Hyviä uutisia

Tarkkanäköisimmät ovat ehkä jo huomanneet, että blogin alaotsikko on saanut uuden asun. Hyviä uutisia -blogin profiili on nyt “katolista teologiaa, apologiaa ja uutta evankeliointia” entisen “katolista apologetiikkaa suomeksi” sijasta. Miksi tämä muutos? Tämän postauksen on tarkoitus selittää.

Sain alkusysäyksen blogille amerikkalaiselta Catholic Answers -apologetiikkasivustolta, joka puolestaan syntyi tilanteessa, jossa amerikkalaiset fundamentalistikristityt hyökkäsivät aktiivisesti katolisen kirkon eri oppeja vastaan.

Blogini vakioartikkelit noudattavat pitkälti Catholic Answersin traktaattien mallia, ja ne saavat pysyä, koska ne tarjoavat hyvää perustietoa asioista, joita ei muualla pahemmin ole suomeksi käsitelty. Silti on pidettävä mielessä, että ne on kirjoitettu pääosin vuonna 2006, joten niitä on luettava kriittisesti.

Alkuvaiheessa en osannut hahmottaa, että Suomen tilanne ei lainkaan vastaa niitä olosuhteita, joissa Catholic Answers syntyi. Katolisuuden ja protestanttisuuden välinen suhde Suomessa on erilainen kuin USA:ssa, suomalainen valtavirtaluterilaisuus poikkeaa vahvasti jenkkifundamentalismista, ja muutenkin sekularisaatio on paljon akuutimpi haaste kirkolle kuin protestanttisuus.

Blogin vakiolukijat muistanevat artikkelin reilun vuoden takaa, jossa puhuin kirkon (ja minun) ekumeenisesta kääntymyksestä. Alaotsikon muuttaminen on loogista jatkoa tälle kehityskululle. Se perustuu Vatikaanin II konsiilin ja nykykirkon linjanvedoille.

Vatikaani II tajusi, että kirkko elää ja vaeltaa historiassa ja kaipaa jatkuvasti puhdistusta. Vatikaani II ei enää halunnut vain tuomita muiden virheitä ja aiempien vuosien triumfalismin hengessä todistella kirkon oppia kaikessa kohdin oikeaksi. Sen sijaan se tunnusti opin kehityksen ja halusi lähteä dialogin tielle nykymaailman ja muiden tunnustusten kanssa.

Katolinen apologetiikka ei ole itseisarvo, ikään kuin kaikkea katolista täytyisi automaattisesti puolustaa. Itse asiassa se on mahdotonta, sillä kirkon usko ja oppi ovat jatkuvasti dynaamisessa prosessissa. Vuonna X esitetyn opin puolustus saattaa osoittautua turhaksi, kun vuonna Y oppi onkin kehittynyt uuteen muotoon tai unohdettu kokonaan.

Katolinen teologia on hedelmällisempi pelikenttä, sillä se tutkii ja arvioi kirkon uskon ja opin prosessia kriittisesti löytääkseen siitä olennaisen ja muotoillakseen sen tämän päivän ihmisille ymmärrettävällä ja puhuttelevalla tavalla. Apologetiikka on tietysti osa teologiaa, joten apologetiikka pysyy tämän blogin kiinnostuksen kohteena.

Apologetiikalle on paikkansa siellä, missä kirkkoa vastaan hyökätään epäoikeudenmukaisesti. Mutta kirkolla itsellään on myös paljon parannettavaa, eivätkä kaikki kritiikit ole perusteettomia. Vatikaani II sai aikaan ekumeenisen läpimurron juuri kuulemalla katolisten teologien kritiikkiä prekonsiliaarista ajattelua kohtaan. Eikä Vatikaani II:n perinnön kysymystä ole suinkaan vielä ratkaistu.

Yllä sanottu tarkoittaa sitä, että katolilaisen ei tule liian herkästi olettaa omistavansa kaikessa totuutta ja vaatia muita kristittyjä hyväksymään kaikki katoliset opit. Saatamme erehtyä samaistamaan historialliset kehitykset totuuteen. Jos tämä kuulostaa jostakusta vaaralliselta liberalismilta, niin valittakoon paaville, sillä ajatus on suoraan Ratzingerilta (Principles of Catholic Theology).

Tällä hetkellä paavia ja kirkkoa (ja siten myös tätä blogia) kiinnostaa apologetiikkaa enemmän ekumenia, joka kriittisen dialogin avulla pyrkii kohti kirkkojen yhteyttä, sekä uusi evankeliointi eli jälkikristillisen maailman palauttaminen kristilliseen uskoon. Nämä missiot ovat kaikkien kristittyjen yhteisiä, ja ne perustuvat vakaumukseen evankeliumin pelastavasta voimasta (Room. 1:16, 1. Kor. 15:2).

Jatkossa tällä blogilla tullaan siis näkemään yhä enemmän katolista teologiaa, joka on terveen jännitteisessä dialogissa opetusviran kanssa (siitä, kuinka opetusvirka itse suosii tätä, kirjoitan pian), yleiskristillistä apologiaa ja uutta evankeliointia, jonka tarkoitus on herätellä epäilijöitä kyseenalaistamaan maailmankatsomuksensa.

Tämä linjanveto avaa blogille paljon uusia horisontteja. Se kutsuu myös lukijat entistä tiiviimpään keskusteluun julkaistusta sisällöstä. Tulen tekemään kokeiluja mahdollisia tulevia teologisia julkaisuja varten, ja blogikommentit voivat toimia arvokkaana palautteena ja kritiikkinä ajatusten jalostumisen prosessissa.

Paljastan tässä samalla suurimman projekti-ideani, jota olen jonkin aikaa haudutellut. Olen suunnitellut viiden vuoden projektia, joka tähtäisi julkaisuun reformaation 500-vuotisjuhlavuonna 2017. Tavoitteena olisi kirjoittaa suomalais-katolinen dogmatiikka, joka käytännössä synnyttäisi suomalaisen katolisen teologian, jota ei oikeastaan ole vielä lainkaan olemassa, mutta jota ehdottomasti tarvitaan.

Siitä, miksi tällaista muka tarvitaan ja mitä ihmettä suomalais-katolisuus oikein tarkoittaa, saatte pian kuulla lisää. Kuten sanottu, teidät on kutsuttu mukaan keskustelemaan ja muovaamaan tätä ideaa. Palataan pian asiaan!

Tässä postauksessa referoin tärkeimpiä argumentteja kirjasta Why You Can Disagree and Remain a Faithful Catholic (Crossroad 1996). Sen on kirjoittanut benediktiinimunkki Philip Kaufman, ja se käsittelee aiheita, joista amerikkalaiset katolilaiset ovat usein Rooman virallisen linjan kanssa eri mieltä: ehkäisy, avioero, abortti ja auktoriteetti.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun esittelen tällä blogilla eksplisiittisen dissidenttistä materiaalia. Itse asiassa en ollut aiemmin lukenutkaan dissidenttikatolista kirjallisuutta. Tässä postauksessa esitetyt argumentit eivät tarkoita, että itse kannattaisin ehkäisyä, avioeroa tai aborttia. Kysymys on pikemminkin oppien sitovuuden arvosta ja niiden yksityiskohtien dogmaattisista perusteluista.

Erehtymätön ja ei-erehtymätön

Kirjan pääväite on, että Rooma on viime aikoina esittänyt joidenkin uskon ja moraalin kysymysten olevan lopullisia, vaikka niitä ei faktisesti ole lopullisesti ratkaistu. Toisin sanoen kirkko tuntuu esittävän erehtymättömänä sellaisenkin opetuksen, jota ei ole koskaan erehtymättömäksi määritelty (esipuhe, xi).

Toinen pääperiaate on se, että totuuden etsiminen ja kuuliaisuus sille on suurempi velvollisuus kuin auktoriteetin totteleminen. Tähän moni katolilainen haluaisi tietysti vastata, että auktoriteetti opettaa totuutta, joten näiden välillä ei ole ristiriitaa. Tämä pätee kuitenkin vain siinä tapauksessa, ettei kirkon auktoritatiivinen opetusvirka ole koskaan opettanut väärin. (s. 21, 46)

Kaufman siteeraa arvostettua katolista teologia Karl Rahneria tueksi väitteelleen, että paavillinen opetusvirka on erehtynyt useasti aivan meidän päiviimme saakka (s. 42). Esimerkkeinä Kaufman siteeraa paavien opetusta orjuuden sallittavuudesta aina moderneihin aikoihin asti. Johannes Paavali II oli ensimmäinen paavi, joka nimeltä tuomitsi orjuuden itsessään pahana. (s. 46-48)

Toinen esimerkki on nautinnon synnillisyys aviollisessa yhdynnässä. Kirkkoisät halusivat edustaa stooalaisiakin korkeampaa moraalia ja kieltää siksi kaiken seksuaalisen halun ja nautinnon. Yhdyntä oli sallittua vain lasten siittämiseksi. Nautinnon sekoittaminen aktiin oli synti, opetti paavi Gregorius Suuri (s. 75).

Muita esimerkkejä ovat uskonnonvapaus, raamatuntulkinta (luominen, evoluutio jne) ja Galileo. Kaufman kritisoi myös oppia konsiilien sekä tavallisen ja universaalin opetusviran erehtymättömyydestä. Sesboüé’n tavoin Kaufman kritisoi myös Roomaa autenttisen opetusviran käyttämisestä tavallisen ja universaalin opetusviran sisällön määrittämiseksi. (s. 28-40)

Ehkäisy

Eniten tilaa Kaufman omistaa kysymykselle ehkäisystä. Neljä piispaa (mukaan lukien patriarkka idästä) otti asian esille Vatikaanin II konsiilissa ja vaati muutosta kirkon oppiin, joka aiheutti suuria pastoraalisia ongelmia, kun monet perheet ajautuivat kirkon sakramenttiyhteyden ulkopuolelle sekä omantunnon ja opetusviran väliseen ristiriitaan. (s. 54-57)

Ehkäisylinjaan muutosta vaatineet piispat saivat konsiilin isien enemmistöltä raikuvat aplodit. Paavi Paavali VI kuitenkin ilmoitti pian, että ehkäisykysymystä ei enää käsiteltäisi konsiilissa, sillä asiaa tutkimaan on kutsuttu komissio (alun perin Johannes XXIII kutsui komission, mutta ehti kuolla ennen sen tapaamista). (s. 8)

Komissiossa oli alun perin vähän ihmisiä, ja ehkäisykriittiset olivat vähemmistössä. Tarkan teologisen ja käytännöllisen tutkinnan jälkeen enemmistö oli kuitenkin kääntynyt kannattamaan muutosta. Paavi Paavali VI lisäsi komissioon välillä eri alojen eksperttejä, ja lopulta myös 15 kadrinaalia ja piispaa, joista useampi vastusti kuin kannatti muutosta. Keskustelujen jälkeen kuitenkin enää 3 vastusti muutosta. (s. 68)

Vastustajien ainoa argumentti oli vanhan opetuksen jatkuvuus ja opetusviran uskottavuus, sillä Pius XI ja XII olivat opettaneet ehkäisyn moraalittomuutta. Muutoksen puoltajien ja Kaufmanin mukaan taas opin muuttamatta jättäminen vie magisteriumilta enemmän uskottavuutta kuin sen muuttaminen. Sitä paitsi oppia oli jo muutettu, kun luonnolliset menetelmät oli sallittu, ja jatkuvan opin muuttumisesta oli jo runsaasti muitakin esimerkkejä. (s. 60, 102)

Lopulta komissio toimitti raportin paavi Paavali VI:lle, joka otti kantaa opetuksen muuttamisen puolesta. Kolme toista mieltä olevaa korkea-arvoista kardinaalia ja piispaa kuitenkin aloittivat oman kampanjansa ja toimittivat paaville toisenlaisia dokumentteja. Paavi luki raporttia odottaessaan Karol Wojtylan, tulevan paavi Johannes Paavali II:n, kirjaa Rakkaus ja vastuu.

Lopulta paavi Paavali VI vastasi vuonna 1968 ensyklikallaan Humanae Vitae. Siinä hän tuomitsi keinotekoisen ehkäisyn itsessään pahana siinä määrin, että mikään tilanne tai syy ei voi sitä oikeuttaa. Paavi ei perustanut argumenttiaan Raamattuun, vaan ajatukseen luonnonlaista, joka Kaufmanin mukaan periytyy stoalaisuudesta. Paavi esitti argumenttinsa ikään kuin faktana, mutta itse asiassa “luonto” opettaa päinvastaista: mitä korkeammalla evoluutiossa ollaan, sitä vähemmän yhdyntä liittyy suvunjatkamiseen (s. 86-87).

Paavi toimi Vatikaanin II konsiilin suuntaa, piispoja, teologeja ja kirkon konsensusta vastaan. Esimerkiksi 73 % amerikkalaisista katolilaisista uskoi vuoden 1993 kyselyssä, että voi olla hyvä katolilainen, vaikkei tottelisikaan kirkon opetusta ehkäisystä. (s. 6) 76.5% amerikkalaisista katolisist naisista käyttää ehkäisyä, 96% näistä keinotekoista sellaista. Vain 29% amerikkalaisista papeista pitää keinotekoista ehkäisyä moraalittomana. (s. 51-52)

Opetusta ei otettu kirkossa maailmanlaajuisesti vastaan: piispankonferenssit ympäri maailmaa, mukaan lukien Pohjoismaiden piispainkokous, laativat vastauksia ja tulkintoja, jotka lievensivät opetusta ja tekivät uskollisen katolilaisen omastatunnosta lopullisen tuomarin. (s. 92-96)

Piispainsynodissa vuonna 1980 piispat yrittivät jälleen tuoda ehkäisyopetuksen debatoitavaksi ja uudelleen harkittavaksi. Paavi Johannes Paavali II kuitenkin torjui tällaiset yritykset ja kehotti sen sijaan teologeja selittämään paremmin opin raamatulliset perusteet sekä piispoja hankkimaan opetusviran mukaan opettavia pappeja. (s. 99-102)

Avioero ja uudelleennaiminen

Virallisen opin mukaan kahden kastetun välinen täytäntöön pantu avioliitto on purkamaton, minkä vuoksi uudelleennaiminen ei ole mahdollista niin kauan, kun toinen osapuoli on elossa. Tätä perustellaan Jeesuksen opetuksella ja kirkon ainaisella traditiolla. Kaufman argumentoi, ettei Jeesuksen opetus ole selvä eikä traditiokaan ole yhtenäinen.

Jeesuksen sanojen tulkinnassa tulee vastaan ongelma, sillä Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan versiot eroavat toisistaan. Luukkaalta puuttuu suuri osa Mt:n ja Mk:n materiaalista, Matteuksella mukana on kuuluisa poikkeuslause. Jeesuksen sanotaan vetoavan Aadamiin ja Eevaan, jolloin oppi ei koskisi vain sakramentaalisia avioliittoja vaan kaikkia luomisjärjestyksen perusteella. Miten silloin oikeutetaan Paavalin etuoikeus? (s. 112)

Toinen tulkintakysymys koskee sanoja “sitä älköön ihminen erottako”. Jeesus ei sano, etteikö liittoa voisi rikkoa, vaan ainoastaan, ettei sitä saa rikkoa. Miehen ja naisen välille muodostuu kyllä liitto, mutta se on herkkä ja särkyväinen, joten sitä pitää vaalia. (s. 113)

Mitä traditioon tulee, Jeesuksen opetuksen soveltaminen käytäntöön alkoi jo apostolien ajoilta, kun Paavali salli ensimmäisen poikkeuksen sääntöön: jos pakana kääntyy eikä hänen puolisonsa suostu jatkamaan liittoa, kastettu ei ole sidottu aiempaan liittoon. (1. Kor. 7:12-15, s. 117)

Tertullianus kielsi kerran uudelleennaimisen jopa leskeltä, toisen kerran salli sen (kunhan ei pakanan kanssa), kolmannen kerran hän kielsi Jeesuksen kiellon absoluuttisuuden, mutta myöhemmin hän taas kielsi kaiken uudelleennaimisen. (s. 118-119)

Origenes raportoi, että hänen aikanaan (200-luvun puolivälissä) tietyt kirkon johtajat sallivat uudelleennaimisen vielä miehen eläessäkin. Klemensin mukaan tämä ei ollut täysin järjetöntä, vaikkakin Kirjoitusten vastaista, se sallittiin pahemman välttämiseksi. (s. 119)

Lähes kaikki todistajat vuosien 180 ja 380 välillä tekevät selväksi, että aviorikoksen tehneen naisen jättänyt ja uudelleennainut mies saa osallistua ehtoolliselle ilman katumusta. N. vuonna 380 traditiot idässä ja lännessä kehittyvät eri suuntiin: idässä Basileos Suuren kaanonit sallivat uudelleennaimisen, lännessä Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Augustinuksen opit veivät toiseen suuntaan. (s. 119-120)

Kirkkoisien opista huolimatta kristillisen Rooman lainsäädäntö salli avioliiton purkamisen aviopuolisoiden yhteisellä sopimuksella. Kristilliset keisarit eivät antaneet ymmärtää, että kristillisiä avioliittoja ei voisi purkaa tai että uudet liitot eivät olisi päteviä. (s. 121-122)

Kaksi pyhän Patrikin ja kumppanien synodia Irlannissa 450-luvulla sallivat aviorikoksen tehneen vaimon hylkäämisen ja uudelleennaimisen. Ortodoksikirkoissa yhä tänä päivänä sallitaan eron ja uudelleennaimisen mahdollisuus (s. 122).

Lännen kirkon nykyinen virallinen oppi palautuu vasta 1100-luvun magisteriumiin, jolloin paavina oli kanonisen lain asiantuntija Aleksanteri III. Hän vahvisti opin, ettei konsummoitua sakramentaalista avioliittoa voida ikinä purkaa. Tästä huolimatta kiistakysymyksiä käsitelleet myöhemmät ekumeeniset konsiilit (erityisesti Firenze) jättivät itäisen opin tuomitsematta. (s. 125)

Vuoden 1980 perhettä käsittelevässä piispainsynodissa piispat toivat hyvin laajasti esiin huolen kirkon nykyisestä opista ja ehdottivat itäisen käytännön tutkimista. Esimerkiksi Antiokian patriarkka Maximos V vetosi kirkkoisiin ja “ekonomian” periaatteeseen, jota usein käytetään idässä. Paavi Johannes Paavali II torjui piispojen toiveet muutoksesta ja vahvisti voimassa olevan käytännön. (s. 129)

Vuonna 1993 kolme saksalaista piispaa, joiden joukossa mm. Teemu Sipon vihkinyt Karl Lehmann ja kuuluisa kardinaali Walter Kasper, julkaisivat oman pastoraalisen kirjeen, jossa sanottiin papin voivan sallia ehtoollisen jakamisen eronneille ja uudelleennaineille. Vatikaani vastasi, piispat pysyivät kannassaan ja saivat vielä tukea belgialaisilta ja itävaltalaisilta piispoilta. (s. 130-131)

Tilastojen mukaan 62 prosenttia amerikkalaisista katolilaisista katsoo, että voi olla hyvä katolilainen tottelematta kirkon opetusta erosta ja uudelleennaimisesta. Niistäkin, jotka käyvät messussa viikottain, näin katsoo yli puolet, 52 %. (s. 131)

Kaufmanin mukaan tässäkin asiassa katolilaisilla on oikeus saada tietää, että asia ei ole kirkossa loppuunkäsitelty, vaikka Vatikaani niin haluaa asian esittää. Paavien toimet eivät ole vastanneet piispojen toiveita eivätkä maailmanlaajuisen Jumalan kansan uskoa. Ehtoollinen on kastettujen oikeus, ei kirkon johtajien antama etuoikeus (s. 132).

Abortti ja kirkon demokratia

Lopuksi Kaufman käsittelee aborttia ja kirkon demokratiaa. Aborttikysymyksessä Kaufman problematisoi elämän alun ja sielun luomishetken, sillä oppi ihmispersoonan syntymisestä hedelmöittymisen hetkellä on melko nuori ja moderni tiede osoittaa, että ensimmäisen viikon aikana hedelmöittynyt tsygootti voi vielä kehittyä esimerkiksi kaksosiksi. (s. 134)

Kaufman kritisoi myös kirkon oppia aborttia vastaan tapauksissa, joissa äidin henki on vaarassa. Erottelu suoran ja epäsuoran abortin välillä ei välttämättä ole hyödyllinen, eikä kysymystä ratkaista katsomalla pelkkää aktia. Esim. teknisesti suora (vaikkei tahdottu) abortti voi pelastaa sekä naisen hengen että hedelmällisyyden, kun taas epäsuora voi tappaa sikiön lisäksi myös avioliiton hedelmällisyyden tuhoamisen takia. (s. 135-137, 145-147)

Kaufman huomauttaa myös, että katolinen moraaliteologia on muuttanut kantaansa siitä, onko kohdun ulkopuolisen raskauden keskeyttäminen sallittavaa vai ei. Samoin kantaa voitaisiin muuttaa vaikeissa tapauksissa, joissa äidin henki on vaarassa. Katolisen kirkon liittolaiset pro life-työssä eivät myöskään jaa kirkon ehdotonta kantaa (s. 137-144)

Viimeiset kaksi lukua Kaufman omistaa demokratialle kirkossa. Hän siteeraa esimerkkejä siitä, kuinka varhaisessa kirkossa piispat valittiin kansan äänellä ja vasta hyvin myöhään vakiintui tapa, että paavi nimittää piispat. Paavi Leo Suuren sanoin: se, joka johtaa kaikkia, on oltava kaikkien valitsema. (s. 157-158)

Hyvänä yhteenvetona kirjasta voisivat toimia esipuheen sanat: “Ollakseen aidosti roomalaiskatolinen ei riitä, että on roomalainen, kuunnella vain Vatikaania. On myös välttämätöntä olla katolinen, ottaa huomioon monia tapoja, menneitä ja nykyisiä, joilla Henki on ohjannut ja yhä ohjaa kirkkoa totuuteen. Historia on suuri vapauttaja, ja katsaus historiaan usein attaa meitä ratkaisemaan ongelmia omana aikanamme.” (esipuhe, xii)

Viime viikko tarjosi jättiuutisen niille, jotka ovat seuranneet katolisten traditionalistien argumentteja nyky-Vatikaania vastaan. Vatikaani tarjoaa sovintoa ja täyttä yhteyttä SSPX:lle.

Edesmenneen arkkipiispan Marcel Lefebvren seuraajat eli Pyhän Pius X:n veljeskunta (SSPX) ovat jo vuosikymmeniä kritisoineet Vatikaani II:n ja sitä seuranneen katolisen teologian poikkeavuutta Vatikaani II:ta edeltävästä katolisesta opetuksesta.

Benedictus XVI purki hiljattain SSPX:n johtajan pyynnöstä SSPX-piispojen ekskommunikaatiot, ja Vatikaani aloitti opilliset neuvottelut ryhmän edustajien kanssa.

Oppineuvottelut johtivat parempaan ymmärrykseen, ja nyt Vatikaani on laatinut opillisen ehdotuksen SSPX:n allekirjoitettavaksi.

Jos SSPX hyväksyy ja allekirjoittaa Vatikaanin tarjouksen, siitä voisi tulla katolisen kirkon toinen personaaliprelatuuri Opus Dein rinnalle. Tästä tosin nousee mielenkiintoinen kysymys siitä, voiko ihmisellä olla Jumalan antama kutsumus SSPX:n jäseneksi vastaavalla tavalla, kuin mitä Opus Dei ymmärtää omilla jäsenillään olevan.

Jälleenyhdistymistä voitaisiin hyvällä syyllä pitää suoranaisena ihmeenä, sillä SSPX on syyttänyt Vatikaani II:n jälkeistä kirkkoa harhaoppiseksi useassa keskeisessä kysymyksessä, ja useat sen rivijäsenet ovat olleet hyvinkin antikatolisia (tässä “katolinen” viittaa Vatikaani II-katolisuuteen). Toisaalta SSPX on kyllä jatkuvasti väittänyt olevansa paavin yhteydessä oleva osa katolista kirkkoa.

SSPX:llä on traditionalistipiireissä paljon radikaalimpia kilpailijoita, jotka eivät lainkaan tunnusta nykyistä paavia. Voikin olla, että mahdollinen sovinto Vatikaanin kanssa johtaa uuden tällaisen ryhmän syntyyn. Joka tapauksessa kaikkien kirkon ykseydestä välittävien katolilaisten on syytä nostaa rukouksensa taivaisiin sovinnon onnistumisen puolesta.

Suomen kontekstissa on pakko lisätä seuraava huomio. SSPX on aika lailla verrannollinen Luther-säätiöön. Molemmat ovat pieniä ryhmiä, jotka korostavat uskollisuutta oman tradition auktoritatiivisille dokumenteille kaikkea liberaalia modernismia vastaan, johon valtakirkko on heidän mielestään sortunut. Molemmat ovat kokeneet kovia “äitikirkkonsa” puolelta.

Viimeaikaisten uutisten perusteella kiistaparien “Vatikaani vs. SSPX” sekä “kansankirkko vs. säätiö” välillä on kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero. Edelliset ojentavat käsiä ja pyrkivät ykseyteen; jälkimmäiset etsivät teitä toistensa murentamiseen. Voisivat kenties ottaa isoveljiltään opiksi.

Lisää SSPX-sovinnosta voi lukea englanniksi tiedotteesta, jonka Vatikaani julkaisi uskonopin kongregaation prefektin ja SSPX:n johtavan piispan tapaamisesta. Jälkimmäisen tuoreet mietteet julkaistiin heti tapaamisen jälkeen SSPX:n nettisivuilla.

Kerrankin saa sanoa jotain hyvää teekkareista. Otaniemen kristilliset teekkarit julkaisevat nimittäin komeaa apologeettisvivahteista nettilehteä Cross Section, johon kehotankin tutustumaan.

Tämän päivän maanantaipostauksen omistan Cross Sectionin Tuomas Kangasniemen jutulle Paavalin ensisijaisuudesta Jeesukseen nähden. Vihdoin joku sanoi julkisesti suomeksi ääneen näkemyksen, jota olen pitkään salassa sympatisoinut. Kangasniemi ei onneksi myöskään julistanut kirjoitustaan ehdottomaksi totuudeksi vaan tyytyi esittelemään tämän niin kutsutun dispensationalistisen teorian.

Kangasniemen esittämä dispensationalismi

Lyhykäisyydessään Kangasniemen artikkeli esittää seuraavan argumentin: 1) Jeesuksen Vuorisaarnan mukaan koko Mooseksen lakia on noudatettava kaikkine pyhyys- ja puhtaussääntöineen, mutta kristityt eivät näin tee. Itse asiassa ristiriita on jo Uudessa testamentissa: Paavali ja muut apostolit irtisanoutuvat Mooseksen laista Jeesuksen vastaisesti.

2) Ristiriidan voi ratkaista tekemällä apostolien moraaliopetuksesta Jeesukseen nähden ensisijaisen. Epäpyhältä kuulostavalle väitteelle löytyy raamattuperusteita: Jeesuksen opetus oli tarkoitettu yksinomaan juutalaisia varten, kun taas Paavalin julistama pelastus pakanakansoille oli salaisuus siihen asti, kunnes Jumala ilmoitti sen apostoleille.

Kangasniemi päättää dispensationalistisen ajatuksenjuoksun: “Niinpä näyttää siltä, että vasta apostolien opetus – tai Jumalan heille antama ilmoitus – oli tarkoitettu ei-juutalaisten noudatettavaksi. Jeesuksen puheet tulee tulkita apostolien, erityisesti Paavalin, kautta.”

Dispensationalismi ja hyperdispensationalismi

Dispensationalismi on kristillinen (lähinnä evankelikaalinen) teologinen suuntaus, verrattaen nuori sellainen (1800-luvulta), jonka mukaan Jumala on pelastanut ihmisiä eri aikoina eri tavoilla (pelastushistoria jaetaan dispensaatioihin).

Isähahmosta J.N Darbysta alkaen dispensationalismi on jakautunut useisiin poikkeaviin eri näkemyksiin, kuten kattava englanninkielinen Wikipedia-artikkeli osoittaa. Hyperdispensationalismi opettaa nimenomaan Paavalin ainutlaatuisuutta kirkon opettajana ja asettaa hänet vastakkain muiden apostolien kanssa.

Hyperdispensationalismikaan ei ole yhtenäinen. Sen kannattajat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, milloin alkoi kirkon ja milloin Paavalin lähetystehtävän aika - eikä liioin siitä, missä määrin Paavalin lähetystehtävä sitoo kirkkoa tänään. Kaikkea ei voi mitenkään käsitellä yhdessä blogipostauksessa.

Kritiikkiä

Ennen kuin ilmaisen sympatiani joitain Kangasniemen esittelemiä näkemyksiä kohtaan, on syytä esittää kriittisiä huomioita. Katolinen kirkko ei ole koskaan hyväksynyt dispensationalismia ja pitää sitä vieraana Raamatulle ja traditiolle. Esitän tältä pohjalta muutamia kriittisiä argumentteja.

Mitä Jeesuksen opetukseen ja lähetystehtävään tulee, on myös huomattava, että hänellä on selvä tietoisuus evankeliumin leviämisestä kaikkeen maailmaan: hän sekä ennustaa että käskee sen (Mark. 14:9, 16:15). Lisäksi hän joutuu jatkuvasti ongelmiin juutalaisten kanssa Toora-liberaaliutensa vuoksi - sapatista, syömisestä, peseytymisistä. Hän koskee epäpuhtaita ja jättää aviorikkojan kivittämättä.

On myös huomioitava Johanneksen evankeliumi ja teologia, joka on selvästi tarkoitettu ennemmin kirkolle tai maailmalle kuin juutalaisille. Jeesus on maailman valo ja elämän leipä, ei vain juutalaisten vaan myös samarialaisten ja koko maailman pelastaja. Lopuksi vielä itse Paavali ohjeistaa pakanallista korinttolaisseurakuntaansa viettämään Herran ateriaa Jeesuksen käskyn mukaan.

Paavali sanoo julistavansa samoin kuin muut apostolit (1. Kor. 15:10), hän sopi heidän kanssaan evankeliumista ja löi kättä päälle (Gal. 2). Tällä argumentilla jo Irenaeus vastusta markionilaisia toisella vuosisadalla. Tiukan (hyper-)dispensationalismin hulluudesta kertoo se, että se joutuu rajoittamaan kirkolle relevantin aineksen Apostolien tekojen jälkeiseen aikaan ja ainoastaan Paavalin vankeusajan kirjeisiin.

Sympatiaa

Kuten alussa sanottu, koen silti sympatiaa Kangasniemen esittämää perusajatusta kohtaan ja näen siinä totuuden aineksia. Usein nimittäin käy niin, että Uuden testamentin lukeminen aloitetaan alusta. Lukija saa tripla-annoksen synoptikkojen Jeesusta, ja tämä mielikuva jää sitten muovaamaan peruskäsityksiä teologian peruskysymyksistä kuten pelastuksesta ja moraalista.

Otetaan vaikkapa esimerkiksi Matteuksen Jeesuksen opetukset siitä, että taivasten valtakuntaan pääsee se, joka tekee Jumalan tahdon tai se, joka pitää kymmenen käskyä - tai se, joka ruokkii nälkäistä ja käy vankien luona (Matt. 7, 19, 25).

Jos tämä luetaan ja tulkitaan sellaisenaan irrallaan Paavalin (ja kirkon) teologiasta eli perisyntiopista, Kristuksen sovituskuolemasta, kasteen välttämättömyydestä ja Pyhän Hengen hedelmistä, päädytään täysin harhaoppiseen pelagiolaisuuteen. On muistettava, ettei Uuden testamentin tarina lopu synoptisen Jeesuksen opetuksiin.

Totta tosiaan Jeesus sanoi lähetystehtävänsä olevan Israelin lapsia varten. Tuo juutalaisia opettanut Jeesus tapettiin ristillä. Mutta Jeesus nousi kuolleista ja lähetti lupaamansa Pyhän Hengen (Ap.t. 2), joka aloitti uuden liiton ja kirkon ajan. Jeesus ilmestyi sitten Paavalille ja Pietarille (Ap.t. 9-10) avatakseen pelastuksen pakanakansoillekin. Pietarista ja Paavalista tuli Rooman ja koko maailmanlaajuisen kirkon opettajia.

Synoptikkojen Jeesus suhtautuu Apostolien tekojen sekä Uuden testamentin kirjeiden opetukseen kuin lupaus täyttymykseen: Jumalan valtakunta oli ensin lähellä, sitten se tuli läsnäolevaksi Pyhässä Hengessä. Kristuksen ylösnousemuksen ja Hengen vuodatuksen perusteella apostolit ymmärsivät kristinuskon olevan pääsiäissalaisuuden julistamista ja todeksi elämistä.

Apostolit opettivat puheissaan ja kirjeissään uuden liiton kirkkoa, siis myös meitä. Elämme kirkon aikaa ja asetamme siksi ensimmäiselle sijalle Hengen lain (Room. 8:2), josta Paavali ja muut apostolit niin kauniisti opettivat. Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustamme uskovamme apostoliseen kirkkoon. Pankaamme siis etusijalle apostolien usko, sillä se voittaa maailman ja perii iankaikkisen elämän (1. Joh. 5:4, 13).

Olen pitkään halunnut kirjoittaa artikkelin Seppo A. Teinosen (1924-1995), suuren edesmenneen Helsingin yliopiston dogmatiikan professorin kääntymyksestä. Nyt löysin uudestaan arkistoistani harvinaisen mielenkiintoisen dokumentin, kopion espanjankielisestä artikkelista Palabra-lehdessä (276, VI-1988(320)), jossa Teinonen kertoo katolilaiseksi tulemisestaan espanjalaiselle Opus Dein papille.

Artikkelin otsikko on “Miksi Suomen huomattavin luterilainen teologi tuli katolilaiseksi”. Siinä hän paljastaa näkökulmia, joita hän ei yhtä suorasanaisesti sanonut suomalaiselle medialle antamissaan haastatteluissa.

Artikkeli selittää aluksi Teinosen kääntymyksen poikkeuksellisuuden: Suomessa oli tuolloin vain muutama tuhat katolilaista; katolisuuteen kääntyminen oli historiallisista syistä erittäin harvinaista. Lisäksi kääntyminen oli äärimmäisen merkityksellinen, sillä tuolloiset luterilaiset piispat ja pastorit sekä uskonnonopettajat kautta maan olivat hänen entisiä oppilaitaan.

Suomi ja luterilaisuus

Teinonen aloittaa kertomalla Suomen uskonnollisesta tilanteesta ja selittää, että reformaatio Suomessa oli poliittinen ja taloudellinen ratkaisu. Oppi muuttui hitaasti eivätkä ihmiset huomanneet eroa. Nykyään erot ovat kuitenkin suuret, myös luterilaisuuden sisällä.

“Minun mielestäni pohjoismaiset luterilaiset kirkot ovat ainoat autenttiset: ne ovat ainoat, joilla on muodollisesti - alleviivaan: muodollisesti - apostolinen suksessio ja jotka säilyttävät samat kirjat uskon kaanonista.”

Suomen evankelis-luterilainen kirkko oli haastattelun alla juuri vihkinyt ensimmäiset naispappinsa. “Se oli tragedia, se oli jo liikaa minulle. Vaimonikin on teologi eikä hän tietenkään ole halunnut koskaan pappisvihkimystä. Sitä ei ole Pyhissä Kirjoituksissa, Traditio ei koskaan ole hyväksynyt sitä, siltä puuttuu kaikki tuki.”

Katolisuuden kutsu

Teinonen osallistui Vatikaanin II konsiiliin tarkkailijajäsenenä. “Vatikaani II:n jälkeen opetin tiedekunnassa vain katolista teologiaa, ja olin ainoa dogmatiikan professori Suomessa… Kuka tietää, onko minun kääntymykseni muiden kääntymysten alku?”

Teinonen luettelee kääntymyksensä syiksi konsiilin lisäksi teologisen kirjallisuuden sekä ihmiset, teologit ja piispat, jotka hän oppi tuntemaan katolisessa kirkossa. “Mutta tärkein on pyhä messu. En voi elää ilman pyhää messua ja päivittäistä kommuuniota. Kristillinen elämä on pyhä messu, se on kaiken kristillisen elämän lähde.”

Protestanttisuus on Teinosen mielestä niin uusi ilmiö kirkon historiassa, ettei se kiinnosta häntä: “Sola Scriptura on mahdoton. Ensin oli Traditio ja ensin kirkko… On mahdotonta tulkita autenttisesti Uutta Testamenttia Tradition ulkopuolella, kirkon ulkopuolella. Näin sanoin jo 30 vuotta sitten, kun olin luterilainen.”

Paavius ei tuottanut Teinoselle minkäänlaista ongelmaa: “Sen perustus on Pyhissä Kirjoituksissa. Jopa luterilainen professori Oscar Cullman kirjoitti 30 vuotta sitten kirjan ‘Petrus’, jonka mukaan pyhällä Pietarilla oli johtoasema apostolien joukossa. Vatikaani II:n opetus on hyvin yksinkertainen, en ymmärrä, miksi tästä opista pitäisi väitellä. Se on oikea oppi, hyvin selvä ja käytännöllinen, ja se elää kirkossa joka päivä.”

Teologin työ

Teinonen oli äärimmäisen tuottelias kirjoittaja ja kääntäjä. “Joka vuosi olen kirjoittanut kaksi kirjaa seuraamalla hyvin yksinkertaista metodia: nousen kello neljä aamulla - joka päivä, poikkeuksetta. Kahdella sivulla päivässä yltää yli 700 sivuun vuodessa. Kello neljän ja yhdeksän välillä aamulla olen aina kirjoittanut, mutta nyt eläkkeellä olen yhdeksän jälkeen vapaa: voin kalastaa, viljellä, tehdä mitä lystään.”

Teinonen pitää tärkeimpinä teoksinaan katolisia klassikoita, joista hän mainitsee mm. pyhien Teresan, Fransiskuksen, Bonaventuran, Ignatius de Loyolan sekä autuaan Ramon Lullin tekstit. Teinonen ennusti aivan oikein: “Nämä kirjat elävät kuolemanikin jälkeen, mutta teologiset tutkimukseni eivät ole tärkeitä.”

“Miksi käännyin? Jos elää näiden pyhimysten kanssa, ei voi jäädä luterilaiseksi. Luterilaiset piispat olivat hyvin huolissaan kääntymyksestäni, mutta minä sanoin: ‘Älä ajattele rajoittuneesti. - Tee sydämestäsi avara, kunnes siitä tulee maailmanlaajuinen, katolinen’, Tie-kirjan ensimmäisen luvun kohdan mukaisesti. Ja nyt kaikki tuo on minun: pyhä in spe Josemaría Escrivá, pyhä Tuomas, autuas Ramon Lull, pyhä Teresa, pyhä Ignatius, pyhä Fransiskus… kaikki he ovat minun.”

Ylläoleva viittaus Tie-kirjaan on Opus Dein perustajan, lopulta vuonna 2002 pyhäksi julistetun Josemaría Escrivá de Balaguerin pääteoksen seitsemäs mietiskelykohta. Teinonen käänsi tuon saman pyhimyksen kirjan “Jumalan ystäviä” suomen kielelle yhden pesetan symboliseen hintaan.

Haastattelun lopussa Teinonen lupaa vielä kirjoittaa kirjan kääntymyksestään joskus vuosien kuluttua. Lisäksi hän kertoo käyvänsä keskusteluja Helsingin tuolloisen piispan Paul Verschurenin kanssa katolisen pappisvihkimyksen mahdollisuudesta. Valitettavasti suuri teologi ehti kuolla ennen näiden haaveiden toteutumista.

Tänään ajattelin postata hieman kevyemmän postauksen ja julistaa epävirallisen voittajan epävirallisessa kilpailussa parhaasta katolisen seurakunnan nettisivusta Suomessa. Seurakuntia on 7: Henrik, Maria, Birgitta, Risti, Olavi, Ursula ja Perhe (Helsinkix2, Turku, Tampere, Jyväskylä, Kouvola, Oulu).

Katedraaliseurakunta Henrikin kotisivut ovat ulkoasultaan hienot. Etusivulla pyörii kauniita kuvia, ja yhteystiedot sekä valikko ovat selvästi näkyvissä. Jo etusivu kuitenkin paljastaa, että sivut ovat pahasti vanhentuneet: Isä Donbosco on nykyään Oulussa, isä Guy taivaassa. Jos klikkaa “Ohjelma”, saa tietoa joulukuun messuista.

Pyhän Marian seurakunnan nettisivut puolestaan eivät tee suurta vaikutusta ulkoasullaan, mutta tiedot ovat hyvin ajan tasalla. Sama pätee Ursulaan, jonka (tosin epävirallisten) kotisivujen ulkoasu lähentelee suorastaan järkyttävää. Birgitan seurakunnan sivut ovat uudistuneet ulkoasultaan, mielestäni entistä selvästi heikompaan suuntaan. Päivitettyä kausiohjelmaa ei ole, ainoastaan vakituinen viikko-ohjelma.

Ristin seurakunnan nettisivusto on niin ikään uudistunut, tällä kertaa ehdottomasti hyvään suuntaan. Tyylikäs ulkoasu suorastaan kutsuu tutustumaan seurakunnan tarjontaan, jota on verrattaen runsaasti. Ohjelma on ajan tasalla, mutta kirjoitusvirheet kuten “Viikkon-Ohjelma” häiritsevät hieman. Erityiskiitoksen ansaitsevat sisällökkäät tekstit sakramenteista ja surusta. Paljon sisältöä on myös vielä “tulossa”.

Pyhän Olavin seurakunnan kotisivut on myös (Luojan kiitos!) uudistettu uuteen ulkoasuun viime vuosien aikana, ja tulos on komea, ehkä kaikista komein. Kausiohjelma on ajankohtainen, mutta muuten sisällössä olisi toivomisen varaa: “Kirkon elämä” -osiossa on mielivaltaisen satunnaisia juttuja sieltä täältä ja paljon puutteita: esim. alaotsikko “Usko” ei sisällä yhtään mitään!

Pyhän Perheen seurakunnalla on ulkoasultaan perussiistit kotisivut, josta löytyy yleispätevä messuohjelma. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sivua ei kovin ahkerasti päivitetä: kirkkoherraksi on yhä merkitty isä Melvin, ja “Tapahtumat”-osio kertoo vuodesta 2010, joka sekin on tyhjää täynnä. Lisäksi kirjoitusvirheet kuten “rippitiläisuus” häiritsevät.

Palkinnot

Julistan täten epävirallisesti kolmae parasta katolisen seurakunnan nettisivua. Pronssisija menee Helsingin Marian seurakunnan sivuille. Vaikka ulkoasu ei ole paras mahdollinen, se on silti selkeä ja asiallinen. Vaikka uskon sisällöstä ei ole paljon tietoa, on sivuilla tietoa kirkon taiteesta ja linkkejä seurakunnan alueen muuhun katoliseen elämään. Yhteystiedot ovat selvästi esillä muutaman tärkeän informaatiopalasen kera.

Hopeasijalle pääsee Jyväskylän Pyhän Olavin seurakunnan nettisivu. Ulkoasu on upea, ohjelma on ajan tasalla. Nämä riittävät hopeasijaan. Yhteystiedot ovat helposti löydettävissä. Puutteena sisällön hajanaisuus, mutta sivuahan voi kehittää ja täydentää.

Kultamitali ja vuoden 2011 parhaan katolisen seurakunnan kotisivun titteli menee Tampereelle Pyhän Ristin seurakunnalle. Sivusto on esteettisesti puoleensavetävä ja selkeästi järjestelty. Ohjelma on ajan tasalla. Käytännöllisten tietojen lisäksi mukana on syvällisempää tietoa seurakunnan hengellisestä elämästä kiinnostuneille. Näyttää myös siltä, että sivusto on yhä paranemassa, sillä jotkin osiot ovat vasta työn alla.

Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että yhtään täydellistä sivustoa ei löytynyt ja että paljon on vielä toivomisen varaa Suomen katolisten seurakuntien kotisivujen suhteen. Silti valonpilkahduksia on, eikä toivoa ole syytä menettää. Ehkä tämä artikkeli voisi toimia herätteenä tietokoneasioista tietäville seurakuntalaisille ympäri Suomen: tehkää jotain ja varmistakaa, että teidän seurakuntanne on mitaleilla ensi vuonna!

Käytän tämän viikon postauksen mainostaakseni järjestämääni teologista työpajaa, jonne mahtuu 6-12 henkilöä (paikkoja on vielä!). Työpaja ajoittuu p. Irenaeus Lyonilaisen ja p. Paavalin juhlapäiville, 28.-29.6, klo 14-17 (ti) ja 14-19 (ke, messu mukaan lukien).

Aiheena on juuri näiden kahden suuren pyhimyksen, apostolin ja kirkkoisän teologia. Tiistaina tutustumme toisella vuosisadalla vaikuttaneen Irenaeuksen elämään ja ajatteluun, keskiviikkona taas tarkennamme fokuksen hänen Paavali-tulkintaansa.

Työpajaan kuuluu materiaalipaketti sekä kahvitus ja ruokailu (keskiviikkona), hinta yht. 20e/osallistuja. Materiaalien vuoksi englannin kielen taito on suotavaa. Työpajaan kuuluu luentoja, parityöskentelyä ja keskustelua.

Työpaja pidetään Pyhän Henrikin kirkon seurakuntasalissa osoitteessa Pyhän Henrikin aukio 1. Tiistaina on mahdollisuus lähteä messuun Pyhän Marian kirkkoon klo 18:ksi, ja molempina päivinä messun jälkeen on mahdollisuus mennä jatkoille.

Ilmoittautumisia otetaan vastaan sähköpostitse fineca[at]hotmail.com.

Toisen pääsiäispäivän kunniaksi on sopivaa kirjoittaa pääsiäisaiheinen artikkeli. Aiheeksi valitsin hyvin keskeisen katolisen termin, pääsiäissalaisuuden, jota myös pääsiäismysteeriksi kutsutaan (engl. The Paschal Mystery). Heräsin selityksen tarpeellisuuteen, kun eräs läheinen “maallikkouskova” kysyi minulta, onko pääsiäismysteeri se “että miten se voi nousta kuolleista”, siis yhtä kuin Jeesuksen ylösnousemuksen ihmeellisyys.

Vielä syvemmin havahduin siihen, että monikaan ei välttämättä tiedä näinkään perustavan katolisen termin merkitystä, kun huomasin Wikipedian tarjoavan artikkelin aiheesta vain englannin kielellä, ei millään muulla. Onneksi sentään Katolisen kirkon katekismus on suomennettu, se nimittäin mainitsee pääsiäissalaisuuden 26 kertaa.

Mistä on kyse?

Pääsiäissalaisuuden ytimen avaa hienosti niin kutsuttu pääsiäistropari : Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudoissa oleville elämän antoi.

Sisällöstä on erotettavissa kolme asiaa: 1) Kristuksen kuolema oli jotain enemmän kuin pelkkä ihmisen kuolema (jollain tavalla se kukisti itse kuoleman) 2) Kristus nousi kuolleista eli heräsi kirkastetussa ruumiissaan kolmantena päivänä (ylösnousemuksen ihme) 3) Nämä tapahtumat toivat kuolleille elämän, eli eivät jää sellaisinaan pelkiksi historian tapahtumiksi vaan vaikuttavat ihmisiin, jotka ovat eläneet omana aikanaan.

Lyhyesti sanottuna pääsiäissalaisuus viittaa siis Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen pelastaviin tapahtumiin. Tätä voi kuitenkin laajentaa lisäämällä mukaan kärsimykset ennen kuolemaa ja kirkastuksen/korotuksen ylösnousemuksen yhteyteen. Mysteeri on nähdäkseni juuri siinä, että Kristuksen kuolema ja ylösnousemus eivät vain tapahtuneet Kristukselle, vaan ne vaikuttavat ulospäin.

Pääsiäissalaisuus ja me

Miten pääsiäissalaisuus sitten vaikuttaa meihin? Itse asiassa koko kristinuskon voi nähdä pääsiäissalaisuuden näkökulmasta yhtymisenä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Muistan erään italialaisen Paavali-tutkijan sanoneen pääsiäissalaisuuden olevan Paavalinkin teologian keskipisteessä. Kutsuuhan Paavali pääsiäissalaisuutta evankeliumikseen ja sanoo sen tuntemisen olevan ensisijaista, sillä se pelastaa (1. Kor. 15:2-5).

Koko kristillinen elämä on yhtä pääsiäissalaisuuteen osallistumista. Ensin tulemme kasteessa liitetyiksi Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen: näin kaste vaikuttaa sen, että itsekin kuolemme vanhalle minällemme ja nousemme uuteen elämään Kristuksen kanssa (Room. 6:3-11, Kol. 2:12).

Tämän jälkeen kristillinen elämä on muovautumista yhä enemmän Kristuksen kaltaisuuteen (Room. 8:29, Gal. 4:19), osallisuutta hänen kärsimyksiinsä ja ylösnousemukseensa (Fil. 3:10-11, 2. Kor. 4:10). Kristityn on nähtävä kärsimyksensä Kristuksen kärsimyksiin osallistumisena (Room. 8:17), voittonsa taas Kristuksen voittoina. Näin kristitty oppii nöyryyttä ja Kristuksen mieltä (Fil. 2:5).

Entä miksi seurakunta kokoontuu sunnuntaisin? Viettämään pääsiäissalaisuutta! Eukaristia on osallisuus ylösnousseen Herran ruumiiseen, joka ristillä annettiin meidän puolestamme ja joka nyt annetaan meidän puolestamme ja meille alttarilla. Eukaristian vietto siis sekä julistaa Herran kuolemaa ja ylösnousemusta että yhdistää meidät niihin. (1. Kor. 10:16-17, 11:23-26)

Lisää perspektiivejä

Kun nyt olemme toivottavasti ymmärtäneet, mikä on pääsiäissalaisuus ja kuinka se on aivan uskon ytimessä, voimme miettiä muita kirkon elämään liittyviä asioita ja yrittää nähdä nekin pääsiäissalaisuuden valossa.

Missio eli lähetystyö ja henkilökohtainen apostolaatti tai evankeliointi. Pelastus on yhtä kuin osallisuus pääsiäissalaisuuteen. Missiomme on siis tuoda ihmisiä pääsiäissalaisuuden äärelle tai auttaa heitä syventymään sen tuntemisessa.

Apostolaattia ei siis kannata tehdä tyyliin “Usko Raamattuun ja Jeesukseen niin pelastut! Tee parannus niin saat syntisi anteeksi!” Apostolien tapaan meidän on sen sijaan kerrottava kuolleesta ja ylösnousseesta Herrasta ja tuotava ihmiset hänen pelastavien salaisuuksiensa äärelle. Jotkut ovat kääntyneet, kun heidät on konkreettisesti viety messuun katsomaan, mistä on kyse.

Aviollinen elämä. Katekismus muistuttaa, että häät vietetään kirkossa yleensä messun yhteydessä, jotta kävisi ilmi kaikkien sakramenttien yhteys pääsiäissalaisuuteen. Avioelämässä ja erityisesti puolisoiden intiimissä aviollisessa kanssakäymisessä voi kokea Jumalan rakkauden ja voiman, saman, joka sai Jeesuksen kuolemaan puolestamme ja nousemaan kuolleista.

Toisaalta avioliittoon kuuluu myös risti, paljon uhrauksia, vaikeuksia ja kärsimystä. Paavalin ohje aviomiehille suuntaakin katseen kohti pääsiäissalaisuutta: rakastakaa vaimojanne kuten Kristus rakasti kirkkoa, antaen henkensä sen puolesta (Ef. 5:25). Paljosta voi selviytyä voitokkaasti, kun tekee itsestään tietoisen ja vilpittömän lahjan toiselle, vaikka se vaatisi kärsivällisyyttä, itsensä kieltämistä, uhrauksia.

Muut sakramentit. Sairaiden voitelu muistuttaa tietysti Kristuksen kanssa kärsimisestä ja valmistautumisesta kuolemaan hänen kanssaan, jotta uskova nousisi hänen kanssaan myös ikuiseen elämään. Pappeus on omistautumista pääsiäissalaisuuden vietolle, messun vietolle ja pääsiäismysteeristä kumpuavan armon jakamiselle kasteen ja ripin sakramenteissa.

Rippi on nähtävä paluuna pääsiäissalaisuuden yhteyteen, jos se on tietoisesti hylätty luopumalla uskosta ja kirkon elämän yhteydestä tai tekemällä vakavasti Kristuksen ylösnousemuselämän kanssa ristiriidassa olevia tekoja. Ripissä kohdataan jälleen pääsiäisen tapahtumista virtaava armo ja voima, anteeksiantamus ja uuden elämän alku.

Lopuksi

Eläkäämme siis kristittyinä pääsiäiselämää. Voimme antaa kaikelle elämässämme pääsiäistulkinnan, ja se voi antaa meille voimaa vaikeuksissa ja lisäiloa onnistumisissa. Nyt on esimerkiksi kaunis sää - tulkitsen sen merkiksi pääsiäisen uudesta alusta ja ilosta. Kun tulee huono sää, voin muistella taivaan pimenemistä Kristuksen ristinkuoleman seurauksena tai myrskyä, jonka Kristus lopulta taannutti.

Jos minulta pyydetään jotain, mitä en oikein jaksaisi tehdä, muttei ole hyvää syytä kieltäytyäkään, voin muistaa Kristusta, joka tuli “kuuliaiseksi ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:8). Lopussa kiitos seisoo - “sen tähden Jumala korotti hänet…” (Fil. 2:9) Jos joku on loukannut minua kipeästi, voin silti antaa anteeksi, koska ristin ansiosta minullekin on annettu anteeksi (Ef. 4:32).

Kaikki vastoinkäymiset ovat tilaisuuksia jäljitellä Kristusta, joka suostui Isän tahtoon, vaikka se merkitsikin kärsimystä. Voimme kasvaa kärsivällisyydessä. Voimme antaa ongelmamme Kristuksen hoidettaviksi, tarjota ne uhrina Jumalan käsiin. Kaikki onnistumiset puolestaan ovat tilaisuuksia nauttia hyvän voitosta, kiittää ylösnoussutta Kristusta, joka pitää koko maailmaa kädessään. “Tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme.” (1. Joh. 5:4)