Arkisto kohteelle tammikuu 2013

« Hyviä uutisia etusivu

Kahden tutkijan kääntymys

tammikuu 28, 2013

Lewis-tutkija Michael Ward ja Chesterton-tutkija David Baird, jotka vierailivat Suomessa Raamattuopiston/Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä vuoden alussa, jakoivat kanssani kääntymiskertomuksensa yksityisessä haastattelussa. Seuraavassa kerron haastattelun perusteella, kuinka näistä Oxfordissa vaikuttavista tutkijoista tuli katolilaisia.

David Baird

Amerikkalainen David Baird (s. 1985) kasvoi maallistuneessa perheessä, eikä häntä kastettu vauvana. Hänet kastettiin kuitenkin 8-vuotiaana luterilaiseen kirkkoon, kun hänen aiemmin nimellisesti luterilainen isänsä alkoi ottaa uskonsa vakavammin. Muutama vuosi tämän jälkeen Davidin äiti kuitenkin paljasti Davidille, ettei Aatamia ja Eevaa koskaan ollutkaan, jolloin David menetti uskonsa.

Davidistä tuli evolutionisti, ja se vaikutti myös hänen eettiseen maailmankatsomukseensa. Vahvimmat selviytyvät. Kun hän kuuli uutisia esimerkiksi kuolonkolareista, hän ajatteli: “hyvä, vähemmän kilpailijoita jäljellä”. 16-vuoden ikäisenä hän kuitenkin koki kääntymyksen evankelikaalisissa piireissä, ja hänet kastettiin uudestaan jonkinlaiseen vapaakirkkoon.

Baird meni opiskelemaan tunnettuun evankelikaaliseen Wheaton Collegeen, jossa hän kohtasi hermeneuttisia ongelmia eli kysymyksen siitä, miten Raamattua tulisi tulkita oikein. Hän alkoi kokea sola scripturan kestämättömyyden ja pohti paljon epistemologisia ongelmia. Baird oli erityisen kiinnostunut filosofiasta ja historiasta, hän alkoi lukea kirkkoisiä.

Eräs Wheaton Collegen professori käski opiskelijoita menemään  tutustumaan erilaisiin liturgioihin, ja David päätyi syyrialais-ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Eukaristian koittaessa David kysyi edessä istuneelta mummolta, saisiko hän mennä. Mummo kysyi, mitä David oli miehiään: syyrialainen, armenialainen, katolilainen?

David kakisti ulos: “Olen protestantti”, mutta tunsi jonkin panevan pahasti vastaan syvällä sisimmässä. Ikään kuin hän olisi sanonut: “Protestoin teitä vastaan, tätä kaikkea vastaan”, vaikka niin ei suinkaan ollut! Baird lähti Oxfordiin hakemaan uusia kokemuksia ja vastauksia ongelmiinsa.

Kun Baird kohtasi G. K. Chestertonin, hän ajatteli katolisuudesta ensimmäistä kertaa, että se voisi olla totta. Katolinen kirkko-oppi alkoi vakuuttaa sekä historiallisesti että filosofisesti: Davidia kiehtoi yhteisöllinen epistemologia. Vuosina 2009-2011 Baird oli C.S. Lewis Societyn puheenjohtaja Oxfordissa.

Lewisin vielä elossa oleva sihteeri Walter Hooper vei Bairdin autuaan John Henry Newmanin perustamaan oratorioon. Siellä pappi käski Bairdia ostamaan Katolisen kirkon katekismuksen (KKK) ja tulemaan messuun joka sunnuntai, jos hän aikoi vakavissaan pohtia katolisuutta. Baird teki työtä käskettyä, ja kun KKK oli luettu, hän oli valmis allekirjoittamaan sen. Nyt Baird on onnellinen katolilainen ja haluaa palvella kristillisellä esimerkillään siellä, missä ikinä vaikuttaakin.

Michael Ward

Michael Ward (s. 1968) kasvoi uskovassa anglikaaniperheessä Englannissa. Se anglikaanisuus, jossa Michael kasvoi, oli matalakirkollista, ja siinä suhtauduttiin melko varauksellisesti katolilaisiin: he eivät todennäköisesti olleet kristittyjä. Ward tapasi katolilaisia kuitenkin tietoisesti vasta yliopistossa.

Ward oli anglikaaniaikoinaan vakuuttunut siitä, että vaikka Henrik VIII:n juttu oli vähän outo, syyt Roomasta eroamiseen olivat silti hyvät: paavius, Maria ja hyvät teot pistivät katolisuudessa vastaan.

Ward tutustui C.S. Lewisiin jo varhaisina teinivuosinaan. Myöhemmin ikään kuin Lewisin kautta hän tutustui Chestertonin teoksiin ja jo edellä mainittuun Walter Hooperiin, joka kääntyi katolisuuteen vuonna 1988. Chesterton ja Hooper saivat Wardin ajattelemaan, ettei katolisuus voinut olla täysin läpimätä.

Ward päätyi anglikaanipapiksi ja oli tehtävässään tyytyväinen. Hän ei tosin hyväksynyt anglikaanikirkon päätöstä vihkiä naisia pappeuteen (1992), pitkälti Lewisin “Priestesses in the Church?” -esseen vakuuttamana. Hän ajatteli kuitenkin voivansa jatkaa hyvällä omallatunnolla kirkon pappina.

Kun Ward luki paavi Paavali VI:n ensyklikan Humanae vitae syntyvyyden sääntelystä, hän yllättyi myönteisesti ja vakuuttui siitä, että katolisella kirkolla on vankempi ja paremmin perusteltu seksuaalietiikka kuin anglikaaneilla. Lisäksi hän alkoi toimittaa kirjaa vanhoista harhaopeista ja huomasi olleensa itse aika lailla nestoriolainen suhteessa Mariaan.

Paavius ja pahat paavit askarruttivat kuitenkin Wardia. Tässä häntä auttoi keskustelu David Bairdin kanssa, josta tuli sekä hänen asuinkaverinsa että katolinen kumminsa. Baird sai Wardin näkemään, että jos paavius on Jumalan asettama, ei viranhaltijan arvokkuudella ole väliä. Ward oli jo uskonut ex opere operatoon anglikaanina, ja nyt hän vain sovelsi donatolaiskiistassa opittua periaatetta paaviuteen.

Oli kuitenkin eräs käytännöllinen ongelma. Wardilla oli työpaikka anglikaanipastorina, joten katolilaisena hän menettäisi työnsä. Itse asiassa hänelle tarjottiin jopa elinikäistä virkaa juuri silloin, kun hän oli pohtimassa katolilaiseksi kääntymistä. Tuolloin hänen eteensä pysähtyi bussi, jonka kyljessä oli mainos: Turkish delight. Narnia-tutkijalle tämä oli tietysti kaitselmuksellinen vinkki: Narniassahan Turkish delight -karkit ovat yhtä kuin kiusaus tai houkutus.

Ward tunsi myös jonkinlaisen riittämättömyyden anglikaanisissa sakramenteissa. Hän tunsi näyttelevänsä ikään kuin tyhjää roolia. Eräänä päivänä kävelyllä Ward tunsi jotain sisällään ja tiesi, että nyt päätös oli tehty (kenties hänen puolestaan?) - hänestä tulisi katolilainen. Se oli vain ajan kysymys.

Ward liittyi katoliseen kirkkoon 29.9.2012. Ward on pystynyt juuri ja juuri elämään Planet Narnia -kirjansa avulla: kirjamyynnin lisäksi hän on kiertänyt maailmaa luennoimassa. Nyt hänellä on tiedossa tarjous USA:sta eräästä yliopistosta, jossa hän voisi opettaa osan vuodesta.

Ward ja Baird käyvät yhdessä samassa kirkossa kuin J.R.R. Tolkienin tytär. He yhtyvät ajatukseen siitä, että C.S. Lewis on ollut monille anglikaaneille ja protestanteille ikään kuin “Mooses”: hän on johtanut heidät pyhälle maalle, vaikkei itse koskaan päässytkään perille asti.

Kategoriat: Kääntymiskertomukset

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Chestertonin oikeaoppisuus

tammikuu 21, 2013

Savukeidas julkaisi viime vuonna suomeksi katolisen esseistin Antti Nylénin kääntämänä erään kristillisen apologetiikan klassikon, G.K. Chestertonin teoksen Orthodoxy, suom. nimellä Oikea oppi. Alkuteos ilmestyi vuonna 1908, se on siis jo yli sata vuotta vanha.

Kuten tiedetään, G.K. Chesterton vaikutti suuresti toiseen suureen englanniksi kirjoittaneeseen apologeettiin eli kristinuskon puolustajaan, C.S. Lewisiin (1898-1963), jonka juhlavuotta nyt vietetään. Tarttuessani kirjaan ajattelin sen olevan jotain vastaavaa kuin Lewisin Tätä on kristinusko.

Ennakkoluuloani vahvisti Antti Nylénin esipuhe. Siinä sanotaan, että kirja “määrittelee, kuvailee ja puolustaa ortodoksista eli oikeaoppista kristinuskoa” (s. 7).

Nylén huomauttaa Esko Valtaojan heittäneen haasteen, että joku kirjoittaisi kirjan nimeltä Kotona kristinuskossa vastineeksi omalle Kotona maailmankaikkeudessa -kirjalleen, jotta kävisi selväksi, “mitä usko oikein on olevinaan”. Nylénin mukaan nimenomaan Chestertonin Oikea oppi on vastaus Valtaojan haasteeseen jo sata vuotta ennen aikaansa.

Yhdyn Nylénin kanssa siihen, että oikeastaan koko kristillisen apologetiikan kirjallisuudenlaji on vastausta Valtaojalle. Jos kuitenkin pitäisi valita  yksi kirja vastaamaan moiseen haasteeseen, en kyllä valitsisi Chestertonia. Itse asiassa Kari Kuula on tässä välissä ehtinyt julkaista kirjan nimellä Kotona kristinuskossa (Kirjapaja 2012), mieluummin suosittelisin sitä.

Chestertonin tyyli on täysin erilainen kuin Lewisin, hän kiertelee ja kaartelee ja jaarittelee minkä jaksaa, ja aiheeseen hän pääsee vasta aivan kirjan loppupuolella. Enemmän kaunokirjallisuudesta pitäville Oikea oppi saattaa kolahtaa kaunopuheisuudellaan ja retoriikallaan, mutta dogmaatikkoa kirja kyllästyttää.

Sivulla 55 Chesterton toteaa: “Tähän päätän (Luojan kiitos) kirjani ensimmäisen ja tylsimmän urakan, ajattelun nykysuuntausten ylimalkaisen luonnehdinnan.” Tämän jälkeen seuraavat toiseksi ja kolmanneksi tylsimmät ja ylimalkaisimmat osat.

Sivulla 91 Chesterton esittelee mielenkiintoisia näkemyksiä marttyyriudesta ja itsemurhasta, jotka otan tässä esimerkiksi hänen tyylistään (joka kieltämättä on kirjallisesti paikoin hyvin taidokasta) osin Ilta-Sanomien äskettäisen elämän puolesta -kampanjan inspiroimana:

“Itsemurhaaja on ilmiselvästi marttyyrin vastakohta. Marttyyri on ihminen, joka välittää jostakin itsensä ulkopuolisesta niin paljon, että hän unohtaa oman elämänsä. Itsemurhaaja on ihminen, joka välittää itsensä ulkopuolisesta maailmasta niin vähän, että haluaa nähdä kaiken loppuvan.” (s. 91)

Edellisellä sivulla Chesterton kirjoitti: “Itsemurha ei ole ainoastaan synti, se on syntien synti… Ihminen, joka tappaa itsensä, tappaa kaikki - oman itsensä kannalta hän pyyhkäisee maailman pois… Varas on tyytyväinen timantteihin; itsemurhaaja ei, ja se on hänen rikoksensa… Kun mies hirttäytyy puuhun, voisivat lehdet varista maahan pelkästä suuttumuksesta ja linnut lentää vimmoissaan pois, sillä niitä on kaikkia solvattu henkilökohtaisesti.” (s. 90)

Chestertonin argumentit

Systemaatikkona ja argumentteja metsästävänä apologeettina yritän nyt kuitenkin poimia Chestertonin esittämät järkisyyt kristinuskon puolesta. Yksi pääajatus on se, että entinen ei-kristitty Chesterton löysi pikku hiljaa, että kristinusko vastasi ihmisyyttä ja todellisuutta, osasi ikään kuin ennustaa sen oikein kaikessa epäsäännöllisyydessään ja epäennustettavuudessaan.

Toinen pääargumentti on se, että kirkkoa vastaan esitetyt argumentit ovat usein keskenään ristiriitaisia, sitä syytetään vastakkaisista asioista, oikealta ja vasemmalta. Lopulta Chesterton alkoi nähdä, että ehkä kirkko onkin se normaali, ja syyttäjät väärässä. Kirkko osaa pitää vastakkaisilta vaikuttavat asiat paradoksaalisesti voimassa vesittämättä kumpaakaan.

Tai Chestertonin sanoin kristinuskolla oli “mystinen taito haalia yhteen paheita, jotka näyttivät yhteensopimattomilta” - sitä vastaan hyökättiin “yhtä aikaa kaikilta suunnilta ja täysin ristiriitaisin perustein” (s. 105). “Yksi rationalisti oli juuri ennättänyt nimittää kristinuskoa painajaiseksi, kun toinen rupesi haukkumaan sitä tyhmyrin paratiisiksi.” (s. 106)

“Ehkäpä ruotsalaiset (joilla on juutinvalkea tukka) sanovat häntä tummaksi, kun taas mustat pitävät häntä ilman muuta vaaleana. Ehkäpä tämä epätavallinen asia (lyhyesti sanottuna) oikeastaan onkin tavallinen asia - vähintään normaali, keskimääräinen asia. Ehkäpä kristinusko loppujen lopuksi onkin järjissään ja kaikki sen arvostelijat hulluja - vaihtelevin tavoin.” (s. 112)

“Oikeaoppisuus on vaarallisinta ja jännittävintä mitä on. Se on tervejärkisyyttä; on dramaattisempaa olla järkevä kuin hullu. Se on tasapainon säilyttämistä tilanteesa, jossa vauhkot hevoset juoksevat kohti…” (s. 124)

Ihminen ja ihmeet

Kirjan loppupuolella Chesterton käsittelee aikansa suuria haasteita kristinuskoa vastaan, darwinismia ja naturalismia, joka ei suostunut uskomaan ihmeisiin. (Saman kanssa paini vielä C.S. Lewiskin, kun kirjoitti kirjan Miracles.)

Chesterton kirjoittaa osuvasti: “Jos lopetat eläimistä ja ihmisistä kertovien kirjojen selailemisen ja kohdistat sen sijaan katseesi eläimiin ja ihmisiin, huomaat…ettei ällistyttävintä olekaan, miten paljon ihminen muistuttaa eläimiä, vaan se, miten paljon hän niistä poikkeaa.”

“Filosofin mieltä askarruttaa paljon vähemmän se, että apinalla on kädet, kuin se, ettei apina tee käsillään juuri mitään, ei pelaa luunpaloilla eikä soita viulua, ei veistä marmoria eikä leikkaa lampaanpaistia… Onko nähty muurahaiskekoa, joka olisi koristeltu maineikkaiden muurahaisten patsailla?” (s. 175)

Chesterton kieltää agnostikon epäuskon syyt yksi toisensa jälkeen: “Hän epäilee, koska keskiaika oli raakalaismaista aikaa, vaikka se ei ollut; koska darwinismi on osoitettu todeksi, vaikka sitä ei ole; koska ihmeitä ei tapahdu, vaikka niitä tapahtuu; koska munkit olivat laiskoja, vaikka he olivat hyvin uutteria…” (s. 181-182)

Ihmeistä Chesterton kirjoittaa oivallisesti, että jostain syystä vallalla on käsitys, että ihmeisiin uskotaan jonkin dogmin takia, kun taas epäilijät ovat rehellisen loogisia. Asia on päinvastoin: uskovat uskovat ihmeisiin todisteiden pohjalta, naturalistit puolestaan kieltävät ne dogmiin nojautuen. (s. 182)

“Avoin, selvä, demokraattinen vaihtoehto on uskoa vanhaa torimuijaa, kun hän todistaa ihmeen tapahtuneen, aivan kuten uskomme torimuijaa silloinkin, kun hän todistaa murhan tapahtuneen… Torjut talonpojan kummitusjutun joko siksi, että mies on talonpoika, tai siksi, että juttu on kummitusjuttu.” (s. 183)

Kategoriat: Kristillinen apologia

Kommentit: 1 kommentti

Cantemus ja “Rukoilevatko katolilaiset Mariaa?”

tammikuu 14, 2013

Helsingin katolinen hiippakunta eli katolinen kirkko Suomessa sai viime vuonna vihdoin uuden hienon laulukirjan, jonka nimeksi tuli Cantemus. Hiippakunnan liturgisen toimikunnan toimittama ja Katolisen tiedotuskeskuksen julkaiseman laulukirjan taival oli pitkä, mutta lopputulos on komea.

Evankeliumin vertauksen hyvän isännän tavoin Cantemus “ottaa esiin sekä uutta että vanhaa” (Matt. 13:52) - tekijäluettelosta löytyy kirkon ja kansan historiasta ja nykypäivästä tuttuja nimiä, niin katolisia kuin luterilaisiakin. Muutamia esimerkkejä:

Mikael Agricola, Samppa Asunta, Johann Sebastian Bach, Adolf Carling, Franciscus Assisilainen, Anna-Mari Kaskinen, Juho Kyntäjä, Marko ja Pilvi Tervaportti, John Henry Newman, Teivas Oksala, Olaus Petri, Pentti Laukama, Kaarina Koho, Tuomas Akvinolainen, Anna-Maija Raittila, Johan Ludvig Runeberg, Teemu Sippo, Tuomo Vimpari, Elias Lönnrot, Markus Mäkelä, Martti Luther, Markku Koponen, Leevi Madetoja, Hemminki Maskulainen, N.F.S. Grundtvig, Dietrich Bonhoeffer, Anja Purhonen, Kati Fehér ja Outi Kecskeméti.

Tämän blogin luonteen vuoksi tarkastelen tässä laulukirjan lauluja teologisesta näkökulmasta. Cantemus on itse asiassa täynnä todella kaunista ja hyvää teologiaa. Alusta alkaen se on äärimmäisen Kristus-keskeinen, adventin, joulun, paastonajan, pyhän viikon, pääsiäisajan ja muiden Kristus-juhlien laulut keskittyvät aivan evankeliumin ytimeen.

Summittain arvioiden noin puolet Cantemuksen lauluista ovat Kristuksen ylistystä, palvontaa ja kontemplaatiota. Osa III, joka on suunnattu eukaristialle, on tietysti siten ipso facto myös suunnattu Kristukselle. Muutamiin lauluihin on luterilaisten messuvieraiden iloksi jätetty luterilaista ehtoollisteologiaa (173: “Kristus itse salatusti / yhtyy leipään, viinihin”; 175: “On leipä, viini tässä / ruumiini vereni”).

Ainoastaan osat IV ja V saattavat tuntua oudoilta luterilaisten ja muiden ei-katolisten (ja ei-ortodoksisten) kristittyjen korvissa, ne kun on suunnattu Marialle ja pyhimyksille. Niistä on muutama sana paikallaan.

Rukoilevatko katolilaiset Mariaa?

Marian rukoileminen ja “palvominen” on yleinen katolilaisia vastaan esitetty syytös. Protestantit sanovat, ettei Raamattu käske moista tekemään eivätkä apostolit rukoilleet Mariaa. Vain Jumalaa tulee palvoa, ei ketään muuta.

Tähän katolilaiset vastaavat usein, ettei Mariaa rukoilla, vaan häneltä ainoastaan pyydetään esirukouksia. Häntä ei palvota vaan kunnioitetaan. Cantemuksen valossa rukoilemis- ja palvomiskysymykset on erotettava toisistaan.

Esimerkiksi laulut 185 (Alma redemptoris mater), 191 (Salve Regina) ja 196 (Sub tuum praesidium) ovat suoraan Marialle osoitettuja rukouksia, eivät esirukouspyyntöjä. Laulussa 209 sanotaan suoraan: “sinua siksi me rukoilemme”, samoin laulussa 213: “sinua rukoilemme”. Näistä sanoista vastuussa ovat ainoat suomalaiset katoliset papit, Tuomo Vimpari ja (piispa) Teemu Sippo, ei siis mikään latinalaisamerikkalainen kansanperinne.

Jos yksi maailman luterilaisvaikutteisimmista katolisista hiippakunnista rukoilee virallisessa laulukirjassaan Mariaa, voi vain kuvitella, mitä Etelä-Amerikassa, Italiassa tai Filippiineillä lauletaan. Ja jos Helsingin katolisen hiippakunnan laulukirjakin rukoilee Mariaa, lienee aika turha taktiikka yrittää väittää, etteivät katolilaiset rukoile Mariaa.

Joku voisi tietysti lähteä sille dogmaattiselle linjalle, että Mariaa ei oikean kirkon opin mukaan saa rukoilla mutta että kirkko käytännössä rikkoo omaa uskoaan vastaan hyvin laajalti. Tähän sanoisin niin kuin Jeesus Paavalille: “Paha sinun on potkia pistintä vastaan” (Ap.t. 26:14). Kirkko rukoilee Mariaa, piste. Ainoa mahdollisuus on yrittää ymmärtää.

Saako Mariaa rukoilla? 

On totta, että Raamattu ei käske rukoilemaan Mariaa, eikä meillä ole näyttöä siitä, että apostolit tai heidän välittömät seuraajansa olisivat rukoilleet Mariaa. Tämä ei kuitenkaan ratkaise asiaa suuntaan eikä toiseen. Raamattu ei myöskään missään sano, ettei uskonnossa saisi tehdä mitään sellaista, mitä Raamattu ei erikseen käske (samalla menisi kaikkien protestanttien liturgiset perinteet tai niiden korvikkeet kuten ylistyskonsertit), eikä Raamattu missään kiellä Marian rukoilemista.

Marian rukoileminen on kristillisessä kirkossa vanhempaa perua kuin Uuden testamentin kaanon, johon kaikki kristityt uskovat - eivät Raamatun, vaan kirkon yhteisen tradition ja varhaisten kirkolliskokousten päätösten nojalla (usein tiedostamattaan). UT:n kaanon lukkiutui hieman ennen vuotta 400, kun taas Sub tuum praesidium -rukous on löydetty egyptiläisestä liturgiasta n. vuodelta 250. Lex orandi, lex credendi.

Maria-rukousten taustalla on tietysti oletus siitä, että Maria on saanut asemansa Jumalalta - kaikki hänen rukousvastauksensa ovat siis riippuvaisia Jumalasta. Lisäksi taustalla on oletus siitä, että rukoileminen ei välttämättä ole palvomista. Rukous ja palvonta eivät ole synonyymejä. Tässä on ratkaiseva pointti.

Raamattu kylläkin kieltää muiden kuin Jumalan palvomisen. Matt. 4:10:ssä Jeesus muistuttaa Saatanaa siitä, että vain Jumalaa tulee palvoa: γέγραπται γάρ, Κύριον τὸν θεόν σου προσκυνήσεις καὶ αὐτῷ μόνῳ λατρεύσεις. Marjatta Jaanu-Schröder on kiinnittänyt huomiota siihen erikoiseen asiaan, että kreikan verbi proskyneo, joka lähes kaikille muille kielille käännetään sanalla “palvoa”, on kautta aikain käännetty suomenkielisissä Raamatuissa muilla sanoilla: kumartaa, kunnioittaa, rukoilla (Ks. Matt. 4:9-10, Joh. 4:22-24, Hepr. 1:6).

Toinen yllä lihavoitu kreikankielinen verbi on samaa juurta kuin yksin Jumalalle osoitettavaa palvontaa merkitsevä teologinen termi latria (joka on latinannettua kreikkaa). Katolinen kirkko tekee eron Luojalle osoitettavan palvonnan (latria) ja luodulle osoitettavan kunnioituksen (dulia) välillä (ks. Lumen Gentium 51, 66). Marian tapauksessa puhutaan joskus hyperduliasta, joka kuitenkin “eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle” (LG 66).

Palvovatko katolilaiset Mariaa?

Katolilaiset eivät siis palvo Mariaa, tai ainakaan katolinen kirkko ei virallisesti palvo Mariaa, vaan palvonta kuuluu yksin Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Tämä näkyy ennen kaikkea kirkon omassa jumalanpalveluselämässä eli messussa, ylimmässä palvonnan aktissa, joka osoitetaan Isälle Pojan kautta Hengessä. Maria sen sijaan mainitaan vain ohimennen kerran tai kaksi muiden pyhimysten kera.

Sekaannus johtuu nähtävästi paljolti siitä, ettei suomenkielisissä Raamatuissa Agricolasta alkaen - ja sitä kautta luterilaisessa kielenkäytössä - ole tehty selvää eroa palvomisen, rukoilemisen ja kumartamisen välillä. Jos pelkkä kumartaminen on palvomista, niin silloin japanilaiset ja kiinalaiset palvoisivat toisiaan tervehdyksissään. Jos pelkkä rukoileminen on palvomista, niin ei ihme, että katolilaisten luullaan palvovan Mariaa ja pyhiä.

Vaikka käsite-ero on selvä, yhtä selvää ei ole, mikä kaikki ihmisen psykologiassa olisi laskettava pelkäksi kunnioittamiseksi ja mikä taas palvomiseksi. Onko palvonnan ja kunnioituksen ero määrällinen vai laadullinen? Munkki Serafim Seppälä pohtii näitä kysymyksiä kirjassaan Elämän äiti. Hän viittaa Johannes Damaskolaiseen ensimmäisenä, joka muotoili selkeän käsitteellisen eron kunnioittamisen ja palvonnan välille.

Seppälän mukaan kirkkoisät eivät anna selkeää vastausta psykologiseen puoleen, tunnetila ei ole ratkaiseva kriteeri. Johannes Damaskolaisella ero vaikuttaa olevan kognitiivinen, se siis “määrittyy sen mukaan, mitä palvonnan kohteen ymmärretään olevan” (s. 331).

Kirkkoisiä ei askarruttanut se, kuinka pitkälle luodun lähestymisessä voidaan mennä: ihminen voi “kunnioittaa niin paljon kuin osaa ja palvoa niin paljon kuin kykenee, sillä molemmat ovat rakkautta, eikä rakkaudessa ole rajoja”. “Lyhyesti sanoen kunnioittaminen on luodun rakastamista, palvominen on luomattoman rakastamista.” (s. 331)

—

Tänään maanantaina 14.1. 2013 klo 14-16 Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 5 Suomen teologisen instituutin 25-vuotisjuhlaluento ja paneelikeskustelu tähän artikkeliin liittyvästä aiheesta “Voiko ihmistä rakastaa liikaa? C. S. Lewisin rakkauden teologiaa”. Luennoitsijana tohtorikoulutettava Jason Lepojärvi, paneelikeskustelussa lisäksi mukana Emil Anton ja Esko Murto, pj. Timo Eskola. Tilaisuuden päätteeksi kahvitarjoilu. Tervetuloa!

Kategoriat: Maria ja pyhät, Teologia

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Paavin Jeesus-kirja, osa 2

tammikuu 7, 2013

Tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa käsittelin paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jesus of Nazareth (Jeesus Nasaretilainen), Ratzingerin Jeesus-trilogian ensimmäistä osaa, joka on siis myös julkaistu suomeksi. Siitä ovat kirjoittaneet myös monet muut suomalaiset teologit kuten Jaakko Heinimäki, Kari Kuula ja Pasi Turunen.

Toinen osa (Jeesuksen viimeiset päivät) on ilmestymässä Perussanomalta pääsiäiseksi 2013. Tässä artikkelissa käsittelen toista osaa sen englanninkielisen käännöksen pohjalta (Jesus of Nazareth - Holy Week, Ignatius Press 2011). Kirja koostuu epilogi mukaan lukien kymmenestä luvusta alkaen Jeesuksen tulosta Jerusalemiin ja päättyen hänen taivaaseenastumiseensa.

Taas pari sanaa metodista

Ennen varsinaiseen asiaan menemistä Ratzinger kirjoittaa alkusanat, joissa hän selventää sitä, mitä hän oikeastaan on tekemässä. Hän ei ole kirjoittamassa “Jeesuksen elämäkertaa” eikä myöskään omanlaistaan “kristologiaa”. Sen sijaan hän haluaa vihdoin panna käytäntöön Vatikaani II:n esittämät raamatuntulkinnan metodologiset periaatteet (DV 12).

Parisataa vuotta historiallis-kriittistä eksegeesiä on jo tuottanut olennaisen hedelmänsä - nyt on aika tehdä eksegeesistä taas todella teologista, soveltaa siihen uskon hermeneutiikkaa. Positivistinen hermeneutiikka, joka on tähän asti hallinnut raamatuntutkimusta, ei ole ainoa rationaalinen lähestymistapa, vaan aikasidonnainen ja kritiikin tarpeessa (xiv-xv).

Myöhemmin kirjassa paavi selittää tarkemmin, miten Jumalan sana säilyy aitona ja miten sitä tulkitaan oikein sen oman hengen mukaisesti. Alkaen Johanneksen evankeliumin “lähettämisen” (apostelloo) teologiasta, Ratzinger mainitsee kolme elementtiä, jotka takaavat Jumalan sanan oikean julistuksen.

Nämä kolme tekijää ovat Raamattu, suksessio (apostolinen seuraanto) ja uskon sääntö. Ei siis yksin Raamattu, mutta ei myöskään “Raamattu, traditio ja opetusvirka” - paavi palaa hienosti Irenaeuksen ja alkukirkon malliin, joka nousee Raamatusta itsestään (s. 99). Samaan visioon vetoaa muuten suomalainen luterilainen teologi Sammeli Juntunen kirjassaan Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Kirjapaja 2010).

Ratzingerin kristinusko

Vasta tässä toisessa osassa Ratzinger pääsee käsittelemään Jeesuksen elämän ratkaisevia hetkiä. Pääsiäistapahtumat vievät Ratzingerin hänen teologisen ajattelunsa ytimeen: rakkauteen, joka on toisia varten, joka murtautuu ulos itsestä kohti toista, kohti Jumalaa. (s. 54-55, 134)

Ratzinger välttää moralisoivaa ja moralistista käsitystä kristinuskosta painottamalla, että Jeesus toi meille Jumalan, ikuisen elämän tässä ja nyt, uuden lain, joka on Pyhän Hengen armo, sovinnon Jumalan kanssa. Paavalia seuraten paavi sanoo, ettei moraalimme voi puhdistaa meitä, vaan puhtaus tulee lahjana Jumalalta Kristuksessa. (s. 60-65, 82-83, 232-237)

Samalla Kristus kuitenkin tekee meistä oman ruumiinsa jäseniä. Hän lahjoittaa itsensä meille erityisesti antamalla meille oman ruumiinsa, ristillä ja eukaristiassa. Ristillä Kristuksen kyljestä tuli verta ja vettä, mikä symboloi kirkon syntymistä sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta. Kristus itse perusti kirkkonsa viimeisellä ehtoollisella pyhittämällä apostolinsa totuudessa ja antamalla heille ruumiinsa, perustamalla uuden pääsiäisen, eukaristisen liturgian. (s. 101, 138, 226, 112-143)

Ratzingerin mukaan kristinuskon perustana on kuitenkin Kristuksen ylösnousemus. Ilman tätä tapahtumaa kristillisestä traditiosta voisi kyllä koota kasaan mielenkiintoisia ideoita, mutta kristillinen usko olisi kuollut. Ratzinger tutkii ylösnousemusilmestyksistä kertovia Uuden testamentin tekstejä ja päättelee, että kyseessä on historiallinen tapahtuma, joka kuitenkin ylittää tämänpuoleisen historian ja aloittaa ikään kuin uuden vaiheen ihmisen kehityksessä. (s. 247-273)

Edistyksellisiä tulkintoja

Ratzinger osoittautuu tässäkin kirjassa yllättävän vapaamieliseksi teologiksi. Hän esittää, että Israel on Jumalan käsissä siinä määrin, ettei kirkon kuulu tehdä lähetystyötä juutalaisille (s. 45)! Hän esittää myös, että Khalkedonin kirkolliskokouksen määritelmä ei ollut kyllin selvä siitä, mitä “persoona” ja “luonto” tarkoittavat, eivätkä nuo sanat enää tarkoita samaa kuin tuolloin, joten homma on mietittävä uusiksi yhdessä esikhalkedonialaisten kirkkojen kanssa (s. 159).

Ratzinger ei myöskään lue Raamattua fundamentalistisesti, vaan on valmis myöntämään, että evankelistan kerronta ei kohdassa tai toisessa vastaa “historiallista faktaa” (s. 186). Sivulla 73 Ratzinger esittää kauniin ja syvällisen tulkinnan Joh. 13:n jalkojenpesusta ja pohtii sen yhteydessä sakramentteja. Hän tunnustaa kuitenkin, että varhaiskirkon syntien tunnustaminen ei ole identtinen myöhemmän ripin sakramentin kanssa (s. 74).

Ajatukset, joista vielä ehkä sata vuotta sitten olisi tullut Vatikaanilta noottia (ja muutamia satoja vuosia sitten niistä olisi ehkä päätynyt roviolle), kertovat siitä “Vatikaani II:n hengestä”, jolla paavikin operoi: totuuden etsintä ja rehellinen historiallinen tutkimus menee tarvittaessa kirkon (ex-)virallisten opetusten edelle.

Perinteisen kristinuskon puolustusta

Ydinkysymyksissä Ratzinger kuitenkin puolustaa perinteistä, uskon säännön eli apostolisen uskontunnustuksen sisältämää kristinuskoa. Ylösnousemuskertomuksissa Ratzinger kiinnittää huomiota sisäisiin jännitteisiin ja erikoisuuksiin kuten siihen, ettei Jeesusta usein tunnistettu. Apologeettisesta näkökulmasta nämä ovat noloja yksityiskohtia - mutta juuri ne osoittavat, ettei juttua keksitty. (s. 267)

Kukaan ei odottanut kuolevaa ja ylösnousevaa Messiasta. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tapahtumat olivat ensin, ja sitten niiden valossa Vanhaa testamenttia luettiin uudelleen. Näin löytyivät ennustukset kärsivästä ja ylösnousevasta Messiaasta (erit. Psalmi 22 ja Jes. 53), joihin alkukirkko vetosi. (s. 245)

Vastaavasti viimeisen ehtoollisen tapahtumat ovat niin erikoisia, ettei kukaan olisi voinut moista keksiä. Ei ole uskottavaa, että opetuslapset olisivat keksineet tällaisen tarinan ja että kukaan varhaiskirkossa ei noussut vastustamaan tällaista keksintöä. Kertomukset eukaristan asettamisesta kuuluvat vanhimpaan mahdolliseen traditioon, eikä niitä hylätä historiallisista vaan maailmankatsomuksellisista syistä. (s. 119, 125)

Ratzinger kirjoittaa paljon ja kauniisti ehtoollisesta, muttei kertaakaan mainitse transsubstantiaatiota. Hän välttää vaikeasti ymmärrettäviä vanhoja teologisia kategorioita ja selittää kirkon uskon perustotuudet nykyihmisen kategorioista käsin.

Jumalasta vieraantunut ja itseensä sulkeutunut nykyihminen saa kuulla paavilta, että Kristuksen kuolemassa, ehtoollisessa ja ylösnousemuksessa Kristus antaa itsensä meidän puolestamme, hän antaa rakkautensa meille, hän on meitä varten. Hän tekee meistä ruumiinsa ja vetää meidät kuuliaisuuteensa, ainutlaatuiseen yhteyteensä Isän kanssa. Hän hallitsee ristiltä, joka on hänen valtaistuimensa ja jolta hän vetää kaikki ihmiset puoleensa (Joh. 12:32). (s. 134, 211)

Kategoriat: Jumala ja Jeesus, Raamattuteologia, Teologia

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: