Hyviä uutisia

Julkaisen tässä vanhurskauttamidebatin vastauspuheenvuoroni. Vastapuoleni Willen puheenvuorot ovat luettavissa hänen blogillaan .

Willen avauspuheenvuorossa tuli esille pointti siitä, että katolisesta vanhurskauttamisopista seuraavat kaikenlaiset kamaluudet kuten kiirastuli, hyvitysteot, messu-uhri, ruusukko jne. Totta, niin seuraavatkin – mutta tänään emme väittele vanhurskauttamisopin seuraamuksista. Voimme pitää toiset väittelyt messu-uhrista, kiirastulesta yms., uskon näiden oppien löytyvän yhteisen kirkon ajalta. Kysymys on kuitenkin siitä, mikä on apostolinen vanhurskauttamisoppi – jos se on katolinen käsitys siitä, että se on meidän sisäämme vuodatettu Jumalan armo, silloin nämä asiat tosiaan luonnollisesti seuraavat, joten tehtäväni tänään on todistaa tämä perusperiaate.

Laki ja evankeliumi

Wille vetosi myös erotteluun lain uskontojen ja evankeliumin uskontojen välillä. Pidän kovasti ”laki ja evankeliumi” -kielipelistä, sillä voi aina leikkiä kaikennäköisissä tilanteissa, mutta itse kristinuskolle tämä on mielestäni vieras erottelu ja yksin luterilainen erottelu – muu kristikunta on sitä vastaan. Raamattu ei tietenkään kategorisoi omia opetuksiaan niin, että ”tämä kuuluu sitten lain puolelle” ja ”tämä kuuluu sitten evankeliumin puolelle” vaan kuten esimerkiksi autuaaksijulistuksissa lupaus ja vaatimus ovat käytännössä samassa, ja on vaikea sanoa, onko se lakia vai evankeliumia. Bonhoeffer sanoisi, että evankeliumia, joku perinteisempi luterilainen taas, että lakia.

Jos sovellamme tätä uskontojen kategoriaan niin leikin nyt hetken amerikkalaista evankelikaalista Once Saved Always Saved – uskovaa, joka tulee ja sanoo että ”Ah, Wille, olet vielä täysin lain alla”, ”Jeesuksen veri on peittänyt kaikki syntini, ei minun tarvitse välittää siitä, vaikka elän synnissä”. Wille uskoo, että kristityn pelastus on vaakalaudalla, jos pitää kiinni jostain synnistä. ”Hyvänen aika, olet aivan lain alla, tässä sinulle kasa raamatunkohtia siitä, että usko pelastaa ja että Jeesuksen veri puhdistaa syntini”. Näin se väittely jatkuu edestakaisin siitä, että mihin Raamatussa on vedettävä viiva lain ja evankeliumin uskontojen välillä. Koko argumentti lain ja evankeliumin erottelusta on siis hyvin subjektiivinen ja mielivaltainen. Kysymys on siitä, mitä apostolit ovat meille antaneet eikä siitä, mikä sopii filosofiseen tai uskontotieteelliseen mieltymykseemme.

Simul iustus et peccator ja konkupisenssi

Mitä simul et iustus peccator – ajatukseen tulee, se ei ole katolilaisille kauhistus siinä mielessä, ettemmekö tunnustaisi, että koko elämämme taistelemme syntiä vastaan ja päivittäin elämämme loppuun saakka teemme virheitä ja syntejä. Ei siinä mitään. Mutta tämä on sitä, mitä luterilaiset kutsuvat ns. ”pyhityksen kategoriaksi”. Mutta on olemassa toinen merkitys simul et iustus peccator – opille, joka on se varsinainen merkitys ja joka kuuluu ”vanhurskauttamisen kategoriaan”, joka on se, että Jumalan edessä kaikki meissä on täyttä syntiä ja roskaa, mutta koska meidät peittää Kristuksen vanhurskaus, olemme myös täydellisen vanhurskaita Jumalan edessä. Tämä on se, mitä katolisuus vastustaa.

Mitä syntikäsitykseen ja konkupisenssiin tulee (ovatko pahat himomme itsessään syntejä vai ovatko ne hengellistä taistelua ja kasvua varten) – katolinen käsitys menee mielestäni yksiin Jaakobin opetuksen kanssa (1:14–15): ”Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee. Ja sitten himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin, ja kun synti on kasvanut täyteen mittaan, se synnyttää kuoleman.” Ensin on himo, ja sitten jos se ”tulee raskaaksi”, jos siihen tarttuu, jos sen hyväksyy, jos sille antaa myöntymyksen, sitten se tulee synniksi ja sitten synti synnyttää kuoleman.

Ef. 2 ja Gal. 6

Wille siteerasi raamattuperustelunaan Ef. 2. lukua. Totta kai Paavali on oikeassa sanoessaan, että meidät on pelastettu armosta uskon kautta. Trenton kirkolliskokous sanoo selvästi, ettei vanhurskauttamisen armoa voi ansaita millään, ei uskolla eikä teoilla, koska muuten armo ei olisi armo. Mikään vanhurskauttamistamme edeltävä ei ansaitse vanhurskauttamisen armoa. Mutta jos haluamme katsoa, mitä Paavali oikeasti tarkoittaa pelastumisella tuossa Efesolaiskirjeen 2. luvussa, meidän tarvitsee mennä takaisin vain kolme jaetta jakeeseen 5, jossa hän taas sanoo: ”Armosta teidät on pelastettu.” Mutta millä tavalla? Sillä tavalla, että olimme ensin kuolleita, mutta sitten olemme Kristuksen kanssa yhdessä nousseet kuolleista uuteen hengelliseen elämään. Meille annetaan oikeasti elämää, kyseessä ei ole vain jossain taivaan torilla tapahtuva julistus vaan meidän sisäinen ylösnousemuksemme.

Jos puhutaan siitä, ovatko hyvät teot vain pelastuksen hedelmää, niin ne ovat toki sitäkin, mutta ovatko ne myös ansiollisia ja vaikuttavatko ne myös jotenkin taivaaseen pääsemiseemme? Siteeraisin teille Gal. 6:7-9: ”Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.” Tähän kategoriaan menisi katolinen oppi siitä, että ihmisen hyvät teot niin sanotusti ansaitsevat eli toisin sanoen Jumala palkitsee ne ikuisella elämällä.

Takaisin peruskysymykseen

Jos tullaan Willen siteeraamaan Diognetoksen kohtaan, palaisin ajatukseeni siitä, että luterilaisuudessa on tietyt hienot systemaattiset erottelut, jotka tekevät eron katolisen opin kanssa, eli 1) pyhittyminen ja vanhurskauttaminen pitää erottaa ja 2) vanhurskauttaminen pitää määritellä forenssiseksi imputaatioksi, joka tapahtuu yksin uskosta. Kirje Diognetokselle ei sano mitään näistä asioista, se ei sano, että tämä vaihtokauppa tapahtuu yksin uskosta, se ei sano, että se vaihtokauppa tarkoittaa sitä, että Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan meidän hyväksemme jne. Me uskomme kyllä, että Jeesuksen vanhurskaus antaa syntimme anteeksi ja uskomme kyllä, että Jeesus kantoi syntimme, mutta mitä nämä asiat tarkoittavat?

Uskomme, että Jeesus kuoli meidän puolestamme, mutta mitä se tarkoittaa? Pieni illustraatio tai esimerkki siitä, miten näemme sen, miten Jeesus kuoli puolestamme, ja miten tästä seuraavat vastuumme ja tekomme, olisi seuraava. Isä perheessä sanoo lapsilleen, että jos teette rikoksen X, siitä seuraa teille rangaistuksena viikon kotiaresti. No, lapset menevät ja tekevät X. Isä on vihainen ja haluaa pistää heidät arestiin. Mutta sitten äiti tulee, hän tulee lapsille välittäjäksi, hän puhuu heidän puolestaan, vetoaa isän rakkauteen ja antaa itsensä isälle lasten puolesta. Äiti hellyttää isän ja voittaa isän armon lapsille, ja isä lupaa päästää lapset pälkähästä, kunhan katuvat rikkomustaan ja lupaavat olla enää tekemättä sitä.

Luterilainen ajatus on taas se, että lapset ovat tehneet X, isä on vihainen ja hänen oikeudenmukaisuutensa vaatii, että rangaistus toteutetaan. Äiti tulee väliin, ja isä pistääkin äidin kotiarestiin lasten sijasta viikoksi, täytyy tapahtua sijaisrangaistus. ”Nyt te lapset sitten pääsette vapaiksi.” Tämä toimikoon vastauksena myös Willen tuhlaajapoika-argumentille: isät kyllä kurittavat lapsiaan, isät voivat kyllä vaatia heiltä hyvitystä, tämä kuuluu siihen, miten isät kasvattavat lapsiaan (ks. Hepr. 12).

Wille sanoi, että ymmärsin väärin luterilaisen ajatuksen uskosta. En usko, että ymmärsin sen väärin, tiedän kyllä, ettei Wille usko kuolleen uskon pelastavan, tiedän kyllä, että Wille sanoo, että täytyy olla pyhitys ja rakkaus ja hyvät teot jne. Pointtini oli se, että Raamattu ei erottele näitä sillä lailla, että aina kun puhutaan rakkaudesta, sanottaisiin, että ”Muistakaa että tämä kuuluu vain pyhitykseen, muistakaa, ettei tämä oikeasti liitä teitä Jumalaan vaan sen tekee vain usko, ja tämä on sen seurausta jne”. Nämä asiat eivät mene Raamatussa niin kuin luterilaisuus vaatii meitä ajattelemaan. Pointti oli se, että kun Paavali, Johannes ja Jaakob puhuvat näistä asioista, heille teot ja rakkaus olivat luonnollisesti osa sitä, että pelastumme ja menemme taivaaseen.

Vanhurskauttamisen olemuksesta ja Jumalan lapseudesta

Wille sanoi, että olisi väärin poistaa kokonaan tuomioaspekti vanhurskauttamisesta. Totta, enkä kielläkään sitä, etteikö Jumala julistaisi meitä syyttömäksi ja armahdetuksi silloin, kun meidät vanhurskautetaan enkä kiellä sitä, etteikö Jumala olisi tuomari viimeisenä päivänä, totta kai hän on. Mutta se ei jää siihen. Vanhurskauttaminen ei tarkoita Paavalille eikä muille apostoleille pelkästään tällaista Jumalan mielessä tapahtuvaa julistusta. Itse asiassa Wille siteerasi todella hauskaa kohtaa Vanhasta testamentista, jonka mukaan on Herralle kauhistus, jos joku julistaa syyttömäksi syyllisen. Mutta luterilainen vanhurskauttamisoppi on juuri tätä, Jumala julistaa syyttömäksi syyllisen, vanhurskauttaa syntisen. Sehän on Herralle kauhistus! Mutta luterilainen sanoo, että Jeesus tekee sellaisen vippaskonstin, että hän päästää Isän pälkähästä, mahdollistaa sen, että Isä tekee juuri sen, jonka hän on aiemmin Vanhassa testamentissa julistanut kauhistukseksi itselleen. Tässä vaiheessa katolilainen tulee ja sanoo ”ei”, Jumala oikeasti tekee sielun vanhurskaaksi, kuten hän sanoi: ”Tulkoon valo”, ja valo tuli, niin myös kun Jumala sanoo ”olet vanhurskas”, ihminen oikeasti tulee vanhurskaaksi, kauniiksi ja Jumalalle mieluisaksi sieluksi, pyhäksi ja puhtaaksi.

Jos katsomme aiemmin mainitsemiani kohtia kuten Tit. 3:5-7, Jumala pelasti meidät, mutta millä tavalla? Uudistamalla meidät, vuodattamalla Hengen meihin runsaasti, ja tällä tavalla armosta vanhurskautettuina meidät on tehty ikuisen elämän perillisiksi. Millä tavalla? Niinkö, että meidät vain synneissämme julistettiin vanhurskaaksi? Ei vaan niin, että Henki vuodatettiin meihin ja meidät uudistettiin ja tehtiin perillisiksi, kyseessä on perheadoptio eikä pelkkä lakijulistus, meistä tulee Jumalan lapsia.

Nyt voimme palata siihen kohtaan Matteuksen evankeliumissa, josta Wille sanoi, että apostolit sanoivat että ”kauhistus, Jumala vaatii ihan liikaa, emme me voi koskaan tehdä tällaista”. Jumala on Isä, hän ei tuomitse meitä lakikirjan kanssa niin että ”ahaa, pikkuvirhe, helvettiin siitä”, hän ei vaadi lakikirjan mukaista sataprosenttista täydellistä standardia omilta lapsiltaan, emme ole enää lain alla vaan armon alla. Kohta, johon Wille viittasi, ”Kuka sitten voi pelastua?” ei viitannut apostolien omaan kokemukseen vaan puhe oli rikkaasta ja sanottiin, etteivät rikkaat voi pelastua. Tässä vaiheessa kysyttiin, ”Kuka voi pelastua”, ja Jeesus vastasi, että Jumalalle kaikki on mahdollista. Uskomme, että jokainen, joka pelastuu, pelastuu Jumalan armosta. Mutta ei tässä viitattu Pietariin itseensä ja apostoleihin, vaan Pietari kysyi ”Entäs me, mehän olemme jättäneet kaiken ja seuranneet sinua” – eikä Jeesus vastannut ”Ei ei, sehän on mahdotonta, ette te sitä tehneet”, vaan hän sanoi, ”Teille on ikuinen palkka taivaassa ja satakertainen tässä elämässä.”

Postaan tässä viimemaanantaisen Luther-päivän debatin 15 min avauspuheenvuoroni vanhurskauttamisopista.

Ensinnäkin haluaisin kiittää opiskelijaneuvostoa debatin ideasta ja STI:tä tästä mahdollisuudesta sekä kaikesta sen ja sen opiskelijoiden viime vuosina minulle tarjoamasta tuesta ja ystävyydestä. Olen iloinen voidessani sanoa, että teidän ansiostanne olen oppinut ymmärtämään luterilaista uskoa aivan uudella tavalla ja jopa tietyllä tavalla näkemään sen kauneuden. Totuuden tästä opista määrää kuitenkin se, mitä Jumala on asiasta ilmoittanut, mitä meille kummallekin relevantilla apostolisella todistusaineistolla on aiheestamme sanottavanaan.

Kiistakysymyksen määrittely

Luterilais-katolisessa debatissa vanhurskauttamisesta on kyse varsinaisesti kolmesta asiasta, jotka liittyvät toisiinsa tiiviisti ja jotka muodostavat tunnustuksellisen luterilaisuuden ja katolisuuden keskeisimmän eron vanhurskauttamiskysymyksessä. Nämä asiat tulevat esiin myös Alister McGrathin suurteoksessa Iustitia Dei vanhurskauttamisopin historiasta. Hän esittelee protestanttiset erityispiirteet aivan oikein teol. uutuuksina, jotka olivat koko aiemmalle traditiolle tuntemattomia.

Aion siis argumentoida, että luterilaisuus on pahasti väärässä kolmessa tärkeässä kohdassa: 1) Forenssinen imputaatio eli vanhurskauttamisen määritteleminen Jumalan mielessä tai taivaan torilla tapahtuvaksi oikeusjulistukseksi, jossa Kristuksen vanhurskaus luetaan syntiselle ja syntisen synnit Kristukselle. 2) Pyhittymisen tai ”toisen vanhurskauttamisen” systemaattinen erottaminen vanhurskauttamisesta niin, että pyhittyminen seuraa vanhurskauttamista sen hedelmänä. 3) Näihin kahteen liittyen uskon ensisijaisuus ja eksklusiivisuus vanhurskauttamisessa ja rakkauden siirtäminen pahimmillaan pelkän lain ja parhaimmillaan pelkän pyhityksen puolelle. Näitä vastaan siteeraan Trenton ekumeenisen kirkolliskokouksen opetusta, joka myös määrittelee tässä debatissa edustamani kannan. Suosittelen dekreettiä kaikille luettavaksi.

”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan (Tit. 3:7).” (DV 7)
”Näin siis vanhurskauttamisessa ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään. Sillä usko, jollei siihen ole liittyneinä toivo ja rakkaus, ei yhdistä ihmistä täydellisesti Kristukseen eikä tee hänestä Kristuksen ruumiin elävää jäsentä. Tästä syystä sanotaankin totuuden mukaisesti, että usko ilman tekoja on kuollut ja tehoton (Jaak. 2:17,20) ja ettei Jeesuksessa Kristuksessa auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus vaan rakkauden kautta vaikuttava usko (Gal. 5:6).” (DV 7)

Käyttämäni metodi

Aika on lyhyt, enkä millään ehdi käydä läpi kuin aivan pienen osan apostolisesta todistusaineistosta. Aion kuitenkin tehdä voitavani merkittävällä metodilla, nimittäin käymällä läpi apostolisia kirjoittajia yksitellen pyrkien olemaan uskollinen heidän alkuperäiselle teologialleen sen sijaan, että lukisin koko Uutta testamenttia tietyn linssin läpi. Tällä pyrin osoittamaan, etteivät apostoliset kirjoittajat tienneet mitään luterilaisesta opista ja että toiseen johtopäätökseen tullaan vain lukemalla kaikkea Roomalaiskirjeen 3-4. lukujen luterilaisen tulkinnan linssin läpi, kuten hyvin usein tehdään.
Tämä lukutapa on mielestäni raamatunvastainen, koska se väärinkäyttää Paavalia muiden kustannuksella. Metodi on erityisen vaarallinen, kun otetaan huomioon Pietarin sanat, joiden mukaan Paavalin kirjeissä on vaikeasti ymmärrettäviä asioita ja että ei-opetetut ihmiset ovat taipuvaisia vääristelemään niitä (2. Piet. 3:16). Mutta kenen opettamia meidän pitäisi olla, jotta tulkitsisimme Paavalia oikein? Väittäisin, että unum habemus magistrum, meillä on yksi opettaja, Jeesus, ja tämän opetuksen kunniaksi aloitankin Matteuksen evankeliumista.

Apostolinen todistusaineisto - evankelistat

Matteus on perinteinen katolissuosikki. Autuaaksijulistukset eivät tunne forenssista imputaatiota vaan taivaaseen pääsevät puhdassydämiset, rauhantekijät, hengessään köyhät ja armahtavaiset. Vuorisaarna opettaa, että vanhurskautemme on oltava parhaita juutalaisia paljon parempi, eikä Jeesus tarkoittanut meille luettua omaa täydellistä vanhurskauttaan vaan hänen omien sanojensa mukaan sitä, ettemme himoitse emmekä vihastu, kun juutalaisille riitti pidättäytyä aviorikoksesta ja tappamisesta. Opetus vastaa Paavalin myöhempää erottelua lain kirjaimen ja hengen välillä. 6. luku kutsuu vanhurskaudeksemme almujamme ja köyhien auttamista, 7. luku opettaa, että taivaaseen pääsevät ne, jotka tekevät taivaallisen Isän tahdon, eivät ne, jotka sanovat, ‘Herra Herra’.

Parannusihmeissä luvuissa 8-9 Jeesus julistaa, että usko on parantanut tai pelastanut sairaat, mikä sopii katoliseen käsitykseen synnin sairaudesta ja sen lääkitsemisestä pelastavalla armolla. Luvussa 12 Jeesus opettaa lopullisen vanhurskauttamisen tapahtuvan tuomiopäivänä, ei kuitenkaan forenssisen imputaation perusteella: ”Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut vanhurskautetaan, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan” Tämäkin sopii Paavalin myöhempään opetukseen, jonka mukaan kaikkien, uskovienkin, on tehtävä Jumalalle tili teoistaan eikä häneltä voi salata mitään. (Hepr. 4:13, Room. 2:6,16, 14:10,12)

Teema toistuu Matteuksen 23. luvussa, jossa Jeesus tuomitsee fariseusten väärän vanhurskauden: “Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.” Voimmeko kuvitella, että tämän jälkeen Jeesus olisi selittänyt oikean vanhurskauden olevan sitä, että Kristuksen puhdas vieras vanhurskaus peittää syntisen luontomme? Ei, oikea vanhurskaus näkyy luvussa 25 viimeisellä tuomiolla, jolloin vanhurskaiksi ja pelastuviksi määritellään ne, jotka ovat tehneet kaikenlaisia hyviä tekoja, Jeesus ei ole lumena heidän sontansa päällä vaan tuomarina heidän edessänsä.

Luvussa 19 Jeesus antaa kuuluisan vastauksen rikkaan miehen suoraan kysymykseen taivaaseen pääsemisestä: pidä käskyt, viitaten 10 käskyyn, ja seuraa minua. Tässä on syytä mainita ainainen katolinen kokemus siitä, että Matteuksen evankeliumia siteerattaessa protestantit alkavat esittää kaikenlaisia tekosyitä. Kuuluisa kirkkohistorialle aiemmin tuntematon tulkintamalli on vedota lain ja evankeliumin erotteluun, joka on Raamatulle vieras, ja sanoa, että Jeesus halusi vain osoittaa, ettei kukaan kykene täyttämään hänen sanojaan. Mutta itse teksti sanoo päinvastaista: Pietari ja apostolit kertovat jättäneensä kaiken ja Jeesus lupaa heille siitä ikuisen elämän ja moninkertaisen palkan.

Vastaava kohta Luukkaassa vahvistaa katolisen tulkinnan: luvussa 10 lainopettaja siteeraa rakkauden kaksoiskäskyä ja Jeesus todistaa, että näin päästään taivaaseen. Havainnollistamiseksi hän kertoo tarinan laupiaasta samarialaisesta ja käskee tekemään samoin. Mitään viittausta ei ole siihen, että tämä olisi mahdotonta. Myöhemmin Paavali opetti samoin toteamalla, että laki on täytetty, kun pidetään tämä käsky (Room. 13, Gal. 5).

Johanneksen evankeliumissa Jeesus opettaa hyvää tehneiden nousevan elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneiden kuoleman ylösnousemukseen – vieras vanhurskaus on Johannekselle vieras (5:29). Luvussa 15 Jeesus kuvaa kauniisti katolista näkemystä yhteydestämme Kristukseen vertauksella viinipuusta – liittyessämme Kristukseen meissä alkaa virrata uusi sisäinen elämä, joka mahdollistaa ansiokkaiden tekojen hedelmät.

Apostolinen todistusaineisto - kirjeet

Jaakob on perinteinen katolinen suosikki: usko ilman tekoja ei vanhurskauta vaan on kuollut, ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta, usko vaikutti yhdessä (syneergei) Abrahamin tekojen kanssa vanhurskaudeksi. (Jaak. 2:20-24) Samoin ensimmäinen paavimme Pietari kehotti uskovia lisäämään uskoonsa kaikenlaisia hyveitä, ennen kaikkea rakkautta, jotta emme olisi hedelmättömiä Jeesuksen tullessa. Se taas, jolta nämä puuttuvat, on unohtanut puhdistuneensa entisistä synneistään. Huom. ”puhdistuneensa” ja huom. ”entisistä”. (2.Piet.1:5-9)

Lopuksi Johanneskaan ei kuvannut syntiemme anteeksiantamista forenssiseksi eikä uskosta tapahtuvaksi, vaan jos tunnustamme syntimme, Jumala puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä (1. Joh. 1:9). Emme ole saaneet tulevia syntejä anteeksi, vaan meillä on synnin varalta taivaassa vanhurskas puoltaja, joka jatkaa papillista esirukoustyötään puolestamme. (1. Joh. 2:1) Kuka tuntee Jeesuksen? Se, joka pitää hänen käskynsä ja jossa on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen (1. Joh 2). Kuka on vanhurskas niin kuin Jeesus? ”Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niinkuin hän on vanhurskas.” (Joh. 3:7) Ei jälkeäkään yksin uskosta tapahtuvasta forenssisesta imputaatiosta.

Olemme vihdoin saapuneet Paavaliin ja on kysyttävä, voiko todella olla, että Paavalin opetus poikkeaisi niin radikaalisti kaikista muista UT:n kirjoittajista? Jos tulkintamme Paavalista pakottaa meidät väkisin harmonisoimaan koko muun UT:n todistuksen, ongelma on ehkä tulkinnassamme. Mutta kuten olen jo välillä havainnollistanut, Paavali opettaa yhtä katolisesti kuin muutkin apostolit. Kenet Jumala tuntee? Senkö, joka uskoo? Ei, vaan sen, joka rakastaa Jumalaa (1. Kor. 8:3). Kenelle Jumala on valmistanut taivaan? Uskovilleko vain? Ei, vaan häntä rakastaville (1. Kor. 2:9). Mitä usko hyödyttää ilman rakkautta? Vanhurskaudenko? Ei vaan ei mitään (1. Kor. 13:2). Onko vanhurskauttaminen forenssinen imputaatio? Ei, vaan pyhittämistä ja Pyhässä Hengessä uudistamista ja synnistä vapauttamista (1. Kor. 6:11, Tit. 3:5-7, Room. 6:7).

Entäs Roomalaiskirje 4 ja imputaatio, hyväksilukeminen, logizomai? Paavalin kielenkäytössä logizomai viittaa johdonmukaisesti jonkun katsomiseen sellaiseksi kuin asia oikeasti on – jos Jumala siis lukee jonkun vanhurskaaksi, hän tekee sen siksi, että ihminen myös on vanhurskas, jos hän vanhurskauttaa jumalattoman, hän myös tekee hänet vanhurskaaksi. Paavali ei kertaakaan mainitse mitään Kristuksen vanhurskauden lukemisesta kenellekään. Paavalin suuret argumentit perustuvat VT:n kohtiin 1. Moos. 15 ja Ps. 32:ssa. 1. Moos. 15:ssa Abraham oli jo vanhurskas ja Ps. 32:ssa Daavid julisti vanhurskaaksi miehen, jonka sydämessä ei ole vilppiä. Aiommeko syyttää Paavalia Vanhan testamentin vääntämisestä pois kontekstista aivan toiseen tarkoitukseen? Minä en ainakaan aio, vaan siteeraan varhaisimpien mahdollisten kristittyjen todistusta asiasta – miten Klemens Roomalainen ja Justinus Marttyyri näkivät asian ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla:

”Rakkaus liittää meidät Jumalaan, rakkaus peittää syntien paljouden… Kaikki sukupolvet Aadamista alkaen tähän päivään asti ovat siirtyneet pois elävien joukosta, mutta niillä, jotka ovat rakkaudessa tulleet täydellisiksi, on Jumalan armosta hurskasten olinpaikka… Autuaita olemme me, rakkaat veljet, jos rakkauden yksimielisyydessä toteutamme Herran käskyt, jotta meille rakkauden kautta annettaisiin synnit anteeksi. Onhan kirjoitettu: Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit on peitetty! Autuas se mies, jolle Herra ei lue hänen syntiänsä ja jonka suussa ei vilppiä ole.” (Klemensin kirje korinttilaisille 50)

”Autuas se, jolle Herra ei lue syntiä. Tämä tarkoittaa sitä, joka saa Jumalalta anteeksiantamuksen tehtyään parannuksen synneistään, ei kuitenkaan sillä tavalla kuin te ja jotkut muut teidän kaltaisenne petätte itseänne tässä asiassa ja väitätte että vaikka he olisivatkin syntisiä, he tuntevat Jumalan, eikä Herra ole lukeva heille syntiä.” (Dialogi Tryfon kanssa 141)

Näin ollen Klemens ja Justinus, Matteus, Jaakob, Johannes ja Paavali olisivat varmastikin allekirjoittaneet Trenton DV:n 11. kaanonin:

Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai niin, että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu.