Hyviä uutisia

Julkaisen tässä vuoden 2012 jouludebatin, jonka olen käynyt Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan, teol. tri Timo Junkkaalan kanssa sähköpostikirjeenvaihtona. Molemmilla osapuolilla on oikeudet tekstiin. Debatti oli erinomainen sekä laadultaan että hengeltään. Otsikko “Onko vanhurskauttamisopissa löytynyt yhteys?” perustuu Junkkaalan samannimiseen työpajaan teologipäivillä Kauniaisissa 2.-4.1.2013. Lukekaa, nauttikaa ja kommentoikaa!

—-

Emil Anton: Avauspuheenvuoro 

Asetun erikoiseen tilanteeseen lähtiessäni puolustamaan myönteistä vastausta käsillä olevaan kysymykseen. Aikaisempina vuosina olen nimittäin toistuvasti debatoinut luterilaisten kanssa vanhurskauttamisopin oikeasta tulkinnasta ja täten implisiittisesti toiminut kielteisen vastauksen puolesta.

Jos yhteyttä ei ollut vielä muutama vuosi sitten, miten sellainen olisi nyt? Eikö lisäksi nyt käymämme keskustelu itsessään todista, ettei yhteyttä vielä ole – muutenhan asiasta ei tarvitsisi väitellä!

En kuitenkaan ole yksin joutuessani ikään kuin taistelemaan päivänselvää todellista asiaintilaa vastaan. Aidan toisella puolella jännite on nimittäin vielä suurempi. Kun kävin debatteja vanhurskauttamisopista tunnustuksellisia luterilaisia vastaan Trenton anateemoja puolustellen, jouduin jatkuvasti taistelemaan sitä faktaa vastaan, että kirkkomme ovat virallisesti tehneet sovun tästä opista.

Vaikka kokemukseni kertoi, että olimme veljiä, niin silti me vielä tuomitsimme toistemme opin harhaisena ja evankeliumin vastaisena. Jotain oli pielessä. Jännitettä lisäsi se, etteivät kirkkomme johtajat pelanneet enää samaa peliä – heille yhteys oli totta.

Historiallinen, virallinen sopu vanhurskauttamisopista allekirjoitettiin vuonna 1999. Asiakirjan nimi on Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJ). Sen ovat vahvistaneet ”kokonaisuudessaan” sekä katolinen kirkko että Luterilainen maailmanliitto (LML).

Asiakirjaa voi hyvällä syyllä kutsua mestarilliseksi teologiseksi saavutukseksi, ellei suorastaan Jumalan ihmeeksi. Lähes 500 vuotta osapuolet olivat tuominneet toisensa tätä oppia koskevien erimielisyyksien takia. Asia oli piinannut lukemattomien ihmisten omaatuntoa.

Nyt kuitenkin on pystytty uutteran yhteistyön, rukouksen ja ekumeenisen dialogin jälkeen yhdessä toteamaan, ”että luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista” (YJ 40). Suuri kiitos tästä kuuluu protestanttien aloittamalle ekumeeniselle liikkeelle ja Johannes XXIII:n kokoon kutsumalle Vatikaanin II konsiilille (1962–1965), joka avasi katolisen kirkon ekumenialle.

Väitänkin, että Yhteinen julistus on nähtävä ennen kaikkea laajempaa ekumeenista taustaa vasten. Jeesuksen rukous oli, että hänen opetuslapsensa olisivat yhtä, jotta maailma uskoisi (Joh. 17:21–23). Yhteyden tulee siis olla jotain havaittavaa, näkyvää. Tavoitteena on näkyvä ykseys, ja sen saavuttamiseksi on poistettava tieltä jäljellä olevat esteet.

Vanhurskauttamisoppi oli varmasti yksi suurimpia esteitä, mutta YJ:n ansiosta se ei enää ole este kirkkojen yhdistymisen tiellä. Kirkot ovat virallisesti todenneet, että jäljelle jäävät erot kielessä ja korostuksissa ”voidaan sallia” (YJ 40) ja että nyt tehtävänämme on ratkaista YJ:n inspiroimana muut selvitystä vaativat kysymykset (YJ 43).

Tässä suhteessa Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (2010) on tärkeä askel eteenpäin. Raportti osoittaa, kuinka hämmästyttävän lähelle luterilaisuus ja katolisuus ovat jo päässeet toisiaan ekumeenisissa keskusteluissa. Se antaa toivoa täyden yhteyden saavuttamisesta jonain autuaana päivänä.

Aivan oma lukunsa on sitten kysymys ruohonjuuritasosta ja siitä, kuinka laajalle levinnyttä yksimielisyys tosiasiassa on. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni mitenkään voi kumota jo saavutettua yhteyttä eikä nousta sitä tärkeämmäksi näkökohdaksi. Suurien massojen evankeliointi ja opettaminen on aina ollut haaste kirkolle.

Koskaan ei kai voi välttää sitä, että kirkoissa on myös niitä, jotka eivät tunne hyvin virallista opetusta tai ovat sen kanssa eri mieltä. Vaikka sekä katolilaisissa että luterilaisissa on YJ:n kriitikoita, eivät he voi tehdä tyhjäksi saavutettua yhteyttä.

Timo Junkkaala: Avauspuheenvuoro

Emil Antonin haaste keskustella vanhurskauttamisopista tuli minulle sopivaan aikaan. Olen kirjoittamassa artikkelia juuri siitä aiheesta, jota Emil ehdotti keskustelumme teemaksi: Löytyikö yhteys vanhurskauttamisopissa. Artikkeli on tarkoitus julkaista ensi keväänä ilmestyvässä kirjassa, jonka on määrä ilmestyä samaan aikaan paavin Jeesuksen kärsimyshistoriaa käsittelevän kirjan kanssa.

Emil on epäilemättä oikeassa sanoessaan, että vuonna 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJ) on historiallinen asiakirja. Se lienee ensimmäinen Rooman kirkon ja luterilaisten kirkkojen virallinen oppia koskeva yhteinen dokumentti. Luterilaiselta kannalta sen merkittävyyttä lisää se, että se käsittelee nimenomaan vanhurskauttamisoppia, joka oli uskonpuhdistuksen aikaan keskeisin kiistan aihe.

Jos todella on niin kuin YJ väittää, että siinä on saavutettu ”yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista” ja että ”jäljelle jääneet erot kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa… voidaan sallia”, silloin on todella saavutettu merkittävä tulos. Luterilaiselta kannalta tämä merkitsisi sitä, että yhteyden keskeisin este olisi poistunut.

Kuten uusin dokumentti, Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (2010), osoittaa, luterilaiset olisivatkin jo YJ:n pohjalta valmiita ehtoollisyhteyteen. Este on nyt Roomassa, joka edellyttää paaviuden hyväksymistä.

Peruskysymys siis on, onnistuiko YJ tavoitteessaan? Näyttää siltä, että niin ei käynyt. Jo asiakirja itsessään herättää monia kysymyksiä. Sen rakenne on sellainen, että eri kohdissa sanotaan ensin jotakin yhdessä ja sitten esitetään tietyt varautumat ja selitykset sekä luterilaiselta että roomalaiskatoliselta kannalta.

Jo nuo yhteiset lauseet herättävät hämmennystä. Niissä on usein ensin esitetty kirkas luterilainen vanhurskauttamisoppi ja sen jälkeen ja-sanalla on liitetty mukaan katolinen käsitys. Tällä tavoin myös se, mitä luterilaiset ovat aina pitäneet vanhurskauttamisen seurauksena, on liitetty osaksi vanhurskauttamista.

Yksi esimerkki tästä on asiakirjan kohdassa 15: ”Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumalan hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.” Sama rakenne toistuu kohdissa 16, 17, 19 ja 22.

Sinänsä hienon tekstin ongelmat korostuvat erityisesti niissä kohdissa, joissa selitetään, mitä kumpikin osapuoli tarkoittaa. Silloin toistetaan mm. Rooman kirkon näkemykset ihmisen myötävaikutuksesta vanhurskauttamisessa ja hyvien tekojen ansiollisuudesta, jotka tosin yritetään selittää niin, etteivät ne kumoa saavutettua yksimielisyyttä. Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui syntioppi, jossa yksimielisyys jäi kaikkein hatarimmaksi.

Ongelmistaan huolimatta YJ on hämmästyttävän hyvä. Siitä tulee todella se vaikutelma, että erimielisyyksissä on päästy eteenpäin. On annettava täysi tunnustus neuvottelijoille, joihin kuului mm. Eero Huovinen. Näin siitä huolimatta, että kai lähempänä totuutta oltaisiin, jos sanottaisiin, että on löydetty yksimielisyys monista ilmaisuista, mutta vielä ei ole päästy yksimielisyyteen vanhurskauttamisopin perustotuuksista.

Itse asiakirjaa suurempi ongelma on se, ettei siinä saavutettu tulos näytä vaikuttaneen juuri mitään. Samaan aikaan kun neuvoteltiin YJ:stä, laadittiin Rooman kirkon uutta katekismusta ja paavi Johannes Paavali II julkaisi kirjan Uskalla toivoa. Kummassakaan ei näy merkkejäkään YJ:ssä ilmaistusta vanhurskauttamiskäsityksestä. Paavi julistaa synergiaoppia ja sinänsä hieno katekismus on sekin entisillä linjoilla.

Löytyikö siis yhteys vanhurskauttamisopissa? Aika pitkälle päästiin, mutta todellista perustavaa yksimielisyyttä ei näytä löytyneen. Ei ainakaan sellaista, joka heijastuisi Rooman kirkon opetukseen. Luterilaisella puolella vaikutus on ehkä ollut suurempi. Vanhurskaaksi julistaminen näyttää meillä nykyisin usein jäävän vanhurskaaksi tekemisen varjoon.

Jos YJ:n tulos on, että Lutherin tärkeimmät löydöt hämärtyvät, sellainen ”yksimielisyyden löytyminen” ei ole edistystä vaan taantumista. Huolestuttavaa on myös se, että kun nyt vakuutetaan yksimielisyyden löytyneen, vanhurskauttamisoppi katsotaan käsitellyksi ja unohdetaan. Lutherhan opetti, että vanhurskauttamisoppia tulee aina harjoittaa ja opetella.

Yhteys ei siis löytynyt. Vanhurskauttamisopissa riittää vielä työmaata. Asiakirjassa on paljon hyvää, mutta sen myönteisiä vaikutuksia on vaikea nähdä. Ei voi välttää kysymystä, tuliko Rooma YJ:ssä sen verran vastaan kuin se arveli tarvittavan, jotta luterilaiset palaisivat äitikirkon yhteyteen – ilman että oli aikomustakaan muuttaa omaa opetusta.

Emil Anton: Vastauspuheenvuoro (1)

Kiitokset Timo Junkkaalalle suostumisesta dialogiin ja mielenkiintoisesta avauspuheenvuorosta. Heti alkuun haluaisin kiteyttää kritiikkini Junkkaalan edustamaa näkemystä kohtaan viitaten siihen, mitä sanoin jo avauspuheenvuorossani: virallinen yhteys on saavutettu, sanoipa yksittäinen katolilainen tai luterilainen mitä tahansa. Mikä on Junkkaalan pääargumentti? Nähdäkseni vain se, että YJ herättää kaikenlaisia kysymyksiä ja sisältää ongelmia – siksi yhteyttä ei ole.

Vähän niin kuin väittäisi, että aborttia ei ole USA:ssa hyväksytty, koska Roe v. Wade -oikeudenkäynti oli ongelmallinen ja monet amerikkalaiset vastustavat aborttia. Surullinen todellisuus kuitenkin on, että USA:ssa on vuoden 1973 jälkeen tehty 55 miljoonaa aborttia. Tässä tapauksessa asia on onneksi siinä mielessä päinvastoin, että virallinen totuus on onnellinen eikä surullinen: yhteys on olemassa.

Junkkaala protestoi, että YJ sekoittaa luterilaista ja katolista käsitystä toisiinsa ja siirtää vanhurskauttamisen alueelle sen, mitä luterilaiset ”ovat aina pitäneet vanhurskauttamisen seurauksena”. Vastaavanlaisia syytöksiä esittävät katoliset traditionalistit – YJ:n Liite eli Annex sanoo vanhurskauttamisen tapahtuvan ”yksin uskosta”, vaikka Trento hylkäsi tämän lauseen.

Avauspuheenvuorossani kutsuin YJ:tä ihmeeksi juuri siksi, että kaksi täysin vastakkaista osapuolta on siinä allekirjoittanut sovinnon. Tehtävä ei tietenkään ollut helppo, eikä yhteyttä varmaan mitenkään olisi voitu saavuttaa ilman jonkinlaisia kompromisseja.

Tunnustuskirjoja ja Trentoa ei saane sovitettua yhteen, siksi ainoa mahdollinen tie oli etsiä yhdessä uudestaan totuutta, apostolista ydinsanomaa, toki ottamalla huomioon omat traditiot mutta olemalla myös valmiita oppimaan toiselta osapuolelta ja harjoittamaan itsekritiikkiä.

Nähdäkseni Junkkaalan siteeraama ydinlause (YJ 15) on hieno esimerkki siitä, kuinka osapuolet ovat pystyneet oppimaan toisiltaan ja omaksumaan yhdessä sen, mitä kumpikin traditio on oikein korostanut. Ensin luterilainen löydös: ”Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumalan hyväksyy meidät…” Tämä on hyvin paavalilainen opetus, ja moni katolilainen on varmasti sen tarpeessa.

Sitten katolinen löydös: ”ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin”. Tämä on myös hyvin paavalilainen pointti, ja hyvä jos luterilaiset ovat alkaneet sitä viime aikoina painottaa. Yksi suosikkikohtiani on kirjeestä Titukselle:

”Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta,  jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan.” (Tit. 3:4–7)

Tässä on molemmat näkökulmat tiiviisti yhdessä, Paavali on YJ:n kaveri.

