Rakkaustohtori Jason Lepojärvi ja vapauttava väitöskirja

Päiväys: 29.8.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia

Tags: , ,

Teologian tohtori Jason Lepojärvi on yksi kolmesta rakkausasiantuntijasta AVA-kanavalla 6.9. alkavassa Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa. Jasonin esittelysivua ja -videota on jaettu tätä kirjoittaessani 143 kertaa, kun taas kahden muun asiantuntijan jaot näyttävät nollaa, joten Jason taitaa olla myös yleisön ehdoton suosikki – tai sitten ainakin kolmikon ahkerin somettaja.

TV:n katsojille jo Suomen Robinson -ohjelmasta (2005) tuttu Lepojärvi on valmistautunut syksyn mukanaan tuomaan julkiseen kiinnostukseen ja kysyntään perustamalla nettisivun rakkaudenammattilainen.fi sekä Facebook-sivun (@rakkaustohtori). Nettisivuilla voi tutustua mm. Jasonin rakkausteeseihin ja -kirjoihin.

Kirjoista saankin aasinsillan postauksen varsinaiseen aiheeseen. Nelisen vuotta sitten kirjoitin tällä blogilla Jasonin ensimmäisestä kirjasta, joka käsitteli Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaa. Nyt on vuorossa väitöskirja, jonka aiheena on C. S. Lewisin rakkauden teologia: GOD IS LOVE BUT LOVE IS NOT GOD – Studies on C. S. Lewis’s Theology of Love (Helsinki 2015).

En yritä tässä postauksessa tiivistää Jasonin väitöskirjan sisältöä enkä löydöksiä. Jokainen voi lukea Jasonin itsensä kirjoittaman tiivistelmän täältä, ja samasta linkistä voi myös ladata noin puolet väitökirjasta ilmaiseksi. Toinen puolisko koostuu artikkeleista, joiden löydökset on joka tapauksessa tiivistetty ensimmäisessä, vapaasti ladattavassa osassa.

Jos akateeminen väitöskirja pelottaa tai englannin kieli rasittaa, niin vielä kätevämmin Jasonin työn tulokset on omaksuttavissa hänen (toistaiseksi) kolmestakymmenestä rakkausteesistään. Niistä oppii olennaisen. Lisäksi suosittelen Jasonin ja Karla Niemisen tuoretta 40-minuuttista keskusteluvideota rakkaudesta ja sen todeksi elämisestä.

Mitä sitten haluan Jasonin väitöskirjasta sanoa, jos en aio tiivistää sen sisältöä?

Tärkein yksittäinen asia, joka minulle systemaattisena teologina ja tohtoriopiskelijana jäi käteen Jasonin väitöskirjasta, oli tämä: huh helpotus! Jos väitöskirjan teksti saa olla näin rentoa ja persoonallista, niin sittenhän minulla (ja suomalaisella systemaattisella teologialla) on toivoa!

Antakaas kun selitän

Kun jokin aika sitten luin ja referoin edellisen polven suuren dogmaatikon Eero Huovisen väitöskirjaa, mieleeni palautuivat metodiopintojemme ihanteet teologisesta röntgenkuvasta, mutta samalla ajattelin, että en minä kyllä tällaista halua tehdä. Jasonin teksti taas sai minut ajattelemaan: juuri tällaista teologiaa minäkin haluan tehdä!

Siinä missä vanhan saksalais-suomalaisen perinteen mukaan systemaattinen analyysi vain kylmän viileästi skannaa taustaolettamuksia yms., angloamerikkalaisessa perinteessä oma argumentointi on kaikki kaikessa, ja se myös näkyy Oxfordissa opiskelleen ja opettaneen Lepojärven työssä. Saa käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa. Saa dissata sveduja.

Ursäkta? Niin, unohdinko kertoa, että Jasonin väikkäri osoittaa C. S. Lewisin rokottaneen lukijansa ruotsalaista rakkausruttoa vastaan. Ruotsinluterilaisen teologin Anders Nygrenin kirja Eros och Agape (engl. Agape and Eros) on pitkään hallinnut protestanttien käsityksiä rakkaudesta: inhimillinen rakkaus, eros, on mukamas pakosti egoistista ja epäpuhdasta.

Lepojärvi löysi tutkimustyössään Lewisin kirjeitä, joissa hän kertoo lukeneensa Nygreniä ja olevansa eri mieltä. Lewis kehitti paremman terminologian rakkauden käsittelemiselle ja onnistui puhdistamaan niin inhimillisen jumalakaipuun kuin eroottisen rakkaudenkin nygreniläisestä noesta. Lepojärven Lewis lähettää länsinaapurille tarkkaan harkitut terveiset.

Narnia-tarinoiden isähahmo osoittautuu siis lopulta aika lailla suomalaishenkiseksi teologiksi. Den glider in, kuulkaa, ja God bless it!

love

 

Koraani arkkipiispan käsittelyssä: Jumalan kauneimmat nimet

Päiväys: 22.8.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: islam, Kirjaesittelyt ja -arviot, uskontodialogi

Tags: ,

Kahtena viime viikkona olen esitellyt katolisen kirkon suhtautumista muihin uskontoihin ja uskontodialogiin. Asenne muuttui entistä myönteisemmäksi 1960-luvulla, ja 1980-1990-luvuilla julkaistiin ohjeita uskontojen välisen vuoropuhelun harjoittamiseen. Onko uusi linja kantanut hedelmää? Miltä kypsä uskontojenvälisyys näyttää käytännössä?

Yksi parhaista esimerkeistä lienee jo viime viikolla mainittu arkkipiispa Michael L. Fitzgerald, joka toimi Vatikaanin uskontodialogineuvoston puheenjohtajana vuosina 2002-2006. Sitä ennen Fitzgerald oli mm. Paavillisen arabia- ja islaminstituutin (kyllä, sellainenkin on!) PISAI:n johtaja 1972-1978, minkä jälkeen hän työskenteli Sudanissa.

Kyseessä on sama Michael Fitzgerald ja sama Sudanin-aika, joista kertoo seuraava tällä blogilla jo kertaalleen lainattu sitaatti:

Minulla oli tapana osallistua paikallisen šeikin koraanipiiriin. Miehet tiesivät, että olin katolinen pappi. Kun lähtöni aika tuli, menin jättämään hyvästit. Šeikki rukoili, että näkisin lopulta valon ja tulisin muslimiksi. Tämä ei suututtanut minua mitenkään, sillä tajusin hänen toivovan minulle sitä, mitä hän itse arvosti niin korkealle. Minua ei kuitenkaan koskaan painostettu kääntymään islamiin. Meillä oli molemminpuolisen kunnioituksen suhde.

Fitzgerald ja hänen uutuuskirjansa idea

Fitzgerald on yksi katolisen kirkon johtavia islamtuntijoita, ja kuten sitaatistakin saattaa päätellä, hän edustaa melkoisen arvostavaa asennetta islamia kohtaan. Eläkepäivillään Fitzgerald opettaa kristityille Koraania (aiheesta erinomainen englanninkielinen artikkeli täällä), ja vuonna 2015 PISAI julkaisi Fitzgeraldin kirjan Jumalan kauneimmista nimistä.

Kirja on erinomainen esimerkki siitä, mitä uskontojenvälisyys on, voi olla, tai tulee olla, ja mitä se toisaalta ei ole. Praise the Name of the Lord: Meditations on the Most Beautiful Names of God on teologis-hengellinen mietiskely Jumalan nimistä Koraanin ja Raamatun pohjalta. Kristitty lukee ja tulkitsee Koraania avoimella asenteella, valmiina oppimaan uutta.

Lähtökohtana joka luvussa on Koraani, mutta sitä seuraa vertailu Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Vertailu ei ole poleeminen, mutta siinä tulevat ilmi myös erot. Uskontojenvälisyys ei merkitse erojen vesittämistä, eikä Koraanin ja Raamatun tarkasteleminen rinnakkain merkitse sitä, että niille annettaisiin sama teologinen status.

Jumalan nimet ovat Fitzgeraldilta loistava aihevalinta, sillä ne tarjoavat sillan sekä islamin ja kristinuskon että ihmisen ja Jumalan välille. Kyseessä on tunnettu mutta vähän tutkittu aihe, joka voi uskontotietouden lisäksi tuottaa todellisia hengellisiä löytöjä kummankin uskonnon edustajille.

Jumalan noin 99 nimeä – ja niiden henkilöitymä

Islamilaisessa traditiossa sanotaan, että Jumalalla on 99 nimeä, mutta Fitzgeraldilta opin, että on olemassa erilaisia, hiukan toisistaan poikkeavia 99 nimen listoja. Luvun 99 merkitys on se, että puuttuva sadas nimi on korkein ja salattu, ihmisen käsityskyvyn yläpuolella (Jumala on aina akbar – suurempi).

Nimet johdetaan Koraanista joko suoraan tai epäsuorasti esim. verbimuodoista. Tämä tarkoittaa sitä, että nimiä voidaan tosiasiassa johtaa enemmän kuin 99, mutta aivan uusia nimiä ei saa keksiä – egyptiläinen lääkäri Mustafa Mahmud aiheutti kuulemma kohun kutsumalla Jumalaa ”Arkkitehdiksi”.

Fitzgerald nojaa kirjassaan klassisen muslimiteologi Al-Ghazalin ja Daniel Gimaretin kirjoihin samasta aiheesta. Teos on jaettu kahdeksaan lukuun, joissa Jumalaa tarkastellaan mm. Luojana, Armollisena, Herrana, Kuninkaana, Anteliaana, Uskollisena, Oppaana ja Rauhana.

Erityisen antoisana islamilaisena kontribuutiona voidaan pitää ajatusta Jumalasta Oppaana (Al-Hādī) – tämä ajatus on totisesti hyvä olla mielessä, kun vaeltelee Arabian loputtomia hiekkaerämaita, ja miksei aina muutenkin matkoilla. Muslimit rukoilevat joka päivä Koraanin ensimmäisen, Avauksen suuran sanoin:

Ohjaa meidät oikeata tietä [ihdi-nā al-ṣirāṭ al-mustaqīm] (1:6)

Kaitselmukseen liittyy myös toinen mielenkiintoinen Jumalan nimi, Al-Tawwāb, kirjaimellisesti ”Kääntyjä”: ideana se, että Jumala kääntyy jatkuvasti luotujensa puoleen. Tällä listalla se on suomennettu dynaamisesti Hyväksyjäksi, mistä saadaankin laupeuden riemuvuoden kunniaksi aasinsilta armoon ja anteeksiantoon.

Lähes jokainen Koraanin suura alkaa sanoilla ”Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen.” Jumalan nimiin kuuluu lisäksi useampikin ”Anteeksiantavaa” tarkoittava sana, ja tässä tulevatkin esiin arabian kielen hienoudet: al-ġāfir (joka antaa anteeksi), al-ġafūr (jolla on tapana antaa anteeksi) ja al-ġaffār (joka ei koskaan lakkaa antamasta anteeksi).

Kaikkein vaikuttavimpana teologisena antina kirjasta jää kuitenkin mieleen se, että Uusi testamentti soveltaa Koraanin ja Vanhan testamentin Jumalan nimiä yksi toisensa jälkeen Jeesukseen. Tämä voisi olla vanhoja väittelyitä monin verroin hedelmällisempi tapa lähestyä erottavaa kysymystä Jeesuksen identiteetistä: Jumalan nimet in person.

fitzgerald-280x225

Ohjeita uskontodialogiin

Päiväys: 15.8.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: uskontodialogi

Tags:

Kuten viime viikolla kävi ilmi, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen Nostra Aetate -julistus (NA) avasi uuden kauden katolisen kirkon suhtautumisessa muihin uskontoihin. NA on kuitenkin hyvin suppea ja yleisluontoinen julistus, ja pian kaivattiin tarkempaa ohjeistusta siihen, kuinka muiden uskontojen edustajia tulisi kohdata.

Vatikaani II:n aikaan 1960-luvulla Vatikaaniin perustettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli hoitaa uskontodialogiin liittyviä asioita. 1980-luvulta alkaen tämä Pyhän istuimen virasto on tunnettu nimellä ”Paavillinen uskontojenvälisen vuoropuhelun neuvosto”, englanniksi Pontifical Council for Interreligious Dialogue, joka lyhentyy kätevästi muotoon PCID.

PCID on tuottanut kirkolliskokouksen jälkeen kaksi asiakirjaa uskontodialogin ja lähetystyön tai kristillisen julistuksen välisestä suhteesta: Dialogue and Mission (DM, 1984), kun NA:n julkaisusta tuli kuluneeksi 20 vuotta, ja Dialogue and Proclamation (DP, 1991) NA:n 25-vuotisjuhlan kunniaksi. Näistä DP on pidempi, perusteellisempi ja painavampi.

DP:n takana oli kaksi johtavaa nimeä katolisen uskontoteologian ja -dialogin maailmassa, PCID:n tuolloinen puheenjohtaja Michael L. Fitzgerald ja paavillisen Gregoriana-yliopiston professori Jacques Dupuis. DP:tä voi lukea rinta rinnan ja vertaillen vuonna 1990 ilmestyneen Johannes Paavali II:n ensyklikan Redemptoris Missio kanssa.

Dialogi ja missio – vuoropuhelu ja lähetystyö

Uskontodialogin ensimmäinen haaste on sen suhde lähetystyöhön. Eikö uskontodialogi ole lähetyskäskyn pettämistä? Vai onko uskontodialogi vain peitenimi käännytystyölle? DM 13 selittää, että kirkon missio on moniulotteinen todellisuus, johon kuuluu mm. kristillisen elämän todistus, kirkon läsnäolo, liturginen elämä, katekeesi, dialogi, yhteiskunnallinen työ ja evankeliumin julistus.

DP tarkentaa termejä ja puhuu ”evankelioivasta missiosta” tai ”evankelioinnista” laajassa merkityksessä, siis sisältäen kaikki edellä mainitut realiteetit. Kun siis joissain kirkon asiakirjoissa (kuten Redemptoris Missio ja Dominus Iesus) sanotaan, että dialogi on osa ”evankelioivaa missiota”, se ei tarkoita sitä, että dialogi on vain käännytysstrategia, vaan sitä, että se on osa kirkon moniulotteista missiota.

Sen sijaan termillä ”julistus” viitataan siihen, mitä monet ovat tottuneet ajattelemaan, kun puhutaan lähetystyöstä tai evankelioinnista: uskoon ja kasteeseen tähtäävästä evankeliumin julistuksesta. DM ja DP toistavat evankeliumin julistamisen olevan velvollisuus eikä mikään vapaaehtoinen ekstralisä.

Julistusta ei kuitenkaan tarvitse mieltää toreilla huuteluksi eikä hengellisten uhkavaatimusten esittämiseksi. (”Please don’t go to hell, believe in Jesus Christ.”) Ei myöskään ole sanottua, miten dialogi ja julistus on konkreettisissa tilanteissa harmonisoitava: sopivaa evankelioimisen tapaa on harkittava olosuhteiden mukaan.

”Kääntymyksestä” DM ja DP huomauttavat, että ensi sijaisesti kaikki on kutsuttu kääntymään jatkuvasti Jumalan puoleen. Tätä kääntymystä voi tapahtua eri uskontojen sisällä, mutta joskus se saattaa myös sisältää uskonnon vaihtamisen. Dialogi ei siis suoranaisesti pyri ”käännyttämiseen”, mutta se saattaa hyvinkin johtaa kääntymykseen.

Dialogin monet muodot

Evankelioivan mission laajan ymmärtämisen lisäksi DM ja DP auttavat näkemään uskontodialogin itsensäkin moniulotteisena ilmiönä. Asiakirjat hahmottelevat neljä uskontodialogin muotoa: elämän dialogi, tekojen dialogi, teologinen dialogi ja uskonnollisen kokemuksen dialogi.

Elämän dialogi on yksinkertaista yhdessä elämistä, toisen kunnioittamista sekä avoimuuden ja lähimmäisenrakkauden osoittamista. Tekojen dialogi merkitsee yhteistä toimintaa yhteiskunnallisten arvojen edistämiseksi. Teologinen dialogi on enemmän spesialistien puuhaa, kun taas kaikki voivat jakaa kokemuksia omasta hengellisestä elämästään.

Uskontodialogi ei siis ole vain virallisia neuvotteluja eri uskontojen johtajien kesken, eikä sen pyrkimyksenä ole kaikkien maailman uskontojen yhdistäminen. Uskontodialogi alkaa arjen asenteena, avoimuutena oppia uutta ja jakaa omastaan. Emme omista totuutta kuin jotain tavaraa, vaan voimme loputtomasti kasvaa sen paremmassa ymmärryksessä.

Samalla kun pidämme oman identiteettimme, voimme omaksua asioita muiden uskontojen positiivisista puolista ja korjata ennakkoluulojen värittämiä mielipiteitämme. Dialogi voi jopa auttaa puhdistamaan ja syventämään ymmärrystä omasta uskosta, ja voimme kasvaa vakaumuksessamme ja läheisyydessä Jumalan kanssa.

Dialogi ja julistus kohtaavat tämän päivän maailmassa monia haasteita: tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä, suvaitsemattomuutta ja sananvapauden puutetta, välinpitämättömyyttä ja vainoa. Silti ne ovat välttämättömiä tehtäviä, joihin kaikkien kristittyjen on syytä varustautua. DM ja DP auttavat siinä hyvään alkuun.

osserv

Miten suhtautua muihin uskontoihin?

Päiväys: 8.8.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: 1, uskontodialogi, Uskontoteologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

Tags: ,

Monille suomalaisille tulee yllätyksenä, että patavanhoillisena pidetty katolinen kirkko on viimeiset 50 vuotta ollut kristikunnan suuri edelläkävijä uskontojen välisessä dialogissa ja uskontoteologiassa.

Jotkut johtavat luterilaiset teologit kuten Jyri Komulainen ja Kari Kuula ovatkin avoimesti kehottaneet ottamaan tässä asiassa Vatikaanista mallia, varsinkin nyt kun Suomi alkaa olla peruuttamattomasti monikulttuurinen ja -uskontoinen.

Suomi on kaukainen nurkka Pohjois-Euroopassa, ja monesti maailmalla kauan sitten käsitellyt ilmiöt saapuvat tänne vuosikymmeniä myöhässä. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita lestadiolaisteologi Joona Korteniemen arvio Vatikaani II-kirjastani, jossa hän toteaa 1800-lukulaisen modernismin saapuneen Pohjois-Suomeen vasta 1960-luvulla.

Vastaavasti nyt alkaa olla aika sille, että 1960-luvulla katolisessa kirkossa käsitelty kysymys perussuhtautumisesta muihin uskontoihin alkaisi juurtua Suomeen. Kun maailmanhistorian suurin kirkolliskokous kokoontui 1962-1965, oli selvää, että esimerkiksi maailmansodassa hirveyksiä kärsineisiin juutalaisiin oli otettava uusi asenne.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous julkaisi 16 asiakirjaa, joista pienin ja pippurisin on nimeltään Nostra Aetate (”Meidän aikanamme”). Se käsittelee nimenomaan kirkon suhdetta ei-kristillisiin uskontoihin, ja se on nyt 50 vuoden jälkeen ehkä koko kirkolliskokouksen ajankohtaisin asiakirja.

Alun perin asiakirjan piti olla vain juutalaisia koskeva julistus, mutta varsinkin arabimaiden piispat vaativat, että jos juutalaisuudesta sanotaan jotain positiivista, niin tasapuolisuuden vuoksi tulisi sanoa jotain myös islamista. Tästä olikin sitten lyhyt matka siihen, että myös Aasian uskonnoista tulisi sanoa jotain, ja näin asiakirja laajeni koskemaan ei-kristillisiä uskontoja ylipäätään.

Asiakirjan uutuudesta ja jopa vallankumouksellisuudesta kertoo se, ettei se pysty viittaamaan mihinkään aiempaan kirkolliskokoukseen eikä paavin lausuntoon oppinsa tueksi, yhtä keskiaikaista paavin kirjettä lukuun ottamatta. Tradition sijaan kirkolliskokous palasi Raamatun teksteihin ja löysi sieltä tukea uudelle asenteelle.

Niin kuin Pyhä kirja todistaa, Jerusalem ei tuntenut etsikkoaikaansa eikä suuri osa juutalaisista ottanut vastaan evankeliumia, monet vieläpä vastustivat sen levittämistä. Silti juutalaiset apostoli Paavalin todistuksen mukaan yhä ovat Jumalalle erittäin rakkaita isiensä tähden, sillä hän ei ota takaisin armolahjojaan eikä kutsuaan. Yhdessä profeettojen ja saman apostolin kanssa Kirkko odottaa sitä päivää, jonka yksin Jumala tuntee ja jona kaikki kansat yhteen ääneen rukoilevat Herraa ja ”palvelevat häntä yksimielisesti” (Sef. 3:9).

Antisemitismin eli juutalaisvihan lisäksi Nostra Aetate (NA) tuomitsi ”kaiken ihmiseen kohdistuvan syrjinnän, kaiken häneen hänen rotunsa ja värinsä, säätynsä ja uskontonsa takia suunnatun väkivallan, koska se sotii Kristuksen henkeä vastaan” (NA 5).

Erityisesti NA kehotti unohtamaan vanhat vihollisuudet muslimien kanssa ja ”yhdessä varjelemaan ja edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta, moraalisia arvoja sekä rauhaa ja vapautta kaikkien ihmisten hyväksi” (NA 3). Islamista, samoin kuin buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta, tuodaan esiin hyviä puolia (NA 2-3).

Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset.

