Hyviä uutisia

Monet katolilaiset eivät tunnu ottavan vakavasti sunnuntaivelvollisuutta, ja ehkä vielä useammat eivät edes tiedä koko sunnuntaivelvollisuudesta. Tässä artikkelissa tutkimme, mitä katolinen kirkko opettaa sunnuntaimessussa käymisestä, kuinka vakavasta asiasta on kysymys, ja mihin tämä kaikki perustuu. Seuraava teksti on siis suunnattu lähinnä katolilaisille.

Dies Domini

Johannes Paavali II kirjoitti kauniin apostolisen kirjeen Dies Domini (Herran päivä), johon katolilaisten olisi ehdottomasti syytä tutustua. Paavi kirjoitti, että kristittyjen on vältettävä Herran päivän eli sunnuntain pyhittämisen sekoittamista yleiseen “viikonlopunviettoon”. Viikonloppu tarjoaa lepomahdollisuuden, mutta sunnuntailla on oma uskonnollinen arvonsa. Paavi muistutti, että lepopäivän pyhittäminen liittyy luomistyöhön ja sen juhlistamiseen. Jumala siunasi ja pyhitti seitsemännen päivän ja lepäsi täydellisen luomistyönsä päätteeksi (1. Moos. 2:2-3).

Johannes Paavali II:n kirkon näkökulma sunnuntaihin on äärimmäisen Kristus-keskeinen. Kristuksella oli osansa luomistyössä (Joh. 1:3), mutta täydellisimmin Jumalan tarkoitus tuli ilmi Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa, jossa maailmankaikkeus ikään kuin luotiin uudelleen. Kristus lepäsi haudassa sapattina ja nousi sunnuntaina eli “kahdeksantena päivänä” ikuiseen sapatinviettoon.

Viikon ensimmäisestä päivästä eli sunnuntaista tuli näin kristittyjen pyhäpäivä, joka eukaristian vieton kautta mahdollistaa pääsiäissalaisuuden viikottaisen juhlimisen. Paavi opetti, että sunnuntai on Luojan päivä, luomistyön päivä, Kristuksen päivä, kirkon päivä, ihmisen päivä, levon ja solidaarisuuden päivä, uskon ja toivon päivä, välttämätön päivä, päivien päivä. Kun ymmärrämme sunnuntain olennaisen aseman kristillisessä uskossa, voimme hyväksyä kirkon vaatimuksen sen uskollisesta viettämisestä ja pyhittämisestä.

Vakava velvollisuus

Valitettavan useilla on mielikuva, jonka mukaan sunnuntaimessussa käyminen on vapaaehtoista tai suositeltavaa mutta ei millään tavoin pakollista tai vielä vähemmän pelastumiseen vaikuttavaa. Katolisen kirkon katekismus opettaa kuitenkin selvin sanoin juuri päinvastoin: ”Sunnuntaina ja muina velvoittavina juhlapyhinä uskovilla on velvollisuus osallistua messuun.” ”Käskyn osallistua messuun täyttää se, joka on läsnä messussa, missä tahansa sitä vietetään katolisen riituksen mukaisesti joko itse juhlapäivänä tai sitä edeltävänä iltana.” (KKK 2180)

Katekismus jatkaa ja tarkentaa, että ”uskovilla on velvollisuus osallistua velvoittavina juhlapyhinä eukaristian viettoon, paitsi jos heillä on vakava syy tai oman kirkkoherran antama lupa. Ne, jotka tietoisesti rikkovat tätä velvollisuutta vastaan, tekevät raskaan synnin.” (KKK 2181) Paavin tavoin Katekismus muistuttaa, että kyseessä on velvollisuus, jonka laiminlyöminen on raskas synti eli kuolemansynti: ”Kuolemansynti on raskas rikkomus Jumalan lakia vastaan ja sellaisena se tuhoaa jumalallisen rakkauden ihmisen sydämessä. Kuolemansynti kääntää ihmisen pois Jumalasta, joka on ihmisen lopullinen päämäärä ja autuus, asettamalla ensimmäiselle sijalle jonkin vähäisemmän hyvän.” (KKK 1855)

”Kuolemansynnin seurauksena menetetään jumalallinen rakkauden hyve ja pyhittävä armo eli armon tila. Ellei kuolemansyntiä pyyhitä pois katumuksella ja Jumalan anteeksiannolla, se sulkee ulos Kristuksen valtakunnasta ja johtaa ikuiseen kuolemaan helvetissä, koska meidän tahtomme valtaan kuuluu tehdä lopullisia ja peruuttamattomia ratkaisuja.” (KKK 1861) ”Koska kuolemansynti hyökkää meissä elämän alkuperää, rakkautta vastaan, se tekee välttämättömäksi Jumalan laupeuden uuden aloitteen ja ihmissydämen kääntymyksen, joka tapahtuu normaalisti parannuksen sakramentin yhteydessä.” (KKK 1856)

Neljä huomiota

Katekismuksen opetuksessa on paljon huomionarvoista. Ensiksikin uskovilla on velvollisuus käydä messussa sunnuntaisin ja velvoittavina juhlapyhinä kuten jouluna ja loppiaisena. Jos velvoittava juhlapyhä sattuu sunnuntaita edeltävälle tai seuraavalle päivälle, on messussa käytävä kahdesti. Jos esimerkiksi joulupäivä on maanantaina, ei sunnuntaina vietettyyn joulumessuun osallistuminen täytä sekä sunnuntain että joulun messuvelvollisuutta, vaan on osallistuttava kahteen messuun.

Velvollisuudesta vapauttaa Katekismuksen mukaan vakava syy, joka voi olla esim. kohtuuttoman pitkä matka kirkkoon, sotatila tai sairaus. Myös kirkkoherralta voi saada vapautuksen sunnuntaivelvollisuudesta, joten epäselvissä tapauksissa kannattaa ottaa yhteyttä seurakuntaan. Vaikka messuun ei päästäisikään, on sunnuntai luonnollisesti kuitenkin edelleen pyhäpäivä, joten on suositeltavaa pitää kotona esim. sanan liturgia ja erityinen rukoushetki.

Toiseksi Katekismus opettaa, että messun on oltava katolisen riituksen mukainen. Esimerkiksi luterilainen jumalanpalvelus ei missään tapauksessa täytä sunnuntaivelvollisuutta. Kolmanneksi sunnuntaivelvollisuuden tahallinen laiminlyöminen on vakava synti, joka tuhoaa pyhittävän armon sielusta. Siispä jättämällä velvoittavan messun väliin ihminen voi menettää pelastuksensa ja joutua kadotukseen, ellei hän kadu laiminlyöntiään. Yksi kuolemansynti riittää sielun ikuiseksi tuhoamiseksi samoin kuin yksi ruumiilliseen kuolemaan johtava teko riittää tappamaan ihmisen lopullisesti. Yksi luoti, yksi hyppy pilvenpiirtäjän katolta, yksi myrkytys - enempää ei tarvita.

Neljänneksi katekismus muistuttaa Jumalan armon lahjasta ja kääntää huomiomme hänen anteeksiantonsa sakramenttiin. Vaikka rippi on ennen kaikkea lahja ihmiselle, joka on tehnyt kuolemansynnin, se on myös välttämättömyys: velvoittavan messun laiminlyömisestä on ripittäydyttävä synnin anteeksi saamiseksi. Katekismus opettaa, että ”joka tietää tehneensä kuolemansynnin, ei saa ottaa vastaan pyhää kommuuniota edes silloin, kun hän tuntee syvää katumusta, ennen kuin hän on saanut sakramentaalisen synninpäästön” (KKK 1457).

Jos siis katolilainen päättää jonain sunnuntaina olla menemättä messuun eikä kadu eikä saa sakramentaalista synninpäästöä ennen seuraavaa messua, johon hän osallistuu, hän ei saa ottaa vastaan ehtoollista. Jos hän kiellosta huolimatta tekee niin, hän syyllistyy pyhäinhäväistykseen (KKK 2120).

Paavali kirjoitti: ”Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan.” (1. Kor. 11:27) Täten kuolemansynnin tilassa eukaristiaan osallistuva katolilainen ”syö ja juo itselleen tuomion” (1. Kor. 11:29). Jos kääntymystä ei tapahdu elämän loppuunkaan mennessä, hän on valinnut ikuisen eron Jumalan yhteydestä. Ennen sitä on kuitenkin aina mahdollisuus rippiin.

Sunnuntaivelvollisuus ei siis suinkaan ole vähäpätöinen asia. Kyse ei kuitenkaan ole pakottamisesta tai uhkailusta. Kysymys on enemminkin siitä, että messuun osallistuminen on välttämätöntä hengelliselle elämälle samoin kuin ruoka on välttämätöntä ruumiilliselle elämälle. Jokainen voi valita, ettei enää syö, mutta moinen valinta johtaa vakaviin seuraamuksiin. Seuraavaksi tutkimme sunnuntaivelvollisuuden perusteita.

Raamatulliset perusteet

Kirkon tiukalta tuntuva opetus saattaa helposti nostaa mieleen vastalauseita ja lisäkysymyksiä. Mikä valta kirkolla muka on määräillä, mitä pitää tehdä helvetin välttämiseksi? Ei kai Raamattu puhu yhtikäs mitään sunnuntaimessusta ja -velvollisuudesta tai siitä, että messun laiminlyömisestä joutuisi helvettiin? Tämän täytyy olla keskiajoilta peräisin oleva hallitsemishaluisen kirkon keksintö! Nämä vastalauseet saattavat tuntua oikeilta, mutta Raamatun ja tradition huolellinen tutkiminen johtaa kuitenkin toisenlaisiin johtopäätöksiin.

Sunnuntaivelvollisuudessa on itse asiassa kyse siitä, mitä Jumala käski jo Moosekselle 10. käskyn laissa: “Muista pyhittää lepopäivä.” (2. Moos. 20:8) Kirkon tehtävä on määritellä, mitä tämä käsky tänään merkitsee kirkon jäsenille, ja se on päätynyt opettamaan, että sunnuntaina on osallistuttava messuun ja pidättäydyttävä ei-välttämättömästä ruumiillisesta työstä, jotta päivän voisi pyhittää Jumalalle, levolle, perheelle ja laupeuden teoille. Kirkon valta määritellä käskyjä ja sitoa kirkon jäsenet niihin tulee suoraan Kristukselta itseltään: ”Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.” (Matt. 18:18)

Katekismus selittää, miksi sunnuntaina on osallistuttava messuun: ”Sunnuntain eukaristia laskee perustan koko kristilliselle elämälle ja vahvistaa sitä. Siitä syystä uskovilla on velvollisuus…” (KKK 2181) Eukaristia on koko kristillisen elämän perusta – ei ole kristillistä elämää ilman eukaristian viettoa. Eukaristian vietto on kristillisen elämän perusta, koska Jeesus itse käski sen vieton (1. Kor. 11:23–25) ja koska ilman eukaristiaa ei ole ikuista elämää (Joh. 6:53–54). Eukaristiahan on itse Kristus, ikuisen elämän antaja (Joh. 6:57).

Katekismuksen huomautus on viisas ja syvällinen: ”Kuolemansynti kääntää ihmisen pois Jumalasta, joka on ihmisen lopullinen päämäärä ja autuus, asettamalla ensimmäiselle sijalle jonkin vähäisemmän hyvän.” (KKK 1855) On helppo ymmärtää, miksi messun väliin jättäminen on kuolemansynti, kun ajattelee, että joku asettaisi Jumalan palvomisen ja Kristuksen eukaristisen vastaanottamisen edelle vaikkapa tietokoneen pelaamisen, ostoksilla käymisen, sohvalla löhöilyn, jalkapallon katselemisen, rahan ansaitsemisen tai minkä tahansa muun ikuista elämää äärettömästi vähäarvoisemman asian.

Itse asiassa Raamattu paheksuu kristittyjen kokoontumisen laiminlyömistä: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana” (Hepr. 10:25). Heti seuraavissa jakeissa tämä yhdistetään syntiin ja siitä seuraavaan pelastuksen menettämiseen: ”Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat.” (Hepr. 10:26–27)

On syytä huomata, että siteerattu jae määrittelee pelastuksen menettämiseen johtavan synnin eli kuolemansynnin sanoilla ”ehdoin tahdoin”. Katekismus määritteleekin kuolemansynnin juuri niin, että se tehdään tietoisesti ja tahdon suostumuksella ja että se kohdistuu tärkeään tai vakavaan asiaan, minkä puolestaan määrittelee kymmenen käskyn laki (KKK 1857–1858).

Ensimmäisten kristittyjen todistus

Kirkon opetus messuun osallistumisen velvollisuudesta ei ole vain Raamatun vaan myös ensimmäisten kristittyjen uskon mukainen. Ensimmäiset kristityt alkoivat Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen heti alusta asti kokoontua sunnuntaisin (Joh. 20:19, Ap.t. 20:7), ja kristittynä oleminen merkitsi olennaisesti juuri sunnuntain eukaristiaan osallistumista.

Apostoli Johanneksen aikalainen ja Antiokian kolmas piispa Ignatius Antiokialainen kirjoitti 100-luvun alkupuolella seuraavaa Efeson kristilliselle seurakunnalle: ”Jos joku ei ole alttarin piirissä, hän jää osattomaksi Jumalan leivästä. Jos nyt yhden ja hänen lisäkseen toisen ihmisen rukous saa aikaan näin paljon, kuinka paljon enemmän piispan ja koko seurakunnan rukous? Se, joka ei tule koolle, osoittaa jo sillä ylpeyttä ja on tuominnut itsensä.” (Kirje efesolaisille 5:2–3)

Myöhemmin samassa kirjeessä Ignatius jatkoi: ”Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava turmio raukeaa teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta.” (Kirje efesolaisille 13:1) Tässä Ignatiuksen opetus on jälleen sopusoinnussa katolisen kirkon opetuksen kanssa, sillä kirkko kehottaa vastaanottamaan pyhän kommuunion mahdollisimman usein, jopa päivittäin (KKK 1389). Eukaristiaa vietetään joka tapauksessa päivittäin aivan kuin kirkon varhaisinakin vuosisatoina.

Erityisen tärkeä on Ignatiuksen huomautus uskon yksimielisyydestä. Voidaksemme osallistua pyhään kommuunioon, on meidän oltava ykseydessä (communio) kirkon kanssa, sillä ”leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis” (1. Kor. 10:17, ks. myös 1. Kor. 1:10, Ef. 4:5, Joh. 17:21). Tämän vuoksi katoliseen ehtoolliseen eivät voi osallistua ei-katolilaiset eivätkä sellaiset katolisen kirkon jäsenet, jotka eivät ole uskon ykseydessä kirkon kanssa, sillä kasteen jälkeinen minkä tahansa Jumalan ilmoittaman ja kirkon julistaman uskonkappaleen kieltäminen on harhaopin synti (KKK 2088–2089), ja synnin tilassa ei voi osallistua pyhään kommuunioon.

Kommuunioon ei siis voi osallistua ”katolilainen”, joka ei esimerkiksi suostu uskomaan, että Jeesus on ihmiseksi tullut ja Pyhästä Hengestä siinnyt tosi Jumala tai että eukaristian leipä ja viini todella muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi tai että helvetti on olemassa tai että paavi on erehtymätön, kun hän puhuu ex cathedra. Sama pätee kaikkiin muihinkin kirkon uskoa ja moraalia koskeviin opetuksiin.

Tämän totuuden mainitsee myös Justinus Marttyyri, joka kirjoitti toisen vuosisadan puolivälissä mittavasti ensimmäisten kristittyjen eukaristian vietosta. Hänen sanansa ovat mitä mainioin yhteenveto katolisesta ja apostolisesta uskosta pyhään eukaristiaan:

”Me kutsumme tätä ravintoa eukaristiaksi. Siitä pääsevät osallisiksi vain ne, jotka uskovat opetuksemme tosiksi ja jotka on kasteessa pesty syntiensä anteeksiantamiseksi ja uudestisyntymistä varten ja jotka elävät siten kuin Kristus on säätänyt. Me emme nimittäin ota tätä ravintoa vastaan tavallisena leipänä ja tavallisena juomana. Meidän pelastajamme Jeesus Kristus nimittäin tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hänellä oli liha ja veri meidän pelastuksemme vuoksi. Juuri samalla tavalla – näin meille on opetettu – hänen rukouksen sanan kautta siunaamansa ravinto, joka yhdistyy meidän vereemme ja lihaamme ja ravitsee ne, on tämän lihaksi tulleen Jeesuksen liha ja veri.” (Ensimmäinen apologia 66:1–2)

Siispä me, jotka Kristus on verellään ja kasteen vedellä pelastanut ja jotka elämme uskon ykseydessä hänen ruumiinsa eli kirkon kanssa, voimme astua ”rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16)

Eukaristiasta saamme armoa, joka pyhittää meidät, auttaa meitä pysymään poissa synnistä ja pitämään mielemme ja tekomme Kristukseen suunnattuina. Jeesus sanoi: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö.” (Joh. 6:56–57) Pyrkikäämme siis osallistumaan messuun usein, ja varmistakaamme, että olemme aina paikalla sunnuntaisin ja velvoittavina juhlapyhinä.

Velvoittavat juhlapyhät

Suomessa velvoittavia juhlapyhiä ovat:

1.1. (Jumalan äiti Maria)
6.1. (Herran ilmestyminen - loppiainen)
Vaihteleva päivämäärä (Kristuksen taivaaseenastuminen - helatorstai)
25.12. (Herran syntymä - joulu)