Hyviä uutisia

Katolisen kirkon historia on täynnä skandaaleja, mikä ei sinänsä ole yllätys, kun puhutaan miljardeista syntisistä ja kahdestatuhannesta vuodesta. Kirkon lasten tekemiin vääryyksiin kuitenkin vedotaan usein – erityisesti teologisten argumenttien puutteessa – siinä toivossa, että ne todistaisivat katolisen kirkon totuutta vastaan tai oikeuttaisivat ei-katolisuuden. Sekä katolilaisia että ei-katolilaisia hämmentää monesti ajatus ”erehtymättömästä” kirkosta, joka on erehtynyt historian saatossa usein sangen raskaasti. Tässä artikkelissa erotamme faktan fiktiosta ja opimme, mitä kirkon skandaalit todistavat ja miten niihin tulisi reagoida.

Ristiretket

Ristiretket ovat monien mielessä tietynlainen taikasana, jonka pelkän lausumisen toivotaan oikeuttavan erimielisyydet paavin ja kirkon kanssa tai heidän suoranaisen vastustamisensa. Ennen kuin voidaan keskustella siitä, mitä ristiretket ovat todistaneet, pitää kuitenkin ymmärtää, mistä ristiretkissä ylipäänsä oli kyse. Asiasta on nimittäin vallalla yleinen väärinkäsitys, jonka mukaan ristiretket olivat väkivaltaisia pakkokäännytysmatkoja ei-katolilaisia vastaan. Tämä on kaukana totuudesta – ristiretket olivat alun perin ja pääasiassa osa puolustussotaa kristillistä maailmaa uhkaavia ja valloittavia muslimivoimia vastaan.

300-luvulta asti kristityt olivat tehneet pyhiinvaelluksia pyhälle maalle. Ensimmäisen vuosituhannen toisella puoliskolla muslimit olivat kuitenkin levinneet väkivaltaisesti kovaa vauhtia ja ottaneet kristillisiä alueita haltuunsa. Kun Bysantin valtakunnasta suuri osa oli joutunut muslimivallan alle ja kun Jerusalemin kristityt ja sinne saapuvat pyhiinvaeltajat eivät enää saaneet olla rauhassa, Bysantin keisari pyysi paavilta apua kristittyjen suojelemiseksi ja heille tärkeiden paikkojen vapauttamiseksi.

Ristiretkiä tehtiin lopulta seuraavien vuosisatojen aikana useita ja ne kohdistuivat eri tarkoituksiin. Niihin liittyi paljon valitettavia ja kirkolle häpeällisiä tapahtumia (esim. Jerusalemin asukkaiden joukkomurha, hyökkäys Konstantinopoliin, antisemitismin paikoittainen väkivaltainen purkautuminen), mutta nämä vääryydet eivät kuuluneet paavin kehotukseen eivätkä kirkon opetukseen (päinvastoin piispat ja pyhimykset suojelivat juutalaisia ja puhuivat heidän puolestaan, ja Jerusalemin joukkomurha tehtiin ilman paavin legaatin valtuutusta, sillä hän oli ehtinyt kuolla matkalla), vaan ne johtuivat useista pienistä ja suurista seikoista, historian tapahtumista ja väärinkäsityksistä.

Kuten kaikissa sodissa, ristiretkillä tapahtui paljon pahaa. Katolilaisten ei tulisi pelätä tunnustaa ja pyytää anteeksi kirkon lasten syntejä – juuri näin teki julkisesti ja ikimuistoisesti paavi Johannes Paavali II vuonna 2000. Vaikka joitain ristiretkien tapahtumia ei voi oikeuttaa, niitä voi ymmärtää tutkimalla keskiajan maailman menoa ja senaikaisten ihmisten käsitystä maailmasta ja todellisuudesta. Tämän lisäksi ei tule unohtaa ristiretkien useita yleisesti tunnustettuja myönteisiä saavutuksia (esim. yhteydet idän ja lännen välillä, kaupankäynti ja liikenne, kristillisen Euroopan välttyminen suurelta kärsimykseltä, vahingolta ja tuholta sekä materiaalisesti että hengellisesti).

Harva ryhmä voi käyttää ristiretkiä argumenttina katolista kirkkoa vastaan vain sillä perusteella, että katolilaiset ovat tarttuneet miekkaan, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä syytös pätee molempiin suuntiin (juutalaiset, muslimit, mormonit, protestantit, ateistit, agnostikot jne. ovat myös harjoittaneet ideologian motivoimaa väkivaltaa). Vain pasifistit (Jeesukseen uskovien joukossa erityisesti Jehovan todistajat) saattavat yrittää hyödyntää ristiretkiä argumenttina katolista kirkkoa vastaan.

Vaikka Jeesuksen opetus selvästi painotti rauhaa (esim. Matt. 5:9,32), hän sanoi myös toisaalla: “Nyt on toisin… Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan.” (Luuk. 22:36) Kun roomalaiset sotilaat kysyivät Johannes Kastajalta, mitä heidän pitäisi tehdä, hän ei vastannut erityisen pasifistisesti (Luuk. 3:14), vaan salli heidän jatkaa tehtävässään. Paavali puolestaan opetti: ”Esivalta ei kanna miekkaa turhaan.” (Room. 13:4) Vanhassa testamentissa Jumala salli ja jopa käski moneen otteeseen Jumalan valtion puolustuksen asein. Kuitenkin Jumalan päämäärä on aina rauha. Kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto, oli tarpeellista alkaa kehittää oikeudenmukaisen sodan oppia, joka on nykyäänkin laajasti hyväksytty.

Inkvisitio

Inkvisitio on varmasti yksi eniten ja laajimmin väärinymmärretyistä katoliseen kirkkoon liittyvistä asioista. Ristiretkien ohella ja ehkä vielä useammin sitä käytetään kirkonvastaisena taikasanana, jonka takana piilee monesti täysi tietämättömyys siitä, mistä inkvisitiossa ylipäätään oli kysymys.

Sana inkvisitio itsessään tarkoittaa kyselyä, ja juuri kyselystä inkvisitiossa olikin kyse – se ei ollut kirkon keino etsiä käsiinsä, kiduttaa ja teloittaa vääräoppisia. On itse asiassa hieman harhaanjohtavaa puhua inkvisitiosta yksikössä, sillä todellisuudessa inkvisitioita oli monia eri vuosisatoina eri paikoissa, ja ne kohdistuivat eri ryhmiin. Pahamaineisin yleisen käsityksen mukaan oli Espanjan inkvisitio, jonka on joskus väitetty surmanneen miljoonittain ihmisiä.

Todellisuudessa inkvisitio ei surmannut eikä kirkko tappanut. Sen sijaan valtio, joka oli kristillinen toisin kuin nykyään, piti harhaoppia tai valheellista kristillisyyttä (Espanjan inkvisitio kohdistui valheellisiin juutalaisiin ja islamilaisiin ”käännynnäisiin” ja heidän aiheuttamaansa yhteiskunnalliseen vaaraan) raskaana rikoksena. Valtio pyysi kirkkoa tutkimaan epäiltyjä, ja jos joku todettiin syylliseksi eikä hän suostunut katumaan, hänet luovutettiin valtiolle, joka pani rangaistukset täytäntöön.

Myös surmattujen lukuja on liioiteltu rajusti katolisvastaisissa teoksissa. Jotkut esitetyt luvut ovat olleet niin suuria (kymmeniä miljoonia), että ne olisivat vaatineet koko Euroopan tuonaikaisen väestön surmaamista! Tosiasiassa kuolemaan tuomittiin vain muutamia tuhansia pitkällä aikavälillä. Inkvisitio ei ollut raaempi eikä epäoikeudenmukaisempi kuin muut tuonaikaiset tuomioistuimet. Päinvastoin sillä oli hyvä maine, koska todistusaineistot punnittiin erittäin tarkkaan ennen tuomiota. On olemassa merkintöjä tapauksista, joissa maallisessa oikeudessa syytetty lausui jumalanpilkkoja vain siksi, että hänen tapauksensa siirrettäisiin inkvisition tutkittavaksi.

Eräs huomionarvoinen asia on myös se, että inkvisitio ei ole katolisen kirkon vaan Jumalan itsensä keksintö. 5. Mooseksen kirjassa Jumala sanoo: “Jos jossakin niistä kaupungeista, jotka Herra, teidän Jumalanne, antaa teille, joku mies tai nainen tekee syntiä Herraa vastaan, rikkoo hänen liittonsa ja ryhtyy vastoin hänen kieltoaan palvelemaan ja kumartamaan vieraita jumalia tai aurinkoa, kuuta tai taivaan tähtien joukkoja, teidän tulee tutkia asia tarkoin (lat. inquisieris diligenter) heti, kun olette saaneet siitä tiedon. Jos käy ilmi, että tällainen iljettävä teko todella on tapahtunut Israelissa, teidän on vietävä pahantekijä kaupungin portille ja kivitettävä hänet kuoliaaksi.” (17:2–5)

Muinaisen Israelin tapaan keskiaikainen Eurooppa oli Jumalalle pyhitetty yhteiskunta, jossa virallinen uskonto oli myös virallinen totuus. On siis ymmärrettävää, että keskiaikaiset kristityt ymmärsivät Raamattua lukiessaan, että heidän tuli noudattaa tätä Uudessa testamentissakin toistettua Jumalan käskyä: “Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha.” (1. Kor. 5:13, vrt. 5. Moos. 13:6)

Jälleen on kuitenkin tunnustettava, että inkvisitioissa mentiin joskus liian pitkälle, väärinkäytöksiä tapahtui (esim. kidutus), ihmisten syntisyys sai käytännössä voiton hyvistä tarkoitusperistä. Paavin johdolla kirkko on ilmaissut katumuksensa kaikista lastensa tekemistä vääryyksistä useaan otteeseen, ja kirkko aloittaa jokaisen messun yhteisellä synnintunnustuksella. Katolilaisten puutteellisuus on kuitenkin totta ilman inkvisitioitakin, eikä asia varsinaisesti liity mitenkään siihen, onko katolinen kirkko Jumalan perustama tai onko katolinen usko totta. Nämä asiat on selvitettävä toisin perustein.

Galileo Galilein tapaus

Toinen kirkolle monien mielestä nolo tapaus on Galileo Galilein kohtelu ja kohtalo. Tähänkin tapaukseen liittyy useita väärinkäsityksiä. Galileo Galilei ei keksinyt eikä todistanut teoriaa, jonka mukaan maa kiertää aurinkoa – jo muinaisesta Intiasta (700–800-luvut eKr.) ja antiikin Kreikasta (300 eKr.) tunnetaan kirjoituksia, jotka pohtivat kysymystä, eikä kukaan tiedemies nykyään hyväksy Galileon perusteita heliosentrisyyden todistamiseksi.

Katolinen kirkko ei myöskään automaattisesti ollut heliosentristä näkemystä vastaan – kirkko ei ole koskaan ollut tieteenvastainen, vaan päinvastoin keskiajalla kirkko oli useissa tapauksissa tieteen edelläkävijä. Katolinen pappi Kopernikus oli omistanut paaville teoksensa heliosentrisyydestä ennen Galilei-kiistaa, eikä häntä ollut siitä tuomittu. Myös Galileo oli paavin ystävä ennen hänen tuomitsemistaan.

Heliosentrisyyttä vastustivat Galileo Galilein aikana arvostetut tiedemiehet eikä vain Raamattua sokean kirjaimellisesti tulkitseva kirkko. On olemassa eri näkemyksiä siitä, mikä oikeastaan johti Galileon ja kirkon konfliktiin, mutta on selvää, että kirkko ei ole koskaan erehtymättömästi julistanut mitään geosentrisyyden todellisuudesta eikä heliosentrisyyden harhaoppisuudesta.

Galileon ”harhaopista suuresti epäillyksi” julistanut tuomioistuin sai päätökselleen paavin hyväksynnän, mutta erehtymättömyyden oppi koskee vain paavin tai ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittelemää koko kirkkoa sitovaa uskonoppiin tai moraaliin liittyvää kysymystä. Tapaus ei siis kyseenalaista kirkon tai paavin erehtymättömyyttä.

Huhut Galileon kiduttamisesta ja karusta vangitsemisesta ovat perättömiä – Galileoa kohdeltiin erittäin hyvin eikä hänen tuomionsa ollut kotiarestia vakavampi. Silti kirkko tunnustaa virheensä Galileon tuomitsemisessa – vuonna 1992 Johannes Paavali II pahoitteli sitä, miten tapaus aikoinaan hoidettiin.

Kaikesta huolimatta ja lähes kaikkien yllätykseksi on kuitenkin edelleen avoin ja väiteltävissä oleva kysymys, oliko Galileo kenties täysin väärässä ja kirkon perinteinen näkemys oikeassa. Joidenkin omankin aikamme ihmisten mielestä heliosentrisyyttä ei ole koskaan todistettu – he uskovat geosentrisyyteen rationaalisin perustein ja ovat valmiina väittelemään asiasta. (Näillä ja näillä sivuilla modernit geosentrisyyden puolustajat esittävät näkemyksiään ja argumenttejaan.)

Paavit ja orjuus, Pius XII ja juutalaiset

Joskus paaveja syytetään orjuuden hyväksymisestä ja harjoittamisesta monien vuosisatojen ajan. Ymmärtääksemme tämän kiistakysymyksen oikein meidän on ensin eroteltava erilaiset orjuuden muodot toisistaan. Kun puhumme orjuudesta, ajattelemme nykyään ensimmäisenä rasistista (valkoiset isännät omistivat ja kauppasivat tummaihoisia orjia) orjuuttamista. On kuitenkin olemassa toisenlaista ”orjuutta”, joka on ollut yleistä eri aikoina ja joka voi olla oikeudenmukaista.

Monissa kielissä sanoilla ”orja” ja ”palvelija” ei ole etymologisesti eroa. Jos orjuus tarkoittaa palvelutyötä, josta isäntä maksaa ”orjalle” oikeudenmukaisesti, tai jos se on rikoksesta rangaistukseksi saatua palvelusaikaa, ei kyseessä suinkaan ole automaattisesti moraalittomuus. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tutkitaan orjuuden historiaa. Toisaalta pitää ymmärtää, että vaikka kristillinen moraali ei olisikaan hyväksynyt orjuutta, kirkon tuli joskus kerta kaikkiaan elää orjuuden todellisuuden rinnalla ja hyväksyä se tosiasiana, koska kirkolla ei ollut kykyä tai valtaa poistaa ongelmaa yhteiskunnan järjestyksestä (ks. esim. Ef. 6:5, Tit. 2:9).

Katolisen kirkon väitetään tukeneen rasistista orjuutta vuosisatojen ajan (koska katoliset maat olivat valloitusten ja orjamarkkinan johdossa), kun se alkoi 1400-luvulla Amerikkojen löytymisen jälkeen. Tosiasiassa paavit nostivat äänensä orjuutusta vastaan jo ennen Kolumbuksen tekemää löytöä. Vuonna 1435 paavi Eugenius IV määräsi orjuutettujen Kanarian saarten asukkaiden täydellisen ja pysyvän vapauttamisen ilman mitään korvausvaatimuksia.

Kolumbuksen ajan jälkeen Rooman piispat tuomitsivat orjuuden ja orjakaupan johdonmukaisesti useaan otteeseen. Näin tekivät paavit Paavali III (Sublimis Deus 1537), Gregorius XIV (Cum Sicuti 1591), Urbanus VIII (Commissum Nobis 1639), Benedictus XIV (Immensa Pastorum 1741) ja Gregorius XVI (In Supremo 1839). Valitettavasti suuret joukot rivikatolilaisia sivuuttivat paavien opetukset. Historia toistaa itseään traagisesti myös nykyään, kun lukemattomat ”katolilaiset” eivät tottele paavien opetusta keinotekoisten ehkäisyvälineiden käytöstä (Pius XI: Casti Connubi 1930, Paavali VI: Humanae Vitae 1968).

Aivan oma kysymys sinänsä on paavi Pius XII:n toiminta toisen maailmansodan aikana. On yleiseksi väärinkäsitykseksi levinnyt katolisvastainen käsite, että kirkko tuki natseja eikä paavi tehnyt mitään juutalaisten suojelemiseksi, vaikka olisi voinut painavalla sanallaan vaikuttaa monien juutalaisten hengen pelastamiseksi. Tämä väärinkäsitys on kovin ironinen, sillä se kääntää todellisuuden täysin päälaelleen.

Käsitys juutalaisten joukkomurhan edessä hiljaisesta, välinpitämättömästä ja passiivisesta paavista levisi lähinnä fiktiivisestä työstä, nimittäin vuodelta 1963 peräisin olleesta näytelmästä. Itse näytelmän kirjoittaja Rolf Hochhuth myönsi, että todellisuudessa paavi oli auttanut juutalaisia parhaansa mukaan, mutta myöhemmin kirkonvastaiset voimat väänsivät todellisuuskuvaa yleisessä mielikuvituksessa niin, että paavia syytetään nykyään aiheetta.

Jo ennen paaviuttaan Pius XII eli Eugenio Pacelli oli puhunut kovasti natseja vastaan ja saanut heistä itselleen vihamiehiä. Edellinen paavi Pius XI oli kirjoittanut kokonaisen kiertokirjeen natseja vastaan (Mit Brennender Sorge 1937). Sodan aikana natsit olivat kuitenkin armottomia heitä vastustaville katolisille voimille. Kun Utrechtin arkkipiispa Hollannissa puhui maan juutalaisten pakkosiirtoa vastaan, natsit vastasivat lähettämällä kaikki maan juutalaiskatolilaiset (heidän joukossaan pyhä Edith Stein) kohti kuolemaa. Juutalaiset eivät todistetusti halunneet paavin ottavan kantaa äänekkäästi, koska he tiesivät, että se aiheuttaisi vain pahempia seurauksia.

Hiljaisuudessaan paavi Pius XII teki kuitenkin valtavan paljon arvokasta työtä juutalaisten pelastamiseksi. Hän hankki heille piilo- ja majoituspaikkoja lukuisista luostareista ja jopa omasta kesäasunnostaan. Entinen israelilainen diplomaatti ja juutalainen rabbi Pinchas E. Lapide arvioi kirjassaan paaveista ja juutalaisista, että katolinen kirkko Pius XII:n johdolla pelasti vähintään 700 000 ja todennäköisesti lähemmäs 860 000 juutalaisen hengen – enemmän kuin kaikki Euroopassa juutalaisten vapauttamiseksi toimineet järjestöt yhteensä.

Pius XII:n sankarillinen toiminta ja sen tunnustus näkyy selvästi useissa juutalaisten johtajien, rabbien ja poliitikkojen kiitoskirjeissä ja kunnianosoituksissa 1940- ja 1950-luvuilla. Erityisen huomionarvoinen kommentti asiasta on Albert Einsteinilta: ”Vain katolinen kirkko protestoi Hitlerin ankaraa vapaudenvastaista hyökkäystä vastaan. Siihen saakka en ollut kiinnostunut kirkosta, mutta nykyään tunnen suurta ihailua kirkkoa kohtaan, joka yksin oli tarpeeksi rohkea kamppaillakseen hengellisen totuuden ja moraalisen vapauden puolesta.”

Pahat paavit ja pedofiilipapit

Joskus kirkon vastustajat tai hämmentyneet katolilaiset ottavat esiin kysymyksen erityisen pahoista ja tekopyhistä kirkon johtajista. Parhaita esimerkkejä tästä ovat varmasti keskiajan pahat paavit, jotka syyllistyivät mitä karmivimpiin moraalittomuuksiin. Toinen nykyään suosittu tapaus on hiljattain paljastunut pappien pedofiiliskandaali. Kun argumentit loppuvat kesken, joillain kirkon vastustajilla on taipumus (ja vielä useammilla houkutus) vedota pappien seksiongelmiin.

Pahat paavit ovat valitettava historiallinen tosiasia, eikä heidän synneilleen ole oikeutusta. He eivät kuitenkaan todista vääräksi paavin erehtymättömyyttä, sillä oppi koskee paavien virallista opetusta eikä henkilökohtaista elämää. Paavi voi joutua kadotukseen aivan kuin kaikki muutkin, mutta paavi ei voi opettaa virallisena totuutena sitä, mikä ei ole totta – Jumala estää sen.

Pahat paavit ovat itse asiassa mahtava osoitus siitä, että Jumala suojelee katolista kirkkoa – yksikään paha paavi ei koskaan muuttanut kirkon opetusta omille mieltymyksilleen sopivammaksi. Kun eräs kardinaali kerran kuuli Napoleonin uhkauksesta tuhota kirkko, hän vastasi: ”Ei hän onnistu. Emme ole pystyneet siihen itsekään!” Missä tahansa inhimillisessä järjestössä absoluuttinen valta ja henkilökohtainen pahuus olisivat yhdessä varmasti aiheuttaneet katastrofaalisia seurauksia, mutta katolinen kirkko on selvinnyt pahoista paaveista ja lukemattomista muista sisäisistä ja ulkoisista uhista voittajana.

Kirkko on pysynyt kasassa, se on suurempi kuin koskaan, se on yhä uskollinen samalle evankeliumille ja sen pää, paavi, on esimerkillinen kristillisen rakkauden julistaja. Onkin huomionarvoinen asia, että yli 250 paavista kaikista vallan ja lihan houkutuksista huolimatta vain kymmenkunta voidaan laskea erityisen pahojen paavien kastiin, kun taas ylivoimaisen suuri määrä heistä on ollut pyhimyksiä tai pyhimyksenomaisia.

Pedofiilipappiskandaali on traaginen ja monimutkainen. Itse asiassa kyse ei niinkään ole ollut pedofiliasta, vaan homoseksuaalisuudesta – pappien ”uhrit” ovat pikemminkin olleet nuoria partnereita. Joka tapauksessa on selvää, että kyseessä on vakava rikkomus, ja kirkko katuu sitä syvästi. Yhtä selvää on tietysti, että papit eivät toimineet kirkon opetuksen mukaisesti. Uskontoa ei pidä tuomita niiden perusteella, jotka eivät noudata sen moraalia, vaan niiden, jotka noudattavat.

Skandaalin syitä voidaan etsiä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiseltä kirkolle erittäin vaikealta ajalta, jolloin seminaareja lakkautettiin, kutsumuksista oli suurta pulaa ja papeiksi otettiin lähes ketä hyvänsä. Kirkko teki virheitä varmasti myös joidenkin jo paljastuneiden tapausten hoitamisessa. Tämä kuitenkin vain vahvistaa jälleen vanhan totuuden siitä, että kirkossa on syntisiä.

Joillain protestanteilla on taipumus ajatella (toisilla se on virallinen oppi), että kirkko koostuu vain valituista, pelkistä pyhistä. Raamattu osoittaa kuitenkin jotain aivan muuta. “Vielä taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 13:47–49)

Ilmestyskirjassa yhtä lukuun ottamatta kaikki seitsemän kirkkoa saivat moitteita syntisyydestä: tekopyhyydestä, haaleudesta, vääräoppisuudesta, haureudesta, epäjumalanpalveluksesta. Silti kaikkia kutsuttiin edelleen kirkoiksi (Ilm. 2–3). Paavali moitti sekä korinttilaisia että galatalaisia kovin sanoin erilaisista synneistä ja vääristä opeista, mutta silti hän kutsui kummankin kaupungin kristittyjä kirkoksi. Kirkossa on aina syntisiä, ja Jumala kyllä tuomitsee kaiken oikeudenmukaisesti maailman lopussa. Erottelu tehdään vasta sitten, ei vielä nyt. Meidän tehtävämme on keskittyä uskollisuuteen eikä uskottomuuden ongelmaan, joka kuitenkin häviää vain uskollisuudella.

Jeesus itse valitsi 12 opetuslasta, mutta yksi heistä petti hänet. Jos kristinusko olisi keskittynyt Juudaksen uskottomuuteen eikä koonnut voimiansa muiden apostolien uskollisuudesta, kirkko olisi ollut tuomittu epäonnistumaan jo alusta asti. Jumalan vastaus kriiseihin on kuitenkin kaikilla vuosisadoilla ollut aina sama: pyhyys. Pahimpina ja vaikeimpina aikoina Jumala kutsuu ja nostaa esiin aina uusia pyhiä. Monet pyhät ovat ilmaisseet halunsa elää mieluummin kirkolle vaikeana aikana kuin kirkon menestyksen aikana, jotta he voisivat silloin osoittaa uskollisuutensa.

Jeesus sanoi: ”Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa.” (Luuk. 22:31) Skandaalit ja kriisit kohtaavat kristittyjä ajasta aikaan, kirkon lasten synnit ovat aina vaivaamassa Jumalan kansaa, mutta kirkko ei koskaan katoa eikä häviä, koska sillä on Jeesuksen suojelus ja Pietarille annettu lupaus: ”Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi.” (Luuk. 22:32) Jeesus muistuttaa meitä siitä, että vaikea ja epäkristillinen aika on paras aika olla kristitty: “Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” (Matt. 5:11–12)