Arkisto kohteelle maaliskuu 2013

« Hyviä uutisia etusivu

Pitkäperjantai, vanhurskaiden limbo ja ei-kristittyjen pelastuminen

maaliskuu 25, 2013

Pyhän viikon kunniaksi ajattelin kirjoittaa mielenkiintoisesta teologisesta ajatuksesta, jonka löysin äskettäin lukemastani Gavin D’Costan kirjasta Christianity and World Religions - Disputed Questions in the Theology of Religions (Wiley-Blackwell 2009). Gavin D’Costa on professorina Bristolin yliopistossa, ja hän on yksi johtavia katolisia uskontoteologeja. Hän on kritisoinut erityisesti John Hickin pluralismia.

Ei-kristittyjen pelastuminen

Yksi uskontoteologian polttavimpia kysymyksiä on ei-kristittyjen pelastumismahdollisuus. Jos Kristus tosi Jumalana ja tosi ihmisenä on ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä, voiko sellainen ihminen päästä Jumalan luo, joka ei tietoisesti usko Kristukseen eikä ole näkyvästi kasteessa hänen yhteyteensä liitetty?

Aiheesta voisi sanoa paljonkin (ks. esim. extra ecclesiam artikkelit), mutta katolisen teologian ja tämän blogipostauksen aiheen kannalta olennaista on se, mitä Vatikaanin II kirkolliskokous asiasta opetti konstituutiossaan kirkosta nykymaailmassa Gaudium et Spes, 22:

Kristushan on kuollut kaikkien puolesta  ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin jumalallinen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen.

Vatikaanin II kirkolliskokous ei kuitenkaan lähtenyt spekuloimaan, mikä tämä Jumalan tuntema tapa on. Vuonna 2000 Uskonopin kongregatio (Dominus Iesus, 21) sanoi, että teologien työtä tämän Jumalan suunnitelman täydellisemmäksi ymmärtämiseksi on kannustettava. Gavin D’Costa ehdottaa nyt ratkaisua tähän kysymykseen.

Vanha oppi uusissa konteksteissa

Gavin D’Costa lähtee liikkeelle kirkon uskon ytimestä eli apostolisesta uskontunnustuksesta. Siinä kirkko tunnustaa uskovansa, että Kristus kuolemansa jälkeen “astui alas tuonelaan”.

D’Costa dokumentoi, kuinka varhaiset kirkkoisät käyttivät tätä oppia hyväkseen selittääkseen sen, miten ennen Kristusta eläneet vanhurskaat, olivat he sitten juutalaisia tai pakanoita, olivat saattaneet pelastua. Kristus haki heidät paikasta, jota on kutsuttu isien tai vanhurskaiden limboksi, Abrahamin helmaksi tai syliksi.

Myöhemmin, kun tunnettu maailma oli jo kristillinen eikä vastaväitettä ei-kristittyjen suurista massoista enää tarvittu pahemmin miettiä, oppi vanhurskaiden limbosta jäi melko vähäiselle huomiolle. Keskiajalla merkittävä poikkeus oli Albert Suuri, joka kirjoitti paljon kyseisestä opista. Mielenkiintoisinta on se, että Albert Suuri ajatteli tämän limbon olevan teologisena paikkana vielä olemassa, Kristus ei siis tuhonnut sitä.

Albert tosin ajatteli isien limbon olevan tyhjä (isien limbo on siis teologisesti eri paikka kuin lasten limbo, johon kastamattomana kuolleiden lasten ajateltiin menevän). Hän kirjoitti vielä aikana, jolloin Amerikoita ei tunnettu, ja oletus oli se, että evankeliumin maailmanlaajuisen julistuksen jälkeen jokaisella oli mahdollisuus hyväksyä tai torjua se. Kukaan ei siis elänyt vastaavassa tilanteessa kuin ihmiskunta ennen Kristusta.

Liturginen argumentti

Nykyään tiedämme kuitenkin maailmasta paljon enemmän. Tiedämme lukuisista kansoista Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa ja Australiassa, jotka eivät vuosisatoihin saaneet mahdollisuutta kuulla evankeliumia syntien anteeksiantamisesta ja ikuisesta elämästä Kristuksessa. Voidaan siis tosissaan pohtia, olisivatko tällaiset ihmiset vastaavassa tilanteessa Jumalan edessä kuin ihmiset ennen Kristuksen lihaksitulemista.

Gavin D’Costa ehdottaa vanhan opin käyttöön ottamista: sellaiset vanhurskaat pakanat, jotka eivät ole meidänkään aikanamme saaneet mahdollisuutta tulla kristityiksi, voivat teologisesti mennä ensin vanhurskaiden limboon. Se ei kuitenkaan ole kenenkään ikuinen kohtalo, vaan Kristus laskeutuu sinne ja pelastaa sieltä vanhurskaat tänäänkin.

Tällainen ajatus saa tietysti vastaansa heti kysymyksen siitä, eivätkö Kristuksen kuolema ja tuonelaan astuminen olleet kertaluontoisia historiallisia tapahtumia. D’Costa vastaa tähän liturgisella argumentilla. Samalla tavoin kuin katolinen messu tekee läsnäolevaksi Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen, samalla tavoin se myös aktualisoi Kristuksen tuonelaan astumisen. Samoin kuin messu ei vähennä ristinkuoleman ainutkertaisuutta, ei se tee niin tuonelaan astumisellekaan.

D’Costa saa tukea ajatukselleen erityisesti pitkäperjantain liturgiasta. Mitä kirkko tekee silloin, kun se liturgisesti viettää Kristuksen kuoleman ja tuonelaan astumisen muistoa - tai pikemminkin elää sitä todeksi? Vastaus: se rukoilee kaikkien ei-kristittyjen puolesta! Juutalaisten, muiden Jumalaan uskovien, jopa ateistien puolesta. “Notkistakaa polvenne… nouskaa.” Kirkko Kristuksen ruumiina osallistuu Kristuksen työhön välimiehenä ihmisten ja Jumalan välillä.

Tätä on teologia

On varmasti ymmärrettävää, jos tällainen vaikuttaa jostakusta täysin turhalta spekulaatiolta. Toiselle se voi olla osoitus siitä, mitä teologia on parhaimmillaan. Kirkko identifioi jonkin teologisen kysymyksen, johon kaivataan selkeyttä (Dominus Iesus). Teologit vastaavat haasteeseen ja alkavat selata lähteitään ja pohtia niitä nykytilanteen valossa. Lopputuloksena voi olla löytö, joka inspiroi aivan uudella tavalla kirkkokansaa elämään uskoaan todeksi.

Esimerkiksi tämä D’Costan ehdotus voi olla uusi ja innostava syy mennä messuun (ei tietenkään ainoa tai sellainen, josta messuun meno sinänsä riippuisi). Messussa kirkkokansa osallistuu Kristuksen pääsiäissalaisuuteen, hänen kuolemansa, tuonelaan astumisensa, ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa mysteeriin. Messuun mennään osallistumaan sielujen pelastukseen - siellä astutaan Kristuksen kanssa tuonelaan pelastamaan sieluja vanhurskaiden limbosta  ikuiseen valoon!

D’Costan teoria säilyttää sekä Kristuksen että kirkon universaalin pelastustehtävän. Se tuo mieleen kaikuja Paavalin kehotuksesta Timoteuksen johtamalle seurakunnalle (1. Tim. 2:1-6). On yksi välittäjä, Kristus (1. Tim. 2:5), mutta seurakunnan on rukoiltava kaikkien ihmisten puolesta (1. Tim. 2:1), koska Jumala, joka on pelastaja, “tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1. Tim. 2:4).

