Hyviä uutisia

Miksi katolinen kirkko ei suostu antamaan naisille pappisvihkimystä? Miksi katolinen kirkko kieltää papeiltaan avioliiton? Miksi kirkossa on ylipäänsä pappeja, eivätkö kaikki kristityt ole samanarvoisia? Miksi on vielä piispoja ja diakoneja? Eivätkö ensimmäiset kristityt olleet itsenäisissä seurakunnissa kokoontuneita maallikoita – miksi kirkko on niin hierarkkinen? Miksi pappia kutsutaan isäksi? Pappeus herättää paljon kysymyksiä, ja tässä artikkelissa etsimme kysymyksiin vastaukset tutustumalla siihen, mitä Jeesuksella ja apostoleilla oli sanottavaa pappeudesta sekä kurkistamalla joihinkin historiallista ja opillista lisävaloa tarjoaviin lähteisiin.

Apostolien pappeus

Uusi testamentti osoittaa selvästi, että Jeesus kutsui 12 apostolia, joille hän antoi erityisen vallan Jumalan valtakunnan levittämistyössä (Matt. 10:1–4). Hän uskoi opetuksensa pääasiallisesti heidän haltuunsa, ja useissa tapauksissa vain apostolit olivat kuulemassa Jeesuksen ilmoittamia keskeisiä totuuksia (ks. esim. Joh. 13–17). Noustuaan kuolleista Jeesus antoi apostolien tehtäväksi näiden totuuksien opettamisen kaikille kansoille: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:19–20) Lähetyskäskystä käy ilmi, että apostolit saivat ns. sanan ja sakramentin viran, heidän tuli opettaa ihmisille uskon totuutta ja sovittaa heitä Jumalan kanssa jakamalla sakramentteja.

Paavali todistaa sanan ja sakramentin virasta kirjeissään: ”Minut on pantu kansojen opettajaksi, opettamaan niille uskon totuutta.” (1. Tim. 2:7) ”Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa… meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme.” (2. Kor. 5:18–20)

Paavali ymmärsi tämän palvelusviran olevan papillinen: ”Jumala on armossaan kutsunut minut Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua” (Room. 15:15–16). Miksi apostolien virka oli papillinen? Pappi tarkoittaa henkilöä, joka tuo Jumalalle uhreja, joka toimii välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Vanhasta testamentista käy ilmi, että syntien anteeksiantaminen oli selvästi papillinen virka (ks. esim. 3. Moos. 19:21–22), ja Uudessa testamentissa Jeesus uskoo apostoleille tämän papillisen viran: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:23)

Varsinaiset pappeuden sakramentin asetussanat Jeesus lausui viimeisellä aterialla. Eukaristian asettamisen jälkeen Jeesus sanoi apostoleille: “Tehkää tämä minun muistokseni.” (Luuk. 22:19) Pappeuden ydin on eukaristisen uhrin viettäminen. Pappihan on ennen kaikkea ihminen, joka toimittaa Jumalalle uhreja. Niin kuin Jeesus uhrattiin ristillä niin, että hänen ruumiinsa ja verensä erosivat toisistaan, samoin eukaristiassa Jeesuksen ruumis ja veri erotetaan toisistaan erillisellä konsekraatiolla. Näin tulee läsnä olevaksi leivän ja viinin muodossa Jeesuksen ristinuhri. Tämä käy ilmi erityisesti Jeesuksen lausumista eukaristian asetussanoista: “Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monien edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:28). Tässä jakeessa kreikan sana “vuodatetaan” viittaa aikamuotonsa perusteella nykyhetkeen - Jeesuksen eukaristiseen uhrivereen.

