Hyviä uutisia

Jeesus puhui vanhurskaudesta harvoin. Usein vanhurskausopetuksessa keskitytään vain ja ainoastaan Paavalin opetukseen, ja samalla saatetaan jopa sivuuttaa kokonaan Jeesuksen opetus. Ei saa unohtaa, että Jeesuskin mainitsi vanhurskauttamisen, ja voimme oppia paljon hänen muutamista asiaan liittyvistä kommenteistaan. Jeesus vahvistaa katolisen näkemyksen siitä, että vanhurskauttaminen on Jumalan lahja, että se on prosessi, että siihen kuuluvat teot, että siinä voidaan kasvaa ja että lopullinen vanhurskauttaminen tapahtuu vasta tuomiopäivänä.

Luuk. 18:10-14: “Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ‘Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ‘Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’ Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Tästä opimme, että vanhurskaus ei ole ansaittavissa omilla ansioilla, vaan se on Jumalan lahja niille, jotka ottavat hänen armonsa vastaan uskomalla ja katumalla. Trenton kirkolliskokous opetti, ettei mikään vanhurskauttamista edeltävä asia, usko tai teot, voi ansaita vanhurskauttamista.

Matt. 5:6: “Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.”

Tästä opimme, että vanhurskaus ei voi olla pelkästään uskoontulon hetkellä uskovan hyväksi luettu Kristuksen vieras vanhurskaus, kuten protestantismi opettaa. Jos uskovat on jo täydellisesti vanhurskautettu, ei heillä ole enää mitään vanhurskautta janottavanaan. Vanhurskauttaminen on siis prosessi, joka jatkuu läpi Kristuksen seuraajan elämän.

Matt. 6:33: “Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

Sama pätee tähän jakeeseen. Jos Jumalan vanhurskaus on jo täydellisesti meidän, ei meillä ole enää mitään etsittävää. Vanhurskaus on prosessi, Jeesuksen sanat koskevat uskovaa kaikkina elämän hetkinä.

Matt. 12:36-37: “Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä. Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi.”

Jeesus käyttää vanhurskauttamisesta futuurimuotoa. Hän viittaa tuomiopäivään vanhurskaaksi julistamisen hetkenä. Hän puhuu vanhurskauttamisesta teoista, tuomiossa otetaan huomioon kaikki turhat sanat. Tämä sopii kovin huonosti “yksin uskosta” - teologiaan, jossa ei pitäisi olla sijaa tuomiopäivänä tapahtuvalle vanhurskauttamiselle, jos kerran vanhurskauttaminen tapahtuu uskoontulon hetkellä ja yksin uskosta.

Matt. 5:20: “Sillä minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljon suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan.”

Tämän jakeen edessä protestantit, jotka uskovat vanhurskauden olevan “yksin uskosta”, argumentoivat joskus, että voimme saada Jeesuksen kuvaileman juutalaisten vanhurskautta suuremman vanhurskauden vain, jos Jumala lukee osaksemme Kristuksen vanhurskauden, jonka saamme osaksemme yksin uskosta. Jos jae kuitenkin luetaan asiayhteydessä, huomataan, ettei Jeesuksen meidän osaksemme luettuun vieraaseen vanhurskauteen ole minkäänlaista viittausta - sen sijaan kyse on uskovan henkilökohtaisista teoista.

Suuremman vanhurskauden määrittelee se, että kristitty ei pelkästään pidättäydy tappamisesta vaan myös sanallisesta loukkaamisesta (Matt. 5:21-22). Kristitty ei pelkästään pidättäydy aviorikoksesta, vaan myös himokkaista ajatuksista ja katseista (Matt. 5:27-29), jne. Tämä jae osoittaa siis, että Jeesuksen ajatuksissa pyhällä elämällä, uskovan teoilla, on välttämätön osa vanhurskaudessa ja pelastuksessa. Vanhurskautemme voi kasvaa, ja sen pitää kasvaa, kun elämme Jeesuksen opetusten mukaan lopullisen vanhurskauttamisemme toivossa.

Kärsimyksen paikka pelastuksessa on äärimmäisen mielenkiintoinen osa katolista teologiaa. Topelius kirjoitti aikoinaan paheksuvasti, että katoliset papit opettivat Suomen katolisina aikoina ihmisille, että he voivat pelastua ansioillaan ja kärsimyksillään. Nyt kun ansio-oppi on käsitelty, voimme katsahtaa kysymykseen kärsimyksestä. Joissain protestanttisissa piireissä kärsimyksiä, sairauksia ja heikkouksia pidetään Saatanan työnä, joista Jumala haluaa ehdottomasti meidät vapauttaa. Jos kärsimykset eivät katoa rukouksella, epäillään jonkin suuren synnin estävän Jumalaa toimimasta kyseisen henkilön elämässä. Ne protestantit, jotka eivät mene näin pitkälle, saattavat antaa kärsimyksille jonkinlaista hengellistä arvoa, mutta tuskin koskaan asiaa liitetään millään lailla pelastukseen.

Katolinen kirkko ei tietenkään usko, että ihminen voisi omilla kärsimyksillään ansaita pelastusta. Pelastus ei perustu kärsimykseen eikä ansioihin, vaan ansiolliset kärsimykset perustuvat pelastukseen. Kun ihminen on tullut osalliseksi Kristuksen pelastuksesta, hän pääsee osalliseksi myös Kristuksen elämästä. Se taas, joka on osallinen Kristuksen pelastuksesta ja elämästä, on osallinen myös hänen kärsimyksistään ja kuolemastaan, joiden kautta pelastus ja ikuinen elämä maailmalle ansaittiin. Kristus ei kärsinyt ja kuollut siksi, että meidän ei enää tarvitsisi kärsiä eikä kuolla (jos Kristus todella kuoli kaikkien ikuisten ja ajallisten rangaistusten poistamiseksi, miksi kristityt edelleen kuolevat?), vaan siksi, että me voisimme kärsiä ja kuolla kuten hän. Kirkko on yhtäaikaisesti Kristuksen kärsivä ja voittoisa ruumis.

Katolilainen ei luule saavansa anteeksi kadottavia kuolemansyntejään kärsimällä tai tekemällä katumusharjoituksia. Kristus on kuollut syntien tähden ja tarjoaa armossaan niiden ilmaisen anteeksiannon uskon, katumuksen ja sakramenttien kautta. Aivan toinen kysymys on kuitenkin syntien ajalliset seuraukset. Jos ihminen on varastanut rahaa, jäänyt kiinni, pyytänyt anteeksi ja saanut anteeksi (vrt. synti ja ikuinen rangaistus), hänen tulee silti oikeudenmukaisuuden nimissä palauttaa varastettu summa (vrt. ajalliset seuraukset). Jos mummolakäynnin aikana kaataa mehut vahingossa lattialle, pyytää anteeksi ja saa anteeksi, on sotku silti vielä siivottava. Tästä on kyse esimerkiksi ripissä saatavassa katumustyössä (samoin kuin mortifikaatiossa eli katumusharjoituksessa, kiirastulessa ja aneissa).

Seuraavasta listasta raamatullisia esimerkkejä opimme, että katolinen opetus kärsimyksestä ja katumuksesta perustuu apostoliseen uskoon eikä mihinkään evankeliumiin lisättyyn oman vanhurskauden tavoitteluun. Apostolit eivät ottaneet asennetta, jonka mukaan meidän ei tarvitse kärsiä eikä harjoittaa katumusta siksi, että Kristus on jo ansainnut meille pelastuksen kärsimyksillään ja kuolemallaan. Sen sijaan he ymmärsivät, että meidän on tultava Kristuksen kaltaisiksi juuri kärsimyksessä.

Raamatun todistusaineisto

Ensiksi on syytä siteerata Jeesusta itseään. “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24) Kyseessä ei ole vapaaehtoinen lisä eikä pelkkä pelastuksesta erillään oleva pyhitys, vaan kuten seuraavat jakeet osoittavat, Jeesukselle asialla on pelastukseen vaikuttava keskeinen merkitys: “Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (16:25-27) Aiemmin samassa evankeliumissa Jeesus teki selväksi, että kyse on äärimmäisestä haasteesta - tämä kysymys ratkaisee sen, voiko joku olla kristitty:
“Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:38)

Jeesuksen lisäksi myös Paavalin opetus asiasta on erityisen selvä. Paavali ei kehottanut Rooman kristittyjä ottamaan rennosti siksi, että Kristus oli pelastanut heidät yksin uskosta. Sen sijaan hän esitti heille vaativan haasteen: “Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää.” (Room. 8:13) Kuolettamisella eli mortifikaatiolla on siis selvästi paikka pelastuksessamme (vähintäänkin siinä mielessä, että vältämme kuolemansyntiä). Paavali jatkaa vielä radikaalimmalla lauseella, joka sitoo ajatuksen myös katolisen kirkon painottamaan pelastusmalliin (Jumalan lapseus): “Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17) Jälleen Paavali käyttää sanaa “jos”, samoin kuin edellisessä sitaatissa.

Korinttilaisillekin Paavali kirjoitti oman ruumiin kuolettamisesta ja sen yhteydestä pelastukseen: “Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.” (1. Kor. 9:27) Paavali, jota usein pidetään tärkeänä pelastusvarmuuden opettajana, sanoo tässä selvästi, että hän kurittaa ruumistaan kuolettamalla sen (“kohdistan iskut”, “pakotan tottelemaan”), jotta hän välttyisi siltä, että hän itse tulisi hylätyksi (lat. reprobus). Paavalinkaan pelastuminen ei ollut automaattinen “yksin uskosta” - vaihtokauppa.

Toisessa kirjeessään Korintin seurakunnalle hän jatkoi: “Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor. 4:8-10) Näissä jakeissa Paavali esittää kauniisti sen ajatuksen, että kristittyjen on tarkoitus tulla kärsivän Kristuksen kaltaisiksi. Näemmekin pyhimyselämäkerroissa jatkuvasti suurta kärsimystä, mutta samalla suurta kestävyyttä, iloa ja toivoa koetusten keskellä. Muutamaa jaetta myöhemmin Paavali liittää tämänkin opetuksen lopulliseen pelastukseen: “Me tiedämme, että hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin ja tuo meidät eteensä yhdessä teidän kanssanne.” (2. Kor. 4:14)

Filippiläisille Paavali toisti tämän opetuksen kenties vielä selvemmin: “Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.” (Fil. 3:10) Heti perään Paavali sanoo: “Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista.” (Fil. 3:11) Jälleen kerran näemme yhteyden kärsimyksen ja pelastumisen välillä, eikä Paavalin kielenkäyttö suinkaan paljasta pelastusvarmuudesta kerskailua, vaan nöyrää toivoa.

Ehkä kuuluisimman aiheeseen liittyvän lauseen Paavali kirjoitti kuitenkin kolossalaisille. Kirkko on Kristuksen kärsivä ruumis, ja sen jäsenet voivat tarjota kärsimyksiään toisten jäsenten hyväksi. Tässä lauseessa ilmenee pyhäin yhteys kauneimmillaan: “Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta.” (Kol. 1:24)

Heprealaiskirjeessä törmäämme jälleen samaan opetukseen. Toisin kuin suurin osa moderneista (varsinkin vapaiden suuntien) protestanteista, Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei pelkää opettaa kärsimyksen johtavan vanhurskauteemme ja pyhittymiseemme. Kärsimysteologian lisäksi opimme tästä vanhurskauttamisen olevan prosessi yhtä lailla kuin pyhittyminen, kuten katolinen kirkko on aina opettanut (ja toisin kuin suurin osa ei-katolisista tunnustuskunnista nykyään opettaa): “Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan… Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden.” (Hepr. 12:7,10-11)

Lopuksi annamme sanan vielä kirkon Kalliolle, apostoli Pietarille. Häneltäkin saamme oppia saman kauniin totuuden kärsimyksen merkityksestä kristillisessä elämässä: “Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten. Sillä se, joka on ruumiissaan kärsinyt, on luopunut synnistä. (1. Piet. 4:1-2) Hieman myöhemmin käy jälleen ilmi, että asialla on selvä yhteys pelastumiseen: “Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy.” (1. Piet. 4:13)

Protestantit argumentoivat usein katolista pelastusnäkemystä vastaan huomauttamalla, että mitkään ihmisen teot eivät kestä Jumalan tuomioistuimen edessä täydellisen pyhyyden ja oikeudenmukaisuuden testiä. Tämän vuoksi vain usko Kristukseen ja meidän osaksemme luettu Kristuksen vanhurskaus voi pelastaa meidät. Tässä ajattelussa on perustavanlaatuinen virhe, sillä samalla periaatteella Jumala ei myöskään voisi hyväksyä uskoamme. Protestantit itse opettavat, että uskon täytyy olla “pelastavaa uskoa” eikä “kuollutta uskoa”, Jumala siis hyväksyy tietynlaisen tarpeeksi laadukkaan uskon. Jos Jumala kuitenkin tuomitsee meidät pyhyytensä vaatiman täydellisyyden mittapuun perusteella, ei kenenkään usko läpäisisi testiä - kenenkään usko ei olisi täydellisen luja.

Siispä on pääteltävä, että Jumala ei tuomitse uskoa täydellisyyden ja pyhyyden saavuttamattoman mittapuun mukaan, vaan armollisen Isän näkökulmasta. Jumala hyväksyy epätäydellisyytemme armonsa tähden, armon, jonka Kristus on meille hankkinut. Jos Jumala kuitenkin tuomitsee uskomme armollisuuden näkökulmasta, miksi hän ei toimisi samoin tekojemme suhteen? Protestantti saattaa argumentoida, että usko on “lahja” eikä mikään oma ansiomme, mutta tämä erottelu on perusteeton, sillä Raamattu opettaa, että kaikki pelastuksessa on lahjaa, niin usko kuin teotkin (Fil. 2:12-13, Ef. 2:8-9).

Koska Jumala on persoonallinen Isä eikä pelkkä tunteeton tuomari, hän vaatii meiltä kuuliaisuutta, mutta toisaalta myös hyväksyy ja armahtaa heikkoutemme. Hän rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, mutta toisaalta hän rakastaa meitä liikaa jättääkseen meidät sellaisiksi kuin olemme. Siispä meidän on uskon lisäksi elettävä Jumalan mielen mukaisesti, ja onnistumisemme tai epäonnistumisemme siinä vaikuttaa lopulliseen pelastukseemme. Seuraavassa tutkimme Raamatun useita kohtia, jotka heijastavat tätä totuutta.

“Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista.” (Ef. 5:10)

“Ennen kuin hänet otettiin pois, hän näet oli - niin hänestä todistetaan - elänyt Jumalan mielen mukaisesti. Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.” (Hepr. 11:5-6)

“Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti [kreikan sana on yhteydessä verbiin "miellyttää"], kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein, sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli.” (Hepr. 12:28-29)

“Siksi myös pyrimme noudattamaan hänen mieltään, olimmepa jo perillä hänen luonaan tai vielä sieltä poissa. Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa.” (2. Kor. 5:9-10)

“Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi…Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2)

“Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen.” (Hepr. 13:16)

“Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielen mukainen uhri.” (Fil. 4:18)

“Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme.” (1. Tess. 2:4)

“Rukoilemme, että eläisitte Herralle kunniaksi ja kaikessa hänen mielensä mukaan ja että kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa.” (Kol. 1:10)

“Lapset, totelkaa kaikessa vanhempianne, sillä se on Herralle mieleen.” (Kol. 3:20)

“Ja mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista.” (1. Joh. 3:22)

“Ne, jotka elävät turmeltuneen luontonsa mukaisesti, eivät voi olla Jumalalle mieleen.” (Room. 8:8)