Sitä, mitä tekivät jo aivan ensimmäiset kristityt, sitä tekee katolinen kirkko joka ikisessä messussa sekä aivan erityisen painokkaasti pitkänperjantain liturgiassa. Kirkko on esirukoilijana Jumalan edessä kaikkien ihmisten pelastuksen puolesta. Kannattaa siis käyttää tilaisuus hyväksi ja osallistua kokosydämisesti pyhän viikon viettoon - ja kutsua kaveri mukaan esirukoilemaan ja maailmaa pelastamaan!

 

Kategoriat: Teologia, Uskontoteologia

Kommentit: 1 kommentti

C. S. Lewisin kääntymys

maaliskuu 18, 2013

(Lehtiversio tästä artikkelista julkaistu Uusi Tie -lehdessä 14.3.2013)

On onni ja siunaus, että voimme C. S. Lewisin (1898–1963) juhlavuotta viettäessämme lukea hänen elämäkertansa suomen kielellä – Otava julkaisi vuonna 2006 Lewisin ystävien Roger Lancelyn Greenin ja Walter Hooperin kirjoittaman lähes 500-sivuisen teoksen C. S. Lewis – elämäkerta. Tässä artikkelissa keskityn siihen, mitä elämäkerta paljastaa Lewisin kääntymyksestä ateismista teismiin ja kristinuskoon.

Ateistina Lewis piti kristinuskoa mytologisena hölynpölynä. Lokakuussa 1916 hän kirjoitti ystävälleen: ”Se, että mies nimeltä Jeshua tai Jeesus todella oli olemassa, on yhtä varmaa kuin että Buddha oli todella olemassa. - - Mutta kaikki se höpönlöpö neitseellisestä sikiämisestä, ihmeparanemisista, ilmestyksistä ja niin edelleen lepää täsmälleen samalla perustalla kuin kaikki muutkin mytologiat.” (s. 59)

Tällainen ajattelu oli tyypillistä myös 1900-luvun alun filosofiassa ja teologiassa. Ihmeet kiellettiin ja kristinuskoa verrattiin pakanamytologioihin. Lewisin kääntymys liittyi olennaisesti juuri myyttiteemaan.

Kääntymys teismiin

Vuonna 1923 Lewis sai uuden ystävän, joka oli luokkansa ”älykkäin ja parhaiten asioista perillä oleva mies” – ja Lewisin hämmästykseksi kristitty. Ystävykset keskustelivat innokkaasti kirjallisuudesta ja elämästä, ja myöhemmin tuo ystävä, professori Coghill, kirjoitti Lewisista: ”Häntä miellytti olennaisesti se, mikä oli suurta ja myyttiin vivahtavaa [--] häntä viehättivät aina muinaisten eeposten ja saagojen mystisesti yliluonnolliset asiat.” (s. 93)

Toisen merkittävän kristityn ystävän Lewis tapasi vuonna 1926 – hän oli J. R. R. Tolkien (s. 109). Keskustelu Tolkienin kanssa vaikuttaisi lopulta ratkaisevasti Lewisin kristityksi tulemiseen, mutta sitä ennen Lewis sai apua G. K. Chestertonin kirjasta The Everlasting Man, joka yllätti Lewisin osoittamalla, että ”koko kristillisessä historiassa oli järkeä” (s. 127).

Yöllinen keskustelu ateistikaveri Thomas Waldonin kanssa ravisteli Lewisia entisestään: ”evankeliumien historiallisuuden todistusaineisto oli yllättävän hyvä” (s. 128). Muutaman vuoden sisäisen kamppailun jälkeen Lewis joutui myöntämään, ”että Jumala oli Jumala” – kuuluisien omaelämäkerrallisten sanojensa mukaan Lewis oli tuona iltana ”koko Englannin alakuloisin ja vastahakoisin käännynnäinen” (s. 130). Tämä oli kuitenkin vasta kääntymys teismiin, ei vielä kristinuskoon.

Kääntymys kristinuskoon

Lewisin elämä alkoi silti jo tässä vaiheessa kristillistyä ja onnellistua. Lewis alkoi käydä sunnuntaisin kirkossa ja lukea päivittäin Raamattua. Kristinuskon omaksumisesta Lewis totesi, että ”asiassa on mukana toinenkin osapuoli” ja että hän odottaa nyt, ”omaksuuko se minut” (s. 133).

19. syyskuuta vuonna 1931 Lewis söi illallista Tolkienin ja Hugo Dysonin kanssa. Illallisen jälkeen ystävykset keskustelivat kävelyllä ”myytistä ja metaforasta, kunnes myrsky alkoi riepottaa puita” ja he siirtyivät sisälle Lewisin luo. Siellä he ”puhuivat kristinuskosta kello kolmeen aamuyöllä, jolloin Tolkien lähti kotiin”. Lewis ja Dyson jatkoivat keskustelua vielä tunnin. (s. 144–145)

28. syyskuuta Lewis lähti veljensä kanssa piknikille Whipsnaden eläintarhaan. Omaelämäkerrassaan Ilon yllättämä Lewis kirjoittaa: ”Lähtiessämme en uskonut, että Jeesus Kristus on Jumalan poika, ja eläintarhaan saapuessamme minä uskoin.” 1. lokakuuta Lewis kirjoitti ystävälleen: ”Olen juuri edennyt Jumalaan uskomisesta uskomaan varmasti Kristukseen – kristinuskoon. [--] Pitkä yöllinen keskustelu Dysonin ja Tolkienin kanssa liittyy vahvasti asiaan.” (s. 145)

Mitä Dyson ja Tolkien sitten saivat Lewisin ymmärtämään? Lewis itse kertoo: ”Dyson ja Tolkien osoittivat minulle tämän: jos kohtasin uhrauksen idean jossakin pakanallisessa kertomuksessa, se ei häirinnyt minua yhtään, jos kohtasin idean jumalasta uhraamassa itsensä itselleen [--], pidin siitä kovasti ja jotenkin mystisesti liikutuin siitä; niin ikään ajatus kuolevasta ja henkiin heräävästä jumalasta [--] liikutti minua sillä edellytyksellä, että kohtasin sen muualla kuin evankeliumeissa. [--] Kristuksen tarina on yksinkertaisesti aito myytti: myytti, joka vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin muut myytit, mutta valtava ero on siinä, että se todella tapahtui.” (s. 146–147)

Lopuksi

Myöhemmin kirjallisuuskriitikko Lewis käänsi oman kääntymiskamppailunsa teräväksi apologeettiseksi argumentiksi. Niitä teologeja vastaan, jotka pitivät evankeliumeita myytteinä, Lewis pystyi oman asiantuntijuutensa nojalla huomauttamaan, etteivät väitteen esittäjät todennäköisesti olleet eläessään lukeneet myyttejä. Kirjallisuuskriitikko kyllä osaa erottaa historian myyteistä.

Lewisin kääntymiskertomus voi opettaa meille monta hyödyllistä asiaa. Ensiksi Jumalalla on oma aikataulunsa: kaikki ei tapahtunut hetkessä; kääntymys oli monivaiheinen. Toiseksi Tolkienin ja Dysonin ystävyys oli avainasemassa: he tunsivat Lewisin ajattelun ja saattelivat hänet nerokkaasti oikeisiin johtopäätöksiin. Kolmanneksi Lewisin esimerkki kehottaa miettimään, miten itse kunkin maalliset kyvyt tai tiedot voisivat edistää apologetiikan ja evankelioinnin asiaa.

Kategoriat: Ateismi, Kääntymiskertomukset

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Benedictus XVI:n ensyklikat

maaliskuu 11, 2013

Pietarin istuin on nyt tyhjänä, ja on hyvin mahdollista ellei todennäköistäkin, että ensi maanantaina meillä on jo uusi paavi. Siksi on otollinen aika palauttaa mieliin Benedictus XVI:n paavillinen opets ja luoda katsaus hänen paavillisiin kiertokirjeisiinsä.

Benedictus XVI kirjoitti kolme ensyklikaa, joista kaksi ensimmäistä on jo julkaistu suomeksi. Kolmas kiertokirje on myös käännetty ja odottaa julkaisuaan suomeksi vielä tänä vuonna. Koska kolmas kiertokirje, Caritas in veritate (Rakkaus totuudessa), käsittelee yhteiskunnallisia (talous- yms.) asioita, joista en ymmärrä mitään, keskityn tässä postauksessa kahteen ensimmäiseen: Deus caritas est ja Spe salvi.

Jumala on rakkaus

“Jumalan Rottweilerina” tunnettu Uskonopin kongregaation dogmaatikko Joseph Ratzinger yllätti maailman kirjoittamalla ensimmäisen paavillisen ensyklikansa rakkaudesta. Sen nimi Deus Caritas Est (Jumala on rakkaus) on suora sitaatti apostoli Johannekselta ja kertoo Benedictuksen evankelisuudesta: hän haluaa viedä kirkon yhä uudestaan kristinuskon juurille, sen apostoliseen ytimeen, evankeliumiin Jumalan rakkaudesta Kristuksessa.

“Kristillisen elämän alkuna ei ole eettinen päätös tai jokin suuri idea vaan sellaisen tapahtuman tai persoonan kohtaaminen, joka antaa elämälle uuden päämäärän ja samalla määrää sen suunnan.” (Deus caritas est [tästedes Dce] 1) Tähän ohjelmalliseen lauseeseen Benedictus XVI palasi myös myöhemmissä asiakirjoissaan.

Kiertokirje jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee rakkautta sinänsä, kun taas toinen keskittyy sen käytännölliseen ja kirkolliseen sovellukseen eli karitatiiviseen työhön. Ensimmäisessä osassa Benedictus XVI vastaa (nimeä mainitsematta) ruotsalaisen teologin Anders Nygrénin Eros ja Agape -kärjistykseen, kun taas toisessa hän selvittelee välejä sosialistisen yhteiskuntaopin kanssa.

Jos hyväksyisimme nygreniläisen jyrkän erottelun eroksen ja agapen välillä, kristinuskon varsinaisesta olemuksesta tulisi “oma erillinen maailma, jota ehkä voitaisiin pitää ihailtavana, mutta joka kuitenkin olisi leikattu irti ihmiselämän kokonaisuudesta” (Dce 8).

Benedictuksen mukaan “rakkaus” on lopulta “yksi ainoa asia, mutta sillä on eri ulottuvuuksia” - raamatullinen usko ei rakenna “vastakkaista maailmaa sille alkuperäiselle inhimilliselle ominaisuudelle, joka rakkaus on”. (Dce 8) Profeetathan käyttävät Jumalan rakkaudesta kansaansa jopa eroottisia vertauksia - Jumalan rakkautta voidaan siis “epäilemättä nimittää erokseksi, joka kuitenkin samalla on kokonaan agape” (Dce 9).

Siinä missä ensimmäinen osa kritisoi nygreniläisyyttä, toinen osa vastaa marxilaisuuden haasteeseen, jonka mukaan karitatiivinen toiminta palvelee vallitsevaa väärää järjestelmää, pyrkii säilyttämään nykyisen tilanteen ja jarruttaa siten vallankumouksellisten voimien suorituskykyä, hidastaa muutosta parempaan maailmaan (Dce 26, 31).

Benedictus myöntää valtion velvollisuuden pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, mutta loppujen lopuksi tällainen sosialismi on “epäinhimillinen filosofia”, jossa nykyään elävä ihminen uhrataan epävarmalle tulevaisuudelle. “Maailman muuttumista inhimillisemmäksi ei todella voida edistää siten, että toistaiseksi lakataan käyttäytymästä inhimillisesti.” (Dce 31)

Toivossa pelastetut

Toisen kiertokirjeen nimi Spe salvi (Toivossa pelastetut, tästedes Ss) on niin ikään apostolinen sitaatti, tällä kertaa Paavalilta. Ensyklika käsittelee nimensä mukaisesti toivoon ja pelastukseen liittyviä vaikeitakin kysymyksiä.

Paavi kiinnittää huomiota ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin, kun hän ajattelee kuolemaa ja ikuisuutta. Ihminen ei halua kuolla, mutta toisaalta ikuinen elämä ei vaikuta realistiselta toiveelta (ainakaan maan päällä) - pikemminkin se tuntuu yksitoikkoiselta ja sietämättömältä ellei pelottavaltakin.

Paavi vastaan dilemmaan: “Voimme ainoastaan yrittää kuvitella itsemme ajallisuuden ulkopuolelle” ja “jollakin tavalla aistia, että ikuisuus ei ole päättymätön päivien jatkumo kalenterissamme” vaan pikemminkin “kuin suuri tyytyväisyyden tila, jossa täydellisyys syleilee meitä, ja me tätä täydellisyyttä”. “Se olisi kuin sukeltamista rajattoman rakkauden valtamereen”. (Ss 12)

Jos ikuisen elämän ajatteleminen on vaikeaa, vähintään yhtä vaikeita ovat opit helvetistä ja kiirastulesta. Niitäkin paavi pyrkii selittämään ymmärrettävällä ja uskottavalla tavalla - tietoisena sekä modernin teologian asettamista haasteista että sen tarjoamista apukeinoista.

Helvetistä paavi sanoo: “Voi olla ihmisiä, jotka ovat kokonaan tuhonneet halunsa totuuteen ja valmiutensa rakkauteen” - ja tällaisia kauhistuttavia profiileja “voidaan nähdä tietyissä oman historiamme hahmoissa”. Sellaisissa ihmisissä kaikki on parannuksen saavuttamattomissa ja hyvän tuho peruuttamaton. (Ss 45)

Kiirastuliopin “monimutkaisia historiallisia polkuja” (Ss 45) paavi ei kiellä eikä lähemmin tutki, vaan pyrkii 1. Kor. 3:12-15:n ja joidenkin modernien teologien työn valossa ymmärtää, mitä kuoleman ja tuomion hetkellä tapahtuu oletuksellisesti ihmisten suurelle enemmistölle, jotka eivät ole täysin pyhiä eivätkä täysin pahoja.

Heissä on “äärimmäinen sisäinen avoimuus totuudelle, rakkaudelle, Jumalalle” huolimatta siitä, että konkreettisissa valinnoissa kuitenkin usein “kompromissit pahan kanssa” ja “lian paljous” peittävät puhtauden. Epäpuhtaudet eivät yhtäkkiä menetä kuolemassa merkitystään, vaan Kristus-Tuomarin katseen polttava tuli sulattaa kaiken valheellisuuden pois. (Ss 46-47)

“Kuitenkin tämän kohtaamisen tuskassa on pelastus” - “se on siunattu kipu, jossa hänen rakkautensa pyhä voima polttaa lävitsemme kuin liekki” niin, että voimme tulla kokonaan itseksemme ja Jumalan omaksi. Tätä kohtaamista emme voi arvioida “maailman ajallisin mitoin”, se on “sydämen aikaa”. Oikeus ja armo pysyvät yhdessä: toisaalta teoillamme on merkitystä, ja teemme työtä “peläten ja vavisten”, toisaalta armo antaa meille luvan toivoa ja kohdata Tuomari luottavaisesti. (Ss 47)

Lopuksi

Tämä lyhyt käsittely ei mitenkään tee oikeutta mainittujen kiertokirjeiden koko rikkaudelle. Niissä on lyhyydestään huolimatta yhtä sun toista mielenkiintoista, esimerkiksi tarinat (usein modernien pyhimysten elämästä), joilla Benedictus XVI havainnollistaa pointtejaan.

Ensyklikat maksavat 10e (KATT), ja Deus caritas est on jopa luettavissa ilmaiseksi netissä. Suosittelen lämpimästi näihin kiertokirjeisiin tutustumista kiitoksen- tai kunnianosoituksena tai vaikkapa “läksiäislahjana” paavi Benedictukselle.

Kategoriat: Etiikka, Jumala ja Jeesus, Paavi ja kirkko, Pelastus, Teologia

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Rakastakaa toisianne! ja Calandan ihme

maaliskuu 4, 2013

Seurakuntalainen ja Kotimaa ovat jo ehtineet uutisoida uudesta katolisesta lehdestä nimeltä Rakastakaa toisianne! Lehdellä on myös omat suomenkieliset kotisivut osoitteessa www.rakastakaatoisianne.org. Ensimmäisen numeron pääkirjoituksen voi lukea tästä.

Rakastakaa toisianne! syntyi Puolassa nimellä Miłujcie się! vuonna 1975 Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki -nimisen liikkeen lehtenä. Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki oli kardinaali August Hlondin idea, jonka kardinaali Stefan Wyszyński toteutti ja kehitti uuteen muotoon.

Vuodesta 1991 alkaen lehdestä on ollut vastuussa Kristuksen seura ulkopuolalaisia varten -niminen sääntökunta (Towarzystwo Chrystusowe dla Polonii Zagranicznej) ja erityisesti päätoimittaja isä Mieczysław Piotrowski.

Lehden päätehtävä on kristittyjen asenteiden muovaaminen - lyhyesti sanottuna kyseessä on ihmisrakkauden ohjelma, jonka juuret ovat uskossa Jumalaan. Uuden evankelioinnin tarpeen lisääntymisen vuoksi lehti kurottautuu myös niiden puoleen, jotka ovat jättäneet kristillisen uskon tai jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet.

Puolassa lehden levikki on 180 000, ja sitä on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Suomenkielisen numeron painos on 20 000 kappaletta, ja sitä saa tilata ja levittää ilmaiseksi - toimitus toimii vapaaehtoisilla lahjoituksilla.  Lehden tulevaisuus Suomessa riippuu lahjoituksista ja vastaanotosta sekä kääntäjän ajasta ja motivaatiosta.

Calandan ihme

Ensimmäisen suomalaisen numeron pääjuttuna on Calandan ihme, josta Suomessa ei kovinkaan moni ole tähän asti tiennyt mitään. Tämä ihme tapahtui vuonna 1640, ja se tunnetaan Espanjan Calandassa ja Zaragozassa hyvin.

Muualla maailmassa se oli kuitenkin jäänyt unholaan, kunnes vuonna 2000 kuuluisa italialainen katolinen journalisti ja apologeetta Vittorio Messori (jonka kirjoista suomeksikin tunnetaan Jeesus Nasaretilaisen arvoitus ja haastattelukirja Uskalla toivoa Johannes Paavali II:n kanssa)  julkaisi kirjan nimeltä Il Miracolo (Ihme) tästä tapahtumasta.

Lyhyesti sanottuna Calandan ihmeessä on kyse espanjalaisen Miguel Juan Pellicerin amputoidun jalan ihmeellisestä palautumisesta. Ihme saattaa ensikuulemalta tuntua oudolta ja kenties mielivaltaiselta, mutta sillä on myös teologinen merkitys: se on voimakas merkki ruumiin ylösnousemuksesta. Jeesuksen ylösnousemuksen tavoin Calandan ihme kertoo siitä, ettei meitä lopulta peri humus eli maa (kuten Gaudeamus igitur -laulu toteaa), vaan Deus eli Jumala.

Vaikka Jeesuksen ylösnousemus on tietysti uskollemme paljon Calandaa perustavampi ja tärkeämpi, ja vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen historiallinen todistusaineisto on huippuluokkaa siihen nähden, että se tapahtui 2000 vuotta sitten, niin on sanottava, että Calandan ihmeen historiallinen todistusaineisto taitaa olla vielä Jeesuksen ylösnousemustakin vankempaa.

