Hyviä uutisia

Pääsemme ensimmäisten kristittyjen uskoa käsittelevässä sarjassamme uudelle vuosisadalle ja uuteen kieleen, nimittäin 200-luvulle, jonka alussa (vaikkakin myös 100-luvun lopussa) vaikutti ensimmäinen latinalainen kirkkoisä (tai paremmin kirkollinen kirjoittaja), Tertullianus. Tertullianusta ei kutsuta pyhäksi, sillä hän ei pysynyt loppuun asti kirkon yhteydessä vaan ajaantui montanolaisuuteen, mikä näkyy selvästi hänen myöhemmissä kirjoituksissaan. Suurin osa seuraavista sitaateista on hänen katoliselta ajaltaan.

Jumala ja Jeesus

Tertullianuksen kuuluisin teos on kristinuskon puolustus tai apologia, jossa hän esittää kuuluisan ajatuksensa anima naturaliter christiana - myös pakanallinen ihmissielu voi luonnostaan tietää yhden Jumalan olemassaolon: “‘Hyvä Jumala!’ ja ‘jos Luoja suo’ ovat kaikkien käyttämiä ilmauksia. Lausahdukset ‘Jumala tietää’ ja ‘Herran haltuun’ ja ‘Jumala palkitsee minut’ todistavat myös siitä, että Jumala on Tuomari. Oi sielun todistusta, oi luonnostaan kristillinen sielu!” (Apologeticum 17:5-6)

Tertullianus oli myös tärkeässä roolissa kolminaisuusopin ymmärryksen kehittymisessä: ”Me uskomme, että se, jonka Jumala lausui ja joka syntyi tuossa lausumisessa, olemuksen ykseyden takia kutsutaan Jumalaksi ja Jumalan Pojaksi…” (21:11) Tertullianukselta saamme myös ensimmäisen suoran viittauksen Pyhän Hengen jumaluuteen: ”Että on kaksi Jumalaa ja kaksi Herraa, on toteamus, jonka emme koskaan salli päästä suustamme – ei sillä, etteivätkö Isä ja Poika olisi Jumala, tai Pyhä Henki Jumala, ja jokainen heistä Jumala…” (Praxeasta vastaan 13:6)

Sekä Nikean (325) oppi Jeesuksen jumaluudesta että Khalkedonin (451) oppi Jeesuksen kahdesta luonnosta saavat tukea Tertullianukselta: ”Samoin se, joka tulee Jumalasta on Jumala ja Jumalan Poika, ja molemmat ovat yhtä. Samoin kuin hän on Henki Hengestä, ja Jumala Jumalasta, hänestä tulee toinen numerojärjestyksessä mutta ei varsinaisessa olemuksessa, sillä hän tulee lähteestä muttei erottaudu siitä. Siispä tuo Jumalan Säde, kuten menneisyydessä ennustettiin, laskeutui erääseen Neitsyeen ja muodostui lihaksi hänen kohdussaan, ja syntyi yhdistettynä Jumalana ja ihmisenä.” (21:13-14)

Kirkko ja paavius

Tertullianus antaa Ireneuksen tavoin arvokasta todistusaineistoa kirkon olemuksesta, apostolisesta suksessiosta ja Rooman primaatista: ”Apostolit… perustivat kirkkoja kaupunkeihin yksi toisensa jälkeen, mistä toiset kirkot lainaavat uskon kipinän ja opin siemenet… Juuri tällä tavalla he voivat pitää itseään apostolisina, sillä he ovat apostolisten kirkkojen jälkeläisiä. Mikä tahansa asiainryhmä on luokiteltava alkuperänsä mukaan. Siksi, vaikka kirkkoja on niin monia ja suuria, on vain yksi alkuperäinen apostolinen kirkko, josta ne kaikki tulevat. Siksi kaikki ovat alkukirkkoa, kaikki ovat apostolisia, koska kaikki ovat yhtä.” (Vastaväite harhaoppisia vastaan 20:4-8)

“Tästä saamme siis vastaväitteemme: jos Herra Jeesus Kristus lähetti apostolit saarnaamaan, muita kuin Kristuksen asettamia ei tulisi hyväksyä… Mutta mitä he saarnasivat, mitä Kristus ilmoitti heille… voidaan todistaa vain niiden kirkkojen kautta, jotka apostolit perustivat, joissa he itse saarnasivat elävällä äänellään… Jos näin on, tästä seuraa, että kaikkea apostolisten kirkkojen… kanssa samaa mieltä olevaa oppia on pidettävä totena ja sinä, minkä kirkko epäilemättä sai apostoleilta, mitä apostolit saivat Kristukselta, ja mitä Kristus sai Jumalalta… Olemme yhteydessä apostolisten kirkkojen kanssa, koska opillista eroa ei ole - tämä on totuuden todistus.” (21:1-7)

”Sovitaan siis, että kaikki ovat erehtyneet… että Pyhä Henki ei välittänyt johtaa mitään yksittäistä kirkkoa totuuteen, vaikka Kristus lähetti hänet juuri sitä tarkoitusta varten… että hän salli kirkkojen joksikin aikaa ymmärtää eri tavoin ja uskoa eri tavoin kuin miten hän oli saarnannut apostolien kautta: mieti nyt, onko todennäköistä, että niin monet ja niin mahtavat kirkot olisivat harhautuneet uskon ykseyteen? (28:1)

“Tule nyt… käy läpi apostoliset kirkot, joissa apostolien istuimet ovat edelleen paikallaan, jossa heidän omia aitoja kirjoituksiaan luetaan… Jos voit käydä Aasiassa, sinulla on Efeso… Mutta jos olet lähellä Italiaa, sinulla on Rooma, mistä meidänkin auktoriteettimme on peräisin. Kuinka autuas on tuo kirkko, jolle apostolit vuodattivat verensä mukana koko oppinsa, missä Pietari kesti samankaltaisen kärsimyksen kuin Herra…” (36:2-3)

Raamattu ja traditio

Tertullianuksen haaste pätee edelleen yksin Raamattua uskonohjeenaan pitäville ei-apostolisille kristityille: ”Osoittakoot kirkkojensa alkuperät, esittäkööt piispojensa järjestyksen suksessiossa alusta asti niin, että heidän ensimmäisen piispansa edeltäjänä ja alkuunpanijana on yksi apostoleista tai apostolisista miehistä, jotka pysyivät kestävinä apostolien kanssa. Sillä näin apostoliset kirkot antavat eteenpäin listansa: smyrnalaisten kirkko kertoo, että Johannes asetti sinne Polykarpoksen, roomalaisten kirkossa Pietari vihki Klemensin. Samalla tavalla muut kirkot esittävät ne, jotka heillä versovat apostolisesta siemenestä apostolien piispanvirkaan asettamina. Keksikööt harhaoppiset jotain vastaavaa…

…itse heidän oppinsa, kun sitä verrataan apostolien oppiin, osoittaa omalla erilaisuudellaan ja vastakkaisuudellaan, ettei sen tekijä ole apostoli eikä apostolinen mies. Apostolit eivät olisi olleet keskenään eri mieltä opetuksessaan eikä apostolinen mies olisi opettanut apostolien vastaisesti… Todistakoot siis kaikki harhaopit, kuinka he pitävät itseään apostolisina… todellisuudessa ne eivät ole apostolisia, eivätkä ne voi todistaa olevansa sitä, mitä ne eivät ole. Eivätkä… apostoliset kirkot ota heitä yhteyteensä… sillä heidän erilaisen uskonsa perusteella he eivät ole millään tavoin apostolisia.” (32:1-8)

”Kantamme järjellisyys on selvä, sillä se määrittelee, että harhaoppisten ei tulisi saada vedota haasteissansa Raamattuun, sillä me todistamme ilman Raamattua, ettei heillä ole mitään tekemistä Raamatun kanssa. Jos he ovat harhaoppisia, he eivät voi olla kristittyjä, koska he eivät ole saaneet Kristukselta sitä, mitä he edustavat oman valintansa mukaan… Koska he eivät ole kristittyjä, heillä ei ole mitään oikeutta kristilliseen kirjallisuuteen, ja heille voisikin oikeudenmukaisesti sanoa: ’Kuka sinä olet? Milloin ja mistä sinä olet tullut? Koska et ole minun, mitä teet sillä, mikä on minun? Tosiaan, Marcion, millä oikeudella leikkaat metsääni? Kenen luvalla, Valentinus, käännät virtani toisaalle? Millä auktoriteetilla, Apelles, siirrät rajojani?… Tämä on minun omaisuuttani, jonka olen kauan omistanut, jonka omistin ennen kuin tulit… Olen apostolien perillinen.’” (37:1-5) Mitä Tertullianus olisi mahtanut sanoa sola scripturasta?

Sakramentit

Usein voi kuulla väitettävän, että kirkko keksi “sakramentaalisen systeemin” joskus keskiajalla. Tertullianuksen kristillisyys kuulostaa kuitenkin melkoisen sakramentaaliselta:

“Liha pestään, jotta sielu voisi puhdistua. Liha voidellaan, jotta sielu omistettaisiin pyhyydelle… Lihan varjostaa kätten päällepaneminen, jotta Pyhä Henki valaisisi sielunkin… Liha saa ravinnokseen Kristuksen ruumiin ja veren, jotta sielukin kasvaisi Jumalasta…” (Kuolleiden ylösnousemus 8:2)

Tertullianus kirjoitti kokonaisen tutkielman kasteen sakramentista, jossa hän vahvisti mm. opit uudestisyntymisestä kasteessa sekä vahvistuksen sakramentista: “Tutkielma veden sakramentistamme, jolla aiemman sokeutemme synnit pestään pois ja meidät vapautetaan ikuiseen elämään…” (Kaste 1:1)

”Peseytymisen paikasta tulemisen jälkeen meidät voidellaan kokonaan siunatulla voiteella… voide valuu ruumiille ja hyödyttää meitä hengellisesti, samoin kuin kaste on ruumiillinen teko, jossa meidät upotetaan veteen, mutta sen vaikutus on hengellinen, sillä meidät vapautetaan synneistä. Tämän jälkeen tapahtuu kätten päällepaneminen siunaukseksi, ja Pyhän Hengen kutsuminen” (7:1–2, 8:1)

“Koska on tosiaan säädetty, ettei kukaan voi päästä pelastukseen ilman kastetta, varsinkin kun huomioidaan Herran julistus: ‘Ellei ihminen synny vedestä, hänessä ei ole elämää’…” (12:1) Jo Tertullianus opetti, että kuka tahansa voi periaatteessa kastaa pätevästi: “Näin siis kastekin, joka on samoin Jumalan lahja, on kaikkien toimitettavissa.” (17:2)

Myös katumuksen sakramentille Tertullianus omisti kokonaisen teoksen: “Jos tunnet taipumusta vetäytyä pois ripistä, mieti sydämessäsi helvettiä, jonka rippi sinulta sammuttaa, ja kuvittele ensin rangaistuksen suuruutta, niin ettet epäröi lääkkeen käyttämistä… Kun siis tiedät, että Herran kasteen alussa antaman avun jälkeen ripissä on vielä toinen keino välttyä helvetiltä, miksi hylkäät pelastuksesi? Miksi epäröit lähestyä sitä, minkä tiedät parantavan sinut?” (Katumus 12:1,5)

Eukaristia oli Tertullianukselle todella alttarilla uhrattu Jeesuksen ruumis, minkä vuoksi ehtoollisaineiden kanssa tuli olla erityisen huolellinen: “Samoin, mitä paastopäiviin tulee, monet ajattelevat, ettei heidän pitäisi olla läsnä uhrirukouksissa, koska heidän paasto keskeytyisi, jos he ottaisivat vastaan Herran ruumiin. Haittaako siis eukaristia Jumalalle osoitettua hartautta, vai sitooko se sen tiukemmin Jumalaan? Eikö paastosi ole juhlallisempi, jos olet lisäksi seisonut Jumalan alttarilla?” (Rukous 19:1-3) “Huolehdimme tarkasti, ettei mitään maljastamme tai leivästämme putoa maahan.” (3:4)

Sekalaista

Lopullisesta pelastuksesta ja tuomiosta Tertullianus yhtyy muihin kirkkoisiin ja opettaa, että Jumala tuomitsee meidät ansiomme mukaan ja että sekä taivas että helvetti ovat ikuisia: ”Silloin koko ihmissuku palautetaan saamaan oikeudenmukaisesti sen mukaan, mitä se on ansainnut tässä hyvän ja pahan aikajaksossa, ja sen jälkeen näistä maksetaan mittaamattomassa ja loputtomassa ikuisuudessa… Jumalan palvojat saavat olla aina Jumalan kanssa… Mutta jumalattomat ja ne, jotka eivät ole kokonaan kääntyneet Jumalan puoleen, saavat rangaistuksen yhtä lailla loppumattomassa tulessa…” (Apol. 48:12-13)

Tertullianus todistaa myös perisyntikäsityksen kehityksestä sekä siitä, että Jumalan ilmoitus on täydellinen ja riittävä Kristuksessa: “Hänen rikkomuksensa takia ihminen joutui kuoleman valtaan, ja koko ihmissuku, joka oli hänen siemenestään saanut tartunnan, tuli kadotustuomion välittäjäksi.” (Sielun todistus 3:2 Sielun todistus) “Jeesuksen Kristuksen jälkeen ei ole enää tarvetta etsinnälle, eikä evankeliumin jälkeen ole enää kyselyä. Siinä määrin kuin uskomme, emme kaipaa enää mitään muuta uskottavaksi. Sillä sen lisäksi, mitä meillä jo on, ei uskomme mukaan ei ole enää mitään sellaista, mitä meidän pitäisi uskoa.” (Vastaväite 7:12-13)

Lopuksi on vielä siteerattava Tertullianuksen todistusta siitä, että ensimmäiset kristityt rukoilivat ja uhrasivat messuja kuolleiden puolesta. Perisynnin tavoin löydämme myös kiirastuliopin siemenen näistä varhaisista teksteistä - lievät rikkomukset on hyvitettävä tietynlaisessa välitilassa ennen ikuiseen autuuteen pääsemistä: “Lyhyesti sanottuna, jos ymmärrämme vankilan, josta evankeliumi puhuu, tuonelaksi, ja jos tulkitsemme viimeisen kolikon lieväksi rikkomukseksi, joka on hyvitettävä siellä ennen ylösnousemusta, kukaan ei epäile, että sielu kärsii joitain rangaistuksia tuonelassa…” (Sielu 58:8)

“Uhraamme kuolleiden puolesta uhreja heidän kuolemansa vuosipäivänä.” (Kruunu 3:3) “Hän rukoilee hänen sielunsa puolesta ja pyytää, että hän pääsisi lepoon vielä odottaessaan ja saisi osan ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Joka vuosi hän myös uhraa uhrin hänen kuolemansa vuosipäivänä. (Yksiavioisuus 10:4)

Tällä kertaa käsittelemme yhtä aikaa kahta lähes samaan aikaan vaikuttanutta hieman tuntemattomampaa varhaiskristillistä kreikankielistä kirjoittajaa. He ovat Athenagoras Ateenalainen ja Theofilos Aleksandrialainen. Athenagoraan tärkein säilynyt teos (jota seuraavassa siteeraamme) on nimeltään Vetoamus kristittyjen puolesta (vuodelta 177), kun taas Theofilos-sitaatit ovat peräisin teoksesta Autolykukselle (v. 181).

Athenagoras Ateenalainen

Athenagoras opettaa katolisen kirkon tavoin, että voimme ymmärtää ikuisen ei-materiaalisen (vrt. mormonit) Jumalan olevan olemassa luonnollisen järkemme valolla: ”Eikö ole järjetöntä kutsua ateisteiksi meitä, jotka erotamme Jumalan materiasta ja opetamme, että materia on yksi asia ja Jumala toinen, ja että niiden välillä on suuri ero, kun Jumala on syntymätön ja ikuinen, ja hänen voi tietää olevan olemassa yksin järjellä ja ymmärryksellä…” (4)

Kolminaisuudesta opimme seuraavaa: ”Jumalan Poika on Isän Sana… Poika on Isässä ja Isä Pojassa Hengen ykseydestä ja voimasta… Kuka siis ei hämmästyisi siitä, että ateisteiksi kutsutaan niitä, jotka puhuvat Isä Jumalasta ja Poika Jumalasta ja Pyhästä Hengestä, ja jotka julistavat heidän ykseyttään voimassa ja eroavaisuuttaan järjestyksessä?” (10)

Avioliiton sakramentista Athenagoras opettaa katoliseen malliin seuraavaa: ”Joko ihmisen pitäisi pysyä sellaisena kuin hän syntyi tai tyytyä yhteen avioliittoon, sillä toinen ei ole muuta kuin avioliitolta näyttävä aviorikos. Hän sanoo: ’Se, joka eroaa vaimostaan ja menee naimisiin toisen kanssa, on aviorikkoja.’” (33)

Samoin tuonpuoleisesta ja sielun kuolemattomuudesta luemme täysin katolisia ajatuksia: ”Olemme vakuuttuneita siitä, että kun meidät siirretään tästä elämästä, me tulemme elämään toista elämää, parempaa kuin tämä nykyinen, ei maallista vaan taivaallista. Silloin me asumme lähellä Jumalaa ja Jumalan kanssa, muuttumattomana ja vapaana sielun kärsimyksistä, ei lihana, vaan taivaallisena henkenä – tai, jos lankeamme muiden mukana, joudumme pahempaan elämään tulessa, Jumala ei näet tehnyt meistä lampaiden tai petojen kaltaisia satunnaisia olentoja niin, että me katoaisimme ja häviäisimme olemattomiin.” (31)

Theofilos Antiokialainen

Myös Theofiloksen käsitys Jumalasta on perinteisen kristillistä: ”On Jumalan – Korkeimman ja Kaikkivaltiaan ja elävän Jumalan – ominaisuus olla kaikkialla, kuulla ja nähdä kaikki, sillä häntä ei voi mitenkään sisällyttää mihinkään paikkaan. Jos hänet voisi, hänet sisältävä paikka olisi suurempi kuin hän… Jumalaa ei voi sisältää, vaan hän on itse kaiken paikka.” (2:3)

”Mitä ihmeellistä siinä olisi, jos Jumala olisi tehnyt maailman jo olemassa olevasta materiasta? Jopa ihmistaiteilija, kun hän saa joltakulta ainetta, tekee siitä, mitä ikinä lystää. Mutta Jumalan voima tulee näkyviin siinä, että hän tekee mitä lystää siitä, mikä ei ole olemassa, ja elämän ja liikkeen antaminen kuuluu yksin Jumalalle eikä kenellekään muulle.” (2:4)

Theofiloksellakin on tarjolla katolista sakramenttioppia, kun hän kirjoittaa, että ihmiset saavat “syntien anteeksiantamuksen veden ja uudestisyntymisen pesun kautta” (2:16). Kasteen lisäksi on myös mirhallavoitelun eli vahvistuksen sakramentti: ”Oletko haluton saamaan Jumalan öljyn voitelun? Tästä syystä meitä kutsutaan kristityiksi: koska meidät on voideltu Jumalan öljyllä.” (1:12)

Lopullisesta tuomiosta Theofilos opettaa Raamatun ja muiden isien tavoin, että saamme Jumalalta ansioidemme mukaan, emme yksin uskomme: ”Hän, joka antoi suun puhumista varten ja muodosti korvat kuulemista varten ja teki silmät näkemistä varten, tulee tutkimaan kaiken ja tuomitsemaan oikeudenmukaisesti, antaen jokaiselle ansion mukaan.” (1:14)

Tällä kertaa varhaisten kristittyjen uskon sarjassamme käsittelyvuorossa on erittäin merkittävä henkilö, Justinus (t. Justinos) Marttyyri. Häntä voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena apologeettina ja ensimmäisenä kreikkalaisena (t. kreikankielisenä) kirkkoisänä. Justinus syntyi n. vuonna 100 ja kuoli marttyyrinä n. vuonna 165, joten hänen mukanaan palaamme vielä Ireneus Lyonilaista varhaisemmalle ajalle. Justinukselta on säilynyt kolme merkittävää teosta: Ensimmäinen apologia (1. Ap.), Toinen apologia (2. Ap.) sekä Dialogi Tryfon kanssa (Dial.). Sukellamme nyt Justinuksen oppeihin.

Jumala ja Jeesus

Justinus on tärkeä lähde, kun tutkitaan kolminaisuusopin kehitystä ja läsnäoloa ensimmäisten kristittyjen uskossa: ”Kun he väittävät Poikaa Isäksi, heitä nuhdellaan siitä, etteivät he tunne Isää eivätkä tiedä, että kaikkeuden Isällä on Poika, joka on Jumalan esikoinen, Sana ja Jumala.” (1. Ap. 63:15) ”Hänen Poikansa, jota yksinomaan ja oikeutetusti sanotaan Pojaksi, on Sana, joka oli Jumalan kanssa ja syntyi ennen luomakuntaa, kun tämä alussa hänen kauttaan loi ja pani kaiken järjestykseen.” (2. Ap. 6:3)

Justinuksella voidaan kuitenkin tulkita olevan taipumusta subordinationismiin, mikä vahvistaa kirkon opetusviran lopullisten päätösten merkitystä, mutta joka tapauksessa Pojan ja Hengen palvominen viittaa selvästi alustavaan kolminaisuuskäsitykseen (eikä toisaalta ole täysin väärin asettaa jumalallisia persoonia järjestykseen, jos asia nähdään prosessioiden valossa): “Me palvomme järjellisesti häntä, jonka olemme oppineet olevan Jumalan Poika ja jota pidämme toiseksi korkeimpana, sekä profeetallista Henkeä, joka on järjestyksessä kolmas.” (1. Ap. 13:3)

Raamattu

”Erehdyt kuitenkin, jos kuvittelit voivasi saattaa kirjoitukset epäilyttävään valoon ja saada minut sanomaan, että kirjoitukset ovat ristiriitaisia. En rohkene ajatella enkä sanoa niin, sillä olen varma, ettei yksikään kirjoitus ole ristiriidassa toisen kanssa. Jos minulle esitetään jokin kirjoitus, joka näyttää olevan ristiriidassa toisen kanssa, myönnän mieluummin, etten ymmärrä mitä siinä on sanottu, ja yritän kaikkeni, että myös ne, jotka väittävät kirjoitusten olevan ristiriidassa keskenään, alkaisivat ajatella samoin.” (Dial. 65:2)

Kaste

Justinus on tärkeä todistaja varhaisimpien kristittyjen uskosta uudestisyntymiseen kasteessa sekä kasteeseen Kolminaisuuden nimeen: ”Sen jälkeen viemme heidät paikkaan, jossa on vettä. Siellä he saavat syntyä uudesti sillä samalla tavalla, jolla me itsekin olemme uudestisyntyneet. Sitten heidät pestään vedessä Jumalan, kaiken Isän ja Valtiaan, Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen sekä Pyhän Hengen nimeen. Kristus on sanonut: ’Jos te ette synny uudesti, te ette pääse taivasten valtakuntaan.’” (1. Ap. 61:3-4)

”Koska te olette leikanneet sielunne irti tästä toivosta, teidän tulee kiirehtiä tietämään, miten voitte saada syntinne anteeksi ja saavuttaa luvatun hyvän perinnön toivo. Ei ole mitään muuta tapaa kuin se, että opitte tuntemaan Kristuksen ja saatte Jesajan julistaman kasteen syntien anteeksiantamiseksi, ja sitten elätte synnittömästi.” (Dial. 44:4) Justinus muistuttaa täten myös siitä, että tunnustamme “yhden kasteeseen syntien anteeksiantamiseksi” - kasteen jälkeen kristitty ei saa enää tehdä kuolemansyntejä. Vaikka ripin mahdollisuus on onneksi olemassa, se ei merkitse sitä, että sääntöä ei tulisi ottaa vakavasti.

Eukaristia

Justinus antaa tärkeän todistuksen toisestakin sakramentista, eukaristiasta. Hänen kuvauksensa toisen vuosisadan liturgiasta on äärimmäisen kiehtova - kysykäämme itseltämme, olivatko ensimmäisten kristittyjen sunnuntaitapaamiset katolisia messuja vai vapaakristillisiä kokouksia:

”Me kutsumme tätä ravintoa eukaristiaksi. Siitä pääsevät osallisiksi vain ne, jotka uskovat opetuksemme tosiksi ja jotka on kasteessa pesty syntiensä anteeksiantamiseksi ja uudestisyntymistä varten ja jotka elävät siten kuin Kristus on säätänyt. Me emme nimittäin ota tätä ravintoa vastaan tavallisena leipänä ja tavallisena juomana. Meidän pelastajamme Jeesus Kristus nimittäin tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hänellä oli liha ja veri meidän pelastuksemme vuoksi. Juuri samalla tavalla – näin meille on opetettu – hänen rukouksen sanan kautta siunaamansa ravinto, joka yhdistyy meidän vereemme ja lihaamme ja ravitsee ne, on tämän lihaksi tulleen Jeesuksen liha ja veri.” (1. Ap. 66:1-2)

”Auringon päiväksi sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupungeissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muistelmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää. Kun lukija on lopettanut, kokouksen johtaja kehottaa ja kutsuu puheessaan kaikkia seuraamaan näitä hyviä opetuksia. Sitten me nousemme kaikki yhdessä seisomaan ja rukoilemme. Kuten edellä sanoimme, rukouksemme jälkeen, leipä, viini ja vesi tuodaan esiin, ja kokouksen johtaja lähettää ylös pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia parhaan kykynsä mukaan. Kansa vahvistaa tämän sanomalla ’amen’. Kiitosrukouksin siunatut leipä ja viini jaetaan jokaisen nautittaviksi, ja diakonit vievät niitä niille, jotka eivät ole läsnä. Varakkaat voivat kukin antaa harkintansa mukaan, mitä haluavat, ja kootut varat luovutetaan kokouksen johtajan haltuun…

Auringon päivänä järjestämme kaikki yhteisen kokouksen, koska se on ensimmäinen päivä, jolloin Jumala loi maailman muuttamalla pimeyden ja aineen muodon. Samana päivänä myös meidän Pelastajamme Jeesus Kristus nousi kuolleista. Hänet ristiinnaulittiin Saturnuksen päivää edeltävänä päivänä, ja Saturnuksen päivän jälkeisenä auringon päivänä hän ilmestyi apostoleilleen ja opetti heille sen, minkä olemme välittäneet teidän tarkastettavaksenne.” (1. Ap. 67:3-8)

Avioliitto

Myös avioliiton sakramentista Justinuksella on hyvin katolinen käsitys: “Emme alun alkaenkaan mene naimisiin muun kuin lasten kasvattamisen takia ja jos emme mene naimisiin, elämme täydellisessä pidättyvyydessä.” (1. Ap. 29:1)

”Siten kaikki ne, jotka inhimillisen lain mukaan solmivat toisen avioliiton, ovat meidän opettajamme mukaan syntisiä, samoin kuin ne, jotka katsovat naista himoitakseen häntä. Hän ei tuomitse ainoastaan sitä, joka teoissaan syyllistyy aviorikokseen, vaan senkin, joka haluaa tehdä niin, koska Jumala näkee paitsi ihmisten teot myös heidän ajatuksensa.” (1. Ap. 15:5)

Laki

Justinuksella on myös muutama mielenkiintoinen huomio laista. Toisin kuin liberaalit, jotka opettavat vanhan liiton olevan juutalaisille yhä voimassa, Justinus sanoo: ”Laki, joka on annettu aikaisempaa lakia vastaan, kumoaa aiemman. Samoin myöhemmin tehty liitto lopettaa aikaisemman liiton. Ikuinen ja lopullinen laki, Kristus, on annettu meille ja luotettava liitto, jonka jälkeen ei tarvita lakia, ei määräystä, ei käskyä.” (Dial. 11:2)

Adventisteja, tiettyjä messiaanisia juutalaisia ja seitsemännen päivän baptisteja vastaan Justinus kieltää sapatin sitovuuden uudessa liitossa: ”Kun kerran ennen Abrahamia ei tarvittu ympärileikkausta, ja ennen Moosesta ei ollut sapattia, juhla-aikoja eikä uhreja, ei niitä tarvita nytkään, sen jälkeen kun Jumalan Poika, Jeesus Kristus syntyi Jumalan tahdon mukaan Neitsyt Mariasta, joka on Abrahamin jälkeläinen.” (Dial. 23:3)

Pelastus

Justinus liittyy myös Klemensin, Ignatiuksen, Polykarpoksen ja Ireneuksen joukkoon todistamaan siitä, että protestanttinen pelastusnäkemys ei ole ensimmäisten kristittyjen uskon mukainen. Ensin on kuitenkin huomattava, että Justinus ei kiellä sitä, että Kristus “verellään puhdisti ne, jotka uskovat häneen.” (1. Ap. 32:7)

“Meillä on varma usko siihen, että ikuiseen elämään pääsevät ne, jotka onnistuvat teoillansa vakuuttamaan Jumalan halustaan seurata häntä ja kaipuustaan hänen yhteyteensä sinne, missä pahuudella ei ole sijaa… tämän me olemme oppineet Kristukselta ja tätä me opetamme.” (1. Ap. 8:2-3)

“Meille on opetettu, ja uskomme varmuudella, että hän ottaa vastaan yksin ne, jotka jäljittelevät hänen hyviä ominaisuuksiaan kuten järkevyyttä, oikeudenmukaisuutta, ihmisrakkautta ja muuta Jumalalle ominaista… Jos ihmiset teoillaan osoittavat itsensä hänen suunnitelmansa arvoisiksi, heidät katsotaan vaelluksensa jälkeen arvollisiksi hallitsemaan hänen kanssaan, vapautuneina turmeluksesta ja kärsimyksestä; tällaisen perimätiedon me olemme saaneet.” (10:1-2)

“Tietäkööt ne, jotka eivät elä kuten hän on opettanut, etteivät he ole kristittyjä, vaikka suullaan levittävätkin Kristuksen opetuksia. Hän on sanonut, että ainoastaan ne, jotka tekevät opetuksen mukaisia tekoja, pelastuvat, eivätkä ne, jotka ainoastaan puhuvat.” (1. Ap. 16:8)

“Pestyämme tällä tavoin sen, joka on ryhtynyt uskomaan… rukoilemme… jotta meidät totuuden oppineina havaittaisiin hyvien tekojen kautta arvollisiksi käskyjen kansalaisiksi ja vartijoiksi ja jotta me niin saisimme osaksemme ikuisen pelastuksen. (1. Ap. 65:1) Näistä Justinuksen opeista, joiden hän todistaa olevan Kristukselta ja apostoleilta perittyjä, ymmärrämme, että kasteen puhdistuksen jälkeen teoillamme on ratkaiseva merkitys pelastuksemme suhteen.

Vapaus ja ansio

Kristuksen veren ansaitsemaa ja kasteen välittämää pelastusta emme ole voineet mitenkään ansaita, mutta alustavan pelastuksemme jälkeen voimme ja meidän tulee ansaita ikuinen elämä. Tämä ansaitseminen merkitsee sitä, että Jumala palkitsee ne, jotka ovat eläneet Kristuksen opin mukaan: “Me yritämme saada vakuuttuneiksi ne, jotka väärämielisesti vihaavat meitä, jotta he eläisivät Kristuksen hyvien kehotusten mukaan ja voisivat toiveikkaasti odottaa meidän kanssamme palkkaansa Jumalalta, joka on kaikkien ihmisten Herra.” (1. Ap. 14:3)

Justinus ei olisi myöskään allekirjoittanut reformaattoreiden oppia sidotusta ratkaisuvallasta ja oman tahdon/omien tekojen merkityksettömyydestä pelastuksessamme: ”Jotta jotkut eivät sen perusteella, mitä äsken sanoimme ennalta tiedetyn ennustamisesta, luulisi meidän väittävän, että kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu kohtalon pakosta, me ratkaisemme tämänkin ongelman…

Profeettojen kautta olemme oppineet ja pidämme sitä myös totena, että itse kullekin jaetaan rangaistukset ja kuritukset sekä hyvät palkkiot heidän tekojensa ansion mukaisesti. Jos näin ei olisi, ja kaikki tapahtuisi vain kohtalon mukaan, mikään ei olisi meidän valittavissamme. Sillä jos kohtalo määrää yhden hyväksi ja toisen pahaksi, ei edellistä voisi kiittää eikä jälkimmäistä moittia. Jos ihmiset eivät kykenisi vapaasti valitsemaan, pakenevatko he häpeällisiä asioita ja valitsevat hyvän, he olisivat syyttömiä, tekivätpä he mitä tahansa.” (1. Ap. 43:1-3)

“Sen sijaan sanomme väistämättömäksi kohtaloksi sitä, että hyvän valinneet saavat ansaitut palkintonsa ja pahan valinneet ansaitut rangaistuksensa. Jumala ei luonut ihmistä puiden ja nelijalkaisten kaltaiseksi, jotka eivät kykene vapaasti valitsema tekojaan. Muussa tapauksessa ihminen ei ansaitsisi moitetta eikä kiitosta eikä voisi itsestään valita hyvää, vaan olisi sellainen kuin on luonnostaan.” (1. Ap. 43:7-8)

Lopullinen pelastus ja kadotus

Justinus todistaa tekojen välttämättömyyden (lopullisen pelastumisen kannalta) lisäksi ikuisen helvetin todellisuudesta Jehovan todistajia, adventisteja ja liberaaleja vastaan: ”Kukin menee tekojensa mukaan joko ikuiseen rangaistukseen tai pelastukseen. Jos kaikki ihmiset olisivat selvillä tästä, kukaan ei hetkeksikään valitsisi pahan tekemistä, koska tietäisi joutuvansa ikuiseen, tuliseen rangaistukseen.” (1. Ap. 12:1-2)

“Me uskomme tai pikemminkin olemme varmoja siitä, että jokainen on kärsivä tekojensa mukaisen rangaistuksen ikuisessa tulessa ja tekevä niistä tiliä Jumalalta saamiensa kykyjen mukaan.” (1. Ap. 17:4) ”Meille on opetettu, että vain pyhyydessä ja hyveessä lähellä Jumalaa elävät tehdään kuolemattomiksi. Me uskomme myös, että väärintekijöitä ja niitä, jotka eivät muuta vaellustaan, rangaistaan ikuisessa tulessa.” (1. Ap. 21:6) “Kristus on ennalta ilmoittanut, että Saatana lähetetään tuleen yhdessä sotajoukkojensa ja häntä seuranneiden ihmisten kanssa, ja siellä heitä rangaistaan ikuisesti.” (1. Ap. 28:1)

Maria

Lopuksi Justinus opettaa Ireneuksen tavoin Marian olleen uusi Eeva: ”Eeva oli turmeltumaton neitsyt, joka otti vastaan käärmeen sanan ja synnytti tottelemattomuuden ja kuoleman. Neitsyt Maria sitä vastoin sai uskon ja ilon, kun enkeli Gabriel ilmoitti hänelle, että Herran Henki on tuleva hänen ylleen ja korkeimman voima on varjostava hänet. Siksi se mikä hänestä syntyy on pyhä, Jumalan Poika. Tähän Maria vastasi: ‘Tapahtukoon minulle sanasi mukaan.’ Neitsyt Marian kautta on syntynyt tämä, josta olemme osoittaneet niin monien kirjoitusten puhuvan. Hänen kauttaan Jumala tuhoaa käärmeen sekä sen kaltaisiksi tulleet enkelit ja ihmiset, mutta vapauttaa kuolemasta ne, jotka katuvat syntejään ja uskovat häneen.” (Dial. 100:5-6)

Sancta Maria, spes nostra, ianua caeli, ora pro nobis!