Arkisto kohteelle maaliskuu 2012

Vähän Richard Dawkins -kritiikkiä

maaliskuu 26, 2012

Tänään ajattelin kirjoittaa haja-ajatuksia argumenteista, joita uusateistien johtavaa edustajaa Richard Dawkinsia vastaan on esitetty kristillisessä apologetiikassa. Ajatukseni perustuvat lähinnä Alister McGrathin, William Lane Craigin ja Edward Feserin tuotantoon.

Ensinnäkin Dawkinsin käsitys vihollisestaan on perustavanlaatuisesti virheellinen. Dawkins määrittelee uskon sokeaksi uskoksi, joka ei perustu järkeen eikä välitä todistusaineistosta. Tällainen kuva kristillisestä uskosta on olkinukke, joka on helppo kaataa. Kristinusko ei kuitenkaan sen kaatamisesta horju.

Toiseksi Dawkinsin argumentti älyllistä suunnittelua vastaan osuu oikeastaan vain Englannissa viime vuosisatoina suuresti vaikuttaneen William Paleyn versioon luomisopista. Dawkins osoittaa, että älyllisesti suunnitellulta näyttävä koneisto voidaankin evoluution avulla selittää luonnonvalinnan tuotokseksi. Tämä ei kuitenkaan kaada kristinuskoa vaan korkeintaan Paleyn.

Craig ja McGrath ovat vedonneet kirkkoisä Augustinuksen Genesis-selitykseen osoittaakseen, ettei kristillinen traditio vaadi luomiskertomuksen kirjaimellista tulkintaa. Edward Feser ja Alister McGrath viittaavat Paleyn taakse Tuomas Akvinolaisen näkemykseen Jumalan ja luonnon suhteesta. Feserin mukaan Paley pelasi valitettavasti ateistien pussiin omaksumalla mekanistisen käsityksen luonnosta.

Feserin yksi pääargumenteista on, että Tuomas Akvinolainen (ja läntinen traditio Aristoteleesta asti) näkee luonnon teleologisena, päämääräsuuntautuneena, ja on siinä selvästikin oikeassa. Modernin filosofian hullutus on finaalisten syiden (asioiden päämäärien) kieltäminen. Mutta kukaan ei johdonmukaisesti kiellä finaalisia syitä, oletamme niiden olemassaolon jatkuvasti, tieteessäkin.

Sydämen päämäärä on pumpata verta elimistöön, jotta se eläisi. Siemenen päämäärä on kasvaa puuksi. Mutta päämäärätietoisuus edellyttää mieltä. Ei sitä, että sydän tai siemen tietoisesti yrittäisi mitään, vaan Jumalan mieltä. Tuomaksen argumentti korkeimmasta älystä (ns. viides tie) ei kaadu evoluutioon, pikemminkin luonnonvalinta antaa yhden lisäesimerkin siitä.

Feser ja Craig ovat huomauttaneet, kuinka heikosti Dawkins käsittelee klassisia argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Hän ei käy dialogia argumenttien parhaiden puolustajien kanssa vaan sivuuttaa tuhannet niistä kirjoitetut sivut joko harhaanjohtavasti (ikään kuin niitä ei olisi) tai tietämättömänä niiden olemassaolosta.

Samat miehet ovat todenneet Dawkinsin “keskeisen argumentin” olevan harvinaisen heikko. Se väittää, että Jumalan esittäminen monimutkaisen maailmankaikkeuden selitykseksi herättää vain kysymyksen siitä, kuka suunnitteli Jumalan, jonka täytyy olla vielä monimutkaisempi kuin hänen luomansa monimutkainen maailmankaikkeus.

Dawkins ei näytä ymmärtävän klassisen kristinuskon käsitystä Jumalan yksinkertaisuudesta (ei tyhmyydestä vaan siitä ettei hän koostu osista). Jumala ei ole yksi (muita voimakkaampi) olio lisää maailmankaikkeudessa vaan koko systeemiä ylläpitävä voima. Argumentti ei ole, että “kaikella on oltava selitys/syy” vaan että sillä, mikä ei ole itsessään aktuaalista tai ikuista, pitää olla syy.

Mitä moraaliargumenttiin tulee, Dawkins on epäjohdonmukainen, sillä hän toisaalta kieltää objektiivisen oikean ja väärän, toisaalta taas esittää jatkuvasti moraalisia tuomioita ja julistaa humanistista etiikkaa nihilismin sijaan. Lisäksi Dawkins vähättelee ateistien tekemiä vääryyksiä ja paisuttelee uskonnon aikaansaamia pahuuksia ottamatta huomioon uskonnon valtavaa positiivista vaikutusta.

Dawkinsin meemiteoria on tuulesta temmattu ja tiedeyhteisössä käytännöllisesti katsoen jo hylätty epämääräisenä ja perusteettomana. Silti Dawkins viittaa meemeihin ikään kuin ne olisivat tieteellinen fakta. Hän ei kuitenkaan sovella meemiteoriaansa johdonmukaisesti omaan ateismiinsa, jonka pitäisi sen mukaan olla uskonnon tavoin pelkkä irrationaalinen kulttuurigeeni, kenties vielä haitallinen sellainen.

Ateistiteologin tarina

maaliskuu 19, 2012

Tämän päivän postaus on poikkeuksellinen. Sain viime viikolla tietää aivan hiljattain tapahtuneesta uskomattomasta uskoontulosta, käsittämättömästä kääntymyksestä. Uskonsa menettänyt ei-katolinen teologinainen pääsi kiertäväksi katolisen uskonnon opettajaksi Helsingin peruskouluihin. Kuinka Jumala salli tällaisen kummallisuuden? Minna Salon tarina kertoo kaitselmuksen tutkimattomista teistä.

Siteeraan seuraavassa Minna Salon luvalla hänen omaa tarinaansa, jonka hän lähetti minulle sähköpostitse. Kun olen lyhentänyt tekstiä poistamalla osia, olen merkannut sen merkillä (—).

Minna Salon tarina

“Olin koko elämäni ollut hengellisesti virittynyt, vaikka kotona ei paljon uskosta puhuttu. Teini-iässä Jumala kutsui minua kuuluvammalla äänellä ja olinkin jonkin aikaa mukana seurakunnan nuorten toiminnassa. Mitä vanhemmaksi kasvoin, niin sitä haastavampia tilanteita elämä heitti eteen, ja sen sijaan että olisin niiden kautta lähentynyt Jumalaan, minä loittonin.

Päädyin yksinhuoltajaäidiksi, masennuin ja sairastuin sitkeään syömishäiriöön. Minulla ei ollut koulutusta, ei työpaikkaa. Kulutin liikaa alkoholia ja vietin aikaa baareissa, koska minulla ei ollut oikein ystäviäkään. Lisäksi äidilläni oli vakava sairaus, ja vaikka äiti koki hengellistä uudistumista ja kävi monissa karismaattisissa parannuskokouksissa, niin sairaus johti silti lopulta kuolemaan.

Kaiken tämän keskellä huusin Jumalan puoleen, että missä olet? Miksi et tee mitään? Miksi et muuta sitä ja tätä, paranna minun sairauttani tai äidin sairautta? Olin pettynyt, katkera, ja kapinallinen. (—) Jumala ei halua puuttua minun elämääni, eikä ehkä edes pystyisi. Mihin sellaista Jumalaa kukaan tarvitsee?

Pääsin yliopistoon opiskelemaan teologiaa (ja sinne olin todella halunnutkin, sen verran uskonnollinen olin kuitenkin) ja elämän ulkoiset puitteet alkoivat helpottua, mutta railo minun ja Jumalan välillä oli jo ehtinyt kasvaa suureksi. Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi tulivat vielä tiedolliset epäilykset, kuten onko Raamattu todella Jumalan ilmoitusta ja mihin Jumalaa on todella tarvittu maailmankaikkeudessa, kun kaikki näyttää etenevän ihan loogisesti omalla painollaankin.

Alkuräjähdys, evoluutio, jne.. Viimeisenä niittinä oli Richard Dawkinsin kirjoittama ”Jumalharha”. Sen luettuani olin kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni; olin nähtävästi elänyt valheessa ja tunsin oloni petetyksi. Ei ole mitään Jumalaa, ei ole mitään elämän tarkoitusta, ei oikeudenmukaisuutta, ei ole sielua eikä elämää kuoleman jälkeen.

Syvästä pettymyksestä kumpusi myös valtava viha. Miten paljon olinkaan käyttänyt elämässäni aikaa surren syntejäni, ja aivan turhaan! Ateismin alkutaival oli kuin raikas vapauttava viima kasvoille. Millään mitä tekisin, ei olisi seuraamuksia muutoin kuin hetkellisesti tässä ajassa. Kaikki onni ja kärsimys olisivat lopulta yhtä yhdentekeviä, kun kaikki olevainen vain haihtuisi savuna ilmaan. Se tuntui minusta huojentavalta ajatukselta.

Sydämessäni tein kuitenkin myös surutyötä. Olin luopunut uskosta, joka oli ollut osa minuuttani. Öisin näin unia, joissa juoksin pimeässä, ja demonit kirkuivat ympärilläni. Kolkutin valaistun kirkon oveen, mutta kukaan ei enää avannut. Itkin ja rukoilin unissani, ja ainakin kerran valveillani, että Jeesus, jos olet kuitenkin olemassa, niin vedä mut takaisin.

Näytti siltä, että Jeesus ei vastannut rukoukseeni, sillä aikaa kului ja aloin keskittyä pelkästään maalliseen elämään. Ja kylläpä se oli mukavaa! Nyt minulla oli aviomies, pari tervettä lasta lisää, kaunis koti, työpaikka, eikä mitään huolta mistään. Muistin kuitenkin sen rukouksen, minkä olin rukoillut viimeisenä pyyntönäni, ja pidin sitä merkkinä siitä, että olin oikeassa. Jumalaa ei ole, koska hän ei ollut vastannut mun vilpittömään pyyntöön. (—)

Erosin kirkosta keväällä 2007 ja pilkkasin surutta uskovia, he olivat mielestäni typeriä ja lapsellisia, kun uskoivat oman mielikuvituksensa tuottamaan lohtuun. Vihasin uskontoa niin paljon, että äitini kuolinvuoteella sanoin, että ”mä en voi rukoilla sun puolesta, mä en usko enää Jumalaan”. Kielsin lapsiani osallistumasta päiväkodissa uskonnollisiin tilaisuuksiin ja olisin halunnut kouluikäisen tyttäreni myös vaihtavan uskonnonopetuksesta ET:hen, mutta hän kieltäytyi.

Paradoksaalisesti olin kuitenkin itse valmistunut teologian laitokselta uskonnonopettajaksi. Hain monenlaisia opettajan paikkoja, koska olisin kelpuuttanut kyllä jonkin muunkin kuin uskonnonopettajan tehtävän. Kuitenkin paikka, minkä lopulta sain, oli kiertävän katolisen uskonnon opettajan paikka.

Aloitin syksyllä 2010 työt toisaalta innoissani siitä, että olin päässyt kouluun töihin, mutta toisaalta minusta oli vastenmielistä puhua Jeesuksesta ja uskonnosta ylipäätään. Minun oli vaikea saada sanottua pienille oppilaille, että Jeesus rakastaa sinua, koska ajattelin, että se on pelkkää valhetta.

Lokakuussa aloin keskustella, tai toisinsanoen väitellä, uskovan ystäväni kanssa facebook-viestien kautta. Vaihdoimme ajatuksia innokkaasti, minä kyseenalaistin ja hän kertoi oman kantansa. Ystäväni lähetti minulle myös pari kirjaa luettavaksi. Jossain vaiheessa tuntui, että en päässyt Jumalasta pakoon muuta kuin kotona, töissä puhuin Hänestä ja kirjeenvaihtokin vei ajatuksistani suuren osan.

Ja vaikka omasta mielestäni väittelinkin valtavan terävästi, niin silti mieltäni jäivät kaihertamaan sellaiset kokemukset, joita uskovilla oli ja joita en ymmärtänyt. Aloin miettiä, saatoinko sitten olla väärässä? Voisiko universumissa kuitenkin olla jotain sellaista, joka ei ollut järjellä selitettävissä?

Toivoin, että voisin todistaa asian lopullisesti sekä itselleni, että ystävälleni. Aloin rukoilla päivittäin, ja joskus monta kertaa päivässä, että ”Jeesus, jos olet olemassa, niin tee se mulle selväksi niin, että minäkin ymmärrän”. En halunnut roikkua missään lapsellisessa mielikuvitusmaailmassa, vaan halusin sellaisia todisteita, että todellakin ymmärtäisin.

Osa minusta kaipasi niitä vilpittömästi, mutta osa minusta aikoi epäröimättä käyttää tätä lyömäaseena uskovia kohtaan. Suunnittelin, että kun olisin rukoillut vuoden, ja mitään ei olisi tapahtunut, niin voisin ilkkua vahingoniloisesti, että katsopa nyt, ei siitä sun jumalastasi ole mihinkään.

Viimeisenä niittinä tälle kokeilulle oli se, että päätin loppukeväästä osallistua hengelliseen tilaisuuteen helluntaiseurakuntaan. Jopa omaksikin yllätyksekseni menin alttarille rukoiltavaksi ja tietoisesti suostuin siihen, että Jeesus saa tulla minun elämääni. Mietin, että mitäpä haittaa siitäkään olisi. Jos ei ole mitään Jeesusta, niin ei ketään myöskään tule. Ja jos on, niin sittenpähän tiedän senkin.

Tunsin oloni itkuiseksi ja hämmentyneeksi, vaikka mitään ei oikeastaan ollut ulkoisesti muuttunut. Kotimatkalla muistan ajatelleeni, että taivaassa enkeleillä on nyt juhlat, ja että äitini saa vihdoin iloita puolestani. Hän oli kuitenkin rukoillut puolestani paljon ja joutui nukkumaan pois luullen, että se oli kaikki mennyt hukkaan. Ja ajattelin näin siitä huolimatta, että en ollut ollenkaan varma siitä, että mikään edes tulisi muuttumaan.

Elämä jatkoi samaa rataansa vielä muutaman kuukauden tuon tapahtuman jälkeen ja aloin jo miettiä, että ehkä mitään ei sittenkään tapahtunut. Sisäisesti olin kuitenkin pehmennyt Jeesukselle. Aloin opettaa koulussa iloiten uskontoa ja aloin rukoilla muutakin kuin kapinallista mantraani. Koin myös, että omatuntoni alkoi heräillä horroksestaan ja ensimmäinen asia, mistä se minulle huomautti, oli alkoholin käyttöni.

Heinäkuussa 2011 makasin illalla sängyssä ja purnasin Jumalalle siitä, että miksi juominen olisi muka haitaksi. (”Jeesuskin söi ja joi syntisten kanssa. Kaikki on minulle sallittua.”) Kesken sen väittelyn Pyhä Henki laskeutui humahduksena päälleni, enkä osannut sanoa muuta kuin ”Kiitos Jeesus!”. Tämä oli minulle todiste Jumalan suuresta armosta. Minun ei tarvinnut ensin puhdistautua ja sitten vasta tulla Jumalan eteen, hän kosketti minua syntisenä (ja kapinoivana!) ihmisenä, siksi että Hän rakastaa minua!

(—) Ensimmäinen kosketus Pyhän Hengen kanssa kelpasi minulle vastaukseksi siihen rukoukseen, että Jeesus oli nyt tehnyt itsensä tiettäväksi minulle. Luotin siihen, että jonain päivänä tulisin tietämään myös kaiken muun ”leveyden ja syvyyden”, ja vastaukset niihin asioihin, mitkä olivat erottaneet minut Jumalasta. Ja aivan hämmästyttävästi jokainen solmu aukesi vuorotellen ja kaikki viha suli pois.

Jännitin kovasti sitä, että joutuisin kertomaan tyttärelleni mielenmuutoksestani. Olinhan jo vuosia paasannut hänelle uskonnon hapatuksesta ja aivopesusta. Kun vihdoin sitten tsemppasin sen verran, että sain kakaistua, että ”mä olen muuten tullut uskoon”, niin tyttäreni vastasi: ”kiva, mä olenkin rukoillut sun puolestasi.” Silloin selvisi, että tyttöni oli käynyt jopa seurakunnassa minulta salaa. Kiitos Herralle, että hän piti huolta lapsestani silloinkin, kun minä olin täynnä kapinaa!

Eräs syksyn kohokohdista oli se, että sain kielillä puhumisen lahjan (—) uloshengityksen mukana alkoi virrata sanoja, joita en ymmärtänyt. Oma rukouskieli oli minulle ihan käsittämätön lahja! Olin kuullut toisten puhuvan kielillä, mutta en ollut koskaan ajatellut, että voisin saada sen itsekin.

Toinen syksyn kohokohdista oli se, että jo vuosia tukossa ollut nenäni ja poskionteloni paranivat rukouksessa. Olin joutunut nukkumaan joka yö vain toisella kyljellä ja käytin nenätippoja jatkuvasti, jotta ahdas sierain pysyisi auki. Nyt poskellani tuntui lämmin virta ja kuului oikein rusahdus, kun Jeesus palautti luustooni täydellisen luomistyönsä. (—)

Kiitos Jeesukselle tästä kaikesta! Kiitos myös esirukoilijoilleni, mummolle, äidille, ystävälleni ja tyttärelleni. Jos sinulla, joka tätä luet, on elämässäsi joku, kenen puolesta olet paljon rukoillut ja se ei näytä tuottavan tulosta, niin älä masennu. Rukous on voimallinen ase, ja et ehkä näe, mitä se on jo saanut aikaan hengen maailmassa. Jonain päivänä saat iloita myös hedelmästä, vaikkei se päivä olisikaan tämän maailman ajassa.”

Kansankirkon puolustus

maaliskuu 12, 2012

Pentti Laasosen Yhteisellä tiellä - Luterilainen kirkko jakamattoman perinteen kantajana (Kirjapaja 2011) on poikkeuksellinen pieni kirjanen. Sitä voisi jopa kutsua kansankirkolliseksi apologiaksi - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen uskon puolestukseksi!

Kansankirkollinen apologia ei tietenkään ole triumfalistinen, vastakkainasetteleva, poleeminen. Sen argumentti ei tietenkään ole: “Me olemme oikeassa, muut eivät”, vaan “Anteeksi, kyllä mekin olemme oikea kirkko”. Annetaan Laasosen piristävän teoksen puhua puolestaan.

Katolisuutta

Laasosen huolena on, että “monien aikamme luterilaisten käsitykset omasta kirkostaan ovat liukuneet kauaksi siitä itseymmärryksestä, joka oli luterilaisilla reformaation aikana ja sitä seuranneina kahtena vuosisatana”. Luterilaisuuden “riisuttu asu” on “jyrkässä ristiriidassa klassisen luterilaisuuden kanssa”. (s. 7.)

Luterilaisten tunnustuskirjojen Confessio Augustana (CA, 1530) eli Augsburgin tunnustus “kertoo meille paremmin kuin katugallup, mitä luterilainen kirkko on”: “Siinä, mitä on esitetty, ei ole ‘mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa’… Ei mitään katolisen kirkon vastaista!” (s. 11.)

“Reformaatiossa ei siis perustettu uutta kirkkoa.” CA:n kirjoittajat osoittivat, että he eivät eroa kirkosta, vaan katolinen ja apostolinen “usko ja perintö säilytettiin tilanteessa, jossa reformaation kulku… johti Roomasta erilleen. Luterilaiset selittivät, etteivät he tätä eroa halunneet eivätkä tehneet. Näin ollen luterilainen kirkko ei ole uusi kirkko eikä roomalaiskatolinen kirkko ole luterilaisen kirkon ‘äitikirkko’”. (s. 12.)

Laasonen seuraa katolisen teologin Peter Mannsin tilannearviota, jonka mukaan Lutherin ajan rappioitunut paavius oli ennen kaikkea syynä reformin tarpeeseen. Anekauppa mainitaan tietysti vääristyneen kirkollisuuden ilmiönä. Paavalin vanhurskauttamisopin löytö “ei ole suinkaan luterilaisuuden keksintö, vaan se esiintyy keskiajan kirkossa, niin kuin luterilaiset teologit totesivat luterilaisuuden klassisena aikana”. (s. 13-14.)

Pappisselibaatti ja pedofiliatapaukset saavat Laasoselta piikin: “Solmimalla avioliiton Luther antoi kirkolle vihjeen siitä, että oli järkevää luopua papiston selibaatista. Rooman kirkon uusimmissa myllerryksissä on vahvistunut tarve kuunnella Lutheria.” (s. 15.)

Luther sanoi saaneensa “katolisesta kirkosta kaiken sen, mitä hänellä oli”. Hän halusi säilyttää kirkon hajoamattomana ja “vetosi vanhakirkolliseen traditioon kirkkoa yhdistävänä tekijänä” - luterilaiset määrittelevät katolisuutensa “vanhan kirkon ajattelun perustalta”. (s. 19.)

Kirkko ja virka

“Luterilaisuus säilytti katolisia uskontunnustuksia seuraten vanhakirkollisen ja katolisen kirkkokäsityksen, jonka mukaan kirkko ei ole vain jäsentensä summa, vaan äidin syli, jossa jäsenet vasta syntyvät… Subjektiivinen kirkkokäsitys on luterilaisuudelle vieras. Vaikka kirkko on ‘pyhien ja oikein uskovien yhteisö, se ei erottele jäsenyydestään ‘vääriä’. ‘Väärätkin’ papit hoitavat ‘oikeita sakramentteja’”, kuten CA opettaa. (s. 20.)

Tästä seuraa piikki tiettyjä herätysliikepiirejä ja ehkä Luther-säätiötä kohtaan: “Uskontunnustusta noudattava luterilainen kristitty ei jätä kirkkoaan eikä lähde muodostamaan kirkon jumalanpalveluselämästä erottautuvia ‘tosiuskovien’ ryhmiä, vaikka kirkko tekisi virheitä.” (s. 21.)

Naispappeudesta Laasonen kirjoittaa sivulla 23: “Kun luterilainen kirkko katsoo Augsburgin tunnustuksen säädöksien henkeä seuraten mahdolliseksi naisen vihkimisen kirkon virkaan, se ei muuta virkakäsitystä eikä kirkon oppia. Ratkaisu perustuu kristilliseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan mies ja nainen ovat samanarvoisia Jumalan edessä ja kirkossa, ja tämän käsityksen soveltamiseen viran määrittelyssä.”

Siinä missä katolisuudessa puhutaan “Vatikaani II:n hengestä”, Laasonen puhuu CA:n “hengestä”. Näillä ilmauksilla on kuitenkin perusteensa. Laasonen selittää, että CA “pohtii loppuluvussaan apostolien antamia kieltoja, jotka annettiin ‘vain tietyksi ajaksi pahennuksen välttämiseksi’”. Jälleen piikki em. suunnille: “Jos naisten ordinaatiota pidetään oppikysymyksenä, asetutaan luterilaisen tunnustuksen henkeä vastaan.”

Suurille kirkoille viesti on seuraava: “Luterilainen kirkko odottaa toisten apostolisten kirkkojen hyväksyvän sen näillä perusteilla tekemän ratkaisun, mutta ei vaadi sitä yleiseksi normiksi.” Mitä paaviuteen tulee, “luterilaisuus on valmis hyväksymään paavin, jos tämä toimii kirkon ykseyden ja jatkuvuuden suojelijana ja takaajana”. (s. 23-24.)

Laasonen kiinnittää huomiota paavin erehtymättömyyden ongelmallisuuteen, jonka paavi Johannes XXIII vaikutti tunnustavan sanoessaan, ettei hän käytä sitä koskaan. Laasonen viittaa Hans Küngiin, joka sanoi em. paavin ajattelussa piilleen “toisenlaisen paavin” mahdollisuus, paavin, “joka voisi palvella koko kirkkoa”. Laasonen katsoo toiveekkaasti eteenpäin aikaan, jolloin “syntynyt kahtiajako osoittautuu vain väliaikaiseksi ja jää taakse” - silloin “paavius ei enää ole luterilaiselle kirkolle ongelma”. (s. 25.)

Kirkon jatkuvuus ja muuttuvaisuus

Kansankirkon apologialle on tietysti ensisijaista korostaa jatkuvuutta katolisista ajoista: on “perusteltua ja yleisesti hyväksyttyä puhua Suomen kirkon 850-vuotisesta historiasta”. Tämä merkitsee, että kansankirkko “tunnustetaan samaksi kuin keskiajan kirkko”. (s. 32.)