Ensinnäkin tapahtuma sijoittuu vuoteen 1640 eli paljon lähemmäksi omaa aikaamme, ja siitä kertovat kirjalliset dokumentit laaditiin vain päiviä itse tapahtuman jälkeen (vrt. vuosikymmenet ylösnousemuksen tapauksessa). Todistajina oli kyläläisiä, lääkäreitä, teologeja, lakimiehiä ja tietysti Miguelin perhe. Sama mies tunnettiin Calandassa ja Zaragozassa ensin yksijalkaisena, sitten kaksijalkaisena.

Vittorio Messori vakuuttui ihmeestä historiallisten tutkimustensa pohjalta, minkä lehden ensimmäinen artikkeli dokumentoi. Italiassa jotkut skeptikot kuitenkin esittivät naturalistisia selityksiään, kuten että Pellicer olisi piilotellut jalkaansa tai että kyseessä olisi ollut vain samannäköinen mies. Nämä selitykset käyvät epäuskottaviksi viimeistään toisen artikkelin jälkeen, jossa ääneen pääsee maallistunut italialainen kirurgi Landino Cugola.

Kirurgin kommentti

Cugola tekee työkseen raajaimplantaatioita, ja hän kiinnostui Messorin kirjasta ammatillisista syistä. Hän hotkaisi kirjan hetkessä ja pyysi pian Messorilta kopiot vuoden 1640 asiakirjoista. Cugola selitti Messorille johtopäätöksensä: “Se, mitä nämä miehet ja naiset kuvasivat, ei ole mitään muuta kuin kaikkien periaatteiden mukainen oikean alaraajan implantaatio.”

Cugola pystyi asiantuntijana tunnistamaan aikalaiskuvauksista juuri niitä oireita ja ilmiöitä, joita hän nykyään havaitsee potilaissa implantaation jälkeen. “Älkäämme unohtako, että Calandan ihmeen aikaan ihmisillä ei ollut harmainta aavistusta tällaisesta kirurgisesta operaatiosta.” Ensimmäiset yritykset palauttaa jollekulle raaja kirurgisesti tehtiin 1960-luvulla - ja silloinkin epäonnistuneesti.

Cugola toteaa Calandan ihmeen todistajalausunnoista: “Ainoa objektiivisesti mahdollinen selitys on se, että he kuvasivat jotain, mitä he todella näkivät. Mutta juuri tämä selitys, vaikka rationaalinen, avaa oven salaisuudelle!” Vittorio Messori puolestaan toteaa: “Sen, joka kieltäisi totuuden siitä, mitä Calandassa tapahtui… pitäisi epäillä koko ihmiskunnan historiaa, mukaan lukien kaikkein varmimpia ja vahvistetuimpia faktoja.”

Valistuksesta asti skeptikkojen retoriikkaan on kuulunut letkautus, että jos jollekulle kasvaisi raaja takaisin, niin sitten olisi syytä uskoa ihmeisiin, mutta kun tällaisia ihmeitä ei vain tapahdu.

No, tässä raaja ei varsinaisesti kasvanut takaisin, vaan se palautettiin hautausmaalta (jonne se oli haudattu ylösnousemusta odottamaan amputoinnin jälkeen - ja hauta löytyi tyhjänä, niin kuin siinä tutummassakin ihmeessä). Palautuneessa jalassa oli vielä lapsuuden haavoja kuten koiranpurema merkiksi siitä, että kyseessä oli sama jalka.

Uskomatonta, mutta totta. Ihme on tapahtunut. Jumala toimii historiassa. Ateismi, naturalismi, agnostisismi ja deismi saavat kyytiä. Jos ei vielä vakuuta, tai jos kiinnostus muuten vain heräsi, kannattaa tilata Rakastakaa toisianne!  ja lukea yksityiskohtaiset artikkelit tästä aiheesta (s. 3-12). Ja sitten, niin kuin takakannessa kehotetaan: pohdi, rukoile, rakasta ja anna eteenpäin!

Kategoriat: Ajankohtaista, Usko ja järki, Usko ja tiede

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: