Hyviä uutisia

Avauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Tämä niin monia askarruttava kysymys on mielestäni samaan tapaan harhaanjohtava kuin kysymys, missä mieli sijaitsee. Mieltä ei voida paikallistaa mihinkään ja silti se on mielekäs ja tarpeellinen käsite.

Jonkin väitteen kieliopillinen muoto ja looginen muoto eivät aina käy yksiin. ”Onko Ranskan nykyinen kuningas kalju?” Kysymys on mieletön, koska siihen ei voi vastata ”Kyllä” eikä ”Ei”. Mutta, kuten Bertrand Russell osoitti, se voidaan muotoilla uudelleen: ”On olemassa yksi olio, jolla on ominaisuudet ”Ranskan nykyinen kuningas” ja ”kalju”. Tähän voidaan vastata yksiselitteisesti ”Ei”.

Väitteet ”Jumala on” ja ”Jumala on olemassa” ovat luonteeltaan erilaisia. Moni modernin maailman teologi katsoo, että Jumala ei ole yksi olio muiden joukossa, osa maailman kalusteluetteloa. Voidaan siis sanoa ”Jumala on” väittämättä, että kyse olisi jonkin erityisen olion olemassaolosta. ”Jumala on” ilmaisee ennemmin jonkinlaista eksistentiaalista sitoutumista ja kokemusta.

Näin ei ole ollut niin sanotuissa heimouskonnoissa, missä jumalat, henget ja esi-isät ovat olleet yhtä luonnollinen osa todellisuutta kuin mikä tahansa. Moderni teologia on kuitenkin joutunut ottamaan kantaa tieteen saavutuksiin ja erilaisiin filosofisiin virtauksiin.

Näin Jumala on muuttunut ihmisenkaltaisesta toimijasta käsitteeksi, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä. ”Jumala on” ilmaisee ennemminkin yksilön sitoutumista tiettyyn elämäntapaan, instituutioihin ja tapaan nähdä maailma.

Jumalaa voidaan yrittää määritellä siteeraamalla kirkon oppia, mutta jumalausko ei silti välttämättä edellytä yksityiskohtaista opintuntemusta. Kokeellinen tutkimus on osoittanut, että myös oppia siteeraavat ihmiset tekevät kuitenkin käytännössä johtopäätöksiä hyvin ihmisenkaltaisesta jumalasta, koska tämä on ihmisajattelulle luonteenomaista ja intuitiivista. Psykologi Justin Barrett on tutkinut asiaa sekä kristityillä että hindulaisilla koehenkilöillä.

Sekä jumalauskon puolustus että kritiikki johtavatkin nopeasti oletukseen olio-Jumalasta, joka sitten joko oletetaan tai kielletään. Silti kyse lienee pohjimmiltaan erilaisista tavoista kokea todellisuus ja elää elämäänsä. Minulle Jumalaa ei ole, koska elämänhistoriani ja psyykkinen rakenteeni ovat mitä ovat.

Teologi saattaa pitää tällaista kantaa liian yksinkertaistavana, koska se tekee Jumalasta subjektiivisen. Objektiivisuuden tavoittelu johtaa kuitenkin jälleen keskusteluun olio-Jumalasta. ”Jumala on” muuttuu väitteeksi ”Jumala on olemassa”. Tai ehkä oikeampi muotoilu olisi: ”’Jumala on olemassa’ on totta”.

Jotkut pitävät erinäisiä asioita (kuten oletettuja ihmeitä) todisteina Jumalan olemassaolosta, toiset taas katsovat, että kysymys ei ole lainkaan todisteisiin nojaavasta päättelystä (kuten Wittgenstein). Häälymme siis koko ajan subjektiivisen ja objektiivisen rajamaastossa.

Päätän pohdintani kysymykseen, mitä katolilainen tarkoittaa sanoessaan ”Jumala on”?

Avauspuheenvuoro: Emil Anton

Ilkka Pyysiäisen kirja ”Jumalaa ei ole” (Tampere: Vastapaino 2010) pyrkii osoittamaan, että ”kristittyjen uskomukset ovat perusteettomia” (s. 7), että ”uskonnolliset uskomukset eivät ole järkiperäisesti perusteltuja, mikäli niiden ymmärretään jotenkin viittaavan todellisuuteen” (s. 168).

Kirja ei varsinaisesti yritä todistaa, että ”Jumalaa ei ole” (sen Pyysiäinen tunnustaa mahdottomaksi, s. 166), mutta se pyrkii murentamaan kristinuskon perusteet, jolloin jäljelle ei enää jää järkiperäistä syytä uskoa Jumalaan.

Jos ja kun usko vasta-argumenteista huolimatta säilyy, se tuppaa muuttamaan muotoaan epämääräiseksi tavaksi ”antaa elämälle merkitys ja arvo” (s. 24). Tällainen usko on kuitenkin argumenttien tavoittamattomissa, jolloin sillä ei ole enää mitään tiedollista merkitystä.

Kiistämättä asia on usein näin liberaalissa suomalaisessa luterilaisuudessa, jonka Pyysiäinen on ymmärrettävästi valinnut ensisijaiseksi keskustelukumppanikseen. Välillä kirjassa kuitenkin vilahtavat paha paavi ja pelottava amerikkalainen evankelikaalisuus, jotka ovatkin maailmanlaajuisesti paljon vaikuttavampia uskonnollisia voimia.

Itse edustan katolilaisena yhdessä kristittyjen suuren enemmistön kanssa perinteistä apostolista uskoa, joka on tiivistetty apostoliseen uskontunnustukseen. En siis edusta maailmanlaajuisesti marginaaliin jäävää ”valistunutta” länsieurooppalaista liberalismia.

Puolustan tässä debatissa kantaa, jonka mukaan Jumala on todella olemassa, ei pelkkänä käsitteenä vaan myös olentona, joka on luonut taivaan ja maan, tullut ihmiseksi, syntynyt neitseestä ja noussut kuolleista kolmantena päivänä.

Pyysiäisen kirja ei tavoitteestaan huolimatta onnistu osoittamaan tätä perinteistä jumalauskoa perusteettomaksi. Korkeintaan hän osoittaa, että on olemassa tieteeseen ja arkikokemukseen perustuvia vasta-argumentteja sekä liberaaliteologeja, jotka ovat esittäneet radikaaleja tulkintavaihtoehtoja perinteiselle uskolle.

Pyysiäinen ei kuitenkaan lainkaan tunnu tuntevan kristillistä apologetiikkaa, joka on käsitellyt esitettyjä argumentteja useaan otteeseen. Hän esittää uskovaisten perusteista olkinuken, mahdollisimman heikon version, joka on helppo kumota.

Ateismin johtavat puolestapuhujat Dawkins, Dennet, Hitchens ja Harris mainitaan kerran jos toisenkin, samoin suomalaiset liberaaliteologit Heikka, Myllykoski ym. Entä Alister McGrath, John Lennox, N.T. Wright ja William Lane Craig? Tunteeko Pyysiäinen heitä laisinkaan?

Kirja antaa ymmärtää, että tieteelliset argumentit automaattisesti ajavat kristityt suomalaiseen liberalismiin, mutta näinhän ei ole. Esimerkiksi Craigin dialogit Dennetin, Hitchensin ja Harrisin kanssa jättivät ateistit yksi toisensa jälkeen vastauskyvyttömiksi. McGrathin ja Lennoxin jälkeen Dawkins ei edes uskalla kohdata Craigia.

Avauspuheenvuoroni päätteeksi pyytäisin Pyysiäistä ensin kertomaan, oliko hän kirjaa kirjoittaessaan todella tietämätön maailman johtavista kristinuskon järkiperäisistä puolustajista vai jättikö hän heidät tahallaan sivuun keskittyäkseen pelkästään suomalaisen liberalismin kritisointiin. Toiseksi pyytäisin häntä tiivistämään, mitkä hän katsoo kirjansa pääargumenteiksi, jotka osoittavat kristinuskon uskomukset perusteettomiksi.

Sekä Pyysiäisen vastauksia näihin kysymyksiin että hänen omaa avauspuheenvuoroaan kommentoin vuorostani ensimmäisessä vastauspuheenvuorossani.

1. Vastauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Kirjassani todellakin väitän, että kristilliset uskomukset ovat filosofisessa mielessä perusteettomia tai huonosti perusteltuja. Mutta kuten heti alussa sanon, en tarkoita tätä hyökkäykseksi kristillistä elämäntapaa vastaan; eiväthän mitkään arkiuskomuksemme ole tieteellisesti perusteltuja.

Tiede ei voi korvata uskontoa. Tässä mielessä olen hiukan eri linjoilla niin sanottujen uusateistien kanssa. Heistä Dan Dennett on vakuuttavin, Sam Harris taas mielestäni valtaosin naiivi. Tämän kritiikin esittää myös Scott Atran kirjassaan Talking to the enemy (2010), joka käsittelee islamilaista terrorismia.

Kirjassani keskityn osin suomalaiseen protestanttiseen keskusteluun, koska kirja on suunnattu suomalaisille lukijoille. Toisaalta käsittelen myös yhdysvaltalaista evankelikaalisuutta, koska se on maailmanpolitiikan kannalta tärkeä liike. Apologetiikkaa kyllä tunnen, mutta esimerkiksi William Lane Craigin argumentit ovat minusta niin huonoja että ne eivät edes ansaitse käsittelyä.

Väite, ettei Dawkins ”uskaltanut” kohdata Craigia debatissa on tyhjä provokaatio (ks. http://richarddawkins.net/articles/643584-why-i-refuse-to-debate-with-william-lane-craig).
Kun pyrin murentamaan kristinuskon järkiperäiset perustelut, en tarkoita hyökätä kristinuskoa vastaan vaan osoittaa, että se loppujen lopuksi lepää muilla kuin järkiperäisillä perusteilla.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun monet kristinuskon puolustajat kuitenkin pyrkivät puolustamaan uskoaan rationaalisesti, niin vastareaktio on oikeutettu. Myös Emil Anton esittää yksiselitteisesti, että Jumala on olemassa olentona ja on todella, siis empiirisen todellisuuden tasolla, tullut ihmiseksi Jeesus Kristuksessa. Tällaista väitettä ei voi sen enempää todentaa kuin kumotakaan empiirisesti; siksi se on mielestäni vain näennäisesti tosiasiaväite.

Kirjassani en ole pyrkinyt osoittamaan kristinuskoa perusteettomaksi vaan vain, että sen perususkomukset eivät ole empiirisesti perusteltuja. On kokonaan eri asia väittää, että kristinusko olisi perusteetonta; sitä en halua sanoa. Kristinusko on elämäntapa ja elämäntavat eivät kaipaa tieteellisiä perusteluja.

Mutta heti kun uskonpuolustaja alkaa vedota rationaalisiin argumentteihin, hän astuu samalle areenalle tieteilijöiden ja tieteellisten ateistien kanssa. Näissä otteluissa uskonpuolustajat ovat hävinneet jokaikisen ottelun tyrmäyksellä. Minä en kuitenkaan tee tästä sitä johtopäätöstä, että kristinusko olisi hylättävä perusteettomana. Rationaaliset perusteet eivät ole ainoita perusteita.

Antonin mukaan olen kirjassani osoittanut vain, että ”on olemassa tieteeseen ja arkikokemukseen perustuvia vasta-argumentteja” teistisille uskomuksille. Tästä tietenkin seuraa, että uskonpuolustajan tulisi esittää pätevää kritiikkiä näihin vasta-argumentteihin. Ei riitä, että sanotaan ”Kuitenkin Jumala on”. Tällaista vakuuttavaa vasta-argumentaatiota en ole nähnyt (ks. esim. Stenger, Victor J., 2011, The fallacy of fine-tuning: How the universe is not designed for us. Amherst, NY: Prometheus.)

Antonin väite, että ”Esimerkiksi Craigin dialogit Dennet[t]in, Hitchensin ja Harrisin kanssa jättivät ateistit yksi toisensa jälkeen vastauskyvyttömiksi” ei perustu mihinkään muuhun kuin hänen a priori uskomukseensa kristinuskon totuudesta.

Tässä osoittautuu mielestäni, että kristinuskon tai minkä tahansa uskonnon totuuden arvioiminen ei onnistu objektiivisesti vaan itse kunkin johtopäätökset seuraavat jo peruslähtökohdista. Kristinuskon puolustajat eivät myöskään ole ottaneet riittävän vakavasti sitä haastetta, minkä muiden uskontojen olemassaolo tarjoaa (ks. Lammenranta, Markus, 2009, Rationaalisuus ja uskonnolliset erimielisyydet. Teoksessa Usko, toim. Ahti-Veikko Pietarien, Sami Pihlström, & Pilvi Toppinen, 399–409. [Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta, 22]).

Jos yksi on totta, niin kaikki ovat? Mutta tästä seuraa ristiriitoja. Millä perusteella siten yksi uskonto on totta ja muut eivät? Jokainen kunnon kristitty on ateisti suhteessa vaikkapa hindu-jumaliin.

Uskonto on intuitiivinen elämäntapa, ei tieteen kanssa kilpaileva teoria. Miksi ”uskovaiset” sitten kuitenkin haluavat tehdä siitä sellaisen? Tämä kertonee tieteen valtavasta voimasta, jota ”uusateistit” vielä liioittelevat.

1. Vastauspuheenvuoro: Emil Anton

Kiitän Pyysiäistä avaus- ja vastauspuheenvuoroista, joihin nyt yritän parhaani mukaan vastata. Jos ymmärsin oikein, Pyysiäisen vertauskohdat mielen sijaintiin ja Ranskan kaljuun kuninkaaseen halusivat esittää, että Jumala on mielekäs ja tarpeellinen käsite, mutta että esim. väitteeseen ”on olemassa olio, jolla on Jumalan ominaisuudet” voidaan antaa yksiselitteisen kieltävä vastaus.

Siispä ”Jumala on”, mutta ”Jumala ei ole olemassa”. Myöhemmin Pyysiäinen kuitenkin sanoo: ”Minulle Jumalaa ei ole” – eikä: ”Minulle Jumala ei ole olemassa”. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta tai huolimattomalta sanavalinnalta. Mikä siis on Pyysiäisen kanta?

Olen Pyysiäisen kanssa samaa mieltä siitä, että häilymme subjektiivisuuden ja objektiivisuuden rajamailla. Voin allekirjoittaa objektiiviseen todellisuuteen viittaavat lauseet ”Jumala on”, ”Jumala on olemassa” ja ”’Jumala on olemassa’ on totta”. En silti voi matemaattisesti todistaa tätä – kyse on pikemminkin järkevien perusteiden etsimisestä erilaisille olettamuksille (ks. Jumalaa ei ole, s. 166).

Pyysiäisen vastauspuheenvuoro vahvisti hänen pyrkimyksekseen esittää, että kristinuskolta puuttuu filosofinen tai järkiperäinen pohja. Toisaalta apostolista uskoani hän kritisoi sillä, ettei sitä voi todentaa tai kumota empiirisesti, jolloin se ei edes kelpaa kunnon tosiasiaväitteeksi.

Kuten Tapio Puolimatka (joka niin ikään jää Pyysiäisen kirjassa epäoikeudenmukaisesti huomiotta) on usein huomauttanut, tämä positivistinen kriteeri, jonka mukaan kaikkien tosiasiaväitteiden on oltava todennettavissa empiirisesti, kumoaa itse itsensä: sitäkään ei voida todentaa eikä kumota empiirisesti. Filosofinen pohja puuttuu siis pikemminkin itse Pyysiäisen metodilta.

Me emme voi todentaa Jumalan inkarnaatiota empiirisesti (toisin oli Marian laita), mutta voimme tutkia kristinuskon ydinväitteitä esim. historiantutkimuksen ja filosofian keinoin. Pyysiäinen on kirjassaan esittänyt joitain filosofisia ja historiatieteellisiä argumentteja, joiden sanoin tulleen käsitellyksi useaan otteeseen kristillisessä apologetiikassa.

Pyysiäinen kuitenkin ohittaa tarjotut kritiikit liian huonoina ansaitakseen käsittelyä. Näin hän itse syyllistyy siihen, mistä kristittyjä syyttää: ”ei riitä, että sanotaan”. Kirjan olisi pitänyt ottaa vastapuolen paras tarjonta vakavasti.

Minusta Craigin argumentit eivät ole lainkaan huonoja. Ainakin ne ovat paljon parempia kuin Pyysiäisen kirjan esille nostamat olkinuket – ikään kuin kristittyjen paras vastaväite olisi: ”tiede ei voi todistaa, että Jumalaa ei ole” (s. 166).

Mitä Dawkinsiin tulee, häntä itseään on syytä lukea kriittisesti. Linkitetyn Guardian-lehden artikkelin viimeisellä kommenttisivulla käyttäjä Byrom dokumentoi Dawkinsin 12 vaihtelevaa ja usein keskenään ristiriitaista (teko)syytä olla väittelemättä Craigin kanssa vuodesta 2007 vuoteen 2011.

Selvästi asiaan perehtyneenä hän kertoo myös lähteestä, jonka mukaan Dawkinsin oikea syy olisi epäonnistuminen Lennoxia ja McGrathia vastaan. Tyhjältä provokaatiolta vaikuttaa siis pikemminkin Dawkinsin oma artikkeli.

Lausuntoni Craigin ja uusateistien väittelyistä eivät todellakaan perustu a priori uskomukseen vaan videoiden katsomiseen ja nauhojen kuuntelemiseen sekä argumenttien kriittiseen arviointiin. Olen aivan valmis myöntämään Craigin olleen joskus heikommilla, eräästä tasapelistä kirjoitin julkisestikin (http://saunadebates.wordpress.com/2011/11/08/william-lane-craig-vs-stephen-law/).

Hitchens ja Harris puolestaan jättivät Craigin argumentit tyystin käsittelemättä ja puhuivat aivan ohi aiheen, vai haluaako Pyysiäinen väittää muuta? Dennett ei näytä olleen sen vakuuttavampi
(http://www.rfmedia.org/RF_audio_video/RF_podcast/The_New_Atheism.mp3).

Mitkä siis ovat ne ottelut, joissa uskonpuolustajat ovat hävinneet joka kerta tyrmäyksellä? Pyysiäinen kyselee pätevien argumenttien perään, koska ei ole niitä vielä nähnyt.

Miten olisi The Blackwell Companion to Natural Theology, jossa maailman johtavat erilaisten Jumala-argumenttien puolustajat esittävät oman erikoisalansa argumentin mahdollisimman perusteellisesti? Miten olisi N.T.Wrightin The Resurrection of the Son of God, jonka jälkeen Myllykosket ja Carrierit ovat lähinnä vitsejä?

Kristuksen ylösnousemus vetää sen kaivatun viivan myös kristinuskon ja muiden uskontojen välille.

2. Vastauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Väitteeseen ”on olemassa olio, jolla on Jumalan ominaisuudet” voidaan todellakin antaa kieltävä vastaus mutta myös puoltava. Kummassakin tapauksessa vaaditaan argumentteja. Oma kantani on, että argumentit väitteen totuuden puolesta eivät kestä, koska evidenssi on heikkoa eikä ole olemassa periaatteellisia ehtoja sille, mikä voisi kumota väitteen. Se on yhteensopiva kaiken paitsi tietysti oman negaationsa kanssa.

”Jumala on” on enemmänkin eksistentiaalisen sitoumuksen ilmaus, joka voidaan tulkita hyvin laveasti, kuten vapaamieliset protestanttiset teologit tekevät. Ei ole mitään ristiriitaa siinä, että sanoudun irti myös tästä väitteestä, koska se ei sano minun eksistenssilleni mitään. Siinä, että kieltää kaksi erilaista väitettä ei tietenkään ole ristiriitaa.

En ymmärrä, miksi Jumalan olemassaolon todistamisen pitäisi olla matemaattinen vaikka mieleen tuleekin, että sekä matematiikka että teologia ovat formaaleja systeemejä. Kuten Pentti Saarikoski kirjoitti, teologia on ainoa eksakti tiede. Sen väitteitä ei voi koetella millään empiirisellä aineistolla.

Kristinuskolta ei mielestäni puutu järkiperäistä pohjaa; tuo pohja vain on ongelmallinen sikäli kuin se väittää jotakin empiirisestä todellisuudesta ja samalla kieltää kaiken empiirisen koeteltavuuden.

En tiedä, mitä Anton tarkoittaa ”Pyysiäisen metodilla”; debatissa ei ole kyse mistään erityisestä metodista vaan yleisestä tieteenfilosofiasta. Siinä taas minulla ei ole mitään erityistä omaa kantaa, sillä empiirisen koeteltavuuden vaatimus on kaikkien tieteilijöiden jakama lähtökohta.

Mikäli tosiksi tosiasiaväitteiksi hyväksytään myös sellaisia, joita ei voida todentaa eikä kumota, joudutaan loogiseen ristiriitaan. Samalla menetetään mahdollisuus keskustella mistään, ja aivan mikä tahansa väite pitäisi hyväksyä.

Siksi koeteltavuuden kriteeri on järkevä perusta tosiasiaväitteiden arvioimiselle vaikka sitä itseään ei kenties voida koetella empiirisesti. Tämä ei vie filosofista pohjaa pois; pohjalla ei voi olla pohjaa. Ja ennen muuta: mikä tekee ”apostolisesta uskosta” jotenkin paremman tai todemman vaihtoehdon, jos paremmuudella ja totuudella ei ole mitään kriteerejä (paitsi auktoriteettiin vetoaminen)?

Antonin implikoima väite ”Maria kykeni todentamaan empiirisesti Jumalan inkarnaation” ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Vastassa ovat ensin historiantutkimuksen ongelmat (lähteiden luonne ja luotettavuus) ja sitten kysymys siitä, mitä tarkoittavat ”inkarnaatio” ja sen empiirinen todentaminen. Koska kyseessä on Antonin itsensä mukaan empiirinen väite, niin mitkä tällöin ovat koeteltavuuden kriteerit?

Anton tuntuu käyvän kaiken aikaa vain metarepresentationaalista keskustelua esittämättä mitään konkreettisia väitteitä, joita voisi arvioida. Pyysiäinen vain on väärässä.

Todistamisen taakka on kuitenkin sillä, joka esittää tosiasiaväitteitä, ei sillä, joka kysyy perusteita. Miksi Anton ei kerro, mikä sitten on se kristittyjen ”paras vastaväite”? On myös mielenkiintoista, että Anton puhuu parhaasta vastaväitteestä; minua kiinnostaisi enemmän paras väite.

Mikäli William Lane Craigilla on hyviä argumentteja, miksi Anton ei esittele niitä? Mikään klassisista Jumalan olemassaolon todistuksista ei kestä ja niin sanottu antrooppinen periaate ei kestä sen enempää fysiikan kuin tilastomatematiikan kritiikkiä.

Tyrmäyksellä tarkoitan sitä, että vain tieteen avulla voimme rakentaa toimivia lentokoneita, parantaa sairauksia, tutkia maailmankaikkeuden syntyä ja tulevaisuutta, saada luotettavaa historiatietoa ja niin edelleen. Kirkon aikanaan tuomitsemat tieteelliset löydöt on aina lopulta jouduttu hyväksymään.

Sitä en kiistä, etteikö kristillinen retoriikka usein vetoaisi voimakkaammin arkiajatteluun. Sillä ei ole merkitystä, miten joku yksittäinen tutkija pärjää jossakin yksittäisessä debatissa. Kokonaisuudessaan tieteen voittokulku on kiistaton.

En silti missään nimessä väitä, että tiede voisi korvata uskonnon ihmisten elämässä. Ei! Tiede ei voi parantaa sitä eksistentiaalista ahdistusta, joka syntyy elämän epävarmuudesta ja kuoleman vääjäämättömyydestä.

En myöskään vastusta uskontoa vaan ainoastaan arvioin kriittisesti tosiasiaväitteiksi ymmärrettyjä uskonnollisia väitteitä. Ymmärtääkseni Anton kuitenkin sanoutuu irti uskonnon vertauskuvallisista tulkinnoista ja pitää kristinopin perusväittämiä tosiasiaväitteinä. Silti niiden ei tarvitse hänen mukaansa olla empiirisesti koeteltavia. Tässä on ristiriita.

Ystäväni ja kollegani Matti Myllykosken nimittäminen vitsiksi ilman minkäänlaista argumenttia tai edes selvitystä siitä mistä asiasta nyt oikein puhutaan, vain auktoriteettien nimiä pudotellen, on paitsi mautonta myös sisällöltään tyhjä argumentin irvikuva.

Loppuhuipentumana on lausahdus: ”Kristuksen ylösnousemus vetää sen kaivatun viivan myös kristinuskon ja muiden uskontojen välille.” Kuka sellaista kaipaa ja miksi? Onhan toki itsestään selvää, että vain kristinuskoon kuuluu uskomus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Mutta, millä perusteella kristitty uskoo tämän väitteen totuuteen ja samalla kieltää muiden uskontojen perusväitteiden totuuden? Tähän ei ole muuta vastausta kuin perinteen auktoriteettiin sitoutuminen. Tämä johtaa helposti kehäpäätelmiin, joissa sama väite on sekä peruste että johtopäätös. Jumala on olemassa, koska Jumala on ilmoittanut olevansa olemassa. Vain kristinuskossa on totuus, koska vain kristinuskossa on totuus.

Minulla on ollut lähtökohtana esittää argumenttien kritiikkiä, Antonilla taas on tiettyjä positiivisia väittämiä puolustettavanaan. Mitään argumenttia hän ei kuitenkaan ole esittänyt.

2. Vastauspuheenvuoro: Emil Anton

Kiitän Pyysiäistä toisesta vastauspuheenvuorosta ja oman kantansa selventämisestä Jumalan ja Jumala-käsitteen olemassaolosta. Olen iloinen siitä, että Pyysiäinen tunnustaa tässä puheenvuorossa kirjansa sävystä poiketen, että kristinuskolla on järkiperäinen pohja. Pohja on ainoastaan ”ongelmallinen” siksi, että se ei ole empiirisesti koeteltavissa.

Pyysiäisen argumenttina on siis loogisen positivismin (t. loogisen empirismin) kriteeri, jonka hän ottaa lähtökohdakseen sen itsensä kumoavasta luonteesta huolimatta. Juuri tätä näkemystä, ehkä vielä tarkemmin ilmaistuna verifikationismia, tarkoitin ”Pyysiäisen metodilla”. Kyse on todellakin tieteenfilosofiasta, mutta ei missään tapauksessa yleisesti hyväksytystä sellaisesta.

Pyysiäisen mukaan kyseessä on ”kaikkien tieteilijöiden jakama lähtökohta”, mutta todellisuudessa looginen positivismi on nykyisin vallalla olevan tieteenfilosofian mukaan ”kuollut, tai niin kuollut kuin filosofinen liike ikinä voi olla” (John Passmore).

Kuten sanottu, Tapio Puolimatka on käsitellyt positivismin hylkäämistä tieteenfilosofiassa ja sen syitä laajasti usko ja tiede -trilogiassaan. Asiaan perehtyvä voi siis huomata Pyysiäisen edustavan vanhentunutta vähemmistökantaa: todellisuudessa tieteenfilosofiassa ei ole pystytty esittämään yleisesti hyväksyttyä rajanvetokriteeriä tieteen ja ei-tieteen välille.

Itse väittelymme kannalta keskeisin lienee kysymys historiatieteen tieteellisyydestä ja filosofisista olettamuksista. Haluaako Pyysiäinen edustaa sellaista näkemystä, että historiasta ei oikeasti voida sanoa mitään mielekästä, koska emme voi palata menneisyyteen tutkimaan tapahtumia empiirisesti?

Historiatieteessä joudumme usein päättelemään parhaan selityksen kirjoitettujen dokumenttien perusteella. Kun kyse on evankeliumeista ja kristinuskon väitteistä, mukana ovat vahvasti myös kysymykset filosofisista ennakko-olettamuksista. Onko historiantutkija avoin sallimaan yliluonnollisen mahdollisuuden edes periaatteessa?

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta minä olen omasta puolestani avoin mahdollisuudelle, että Jeesuksen ylösnousemus ja samalla koko apostolinen usko (inkarnaatio ja neitseestäsyntyminen mukaan lukien) voitaisiin (tai olisi voitu) osoittaa vääräksi Jeesuksen luilla.

Kaikkea tietoa (kuten muistia) ei aina voi koetella empiirisesti, mutta tässä tapauksessa kyseessä on väite historiallisen henkilön kohtalosta. 1. Kor. 15:14 ja niin edelleen. Lisäksi sanoisin Puolimatkaa mukaillen, että Jumala-uskolle voidaan esittää kumoajia. Näistä kuuluisin on pahan ongelma. Apologeetin tehtävä on vastata kumoajan kumoajalla.

Palatakseni vielä ylösnousemususkoon, mielestäni sen puolesta voidaan esittää erittäin vahva historiatieteellinen argumentti, kuten esimerkiksi Wright ja Craig ovat tehneet.

Viittaukseni Myllykoskeen tarkoitti vain sitä, että hänen pieni kirjasensa Jeesuksen viimeisistä päivistä, johon Pyysiäinen viittaa kumotakseen Kristuksen ylösnousemuksen, ei paina paljoakaan Wrightin 700-sivuisen analyysin ja Craigin ylösnousemusdebattien jälkeen.

Wright on mm. osoittanut, että anastasis tarkoitti aina fyysistä ruumiin ylösnousemusta, eivätkä juutalaiset apostolit olisi koskaan päätyneet julistamaan sitä pelkkien spirituaalisen ylösnousemuksen legendojen ja näkyjen perusteella (vrt. ”Jumalaa ei ole, s. 30–33).

Puhtaasti historioitsijankin näkökulmasta Wright pitää Kristuksen fyysistä, ruumiillista ylösnousemusta parhaana selityksenä tyhjälle haudalle, Jeesuksen ilmestyksille ja apostolien uskolle.

Yhteen A4:n pituiseen puheenvuoroon on vaikea mahduttaa yksityiskohtaista argumentaatiota. Siksi pyysin heti alkuun Pyysiäistä tiivistämään kirjansa parhaat vasta-argumentit, jotta voisin jatkaa kertomalla, miten kristillinen apologia on niihin vastannut. Pyysiäinen ei kuitenkaan vastannut pyyntöön.

Olen siis tyytynyt pääasiassa viittaamaan eteenpäin lähteisiin, joista argumentaatio löytyy. Jos Pyysiäistä oikeasti kiinnostaa ”paras väite”, niin hän menee ja tutustuu mainitsemiini lähteisiin. Niistä nimittäin löytyvät vastaukset ainakin ”Jumalaa ei ole” -kirjan argumentteihin, ja seuraavassa julkaisussaan Pyysiäinen voisi osoittaa olevansa perillä vastapuolen parhaista argumenteista.

”Jumalaa ei ole” näet antaa sen kuvan, että Pyysiäistä ei ole kiinnostanut parhaan kristillisen apologetiikan etsiminen tai kritisoiminen. Siksi tässä debatissa lähdin ennen kaikkea kysymään, onko Pyysiäinen tahallaan luonut olkinuken, vai onko hän yksinkertaisesti ollut vailla parempaa tietoa. En ole vieläkään oikein varma, kummasta on kyse.

Lopuksi Pyysiäinen ihmettelee, kuka kaipaa viivaa kristinuskon ja muiden uskontojen välille. Erikoinen kysymys, sillä ensimmäisessä vastauspuheenvuorossaan Pyysiäinen itse kysyi: ”Millä perusteella siten yksi uskonto on totta ja muut eivät?”

Kommenttini oli vastaus tähän kysymykseen, jonka Pyysiäinen nyt toistaa: ”Mutta, millä perusteella kristitty uskoo tämän väitteen totuuteen ja samalla kieltää muiden uskontojen perusväitteiden totuuden?” Tämän jälkeen hän toteaa: ”Tähän ei ole muuta vastausta kuin perinteen auktoriteettiin sitoutuminen.”

Näin se nimenomaan ei ole, vaan kuten olen yrittänyt alusta asti sanoa, tarjolla on korkeatasoista historiatieteellistä ja filosofista aineistoa väittämän totuuden puolesta. Uskoni Kristuksen ylösnousemukseen ei perustu oletukseen Raamatun auktoriteetista, vaan itse ylösnousemukseen, joka aikoinaan synnytti minulle eteenpäin annetun apostolisen uskon.