneksen kirjoituksissa. Se ei ole yhtään sen vähemmän osa raamatullista typologiaa kuin Aadam-Kristus -typologia on osa perisyntioppia.

Kuinka perisynti tai perisynnittömyys sitten tulisi ymmärtää, jos kyseessä ei ole naturalistinen fakta? Ratzingerin mukaan kyse on ihmisen Jumala-suhteesta. Se voidaan ymmärtää Jumalan arviona ihmisestä, joka paljastaa ihmisen olemuksen syvyyden. Ihmisen empiirinen todellisuus on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa.

Tämä ristiriita puuttuu Marian tapauksessa, eli Jumalan arvio hänestä on puhdas ”Kyllä”, samoin kuin hän itse on Jumalan edessä puhdas ”Kyllä”. Perisynnittömyysoppi kuvastaa sitä, että ”pyhä kirkko” on todella olemassa, persoonana ja persoonassa, jolloin se ilmaisee kirkon pelastusvarmuutta ja täten käy yksiin myös Lutherin huolen kanssa.

Vaikeat Maria-dogmit 3: assumpta

Marian taivaaseenottamisen tapauksessa faktuaalisuusongelma on vielä vaikeampi ja vastaus vielä yllättävämpi. Ratzinger viittaa B. Altanaerin työn tulokseen, jonka mukaan ennen 500-lukua emme löydä todisteita tästä opista. Kyseessä ei siis voi olla historiallinen traditio historiallisesta faktasta: kyseessä ei ole resurrectio vaan assumptio.

Ratzinger tulkitsee, että tämä Pius XII:n bullan sanavalinta tekee selväksi, ettei kyseessä ole historiallinen vaan teologinen väittämä. Samoin bulla antaa Ratzingerin mukaan ymmärtää, että dogmijulistuksen pointtina oli enemmän Marian kunnioittaminen kuin itse dogmin sisältö. Se oli ”kanonisaation korkein aste”.

Kanonisaatio edellyttää kunnioituksen kohteen olevan ”pyhä” tiukimmassa mielessä eli eskatologisessa täyttymyksessä. Dogmijulistus oli korkein ilmaus siitä, mitä Raamattu ennustaa Mariasta: kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi (Luuk. 1:48). Pyhien muistamatta jättäminen olisi amnesiaa, Israelin uskoon sen sijaan kuuluu anamnesis, muistaminen.

Ratzinger ennakoi vastaväitettä. Selvä, Maria on taivaassa, mutta miksi muotoilla se sanoin ”ruumiineen ja sieluineen” (minkä Ratzinger tykkäisi kääntää sanalla ”eskatologisesti”). Vastaus kuuluu, että Marian nimi viittaa koko kirkkoon, sen lopulliseen pelastuksen tilaan. Se ei ole vain lupaus vaan fakta (ks. Ef. 2:6). Kirkko on jo taivaassa.

Näin ollen Marian taivaaseenottaminen ei ole mitään mielivaltaista spekulaatiota. Kyseessä on kanonisaation korkein muoto. Maria ei ole pelkkä kirkon luvattu pelastusvarmuus vaan myös sen ruumiillinen pelastusvarmuus. Kirkko on jo pelastettu ja otettu taivaaseen: sitä ei enää hylätä.

Tässä vaiheessa minua ihmetyttää, kuinka tiivistelmä ainoastaan 82-sivuisesta (!) pienestä kirjasesta on jo venynyt näin pitkäksi. Se kertoo jotain Ratzingerin teologisesta nerokkuudesta. Ainoa kysymysmerkki on siinä, kuinka uskollinen Ratzinger on tulkinnoissaan virallisten oppimääritelmien alkuperäiselle merkitykselle.

Kuten tiedetään, kirkon opetuksen mukaan dogmien muotoiluja voi parantaa, mutta niiden merkityksen tulisi pysyä samana (eodem sensu eademque sententia) – jos moinen sitten on mahdollista. Näyttää ilmeiseltä, että uudelleenmuotoilu vaikuttaa myös itse sisällön ymmärrykseen. Ratzinger ajattelee mitä ilmeisimmin, ettei Marian ruumista aikuisten oikeasti mihinkään otettu (hän ei esim. mainitse sitä, ettei Marian maallisia jäännöksiä tunneta). Tämä tuskin vastaa Pius XII:n ja 1950-luvun piispojen tulkintaa.

Ratzingerin tulkinnassa on siis epäilemättä valtavia ansioita, mutta myös ongelmia. Loppukaneetiksi siteerattakoon kirjan loppusanoja, joissa Ratzinger muistuttaa tyypilliseen tyyliinsä kristinuskon usein unohdetusta aspektista, ilosta:

”Maria-hartaus on tempautumista iloon todellisesta, tuhoutumattomasta Israelista; se on iloista yhtymistä Magnificatin riemuun sekä hänen ylistämistä, jolle Siionin tytär on velkaa koko itsensä ja sen, jota hän kantaa, totisen, turmeltumattoman, tuhoutumattoman Liiton arkin.”

Daughter-Zion


%d bloggers like this: