Hyviä uutisia

Pontius Pilatuksen Jeesuksen edessä noin 2000 vuotta sitten esittämä kysymys “Mikä on totuus?” (Joh. 18:38) vaivaa yhä lukemattomia ihmisiä. Kristukseen ja Raamattuun uskovia mutta toistensa kanssa eri mieltä olevia kirkkoja ja tunnustuskuntia on tuhatmäärin. Monet kristityt ovat hämmentyneitä eivätkä tiedä, ketä uskoa, kun taas ei-kristityille Raamattuun uskovien hajanaisuus antaa hyvän syyn olla lähestymättä Kristusta. Jos Jeesukseen uskovien Jumala on tosi Jumala, miksei hän kerro kaikille hänen seuraajilleen samaa totuutta itsestään?

Kallio, jolle kirkko on rakennettu

Raamatun todistus Jeesuksesta osoittaa, että Kristuksen seuraajia varten on perustettu yksi kirkko, jonka kautta Jumala erehtymättömästi opettaa ikuista totuutta. Kun Jeesuksen opetuslapsi Simon oli tunnustanut Jeesuksen olevan Messias, Jeesus sanoi hänelle: “Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” (Matt. 16:17–19) Tähän raamatunkohtaan sisältyy useita tärkeitä seikkoja, joita on syytä tarkastella lähemmin.

Ensinnäkin Kristus muuttaa Simonin nimen Pietariksi (jonka arameankielinen vastine on Keefas). Kun Jumala Raamatussa muutti ihmisen nimen, se merkitsi nimen lisäksi koko henkilön aseman muutosta. Jumala muutti esimerkiksi Abramin nimen Abrahamiksi merkiksi liitosta hänen kanssaan. Nimi Abraham muistuttaa heprean sanoja “kansojen paljouden isä”, ja Abrahamista oli Jumalan mukaan tuleva nimensä veroinen (1. Moos. 17:5).

Simoninkin uusi nimi tulisi olemaan yhtä hänen uuden asemansa kanssa. Jeesus ennakoi Simonin nimen muuttamista jo heidän ensitapaamisellaan: “Jeesus katsoi häneen ja sanoi: ‘Sinä olet Simon, Johanneksen poika - nimesi on oleva Keefas’ - se merkitsee: Kallio.” (Joh. 1:42) Pietarin nimen merkitys “kallio” antaa valoa Kristuksen julistukseen: “Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni”. Apostoli Pietari on siis kallio, jolle Kristuksen kirkko on rakennettu. Täten Kristuksen voidaan sanoa olevan se “järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle” (Matt. 7:24).

Useat Abrahamin ja Pietarin väliset yhtymäkohdat osoittavat, että Pietarin rooli pelastushistoriassa tulisi vastaamaan Abrahamille Vanhassa testamentissa annettua asemaa. Sekä Abraham että Pietari vastasivat Jumalalle erityisen sankarillisella uskolla (Hepr. 11:8, Matt. 16:16), he saivat molemmat Jumalan siunauksen (1. Moos. 14:19, Matt. 16:17), molemmat saivat myös Jumalalta tehtävän (1. Moos. 12:1–3, Matt. 16:18), molempien nimi vaihdettiin (1. Moos. 17:5, Matt. 16:18), molempia kutsutaan kallioksi (Jes. 51:1–2, Matt. 16:18) ja kummallekin luvattiin voitto vihollisen ”porteista” (1. Moos. 22:17, Matt. 16:18).

On myös tärkeää huomata, että Jeesuksen sanoessa “minä rakennan kirkkoni” hän puhuu yhdestä kirkosta. Suomen kielen sana “kirkkoni” voi olla sekä yksikkö että monikko, mutta kreikan “ekklesian” on yksikkömuoto. Kristus ei siis sanonut perustavansa montaa kirkkokuntaa (katolinen, ortodoksi-, luterilainen, kalvinisti-, anglikaani-, metodisti-, baptisti-, helluntai-, jne.), vaan yhden kirkon, jonka tunnistaisi siitä, että sen kallio on Pietari.

Tätä Pietarin kalliolle perustettua Kristuksen kirkkoa on sen alkuajoista asti kutsuttu katoliseksi kirkoksi. Ensimmäinen historiallinen dokumentti nimityksen “katolinen kirkko” käytöstä on n. vuodelta 110. Tuolloin Antiokian piispa Ignatius kirjoitti: ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” (Kirje smyrnalaisille 8:2) Seuraavaksi tutkimme, mistä ominaisuuksista tämän Kristuksen kirkon voi tunnistaa.

Kirkon tuntomerkit: jatkuva ja erehtymätön

Katolinen kirkko on ainoa kirkko, joka täyttää Raamatun antamat Kristuksen kirkon tuntomerkit. Jeesuksen Pietarille lausumissa sanoissa paljastuu kirkolle elintärkeä tuntomerkki: “Sitä eivät tuonelan portit voita.” Tuonela (hepr. Sheol, kr. Hades) oli kuolleiden tila, joten Kristus lupaa tässä, ettei hänen kirkkonsa kuolisi. Jeesus perusti voittamattoman ja kuolemattoman kirkon. Jeesuksen kirkon on siis täytynyt olla olemassa kaikkina aikoina Jeesuksen ajoista meidän aikoihimme asti.

Jeesus toisti tämän lupauksen juuri ennen taivaaseenastumistaan: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt: 28:20) Toki Jeesuksen kirkkoa kohtaisivat monet ongelmat (kuten vainot, ks. esim. Matt. 5:10–11), ja monet ihmiset luopuisivat kirkon uskosta (kuten harhaoppiset, ks. esim. 2. Tim. 4:3–4), mutta itse kalliolle rakennettu kirkko ei koskaan sortuisi: “Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.” (Matt. 7:25)

Katolisen kirkon jatkuvuus on helposti todistettavissa historiallisten lähteiden avulla. Katolinen kirkko on ainoa kirkko, joka on ollut olemassa kaikilla vuosisadoilla. Ortodoksit erkanivat paavin yhteydestä toisen vuosituhannen alkupuolella. Vanhin protestanttinen kirkkokunta eli luterilaiset ovat olleet olemassa 1500-luvulta asti, ja ylivoimaisesti suurin osa protestanttisista ja muista Raamattuun uskovista tunnustuskunnista on peräisin 1800-ja 1900-luvuilta. Näistä mikään ei siis voi olla Kristuksen kirkko. Kristus ei sanonut perustavansa Pietarin kalliolle epäonnistuvaa kirkkoa, joka palautettaisiin vuosisatojen päästä, vaan kirkon, jota tuonelan portit eivät voita.

Tälle kirkolle Kristus antoi vallan sitoa ja vapauttaa, ja hän myös lähetti sille Pyhän Hengen opettamaan sille koko totuuden (Joh. 16:13), ei osittaista totuutta. Paavali sanoo kirkon olevan “totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15). Kristuksen kirkon oppi on siis totuuden täyteys. Harvat protestantit kuitenkaan väittävät opettavansa ainoina täyttä totuutta ja vielä harvemmat uskovat kirkkonsa olevan erehtymätön. Katolinen kirkko kuitenkin pitää kiinni erehtymättömyydestään yhtä tiukasti kuin apostolit aikanaan. Paavalin sanat galatalaisille ovat kovia: “Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:8) Raamatun hyväksyminen ja samanaikaisesti kirkon erehtymättömyyden kieltäminen vaikuttaa täten loogisesti kovin ristiriitaiselta.

Kirkon tuntomerkit: yksi ja pyhä

Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus vuodelta 381 toteaa kirkon olevan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Nämä periaatteet löytyvät sekä Raamatusta että katolisesta kirkosta. Kirkon ykseys tarkoittaa, että kirkon jäsenillä on oltava sama usko. Harhaoppisuus (ilmoitetun uskontotuuden kielto) ja skisma (paavin alaisuuteen kuulumattomuus) ovat kristittyjen ykseyden vastaisia asioita. Jeesus rukoili seuraajiensa puolesta: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä” (Joh. 17:21) ja sanoi, että ”on oleva yksi lauma ja yksi paimen” (Joh. 10:16).

Paavali puolestaan kirjoitti kristittyjen ykseydestä selvästi kirjeissään korinttilaisille ja efesolaisille: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä” (1. Kor. 1:10) ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!” (Ef. 4:3–6) ”Meidät kaikki… on kastettu yhdeksi ruumiiksi.” (1. Kor. 12:13) On huomattava, että kirkkoa verrataan yhteen lammaslaumaan ja Kristuksen ruumiiseen eikä sieluun. Kirkon ykseys on siis näkyvä eikä näkymätön – tärkeä ero katolisen ja protestanttisen kirkkokäsityksen välillä.

Vain katolinen kirkko täyttää raamatullisen ykseyden määritelmän. Ortodoksikirkkoja on useita, niiden opetukset eivät ole täysin yhteneviä eivätkä kirkot ole kaikki toistensa kanssa edes ehtoollisyhteydessä. Protestanttisia toisistaan eroavia tunnustuskuntia on maailmassa monia tuhansia eikä tunnustuskuntien sisälläkään ole useimmiten uskon ykseyttä. Katolisen kirkon opetus on sen sijaan yksi, ja jokaisen katolilaisen on yhdyttävä siihen, jos hän haluaa pysyä kirkon yhteydessä. Tämän lisäksi katolisen kirkon opetus on yksi myös siinä mielessä, että se ei ole muuttunut eikä muutu. Vuosisatojen aikana tehdyt opilliset julistukset eivät ole muuttaneet uskoa, vaan määritelleet sen ja kehittäneet sitä. Siemenestä on kasvanut puu (Matt. 13:31–32), mutta uskon talletus on yksi, eikä kirkon opetus voi koskaan olla sen kanssa ristiriidassa.

Paavali kirjoittaa kauniisti myös kirkon pyhyydestä: ”Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti kirkkoa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan… Juuri niin hoitaa Kristuskin kirkkoansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme.” (Ef. 5:25–30)

Katolinen kirkko saa pyhyytensä Kristukselta, jonka ruumis ja morsian se on. Kirkon tehtävä on jäseniensä pyhittäminen erityisesti sakramenttien avulla. Kasteella (”vedellä ja sanalla”, Ef. 5:26) Kristus tekee kirkkoon liittyvät puhtaiksi ja pyhiksi, katumuksen sakramentilla hän ottaa yhteydestään poistuneet ”tuhlaajapojat” takaisin perheeseensä (Joh. 20:22–23), eukaristisella ruumiillaan hän ravitsee uskovat taivaallisella leivällä, joka antaa ikuisen elämän (Joh. 6:51).

Kaikki katolisen kirkon jäsenet eivät kuitenkaan automaattisesti elä ja kuole pyhinä – Kristuksen laumassa on sekä hyviä että pahoja (Joh. 6:70, Luuk. 22:31, Matt. 13:47-48). Kirkon syntiset jäsenet eivät kuitenkaan poista kirkon pyhyyttä: Paavali kutsui Korintin kristittyjä pyhien seurakunnaksi, vaikka hän moitti joitakin sen jäseniä heidän synneistään (vrt. 1. Kor. 1; 1. Kor. 5). Tutustumalla pyhimysten elämäkertoihin voi huomata, että katolinen kirkko on vertaansa vailla oleva pyhimystehdas. Esimerkiksi Augustinuksen, Fransiskuksen ja Äiti Teresan esimerkit ovat tuoneet valtavia määriä ihmisiä Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen ja todistaneet siitä, että Jumala pyhittää ihmisiä katolisen kirkon kautta kaikkina aikoina.

Kirkon tuntomerkit: katolinen ja apostolinen

Kirkon katolisuus eli maailmanlaajuisuus on ollut todellisen Kristuksen kirkon merkki alusta asti. Kristus antoi seuraajilleen tehtäväksi julistaa evankeliumia kaikkialla maailmassa kaikille kansoille (Mark. 16:15, Matt. 28:19), ja tätä käskyä katolinen kirkko on uskollisesti noudattanut 2000 vuoden ajan. Vain katolinen kirkko on todella katolinen. Virallisen nimensä lisäksi se osoittaa katolisuutensa olemalla levinneempi kuin mikään muu kristillinen kirkko. Sen jäsenmäärä on suurempi kuin kaikkien muiden kristittyjen yhteensä, se on kaikkialla maailmassa toisin kuin mikään ortodoksinen tai protestanttinen kirkko, eikä se ole sidottu mihinkään maahan (vrt. Venäjän ortodoksinen kirkko, Ruotsin [luterilainen] kirkko). Katolilainen löytää hengellisen kotinsa kaikkialla maailmassa. Hän voi luottaa löytävänsä kaikkialla samat sakramentit, saman liturgian, saman katolisen totuuden.

Sana ”katolinen” tarkoittaa myös ”kaikenkattava”. Sen lisäksi, että Kristus halusi kirkon julistavan evankeliumia kaikille kansoille, hän halusi sen opettavan ihmisiä noudattamaan kaikkea, mitä hän oli käskenyt noudattaa (Matt. 28:20). Yksin katolinen kirkko on pysynyt täysin uskollisena tälle kehotukselle: esimerkiksi avioliitosta katolinen kirkko opettaa Jeesuksen tavoin, että se on rikkomaton (Mark. 10:9–12), kun taas protestanttisissa ja ortodoksisissa kirkoissa eroaminen ja uudelleen avioituminen on mahdollista.

Kirkon apostolisuus tarkoittaa, että Kristuksen kirkon opetuksen on perustuttava apostolien opetukseen ja että kirkon paimenet ovat suorassa historiallisessa jatkumossa apostolien seuraajia. Raamattu opettaa, että kirkon ”perustuksena ovat apostolit” (Ef. 2:20). Apostoli Paavali käskee Timoteusta seuraavasti: ”Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” (2. Tim. 2:2)

Apostolinen suksessio on tässä selvä: Paavali -> Timoteus -> luotettavat opettamiseen kykenevät ihmiset -> muut. Mikään kristillinen kirkko, joka ei pysty jäljittämään itseään apostolisiin aikoihin tai jonka usko eroaa apostolisesta uskosta, ei voi olla Kristuksen tosi kirkko. Raamattu ei hyväksy itsensä auktorisoimia saarnaajia tai reformaattoreita. ”Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?” (Room. 10:15) Kristus lähetti apostolit, apostolit nimittivät itselleen seuraajia, jotka nimittivät itselleen seuraajia jne. aina tähän päivään asti.

Kaikki katoliset piispat ovat historiallisesti katkeamattomassa jatkumossa apostolien seuraajia, ja katolinen kirkko on myös ainoa, jonka usko on kokonaisuudessaan uskollinen apostolien opetuksille. Uusi testamentti ja ensimmäisten kristittyjen kirjoitukset todistavat, että apostoliseen uskoon kuuluivat mm. opit paaviudesta, kirkon erehtymättömyydestä, Kristuksen todellisesta läsnäolosta eukaristiassa, vahvistuksen sakramentista, sairaiden voitelusta, avioliiton rikkomattomuudesta, kiirastulesta, pyhien kunnioittamisesta ja heidän esirukouksistaan, vain miehille tarkoitetusta pappeudesta ja lapsikasteesta.

Useat kristilliset tunnustuskunnat eivät usko yhtäkään edellä luetelluista opeista, eikä mikään kristillinen kirkko tai tunnustuskunta usko niitä kaikkia, lukuun ottamatta katolista kirkkoa, jonka opetuksen Pyhä Henki ei Jumalan kunniaksi ja ihmisten pelastukseksi voi sallia poiketa totuudesta (Joh. 14:16, 16:13). Katolisessa kirkossa toteutuvat täydellisimmin Jeesuksen sanat: “Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8:32)