Hyviä uutisia

Avioliitto on Suomessa ennennäkemättömässä kriisissä. Tätä nykyä joka vuosi yli 13 000 avioliittoa päättyy eroon, mikä on lähes puolet kaikista maassamme solmituista avioliitoista. Erojen määrä on kasvanut huimasti 1960-luvulta lähtien, jolloin eroja oli noin 5 000 vuodessa. Yhteiskuntamme pitää katolisen kirkon opetusta avioliitosta järjettömänä ja kapeakatseisena avoliitto- ja ehkäisykieltoineen, mutta faktat ovat osoittaneet kirkon viisauden: avoliitto ja ehkäisy nousivat lähes tuntemattomuudesta suureen suosioon juuri 1960-luvun tienoilla, ja siitä asti erokäyrä on noussut ällistyttävän jyrkästi. Kyseessä on tuskin sattuma. Tässä artikkelissa tutkimme, kuinka katolisen kirkon vertaansa vailla oleva positiivinen näkemys avioliitosta tarjoaa hyvän uutisen ja raikkaan tuulahduksen epäonnistumisiinsa väsyneelle ja loputtomiin eroihinsa pettyneelle yhteiskunnalle.

Avioliitto sakramenttina

Katolinen opetus avioliitosta on erityinen siksi, että kirkko pitää avioliittoa sakramenttina. Tämä tarkoittaa sitä, että avioliitto itsessään toimii armon välittäjänä kastetuille aviopuolisoille. Kuten kaikki sakramentit, avioliitto auttaa ihmisiä pyhittymään, osallistumaan Jumalan omaan elämään ja tulemaan enemmän Jumalan kaltaisiksi. Avioliitto ei siis ole vain yhteiskunnallinen instituutio, kuten maailma ja useat protestanttiset kirkkokunnat sen näkevät, vaan sillä on myös tärkeä uskonnollinen ulottuvuus.

Avain katolisen avioliittonäkemyksen ymmärtämiseen on Jumalan ilmoitus siitä, että avioliitto on suoraan Jumalan asettama ja että sen on tarkoitus kuvastaa Jumalan omaa elämää: ”Jumala sanoi: ’Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.’ Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.’” (1. Moos. 1:26–18)

Meidän on päästävä täysin eroon ajatuksesta, jonka mukaan ihminen olisi vain kehittynyt eläin, jolla on luonnollinen tarve paritella ja lisääntyä ja joka voi erota tai vaihtaa kumppania, kun mieli tekee. Jumala loi ihmisen – ei eläimiä eikä edes enkeleitä – omaksi kuvakseen ainutlaatuisella tavalla. Vanhan testamentin luomiskertomukseen liittyy vihje Pyhästä Kolminaisuudesta: ”Jumala sanoi (yksikkö): ’Tehkäämme (monikko) ihminen’”.

On yksi Jumala, mutta tämä Jumala ei ole yksinäisyys, vaan perhe: Isä ja Poika, ja heidän välisensä elämää luova Rakkaus, Pyhä Henki. Jumala ei luonut kuvakseen yksinäistä ihmistä, vaan perheen: ”mieheksi ja naiseksi hän heidät loi”. Miehen ja naisen välinen rakkaus on samoin kuin Kolminaisuudessa hedelmällinen ja persoonallinen. Mies ja nainen tulevat yhdeksi lihaksi niin konkreettisesti, että yhdeksän kuukauden kuluttua sille pitää antaa nimi. Kuten Kolminaisuudessa, kahden henkilön rakkaudesta tulee kolmas.

Avioliitto on sakramentti juuri siksi, että se heijastaa Jumalan omaa olemusta, sillä sakramenttien tehtävä on nimenomaan tehdä ihmisistä osallisia jumalallisesta elämästä. On syytä huomata, että Jumalan käsky: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa” edeltää syntiinlankeemusta, joten ajatus siitä, että avioliitto tai avioakti eli sukupuoliyhdyntä olisi perisynnin seurausta, epäpuhdasta, likaista, epäpyhää tai muuta vastaavaa, on hylättävä. Sitä vastoin kirkko opettaa, että avioliitto ja avioakti ovat Jumalan luomia ja siksi hyviä ja pyhiä asioita, joiden kautta aviopuolisot voivat kasvaa rakkaudessa ja Jumalan tuntemisessa.

