Pitkäperjantai, vanhurskaiden limbo ja ei-kristittyjen pelastuminen
Pyhän viikon kunniaksi ajattelin kirjoittaa mielenkiintoisesta teologisesta ajatuksesta, jonka löysin äskettäin lukemastani Gavin D’Costan kirjasta Christianity and World Religions - Disputed Questions in the Theology of Religions (Wiley-Blackwell 2009). Gavin D’Costa on professorina Bristolin yliopistossa, ja hän on yksi johtavia katolisia uskontoteologeja. Hän on kritisoinut erityisesti John Hickin pluralismia.
Ei-kristittyjen pelastuminen
Yksi uskontoteologian polttavimpia kysymyksiä on ei-kristittyjen pelastumismahdollisuus. Jos Kristus tosi Jumalana ja tosi ihmisenä on ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä, voiko sellainen ihminen päästä Jumalan luo, joka ei tietoisesti usko Kristukseen eikä ole näkyvästi kasteessa hänen yhteyteensä liitetty?
Aiheesta voisi sanoa paljonkin (ks. esim. extra ecclesiam artikkelit), mutta katolisen teologian ja tämän blogipostauksen aiheen kannalta olennaista on se, mitä Vatikaanin II kirkolliskokous asiasta opetti konstituutiossaan kirkosta nykymaailmassa Gaudium et Spes, 22:
Kristushan on kuollut kaikkien puolesta ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin jumalallinen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen.
Vatikaanin II kirkolliskokous ei kuitenkaan lähtenyt spekuloimaan, mikä tämä Jumalan tuntema tapa on. Vuonna 2000 Uskonopin kongregatio (Dominus Iesus, 21) sanoi, että teologien työtä tämän Jumalan suunnitelman täydellisemmäksi ymmärtämiseksi on kannustettava. Gavin D’Costa ehdottaa nyt ratkaisua tähän kysymykseen.
Vanha oppi uusissa konteksteissa
Gavin D’Costa lähtee liikkeelle kirkon uskon ytimestä eli apostolisesta uskontunnustuksesta. Siinä kirkko tunnustaa uskovansa, että Kristus kuolemansa jälkeen ”astui alas tuonelaan”.
D’Costa dokumentoi, kuinka varhaiset kirkkoisät käyttivät tätä oppia hyväkseen selittääkseen sen, miten ennen Kristusta eläneet vanhurskaat, olivat he sitten juutalaisia tai pakanoita, olivat saattaneet pelastua. Kristus haki heidät paikasta, jota on kutsuttu isien tai vanhurskaiden limboksi, Abrahamin helmaksi tai syliksi.
Myöhemmin, kun tunnettu maailma oli jo kristillinen eikä vastaväitettä ei-kristittyjen suurista massoista enää tarvittu pahemmin miettiä, oppi vanhurskaiden limbosta jäi melko vähäiselle huomiolle. Keskiajalla merkittävä poikkeus oli Albert Suuri, joka kirjoitti paljon kyseisestä opista. Mielenkiintoisinta on se, että Albert Suuri ajatteli tämän limbon olevan teologisena paikkana vielä olemassa, Kristus ei siis tuhonnut sitä.
Albert tosin ajatteli isien limbon olevan tyhjä (isien limbo on siis teologisesti eri paikka kuin lasten limbo, johon kastamattomana kuolleiden lasten ajateltiin menevän). Hän kirjoitti vielä aikana, jolloin Amerikoita ei tunnettu, ja oletus oli se, että evankeliumin maailmanlaajuisen julistuksen jälkeen jokaisella oli mahdollisuus hyväksyä tai torjua se. Kukaan ei siis elänyt vastaavassa tilanteessa kuin ihmiskunta ennen Kristusta.
Liturginen argumentti
Nykyään tiedämme kuitenkin maailmasta paljon enemmän. Tiedämme lukuisista kansoista Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa ja Australiassa, jotka eivät vuosisatoihin saaneet mahdollisuutta kuulla evankeliumia syntien anteeksiantamisesta ja ikuisesta elämästä Kristuksessa. Voidaan siis tosissaan pohtia, olisivatko tällaiset ihmiset vastaavassa tilanteessa Jumalan edessä kuin ihmiset ennen Kristuksen lihaksitulemista.
Gavin D’Costa ehdottaa vanhan opin käyttöön ottamista: sellaiset vanhurskaat pakanat, jotka eivät ole meidänkään aikanamme saaneet mahdollisuutta tulla kristityiksi, voivat teologisesti mennä ensin vanhurskaiden limboon. Se ei kuitenkaan ole kenenkään ikuinen kohtalo, vaan Kristus laskeutuu sinne ja pelastaa sieltä vanhurskaat tänäänkin.
Tällainen ajatus saa tietysti vastaansa heti kysymyksen siitä, eivätkö Kristuksen kuolema ja tuonelaan astuminen olleet kertaluontoisia historiallisia tapahtumia. D’Costa vastaa tähän liturgisella argumentilla. Samalla tavoin kuin katolinen messu tekee läsnäolevaksi Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen, samalla tavoin se myös aktualisoi Kristuksen tuonelaan astumisen. Samoin kuin messu ei vähennä ristinkuoleman ainutkertaisuutta, ei se tee niin tuonelaan astumisellekaan.
D’Costa saa tukea ajatukselleen erityisesti pitkäperjantain liturgiasta. Mitä kirkko tekee silloin, kun se liturgisesti viettää Kristuksen kuoleman ja tuonelaan astumisen muistoa - tai pikemminkin elää sitä todeksi? Vastaus: se rukoilee kaikkien ei-kristittyjen puolesta! Juutalaisten, muiden Jumalaan uskovien, jopa ateistien puolesta. ”Notkistakaa polvenne… nouskaa.” Kirkko Kristuksen ruumiina osallistuu Kristuksen työhön välimiehenä ihmisten ja Jumalan välillä.
Tätä on teologia
On varmasti ymmärrettävää, jos tällainen vaikuttaa jostakusta täysin turhalta spekulaatiolta. Toiselle se voi olla osoitus siitä, mitä teologia on parhaimmillaan. Kirkko identifioi jonkin teologisen kysymyksen, johon kaivataan selkeyttä (Dominus Iesus). Teologit vastaavat haasteeseen ja alkavat selata lähteitään ja pohtia niitä nykytilanteen valossa. Lopputuloksena voi olla löytö, joka inspiroi aivan uudella tavalla kirkkokansaa elämään uskoaan todeksi.
Esimerkiksi tämä D’Costan ehdotus voi olla uusi ja innostava syy mennä messuun (ei tietenkään ainoa tai sellainen, josta messuun meno sinänsä riippuisi). Messussa kirkkokansa osallistuu Kristuksen pääsiäissalaisuuteen, hänen kuolemansa, tuonelaan astumisensa, ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa mysteeriin. Messuun mennään osallistumaan sielujen pelastukseen - siellä astutaan Kristuksen kanssa tuonelaan pelastamaan sieluja vanhurskaiden limbosta ikuiseen valoon!
D’Costan teoria säilyttää sekä Kristuksen että kirkon universaalin pelastustehtävän. Se tuo mieleen kaikuja Paavalin kehotuksesta Timoteuksen johtamalle seurakunnalle (1. Tim. 2:1-6). On yksi välittäjä, Kristus (1. Tim. 2:5), mutta seurakunnan on rukoiltava kaikkien ihmisten puolesta (1. Tim. 2:1), koska Jumala, joka on pelastaja, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1. Tim. 2:4).
Sitä, mitä tekivät jo aivan ensimmäiset kristityt, sitä tekee katolinen kirkko joka ikisessä messussa sekä aivan erityisen painokkaasti pitkänperjantain liturgiassa. Kirkko on esirukoilijana Jumalan edessä kaikkien ihmisten pelastuksen puolesta. Kannattaa siis käyttää tilaisuus hyväksi ja osallistua kokosydämisesti pyhän viikon viettoon - ja kutsua kaveri mukaan esirukoilemaan ja maailmaa pelastamaan!
Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liturginen teologia, Soteriologia, Uskontoteologia
26.3.2013 klo 10:25
Mulle tuli tästä mieleen myös Jumalan toiminnan ajattomuus. Vaikka joku asia olisi meille historiallisesti kertaluontoinen, niin täytyykö sen olla Jumalalle, joka ON? Kristuksen käyminen Tuonelassa saattoi tapahtua kerran, mutta se voi silti olla myös jatkuva NYT-hetki Jumalalle. Hän saattaa olla siellä(kin) läsnä koko ajan ja kerätä saalista taivaaseen. ;) Lisäksi luotan, että oikeudenmukainen Jumala antaa kaikille yhtäläisen mahdollisuuden pelastukseen.