Toisin kuin jotkut ”himouskovat” pelkäävät, positiivinen asenne muihin uskontoihin ei suinkaan automaattisesti merkitse kristinuskon relativoimista eli suhteellistamista (”yksi uskonto ei ole toista parempi”, ”jokaisella on oma totuutensa, kaikki ovat yhtä oikeassa”). Kuten tunnettua (tai valitettavasti ei), relativismi kumoaa itse itsensä.

Evankeliumin (Joh. 1:9) mukaan Kristus on se valo, joka valaisee kaikki ihmiset, joten positiivista kristillistä uskontoteologiaa voi tehdä vankasti omasta maailmankatsomuksesta käsin.

Eikä ystävällinen ja rauhaisa dialogi sulje pois omasta uskostaan todistamista – jo rehellisyys vaatii avoimuutta omasta vakaumuksesta. Kirkko julistaa yhä Kristusta, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6), ”josta ihmiset löytävät uskonnollisen elämän täyteyden ja jossa Jumala sovitti kaiken itsensä kanssa” (NA 2).

Ihmisillä on kuitenkin kaikenlaisia enemmän tai vähemmän hyviä syitä olla ottamatta Kristus-uskoa vastaan. Rauhaisan ja rakastavan asenteen ei tule rajoittua vain potentiaalisiin käännynnäisiin, vaan sen tulee ulottua poikkeuksetta kaikkiin ihmisiin, niin vaikealta kuin tällainen ideaali saattaakin vaikuttaa.

Me emme todellakaan voi huutaa avuksemme Jumalaa, kaikkien Isää, jos me kieltäydymme kohtelemasta veljenä yhtäkään ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen suhde Isään Jumalaan ja hänen suhteensa ihmisveljiin ovat niin läheisesti yhteen kuuluvia, että Raamattu sanoo: ”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa” (1 Joh. 4:8). Siten häviää pohja jokaiselta teorialta tai käytännöltä, joka tuo ihmisten tai kansojen välille ihmisarvoa ja siitä johtuvia oikeuksia loukkaavan erottelun.

popeimam

Kesäloma ja 2017-äänestys

Päiväys: 20.6.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Ajankohtaista

Roomasta palattuani aloitin heti seuraavana aamuna kesätyöt, minkä vuoksi useita asioita on vielä rästissä, ja viimeisinä kahtena viikkona olen juuri ja juuri ehtinyt julkaista maanantaipostauksen ennen maanantain loppua. Franciscus- ja Antonius- jutut olivat valmiina kytemässä Assisin- ja Padovan-matkojen jäljiltä, mutta nyt edessä on vain iso pino kirjoja, jotka ovat pitkään odottaneet esittelyjään.

Hetken miettimistauon jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt on sopiva aika pitää kesäloma. Työtahti jatkuu melko hektisenä, kuusi päivää viikossa, joten jokaviikkoisen artikkelin takominen ylittää tässä vaiheessa kapasiteettini. Tai jos ei ylitäkään, niin onpahan sitten artikkeleita varastossa kiireisten viikkojen varalle. Kesäloman pituudeksi arvioisin n. 3-6 viikkoa, mutta enpähän ilmoita tarkkaa paluupäivää vaan pidän teidät jännityksessä.

En kuitenkaan jätä teitä kesälläkään toimettomiksi. Ensinnäkin voitte tulla turistikierrokselleni: kesätyöni on siis se, että olen Happy Guide Helsinki -turistioppaana ja teen mm. Free Walking Touria, Happy Helsinki Walkia ja Kauhujen kävelyä. Suunnitteilla on myös kirkkokierros, ja ehkä päivitän tähän liittyviä mahdollisia uutisia myös blogille tai ainakin sen Facebook-sivulle, josta kannattaa ”tykätä” jos ei ole vielä tykännyt.

Toiseksi voi tietysti selailla blogin vanhempia artikkeleita, varsinkin jos on uusi lukija eikä ole vielä lukenut kuin joitain juttuja. Tietysti tulee pitää mielessä, että kaikkein vanhimmat artikkelit on kirjoitettu melko lailla eri hengessä kuin uusimmat jutut. Joka tapauksessa tämä liittyy jo kolmanteen tehtävään, eli julistan täten alkaneeksi äänestyksen Hyviä uutisia -blogin parhaista artikkeleista.

Ensi vuonna 2017 ei tule kuluneeksi ainoastaan 100 vuotta Suomen itsenäistymisestä ja 500 vuotta Lutherin teeseistä, vaan myös 10 vuotta Hyviä uutisia -blogin perustamisesta. Sinänsä aika hieno juttu, että Hyviä uutisia -blogi on pyörinyt kokonaiset 10% Suomen itsenäisyyden historiasta. Melkoisen kunnioitettava ajanjakso, kun sitä oikein tuolla lailla ajattelee.

Toinen merkittävä tilasto on se, että blogin Facebook-sivujen tykkääjistä suurin prosenttiosuus (18%) on 25-34-vuotiaita miehiä. Kyseessä on siis juuri se kohderyhmä, jota kirkko pitää kaikkein vaikeimmin tavoitettavana. Jotain lienen siis tekemässä oikein. Mielenkiintoisesti toiseksi suurimmat ryhmät (10% kumpikin) ovat 35-44-vuotiaat miehet ja 45-54-vuotiaat naiset.

Palaan julistamaani äänestykseen. Merkkivuonna 2017 tarkoituksena on julkaista kokoelma Hyviä uutisia -blogin parhaita artikkeleita vuosilta 2007-2017, ja te saatte olla valitsemassa mukaan otettavia artikkeleita. Äänestää voi parhausjärjestyksessä korkeintaan viittä artikkelia niin, että järjestysnumero 1. antaa ko. artikkelille viisi pistettä, järjestysnumerolla 5. artikkeli saa yhden pisteen. Voi äänestää myös vain yhtä, kahta, kolmea tai neljää.

Painetun julkaisun yksityiskohdista tiedotetaan myöhemmin. Äänestää voi tämän artikkelin kommenttiboksiin, Facebookissa @hyviauutisiablogi ja sähköpostitse osoitteeseen hyviauutisia@gmail.com. Äänestysaikaa on kesän loppuun eli 31.8.2016 asti. Ei muuta kuin arkistojen ja kesäloman kimppuun!

Pyhä Antonius Padovalainen

Päiväys: 13.6.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria

Tags: , , ,

Eilen 12.6. Helsingissä juhlittiin näkyvästi Helsinki-päivää, mutta tänään 13.6. pääkaupungin kadut olivat jo suhteellisen hiljaisia. Toisin on ollut asiain laita Lissabonin ja Padovan kaupungeissa, sillä 13.6. on Lissabonissa syntyneen ja Padovassa kuolleen pyhän Antoniuksen juhlapäivä. Tuntumaa juhlallisuuksiin saa esimerkiksi tästä lissabonilaisesta ja tästä padovalaisesta videosta.

Jos viime viikolla esitelty Franciscus Assisilainen tunnetaan Suomessa pintapuolisesti, niin Antoniusta ei taideta tuntea juuri ollenkaan, vaikka hän on yksi koko katolisen maailman suosituimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Esimerkiksi Catholic Online -verkkokaupan sivuilla Antonius on seitsemänneksi suosituin pyhimys ja päihittää mm. Avilan ja Lisieux’n Teresat (9. & 10.), pyhän Augustinuksen (15.) sekä itse Rooman apostolit Pietarin ja Paavalin (14. & 24.)!

Itse taisin kuulla Antoniuksesta ensimmäisen kerran uskontotunnilla, jossa hänen kerrottiin erikoistuvan kadonneiden tavaroiden löytämiseen. Myöhemmin olenkin liittynyt niiden lukemattomien katolilaisten joukkoon, joilla on tästä henkilökohtaista kokemusta, ja sama pätee jopa muutamaan luterilaiseen sukulaiseeni: väkeviä löytöihmeitä on liian monta, jotta kyseessä voisi enää olla puhdas sattuma :).

Populaaritasolla Antonius tunnetaankin parhaiten juuri lukuisista ihmeistään, ja hänet tunnistaa patsaista ja pyhimyskorteista siitä, että hän on fransiskaanipuvussa ja pitää sylissään Jeesus-lasta. Kansanhurskauden Antoniuksen takana piilee kuitenkin historiallinen Antonius, johon itse sain ensikosketuksen italialaisten elokuvien välityksellä: Sant’Antonio di Padova (2002) ja Antonio Guerriero di Dio (2006).

Katsoin kummatkin elokuvat uudestaan, kun kävin Assisin jälkeen Padovassa 2.-3.6. viettämässä 30-vuotissyntymäpäivääni muutaman perheenjäsenen ja sukulaisen kanssa. Elokuvat ovat samantyyppisiä, mutta tykkään edellisestä enemmän mm. sen näyttelijöiden, musiikin ja käsikirjoituksen takia. Jälkimmäisessä plussaa on se, että se on saatavilla useammalla kielellä ja se, että Antonius puhuu siinä italiaa portugalilaisella aksentilla.

Elokuvien historiallista luotettavuutta joutuu kuitenkin arvailemaan, enkä ollut ennen tätä vuotta lukenut yhtään Antonius-aiheista kirjallisuutta. Padovan-matkaan valmistautuakseni hankin käsiini johtavan italialaisen Antonius-tutkijan Vergilio Gamboson kirjoittamia ja toimittamia kirjoja: Life of Saint Anthony (1979/2007), The book on St. Anthony’s miracles (2004/2013), La vita del Santo (1982/2012) ja Antonio di Padova: Vita e Spiritualità (2011).

Lissabonista Marokkoon ja Sisiliasta Romagnaan

Viime viikolla mainitsin, ettei Franciscus ollut Franciscus Assisilaisen kastenimi. Sama pätee Antonius Padovalaiseen sillä lisäyksellä, ettei Fernando Martins de Bulhões alun perin ollut edes padovalainen vaan lissabonilainen. Fernando syntyi n. vuonna 1193-1195 ja meni Lissabonin lähellä sijaitsevaan augustinolaisluostariin lihan himoista kärsivänä teininä vuonna 1210.

Fernando ei pystynyt kuitenkaan keskittymään luostarielämäänsä kunnolla, kun hänen kaverinsa tulivat vähän väliä käymään hänen luonaan luostarissa. Fernando pyysi siirtoa yhteisönsä pääluostariin Coimbraan, Portugalin tuonaikaiseen pääkaupunkiin, ja pyyntöön suostuttiin. Coimbrassa Fernando opiskeli mm. pyhää Augustinusta ja latinaa, mutta luostaria vaivasi huono priori eli esimies ja hänen aiheuttamansa yhteisön sisäinen jakautuneisuus.

Vuonna 1219 Franciscus Assisilainen lähetti ensimmäiset fransiskaaniveljet Marokkoon saarnaamaan evankeliumia. On mahdollista, että he pysähtyivät Coimbrassa ja että Antonius tapasi heidät henkilökohtaisesti. Joka tapauksessa vuonna 1220 veljien päät joutuivat Marokossa pölkylle, ja tieto heidän marttyyrikuolemastaan kosketti Fernandoa syvästi.

Fernandossa syttyi halu lähteä itsekin lähetystyöhön muslimien keskuuteen, minkä seurauksena hän jätti augustinolaisluostarinsa ja liittyi uuteen fransiskaaniseen liikkeeseen. Fernando vaihtoi sekä kaapua että nimeä – Marokkoon lähti Antonius (lat. Antonius, port. António, it. Antonio) -niminen fransiskaani, jonka hartaana toiveena oli saavuttaa marttyyrikuolema.

Jumalalla oli kuitenkin muita suunnitelmia – tai näin ainakin Antonius tulkitsi sairastumisensa, joka pakotti hänet pian palaamaan kohti kotia. Kotimatkalla Antonius joutui myrskyyn, joka paiskasi hänet Sisilian rannoille. Antonius näki nyt, että hänen marttyyri-intoilunsa oli ollut vääränlaista ylpeyttä. Nyt hän olisi totisesti vain ”vähäinen veli”.

Oli vuosi 1221 ja Antonius sai kuulla, että fransiskaanit kokoontuisivat pian Assisiin itsensä pyhän Franciscuksen johdolla. Kokouksessa Antonius näki Franciscuksen mutta ei tehnyt itsestään minkäänlaista numeroa. Hänet bongattiin aivan lopuksi, kun lähes kaikki olivat jo lähteneet omille teilleen. Romagnan alueesta vastannut veli Gratianus kysyi Antoniukselta, oliko hän pappi, ja myöntävän vastauksen saatuaan hän otti Antoniuksen mukaansa.

Antoniuksen poikkeuksellinen oppineisuus ei ollut aluksi muiden veljien tiedossa. Hän vietti messua, tiskasi, siivosi ja rukoili yksinäisyydessä. Välillä muut saivat vihiä siitä, että Antonius osasi tarvittaessa hyvinkin latinaa. Hänen taitonsa tulivat esiin puolivahingossa Forlìssa pidetyssä pappisvihkimyksessä, jossa dominikaanit eivät fransiskaanien yllätykseksi olleetkaan valmistelleet saarnaa, ja Antonius pistettiin saarnatuoliin.

Kun Antoniuksen oppineisuus oli käynyt ilmi, hänestä tuli varhaisen fransiskaaniliikkeen ensimmäinen teologian opettaja. Meille on jopa säilynyt pyhän Franciscuksen aidoksi todettu kirje: ”Veli Antoniukselle, piispalleni, toivotan terveyttä. Hyväksyn [Placet mihi], että luennoit pyhää teologiaa veljille, kunhan et opiskelun takia tukahduta pyhän rukouksen ja hartauden henkeä, niin kuin Säännössä sanotaan. Voi hyvin.”

Antoniuksen oppineisuus antoi hänelle myös valmiudet kohdata harhaoppiset kataarit, jotka saarnasivat taitavasti kirkkoa vastaan mm. Riminin kaupungissa. Varhaisimman Antonius-elämäkerran (Assidua vuodelta 1232) mukaan Antoniuksen saarna Riminissä tehosi, ja hän sai aikaan koko joukon kääntymyksiä katarismista katolisuuteen.

Myöhemmän ihmelegendan mukaan riminiläiset eivät kuunnelleet, ja Antonius meni saarnaamaan kaloille, jotka sitten osoittivat kuuliaisuuttaan kohottamalla päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Toisen ihmelegendan mukaan Antonius ja kataari sopivat, että kataari ei syöttäisi aasiaan kolmeen päivään, minkä jälkeen kataari tarjoaisi aasille ruokaa, kun taas Antonius pitäisi sen edessä ehtoollisleipää. Aasi vähät välitti ruuasta ja kumarsi eukaristiaa.

Antonius Padovassa

Antonius saarnasi 1220-luvulla myös eri puolilla Ranskaa (esim. Bourges, Le Puy, Arles), erityisesti etelässä, missä kataareja oli paljon. Antoniuksen on täytynyt olla kielinero, joka oppi nopeasti eri paikkakuntien murteet. Romaaniset kielet eivät olleet vielä vakiintuneet, vaan joka paikassa puhuttiin omaa murretta – tosin tuolloin oltiin vielä lähempänä kaikille yhteistä latinaa kuin nykyään.

Vuonna 1226 Franciscus kuoli, vuonna 1228 hänet julistettiin pyhäksi, ja vuonna 1230 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin pikavauhtia valmistuneeseen pyhän Franciscuksen (ala)basilikaan. Viimeksi mainitussa tilaisuudessa Antonius oli läsnä. Myöhemmin samana vuonna Antonius saapui Padovaan, josta tuli hänen viimeinen kotinsa. Täällä Antonius kirjoitti saarnoja, jotka italiaksi julkaistuna kattavat häkellyttävät 1328 sivua.

Antonius saarnasi paastonaikana 1231 Padovassa joka päivä. Ihmiset tulivat kuulemaan häntä sankoin joukoin Padovasta ja sen lähiseuduilta, ja varhaisimman elämäkerran mukaan Antonius saarnasi ja kuunteli rippejä iltamyöhään asti. Kirkot eivät enää riittäneet, kun kansaa saattoi olla koolla jopa 30 000 henkeä, joten Antonius saarnasi avarilla aukioilla. Kauppiaat odottivat kiltisti saarnan loppuun ennen kuin alkoivat myydä tavaroitaan.

Elämänsä loppupuolella Antonius vetäytyi hieman Padovan ulkopuolelle Camposampieroon. Siellä hän vietti aikaa, rukoili ja saarnasi hieman erikoisessa paikassa, nimittäin fransiskaanien erakkomajan lähellä sijainneessa pähkinäpuussa, johon hänelle oli rakennettu pieni maja tai taso. Paikalla sijaitsee nykyään pieni kappeli, ”pähkinäpuun pyhäkkö”, jonka seinillä on freskoja Antoniuksen ihmeistä.

Antonius alkoi tuntea olonsa heikoksi 13.6.1231. Kuolema oli lähellä. Antonius pyysi, että hänet vietäisiin Padovaan. Antoniuksen kunto heikkeni entisestään matkalla, joten veljet päättivät pysähtyä Arcellassa klarissojen luostarin yhteydessä olleeseen taloon. Antonius asetettiin makuulle, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näkee, hän vastasi: ”Näen Herrani”.

Antonius pyysi veljiään laulamaan kanssaan seitsemän katumuspsalmia, ja jaksettuaan melkein puoli tuntia hän (Assiduaa mukaillakseni) siirtyi onnellisesti taivaalliseen valoon. Paikalla sijaitsee nykyään Arcellan pyhäkkö, kirkko, jonka sisällä on Antoniuksen kuolinhuone.

Antoniuksen kuoleman jälkeen seurasi pieni välikohtaus siitä, kuka saisi pitää hänen maalliset jäännöksensä: arcellalaiset eivät halunneet luovuttaa ruumista, mutta lopulta piispa ratkaisi asian Padovan veljien hyväksi. Antonius kuoli pyhyyden maineessa, ja hänen haudallaan alkoi heti tapahtua paljon parantumisihmeitä. Ihmeet tapahtuivat kuitenkin vain niille, jotka olivat katuneet syntejään, ja pian rippijonot venyivätkin hyvin pitkiksi.

Yllätyksenä monille tulee se, että Antonius on historian toiseksi nopeimmin kanonisoitu pyhimys: paavi Gregorius IX julisti hänet pyhäksi 30.5.1232, vähän alle vuosi kuoleman jälkeen. Kuolinpäivä 13.6. valittiin Antoniuksen juhlapäiväksi, ja sitä päästiin siis viettämään vain kaksi viikkoa kanonisaation jälkeen. Siinä missä monille muille pyhille on novena, Antoniukselle on tredicina eli 13-päiväinen rukous, joka rukoillaan erityisesti kesäkuun alusta Antoniuksen juhlapäivään.

Kuoleman jälkeen

Antonius Padovalaisen basilikaa alettiin rakentaa pian Antoniuksen kanonisaation jälkeen, ja se valmistui vuonna 1310. Basilika on tyylikäs sekoitus romaanista ja goottilaista arkkitehtuuria, kun taas Antoniuksen nykyinen hautamonumentti on 1500-lukulaista renessanssitaidetta. Pääalttarin pronssipatsaat ovat Donatellon mestariteoksia, ja reliikkikappelissa säilytetään Antoniuksen kieltä, jonka sanotaan löytyneen turmeltumattomana ruumista siirrettäessä vuonna 1263.

Kuten sanottu, ensimmäinen Antonius-elämäkerta Assidua julkaistiin jo 1232, ja kun uusia tietoja pikku hiljaa tuli Ranskasta ja Portugalista, elämäkerrat lisääntyivät ja tarkentuivat: 1200-luvulla kirjoitettiin vielä Vita secunda, Benignitas, Raymundina ja Rigaldina. Myös ihmekertomukset ja legendat alkoivat lisääntyä, ja 1300-luvun toisella puoliskolla Arnaldo de Serranno keräsi kokoon Antoniuksen ihmeiden kirjan.

Elämäkertoja ilmestyi myös 1400-1500-luvuilla, ja kuten tämän artikkelit lähteet osoittavat, niitä kirjoitetaan myös meidän päivinämme. 1800-1900-luvun vaihteessa Antoniuksen saarnat löydettiin uudelleen ja julkaistiin, ja vuonna 1946 paavi Pius XII julisti Antoniuksen kirkon ”evankeliseksi opettajaksi”. Latinankielisten saarnojen kriittinen editio ilmestyi 1979, italiankielinen käännös vuonna 2005 ja englanninkielinen vuonna 2007.

Antoniuksen tiedetään olleen aikansa suuria saarnamiehiä ja raamatuntuntijoita, mutta toistaiseksi hänen massiivinen tuotantonsa on suurelle yleisölle vielä aivan tuntematon. 1200-lukulaisen teologian ja raamatuntulkinnan helmi odottaa löytäjäänsä, samoin kuin erään miehen vihkisormus, joka tarinan mukaan oli pudonnut mereen. Antonius tuli hätiin, ja sormus löytyi kalastajien pyydystämän kalan vatsasta.

Pyhä Franciscus ja Assisin henki

Päiväys: 6.6.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria, Neitsyt Maria ja pyhät

Tags: , , , ,

Vielä jokin aika sitten Franciscus Assisilainen oli minulle jossain määrin etäinen henkilö. Olin kyllä lukenut Franciscuksesta keskivertokansalaista enemmän, muun muassa Louis de Wohlin (k. 1961) historiallisen romaanin The Joyful Beggar, ja katsonut hänestä elokuvia kuten Zeffirellin Brother Sun, Sister Moon (1972), mutta samalla tunsin ja tiesin, että Franciscus-kuvani oli edelleen romanttisen hämärän peitossa.

Franciscus Assisilainen tunnetaan populaaristi ennen kaikkea eläinten ystävänä, joka muun muassa saarnasi linnuille ja kesytti Gubbion suden. Jotkut tuntevat Franciscus Assisilaisen rukouksen ”Tee minusta rauhasi välikappale”, jota Franciscus ei kuitenkaan koskaan rukoillut (se on peräisin vasta 1900-luvulta, eikä sillä alun perin ollut mitään yhteyttä pyhään Franciscukseen).

Romanttinen Franciscus-kuva, jonka juuret palautuvat 1800-luvun lopulle, esittää Franciscuksen eräänlaisena hihhulihippinä tai protoprotestanttina. Tämä Franciscus rakasti luontoa ja seurasi evankeliumia poikkeuksena pimeän keskiajan katolisuudessa, vastavoimana rikkaalle kirkolle oppeineen, sakramentteineen ja hierarkioineen.

Joistain vinkeistä tiesin, että jossain tämän kuvan takana piilee oikea Franciscus, 1200-lukun Franciscus, katolinen Franciscus, mutta minulla ei oikein ollut resursseja lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin. Oikea aika antoi odottaa itseään, ja se koitti viime lukukaudella Roomassa ja erityisesti viime viikolla Assisissa. Roomassa sain tavata ja kuunnella fransiskaaniveljiä ja Assisissa käydä Franciscuksen elämän ja kuoleman avainpaikoilla paikallisen oppaan kanssa.

Sain myös kaitselmuksellisesti käteeni juuri sellaisen Franciscus-kirjan, jota olin kaivannut. Lawrence S. Cunningham, varteenotettava katolinen teologi, on kirjoittanut oppineen mutta ymmärrettävän katsauksen Franciscukseen nimellä Francis of Assisi – Performing the Gospel Life (Eerdmans 2004). Lisäksi kartutin katsomieni Franciscus-elokuvien listaa kahdella: romanttinen Francis of Assisi (1961) perustuu de Wohlin The Joyful Beggariin, kun taas vuoden 2002 St. Francis on jo paljon lähempänä todellisuutta.

Tutkimuksen ja historian Franciscus

Franciscus Assisilainen syntyi nimellä Giovanni di Pietro di Bernardone (”Francesco” oli isän antama lempinimi) Assisin keskiaikaisessa kaupungissa Umbrian luonnonkauniissa maakunnassa Italiassa vuonna 1181/82 ja kuoli vuonna 1226. Hänet julistettiin pyhäksi vain kaksi vuotta myöhemmin 1228, jolloin Tuomas Celanolainen kirjoitti ensimmäisen elämäkerran Franciscuksesta. Myöhempiin kuuluisiin elämäkertoihin kuuluu mm. suuren fransiskaaniteologi Bonaventuran Franciscus-elämä, ja Franciscus-kirjallisuus kukoistaa myös omana aikanamme.

Toisin kuin monet muut pyhimykset (ja Jeesus), Franciscus jätti meille myös omia kirjoituksiaan. Kaikki Franciscuksen kirjoitukset ja varhaiset fransiskaaniset lähteet hänestä on julkaistu tieteellisinä laitoksina, ja ne antavat vankan pohjan vakavalle Franciscus-tutkimukselle. Suomeksi Franciscusta voi lukea kirjasta Kutsu köyhyyteen, ja jotain Assisin hengestä voi kokea San Damianon osuuskunnassa ja Rauman (ex-)fransiskaanisella Pyhän Ristin kirkolla ja Franciscus-talolla. Mikään ei kuitenkaan voita matkaa itse Assisiin.

Franciscuksen aikana Assisi ei ollut osa Italian valtiota – moista ei ollut olemassakaan. Sen sijaan oli itsenäisiä kaupunkeja tai alueita, jotka olivat usein sodassa keskenään. Franciscus itse osallistui nuorena sotaan naapurikaupunkia Perugiaa vastaan, haavoittui ja joutui vangiksi. Kuten eräs fransiskaaniveli totesi, on hyvin mahdollista, että Franciscus jopa tappoi ihmisiä. Siinä missä romanttis-utopistinen Franciscus ei puhuttele sodasta ja väkivallasta kärsiviä, historian Franciscus ja hänen sanomansa sijoittuu nimenomaan väkivaltaisten konfliktien keskelle.

Paikallisten konfliktien lisäksi koko kristillinen Eurooppa oli Franciscuksen aikana konfliktissa muslimimaailman kanssa – elettiin ristiretkikautta, ja Franciscus itsekin aikoi alun perin liittyä paavin sotajoukkoihin. Lopulta Franciscus osallistuikin ristiretkelle – ei kuitenkaan aseellisena. Yksi Franciscuksen vaikuttavimpia tekoja oli rintamalinjan ylittäminen ja molemminpuolisen kunnioituksen leimaama kohtaaminen Egyptin sulttaanin Malik al-Kamilin kanssa. Sulttaani lahjoitti Franciscukselle ystävyyden merkiksi sarvitorven, jota voi ihailla Assisin alabasilikan reliikkikappelissa.

Torven lisäksi Franciscus ja fransiskaanit saivat sulttaanilta oikeuden suojella Pyhän Maan kristillisiä pyhiinvaelluskohteita, ja yhä tänäkin päivänä useimmat niistä ovat fransiskaanien hoidossa. Kun Franciscus palasi kotiseudulleen, hän toi mukanaan uuden kunnioituksen Jeesuksen syntymää kohtaan. Harva tietää, että niin tutut jouluseimet ja -näytelmät palautuvat Franciscukseen, joka pisti pystyyn elävän seimen Grecciossa: jouluyön messua seurasivat vierestä härkä ja aasi, ja syöttökaukalo sai toimia alttarina.

Monissa muissakin asioissa Franciscus oli historian ensimmäinen. Kaksi historiallista ja mainitsemisen arvoista asiaa sijoittuvat Franciscuksen elämän loppupuolelle. Ehkä tunnetumpi näistä on niin sanottu Aurinkolaulu tai Luomakunnan ylistys (Cantico del Sole tai Cantico delle Creature), jonka Franciscus kirjoitti kunnostamansa San Damianon kirkon läheisyydessä. Harva tiedostaa, että kyseessä on itse asiassa historian ensimmäinen italiankielinen teksti – tai ainakin yksi ensimmäisistä. Laulu on 1200-lukulaista umbriaa, nykynäkökulmasta katsottuna kiehtovaa latinan ja italian sekoitusta.

Aurinkolaulu on innoittanut lukuisia musikaalisia tulkintoja eri kielillä, ja se on myös ruokkinut romanttista Franciscus-kuvaa. Alkuperäisessä kontekstissaan se on kuitenkin vastaisku 1200-luvun katolisuuden merkittävimmälle haastajalle, katarismille. Katarismi oli gnostilais- ja manikealaisperäinen harhaoppi, jonka mukaan materia ja luomakunta olivat pahasta. Franciscus sen sijaan ylistää Kaikkivaltiaan hyvää ja kaunista luomakuntaa, veli aurinkoa, sisar kuuta, tähtiä, vettä, tulta, ja lopulta myös sisar kuolemaa.

