Hyviä uutisia

Ripin (t. katumuksen t. parannuksen) sakramentti herättää paljon kysymyksiä, erityisesti ei-katolilaisten mutta myös katolilaisten ajatuksissa. Toisinaan kysymykset ovat uteliaita ja kiinnostuneita, toisinaan protestoivia tai närkästyneitä. Yleisin niistä lienee: ”Miksi synnit pitäisi tunnustaa papille eikä suoraan Jumalalle?” Eikö Jeesus kuollut syntiemme puolesta – mihin ripittäytymistä sitten tarvitaan? Tai Raamatun sanoin: ”Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” (Mark. 2:7) Tässä artikkelissa vastaamme näihin ja muihin kysymyksiin tutustumalla syntien anteeksiantamiseen pelastushistoriassa. Katsahdamme myös asiaankuuluviin varhaiskristillisiin käytäntöihin ja kirjoituksiin.

Syntien anteeksianto vanhassa ja uudessa liitossa

Raamatusta ja jokaisen uskovan kokemuksesta käy selvästi ilmi, että Jumalalla on tapana kutsua ihmisiä toimimaan hänen työtovereinaan – Jumala ei pakota itseään kenellekään vaan haluaa meidän edistävän vapaasta tahdostamme hänen tarkoitustensa toteutumista. Raamattu on pullollaan esimerkkejä tämän havainnollistamiseksi.

Kun juutalaiset olivat nääntymäisillään janoon, Jumala ei rientänyt paikalle juottamaan heitä henkilökohtaisesti, vaan Mooses sai häneltä käskyn lyödä sauvalla kallioon, ja niin kalliosta tuli vettä (ks. 2. Moos. 17:5–6). Kun Jeesus ilmestyi Damaskokseen matkanneelle Saulille, kastoiko hän hänet henkilökohtaisesti? Palauttiko Jeesus näön vastakääntyneelle Paavalille? Ei, Jeesus lähetti hänet kaupunkiin ja kutsui Ananiaksen palauttamaan hänelle näön ja kehottamaan häntä vastaanottamaan kasteen (ks. Ap.t. 9:3–18; 20:12–16). Jumala siis nimittää ihmisiä edustamaan itseään maan päällä. Vanhassa testamentissa papeilla oli erityinen asema välittäjinä Jumalan ja ihmisten välillä. Heidät voideltiin pappisvirkaan (ks. esim. 3. Moos. 4:3,8:12), ja he toimittivat uhreja ihmisten syntien sovitukseksi.

Tässä yhteydessä on huomattavissa jo silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä uuden liiton ripin sakramentin kanssa. Esimerkkinä mainittakoon vaikka kevytmielisesti vannomisen synti. Vanhassa liitossa ajattelemattomasti vannoneelle oli annettu seuraavanlaiset ohjeet: ”hänen tulee tunnustaa rikkomuksensa. Hänen on tekemänsä rikkomuksen sovitukseksi tuotava Herralle syntiuhrina naaraspuolinen eläin, joko lammas tai vuohi. Pappi toimittakoon hänen rikkomuksensa sovitusmenot… Kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tehneelle annetaan anteeksi.” (3. Moos. 5:5–6,10) Tästä kuvauksesta on tunnistettavissa useita olennaisia yhtymäkohtia rippiin: anteeksiannon mahdollistava uhri, synnintunnustus, sovitusteko, papin välittäjyys ja anteeksianto. Syvimmässä olemuksessaan rippi heijastaa Jumalan jo aikojen alussa omaksumaa menettelytapaa.

Vanhan liiton uhrit eivät kuitenkaan koskaan voineet lopullisesti poistaa maailman synnin taakkaa. Koska synnit ovat rikkomuksia äärettömän täydellistä Jumalaa vastaan, pitäisi Jumalan itse uhrata itsensä, jotta uhri olisi riittävä poistamaan synnit. Niin Jumala tekikin. Heprealaiskirjeen sanoin jokainen vanhan liiton pappi uhrasi ”kerran toisensa jälkeen samat uhrit, jotka eivät milloinkaan voi poistaa syntejä. Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi istuimelleen Jumalan oikealle puolelle.” (Hep. 10:11–12) Kaikki syntien anteeksianto tulee siis Golgatan ristiltä. Miksi sitten tarvitaan rippiä?

Kysymys on siitä, miten ihminen saa osakseen Kristuksen ristinuhrin armahduksen. Kristus ei pakota kaikkia ihmisiä automaattisesti yhteyteensä, vaan hän kutsuu katumukseen, uskoon ja kääntymykseen, vapaasta tahdosta nousevaan rakkauteen. Jeesus asetti kasteen sakramentin pääasialliseksi kanavaksi, joka välittää ihmisille syntien anteeksiannon (Matt. 28:19, Joh. 3:5, Ap.t. 2:38, 1. Piet. 3:21), minkä takia muinainen uskontunnustus toteaa: ”tunnustan yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi”.

Entä jos kristitty lankeaakin syntiin tuon yhden kasteen jälkeen? Monille protestanteille moinen pohdinta saattaa tuntua käsittämättömältä, eikö vastaus ole selvä? ”Rukoile Jeesusta ja pyydä anteeksi!” Lievien syntien tapauksessa näin voikin olla, mutta entä jos kyseessä on kuolemansynti? ”Synti on syntiä”, kuuluu usein vastaus. Raamattu on hieman eri linjoilla. Johannes kehottaa kirjeessään rukoilemaan synnin anteeksiantoa, jos kyseessä on synti, ”joka ei johda kuolemaan” (1. Joh. 5:16). Hän lisää kuitenkin samaan hengenvetoon: ”Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan.” (1. Joh. 5:16) Mitä on tämä synti, josta ei pääse eroon rukouksella ja joka johtaa kuolemaan?

Raamatun lisäksi katolinen kirkko on ainoa kristillinen auktoriteetti, jonka opetus erottelee kuolemansynnin muista synneistä. Kuolemansynneissä on kyse vakavista Jumalan lain vastaisista rikkomuksista, jotka tehdään täydellä tahdon suostumuksella ja täydessä tietoisuudessa, ja juuri niiden anteeksiantamiseksi ripin sakramentti on olemassa. (Myös lievistä synneistä on toki mahdollista ja suositeltavaakin ripittäytyä, mutta se ei ole varsinaisesti välttämätöntä.)

Kysymys kuuluu kuitenkin: onko ripin sakramentti olemassa katolisen teologian ristiriidattomuuden tähden, tai kenties ihmisten psykologisten tarpeiden tähden, tai kenties kirkon jäsenten manipuloimisen tähden? Vai onko ripin sakramentti todella – kuten sakramentin määritelmään kuuluu – Jeesuksen asettama Jumalan näkymättömän armon näkyvä ja vaikuttava merkki? Antoiko Jeesus todella katolisille papeille vallan antaa anteeksi kuolemansynnit? Vastauksen saamiseksi on syvennyttävä Uuteen testamenttiin.

Sovituksen virka

Ensimmäinen huomiota ansaitseva evankeliuminkohta on Jeesuksen kohtaaminen halvaantuneen kanssa. Jeesus sanoi halvaantuneelle: “Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.” (Matt. 9:2) Jotkut lainopettajat pitivät Jeesusta jumalanpilkkaajana, sillä he tiesivät, että vain Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Jeesus vastasi: “Miksi teillä on pahoja ajatuksia sydämessänne? Kumpi on helpompaa, sanoa: ‘Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ‘Nouse ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” – hän puhui nyt halvaantuneelle – “nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” (Matt. 9:4–6)

Evankelista päättää kertomuksen erityisen mielenkiintoisella tavalla: ”Silloin mies nousi ja lähti kotiinsa. Tämän nähdessään kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan.” (Matt. 9:7–8) Jeesuksesta alkaen Jumala on antanut syntien anteeksiantamisen vallan ihmisille. Miksi evankelista käytti monikkoa ”ihmisille”, jos Jeesus olisi jäänyt ainoaksi ihmiseksi, jolle oli annettu valta antaa syntejä anteeksi? Matteuksen monikko ei ollut vahinko – hän näet tiesi, että Jeesus oli antanut anteeksiantamisen vallan eteenpäin kirkolleen.

Myöhemmin evankeliumissaan Matteus kertoo Jeesuksen sanoneen Pietarille: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” (Matt. 16:19) Pian Jeesus antoi sitomis- ja vapauttamisvallan kaikille apostoleille: ”Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.” (Matt. 18:18) Juutalaisille sitominen ja vapauttaminen merkitsi valtaa päästää ihmisiä Jumalan kansan yhteyteen tai erottaa siitä.

Ripin sakramentissa on kyse juuri siitä, että itsensä Kristuksen ja kirkon (joka on uudessa liitossa Jumalan kansa) yhteydestä vakavalla synnillä erottanut kristitty otetaan siihen takaisin. Synti ei ole vain yksilön ja Jumalan välinen asia, vaan myös koko kirkon asia. Kirkko on Kristuksen ruumis, ja sen jäsenet ovat Kristuksessa yhteydessä toisiinsa (1. Kor. 12:12–27). Synti vahingoittaa Kristuksen lisäksi myös kirkkoa, ja Kristuksen lisäksi syntisen on palattava myös kirkon yhteyteen. Tämän takia synnit on tunnustettava kirkolle, ja juuri tämän vuoksi Jumala antaa anteeksiannon kirkon välityksellä.

Varsinaiset ripin sakramentin asetussanat on talletettu Johanneksen evankeliumiin. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ja sanoi: “Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: “Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:21–23)

Kyseessä on toinen kahdesta tapauksesta, joissa Raamattu kertoo ihmisten tulleen Jumalan puhalluksen kohteeksi. Ensimmäinen on 1. Moos. 2:7, jolloin ihmisestä tuli elävä olento. Tämä kertoo jotain ripin tärkeydestä – sielumme luomisen hetkellä saamme Jumalalta elämän, ripissä ikuinen elämä palautetaan sen menettäneelle syntiselle. On huomattava, että Jeesus antaa apostoleille (ja vain apostoleille, ei kaikille kristityille) todellisen vallan antaa synnit anteeksi tai olla antamatta niitä anteeksi, ei vain julistaa syntien anteeksiantoa niille, jotka ottavat evankeliumin sanoman vastaan, kuten jotkut protestantit väittävät.

Kristus asetti apostolit todelliseen pappisvirkaan, jonka välityksellä Jumala sovittaa ihmiset itsensä kanssa. Paavali kirjoitti: ”Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran… Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme.” (2. Kor. 5:18,20) Apostolien oli kuoltava, mutta synti ei häviäisi kirkosta ennen maailmanloppua, joten apostolit vihkivät piispoja (kaitsijoita) ja presbyteerejä (vanhimpia) kätten päällepanemisella (ks. esim. Ap.t. 14:23, 20:28; 1. Tim. 3:1, 4:14, 5:22) ja antoivat heille vallan jakaa sakramentteja, kuten käy ilmi Jaakobin kirjeestä.

Jaakob käsittelee parantumisen sakramentteja eli sairaiden voitelua ja rippiä: ”Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen kirkon presbyteerit. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte.” (Jaak. 5:14–16) On pantava merkille, ettei Jaakob kehota tunnustamaan syntejä yksin Jeesukselle tai suoraan Jumalalle sydämen hiljaisuudessa. Päinvastoin hän kehottaa tunnustamaan synnit ”toisille”, tarkkaan ottaen presbyteereille eli papeille.

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) Ääneen lausuttu ”suun tunnustus” (vrt. Room. 10:10) on välttämätön, jotta ripin kuuleva pappi voisi päättää anteeksiantamisen ja anteeksiannon kiellon välillä (vrt. Joh. 20:23). Pappi voi kieltää anteeksiannon, jos hän huomaa, ettei ripittäytyjä todella kadu syntiään vaan aikoo jatkaa raskaassa synnissä elämistä. Esimerkiksi avoliitossa elävä haureudestaan ripittäytyvä katolilainen, joka ei ripin jälkeen ole valmis muuttamaan erilleen seurustelukumppaninsa kanssa ja elämään puhtaasti ei voi saada synninpäästöä, sillä todellinen katumus puuttuu.

Rippi ei ole taikatemppu – se vaatii myös uskovan katumuksen ja päätöksen parannuksesta. Tämän takia usein esitetty argumentti katolista rippiä vastaan – ”katolilaiset voivat mennä ripille saamaan anteeksi ja tehdä sitten taas vapaasti syntiä mennäkseen taas ripille saamaan anteeksi jatkaakseen vain samaa syntistä elämäänsä” – ei ole pätevä, sillä Jeesus vaatii jokaiselta ripittäytyjältä samaa kuin muinoin aviorikoksesta kiinnijääneeltä naiseltakin: ”Mene, äläkä enää tee syntiä.” (Joh. 8:11)

Ensimmäisten kristittyjen todistus

Usein voi kuulla väitettävän, että katolinen kirkko keksi ripin sakramentin vuosisatoja Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Niiden, jotka moista väittävät, tulisikin seuraavaksi pystyä todistamaan väitteensä ja osoittamaan, milloin rippi lisättiin kirkon uskoon. Jo tässä vaiheessa vastalauseen heikkous paljastuu, sillä vastaväittäjät eivät pysty osoittamaan yksimielisesti vuotta, vuosikymmentä tai edes vuosisataa, jolloin rippi ”keksittiin”. Eräät ehdottavat 300-lukua, toiset 600-lukua, jotkut muut jopa 1200-lukua.

On kylläkin totta, että kirkolliskokouksessa 1200-luvulla puhuttiin ripistä. Kirkko halusi taistella vallinnutta löysää moraalia vastaan ja määräsi, että jokaisen uskovan on tunnustettava vakavat syntinsä vähintään kerran vuodessa. On myös totta, että 600-luku oli merkittävä ripin historiassa. Silloin teki läpimurron ns. ”yksityisrippi”, joka ei vaatinut entisenkaltaista pitkää julkista katumuksentekoa vaan toteutui salaisemmin ripittäytyjän ja papin välillä. Lukuisat sitaatit ensimmäisten vuosisatojen kristityiltä riittävät kuitenkin todistamaan täysin kiistattomasti, että rippi oli kirkon hyväksymä osa apostolista opetusta jo kauan ennen 600-lukua, jopa ennen 300-lukua, itse asiassa jopa ennen 100-lukua, kuten apostolisilta ajoilta peräisin oleva Didakhe osoittaa. Sen todistus luo linkin Jaakobin kirjeeseen ja edellä käsiteltyyn Uuden testamentin todistukseen. Näin ollen ripin historia voidaan jäljittää suoraan Uuden testamentin aikaan, apostolien ja Jeesuksen elämään.

Jotta esitetty väite ei jäisi ilman todistusaineistoa, siteeraamme tässä viittauksia rippiin neljältä ensimmäiseltä vuosisadalta. 300- ja 400- lukujen vaihteessa pyhä Augustinus kirjoitti ripistä: ”Kirkossa on kolme tapaa saada synnit anteeksi: kasteessa, rukouksessa, ja katumuksen [ripin] suuressa nöyryytyksessä” (Saarna katekumeeneille uskontunnustuksesta 8:16) ja ”Älköön kukaan sanoko: ’teen katumusta salassa, teen sen Jumalan edessä, ja hän joka antaa minulle anteeksi tietää, että kadun sydämessäni’ Sanoiko Kristus sitten turhaan: ’minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu’? Annettiinko avaimet kirkolle ilman mitään syytä?” (Saarna 392)

Pyhä Basileios Suuri totesi 370-luvulla: “Meidän on tarpeen tunnustaa syntimme niille, joille Jumalan sakramenttien jakaminen on uskottu.” (Säännöt lyhyesti käsiteltynä, 288) Pyhä Kyprianus puolestaan kirjoitti jo 250-luvulla: “Kuinka paljon suurempi usko ja terveellinen pelko on niillä, jotka… tunnustavat syntinsä Jumalan papeille suoraviivaisesti ja surren… Pyydän teitä, veljet, tunnustakoon jokainen syntiä tehnyt syntinsä vielä ollessaan tässä maailmassa, kun ripille on vielä mahdollista päästä” (Luopuneista, 28).

Tertullianus kirjoitti aivan 200-luvun alussa niistä, jotka pakenevat rippiä siihen sisältyvän ”itsepaljastuksen” takia tai lykkäävät sitä päivästä toiseen: ”Oletan, että he ajattelevat enemmän säädyllisyyttä kuin pelastusta samaan tapaan kuin ne, jotka saavat taudin ruumiin häpeällisempiin osiin ja välttelevät sitten lääkärien tietoon tulemista. Täten he tuhoutuvat häveliäisyytensä mukana” (Katumus 10:1).

Pyhä Ignatius Antiokialainen puolestaan kirjoitti 100-luvulla: ”Kaikille katuville Jumala suo anteeksiannon, jos he palaavat katumuksessa Jumalan ja piispan yhteyteen.” (Kirje filadelfialaisille 8:1) Lopuksi vielä Didakhe, ensimmäinen Raamatun ulkopuolinen ja apostoliselta ajalta peräisin oleva kristillinen dokumentti, mainitsee syntien tunnustamisen olevan ”seurakunnassa” eikä sydämen hiljaisuudessa tehtävä asia: ”Tunnusta rikkomuksesi seurakunnassa, äläkä tule rukoilemaan omatunto huonona. Tämä on elämän tie… Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne” (Didakhe 4:14, 14:1). Ripin sakramentti ei siis ole katolisen kirkon myöhempi keksintö – uusi keksintö on sitä vastoin kristillisyys ilman ripin sakramenttia ja väite siitä, ettei Raamattu eikä ensimmäisten kristittyjen käytäntö tunne rippiä.

Lopuksi

Tekeekö papille ripittäytyvä katolilainen yhtään sen paremmin kuin kristitty, joka tunnustaa syntisyytensä suoraan Jumalalle? Hyötyykö hän siitä jotain? Kyllä tekee ja kyllä hyötyy – useastakin syystä. Ensinnäkin papille ripittäytyvä katolilainen pyytää anteeksiantoa Kristuksen haluamalla ja asettamalla tavalla. Toiseksi hän saa sakramentaalista armoa, joka auttaa häntä taistelemaan syntiä vastaan. Kolmanneksi hän saa mahdollisuuden kasvaa nöyryyden hyveessä, hän joutuu kohtaamaan syntinsä ja tunnustamaan ne vilpittömästi ääneen toiselle. Yksityinen rukous on helppo tapa välttää nöyryytys, mutta helpompaa on sen jälkeen myös langeta uudestaan samaan syntiin.

Neljänneksi ripittäytyneellä katolilaisella on varmuus siitä, että Kristus on antanut hänen syntinsä anteeksi – hänen ei tarvitse luottaa subjektiiviseen toivoon tai tunteeseen. Kaiken kukkuraksi rippi antaa katolilaiselle mahdollisuuden saada rippi-isältä henkilökohtaisia, asiantuntevia ja arvokkaita hengelliseen elämään ja kilvoitteluun liittyviä neuvoja, jotka rohkaisevat häntä ja auttavat häntä välttämään syntiä tulevaisuudessa. Siksi pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa! (vrt. 2. Kor. 5:20)