Tästä seuraa piikki Helsingin katolista hiippakuntaa kohtaan: “Nykyisin Suomessa toimivan roomalaiskatolisen kirkon edustajien esittämä käsitys, jonka mukaan vasta se jatkaisi Suomen keskiajan kirkon elämää, on epähistoriallinen… Roomalaiskatolilaisten omankaan edun vuoksi ei ole sopivaa yrittää tunkea nurkkaan luterilaista kirkkoa, joka tavoittelee kirkkojen apostolista ykseyttä.” (s. 32.)

Suomen kirkko ei ole “protestanttinen erilliskirkko, uutuuskirkko” eikä vasta “viisisataa vuotta sitten” perustettu kirkko, “jolta puuttuu apostolinen perinne”. Laasonen heittää täten piikin myös ortodoksinunna Kristodulille: “ortodoksinenkaan kirkko ei ole suinkaan muuttumaton ja alkuperäinen kirkko”. (s. 32-33.)

“Apostoliset kirkot ovat historiansa aikana monin kohdin muuttuneet. Puhe kaksituhatvuotisesta muuttumattomuudesta ei vastaa minkään kirkon todellisuutta. Luterilaisen kirkon on muiden apostolisten kirkkojen tavoin vastattava kysymykseen, millaiset muutokset ovat mahdollisia tai välttämättömiä ilman, että kirkko menettää katolisuutensa.” (s. 51.)

Laasonen antaa esimerkeiksi muuttuneista käytännöistä veren syömiskiellon ja naisten pään peittämisen seurakunnan kokouksissa. CA opettaa: “Omiatuntoja ei tule vaivata uskomalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen”. Tässä kirkon oman käytännön kritiikissä ei ole kyse “maailman muodin” seuraamisesta, “johon se joskus sekoitetaan”. “Näiden kahden erottaminen on kirkon tehtävä.” (52-53.)

Homokysymyksestä ei kirjassa mainita mitään (hattua Laasoselle!), mutta rivien välistä voinee lukea, että se kuuluu juuri näihin asioihin, joista kirkon on osattava erottaa välttämätön ja ei-välttämätön.

Sekalaista

Laasonen vastustaa perinteiseen luterilaisuuteen vedoten kuvanriistoa ja sanoo Markus Hiekkasta seuraten luterilaisen käsityksen kuvista olevan varsin lähellä katolista (s. 27). Ehtoollismessu on myös pidettävä “jokaisessa sunnuntaipalveluksessa” (s. 40).

Laasonen jatkaa jumalanpalveluksesta moittimalla “kalvinilaisuudesta peräisin olevia käsityksiä, että messun visuaalisen kauneuden karsiminen olisi luterilaisuuden aidointa historiallista perintöä”. Hän sanoo jopa: “Roomalaiskatolinen ja luterilainen messuliturgia ovat säilyttäneet vanhemman muodon kuin ortodoksinen kirkko, jota bysanttilainen vaikutus on etäännyttänyt kauemmaksi vanhasta kirkosta.” (s. 42.)

CA ei myöskään kiellä esirukousten pyytämistä pyhimyksiltä, se vain sanoo, ettei Raamattu “neuvo” sitä. Lisäksi opetetaan, että “voimme julkisesti muistaa pyhiä”. Luterilaisuus kunnioittaa “Mariaa Jumalan äitinä, Jumalansynnyttäjänä, niin kuin kirkossa määritellään”. Maria on “rakastettu pyhä hänelle kirkollisessa kalenterissa omistettuine virsineen ja merkkipäivineen”. (s. 49.)

Jokapäiväisen elämän pyhittämisestä Laasonen kirjoittaa, että maailman “pyhyys on Jumalan luomistyön ja lunastustyön aikaansaannos”, maailma ei siis tule pyhäksi “vasta ihmisen pyhitystyön tuloksena”. Luterilaisen spiritualiteetin keskipisteessä on messun “pyhä materialismi”. (s. 55-56.)

Tärkeä on myös kristityn vapaus, mikä toisaalta johtaa siihen, ettei luterilaisuutta ole helppo opettaa. “Luterilaisesta kirkosta on helppo irtautua, ellei ole sisäistänyt hengellistä elämää kristityn vapaudessa tai jos on kokonaan vieraantunut messusta, jumalanpalveluselämästä.” (s. 57.)

Arviointia

Mielestäni Laasosen kirja on tärkeä puheenvuoro. Se avaa suomalaisen luterilaisuuden kasvot, jotka ovat monelle suomalaiselle (puhumattakaan ulkomaalaisista) - niin luterilaisille kuin katolilaisillekin - tuntemattomat. Se auttaa näkemään, että on olemassa myös hyvin katolisesti itsensä ymmärtävää luterilaisuutta.

Epäröin kutsua tätä “autenttiseksi luterilaisuudeksi”, luterilaisuutta kun on hyvin perustein montaa maata. Toisaalta monet nykyluterilaiset ovat todellakin menettäneet paljon alkuperäisestä luterilaisesta identiteetistä, joka Laasosella tulee esiin, mutta toisaalta Laasonenkin tuntuu olevan aika kaukana varhaisten (ja monien nykyisten) luterilaisten sola scriptura ja sola fide -intoilusta.

Hämmästyttävin kohta Laasosen kirjassa on sivulla 21, jossa hän sanoo, ettei tunnustuskirjoissa “ole hyökkäystä aikansa katolista vanhurskauttamisoppia vastaan”. Tässä vaiheessa mietin, ymmäränkö Laasosta väärin vai onko hän jättänyt CA:n jälkeiset tunnustuskirjat kokonaan lukematta.

Laasosen kritiikki utopistisia muuttumattomuuskäsityksiä kohtana on oikeutettu, samoin hänen viestinsä Suomen katolilaisille Suomen kirkon jatkuvuudesta, vaikka kysymykset ovat toki paljon monimutkaisempia kuin mustavalkoinen “kyllä tai ei” -vastakkainasettelu. Kritiikki Luther-säätiötä kohtaan tuntuu menevän hieman yli laidan, kun Laasonen väittää, ettei luterilainen kirkko hyväksy Matti Väisäsen kastetta “varsinaiseksi kristilliseksi kasteeksi” (s. 35).

Laasosen visio apostolista ykseyttä vaalivasta luterilaisuudesta on kaunis ja rohkaiseva. Voi kuitenkin kysyä, onko luterilainen kirkko ottanut tätä visiota tarpeeksi huomioon joissain viime aikoina tekemissään päätöksissä. Ekumeniaa on kuitenkin harrastettu enemmän suomalaisen yhteiskunnallisen mielipiteen kuin katolisen ja ortodoksisen maailman kanssa. Laasosen kirjanen on silti hyvä esimerkki ykseyden toivon elämisestä kaikista vaikeuksista huolimatta. Peliä ei ole vielä pelattu.

Tätä on Lewisin rakastaminen - ja raiskaaminen

maaliskuu 5, 2012

Alister E. McGrathin kirja Tätä on teologia (Kirjapaja 2010, engl. Mere Theology) näyttää herkulliselta C.S. Lewis -tribuutilta ja -päivitykseltä. Otsikko tuo tietysti heti mieleen C.S. Lewisin klassikon “Tätä on kristinusko” (Mere Christianity). Kirjan kansi ja erityisesti sen nimi on muotoiltu selvästi Lewisin kirjoja muistuttavaan tyyliin.

Alister McGrath on monella tapaa kuin uusi C.S. Lewis. Hän kasvoi Pohjois-Irlannissa, oli ateisti, kääntyi kristityksi ja toimi pitkään Oxfordissa professorina. Hän on myös kirjoittanut useita populaareja kristinuskoa puolustavia ja selittäviä kirjoja. Kirjojen nimet viittaavat joskus suoraan Lewisin tuotantoon, kuten tässä edellä mainittu Mere Theology (josta kohta lisää) ja uudempi Mere Apologetics.

Muut uudet Lewisit

McGrath ei kuitenkaan ole ainoa toisen polven Lewis. Toinen evankelikaalinen anglikaaniteologi N.T. Wright on niin ikään kirjoittanut lukuisia populaareja kirjoja kristinuskosta, ja hänkin on viitannut otsikoinnillaan Lewisiin (esim. Simply Christian). Myös teemat ovat usein samanlaisia (vrt. esim. Lewisin The Problem of Pain ja Wrightin Evil and the Justice of God).

Dwight Longenecker puolestaan kääntyi anglikaanista katolilaiseksi ja kirjoitti siitä kirjan nimeltä More Christianity. Myöhemmin hän kirjoitti kirjan The Gargoyle Code Lewisin kuuluisan Screwtape Lettersin (Paholaisen kirjeopisto) hengessä.

Paholaiskorrespondenssigenre on saanut muitakin kokeilijoita. Suomalaisen luterilaisen nettikirjoittajan (ks. osa 1 ja osa 2) lisäksi pirullista kirjeenvaihtoa on kokeillut mm. amerikkalainen katolisuuteen kääntynyt filosofian professori Peter Kreeft. Hänen kirjansa The Snakebite Letters on kuitenkin valitettavasti totaalinen Lewisin mestariteoksen raiskaus.

Kreeftin kirjeistä puuttuu kokonaan Lewisin luoma pirullinen tunnelma. Kreeftin oma ääni ja hänen muista kirjoista tutut korostukset kuultavat tekstistä kivuliaasti läpi kerta toisensa jälkeen. Ellei halua turhaan kärsiä kirjallista helvettiä maan päällä, kannattaa lukea mieluummin Kreeftin muita kirjoja. Niissä hän on onnistunut Lewisin popularisoinnissa ja päivittämisessä paljon paremmin.

Kreeftin teemat mukailevat edellä mainittujen kirjoittajien tavoin Lewisin tuotantoa (esim. Making Sense Out of Suffering), ja Lewis esiintyy eksplisiittisesti Kreeftin kirjoissa C.S. Lewis for the Third Millennium ja Between Heaven and Hell. Viimeinen mainitsemisen arvoinen katolinen Lewis-tribuutti on Ian Kerin Mere Catholicism.

Back to McGrath

Takaisin alkuun eli Alister McGrathin kirjan “Tätä on teologia” pariin. McGrathin (samoin kuin muiden Lewis-imitoijien) työ kertoo varmasti rakkaudesta Lewisia kohtaan, mutta valitettavasti tässä tapauksessa kävi niin kuin Kreeftin piruille - lopputuloksena on pikemminkin raiskaus. “Tätä on teologia” ratsastaa Mere Christianityn nimellä, muttei yllä lähellekään sen tasoa.

McGrath tunnetaan ansiokkaana uusateismin kriitikkona. Hän on kirjoittanut mm. kirjat Ateismin lyhyt historia, Dawkins-harha ja Dawkinsin Jumala, kaikki saatavilla suomeksi. Mutta McGrath näyttää juuttuneen aiheeseensa tai tulleen sen sokaisemaksi niin, ettei hän näe enää mitään muuta. Vai onko perusteltua, että puolet kirjasta nimeltä “Tätä on teologia” on uusateismin kriittistä puintia?

Siinä missä Mere Christianity on klassikoksi muodostunut apologeettinen johdatus kristinuskoon, Mere Theologyn olisi toivonut tekevän jotain vastaavaa teologian kanssa. Nyt kyseessä ei kuitenkaan ole johdatusteos teologiaan, eikä siitä varmasti tule klassikkoa - muutaman sukupolven päästä Dawkinsit ja kumppanit ovat pelkkä historiallinen kuriositeetti.

McGrath on tietysti oikeassa siinä, että teologia on vuoropuhelua aikansa ilmiöiden kanssa. Mutta Lewisilla ratsastavassa teoksessa nimeltä “Tätä on teologia” vuoropuhelu uusateismin kanssa olisi ansainnut korkeintaan yhden luvun, joka olisi viitannut lukijan eteenpäin McGrathin muihin kirjoihin uusateismista.

Menestyvien akateemikkojen ja kirjailijoiden suurimpia kiusauksia on varmasti se, kun tietää nimensä sen verran tunnetuksi, että lukijakunta on taattu, julkaiseepa sitten mitä tahansa. Tästäkin kirjasta saa sen vaikutelman, että McGrath on väsännyt kirjan kokoamalla yhteen eri aikoina eri paikoissa eri aiheista pitämiään luentoja. Voisihan ne tietysti julkaista, mutta tällaisen otsikon antaminen tällaiselle kirjalle on mielestäni huijausta.

Luin kirjan suomenkielisenä käännöksenä, joka ei mielestäni ollut lainkaan tarpeeksi huoliteltu - englanti paistoi epäsuomalaisten muotoilujen läpi kerran jos toisenkin, ja tekstiin oli jäänyt kirpaisevia virheitä (esim. Gen 2 käännetty Toiseksi Mooseksen kirjaksi). Sekä McGrath että Kirjapaja asettivat rimansa liian matalalle. Kaiken kruunaa vielä se, että kirjan nimenä Mere Theology oli jo käytetty: Will Vausilta ilmestyi samanniminen johdantoteos Lewisin ajatteluun jo vuonna 2004.

Jotain hyvääkin

Pakko se on vähän tunnustustakin antaa. McGrath antoi muutamia hyviä ideoita siitä, kuinka teologinen analyysi voi auttaa ihmisiä ymmärtämään kristinuskoa syvemmin. Otetaan esimerkiksi ehtoollinen. Teologinen analyysi ehtoollisen merkityksestä voi paljastaa, että sen viettoon kuuluu sekä taaksepäin että eteenpäin katsomista - Kristuksen pelastustyön muistelu ja hänen toisen tulemisensa odotus (ks. 1. Kor. 11:23-26).

On virkistävää ajatella, että edellä mainitut näkökulmat voisivat perustellusti olla ensimmäiset kaksi asiaa, jotka ehtoollisen merkityksestä voisi mainita Uuden testamentin opetuksen pohjalta. Viime vuosisatoina kun ajattelu ehtoollisesta on tupannut rajoittumaan kiistoihin siitä, millä tavalla Kristus on aineissa läsnä (jos lainkaan) ja millä tavalla toimitus on ymmärrettävä uhriksi (jos lainkaan).

McGrath muuten edustaa “avaramielistä oikeaoppisuutta”, joka näkee “erimielisyydet suhteessa meitä yhdistäviin suurempiin asioihin”. Hän kirjoittaa osuvasti J. I. Packeria seuraten “taisteluasemiin kaivautuneista älyköistä”, jotka ovat “jyrkkiä, väittelynhaluisia, kriittisiä kristittyjä, Jumalan totuuden mestareita, joille oikeaoppisuus on kaikki kaikessa”.

Tällaiset ihmiset/teologit “saattavat rakastaa Jumalaa, mutta heille näyttää olevan hankalaa rakastaa toista ihmistä - varsinkin ollessaan eri mieltä tämän kanssa”. Kuvaus osuu maaliinsa, ja loppusilaus napakymppiin: “Aina ei ole helppo havaita, miten tällainen pakkomielle olla teologisesti oikeassa sopii yhteen evankeliumien kertomusten kanssa Jeesus Nasaretilaisen opetuksista.” (s. 20.)


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: