Hyviä uutisia

Vahvistuksen sakramentissa eli konfirmaatiossa ”kastetut yhdistyvät kirkkoon täydellisemmin ja saavat Pyhän Hengen erityisen voiman”. Se ”tuo mukanaan kasteen armon kasvun ja syvenemisen” (Katolisen kirkon katekismus 1285, 1303). Vahvistuksen sakramentin raamatullisesta perustasta huolimatta suurin osa protestanttisista tunnustuskunnista on hylännyt sen täysin.

Pyhän Hengen vuodatus, kätten päällepaneminen ja krismalla voitelu

Jeesus lupasi useissa yhteyksissä opetuslapsilleen Pyhän Hengen (ks. esim. Joh. 16:7–15) ja täytti lupauksensa ensin pääsiäispäivänä (ks. Joh. 20:22) ja vielä täydellisemmin helluntaina (ks. Ap.t. 2:1–4). Siitä lähtien apostolit välittivät kastetuille kätten päällepanemisella Pyhän Hengen lahjan armon täydellistämiseksi. Kätten päällepaneminen olikin vahvistuksen sakramentin ensimmäinen nimi tai muoto, ja Raamattu antaa siitä muutamia esimerkkejä.

Selvin kertomus vahvistuksen sakramentin apostolisesta käytännöstä on luettavissa Apostolien teoista: ”Kun Jerusalemissa olevat apostolit kuulivat samarialaisten ottaneen vastaan Jumalan sanan, he lähettivät Pietarin ja Johanneksen heidän luokseen. Perille tultuaan nämä rukoilivat Samarian uskovien puolesta, että he saisivat Pyhän Hengen. Henki näet ei ollut vielä laskeutunut kehenkään heistä; heidät oli ainoastaan kastettu Herran Jeesuksen nimeen. Pietari ja Johannes panivat kätensä heidän päälleen, ja he saivat Pyhän Hengen.” (Ap.t. 8:14–17)

Toinen esimerkki samasta kirjasta todistaa siitä, että kaste ja vahvistus annettiin ensimmäisillä vuosisadoilla usein yhdessä niin, että ne muodostivat ns. ”kaksoissakramentin” (vrt. KKK 1291): ”he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen, ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, Pyhä Henki tuli heihin” (Ap.t. 19:5–6). Idän traditio on säilyttänyt tämän käytännön, kun taas lännessä päädyttiin erottamaan kaste ja vahvistus ajallisesti toisistaan (ks. KKK 1290, 1318). Tämä ero on siis käytännöllinen eikä dogmaattinen.

Hyvin pian kätten päällepanemiseen liitettiin voitelu hyvältä tuoksuvalla öljyllä (krismalla), jotta Pyhän Hengen lahja tulisi ilmaistuksi vielä paremmin. Tämä voitelu havainnollistaa nimeä ”kristitty”, joka saa alkunsa Kristuksesta itsestään, jonka ”Jumala voiteli Pyhällä Hengellä”. Kreikan sana Christos merkitseekin ”voideltu”, ja idässä vahvistuksen sakramenttia kutsutaan yleisesti krismalla voiteluksi.

Pysyvä osa pelastusjärjestystä

Ainoa puolustus, jonka vahvistuksen hylänneet kristilliset yhteisöt voivat laiminlyönnilleen esittää on väite siitä, että kätten päällepanemisen käytäntö kuului vain apostoliselle ajalle. Tätä vastaan todistaa kuitenkin Raamattu (Hep. 6:1–2), joka mainitsee vahvistuksen osana kristinopin perusteita, jopa alkeita! Tämä sopii kuvaan, jos ymmärretään, että vahvistus on kasteen tavoin kristillisen initiaation sakramentti (KKK 1285).

Heprealaiskirjeen kuudes luku alkaa seuraavasti: ”Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin parannus kuolemaan johtavista teoista, usko Jumalaan, oppi kasteista ja kätten päällepanemisesta, kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio.” (Hep. 6:1–2) On pantava merkille, kuinka tässä raamatunkohdassa käydään läpi kristityn vaelluksen peräkkäisiä vaiheita alusta loppuun: parannus, usko, kaste, vahvistus, ylösnousemus ja lopullinen tuomio. Yhteen lauseeseen on tiivistetty kristityn matka taivaaseen – kyseessä on esimerkki siitä, mitä teologit kutsuvat pelastusjärjestykseksi (lat. ordo salutis). Kätten päällepaneminen, josta tässä yhteydessä puhutaan, viittaa varmasti vahvistukseen, sillä muut kätten päällepanemiset (pappisvihkimystä tai parantamista varten tehdyt) eivät koske kaikkia kristittyjä eivätkä sovi osaksi kristityn pelastusjärjestystä.

Myös kirkkoisien kirjoitukset todistavat, etteivät ensimmäiset kristityt pitäneet vahvistusta vain apostoliselle ajalle tarkoitettuna toimituksena. 180-luvulla Theofilos Antiokialainen kirjoitti: “Oletko haluton saamaan Jumalan öljyn voitelun? Tämän perusteella meitä kutsutaan kristityiksi: koska meidät on voideltu Jumalan öljyllä.” (Autolykukselle 1:12) 200-luvulla Tertullianus puolestaan kirjoitti: ”Peseytymisen paikasta tulemisen jälkeen meidät voidellaan kokonaan siunatulla voiteella… voide valuu ruumiille ja hyödyttää meitä hengellisesti, samoin kuin kaste on ruumiillinen teko, jossa meidät upotetaan veteen, mutta sen vaikutus on hengellinen, sillä meidät vapautetaan synneistä. Tämän jälkeen tapahtuu kätten päällepaneminen siunaukseksi, ja Pyhän Hengen kutsuminen” (Kaste 7:1–2, 8:1). Lopuksi vielä pyhän Cyprianuksen sanat 250-luvulta: ”Kastetun on tarpeellista tulla myös voidelluksi, niin että saatuaan krisman, siis voitelun, hän voi olla Jumalan voideltu ja saada sisäänsä Kristuksen armon.” (Kirjeitä 7:2)

Sakramentin vietto

Vahvistuksen vastaanottaminen ”on välttämätöntä kasteen armon täydellistämiseksi” (KKK 1285). Piispa vihkii aina kiirastorstaina pyhän krisman, jolla kastetut voidellaan vahvistuksen sakramentissa. Lännessä piispa (tai joskus hänen nimittämänsä pappi) jakaa sakramentin voitelemalla vahvistettavan otsan krismalla kätten päällepanemisen aikana ja sanomalla: ”Ota vastaan Pyhän Hengen sinetti”. Idässä kastava pappi suorittaa heti kasteen perään krismalla voitelun, jossa voidellaan merkittävimmät ruumiinosat. Voitelun yhteydessä sanotaan: ”Pyhän Hengen lahjan sinetti”. Vahvistus jaetaan vain kerran, koska se kasteen tavoin painaa sieluun katoamattoman hengellisen merkin siitä, että Jeesus Kristus on merkinnyt kristityn Henkensä sinetillä.

Lopuksi on syytä siteerata Paavalin sanoja, jotka kahdessa jakeessa tiivistävät kauniisti koko vahvistuksen sakramentin olemuksen ja sen tärkeimmät ominaispiirteet: vahvistus, voitelu, sinetti ja Pyhä Henki: ”Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa: hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.” (2. Kor. 1:21–22)