Kuten tunnettua, ihminen kuitenkin lankesi syntiin ja Jumalan luoma asiainjärjestys vahingoittui. Vanhassa testamentissa Jumala sieti ihmisten lankeemuksen ja kovasydämisyyden vuoksi mm. avioeroa ja moniavioisuutta, mutta Jeesus, joka tuli ottamaan pois maailman synnin, palautti avioliiton takaisin alkuperäiseen kunniaansa. Ensinnäkin Kristus kunnioitti avioliittoa tekemällä ensimmäisen ihmetekonsa hääjuhlassa (Joh. 2). Myöhemmin hän nosti avioliiton takaisin sen alkuperäiseen purkamattoman yksiavioisen liiton asemaan: ”’Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?’ Ja hän jatkoi: ’Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.’” (Matt. 19:4–6) ”Mooses antoi teille luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä. Mutta alun perin ei ollut niin.” (Matt. 19:8)

Avioliiton solmimishetkellä ei siis vain tehdä kahden ihmisen välistä sopimusta, vaan aviolupauksen toisillensa antaneet ja yhdeksi lihaksi yhdynnässä tulleet puolisot yhdistää toisiinsa itse Jumala. Tämä on merkki siitä, että avioliitto on sakramentti – että se todella saa aikaan yliluonnollisen todellisuuden, nimittäin siteen, joka yhdistää aviopuolisot toisiinsa purkamattomasti. Sakramenttihan on näkymättömän armon näkyvä merkki, ja avioliiton solmiminen ja puolisoiden yhdeksi lihaksi tuleminen on näkyvä merkki siitä, että Jumala on yhdistänyt nämä kaksi ihmistä hengellisellä siteellä, jonka ansiosta he voivat erityisellä tavalla tulla osallisiksi Jumalan omasta elämästä.

Toinen osoitus avioliiton sakramentaalisuudesta liittyy Kristuksen ristiin. Kaikki sakramentit saavat voimansa Kristuksen rististä, ja Raamattu opettaa avioliiton olevan erityinen heijastus ristin tapahtumista: ”Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti kirkkoa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin kirkkoansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. ’Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.’ Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja kirkkoa.” (Ef. 5:25–32)

Avioliitto on siis kuva ristin armoa antavasta rakkaudesta ja täten itsessään armon välittäjä. Itse asiassa sana ”salaisuus” on tässä kreikaksi mysterion, joka idässä on aina ollut sakramenteista käytetty sana. Mysterion käännettiin latinaksi sanalla sacramentum, josta tulee suomen sana sakramentti. Samoin ”minä tarkoitan Kristusta ja kirkkoa” on kreikaksi oikeastaan ”minä puhun/sanon Kristuksessa ja kirkossa”, joten voidaan myös ajatella, että avioliitto on suuri sakramentti Kristuksessa ja kirkossa (kuten katolinen Douay-Rheims Raamattu jakeen kääntää).

Katolinen kirkko pitää avioliittoa kutsumuksena pyhyyteen, sillä se kuvaa Kristuksen rakkautta hänen pyhittämäänsä kirkkoa kohtaan. Avainasemassa on Kristuksen rakkauden ilmeneminen uhrina. Monilla avioon astuvilla on tunteellinen käsitys rakkaudesta, minkä takia useat liitot muuttuvatkin helvetiksi, kun tunteet lakkaavat ja itsekkyys nousee pintaan. Kristus puolestaan opettaa ristillä, että kärsimys, uhrautuminen, täydellinen epäitsekkyys sekä ehdoton ja varaukseton uskollisuus ja puolisolle antautuminen ovat voitokkaan ja pyhän avioliiton olennaisia ja välttämättömiä ominaisuuksia. Paavali kehottaa miehiä rakastamaan vaimojaan juuri tällaisella uhrautuvalla rakkaudella.

Vain tässä valossa katolisen kirkon opetus avioliitosta on mahdollista ymmärtää kokonaan ja varauksetta sen täydessä kauneudessaan ja viisaudessaan. Kirkko ei voi suvaita avioliiton ulkopuolisia suhteita, moniavioisuutta, ehkäisyä, avioeroa tms. juuri siksi, että ne tuhoavat sen uskollisuuden ja varauksettoman antautumisen ja uhrautumisen, jolle avioliiton tulee perustua. Kristuksella on vain yksi vaimo, yksi kirkko, ja Kristuksen ja kirkon suhteen on tarkoitus tuottaa Jumalan lapsia kasteen kautta, eikä Kristus koskaan ehkäise tätä uuden elämän syntymistä. Kristus ei koskaan lakkaa olemasta uskollinen kirkolle – eikä kirkko koskaan voi erota Kristuksesta. Kirkko ei ota vastaan Kristuksen ruumista sylkäistäkseen sen sitten pois – samoin vaimokaan ei voi ottaa vastaan miehensä ruumista ja torjua samalla yhdynnän elämää antavaa voimaa ehkäisypillerillä.

