Hyviä uutisia

Katolisen kirkon mukaan pyhä Raamattu ja pyhä traditio, joiden tulkinta on uskottu kirkon opetusviralle, välittävät ihmisille Jumalan ilmoitukseen sisältyvät totuudet. Ortodoksisissa kirkoissa on myös Raamattu ja traditio, mutta universaali opetusvirka puuttuu, kun taas protestantit uskovat Jumalan ilmoituksen olevan talletettu yksin Raamattuun. Tässä artikkelissa tutkimme, mihin perustuvat katolisen kirkon väitteet erehtymättömästä traditiosta ja opetusvirasta.

Mitä ovat pyhä traditio ja opetusvirka?

Ensin on syytä määritellä pyhä traditio ja opetusvirka väärinkäsitysten välttämiseksi. Traditiolla ei tarkoiteta ajan myötä kehittyneitä myyttejä tai legendoja, perinteiksi muodostuneita alkuperäiseen uskoon lisättyjä epäraamatullisia tai epähistoriallisia oppeja eikä erilaisia kirkon muuttuvia tapoja tai käytäntöjä kuten pappien vaatetusta tai messun kieltä. Pyhä traditio koostuu apostolien suullisesti välittämästä opetuksesta, joka on annettu Pyhän Hengen ohjaamana ja suojelemana sukupolvelta toiselle meidän päiviimme saakka. Tradition sisältö on yhtäpitävä pyhien kirjoitusten opetusten kanssa. Raamattu ja traditio eivät koskaan voi olla toistensa kanssa ristiriidassa, vaan yhdessä ne muodostavat ns. uskon talletuksen (lat. depositum fidei) eli kaiken sen, mitä apostoliseen uskoon kuuluu.

Kristus perusti kirkkoon myös opetusviran (lat. magisterium) tulkitsemaan oikein ja opettamaan erehtymättömästi apostoliseen traditioon sisältyviä uskon ja moraalin totuuksia kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Kirkko ei siis opeta erehtymättömästi biologiasta, maantiedosta tai politiikasta, vaan uskosta ja moraalista. Kristus uskoi opetusviran Pietarille ja muille opetuslapsilleen sekä heidän seuraajilleen – Rooman piispalle eli paaville ja hänen yhteydessään oleville piispoille ympäri maailmaa. Opetusvirka ei ole Raamatusta ja traditiosta erillinen ja niiden yläpuolella oleva laitos, vaan se on asetettu Jumalan sanan palvelijaksi, ja Jumalan ilmoitus sitoo sitä. Raamattu, traditio ja opetusvirka ovat siis erottamattomia.

Raamatulliset perusteet

Paavalin sanat tiivistävät apostolisen tradition olemuksen: ”minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut” (1. Kor. 15:3). Hän todistaa myös siitä, että kristittyjen tulee seurata sekä suullisesti että kirjallisesti välitettyä apostolista opetusta: ”Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille.” (2. Tess. 2:15) Paavali ei käskenyt Timoteusta uskomaan pelkkiin pyhiin kirjoituksiin, vaan kehotti häntä päinvastoin seuraavasti: ”Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut” (2. Tim. 1:13). Hän kehui korinttilaisia tradition uskollisesta seuraamisesta: ”Kiitän teitä siitä, että aina muistatte ja noudatatte niitä opetuksia, jotka olen välittänyt teille.” (1. Kor. 11:2) Yksityistä raamatuntulkintaa Raamattu ei sen sijaan kehu, vaan kieltää sen (2. Piet. 1:20).

Uskollisuus traditiolle oli alusta asti kristillisen yhteyden välttämättömyys: ”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä me käskemme teitä, veljet, pysymään erossa jokaisesta veljestä, joka elää kurittomasti eikä seuraa antamiamme opetuksia.” (2. Tess. 3:6) Paavali piti apostolien suullista julistusta erehtymättömänä ja tuomitsi siitä poikkeavat opetukset kovin sanoin: ”Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:9) Paavali ja muut uskovat eivät saaneet julistamaansa evankeliumia Raamatusta (jota ei nykymuodossaan ollut heidän aikanaan vielä olemassa) vaan Kristuksen ja apostolien suullisesta opetuksesta.

Kristus perusti myös selvästi hänen valitsemiinsa apostoleihin nojautuvan opetusviran. Hän sanoi opetuslapsilleen: “Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää sen, joka on minut lähettänyt.” (Luuk. 10:16) Ylösnousemuksensa jälkeen hän sanoi vielä: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

Kristus käski apostoleita opettamaan koko maailmaa kaikkina aikoina oman valtansa nojalla. On selvää, ettei kyseinen tehtävä koskenut vain apostoleita vaan myös heidän seuraajiaan, sillä opetustehtävän oli määrä jatkua maailman loppuun asti. Apostolien teoissa tämä käy ilmi, kun apostolit ymmärsivät, että Juudaksen tyhjäksi jättämä virka on saatava täytetyksi seuraajalla. ”Ottakoon toinen hänen kaitsijantehtävänsä.” (Ap.t. 1:20) Myös Paavalin kirje Timoteukselle selventää apostolista opetusvirkaa ja sen jatkuvuutta: ”Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” (2. Tim. 2:2) Paavi on historiallisesti Pietarin seuraaja, ja kaikki hänen yhteydessään olevat piispat ovat apostolien seuraajia. Paavi ja piispat muodostavat siis opetusviran, jonka kuuleminen on Kristuksen kuulemista ja hylkääminen Kristuksen hylkäämistä.

Mihin tulkintaan on uskominen?

Protestantit eivät monesti ymmärrä, miksi Jumalan innoittama Raamattu ei riitä, miksi katolilaiset lisäävät tradition Jumalan sanaan. Jotkut protestantit saattavat tunnustaa tradition arvon, mutta heidän mukaansa traditioita on mitattava Raamatulla. Monien mielestä katolinen traditio sisältää epäraamatullisia elementtejä, ja siksi se on hylättävä. Tällainen lähestymistapa on kuitenkin hyvin ongelmallinen. Ensinnäkin apostolien kirjoitukset itsessään ovat paperille tallennettua traditiota (Luuk. 1:1–4), joten traditiota ei ole lisätty Raamattuun, vaan Raamattu on syntynyt traditiosta. Raamattua on täten luettava tradition valossa eikä siitä erillään.

Vaikka katolinen oppi olisi protestantin tulkinnan mukaan epäraamatullinen, se ei tradition valossa ole epäraamatullinen, vaan päinvastoin ainoa raamatullinen, sillä Uuden testamentin kirjojen sisältö, pyhä traditio ja kirkon oppi tulevat kaikki samasta apostolisesta lähteestä. Protestantit unohtavat usein, että he itse tunnustavat katolisen tradition hyväksyessään katolisen kirkon määrittelemän kristologian, kolminaisuusopin sekä erityisesti Uuden testamentin kaanonin. Tämän lisäksi he itse lukevat Raamattua oman tulkintaperinteensä valossa – jokaiselle tunnustuskunnalle on kehittynyt ja kehittyy ajan kuluessa oma traditio.

Kysymys kuuluukin, mihin traditioon on uskominen? Kenen tulkintaan voi luottaa? Luotammeko traditioon, joka tulee apostoleilta ja jolle Kristus lupasi Pyhän Hengen johdatuksen (Joh. 16:13) vai traditioon, joka on lähtöisin 1500 tai 1800 vuotta apostolien jälkeen eläneeltä Raamattua oman mielensä mukaan tulkinneelta erehtyväiseltä ihmiseltä?

Katolinen kirkko ei usko tradition olevan Raamatusta erillinen oppijärjestelmä. Katolilainen voi myöntää kaikkien oppien löytyvän ainakin epäsuorasti Raamatun sivuilta. Katolinen teologia sallii uskon siihen, että Raamattu on ns. materiaalisesti riittävä. Raamattu ei kuitenkaan ole ns. muodollisesti riittävä (eli itseään tulkitseva ja tarpeeksi selvä, kuten protestantit uskovat) – se tarvitsee tradition ja opetusviran vierelleen, jotta oikea oppi ja sen virheetön tulkinta säilyisivät.

Raamattua ei kirjoitettu tyhjentäväksi teologiseksi selvitykseksi kristinopista. Se jättää tulkinnanvaraisiksi monia keskeisiä kysymyksiä, eikä se käsittele nykyajan haasteita. Näiden asioiden ratkaisemiseksi tarvitaan traditiota ja opetusvirkaa. Kirkko tunnistaa oppinsa lapsikasteesta Raamatusta (Ap.t. 2:39, 16:33 jne.), mutta Raamatun todistus ei ole tarpeeksi selvä asian lopulliseksi ratkaisemiseksi. Missään ei sanota: ”Kastakaa lapset” tai ”Älkää kastako lapsia”. Raamattua voidaan myös käyttää lapsikastetta vastaan, eivätkä monet kristityt hyväksykään kyseistä oppia. Tämä ja monet muut esimerkit riittävät osoittamaan ”Yksin Raamattu” – opin epäkäytännöllisyyden. Totuuden löytämiseksi on turvauduttava traditioon eli katsottava, mitä apostolien seuraajat sanoivat asiasta.

Samoin monet nykyajan kiistakysymykset olivat vieraita Raamatun kirjoittajille, eikä Raamatusta löydy suoraa vastausta esimerkiksi siihen, onko yksinhuoltajaäidillä oikeus keinohedelmöitykseen. Kun traditiokaan ei tunne kyseistä pulmaa, on jonkun voitava tulkita Raamattua ja traditiota oikein, jotta kristityt tietäisivät, miten asiaan pitäisi suhtautua. Tätä varten kirkossa on elävä opetusvirka, joka Pyhän Hengen johtamana puuttuu näihin keskusteluihin. Totuutta etsiville Kristus on perustanut kirkon, joka on ”totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15).

Eikö Raamattu tuomitse traditiota?

Joskus voi kuulla protestanttien esittävän raamatullisia vastalauseita traditiota vastaan. He siteeraavat Jeesusta todistaakseen katolisen kirkon hylänneen Jumalan sanan traditioillaan: ”te olette perinnäissäännöllänne tehneet tyhjäksi Jumalan sanan… ’Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä’” (Matt. 15:6,9). Paavali puolestaan kirjoitti: ”Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin…eivätkä Kristukseen.” (Kol 2:8)

Nämä raamatunkohdat aivan oikein tuomitsevat ihmisten kehittämät Jumalan sanan vastaiset traditiot (joista hyvänä esimerkkinä protestanttinen ”yksin Raamattu” – periaate), mutta ne eivät millään tavoin poista suullisen apostolisen tradition arvoa, joka nimenomaan nojautuu Kristukseen ja on itsessään Jumalan sanaa. Täytyykin osata erottaa Jumalasta ja ihmisistä lähtöisin olevat traditiot, ja sen voi tehdä vain se sama erehtymätön Kristuksen perustama kirkko, joka erotti Jumalasta lähtöisin olevat kirjoitukset ihmisistä lähtöisin olevista kirjoituksista määritellessään Raamatun kaanonin.

On myös huomionarvoista, että Jeesus itse tunnusti Raamatun ulkopuolisen tradition sekä lainopettajien ja fariseusten opetusviran sanoessaan: “Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista.” (Matt. 23:2–3) Mooseksen istuin ei ollut Vanhan testamentin määrittelemä käytäntö, vaan juutalaiset tiesivät traditiosta, että fariseuksilla ja lainopettajilla oli opettaessaan Mooseksen arvovalta.

Jeesus ei torjunut tätä traditiota eikä opetusvirkaa, vaan tunnusti molemmat. Jeesuksen opetuslapset ymmärsivät juutalaisina, että samoin kuin Mooseksen arvovalta oli siirtynyt fariseuksille ja lainopettajille, niin myös Jeesuksen arvovalta siirtyi apostoleille. Mooseksen istuin (kr. kathedra, josta sanat katedraali eli piispan kirkko ja ex cathedra, ”istuimelta”, paavin erehtymätön julistus) ennakoi piispanistuinta, ja ensimmäiset kristityt ymmärsivätkin, että kuuliaisuus piispalle on välttämätöntä. Paavali kirjoitti Titukselle, joka oli piispa: ”Näin sinun tulee puhua, kehottaa ja nuhdella kaikella arvovallalla, eikä kenenkään pidä väheksyä sinua.” (Tit. 2:15)

Eikö Raamattu pidä opetusvirkaa tarpeettomana?

Joskus protestantit siteeraavat joitain yksittäisiä raamatunkohtia todistaakseen, ettei opetusvirkaa tarvita. Johannes kirjoitti: ”Teissä kyllä pysyy se voitelu, jonka olette Pyhältä saaneet, ettekä te tarvitse kenenkään opetusta. Hänen Henkensä opettaa teitä kaikessa ja on tosi, hänessä ei ole petosta.” (1. Joh. 2:27) Protestantit uskovat Pyhän Hengen johtavan heitä oikeaan raamatuntulkintaan yksityisesti, ja tämä jae tuntuu tukevan kyseistä ajatusta. Edellinen jae asettaa lauseen sen kuitenkin asiayhteyteen: ”Tämän olen kirjoittanut teille niistä, jotka tahtovat johtaa teitä harhaan.” (1. Joh. 2:26) Johannes kirjoitti antikristuksista, jotka opettivat valheita. Hän teki selväksi, että kristittyä opettaa Pyhä Henki, ja jos joku opettaa sen vastaisesti, mitä Henki on ilmoittanut, kristitty ei tarvitse hänen opetustaan.

Mutta kenen kautta Pyhä Henki puhuu? Jeesus ei luvannut Pyhän Hengen johdattavan erehtymättömästi jokaista uskovaista, vaan kirkkoa, sillä hän osoitti lupauksensa opetusviralle eli apostoleille puhuessaan heille viimeisen aterian yhteydessä (Joh. 13:2, 14:26, 16:13). Paavali sanoo Hengen ilmoittaneen Kristuksen salaisuuden apostoleille ja profeetoille, joille Jumala uskoi tehtävän olla hänen kansansa perustuksena (Ef. 2:20, 3:5) - eikä siis kaikille yksityisesti. Jumalan viisas opetus tulee tunnetuksi kirkon välityksellä (Ef. 3:10). Jos 1. Joh. 2:27 todella vähättelisi opetusvirkaa, olisi Raamattu pahassa ristiriidassa itsensä kanssa, sillä se on täynnä esimerkkejä ihmisten arvovaltaisista opetuksista, joita Jumala odottaa kansansa uskovan ja tottelevan. Esimerkiksi Paavali kirjoitti: ”Jos joku ei alistu siihen, mitä olemme tässä kirjeessä sanoneet, antakaa hänelle opetus älkääkä olko hänen kanssaan tekemisissä.” (2. Tess. 3:14)

Toinen protestanttien suosima lause, joka näennäisesti tekee opetusviran tarpeettomaksi, löytyy Matteuksen evankeliumista: “Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:19–20) Jos siis Jeesus on läsnä missä tahansa, missä kaksi protestanttia kokoontuu hänen nimessään ja jos he saavat Isältä sen, mitä pyytävät (esimerkiksi tiedon oikeasta opetuksesta, tulkinnasta tai käyttäytymisestä tietyssä tilanteessa), mihin tarvitaan katolista opetusvirkaa?

Tässäkin tapauksessa asiayhteys paljastaa kaiken. Neljässä edellisessä jakeessa Kristus puhuu nimenomaan kirkon opetusvirasta: “Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ‘jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita kirkolle. Ja jos hän ei tottele kirkkoakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.” (Matt. 18:15–18)

Kirkon arvovalta ja opetusvirka on niin lopullinen ja sitova, että kirkkoa tottelemattomaan kristittyyn on suhtauduttava kuin pakanaan! Kristus antaa apostoleilleen vallan harjoittaa omaa arvovaltaansa maan päällä. Sitominen ja vapauttaminen merkitsevät kieltämistä ja sallimista sekä kirkon yhteydestä erottamista ja siihen palauttamista. Protestanttisuudessa Kristuksen sanoista on tullut käytännössä mahdottomia toteuttaa. Mihin luterilainen voi viedä helluntailaisen uskonveljensä nuhdeltavaksi? Missä on kaikkia kristittyjä sitova arvovaltainen opetusvirka? Ainoa ratkaisu pulmaan on katolisen kirkon erehtymätön, paaviin ja piispoihin nojautuva apostolinen ja universaali opetusvirka. Sen ulkopuolella Kristuksen sanat menettävät kaiken järjen ja merkityksen.

Ensimmäiset kristityt näyttävät tien

Raamattu kertoo meille, että olemassaolonsa alusta alkaen ”kirkko kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta” (Ap.t. 2:42). Kun kirkossa nousi esiin opillisia ristiriitoja, kristityt eivät tutkiskelleet itsekseen Raamattua eivätkä äänestäneet löytääkseen ratkaisun ongelmaan. Apostolien teoissa kerrotaan tällaisesta kiistatilanteesta: ”Juudeasta tuli eräitä, jotka opettivat: “Ellette anna ympärileikata itseänne, niin kuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.” Paavali ja Barnabas asettuivat vastustamaan heitä, ja asiasta käytiin kiivasta väittelyä. Niinpä päätettiin, että Paavali ja Barnabas ja muutamat muut lähtisivät Jerusalemiin apostolien ja presbyteerien puheille, jotta saataisiin selvyys tästä kiistakysymyksestä.” (Ap.t. 15:1–2)

Tästä alkoi kirkon ensimmäinen yleinen kirkolliskokous, jossa ensimmäinen paavi eli Pietari ”nousi puhumaan” (15:7), minkä seurauksena koko joukko vaikeni (15:12). Pietarin sanelema päätös piti, ja kirjoitettiin kirje, joka tiivisti kokouksen päätöksen. Kirjeen ensimmäiset sanat tekevät selväksi, että kirkko piti itseään Pyhän Hengen maanpäällisenä edustajana: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi…” (15:28) Samalla tavalla katolinen kirkko on kokoontunut vuosisadasta toiseen kirkolliskokouksiin, joiden päätökset paavi hyväksyy ja joiden jälkeen kirjoitetaan dokumentti, joka julistaa kokouksen päätökset kaikkia kristittyjä sitoviksi.

Kristus ei tarkoittanut yksin Raamattua eikä edes yksin Raamattua ja traditiota kristityn ohjeistajaksi. Ilman opetusvirkaa totuutta etsivä ihminen on pulassa aivan kuten Raamattua yksikseen lukenut etiopialainen hoviherra: “Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.” (Ap.t. 8:31) Jotta ihmiset ymmärtäisivät, uskoisivat ja pelastuisivat, katolinen kirkko neuvoo. Kuten Jeesus Emmauksen tiellä (Luuk. 24:27), niin myös hänen kirkkonsa avaa pyhien kirjoitusten merkityksen totuutta etsiville sieluille opettamalla, ojentamalla ja kasvattamalla heitä totuudessa. ”Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä.” (2. Tim. 3:17)