Oliko apostolien pappeus tarkoitettu vain heille? Apostolit kuolivat, mutta kirkon oli tarkoitus jatkua maailman loppuun asti (Matt. 28:20), joten apostoleille tarvittiin seuraajia. He itse ymmärsivät virkansa sellaiseksi, joka ei katoaisi viran haltijoiden kuollessa, vaan siirtyisi seuraavalle sukupolvelle. Kun Juudas oli kuollut, Pietari sanoi: ”Ottakoon toinen hänen kaitsijantehtävänsä.” (Ap.t. 1:20) Kreikankielinen kaitsijantehtäväksi käännetty sana on tässä jakeessa episkope, josta tulee sana episkopaatti eli piispanvirka. Katoliset piispat ovat suorassa linjassa apostolien seuraajia, ja heissä on ikuisesti läsnä Jeesuksen ensimmäisten apostolien joukko. He pitävät ikuisesti huolta apostolisen opetuksen säilyttämisestä, heidän korvissaan kaikuvat Paavalin sanat Timoteukselle, joka itse oli yksi ensimmäisistä piispoista: ”Pidä tallessa, Timoteus, se mikä on uskottu sinun haltuusi!” (1. Tim. 6:20)

Piispa, presbyteeri, diakoni

Katolisessa kirkossa vihkimyksen (pappeuden) sakramentti on kolmiosainen. Piispalla on sakramentin täyteys, hän on apostolien seuraaja ja paikalliskirkon pää. Piispat vihkivät pappeja, jotka avustavat piispaa ja kirkkoa toimittamalla sakramentteja ja saarnaamalla Jumalan sanaa seurakunnissa. Diakonit puolestaan eivät ole varsinaisesti pappeja, he eivät voi viettää messua eivätkä antaa synninpäästöä, mutta he ovat silti saaneet vihkimyksen sakramentin ja palvelevat kirkkoa saarnaamalla Jumalan sanaa ja toimittamalla esimerkiksi häitä ja hautajaisia. Luterilaisia ja anglikaaneja lukuun ottamatta protestantit ovat hylänneet kokonaan piispuuden, pappeuden ja diakonaatin. Heillä on opettajia ja pastoreita, mutta katolista virkakäsitystä he pitävät epäraamatullisena. He huomauttavat, ettei Uudessa testamentissa puhuta kristillisistä papeista (lukuun ottamatta yleistä pappeutta).

On kylläkin totta, ettei Uudessa testamentissa puhuta kristillisistä papeista. Tämä johtuu siitä, että apostolien aikaan pappeus yhdistettiin automaattisesti juutalaiseen pappeuteen, josta kristityt halusivat ottaa etäisyyttä, sillä juutalainen pappi ”seisoo joka päivä toimittamassa jumalanpalvelusta ja uhraa kerran toisensa jälkeen samat uhrit, jotka eivät milloinkaan voi poistaa syntejä” (Hepr. 10:11). Juutalaisuudessa vain Aaronin jälkeläiset saattoivat olla pappeja, joten ajatus muista papeista oli juutalaisille hullutus, minkä takia Heprealaiskirje onkin mittava apologia Jeesuksen (joka ei ollut Aaronin sukua) pappeuden puolesta (Jeesuksen pappeus on Melkisedekin pappeutta, josta Vanha testamentti oli ennustanut). Ajan kuluessa ja kristinuskon etääntyessä juutalaisuudesta alettiin pian puhua papeista.

Tarkempi raamatuntutkiskelu joka tapauksessa osoittaa, että piispuus, pappeus ja diakonaatti olivat olemassa jo apostolisella ajalla. Sana piispa tulee kreikan sanasta episkopos, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”päällekatsoja” ja jonka kirkkoraamattu kääntää ”kaitsija”. Pappeja kutsuttiin presbyteereiksi, kreikaksi presbyteros eli ”vanhempi”, kirkkoraamatussa ”vanhin”. Sana diakoni taas tulee sanasta diakonos eli ”palvelija”. Kaikki kolme virkaa esiintyvät Uudessa testamentissa, mutta ne jäävät monesti hieman harhaanjohtavan käännöksen takia piiloon.

Piispanvirka mainitaan mm. kirjeessä Timoteukselle: ”Tämä sana on varma: joka pyrkii piispanvirkaan, tahtoo jaloon työhön.” (1. Tim. 3:1) Presbyteereistä puhutaan esimerkiksi kirjeessä Titukselle: ”Jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit siellä kaiken, mikä vielä oli järjestämättä, ja asettaisit jokaiseen kaupunkiin presbyteerit niiden ohjeiden mukaan, jotka annoin sinulle.” (Tit. 1:5) Paavali kirjoitti Timoteukselle myös diakoneista: ”Myös diakonien on oltava arvokkaita ja vilpittömiä.” (1. Tim. 3:8)

Pappisvirkaan vihittiin jo apostolisena aikana kätten päällepanemisella, joka on nykyinenkin käytäntö. Piispa Timoteukselle apostoli Paavali kirjoitti: ”Siksi muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sait silloin kun minä panin käteni sinun päällesi.” (2. Tim. 1:6) Apostoli Paavali oli pannut kätensä Timoteuksen päälle tehdäkseen hänestä piispan, jolla oli nyt valta vihkiä muita pappeuteen kätten päällepanemisella. Paavali kehotti Timoteusta: ”Harkitse kätten päällepanemista tarkoin” (1. Tim. 5:22). Ensimmäisten diakonien valinnasta kerrotaan Apostolien teoissa (Ap.t. 6:1–6). Heidät ”tuotiin apostolien eteen, ja apostolit rukoilivat ja panivat kätensä heidän päälleen.” (Ap.t. 6:6)

Aivan kirkon alkuaikoina piispan ja presbyteerin välillä ei ollut eroa (vrt. Ap.t. 20:17, 28, Tit. 1:6–7). Joka tapauksessa ensimmäisen vuosisadan loppuun mennessä piispuus, pappeus ja diakonaatti olivat kehittyneet jo suunnilleen nykyiseen muotoonsa. Apostoli Johanneksen aikalainen ja opetuslapsi Ignatius Antiokialainen kirjoitti useita kirjeitä eri seurakunnille, ja niissä painotetaan silmiinpistävästi juuri tätä kolmitasoista pappisvirkaa ja erityisesti maallikoiden kuuliaisuutta sille. Olihan Paavalikin toki kehottanut kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen piispoja ja pappeja kohtaan. Titukselle, joka oli piispa, Paavali kirjoitti: ”Näin sinun tulee puhua, kehottaa ja nuhdella kaikella arvovallalla, eikä kenenkään pidä väheksyä sinua.” (Tit. 2:5)

Sama koski pappeja: ”Presbyteerit, jotka johtavat hyvin seurakuntaa, ansaitsevat sekä kunnioituksen että taloudellisen tuen.” (1. Tim. 5:17) Joka tapauksessa 100-luvulta peräisin oleva Ignatiuksen todistus vahvistaa varhaisen kirkon virkahierarkian olleen sama kuin katolisissa paikalliskirkoissa nykyään: ”Se joka on alttarin piirissä, on puhdas, mutta se joka on alttarin ulkopuolella, ei ole puhdas. Tämä tarkoittaa, että se joka ilman piispaa ja presbyteerejä ja diakoneja jotakin panee toimeen, ei ole omassatunnossaan puhdas.” (Kirje trallislaisille 7:2)

Yleinen pappeus ja Kristuksen ylipappeus

Jotkut protestantit protestoivat sakramentaalista pappeutta vastaan osoittamalla, että Uudessa testamentissa opetetaan, että Jeesus on kristittyjen ylipappi (Hepr. 8:1–5) ja että kaikki hänessä olevat kristityt – eikä vain jotkut harvat ja valitut – ovat pappeja (1. Piet. 2:5,9). He väittävät, että katolinen kirkko ei seuraa tätä raamatullista periaatetta. Miksi tarvitsemme pappeja, jos olemme jo kaikki pappeja?

Jeesus on tosiaankin kristittyjen ylipappi, ja katolinen kirkko yhtyy myös ensimmäisen paavinsa opetukseen siitä, että kaikki kristityt ovat pappeja. Katolisen kirkon katekismus toteaa, että kasteessa jokainen kristitty tulee osalliseksi Kristuksen pappeudesta. Tätä pappeutta kutsutaan yleiseksi tai kuninkaalliseksi pappeudeksi (vrt. 1. Piet. 2:9, KKK 1546). Se ei kuitenkaan sulje pois vihkimyksen sakramentin erityistä pappeutta, kuten Vanhan testamentin esimerkki osoittaa.

Vanhassa testamentissa pappeus on kolmiulotteinen. Jumala sanoi juutalaisille: ”teistä tulee minun pappisvaltakuntani ja pyhä kansani” (2. Moos. 19:6). Vastaavasti Pyhän Hengen innoittamana Pietari sanoo kristityille: ”te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa” (1. Piet. 2:9). Vanhassa liitossa juutalaisen kansan yleinen pappeus ei kuitenkaan estänyt Aaronia ja hänen poikiaan olemasta erityisiä pappeja. Jumala sanoi Moosekselle: ”Kutsu sitten israelilaisten joukosta veljesi Aaron ja hänen poikansa palvelemaan pappeina minua.” (2. Moos. 28:1, ks. myös 19:21–24) Samoin Jeesus kutsui apostolinsa erityiseen pappeuteen (Matt. 10:1–4, Luuk. 22:19, Room. 15:16). Vanhassa liitossa oli ylipappi (Hepr. 9:7), samoin myös uudessa liitossa on ylipappi, Jeesus (Hepr. 3:1).

Katolinen pappeuskäsitys on siis kopioitu suoraan Raamatusta, sitä vastoin pelkän Jeesuksen ylipappeuden ja yleisen pappeuden tunnustava kristillisyys ilman sakramentaalista pappeutta on epäjohdonmukainen irrottautuminen sekä Vanhan että Uuden testamentin selkeästä pappeusopetuksesta.

Naispappeus?

Katolista kirkkoa syytetään jatkuvasti ajastaan jälkeen jääneeksi ja sovinistiseksi siksi, ettei se suostu vihkimään naisia papeiksi. Naispappeus on kovin kiistanalainen ja mielipiteitä jakava aihe, mutta katolilaiselle sen pitäisi olla hyvin selvä ja yksinkertainen, koska kirkko on aina antanut siihen saman yksinkertaisen vastauksen, joka on pätenyt ja pätee kaikkina aikoina maailman loppuun asti.

Johannes Paavali II otti kysymykseen juuri tämän kannan kirjoittaessaan vuonna 1994: ”Vaikka kirkon jatkuva ja maailmanlaajuinen traditio ja magisteriumin viimeaikaiset dokumentit ovat vakaasti opettaneet, että pappisvihkimys tulee varata vain miehille, pidetään tätä kysymystä silti joissain paikoissa avoimena keskustelulle tai ajatellaan, että kyseessä on pelkkä kurinpidollinen säädös. Sen tähden, jotta poistuisi kaikki epäilys, joka liittyy näinkin tärkeään kysymykseen, itse kirkon jumalalliseen perustukseen kuuluvaan asiaan, veljien vahvistamisen palvelutehtävässäni (vrt. Luuk. 22:32) julistan, että kirkolla ei ole minkäänlaista valtaa antaa pappisvihkimystä naisille ja että kaikkien kirkon uskovien on ehdottomasti pidettävä kiinni tästä päätöksestä” (Ordinatio Sacerdotalis 4).

Kyse ei siis ole siitä, ettei kirkko halua vihkiä naisia pappeuteen, vaan siitä, että ”kirkolla ei ole minkäänlaista valtaa” tehdä sitä. Kenen ”päätös” voi olla niin ehdoton, että se velvoittaa koko kirkkoa ja kaikkia sen uskovia? Katolisen kirkon katekismus vastaa, että itse Jeesus, Herra, valitsi vain miehiä muodostaessaan kahdentoista apostolin yhteisön (vrt. Mark. 3:14–19) ja että apostolit tekivät samoin valitessaan itselleen seuraajia (1. Tim. 3:1–13, Tit. 1:5–9). Jeesuksella oli ympärillään paljon hyviä naisia, jotka hän olisi voinut ottaa mukaan apostoliseen pappisyhteisöön, mutta hän valitsi vain miehiä.

Jos kyseessä olisi ollut sattuma ja naispappeus olisi ollut mahdollista, varhaiset kristityt olisivat varmasti pian ottaneet naisia mukaan pappeuteen, mutta sen sijaan heidän kantansa naispappeuteen oli yksimielinen: se ei ole mahdollista. Tertullianus kirjoitti 200-luvulla: ”Naisen ei ole lupa puhua kirkossa [1. Kor. 14:34], eikä myöskään… uhrata, eikä haalia itselleen mitään miehelle kuuluvaa toimea, puhumattakaan pappisvirasta.” (Neitsyiden verhoaminen 9)

Tertullianus viittaakin jo seuraavan kysymyksen vastaukseen. Miksi ihmeessä kirkko ei voi vihkiä naista papiksi, miksi kirkolla ei ole tätä valtaa, miksi nainen ei voi olla pappi? Vastaus ei ole se, että nainen olisi alempiarvoinen tai huonompi – katolinen kirkko arvostaa naisia suuresti, kuten esimerkiksi Johannes Paavali II:n kirjoittama apostolinen kirje Mulieris Dignitatem osoittaa. Kirkon suurin pyhimys ja eniten kunnioittama jäsen – Neitsyt Maria – on nainen! Vastaus on pikemminkin se, että nainen on nainen, kun taas mies on mies. Jotkut toimet ovat luonnostaan naisille tarkoitettuja, kuten lasten synnyttäminen ja äitiys. Toiset asiat kuuluvat miehille, kuten isyys. Ei ole sovinistista sanoa, ettei nainen voi olla isä, se on vain luonnollisen tosiasian toteamista.

Jeesus tarkoitti pappeuden tietynlaiseksi hengelliseksi isyydeksi, ja siksi hän halusi pappien olevan miehiä. Raamatun hää- ja perheteologia auttaa ymmärtämään tätä totuutta. Jeesus käytti jatkuvasti avioliittoon ja perheeseen liittyvää sanastoa – hän uskalsi kutsua Jumalaa Isäkseen (Joh. 5:17–20), hän kutsui uskovia veljikseen (Luuk. 8:21). Hän kutsui itseään sulhaseksi (Mark. 2:19), hän teki ensimmäisen julkisen ihmetekonsa häissä (Joh. 2:1–11), ja hän vertasi taivasten valtakuntaa hääjuhlaan (Matt. 22:2–10). Paavali kutsuu Kristusta kirkon sulhaseksi (Ef. 5:25–33, ks. myös Ilm. 19:7), ja Ilmestyskirja heijastaa samaa ajattelua: ”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle” (Ilm. 19:9).

Kristuksen ja kirkon välinen suhde on mystisellä tavalla avioliitto. Kuten aviopuolisot antavat ruumiinsa toisilleen tullakseen yhdeksi lihaksi ja luodakseen uutta elämää, niin myös Kristus antoi ruumiinsa kirkolle tullakseen sen kanssa yhdeksi ruumiiksi (Ef. 5:25–33, 1:23), jotta se voisi tuottaa lukemattomasti lapsia, jotka saavat ikuisen elämän. Kuten avioliitossa jokainen yhdyntä uudistaa avioliittolupaukset, koska siinä puolisot tulevat yhdeksi lihaksi, niin myös Kristuksen ja kirkon avioliitossa jokainen eukaristia uudistaa lupauksen ikuisesta elämästä (Joh 6:54), koska siinä Kristuksen puoliso, kirkko, ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja tulee näin hänen kanssaan yhdeksi ruumiiksi (lihaksi). Juuri eukaristiaa asettaessaan Kristus julisti perustavansa uuden liiton (Luuk. 22:20), ja tästä liitosta muistuttaa ja sen uudistaa jokainen messu.

Messu on siis mitä syvin osoitus Kristuksen ja kirkon välisestä liitosta, josta jokainen avioliitto on vain ajallinen ja katoava kuva. Kristittyinä pääsemme täydellisesti osallisiksi tästä liitosta taivaan kunniassa (Ilm. 19:7–9, 21:9), mutta jokainen eukaristia tuo esimaun tästä todellisuudesta meidän aikaamme ja maailmaamme. Koska pappi toimittaa messussa sen saman uhrin, jonka Kristus uhrasi ristillä kirkon puolesta, pappi toimii Kristuksen persoonassa, papin pappeus ei ole mitään muuta kuin osallisuus Kristuksen pappeuteen.

Nyt logiikan pitäisi jo olla selvä: Kristus on kirkon sulhanen, ja koska pappi on eukaristian uhraajana Kristuksen edustaja, hän toimii hääjuhlassa sulhasen asemassa, ja koska sulhanen on aina luonnollisesti mies, on myös papin oltava mies. Samoin kuin kukaan täysjärkinen elokuvaohjaaja ei päästäisi Messiaasta kertovaan elokuvaan naista esittämään Jeesusta, ei myöskään kirkko voi Jeesukselle uskollisena vihkiä sakramentaaliseen pappeuteen naisia.

Älkää kutsuko ketään isäksi?

Jeesus sanoi: ”Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa.” (Matt. 23:9) Jotkut protestantit käyttävät tätä raamatunkohtaa todistusaineistona siitä, että katolinen kirkko on pahasti harhateillä kutsuessaan pappeja isiksi ja paavia pyhäksi isäksi. Miten katolilainen voi vastata tähän syytökseen?

Ensinnäkin on käytettävä maalaisjärkeä ja mietittävä, tarkoittiko Jeesus sanomaansa täysin kirjaimellisesti. Ovatko kaikki maailman ihmiset, jotka kutsuvat maanpäällistä isäänsä isäksi, tekemässä syntiä? Isien isiksi kutsumisen kieltäminen olisi järjetöntä, sillä silloin Jumalan isyydeltä häviäisi maanpäällinen vertailukohta, jolloin Jumalan isyys jäisi merkityksettömäksi. Jeesus sanoi myös: ”Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois” (Matt. 5:29), mutta yksikään täysjärkinen kristitty ei ota tätä kirjaimellisesti, vaan ymmärtää Jeesuksen käyttävän liioittelevaa kielikuvaa vahvistaakseen sanomansa ydintä.

Ensimmäiset kristityt eivät selvästikään ajatelleet Jeesuksen tarkoittaneen sanojaan kirjaimellisesti – esimerkiksi Stefanos ja Paavali kutsuivat Abrahamia isäksi (Ap.t. 7:2, Room. 4:12). Paavali ymmärsi myös sen, että kirkossa on tietynlainen hengellinen isyys, mikä näkyy hänen tavastaan puhutella hengellisiä lapsiaan (1. Tim. 1:2,18; 2. Tim. 1:2, 2:1, 1. Kor. 4:15). Paavali kirjoitti myös: “vetoan sinuun poikani Onesimoksen puolesta, jonka isäksi olen vankina ollessani tullut” (Filem. 10). Raamatussa sanotaan myös: “tule minun isäkseni ja papikseni” (Tuom. 17:10), “lähde meidän kanssamme ja tule meidän isäksemme ja papiksemme” (Tuom. 18:19). Koska Pyhä Henki innoitti kaikki kyseiset jakeet, Jeesuksella ei varmasti ole mitään sitä vastaan, että hänen seuraajansa tunnustavat hänen virassaan toimivien pappien hengellisen isyyden.

Mutta mitä Jeesus sitten halusi sanoa kiellollaan? Luukkaan evankeliumissa Jeesus käytti vastaavanlaista liioittelevan vahvaa lausahdusta saadakseen sanomansa perille. Hän sanoi: “Jos joku tulee minun luokseni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.” (Luuk. 14:26) Matteuksen evankeliumi opettaa saman sanoman helpommin ymmärrettävässä sanamuodossa: “Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias” (Matt. 10:37). Jeesuksen tarkoitus ei ollut vähätellä maallista isyyttä vaan saada ihmiset ymmärtämään, että ensisijainen isyys on Jumalalla, ja hänelle ennen muuta kuuluvat kunnioituksemme ja kuuliaisuutemme.

Jeesus moitti lainopettajia ja fariseuksia, jotka ”istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi” (Matt. 23:6–7). Jeesuksen sanat kohdistuivat ylpeisiin sydämiin, jotka eivät tunnustaneet nöyrästi Jumalan olevan perimmäinen opettaja ja isä, vaan asettivat itsensä Jumalan kustannuksella auktoriteeteiksi, isähahmoiksi ja opettajiksi. Jeesus ei kiellä kutsumasta isiksi niitä, jotka todella ovat isiä – olkoon isyys sitten biologista tai hengellistä. Heidän kutsuminen isiksi on vain totuuden tunnustamista, eikä Jeesus vastusta totuutta. Hän kieltää sen sijaan sekoittamasta näitä isyyksiä Jumalan isyyteen ja antamasta isyyden arvoa niille, joille se ei kuulu.

Kuten apostolit osoittavat, todellista hengellistä isyyttä on olemassa, mutta on ymmärrettävä, että Jumala on perimmäinen auktoriteettimme ja isämme. Maailmassa on aina ollut taipumusta tehdä pelkistä ihmisistä guruja (eikä Jeesuksen aika todistettavasti ollut poikkeus), ja juuri tällaisen henkilökultin Jeesus kieltää sanoessaan, ettei ihmistä tule kutsua opettajaksi, isäksi tai mestariksi, koska on ymmärrettävä, että perimmäinen opettajuus ja isyys kuuluvat Jumalalle.

Miksi selibaatti?

Ehkä eniten väärinymmärretty ja mitä moninaisimmilla tavoilla kritisoitu katolinen käytäntö on pappien selibaatti. Ensimmäinen ja yleisin väärinymmärrys onkin siinä, ettei selibaattia ymmärretä käytännöksi, vaan sen luullaan olevan muuttumaton dogmi, kirkon erehtymätön opillinen uskonkappale. Tässä uskossa jotkut protestantit saattavat huomauttaa Pietarin olleen naimisissa (koska hänen anoppinsa mainitaan, ks. Mark. 1:30) siinä toivossa, että katolilaiset eivät täten voisi enää pitää häntä ensimmäisenä paavina.

He yllättyvät saadessaan tietää, että katolisessa kirkossa on tänäkin päivänä useita naimisissa olevia pappeja – selibaatti ei ole dogmaattinen vaan kurinpidollinen säädös, ja se pätee vain roomalaisessa (t. latinalaisessa) riituksessa, kun taas idän katolisissa kirkoissa naimisissa olevia miehiä voidaan valita pappeuteen. Myös luterilaisuudesta tai anglikaanisuudesta kääntyneet naimisissa olevat pastorit voidaan vihkiä katoliseen pappeuteen avioliitosta huolimatta jopa lännessä.

Toinen yleinen syytös on, että selibaatti on epäraamatullinen ja että avioliitto on jopa käsky: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1:28) ja ”haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä” (1. Kor. 7:2). Lisääntymiskäsky pätee kuitenkin ihmissukuun eikä jokaiseen yksilöön, ja Paavalin kirjeessä asiayhteys paljastaa hänen todellisen sanomansa.

Juuri ennen edellä siteerattua ”käskyä” Paavali kirjoitti: ”Miehen on kyllä hyvä olla koskematta naiseen” (1. Kor. 7:1), ja heti sen jälkeen hän teki selväksi, ettei hän käskenyt avioliittoa, vaan soi sen myönnytyksenä haureuden välttämiseksi: ”Sanon tämän myönnytyksenä enkä käskynä.” (1. Kor. 7:6) Itse asiassa Paavali suosittelee nimenomaan selibaattia: ”Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän… Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin. Mutta elleivät he jaksa hillitä itseään, menkööt naimisiin, sillä on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa.” (1. Kor. 7:7–9)

Paavali menee vielä pitemmälle ja perustelee selibaatin paremmuutta: ”Toivoisin, ettei teillä olisi huolia. Naimaton mies kantaa huolta siitä, mikä koskee Herraa, siitä, miten olisi Herralle mieliksi. Naimisissa oleva taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi vaimolleen mieliksi. Näin hän on jakautunut kahtaalle. Samoin naimaton nainen ja nuori neito kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä. Naimisissa oleva nainen taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi miehelleen mieliksi.” (1. Kor. 7:32–34)

Tämä on myös pääasiallinen syy siihen, miksi kirkko vaatii papistoltaan selibaattia – näin he voivat antautua kutsumukselleen täydellisesti. Monien naimisissa olevien pappien kokemus todistaa, että perheen ja kirkon yhtaikainen hoitaminen on erittäin rankkaa – monesti omatunto vaivaa jatkuvasti, sillä molemmat tahot vaatisivat täydellistä antautumista, eikä lopulta kummallekaan jää tarpeeksi aikaa.

Paavalin väitetään myös sanoneen, että seurakuntien johtajien on oltava naimisissa: ”Piispan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan” (1. Tim. 3:2). ”Presbyteerin tulee olla nuhteeton ja yhden vaimon mies” (Tit. 1:7). ”Diakonin on oltava yhden vaimon mies, ja hänen on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään.” (1. Tim. 3:12) Tässä kirjaimellisessa tulkinnassa huomataan olevan mittavia ongelmia, kun pidetään mielessä, että Paavali itse oli kirkon johtaja, eikä hän ollut naimisissa.

Paavali myös kirjoitti edellä mainitut asiat selibaatin paremmuudesta korinttilaisille – olisiko järkevää, että hän valittaisi naimisissa olevien olevan jakautuneita, mutta samalla päästäisi vain heidät piispoiksi? Olisiko järkevää, että hän kehuisi selibaatissa elävän miehen voivan palvella Herraa täyssydämisesti, mutta olisi samalla valmis kieltämään häneltä pappisvihkimyksen? Paavalin vaatimus yhdestä vaimosta ei selvästikään viittaa siihen, että papilla olisi oltava vaimo (silloin Paavali olisi kai sanonut ”naimisissa oleva” eikä ”yhden vaimon” mies), vaan siihen, että pappeuteen kelpaa vain kerran naimisiin mennyt mies.

Paavalin sanotaan myös ennustaneen katolisesta kirkosta kirjoittaessaan: ”Pyhä Henki sanoo selvästi, että viimeisinä aikoina jotkut luopuvat uskosta ja alkavat seurata eksyttäviä henkiä ja pahojen henkien opetuksia. He luottavat tekopyhiin valehtelijoihin, joiden omassatunnossa on polttomerkki. Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa.” (1. Tim. 4:1-3) Vain katolinen kirkko kieltää papeilta avioliiton ja joidenkin ruokien (lihan) syönnin (tuhkakeskiviikkona ja pitkäperjantaina)!

Katolinen kirkko ei todellisuudessa kiellä avioliittoa yhdeltäkään jäseneltään, vaan pappiskutsumuksen tuntevat ja luostarilupaukset antavat uskovaiset luopuvat siitä itse täysin vapaasti Jumalan valtakunnan tähden. Jeesus itse todistaa katolisen käytännön puolesta: selibaatti ”ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon.” (Matt. 19:11–12)

Mitä ruokaan tulee, Jeesus itse sanoi opetuslastensa paastoavan hänen kuolemansa päivänä (Mark. 2:20). Paavalin ennustus koski todellisuudessa gnostilaisia, jotka pitivät kaikkea materiaalista pahana – avioliitto ei ollut heidän mielestään muuta kuin laillistettua prostituutiota, minkä takia se oli kielletty. Toisin kuin protestanttisuus, katolisuus on uskollinen Jeesuksen ja Paavalin opetuksille ja arvostaa suuresti selibaattia. Kirkko yhtyy Raamatun johtopäätökseen: ”Se, joka menee… naimisiin, tekee siis oikein, mutta se, joka ei mene, tekee vielä paremmin.” (1. Kor. 7:38)