Avioliiton purkamattomuus

Katolinen kirkko opettaa, että avioliitto on täysin rikkomaton ja purkamaton. Tämä tarkoittaa sitä, että avioeroa ei varsinaisesti ole edes olemassa. Avioero ei ole Jumalan silmissä avioero, vaan naimisissa olevien ihmisten uskottomuutta aviolupauksilleen. Liitto raukeaa vasta, kun toinen aviopuolisoista kuolee, ja vain siinä tapauksessa toinen avioliitto on mahdollinen vielä elossa olevalle osapuolelle (1. Kor. 7:39).

Yhteiskunta ihmettelee jatkuvasti, miten katolinen kirkko voi vielä pitää kiinni tästä tiukasta opetuksesta. Jokainen kuitenkin tietää sisimmässään, että rakkauden on tarkoitus olla ikuista. Jumalan rakkaus on ikuista, ja inhimillinen rakkaus pyrkii aina kestävyyteen eikä hetkellisyyteen. Rakkauslaulut toistavat sanoja kuten ”olen sinun ainiaan”, ”älä koskaan jätä minua” yms., eikä koskaan ”aion rakastaa sinua pari vuotta”, ”ollaan yhdessä, kunnes vaikeudet alkavat”. Myös se, että lapset yhdistävät vanhemmat erottamattomasti pelkällä olemassaolollaan ja se, että heidän kasvattamisensa (toisin kuin eläimillä) on luonnostaan pitkäaikainen prosessi puhuvat sen puolesta, että miehen ja naisen suhde on tarkoitettu uskolliseksi ja kestäväksi.

Lopullinen syy siihen, että kirkko ei kerta kaikkiaan voi muuttaa opetustaan avioliiton purkamattomuudesta on hyvin perustavanlaatuinen. Tämän syyn nimi on Jeesus Kristus, joka on kirkon perustaja ja sulhanen – ja hänen iäti kestävät sanansa ovat tehneet tästä asiasta loppuun käsitellyn. Toisin kuin monet muut kristilliset kirkkokunnat, katolinen kirkko ei voi päättää jättää Jeesuksen opetuksia sikseen ja siirtyä modernimpaan aikaan. Tämä siksi, että Kristus on kirkon pää.

Raamattu kertoo Jeesuksen opetuksesta seuraavasti: ”Hänen luokseen tuli myös fariseuksia, jotka häntä koetellakseen kysyivät, saako mies hylätä vaimonsa. Hän vastasi heille: ’Mitä Mooses on siitä säätänyt?’ He sanoivat: ’Mooses antoi meille luvan kirjoittaa erokirjan ja hylätä vaimon.’ Silloin Jeesus sanoi: ’Te olette kovasydämisiä, siksi hän laati teille sen säännöksen. Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.’ Kun he olivat keskenään, opetuslapset kysyivät uudestaan tätä asiaa. Jeesus sanoi heille: ’Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on aviorikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen.’” (Mark. 10:2–12)

Poikkeus sääntöön?

Joskus esille nostetaan Matteuksen evankeliumin kohdat, joissa Jeesus näyttää sallivan poikkeuksen opetukseensa avioliiton rikkomattomuudesta: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden, saattaa hänet tekemään huorin, ja joka nai hyljätyn, tekee huorin.” (Matt. 5:32) ”Mutta minä sanon teille: joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden ja nai toisen, se tekee huorin; ja joka nai hyljätyn, se tekee huorin.” (Matt. 19:9) Näiden jakeiden perusteella jotkut tunnustuskunnat ovat sallineet avioeron ja uudelleen avioitumisen aviorikoksen perusteella.

Ellei kuitenkaan haluta päätyä ristiriitaan muiden Uuden testamentin todistusten kanssa (Matt. 19:8, Mark. 10:2-12, Luuk. 16:18, 1. Kor. 7:10–11) eikä poiketa siitä, miten ensimmäiset kristityt asian ymmärsivät, tämä tulkinta on mahdoton. Varhaiset kristilliset tekstit kuten Hermaan Paimen (80–140 jKr.) ja Justinuksen Ensimmäinen apologia (145–160 jKr.) osoittavat selvästi, etteivät apostoleita seuranneet kristityt ymmärtäneet Jeesuksen sanoja niin, että aviorikokseen perustuvan eron jälkeen voisi mennä uudestaan naimisiin.

Jeesus itse ei missään tapauksessa sallinut uudelleen avioitumista, vaikka hän olisikin sallinut aviorikokseen perustuvan eron. Tämä näkyy myös Paavalin sanoista: ”Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään. Jos hän kuitenkin eroaa, olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa.” (1. Kor. 7:10–11)

Katolinen kirkko ymmärtää, että joissain tilanteissa eroaminen on ainoa mahdollisuus, ja kirkko voi sallia aviopuolisojen asumuseron, jos esimerkiksi vaimo jostain syystä päättäisikin ryhtyä prostituoiduksi tai jos mies kävisi alkoholin tai muun syyn takia vaarallisen väkivaltaiseksi. Jeesuksen ja apostolien esimerkkiä seuraten kirkko ei kuitenkaan voi vihkiä ketään uusiin naimisiin, joten erossa asuvien aviopuolisoiden on Paavalin sanojen mukaan pysyttävä yksin tai tehtävä sovinto ja palattava yhteen.

Matt. 5:32 ja Matt. 19:9 eivät kuitenkaan mahdollisesti puhu lainkaan siitä, että aviorikos oikeuttaisi avioeron. Toinen nykytutkijoiden suosima tulkinta on, että Jeesus puhui laittomista liitoista, joita pidettiin avioliiton vertaisina, mutta jotka eivät todellisuudessa olleet oikeita avioliittoja. Tätä tukee alkutekstissä oleva kreikan sana, joka ei ole näissä jakeissa moikheia (aviorikos, huoruus), vaan porneia, joka merkitsi kaikenlaisia laittomia suhteita kuten esiaviollista seksiä (haureutta) tai jopa insestiä (sukurutsaa).

Uusi kirkkoraamattu kääntääkin nämä jakeet seuraavasti: ”jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen” (5:32) ja ” joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen” (19:9) Jeesus saattoi siis opetuksellaan tarkoittaa, että ero ei ole mahdollinen, paitsi tietysti tapauksissa, joissa liitto ei ole edes laillinen (avopuolison tai sisaruksen kanssa sukupuolisuhteessa elävä ihminen voi ja hänen jopa pitäisi erota).

Mitätöinti ja erikoistapaukset (Paavalin ja Pietarin etuoikeudet)

Jeesuksen tavoin katolinen kirkko tunnustaa, että jotkut liitot eivät ole päteviä avioliittoja, ja siksi kirkolla on mahdollisuus tutkia ja tarpeen tullen mitätöidä avioliitto. Mitätöinti ei ole katolinen versio avioerosta, vaikka kirkon ulkopuoliset monesti haluavat niin ajatella. Mitätöinti on kirkon päätös siitä, että mitään avioliittoa ei koskaan ollutkaan, ja siksi puolisot voivat mennä ”uusiin” naimisiin (itse asiassa vasta ensimmäisiin oikeisiin naimisiin). Kirkko voi mitätöidä avioliiton, jos vähintään yksi kolmesta pätevän avioliiton vaatimuksista ei ole täyttynyt.

Ensimmäinen vaatimus on kyky solmia pätevä avioliitto. Esimerkiksi liian nuori ikä, jo voimassa oleva avioliitto tai pappeus olisivat esteitä pätevän avioliiton solmimiskyvylle. Toinen vaatimus on avioliiton solmimismuoto. Jos katolilainen menee naimisiin maistraatissa tai ei-katolisessa kirkossa ilman kirkon hyväksyntää ja siunausta, avioliitto ei ole pätevä, sillä avioliitto on kirkollinen asia. Katolilainen on ”vapaa menemään naimisiin kenen kanssa haluaa, kunhan se vain tapahtuu Herrassa” (1. Kor. 7:39).

Kolmas kriteeri on suostumus, ja suostumuksen puute onkin yleisin syy mitätöinnin myöntämiselle. Jos voidaan osoittaa, että toinen osapuoli ei avioon astuessaan suostunut siihen vapaasti (hänet oli pakotettu liittoon) tai että hän ei aikonut olla avoin aviollisen rakkauden hedelmällisyydelle (hän oli päättänyt, ettei halua saada lapsia), avioliittoa ei koskaan ollut. Sama pätee tapaukseen, jossa avioon astuttaessa ei uskottu avioliiton rikkomattomuuteen vaan mentiin naimisiin kokeilumielessä ilman aikomusta pysyä uskollisena loppuun asti.

Jotta avioliitto olisi avioliitto, on avioliiton solmivilla osapuolilla myös oltava aikomus solmia todellinen avioliitto. Jos kristitty, islamilainen ja juutalainen lapsi leikkivät pihalla ja juutalainen päättää näyttää islamilaiselle, kuinka kristityt kastavat lapsia, kaataa hänen otsalleen vettä ja sanoo sakramentin kaavan ulkomuistista, ei hän silti ole pätevästi kastanut islamilaista. Sama pätee avioliittoon – oikea tarkoitus on tarpeellinen pätevän avioliiton solmimiseksi. Jos avioliiton pätevyydestä on epäselvyyttä, sen pätevyys tulisi olettaa siihen asti kunnes kirkko toisin toteaa. Vaikka kirkon tuomioistuin ei ole erehtymätön, Jumala ei tuomitse ketään ihmistä kirkon mahdollisten virheiden perusteella.

Mitätöinnin lisäksi on toisia tapauksia, jotka ulkopuolisesta saattavat näyttää katoliselta avioerolta. Eräs esimerkki on ns. Paavalin etuoikeus. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kaksi ei-kristittyä on luonnollisessa avioliitossa (vain kastetuilla avioliitto on sakramentaalinen), ja toinen heistä tulee uskoon sillä seuraamuksella, että ei-uskova osapuoli ei ole enää valmis elämään hänen kanssaan (esim. jos hän mieluummin lähtee liitosta kuin suostuu elämään kristillisen aviomoraalin mukaan), uskova osapuoli on vapaa astumaan sakramentaaliseen avioliittoon jonkun muun kanssa.

Tämä perustuu Paavalin opetukseen Raamatussa: ”Mutta jos se puoliso, joka ei usko, tahtoo erota, niin erotkoon. Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko.” (1. Kor. 7:15) Paavalin etuoikeuden lisäksi on vielä ns. Pietarin etuoikeus tai uskon etuoikeus, joka pätee tapauksiin, joissa kastettu ei-katolilainen on naimisissa ei-kastetun kanssa ja kumpi tahansa heistä haluaa tulla katolilaiseksi (kuten edellä) tai mennä naimisiin katolilaisen kanssa. Pietarin etuoikeuden voi antaa vain paavi, jolla on tässä tapauksessa valta purkaa aiempi liitto katolisen uskon hyväksi. Raamatullinen vertailukohta löytyy Esran kirjasta (10:1–14), jossa juutalaiset purkivat avioliittonsa pakanoiden kanssa.

Lopuksi

Kristillinen avioliitto on sakramentti, joka yhdistää aviopuolisot purkamattomaan liittoon ja välittää heille avioelämästä suoriutumiseen tarvittavaa pyhittävää armoa. Avioliitto on myös kutsumus pyhyyteen ja sankarillisen epäitsekkääseen rakkauteen jokapäiväisessä elämässä. Se on myös apostolaatti, sillä sen pääasiallinen tarkoitus on jälkikasvua synnyttämällä ja hartauteen kasvattamalla osallistua Jumalan luomis- ja pyhitystyöhön. Jokainen lapsi on sielu, jonka tarkoitus on antaa kunniaa Jumalalle taivaan ilossa iankaikkisesti. Vanhempien vastuu lasten kasvattamisessa uskoon on siis erityisen tärkeä.

Tärkeintä lienee kuitenkin se, että katolinen avioliitto on näkyvä merkki Kristuksen uskollisuudesta kirkolleen. Katoliset aviopuolisot voivat olla turvallisen varmoja siitä, että heidän ei tarvitse pelätä yhdessä muun yhteiskunnan kanssa, että heidän liittonsa päättyy 50 % todennäköisyydellä onnettomaan eroon. Heillä on Jumalan edessä vannottujen aviolupausten varma vakuutus siitä, että heillä on elämän loppuun asti ilona ja tukena myötä- ja vastoinkäymisissä rakastava ja uskollinen kumppani. Loppulauseeksi sopivatkin täten Raamatun kauniin runolliset sanat:

“Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi!
Olkoot ne sinun omasi yksin, älkööt vierasten sinun ohessasi.
Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta…
hurmautuos alati hänen rakkaudestaan.” (Sananl. 5:16-19)