Junkkaalan toinen kritiikki on, että asiakirja ei ole käytännössä saanut aikaan juuri mitään muutoksia. Heti alkuun sanoisin: entä Ruotsin ja Suomen dialogiryhmän raportti? Entä se, että minä katolilaisena tässä seison YJ:n takana? No, ehkä Junkkaala haluaa korkeamman tason esimerkkejä. Miten olisi paavi Benedictus XVI, joka Paavali-katekeeseissaan ja Jeesus-kirjoissaan julistaa evankeliuma – Junkkaalan omin sanoin – paremmin kuin luterilaiset piispat?

Mitä Katekismukseen (KKK) tulee, ei se nyt puhtaasti ”entisillä linjoilla” ole. Se voisi kyllä olla paljon selkeämpi ja parempi vanhurskauttamisoppia esittäessään – YJ ei vielä ollut valmis KKK:n ilmestyessä. KKK:n vanhurskauttamisoppi on vähän sekava, mutta siinä on havaittavissa liike pois pelkästä Trenton toistelusta kohti toisaalta Paavalia ja toisaalta modernia teologista muotoilua.

Esim. Room. 3:21–26 siteerataan pitkästi ja vanhurskauttaminen luetaan pokkana uskolle (KKK 1987, 1991–1992), siinä missä Trento selitteli uskon olevan vain pelastuksen alku, vanhurskauttamiseen valmistautumista ja sen (melko epämääräinen) ”perusta ja juuri”.

Jos vielä katsotaan ruohonjuuritasoa, niin vaikkapa karismaattisissa katolisissa piireissä ja muissa Vatikaani II:n jälkeisissä uusissa ja dynaamisissa katolisissa liikkeissä vanhurskauttamisoppi on kyllä saanut paljon vaikutteita samasta ekumeenisesta hengestä, joka YJ:täkin inspiroi. Esimerkiksi erään massiivisen puolalaisen pyhiinvaelluksen tunnuksena oli pari vuotta sitten Ef. 2:8. Vielä jokin aika sitten ei varmaan olisi tuota jaetta valittu.

En siis jaa Junkkaalan skeptisyyttä siitä, etteikö mitään olisi tapahtunut katolisella puolella – puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut pelkkä strateginen kikka luterilaisten käännyttämiseksi. Kirkot halusivat ja haluavat oikeasti olla yhtä, ja YJ on tällä tiellä suuri ja tärkeä askel eteenpäin.

Timo Junkkaala: Vastauspuheenvuoro (1)

Kiitos Emil. Tämähän on hauskempaa kuin luulinkaan.

Pääargumenttini siis on, että YJ:ssä ei saavutettu perustavaa yksimielisyyttä niin kuin siinä väitetään. Tekstistäsi saa sen vaikutelman, että ajattelet, että kun kirkot ovat sopineet, että yksimielisyys on saavutettu, silloin se on saavutettu, vaikka kuka sanoisi mitä. Se on aika roomalaiskatolinen ajatus. Siellä on aina ajateltu, että paavit ja kirkolliskokoukset eivät voi erehtyä.

Reformaatio puolestaan syntyi paitsi evankeliumin löytymisestä myös siitä havainnosta, että paavit ja kirkolliskokoukset olivat toimineet vastoin Jumalan sanaa ja siis erehtyneet. Cajetanus yritti saada Lutherin perääntymään kysymällä: Sinäkö yksin olet oikeassa. Luther sanoi Wormsissa, että ellei hänelle Raamatun sanalla ja järkisyillä toisin osoiteta, hän ei voi opetustaan muuttaa.

Meidät luterilaiset on opetettu ajattelemaan, ettei ole hyvä toimia Jumalan sanaan sidottua omaatuntoa vastaan vaikka sitten olisi mikä kirkko ja maailmanliitto vastassa.

En ajattele olevani mikään luther, mutta minusta tuntuu, että rehellisempää kuin vakuuttaa yksimielisyyttä, olisi sanoa, että kirkot haluavat YJ:ssä ilmaista pyrkimystä yhteisymmärrykseen ja yhteyteen siitä huolimatta, että perustavaa laatua olevaa yksimielisyyttä vanhurskauttamisopissa ei ole saavutettu. Tietyistä ilmaisuista päästiin siis yksimielisyyteen, mutta itse asiassa on vielä paljon eroja.

On sinänsä hienoa, kun voimme nyt yhdessä sanoa, että pelastumme yksin armosta. Mutta on aiheellista kysyä, onko ilmaisun takana todellinen yksimielisyys, jos toinen tarkoittaa Jumalan armolla sitä, että syntinen saa Jeesuksen tähden uskoa kaikki syntinsä anteeksi ja itsensä Jumalan lapseksi sellaisena kuin on, ja toinen, ettei ihminen kasteen jälkeen oikeastaan olekaan syntinen ja että armo on sydämeen vuodatettua armoa, jonka vaikuttama muutos on olennainen osa vanhurskauttamista - jos ei sitten vallan vanhurskauttamisen edellytys.

Toiseksi mainitsit Tit. 3:4-7. Kohta on todella hieno. Toki Pyhän Hengen uudistus alkaa vanhurskauttamisessa. Mutta luterilaisen uskon mukaan se on vanhurskauttamisen seuraus, ei sen edellytys, kuten Rooman kirkossa ainakin aiemmin opetettiin.

Entä Paavalin opetus siitä, että jumalaton julistetaan vanhurskaaksi, kun hän uskoo (Room. 4:5) ja että uskova on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas (Room. 7:25)? Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä YJ:ssä sanotaan roomalaiskatolisen kirkon syntiopista? Sopimuksen neuvottelijatkin sanoivat, ettei syntiopissa päästy niin pitkälle kuin oli toivottu.

Kolmanneksi myönnät, että katolinen katekismus ei ole selkeä eikä YJ:n mukainen vanhurskauttamisopissa. Matka perustavaan yksimielisyyteen on siis yhä kesken. Näin siitä huolimatta, että nykyinen paavi kirjoittaa hyviä kirjoja Jeesuksesta. Niiden kirjojen ongelma onkin juuri se, että niistäkin puuttuu se selkeys, jonka kirkas vanhurskauttamisoppi toisi tullessaan. Sinänsä erinomainen eksegeesi puuroutuu kohdissa, joissa vanhurskauttaminen ja pyhitys sekoitetaan.

Näin siis luterilaiseen tulkintaan tottunut nuo muuten niin erinomaiset kirjat kokee. Se, että paavi kirjoittaa Jeesuksesta paremmin kuin useimmat luterilaiset piispat, ei muuta em. asiaa – ja kertoo valitettavasti yhtä paljon joidenkin luterilaisten piispojen teologisesta heikkoudesta kuin nykyisen paavin teologisista kyvyistä.

Ymmärrän, ettei yhteyttä synny vain toisen osapuolen ehdoilla. Tilanne on kuitenkin sellainen, että luterilaiselta kannalta voidaan suostua melkein mihin tahansa, kunhan vain vanhurskauttamisoppi säilyy puhtaana. Mutta jos siihen pelastuksen perustaan kosketaan, että vanhurskaus julistetaan syntiselle ihmiselle ainoastaan Kristuksen uhrin tähden ilman mitään ihmisen omaa ansiota tai hänessä olevaa perustetta, silloin on kaikki menetetty.

Pahin mahdollinen skenaario on se, että yhteys rakennetaan epärehellisesti ja Lutherin uudelleen löytämä kirkon kallein aarre vaurioituu. Uskonpuhdistajat sanoivat, että evankeliumi on silloin julistettu oikein, kun Jumala saa kunnian ja omatunto saa rauhan. Nämä molemmat ovat vaarassa, jos vanhurskauttamisoppi on kaupan.

Ymmärrän, että torjut kysymykseni siitä, että YJ olisi ollut vain strateginen kikka luterilaisten palauttamiseksi äitikirkon helmaan. Varmasti kyseessä on ollut aitoa halua löytää opillinen yhteys. Voidaan silti aiheellisesti kysyä, millaista yhteyttä kohti pyritään. Mieleen tulee vanha juttu siitä, mitä Kekkonen vastasi, kun häneltä kysyttiin, voitaisiinko raja Neuvostoliiton ja Suomen väliltä poistaa. ”Taidan olla liian vanha niin suuren valtakunnan päämieheksi.”

Lopuksi mainitsit muutoksista roomalaiskatolisessa kirkossa. Niitä asioita en tunne. Hyvä kuulla, että näet YJ:n vanhurskauttamisopin vaikutuksia.

Mielelläni kuulen kommenttejasi em. asioista. Tuo YJ:n liite, johon viittasit, kiinnostaa minua. Oletko saanut selville, miksi se tarvittiin? Tehtiinkö se, jotta Ratzinger olisi hyväksynyt YJ:n? Tuntuu hiukan oudolta, että sen jälkeen kun luterilaiset kirkot olivat hyväksyneet YJ:n tehtiin vielä lisäys.

Entä mikä sinun mielestäni on ekumenian pahin este? Mitä mieltä olet Paul Verschürenin tunnetusta vastauksesta paaville: Te, pyhä isä. Vai onko suurimmaksi esteeksi tullut luterilaisten kirkkojen hyväksymä naispappeus?

Emil Anton: Vastauspuheenvuoro (2)

Samaa mieltä, että tämähän on erinomaisen hauskaa, jutut sen kuin pitenevät ja paranevat – ja puhuttelussakin ollaan siirrytty jo kolmannesta persoonasta toiseen:) Eli kiitos sinullekin, Timo!

Pidin kovasti pääargumenttisi muotoilusta ja siitä, kuinka johdit meidän kantamme omille traditioillemme tyypillisestä ajattelusta. Jottei asia kuitenkaan liian helposti näillä selittyisi, muistutan, että katolisella puolellakin on niitä, jotka vedoten erehtymättömään Trentoon hylkäävät YJ:n, ja luterilaisella puolella on niitä, joiden mielestä YJ on aivan tarpeeksi sekä Raamatun perussanoman että luterilaisen pelastusopin mukainen.

Varmaan sillä on oma osansa kannassani, että virallinen linja on YJ:n hyväksynyt, mutta se on vain osa sitä – vähintään yhtä tärkeä on sen perussopivuus sekä sen paavalilaisen sanoman kanssa, että evankeliumi pelastaa (1. Kor. 15:1–2, Room. 1:16) että sen oman kokemukseni kanssa, että luterilaisten ja katolisten uskovien välillä voi olla sama Henki ja samat hedelmät. Ei se siis ihan ”vaikka kuka sanoisi mitä” -periaatteella mene.

Lisäksi erehtymättömyysoppia jonkin verran tutkineena voin sanoa myös, ettei roomalaiskatolisella puolella ihan ”aina” olla ajateltu konsiilien ja paavien olevan erehtymättömiä. Konsiilien erehtymättömyyden esitti ensimmäisenä Theodoros Abu Qurra 800-luvun alkupuolella, paavin erehtymättömyyden taas Petrus Olivi 1200-luvulla.

Edellistä ei ole dogmatisoitu, jälkimmäinen vasta 1870, eikä senkään dogmaattisuutta oteta näköjään enää kovin vakavasti – vuodesta 1970 alkaen Hans Küng ja Brian Tierney argumentoivat julkisesti oppia vastaan, eikä heitä ole ekskommunikoitu – paavi Benedictus XVI on jopa lounastanut Küngin kanssa.

Itse asiassa minusta näyttää vähän siltä, että meistä kahdesta sinä olet ennemminkin se, jolle oman tradition tai tunnustuksen on oltava erehtymätön. Kriteerinä on luterilainen usko, ei apostolinen evankeliumi. Tämä käy ilmi kommenteissasi Tit. 3:sta ja Ratzingerista.

Luterilaisen uskon mukaan uudistuksen täytyy olla vanhurskauttamisen seuraus, pyhittyminen ja vanhurskauttaminen on pidettävä erillään. Mutta Paavali ei moista erottelua tee, eivätkä muutkaan UT:n kirjoitukset, eivätkä apostoliset isät eivätkä kirkkoisät eikä koko 1500-vuotinen kristillinen traditio eikä Ratzinger. Niin Paavali (Room. 6) kuin Jaakob (Jaak. 2) kutsuvat vanhurskauttamiseksi sitä, minkä luterilaisuus pistäisi pyhityksen kategoriaan. Menikö heillä puurot ja vellit sekaisin?

Tämä ei tee tyhjäksi sen Lutherin löydön tärkeyttä, että Kristuksessa ja uskossa häneen meillä on kaikki, armo ja toivo, lunastus ja pelastus. YJ osaa mielestäni hienosti ottaa esiin sen olennaisen, mikä luterilaisuudessa on hyvää, mutta samalla olla kriittinen sitä pikkutarkkaa teologiaa kohtaan, jonka luterilainen ortodoksia lopulta kaikenmoisten kiistojen jälkeen kehitti. Sama juttu katolisuuden kanssa: olennainen pointti säilyy (armon uudistava vaikutus), vaikka joitain yksityiskohtia on arvioitu kriittisesti uudelleen ja/tai hiljaa jätetty pois.

Mielestäni syntioppi käsitellään oikein tyydyttävästi Annexissa (2A):

”Me olemme todellisesti ja sisäisesti uudistettuja Pyhän Hengen toiminnan kautta… ’Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!’ (2. Kor. 5:17). Vanhurskautetut eivät tässä mielessä jää syntisiksi. Silti olisimme väärässä, jos sanoisimme, että olemme synnittömiä (1. Joh. 1:8–10 vrt. YJ 28). ’Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin’ (Jaak. 3:2)… Siten luterilaiset ja katolilaiset voivat yhdessä ymmärtää kristityn olevan simul iustus et peccator…”

Room. 7:25 selittyy tämän pohjalta luontevasti, Room. 4:5 taas ei ole ongelma, jos vanhurskauttaminen kerran on ”syntien anteeksiantamista ja vanhurskaaksi tekemistä” (Annex 2A) – jumalaton julistetaan ja tehdään vanhurskaaksi, hän ei siis jää jumalattomaksi.

Olen myös kuullut, että Annex olisi liittynyt siihen, että Ratzinger halusi selventää syntioppia, mutten tunne asian historiaa sen tarkemmin. Mitä taas tulee ekumenian esteisiin ja Verschürenin kommenttiin, sanoisin seuraavaa: Johannes Paavali II ei varmasti henkilönä ollut ekumenian suurin este (hänhän kirjoitti ensyklikan Ut unum sint ja teki paljon muutakin ekumeenista tienraivausta).

Nähdäkseni paavi oli ja on este siksi, että hän joutuu kantamaan Pius IX:n hybriksen taakkaa harteillaan: este on se, miksi paavius tehtiin Vatikaani I:ssä, ja samassa hengessä määritellyt Maria-dogmit vuosilta 1854 ja 1950. Tämä siis katolisen puolen esteistä. Luterilaisella puolella suurin ongelma on varmastikin virka, ei pelkästään naispappeus vaan luterilainen pappeus yleensä, jonka pätevyydestä katolinen kirkko ei taida olla aivan vakuuttunut.

Paavius sinänsä, tai Pietarin virka, kuten sitä ekumeenisessa teologiassa kutsutaan, ei mielestäni ole ekumenian este vaan toivo, jos se ymmärretään näkyvänä ykseyden merkkinä: ”Pietarin seuraajana Rooman piispa on ykseyden pysyvä ja näkyvä alku ja perustus yhtä hyvin piispojen kuin kaikkien uskovien kesken” (LG 23).

Nähdäkseni ekumeenisissa keskusteluissa Pietarin virassa nähdään potentiaalia ykseyden palvelijana, kuten esim. tämä kirja (johon kontribuoi myös Eero Huovinen) osoittaa. Mitäs mieltä itse olet? Nimi Yksimielisyyden ohjeen alle tai ei mitään, vai?

Timo Junkkaala: Vastauspuheenvuoro (2)

Tämähän käy yhä kiinnostavammaksi. Olet yllättävän joustava roomalaiskatolilaiseksi. Puhut Pius IX:n hybriksestä ja Maria-dogmeistakin niin kuin ne olisivat virheitä. Olisiko näissä asioissa virallisestikin mahdollista tapahtua järkiintymistä? Sinänsä hienoa, jos nuoruuden ystävät (?) mutta eri teitä kulkeneet Ratzinger ja Küng ovat mahtuneet taas samaan pöytään, mutta ei yksi ateria vielä muuta oppia paavin erehtymättömyydestä.

Peruskysymys on – niin kuin pitääkin – mikä on oikeaa Raamatun ymmärtämistä ja tulkintaa. Minä ajattelen niin, että tarvittiin Paavali selittämään, mitä Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus merkitsi. Kun aikaa kului, tarvittiin Augustinus selittämään, mitä Paavali oli kirjoittanut. Ja taas tuhannen vuoden kuluttua tarvittiin Luther, jotta Paavalin sanoma taas löydettäisiin uudelleen.

Kuka nyt kaivaisi sekä Uuden testamentin, Augustinuksen ja Lutherin esiin ennen kuin tekojen tie hautaa koko kristillisen uskon - hautaa sen myös ja ehkä nimenomaan reformaation kirkoissa.

Uskon, että Lutherin ja luterilaisten tunnustuskirjojen tulkinta varjelee oikean raamatullisen sanoman niin, että ihminen voi löytää evankeliumin lohdutuksen ja ilon. Lakia ja evankeliumia, vanhurskauttamista ja pyhitystä, uskoa ja rakkautta ei saa erottaa toisistaan, mutta niiden välillä on tehtävä ero.

Tämän eron tekemisessä oli uskonpuhdistuksen ydin ja lahja maailmalle. Samalla tavoin kuin varhaiskirkko työsti kolminaisuusopin ja kaksiluoto-opin, 1500-luvun reformaattorit takoivat Raamatun pohjalta esiin kirkkaan vanhurskauttamisopin.

Uskon, että Yksimielisyyden ohje palvelee evankeliumia, Jumalan kunniaa ja omantunnon rauhaa, kun se ilmaisee asian näin:

”On totta, että Jumala … asuu uskon kautta niissä jotka on valitttu ja jotka Kristus on vanhurskauttanut ja sovittanut Jumalan kanssa…. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, … Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.” (SD 3, 54)

Olet oikeassa siinä, että minulle luterilainen traditio ja tunnustus ovat tärkeitä. Mutta näin juuri siksi, että uskon sen olevan oikeaa Raamatun tulkintaa eli nimenomaan apostolista evankeliumia. Sanot, ettei Paavali tee sellaista erittelyä kuin mihin edellä viittaan. Minä uskon, että nimenomaan tuo erittely auttaa ratkaisemaan oikealla tavalla Raamatussa vastaan tulevat jännitteet.

Kyse on samantapaisesta asiasta kuin alkukirkon kolminaisuusoppi ja kaksiluonto-oppi -asioissa. Noita sanoja ei löydy Raamatusta, mutta kaikki olemme yhtä mieltä siitä, että asia on siellä ja että sillä teologisella apparaatilla ratkaistaan Jumalan ja Kristuksen olemuksen ongelmat. Samasta on kysymys, kun reformaattorit löysivät lain ja evankeliumin erottamisen avaimen. Silloin eivät mene puurot ja vellit sekaisin.

Yksittäisiä Raamatun kohtia voisi ottaa tämän tueksi useita. Selvästi ihmisen ansio ja teot suljetaan ulos mm. Room. 4. luvussa ja Ef. 2:8-9. On hienoa, että tässä asiassa roomalaiskatolilaiset ovat tulleet vastaan YJ:ssä. Ihan perillä ei kuitenkaan vielä olla, niin kuin edellisissä viesteissäni pyrin osoittamaan. Sellaiseen yksimielisyyteen, joka varjelee Kristuksen ansion ja hänen sovitustyönsä perusteella syntiselle julistetun vanhurskauden, on vielä matkaa.

Annex on ehkä joiltain osin selvempi kuin YJ, joka on syntiopissa kovin sekava. Hiukan ongelmallista vain on, että kirkoissa hyväksyttiin YJ, mutta ei sen jälkeen tehtyä lisäystä. Tämä koskee nyt kuitenkin vain menettelytapaa. Ydinongelma on, ettei roomalaiskatolinen syntioppi ole selvä. Mitä tarkoittaa, että vanhurskautetut eivät jää syntisiksi, jos kuitenkin hyväksytään 1. Joh. 1:8-10. Olemmeko siis uskovina syntisiä vai emme?

Lopuksi pohdit ekumenian esteitä. Olen Lutherin kanssa samaa mieltä, että jos vanhurskauttamisoppi on oikea, muulla ei juuri ole väliä. Tietysti muunkin pitäisi olla sen kanssa jotenkin linjassa. En ymmärrä, miksi yhä kaupataan aneita, miksi Maria ottaa Kristuksen paikan ja miksi paavia kutsutaan Kristuksen sijaiseksi. Kyllä kai näihinkin pitäisi vanhurskauttamisopin heijastua.

Mutta ehkä voisin suudella paavin sormusta – en ehkä kuitenkaan varpaita kuten Luther sanoi – jos vanhurskauttamisopissa löytyy yhteys. Miksi muuten katsot, että luterilaisen kirkon pappeus on ekumenian este? Minulle on tullut mm. dokumentista Vanhurskauttaminen kirkon elämässä se käsitys, että todellinen ongelma on se, että luterilaisten pitää hyväksyä paavius.

Emil Anton: Vastauspuheenvuoro (3)

Kyllä vain, teologia on mielenkiintoista, ja on hienoa päästä keskustelemaan siitä tällä tasolla! Paljon on taas kommentoitavaa. Pius IX:n hybriksestä voi lukea August Haslerin kirjasta How the Pope Became Infallible. Mitä virallisen tason ”järkiintymiseen” tulee, toistan lyhentäen, mitä kirjoitin Kotimaa 24-blogiartikkelissani Paavin liberaali puoli:

Ratzinger on lausunut harvinaisen vapaamielisiä asioita modernin katolisuuden dogmikolminaisuudesta (Maria-dogmit ja paavin erehtymättömyys). Kaikkea katolista ei ole automaattisesti puolustettava totuutena – kyseessä voikin olla vain historiallinen kehitys. Kristillisen ykseyden saavuttamiseksi esim. ortodoksien ei tarvitsisi tunnustaa muuta kuin kehitysten teologinen pätevyys lännessä – ykseyttä varten heidän ei itse tarvitsisi tunnustaa mitään, mitä ensimmäisellä vuosituhannellakaan ei vaadittu.

Lounas Küngin kanssa ei tietenkään riitä opin muuttamiseen, mutta se kertoo ainakin sen, ettei moderniin dissidenttiin suhtauduta ”kuin pakanaan tai publikaaniin” (vrt. Matt. 18:17).

Toiseksi on puututtava sinun ”kirkkaan evankeliumin dogmihistoriaasi”. Luterilainen narratiivi Paavali-Augustinus-Luther on monin tavoin ongelmallinen. Ensinnäkin keskiaikainen katolinen Paavali-tulkinta ja sitä seuraava Trento olivat paljon uskollisempia Augustinukselle kuin Luther ja luterilainen tunnustus, kuten vaikkapa Alister McGrath huomauttaa vanhurskauttamisopin historiassaan Iustitia Dei.

Trento ei ole täydellinen, mutta (kuten muistaakseni Tiililä ja Teinonen yhdessä totesivat – luinko tämän peräti sinun kirjastasi), kyllä Decretum de iustificatione on paljon parempi dokumentti kuin Solida Declaratio;) Kaiken lisäksi Luther itse totesi: ”Mutta kun ovi aukeni minulle Paavalin kirjeissä niin, että ymmärsin, mitä vanhurskauttaminen uskosta on, se oli Augustinuksen loppu.” (Luther’s Works 54, 49)

Augustinuksella oli vastassaan Pelagius, joka niin ikään selitti Paavalia, kirjoitti jopa yhden vanhimmista Roomalaiskirjeen kommentaareistakin. Kirkko päätyi Augustinuksen taakse, ja Pelagius jäi harhaoppiseksi. Katolilaisena en lähesty peruskysymystä eksegetiikan vaan ekklesiologian näkökulmasta.

Peruskysymys ei ole oikea raamatuntulkinta – tämä asettelu johtaa tuhansiin kirkkokuntiin, kuten on nähty. Peruskysymys on apostolisen kirkon ykseys, ja siltä kannalta Luther jää samalle puolelle Pelagiuksen, ei suinkaan Augustinuksen kanssa. Kaikkihan voivat väittää olevansa Raamatun puolella, se ei ole vaikeaa, ja kaikki maailman lahkot vetoavat siihen puolustuksekseen. Mutta miksi uskoa heitä ja hylätä yhteys universaaliin kristilliseen kirkkoon?

Ydinosiossasi, Timo, esittelit luterilaisia tulkintaperiaatteita toistamalla jatkuvasti sanoja ”uskon, että”. Saahan sitä uskoa, mutta olisi kiva kuulla perustelutkin. Viittasit vain lyhyesti pariin raamatunkohtaan, Ef. 2 ja Room. 4. Mutta kuten jo todettiin, ne ovat täysin YJ-yhteensopivia.

Sanot, ettei syntioppimme ole selvä. Kenelle on, kenelle ei. Kysyt: ”Mitä tarkoittaa, että vanhurskautetut eivät jää syntisiksi, jos kuitenkin hyväksytään 1 Joh. 1:8–10. Olemmeko siis uskovina syntisiä vai emme?” Vastaan niin kuin osaan.

Kasteessa, vanhurskauttamisemme hetkellä, vanha katoaa ja uusi tulee tilalle (ks. 2. Kor. 5:17). Emme siis jää olemuksellisesti syntisiksi, Jumalan edessä vihan ansaitseviksi, eikä lumi vain peitä lantakasaa, vaan muutumme Jumalan edessä kokonaan puhtiksi, lumenvalkoisiksi (ks. Jes. 1:18). Silti meihin jää taipumus syntiin, joka myös saa meidät jatkuvasti tekemään ainakin pieniä syntejä, laiminlyömään hyvää, jne, ja siinä mielessä olemme syntisiä ja tarvitsemme jatkuvasti anteeksiantoa.

Mitä muuten tarkoitit, kun sanoit, ettei kirkoissa hyväksytty YJ:n jälkeen tehtyä lisäystä? Siis Annexia vai? Missä kirkoissa? Eikö Annex liity yhteiseen julkilausumaan, jonka LML ja katolinen kirkko yhdessä hyväksyivät? En tässä enää lähde syvemmin keskustelemaan pappisvirasta ekumenian esteenä, kun se menee jo niin paljon aiheen ohi. Viittaanpa vain Vanhurskauttaminen kirkon elämässä -dokumentin kohtaan 309 ja sen nostamiin pointteihin.

Timo, on kiva kuulla, että voisit suudella paavin sormusta, jos vanhurskauttamisopista löytyy yhteys. Minulla on sinulle hyviä uutisia! Sellainen on olemassa! Sinun ei tarvitse muuta kuin lakata itse olemasta ”kirkkaan vanhurskauttamisopin” kriteeri ja hyväksyä oman rakkaan kirkkosi ja koko universaalin katolisen kirkon viisaus tässä asiassa.

Timo Junkkaala: Vastauspuheenvuoro (3)

Tässähän on vaarassa viisastua, kun sinun kanssasi keskustelee. En ole tiennyt, että Roomassa voidaan suhtautua noin vapaamielisesti menneisyyteen. Olen luullut, että jos paavi tai kirkolliskokoukset ovat jotakin sanoneet, niitä on aina pidettävä totuutena. Tästä syystä olen arvellut ekumenian edistymisen olevan niin vaikeaa.

Olet oikeassa siinä, että linjani Paavalista Augustinuksen kautta Lutheriin on tietysti karkea yleistys. Eiköhän siinä kuitenkin esim. armon evankeliumin korostamisessa vastakohtana ihmisen omille teoille ja ansioille ole jotain perääkin. En nyt mene siihen, jäikö roomalaiskatoliseen teologiaan semipelagiolainen piirre.

Suurin yllätys tekstissäsi oli nyt se, että aloit puolustaa Trenton kokousta. En muista, mitä Teinonen ja Tiililä ovat tästä asiasta mahtaneet sanoa, mutta yhteisen muistin virkistämiseksi otan muutaman kohdan Trenton kaanoneista:

”Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästä uskosta … hän olkoon erotettu.” (9). ”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi … hän olkoon erotettu.”  (11) ”Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamus jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään  tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu.” (12).

Näiden kai pitäisi olla YJ:n jälkeen jo taakse jäänyttä elämää. Pelkään vain, ettei niin ole. Silloin perustavaa laatua olevaa yksimielisyyttä ei ole saavutettu.

Ilmaisit hyvin yhden peruseron välillämme, kun kirjoitit, että sinä lähestyt asiaa kirkko-opin ja minä Raamatun ja sen tulkinnan näkökulmasta. Kirjoitit näin: ”Kaikkihan voivat väittää olevansa Raamatun puolella, se ei ole vaikeaa, ja kaikki maailman lahkot vetoavat siihen puolustuksekseen. Mutta miksi uskoa heitä ja hylätä yhteys universaaliin kristilliseen kirkkoon?”

Juuri tässä Luther  kulki eroon myöhäiskeskiajan kirkosta, jonka opetuksen alla hän ei ollut löytänyt armollista Jumalaa. Siinä on ero edelleen.

Vielä muutama kommentti. Syntiopissa on siis selvästi se ero, että sinä sanot anteeksiantamuksen muuttavan ihmisen kokonaan puhtaaksi ja me luterilaiset uskomme, että meille luetaan Kristuksen puhtaus.

Tarkistin sen Annexia koskevan asian. Luterilaiset kirkot hyväksyivät YJ:n keväällä 1998. Sen jälkeen kävi yllättäen ilmi, että Vatikaani empi asiassa. Tarvittiin lisäneuvottelut, joissa syntyi kaksi tekstiä, toisena tuo Liite eli Annex. Se synnytti Saksan luterilaisten teologien joukossa paljon vastustusta. Luterilainen maailmanliitto hyväksyi sen viemättä asiaa kirkkojen käsittelyyn.

Niinpä noita liitteitä ei ole koskaan hyväksytty esim. Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa. Risto Saarinen kirjoittaa asiasta näin: ”Jos liite tuo opillista lisäarvoa, niin kyseessä on sopimuksen muuttaminen, joka kenties pitäisi alistaa paikalliskirkoille. Jos se taas ei tuo lisäarvoa, niin miksi se ylipäätään laadittiin.” Pitäisikö herättää keskustelu siitä, onko YJ lopullisessa muodossaan koskaan asiallisesti hyväksytty?

Palataan siihen paavin sormuksen suuteluun sitten kun on käynyt ilmi, että YJ:hin vielä jääneet epäselvyydet on selvitetty ja sen sanoma on todellistunut roomalaiskatolisessa kirkossa.

Ehkä tässä vaiheessa on tunnustettava, että samalla kun arvostelen Roomaa joistakin asioista, on sille annettava tunnustus siitä, että se pitäytyy monessa asiassa Raamattuun paljon selvemmin kuin yleisen mielipiteen pyöritykseen antautuneet protestantit. Eikä nyt ole kysymys vain eettisistä asioista. Benedictus XVI kirjoittaa Jeesuksesta paremmin kuin useimmat luterilaiset piispat. Mikä kirkko tässä nyt sitten on Sanan kirkko? Niin ovat maailman kirjat sekaisin.

P.s. Luen parhaillaan paavin kirjan Jeesuksen viimeiset päivät suomenkielistä käännöstä. Se on todella hieno kirja – vaikka se täytyy myöntää, että se olisi vielä parempi, jos sitä valaisisi  vanhurskauttamisopin tuoma selkeys ja kirkkaus.

Emil Anton: Lopetuspuheenvuoro

Erittäin mielenkiintoisen dialogin jälkeen on yhteenvedon aika – kaikki hyvä loppuu aikanaan, paitsi kaikkein paras eli ikuinen elämä. Ihan ensiksi kiitokset sinulle Timo keskusteluun suostumisesta ja sen toteuttamisesta hyvässä hengessä.

Väittelymme aiheena oli ”Onko vanhurskauttamisopissa löytynyt yhteys?” Kuten nähty, siihen voi vastata sekä myönteisesti että kielteisesti. Oikeastaan uskaltaisin sanoa, että olemme yhtä mieltä sekä ”kyllä” että ”ei” -puolesta. Molemmat nimittäin tunnustamme sen tosiasian, että katolinen kirkko ja LML ovat allekirjoittaneet Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista.

Molemmat tunnustamme myös, ettei asiakirja ole täydellinen ja että käytännön tasolla luterilaiset ja katolilaiset voivat yhä olla eri mieltä vanhurskauttamisopin peruskysymyksistä. Erimielisyys välillämme koskee tässä dialogissa sitä, kumpi on ratkaisevampaa.

Itse lähdin alusta asti käsittelemään asiaa Kristuksen tahdon lähtökohdista: Herramme jätti meille ikään kuin testamentikseen rukouksen kristittyjen näkyvän ykseyden puolesta (Joh. 17). Tämän takia lähestyn tätäkin kysymystä kirkko-opillisesti ja yhdyn kirkkoisä Irenaeuksen (n. v. 189) sanoihin: ”Mitään niin tärkeää reformaatiota he eivät voi toteuttaa, että se korvaisi heidän skismansa aiheuttaman pahan.” (Adv. Haer. IV, 33:7)

Jos Timolle sopii melkein mikä vain, kunhan vanhurskauttamisoppi on puhdas, niin minulle sopii melkein mikä vain, kunhan kirkko on yksi.

Timon luterilainen prinsiippi yksityisen raamatuntulkinnan nostamisesta kirkon ykseyden edelle ei tule samalla tavalla Kristukselta. Sama pätee vanhurskauttamisopin keskeisyyteen kaiken mittarina sekä kaikenkattavaan lain ja evankeliumin erotteluun. Ainoa argumentti, joka tämän puolesta kuultiin, oli ”uskon, että”.

Mainitut prinsiipit tulevat kaikki Lutherilta, eivät Kristukselta eivätkä sen koommin apostoleiltakaan. Timon esittämiin raamatunkohtiin (Ef. 2 ja Room. 4) vastasin YJ:n pohjalta, mutta omiini (Tit. 3, Room. 6 ja Jaak. 2) en saanut muuta vastausta kuin sen, että Raamattua pitää lukea luterilaisten prinsiippien mukaan.

Olemme kuitenkin päässeet myös eteenpäin. Tässä meitä on hieman ironisesti auttanut ”ekumenian suurin este”, itse tunnustuskirjojen antikristus, Rooman paavi. Minä kaivoin esiin Ratzingerin edistyksellisiä esipaavillisia ajatuksia (kirjasta Principles of Catholic Theology), jotka antoivat Timolle uutta ekumeenista optimismia. Timo puolestaan toisti myönnytyksensä, että ”Benedictus XVI kirjoittaa Jeesuksesta paremmin kuin useimmat luterilaiset piispat”.

Silti paavilta nähtävästi puuttuu vielä vanhurskauttamisopin ”selkeys ja kirkkaus”. Vaikka puuttuisikin, eikö YJ joka tapauksessa merkitse vähintäänkin sitä, että paavi myös sallii ”puhtaan ja kirkkaan” vanhurskauttamisopin saarnan? Jos hän ei tuomitse Küngia, ei hän tuomitse Junkkaalaakaan. Eikö tämä riittäisi ansaitsemaan suukkoa sormukselle?

En kuitenkaan jätä väitettäni siihen, että paavi ainoastaan sallisi kirkkaan evankeliumin julistamisen. Mielestäni luterilaisilla on tarpeeksi syytä ajatella, että hän on maailman johtava kirkkaan evankeliumin ja vanhurskauttamisopin julistaja. Erinomaisissa Paavali-katekeeseissan vuosina 2008–2009 (Saint Paul) Benedictus XVI viittasi kahdesti Lutheriin hyväksyvästi vanhurskauttamisopin yhteydessä (autuas vaihtokauppa s. 34–35, yksin uskosta s. 82).

Sitaatti jälkimmäisestä asiayhteydestä on paikallaan keskustelumme päätteeksi: ”Vanhurskaus merkitsee yksinkertaisesti Kristuksen kanssa ja Kristuksessa olemista. Ja se riittää. Muuta ei enää tarvitse noudattaa… Usko on Kristukseen katsomista, itsensä uskomista hänelle, yhdistymistä Kristukseen, muovautumista Kristuksen kaltaiseksi…” (s. 82)

Kiitän vielä kerran Timoa osallistumisesta tähän ”jouludebattiin”. Joku voi pitää joulua sopimattomana aikana väittelyille, mutta toivottavasti tämä dialogi auttaa meitä kiinnittämään katseemme aina vain tiukemmin joulun Herraan, joka on tullut meille ”viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi” (1. Kor. 1:30).

Timo Junkkaala: Lopetuspuheenvuoro

Lämmin kiitos Emil Antonille hyvästä ekumeenisesta debatista. Kunnollinen teologinen mittelö on harvinaista herkkua.

Mihin siis päädyimme? Ainakin siihen, että kristittyjen yhteyden tähden, joka on Kristuksen tahto ja hänen lahjansa, on tässä synnin maailmassa nähtävä vaivaa. Yhtäältä tuo yhteys on jo olemassa kaikkien niiden kesken, jotka uskovat Kristukseen.

Toisaalta on aina olemassa myös vaara olla Paavalin tai Pietarin puolta vaikkei heitä kumpaakaan ole ristiinnaulittu meidän puolestamme. On myös harhaoppien vaara, joista apostoli Paavali jatkuvasti varoitti. Vanhurskauttamisoppia on aina harjoitettava ja opiskeltava, kuten Luther muistutti. Kiitos, Emil, että haastoit minut siihen.

Olemme yhtä mieltä siitä, että Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on tärkeä ekumeeninen asiakirja ja merkittävä edistysaskel. Yhdessä saatamme iloita siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on siinä ilmaissut hyväksyvänsä uskonpuhdistuksen uudelleen löytämät Uuden testamentin suuret totuudet siitä, että pelastus perustuu yksin Kristuksen työhön ja että se annetaan ihmiselle ilman mitään tämän omaa ansiota yksin Jumalan armosta.

Epäselväksi on kuitenkin jäänyt, ymmärretäänkö armo ja vanhurskauttaminen todella samalla tavalla. Se, mitä luemme Katolisesta katekismuksesta, ei puhu todellisen perustavaa laatua olevan yksimielisyyden puolesta. Yhdessä hyväksyttyjen sanontojen takana näyttää yhä olevan merkittävää erimielisyyttä itse asiasta.

Onko armo Jumalan mielenlaatu ja anteeksiantamus vai ihmiseen vuodatettu voima, jonka aiheuttaman muutoksen perusteella Jumala vanhurskauttaa ihmisen? Ovatko pelastuksen perusteet siis todellisesti Kristuksessa vai ihmisessä itsessään? Onko ihminen vanhurskautettunakin yhä syntinen, siis todella yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen?

Vaikka Luterilainen maailmanliitto hyväksyi YJ:n, sadat luterilaiset teologit erityisesti Saksassa olivat sitä mieltä, ettei asiakirjaa olisi pitänyt hyväksyä. Minäkin olen sitä mieltä, että olisi ollut rehellisempää tunnustaa, ettei perustavaa yksimielisyyttä vielä saavutettu, vaikka ilmaisuissa päästiinkin pitkälle. En siis ole kannassani yksin. Enemmistö Saksan merkittävimmistä luterilaisista teologeista on kanssani samaa mieltä.

Erimielisyytemme Emilin kanssa tulee hyvin ilmi siinä, että hänelle riittää, että kirkko on ykseyden hyväksynyt. Oikeaa kristillisten kirkkojen yhteyttä ei kuitenkaan saavuteta allekirjoituksilla. Oikea yhteys perustuu todelliseen uskon ja opin yhteyteen, samaan käsitykseen evankeliumista.

Paavali käyttää tästä voimakkaita ilmauksia Galatalaiskirjeessä. Evankeliumin sisältö on tärkeämpi kuin se, kuka siitä kuuluttaa. Kun Paavalille ei oikean evankeliumin takuuksi riittänyt se, että sitä julistaisi taivaan enkeli, ei hänelle riittäisi sekään, että näytettäisiin Rooman kirkon ja Luterilaisen Maailmanliiton allekirjoituksia.

En näe vastakkainasetteluamme samoin kuin Emil, joka sanoo, että vastakkain ovat Kristuksen sanat yhteydestä ja minun edustamani luterilainen raamatuntulkinta. Kyse on siitä, mikä on Uuden testamentin pelastusoppi. Syntiselle julistettu vanhurskaus yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden on koko Uuden testamentin oppi. Paavali ilmaisee sen kirkkaasti monessa kohdassa.

Mutta samaan tapaan toimi myös Jeesus itse, kun hän julisti synnit anteeksi halvaantuneelle ja publikaanin vanhurskaaksi temppelissä ja kun hän toivotti ristin ryövärin tervetulleeksi paratiisiin. Tätä evankeliumia ei saa vaarantaa. Vain siihen voi perustua todellinen kristillinen yhteys.

Olemme yhtä mieltä siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on varsinkin eettisissä kysymyksissä osoittautunut viime aikoina raamatullisemmaksi kuin useimmat luterilaiset kirkot. Iloitsemme myös paavin kirjoista, jotka erinomaisella tavalla avaavat evankeliumeiden sanomaa Jeesuksesta. Toivottavasti tämä kaikki herättää myös luterilaiset kirkot löytämään uudelleen uskon aarteet ja pitämään kiinni Jumalan sanasta.

Toivottavasti vanhurskauttamisoppia ei unohdeta. Uusin asiakirja Vanhurskauttaminen kirkon elämässä ansaitsisi nousta siitä unohduksen yöstä, johon se heti alkuunsa näyttää vaipuneen. Siitä huolimatta, että sekin lähtee siitä optimismista, että yksimielisyys vanhurskauttamisopissa on saavutettu, siinä on paljon hyödyllistä.

Me jatkamme keskustelua ainakin Perustan teologisilla opintopäivillä 2.–4.1. Minulle on siellä merkitty aiheeksi Löytyikö yksimielisyys vanhurskauttamisopissa. Tämä keskustelu on antanut sitä varten paljon aineksia.