”Sisar kuolemasta” puhuminen ei sekään ole kuoleman romantisoimista. Samaan hengenvetoon Franciscus voivottelee niitä, jotka kuolevat ”kuolemansynnissä” ja ylistää autuaaksi niitä, joita ei kohtaa ”toinen kuolema” eli iäinen kadotus. Franciscus oli uskollinen keskiaikainen katolilainen, joka painotti sakramentaalista elämää, erityisesti eukaristiaa ja rippiä, hyväksytti sääntökuntansa paavilla, edisti ja helpotti aneiden saamista, kehotti veljiään elämään ”katoliseen tapaan” (more catholico) ja harjoitti askeesia niinkin rankasti, että joutui lopulta pyytämään ruumiiltaan anteeksi sille antamaansa ankaraa kohtelua.

Toinen historiallisesti merkittävä tapahtuma Franciscuksen elämän loppupuolella oli stigmojen ilmestyminen. Stigmat vastaavat ristiinnaulitun Jeesuksen haavoja käsissä, jaloissa ja kyljessä, ja Franciscus sai ne rukoillessaan La Vernan vuorella lähellä Arezzoa. Myöhemmin kirkkohistoriassa on esiintynyt muitakin stigmaatikkoja, viime aikoina erityisen tunnetusti pyhä Padre Pio, joka hänkin oli fransiskaani, tarkemmin ilmaistuna kapusiinimunkki. Tästä saammekin aasinsillan fransiskaaneihin ja Franciscuksen elävään perintöön.

Fransiskaanit ja Assisin henki

Franciscus mielletään usein yksittäisenä hahmona keskellä pimeää keskiaikaa, mutta todellisuudessa enemmän tai vähemmän Franciscuksen kaltaisia kirkon uudistajia oli samoihin aikoihin useampia (esim. Petrus/Pierre Valdus/Valdes, jonka liike lopulta ajautui kirkon ulkopuolelle ja pyhä Dominikus, jonka perustama dominikaanisääntökunta on yhä kirkon kantavia voimia). Franciscus itse keräsi pian ympärilleen joukon seuraajia, joita alettiin kutsua vähäisiksi veljiksi (fratres minores), fransiskaaneiksi.

Franciscus ei tietoisesti aikonut perustaa uutta sääntökuntaa. Hän vain kuuli evankeliumin sanat siitä, kuinka Jeesuksen seuraajien tuli luopua kaikesta ja saarnata evankeliumia omistamatta laukkua, sauvaa, sandaaleja jne, ja hän halusi elää nuo sanat todeksi. Kun liike kasvoi, pikku hiljaa sen oli pakko määritellä tarkemmin käytännön elämän asioita ja sääntöjä, ja Franciscus ”joutui” luomaan uuden sääntökuntasäännön. Silti hän oli aina enemmän spontaani karismaatikko ja erakko kuin administraattori.

Spontaaniuden ja poikkeuksellisen henkilökohtaisen kutsumuksen kääntöpuolena oli se, että fransiskaanit ajautuivat perustajansa kuoleman jälkeen kiistoihin siitä, kuinka kirjaimellisesti Franciscuksen esimerkkiä ja sääntöä tulisi noudattaa. Fransiskaaniliike jakautui useisiin haaroihin ja ryhmiin, ja pitkin vuosisatoja jakaantumisia ja uudelleenyhdistymisiä on tapahtunut useita. Nykyään on kolme haaraa: konventuaalit, vähäiset veljet ja kapusiinit. Lisäksi on monia uusia fransiskaanisia sääntökuntia, jotka ottavat inspiraationsa Franciscukselta.

Varhaisimmat fransiskaanit olivat siis vain joukko ihmisiä, jotka halusivat elää todeksi evankeliumia Franciscuksen esimerkkiä seuraten: maallikkoja ja pappeja, rikkaita ja köyhiä, miehiä ja naisia. Ensimmäinen nainen oli rikkaan perheensä jättänyt Klaara, joka eli vielä n. 30 vuotta Franciscuksen jälkeen ja tunnetaan pyhänä Klaara Assisilaisena ja ”fransiskaaninunnien” eli klarissojen perustajaäitinä.

Miesten ja naisten (”ensimmäisen” ja ”toisen”) sääntökunnan lisäksi syntyi vielä kolmas sääntökunta eli fransiskaanimaallikot. Franciscus tunnusti tosiasian, että koko yhteiskunta hajoaisi, jos kaikki jättäisivät perheensä ja omaisuutensa ja alkaisivat elää köyhää elämää. Sen sijaan hän kehotti perheellisiä ja töissäkäyviä ihmisiä elämään todeksi samaa hengellisyyttä kukin omassa toimessaan ja kutsumuksessaan. Fransiskaanimaallikot toimivat nykyään myös Suomessa.

Varhainen fransiskaaniliike ylitti keskiajan yhteiskunnassa tarkkoja luokkarajoja. Franciscuksen ympärille Assisin alabasilikaan on haudattu hänen neljä varhaista seuraajaansa, jotka kaikki tulivat eri yhteiskuntaluokista. Kuulemani jutun mukaan Franciscus sanoi kerran eri luokkaa edustavalle veljelleen, että lähdetäänpäs saarnaamaan. He kävelivät kaupungilla ja palasivat sanomatta sanaakaan. Pelkkä yhdessä kulkeminen oli voimakas saarna tuon ajan yhteiskunnassa, samoin kuin tänään olisi vaikkapa papin ja imaamin yhteinen kierros Helsingin keskustassa.

Franciscuksen esimerkki onkin inspiroinut kirkkoa  uskontojen välisessä dialogissa. Juuri Assisiin paavi Johannes Paavali II kutsui maailman eri uskontojen johtajia vuonna 1986 rukoilemaan maailmanrauhan puolesta huolestuttavassa poliittisessa tilanteessa. Sama toistettiin vuonna 2002, ja paavi Benedictus XVI järjesti oman uskontojen välisen rauhan ja totuuden pyhiinvaelluksensa Assisiin vuonna 2011. Tapahtumat ovat luoneet uuden hengen, rauhan ja ystävyyden uskontojen välille, ja juuri tätä nykyään tarkoitetaan ”Assisin hengellä”.

Uskontodialogin sanoma on nykyään samalla lailla kontroversiaalinen kuin Franciscuksen köyhyyden sanoma oli 1200-luvun rikkaassa kirkossa. Vaikka paavit ovat kerta toisensa jälkeen korostaneet, ettei uskontodialogi merkitse relativismia eikä uskontojen julistamista yhtä päteviksi, jotkut eivät suostu kuuntelemaan. Tässä vaiheessa kuvaan tulevat ne kuuluisat Franciscuksen linnut. Franciscus ei näet saarnannut linnuille siksi, että ne olivat lintuja, vaan siksi, että ihmiset eivät suostuneet kuuntelemaan. Saattaakseen kuulijansa häpeään hän kääntyi lintujen puoleen, jotka aina tottelevat Jumalaa.

800 vuotta Franciscuksen jälkeen kirkossa on historian ensimmäistä kertaa paavi, joka on ottanut Franciscuksen nimen omaksi nimekseen ja Franciscuksen ohjelman omaksi ohjelmakseen. On kyseessä sitten kutsu köyhyyteen, luomakunnan kunnioittaminen, evankeliumin julistaminen tai ystävällinen uskontojen välinen kohtaaminen, nykyinen paavimme muistuttaa sekä sanoillaan että teoillaan koko ajan Franciscus Assisilaisen jatkuvasta ajankohtaisuudesta.

francis


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 557 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: