Hyviä uutisia

Synti ja sovitus kuuluvat kristinuskon keskeisimpiin oppeihin, mutta ne tuntuvat usein unohtuvan moderneilta kristityiltä. Synnistä ei saa puhua, sen todellisuus sivuutetaan tai sen olemassaolo kielletään kokonaan relativistisessa yhteiskunnassamme. Oppi Kristuksen ainutlaatuisesta sovitustyöstä menee myös monien mielestä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon trendiarvoja vastaan, joten siitäkin on vaiettava. Kristinusko on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa ilman synnin ja sovituksen todellisuutta, joten toistamme tässä artikkelissa perinteisen opetuksen ja tutustumme myös eroihin katolisten ja ei-katolisten näkemysten välillä.

Perisynti ja sen seuraukset

Vaikka kuinka perisynti onkin epäsuosittu oppi, se lienee yksi helpoimmin todistettavista kristillisistä uskontotuuksista. Parhaimmassa (tai pahimmassa) tapauksessa ei tarvitse muuta kuin katsoa ympärilleen huomatakseen, että ihmiskunta on langennut pahuuteen ja valinnut oikeuden sijasta vääryyden. Viimeistään television avaaminen tai päivän lehden lukeminen tekee asiasta selvän.

Ihmiskunnan synnissä ei ole kyse vain henkilökohtaisista valinnoista, vaan itse ihmisluonnon vahingoittuneisuudesta. Ihmiset eivät tule syntisiksi pelkästään yhteiskunnan huonosta vaikutuksesta, vaan heidän luonnossaan on synnynnäisesti jo jotain vääristynyttä. Ei tarvitse kuin asettaa houkutteleva lelu muutaman viattoman lapsen keskelle eikä kestä kauaakaan, kun pikkuiset ovat jo vähällä nirhata toisensa leikkikalun vuoksi.

Kun Jumala loi ensimmäiset ihmiset, hän antoi heille ja heissä koko ihmiskunnalle elämän lahjan. Ihmiset olivat vapaita synnistä, mutta he olivat myös vapaita kääntymään Jumalaa vastaan ja tekemään syntiä. Kuten tiedämme, syntiinlankeemus tapahtui, ja siitä seurasi kuolema koko ihmiskunnalle. Hengellisen elämän vahingoittuminen vaikutti myös ruumiillisiin ja materiaalisiin asioihin, sillä alussa täydelliseksi luotu hengen ja ruumiin yhteys oli nyt rikottu.

Perisynnin todellisuus on läsnä sekä Vanhan että Uuden testamentin opetuksessa. Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista kerrotaan Raamatun ensimmäisen kirjan kolmannessa luvussa. Jobin kirjassa kysytään: ”Kuinka ihminen voisi olla puhdas, naisesta syntynyt nuhteeton?” (Job 15:14) Uudessa testamentissa Paavali kirjoitti, että ”kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat” (1. Kor. 15:22) ja että ”yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä” (Room. 5:19).

Me ihmiset olemme ”luonnostamme vihan lapsia” (Ef. 2:3) – meillä on taipumus tehdä sitä, mikä on väärin, ja olemme ”rikkomustemme tähden kuolleet” (vrt. Ef. 2:5). Jumala kuitenkin halusi hyvyydessään pelastaa synteihinsä kuolleen ihmisen ja antoi Poikansa sovitustyön ansiosta ihmiskunnalle lahjaksi armonsa, joka vie ikuisen kuoleman sijasta ikuiseen elämään ja kirkkauteen: ”vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi… Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio” (Room. 5:15–16).

Kasteessa kristitty ottaa vastaan Jumalan pelastavan armon (1. Piet. 3:21) ja saa täten syntinsä anteeksi (Ap.t. 2:38, 22:16). Vaikka kaste antaakin anteeksi sekä perisynnin että mahdolliset henkilökohtaiset synnit, synnin seuraukset jäävät silti ihmiseen. Tätä taipumusta pahaan kutsutaan nimellä paha himo tai latinaksi concupiscentia. Paavali kirjoitti: ”Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan.” (Room. 7:21–23)

Kristittyyn jäävä taipumus pahaan ei itsessään enää ole varsinaista syntiä eikä tuomitse kristittyä: ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!… Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 7:25–8:1) Silti kristitty voi menettää pelastuksensa ja hankkia itselleen kadotustuomion tekemällä kuolemansynnin eli vakavan synnin täysin tietoisena synnin raskaudesta ja täydellä suostumuksella siihen: ”Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi.” (Hepr. 10:26)

Kuolemansynti ja lievä synti

Kristus kuoli voittaakseen ja tuhotakseen synnin voiman, joten kastetun kristityn on myös elettävä puhtaana ja synnittömänä: ”Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa. Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja.” (Room. 6:11–12) ”Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta.” (1. Joh. 3:9) Jumalan lapseus ei ole sovitettavissa syntisen elämän kanssa - kun Isä on antanut lapselleen elämän, ei lapsi voi palata kuolemaan.

Tämä ei tarkoita, etteikö kristitty pystyisi tekemään tai koskaan lankeisi tekemään syntiä. ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:8-9) Voimme hylätä Isämme ja menettää elämämme, mutta voimme myös palata hänen luokseen ja tulla jälleen eläviksi (vrt. Luuk. 15).

Useimmat ei-katoliset kristityt eivät tee eroa vakavien ja lievien syntien välillä. Katolisen kirkon oppi kuolemansynneistä ja lievistä synneistä ei kuitenkaan ole suinkaan Raamatun eikä tradition vastainen. Raamattu tekee selväksi, etteivät kaikki synnit ole yhtä raskaita: ”Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1. Joh. 5:17) Lievien syntien poistamiseksi riittää rukous (1. Joh. 5:16), mutta vakavat synnit on saatava anteeksi ripin sakramentissa (Joh. 20:23).

Pyhä Augustinus kirjoitti 300-luvun lopulla: ”Kaste asetettiin kaikkia syntejä varten. Lieviä syntejä varten, joita ilman emme pysty elämään, asetettiin rukous… Mutta älkää tehkö niitä syntejä, joiden vuoksi joutuisitte eroon Kristuksen ruumiista… Sillä ne, joiden näette harjoittavan katumusta, ovat tehneet aviorikoksen tai muita valtavia rikoksia… Jos heidän syntinsä olisivat lieviä, päivittäinen rukous riittäisi niiden poistamiseksi… Kirkossa on siksi kolme tapaa saada synnit anteeksi: kasteessa, rukouksessa, ja katumuksen suuressa nöyryytyksessä.” (Saarna katekumeeneille uskontunnustuksesta 7:15, 8:16)

Kuolemansynti katkaisee ihmisen kokonaan Jumalan yhteydestä (ja kirkon sakramentaalisesta yhteydestä) ja tuhoaa ikuiseen elämään vaadittavan pyhittävän armon ihmisen sielusta. Jeesus sanoi: ”Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:6) Lievä synti ei saata ihmistä kadotukseen eikä erota Kristuksen yhteydestä, mutta se heikentää sielua ja tekee alttiimmaksi kuolemansynnille. Ellei lieviä syntejä ole saatu anteeksi maan päällä, ne on hyvitettävä kiirastulessa. Ihminen, jonka aikaansaannokset ovat “puuta, heinää tai olkia”, pelastuu, mutta “tulen läpi” (vrt. 1. Kor. 3:12-15).

Jumalan kunnia ja viha

Ihmiset unohtavat usein Jumalan olevan persoonallinen olento. Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen (1. Moos. 1:26). Jumala ei ole mikään epämääräinen tunteeton voima. Jumala loukkaantuu henkilökohtaisesti silloin, kun häntä kohtaan tehdään vakava rikos. Vanha testamentti on pullollaan osoituksia siitä, että synti saa Jumalan vihastumaan. Seuraavassa vain muutama esimerkki tästä: ”Kansa alkoi itkeä ja valittaa, eikä tämä ollut Herralle mieleen. Kun Herra kuuli kansan valituksen, hän vihastui…” (4. Moos. 11:1) ”Näin israelilaiset antautuivat palvelemaan Baal-Peoria, ja siksi Herra vihastui heihin.” (4. Moos. 25:3) ”Jos annatte tämän tapahtua, Herra vihastuu teihin…” (5. Moos. 7:4) ”Kaikki israelilaiset eivät noudattaneet Herran käskyä… Tämän vuoksi Herra vihastui israelilaisiin.” (Joos. 7:1) ”Herran hehkuva viha ei ole vieläkään väistynyt meistä pois.” (Jer. 4:8)

Koska Jumala oli henkilökohtaisesti vihastunut, oli hänen vihansa myös lepytettävä henkilökohtaisesti Jumalaa miellyttävällä tavalla. Tämä saattoi tapahtua uhrilahjan tai Jumalalle otollisen ihmisen esirukouksen avulla. Seuraavassa muutama lukuisista esimerkeistä: ”Hän… polttakoon rasvan alttarilla tuoksuvana uhrina, joka on Herralle mieluisa. Kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tekijä saa tekonsa anteeksi.” (3. Moos. 4:31) ”Mooses koetti lepyttää Herraa, Jumalaansa, ja sanoi: ’Miksi, Herra, vihastuisit omaan kansaasi?…’ Niin Herran viha lauhtui, ja hän päätti luopua siitä hävityksestä, jolla oli uhannut kansaansa.” (2. Moos. 32:11–14)

Tässä vaiheessa on selvennettävä muutama asia. Perustavanlaatuinen totuus Jumalasta on hänen ja hänen ikuisen tahtonsa täydellinen muuttumattomuus (Mal. 3:6, Jaak. 1:17). Kun Raamattu puhuu Jumalan vihastumisesta, katumuksesta tai leppymisestä, se puhuu ihmisen näkökulmasta ja kuvaa Jumalan suhtautumista syntiin. Esimerkiksi kelpaa isä, joka käskee vaimoaan pistämään tottelemattoman lapsen arestiin siihen asti, kunnes lapsi osoittaa katumuksen merkkejä. Kun lapsi katuu, äiti ilmoittaa isän päättäneen lopettaa lapsen kotiaresti. Lapsen näkökulmasta isä muuttui rankaisevasta leppyneeksi, mutta todellisuudessa isä ei muuttunut, hänen tahtonsa oli aina sama.

Toinen tärkeä oppitunti koskee kunnianloukkausta ja sen hyvittämistä. Mitä suurempiarvoista henkilöä loukataan, sitä suurempi on rikos. Asia ei siis määräydy rikoksen tekijän arvokkuuden tai suuruuden mukaan, vaan sen kohteen. Naapurin häpäisemisestä pääsee vähemmällä kuin presidenttiin kohdistuvasta kunnianloukkauksesta.

Kunnioituksen arvoa taas mittaa ei kunnioitettavan vaan kunnioittajan arvokkuus. Kuninkaan kumarrus tai illalliskutsu antaa tavalliselle köyhäläiselle enemmän kunniaa kuin naapurin vastaava kunnianosoitus. Kun näitä periaatteita sovelletaan ihmisiin ja Jumalaan, opitaan, että ihmiskunta on synneillään ansainnut äärettömän rangaistuksen (koska Jumala on ääretön) ja että rikoksen hyvittämiseksi tarvitaan äärettömän arvokkaan ihmisen kunnianosoitus (synnittömän Jeesuksen rakkaus ja kuuliaisuus).

Jumalan rakkaus

“Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) ”Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:8–10)

Yleinen virhe on “Jumala on rakkaus” - jakeen liiallinen toistaminen siihen pisteeseen asti, että Jumalan viha ja sen lepyttäminen menettävät merkityksensä tai ymmärrettävyytensä. Täytyy muistaa, että Johannes selittää, että Jumalan rakkaus ilmeni juuri siinä, että hän tarjosi syntiemme sovituksen. Tämä kuitenkin edellyttää synnin todellisuutta ja sitä, että synnistä loukkaantunut Jumala vaatii rikkomuksen hyvitystä. Samoin opettaa myös Paavali: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” (Room. 5:8)

Toinen virhe on pitää Jumalaa sadistina, joka vaatii verisiä uhreja leppyäkseen. Katolisen teologian mukaan Jumala olisi voinut hoitaa sovituksen muullakin tavalla. Kristuksen verinen uhri ei ollut välttämättömyys, vaan sopivin tapa lunastaa ihmiskunta. Kristus otti päälleen Aadamin saamat kiroukset - hien (1. Moos. 3:19, Luuk. 22:44), ohdakkeet (1. Moos. 3:18, Matt. 27:29) ja kuoleman (1. Moos. 3:19, Matt. 27:50,60), koska suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, “kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13).

Vaikka Jumala olisi teoriassa voinut hyvittää Aadamin syntivelan pienimmälläkin rakkaudenosoituksella, hän halusi ristinuhrin kautta osoittaa meille täydellisen rakkautensa ja toisaalta näyttää meille synnin karmivan todellisuuden. Meillä on muutenkin ongelmia synnin vakavuuden ymmärtämisessä - risti palauttaa meidät todellisuuteen.

Sovitustyössä on siis ensisijaisesti kyse rakkaudesta: “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että…” Jos kyse olisi pelkästä Jumalan verenhimon tyydyttämisestä, ihmiset voisivat olla välittämättä rakkaudesta, kunhan he pitäisivät Jumalan leppyneenä uhreillaan. Näin ei selvästikään ole. Koska Jumala on rakkaus, Jumalan rakastaminen eikä lepyttäminen on tärkein käsky (Mark. 12:29-34).

Rakkaus on tie ihmisen täydellistymiseen ja Jumalan oikeanlaiseen kunnioittamiseen: “laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja” (Hoos. 6:6). Tämä ei taas tarkoita, että Jeesuksen verenvuodatus olisi ollut turhaa, päinvastoin se oli hänen rakkautensa osoitus ja todiste, se suuri “hinta”, lunnaat, jotka hän maksoi pelastuksestamme. Siksipä juuri Kristuksen veressä on meidän sovituksemme (Room. 3:25, Kol. 1:20).

Syntien sovitus

Protestanttisissa piireissä on hyvin yleinen uskomus, että Kristus otti päälleen ihmisten syntien syyllisyyden ja laillisen rangaistuksen, jottei ihmisten tarvitsisi kärsiä syntiensä rangaistusta. Kristus kuoli ristillä meidän sijaisenamme ja näin toteutui sekä Jumalan oikeudenmukaisuus (synti on rangaistava, joten Kristus kärsi rangaistuksen) että hänen armeliaisuutensa (Jumala armahtaa Kristukseen uskovat eikä rankaise heitä synneistään). Tämän näkemyksen mukaan Jumala rankaisi synnitöntä Jeesusta. Katolinen kirkko ei kuitenkaan näe asiaa aivan näin.

Jos Kristus olisi joutunut kärsimään meidän syntiemme laillisen rangaistuksen, hän olisi joutunut ikuisuudeksi helvettiin, sillä helvettihän on synnin lopullinen rangaistus. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa – Kristus on taivaassa. Raamattu ei myöskään missään sano, että Kristus olisi kärsinyt ristillä helvetin tuskat. Jos Kristus kärsi kaikkien ihmisten syntien rangaistuksen, ei Jumala voisi tuomita ketään helvettiin, sillä hän ei voisi vaatia samasta synnistä kaksinkertaista rangaistusta. Raamattu kuitenkin osoittaa selvästi, että jotkut tuomitaan helvettiin (esim. Matt. 25:41,46, Ilm. 20:15).

Edellä esitetty protestanttinen sovitusteoria johtaa loogisesti kalvinistiseen oppiin, jonka mukaan Kristus kärsi vain valittujen puolesta eikä kaikkien ihmisten puolesta. Täten hän poisti helvetin niiltä, joiden puolesta hän kärsi. Tähän liittyy tiukasti myös oppi siitä, että kyseiset pyhät myös pysyvät pelastuksessa eivätkä voi koskaan menettää sitä – muutenhan Kristus olisi epäonnistunut uhrissaan. Kuten edellä kuitenkin nähtiin, on pelastuksen menettäminen mahdollista.

Kristuksen sovitustyö ei kylläkään päde kaikkiin siinä mielessä, että jotkut (tai monet) ihmiset eivät sovella sitä omaan elämäänsä katumalla, uskomalla, vastaanottamalla sakramentteja ja elämällä Jumalalle kuuliaista elämää. Kristus voitti ihmiskunnalle Jumalan armon ja teki pelastuksen mahdolliseksi, mutta ihmisen on vastattava Jumalan kutsuun.

Jeesuksen kuolema on kuitenkin riittävä sovitusuhri kaikkien ihmisten puolesta. Raamattu todistaa Kristuksen sovitustyön universaalista riittävyydestä, vaikkakin toisaalta myös sen rajoitetusta tehokkuudesta: ”Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta…” (1. Tim. 2:6) ”Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.” (1. Joh. 2:2) ”Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien.” (1. Tim. 4:10) Kristus on kirkon pelastaja (Ap.t. 20:28, Ef. 5:25), mutta hän on myös maailman pelastaja (Joh. 4:42).

Sen sijaan, että Kristus olisi kärsinyt ihmisten syntien laillisen rangaistuksen, hän tuli syntiuhriksi, joka sovitti ihmiskunnan Jumalan kanssa lepyttämällä Jumalan vihan syntiä kohtaan ja voittamalla ihmiskunnalle vanhurskauttamisen armon. Kristus on ”rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle” (Ef. 5:2). ”Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi istuimelleen Jumalan oikealle puolelle.” (Hepr. 10:12) ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25)

Kristuksen voidaan sanoa olleen sijaisemme siinä mielessä, että hän tarjosi sovitusuhrinsa meidän puolestamme (koske emme itse olisi pystyneet siihen), edustajanamme, mutta ei siinä mielessä, että Jumala rankaisi Kristusta sijastamme. Samoin kuin Aadam koko ihmiskunnan edustajana toi kaikille kuoleman, niin myös Kristus koko ihmiskunnan edustajana voitti kuoleman ja toi Jumalan armon kaikille.

”Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän. Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita.” (Room. 5:18–19)

Jumalan lapseus

Protestantit ajattelevat usein Jumalaa pelkästään tuomarina, joka vaati Kristukselta laillisen rangaistuksen voidakseen julistaa syylliset syntiset syyttömiksi. Pelastuminen ratkeaa hetkessä silloin, kun syntinen päättää uskoa Kristuksen sijaiskärsimykseen. Teoilla ei ole pelastuksen kannalta merkitystä, koska ne eivät koskaan voisi olla otollisia täydellisen pyhälle Jumalalle.

Protestanttinen kanta sivuuttaa sen äärimmäisen olennaisen seikan, että Jumala ei Kristuksen tähden tuomitse tekojamme lain armottomalla mittarilla, vaan isällisen armeliaasta näkökulmasta. Toisaalta hän vaatii kaikkien hyvien isien tavoin lapsiltaan kuuliaisuutta. Teoilla on siis merkitystä, koska kyseessä ei ole oikeudenkäyntiin vaan Jumalan lapseuteen perustuva pelastus:

”Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää… Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ‘Abba! Isä!’ Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa…” (Room. 8:13,15–17)

Vaikka suhteemme Jumalaan on myös laillinen, käyttää katolinen teologia vanhurskauttamisesta ensisijaisesti perhemallia. Vaikka isät joutuvat joskus turvautumaan oikeudellisiin toimiin lapsiaan vastaan, ovat he silti ennen kaikkea lastensa isiä. Vaikka vaimo ja mies ovat toisiinsa sidottuja myös laillisesti, eivät he jokapäiväisessä elämässään ajattele laillista sitoumusta vaan yhteistä perhesidettä. Jeesus opetti meitä kutsumaan Jumalaa Isäksi (Matt. 6:9) eikä tuomariksi, eikä Raamattu koskaan käytä vanhurskauttamisesta protestanteille tuttua oikeussalivertausta. Sen sijaan apostolit käyttävät pelastumisesta perhemallia ja tähdentävät täten, että pelastuksemme on ennen kaikkea Jumalan lapseutta:

“Näin laki oli meidän valvojamme Kristuksen tuloon asti, jotta me sitten tulisimme vanhurskaiksi uskosta. Nyt uskon ilmestyttyä emme enää ole valvojan alaisia. Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne… Niin kauan kuin olimme alaikäisiä, olimme maailman alkuvoimien orjia. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: “Abba! Isä!” Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.” (Gal. 3:24-27, 4:3-7)

“Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden.” (Ef. 1:5) ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme… Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:1–2)