Hyviä uutisia

Katolinen pyhimyshartaus vaikuttaa monista protestanttisista kristityistä oudolta ja epäraamatulliselta. Useat kristityt pitävät jopa pakanalliselta tuntuvaa pyhien rukoilemista ja heidän patsaidensa kumartamista vakavana esteenä ekumenialle, vaikka pyhimyshartauden kieltävä kristillisyys onkin selvässä vähemmistöasemassa. Yleisimpiin kysymyksiin kuuluu mm. seuraavanlaista: Mitä järkeä on pyytää asioita kuolleilta ihmisiltä, kun voisi rukoilla suoraan Jumalaa? Eikö Jeesus ole ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä? Miksi katolilaiset kumartavat ja polvistuvat pyhimyspatsaiden edessä, kun Raamattu selvästi kieltää kuvien tekemisen ja kumartamisen? Tässä pyhimyshartauden raamatullisuutta käsittelevässä artikkelissa pyrimme vastaamaan näihin ja muihin samankaltaisiin epäilyksiin.

Kuulevatko he meitä?

Pyhien rukoilemista vastustetaan joskus sillä perusteella, että taivaassa olevat sielut eivät voi edes kuulla meitä. Jos he eivät ole tietoisia maanpäällisistä tapahtumista, heidän rukoilemisensa on turhaa. Jotkut (kuten adventistit ja Jehovan todistajat) taas uskovat, etteivät kuolleet edes ole taivaassa ennen maailmanloppua vaan että heidän kuolleet ja tiedottomat sielunsa herätetään vasta tuomiopäivänä. Jos tämä on totta, pyhimyshartaus on tietysti vailla järkeä ja merkitystä.

Raamattu kuitenkin osoittaa, että ihmissielun elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin. Jeesus sanoi: ”Ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on teille sanonut: ‘Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien.” (Matt. 22:31–32) Matteus lisäsi: ”Kun väkijoukko kuuli tämän, se oli ihmeissään hänen opetuksestaan.” (Matt. 22:33) Väkijoukko oli ihmeissään, koska monille juutalaisille sielun kuolemattomuus oli uusi tai epäselvä käsite, kuten Vanha testamentti usein osoittaa.

Esimerkiksi Saarnaaja huokaisi: ”turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” (Saarn. 1:2) Hänen mukaansa ”kaikkien kohtalo on sama… suoraa päätä vainajien joukkoon!” (Saarn. 9:2-3) ”Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään.” (Saarn. 9:5) Jehovan todistajat ja adventistit tekevät suuren virheen ottaessaan Saarnaajan sanat ”kuolleet eivät tiedä mitään” tai muita vastaavia raamatunkohtia Vanhasta testamentista todistaakseen, että Raamattu opettaa sielujen päätyvän kuolemaan ja tiedottomuuteen, kun todellisuudessa Saarnaaja on raamatullinen esimerkki elämän tarkoituksettomuudesta ilman uskoa kuolemattomuuteen.

Saarnaaja esittää kuolevaisen ongelman, johon vain Jeesus tarjoaa elämää antavan vastauksen: “Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43) Vanhan liiton aikaisen Saarnaajan pessimismiin vahvassa kontrastissa on uuden liiton aikaisen Paavalin taivaallinen toivo: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto… Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo” (Fil. 1:21,23). Kuolinhetkellämme saamme ”muuttaa pois ruumiistamme” mennäksemme ”kotiin Herran luo” (2. Kor. 5:8). Kun kuolemme, aistimme ja kykymme eivät vähene vaan lisääntyvät: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12)

Raamattu antaa meille syytä uskoa, että Jumalan sallimuksesta taivaassa olevat enkelit ja pyhät voivat olla tietoisia maanpäällisistä tapahtumista ja että he voivat uhrata meidän rukouksemme Jumalalle (Luuk. 15:10, 1. Kor. 4:9, Ilm. 5:8, 6:9-11). Ilmestyskirja kertoo taivaassa olevista vanhimmista, jotka uhraavat Jumalalle maanpäällisten pyhien eli kristittyjen rukouksia. ”Kun Karitsa otti kirjan, ne neljä olentoa ja kaksikymmentäneljä vanhinta heittäytyivät hänen eteensä. Vanhimmilla oli kaikilla harppu ja kultamalja täynnä uhrisavua, pyhien rukouksia.” (Ilm. 5:8)

Jotkut saattavat väittää, että mainitut pyhien rukoukset eivät ole pyhille vaan Kristukselle osoitettuja, mutta siinä tapauksessa pyhät olisivat tietoisia jopa niistä kristittyjen rukouksista, jotka eivät ole heille suunnattuja! Uhratakseen rukouksia Kristukselle taivaassa olevien pyhien on oltava niistä tietoisia, ja koska rukouksia ei voi uhrata fyysisesti (koska rukoukset eivät ole materiaalisia asioita), pyhät uhraavat ne Kristukselle esirukouksillaan.

Raamattu ohjaa meidät rukoilemaan yhdessä taivaan joukkojen kanssa ja kehottamaan heitä ylistysrukoukseen: ”Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa, ylistäkää häntä korkeuksissa! Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä, ylistäkää häntä, kaikki taivaan joukot!” (Ps. 148:1–2) Kun kerran tämä on mahdollista, taivaan joukkojen on kuultava meitä ja voimme myös pyytää heiltä esirukouksia.

Saammeko pyytää heidän esirukouksiaan?

Ehkä yleisin protestanttinen argumentti katolista pyhimyskulttia vastaan perustuu Paavalin Timoteukselle osoittamiin sanoihin: ”Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus.” (1. Tim. 2:5) Protestantit pitävät pyhimyksiä Jeesuksen rinnalle asetettuina ylimääräisinä välittäjinä, jotka vähentävät Kristuksen aseman arvoa ja kunniaa. Todellisuudessa pyhien välittäjyys ei kuitenkaan ole millään tavalla ristiriidassa Kristuksen ainutlaatuisen aseman kanssa. Kristus on tosiaankin ainoa välimies Jumalan ja ihmisen välillä, sillä hän on ainoa jumalihminen, ihmiseksi tullut Jumala, jonka kautta osallisuus jumalallisesta elämästä on mahdollinen ja tie taivaaseen on auki.

Pyhimykset voivat kuitenkin rukoilla maanpäällisten kristittyjen puolesta, ja maanpäälliset kristityt voivat pyytää heidän esirukouksiaan. Paavali kehotti vain muutamaa jaetta aiemmin ”anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta” (1. Tim. 2:1). Tämän lisäksi Jumala on Raamatun mukaan antanut myös enkeleille mahdollisuuden toimia välittäjinä ihmisten ja Jumalan välillä (Sak. 1:11–15, Ilm. 8:3–4, Matt. 18:10), joten jos maanpäällisten kristittyjen ja taivaan enkelten esirukoukset ovat sopusoinnussa Kristuksen ainutlaatuisen välimieheyden kanssa, on täysin epäjohdonmukaista väittää, että pyhimysten esirukoukset ovat sen kanssa ristiriidassa. Raamattu opettaa, että ”vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan” (Jaak. 5:16), ja koska taivaaseen päässeet pyhät ovat täydellistyneet vanhurskaudessaan, heidän rukouksiaan on erityisen hyödyllistä pyytää.

Jotkut saattavat vastustella ja kysyä: ”Miksi ihmeessä pitäisi rukoilla pyhimyksiä, kun voi mennä suoraan Jeesuksen luokse ja rukoilla häntä?” Vastaus kuuluu, että totta kai kristittyjen pitäisi mennä suoraan Jeesuksen luokse ja rukoilla häntä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö olisi myös hyvä pyytää lisäksi pyhiltä esirukouksia. Loppujen lopuksi tämä vasta-argumentti kääntyy itseään vastaan, sillä samalla logiikalla ei olisi järkeä pyytää ketään kristittyä rukoilemaan itsensä tai toisten puolesta, kun kerran saman ajan voisi käyttää suoraan Jeesuksen rukoilemiseen. Tämä käsitys olisi kuitenkin epäraamatullinen, sillä esimerkiksi Paavali itse Pyhän Hengen innoittamana pyysi usein muita kristittyjä rukoilemaan puolestaan (esim. Room. 15:30, Ef. 6:19).

Mutta miten pyhimykset voivat vastata lukemattomien katolilaisten samanaikaisiin rukouksiin? Kuinka Marialla on aikaa kuunnella satoja miljoonia Terve Maria – rukouksia päivässä ja välittää ne eteenpäin Kristukselle? Vastaus kuuluu, että Marialla ei olekaan aikaa – hänellä on ikuisuus. Taivaassa aika ei rajoita ihmisiä kuten maan päällä – ikuisessa elämässä aika ei kulu, sitä vain on. Jos rukouksia olisi ääretön määrä, pyhimysten pitäisi olla äärettömiä, mutta niin kauan kuin rukouksia on äärellinen määrä, niiden kuuleminen vaatii vain äärellisesti laajennettuja kykyjä, jotka Jumala voi varmasti antaa kirkastetuille sieluille. Jumalahan ”kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella” (Ef. 3:20).

Toisenlainen pyhien rukoilemista vastustava argumentti liittyy Vanhan testamentin kohtiin, jotka kieltävät pyytämästä neuvoja kuolleilta (ks. esim. 5. Moos. 18:10–11). Nämä kiellot koskevat kuitenkin spiritismin harjoittamista – kukaan ei saa yrittää kutsua kuolleiden henkiä kommunikoimaan itselleen neuvoja, vaan on luotettava Jumalan sanaan. Jokainen maalaisjärkinen ihminen osannee nähdä eron okkultistisen istunnon ja hartaan ihmissielun taivaassa olevalle äidilleen esittämän rukouspyynnön välillä. Ero on kuin yöllä ja päivällä – katolilaiset pyytävät pyhiä rukoilemaan Jumalaa puolestaan – he eivät yritä saada henkimaailmasta salaista tietoa.

Saammeko kunnioittaa ja seurata heitä?

Katolilaisia paheksutaan usein protestanttisissa piireissä Marian ja pyhimysten palvonnasta. Katolinen kirkko on kuitenkin hyvin tarkka ja tiukka opettaessaan palvonnan kuuluvan yksin Jumalalle. Vatikaanin toinen kirkolliskokous totesi, että ainoatakaan ”luotua ei koskaan voida asettaa samaan asemaan lihaksi tulleen Sanan ja Vapahtajan kanssa” (Lumen Gentium 62). Marialle ja pyhille osoitettu kunnioitus ”eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle” (Lumen Gentium 66).

Katolilaiset osoittavat siis pyhimyksille ja erityisesti Neitsyt Marialle harrasta kunnioitusta, mutta heitä ei missään tapauksessa palvota, koska he ovat Jumalan luomia ihmisiä. Ihmisille osoitettu kunnioitus on kuitenkin täysin raamatullista. Jumala itse käski usein ihmisten kunnioittamisen: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2. Moos. 20:12) ”Teetä Aaronille pyhät vaatteet, jotka ovat hänelle kunniaksi ja kaunistukseksi.” (2. Moos. 28:2) ”Orjan asemassa olevien tulee osoittaa isännilleen kaikkea kunnioitusta” (1. Tim. 6:1). ”Kunnioittakaa kaikkia, rakastakaa veljiä” (1. Piet. 2:17).

Uusi testamentti kehottaa myös uskonnollisten hahmojen erityiseen kunnioittamiseen: ”Presbyteerit, jotka johtavat hyvin seurakuntaa, ansaitsevat sekä kunnioituksen että taloudellisen tuen” (1. Tim. 5:17). Jeesus lupasi tästä erityisiä siunauksia: ”Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan [eli pyhän] vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan.” (Matt. 10:41) Jos siis ei ole väärin kunnioittaa maanpäällisiä ihmisiä, jotka voivat tehdä syntiä ja turmella ihmisarvonsa, ei myöskään voi olla väärin kunnioittaa täydellisen vanhurskauden saavuttaneita taivaan kirkkoon kuuluvia pyhimyksiä. Jos ihmisiä on yleisesti kunnioitettava, sitä enemmän on kunnioitettava Jumalan erityisiä ystäviä.

Eräs olennaisimmista tavoista kunnioittaa pyhimyksiä on heidän esimerkkinsä seuraaminen hengellisessä elämässä. Joku saattaa vastustaa huomauttamalla, että Kristuksen tulisi olla kristityn ainoa esimerkki, mutta katolilaiset seuraavatkin pyhien esimerkkiä juuri siksi, että he ovat seuranneet Kristuksen esimerkkiä erityisen läheisesti ja uskollisesti. Protestantit eivät aina pidä ajatuksesta, että kristittyjen tulisi pitää esimerkiksi Neitsyt Mariaa tai muita pyhiä uskonelämänsä esimerkkinä, mutta Raamattu puhuu katolisen käytännön puolesta. Pyhä Paavali kirjoitti korinttilaisille: ”Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta.” (1. Kor. 11:1)

Eräs tärkeimmistä raamatunkohdista tässä suhteessa on varmasti Heprealaiskirjeen 11. luku, joka luettelee pitkän listan Vanhan testamentin uskonsankareita mallikelpoisina uskon esikuvina. Sitä seuraa välittömästi aiheemme kannalta erittäin olennainen tiivistelmänomainen johtopäätös: ”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme” (Hepr. 12:1). Uskon kilpailun edellämme juosseet eivät ole kuolleet ja jääneet unholaan, vaan he ovat aktiivisesti ympärillämme ja toimivat esimerkkeinä ja esirukoilijoina helpottaakseen kristillistä vaellustamme.

Saammeko kunnioittaa patsaita ja kuvia?

Ehkä kiivaimmat hyökkäykset katolista pyhimyskulttia kohtaan liittyvät pyhien kuvien ja patsaiden kunnioittamiseen. Monet protestantit käyttävät innokkaasti Moosekselle annettua kymmenen käskyn lakia todistaakseen Jeesusta ja pyhiä esittävien patsaiden kumartamisen Raamatun ja Jumalan tahdon vastaiseksi: “Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä.” (2. Moos. 20:4–5).

Katolinen kirkko näyttää ensisilmäykseltä toimivan päinvastoin valmistaessaan kuvia ja patsaita Jeesuksesta ja pyhimyksistä sekä kehottaessaan uskovia kumartamaan niitä. Jotkut väittävät jopa katolisen kirkon poistaneen tämän käskyn kymmenen käskyn joukosta ja jakaneen kymmenennen käskyn kahteen osaan säilyttääkseen käskyjen lukumäärän kymmenessä.

Vastataksemme tähän yleiseen syytökseen meidän on osoitettava muutama seikka. Ensiksi on huomattava, että siteerattua tekstiä ei ole mahdollista tulkita ehdottomaksi kuvien tai patsaiden valmistamisen kielloksi. Jos näin olisi, Jumala olisi itsensä kanssa ristiriidassa käskiessään toisaalla Moosesta seuraavasti: ”Tao kannen päälle kullasta kaksi kerubia” (2. Moos. 25:18). Eivätkö kerubit ole kuvia ”niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa”? Jos tämä raamatunkohta tulkitaan kirjaimellisesti, täytyy tuomita syntinä myös julkiset valtionmiehiä esittävien patsaiden tekeminen sekä lasten esikoulussa askartelemat eläinkuvat, sillä nekin ovat kuvia ”niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä”.

Todellisuudessa tämä käsky kieltää valmistamasta epäjumalia ja palvomasta näitä ihmisten tekemiä kuvia tai patsaita. Tämä käy ilmi edeltävästä jakeesta: ”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” (2. Moos. 20:3) Saman tulkinnan vahvistaa myös Jumalan seuraava muistutus: ”Älkää tehkö jumalia minun rinnalleni; hopeaisia tai kultaisia jumalia älkää tehkö itsellenne.” (2. Moos. 20:23)

Toiseksi on ymmärrettävä tarkkaan katolisen kirkon opetus pyhäinkuvien kunnioittamisesta. Trenton kirkolliskokous esitti asian ytimekkäästi: ”Kuvat Kristuksesta, hänen neitseellisestä äidistään ja muista pyhistä on säilytettävä, erityisesti kirkoissa, ja niille on annettava sopivaa kunnioitusta, ei siksi, että niissä uskottaisiin olevan jonkinlaista jumaluutta tai voimaa… kuten pakanat ennen tekivät… vaan koska niille annettu kunnia osoitetaan niiden esittämille henkilöille” (Sessio 25). Kun katolilainen kumartaa Marian patsaan edessä, hän ei osoita kumarruksellaan patsaalle palvontaa, sen sijaan hän osoittaa Marialle kunnioitusta.

On olemassa palvovaa kumartamista ja kunnioittavaa kumartamista, joista jälkimmäinen ei ole kiellettyä – kuka väittäisi japanilaisten palvovan toisiaan, kun he tavatessaan läntisen kättelemisen sijasta kumartavat? Kun katolilainen polvistuu patsaan edessä, hän ei palvo patsasta – samoin kuin protestanttikaan ei palvo Raamattua, vaikka hän saattaa rukoilla polvillaan pidellen Raamattua käsissään lukeakseen siitä välillä rukousta innoittavia sanoja. Samoin patsaat ja kuvat toimivat muistutuksina jumalallisista totuuksista, ja ne auttavat nostamaan sielun maallisista ajatuksista taivaallisiin.

Monet ovat tottuneet säilyttämään lompakossa rakkaiden ihmisten kuvia, ja joskus kiintymyksemme kyseisiin henkilöihin saa meidät silittämään tai suutelemaan kuvaa. Samaan tapaan katolilainen ei suutele krusifiksia rakkaudenosoituksena atomikasalle vaan Kristukselle. Kukaan täysjärkinen ei rukoile Marian kuvan tai Jeesuksen patsaan edessä sanoen: ”Oi kuva, auta minua” tai ”Sinua, oi patsas, minä kiitän”, eikä kenenkään täysjärkisen pitäisi olettaa katolilaisten toimivan niin.

Eräs toinen mainitsemisen arvoinen seikka on inkarnaation vaikutus Jumalan kuvaamiseen. Ennen kuin Sana tuli lihaksi, Jumalaa oli mahdotonta ja siksi kiellettyä kuvata, mutta inkarnaatiossa Kristuksesta on tullut ”näkymättömän Jumalan kuva” (Kol. 1:15). Paavalin tässä jakeessa käyttämä sana ”kuva” on kreikaksi eikon, josta saammekin sanan ”ikoni”.

Itse asiassa jo Vanhassa testamentissa Jumala käski valmistaa kuvan, jonka tarkoitus oli esittää Kristusta: ”Herra sanoi Moosekselle: ’Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.’” (4. Moos. 21:8) Jeesus paljasti tämän olleen esikuva hänestä ja hänen pelastavasta ristinkuolemastaan: “Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:14–15)

Jumala on siis luvannut siunauksia uskonnollisiin syihin valmistetun kuvan oikeanlaisesta käytöstä (4. Moos. 21:8), mutta hän tuomitsee kuvien palvonnan – edellä mainittu pronssikäärmekin piti hävittää, kun kansa oli alkanut palvoa sitä (2. Kun. 18:4).

Mitä kymmeneen käskyyn tulee, katolinen kirkko ei suinkaan ole poistanut toista käskyä. Kun Raamattu luettelee kymmenen käskyä (2. Moos. 20:2–17, 5. Moos. 5:6–21), se luettelee noin 15 käskyä, jotka pitää ryhmitellä niin, että käskyjen lukumäärästä tulee yhteensä 10 (5. Moos. 10:4). Juutalaiset, katolilaiset, luterilaiset ja muut protestantit ovat kaikki päätyneet hieman erilaiseen jaotteluun. Juutalaisen, katolisen ja luterilaisen käytännön mukaan käskyt ”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani” ja ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa” kuuluvat yhteen, koska ne kieltävät saman synnin eli epäjumalanpalveluksen. Katolinen kirkko seuraa pyhän Augustinuksen Septuagintaan perustamaa jaottelua, joka eroaa juutalaisuudesta siinä, että epäjumalanpalvonnan kielto kuuluu ensimmäiseen eikä toiseen käskyyn.

Juutalaisuudessa ja suurimmassa osassa protestanttisuutta ”Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa. Älä halaja lähimmäisesi huonetta, älä hänen peltoansa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartansa, härkäänsä, aasiansa, äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa” (5. Moos. 5:21) on kokonaisuudessaan kymmenes käsky, kun taas katolisuudessa vaimon ja omaisuuden himoitseminen on eritelty yhdeksänneksi ja kymmenenneksi käskyksi, koska ne käsittelevät eri syntejä – samoin kuin aviorikos ja varastaminen kuudentena ja seitsemäntenä käskynä ovat eri käskyjä ja käsittelevät eri syntejä.

Luterilainen jako lienee epäraamatullisin ja epäloogisin, sillä sen kymmenes käsky on vain yhdeksännen käskyn toisto. Uuden katekismuksen mukaan yhdeksäs käsky kuuluu ”Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta” ja kymmenes ”Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu”. Käskyjen jaottelu ei kuitenkaan ole katolisen kirkon mukaan dogmaattinen vaan käytännöllinen kysymys (KKK 2066).

Pyhäin yhteys ja Kristuksen ruumis

Kristityt ovat aina uskoneet, että Kristukseen kastetuilla pyhillä on erityinen yhteys – ovat he sitten maanpäällisessä taistelevassa kirkossa, kiirastulessa kärsivässä kirkossa tai taivaallisessa voitokkaassa kirkossa. Tämä oppi tunnustetaan jo muinaisessa apostolisessa uskontunnustuksessa, kun se toteaa: ”uskon… pyhäin yhteyden”. Mihin tämä pyhäin yhteys oikein perustuu ja mitä se merkitsee?

Uuden testamentin kirjeiden opetus kirkosta valaisee häikäisevällä tavalla ymmärrystämme kirkosta ja sen jäsenten yhteydestä. Paavali paljastaa kirkon mystisen olemuksen Kristuksen ruumiina opettaessaan, että Kristus ”on myös ruumiin pää, ja ruumis on kirkko” (Kol. 1:18). ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle kirkkonsa pääksi. Kirkko on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:22–23) Kattavimmin Paavali käsittelee aihetta ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille. ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1. Kor. 12:12)

Kun protestantit vastustavat katolista uskoa pyhimysten esirukouksiin tai Marian kunnioittamiseen sillä perusteella, että meidän tulisi rukoilla ja kunnioittaa yksin Kristusta ja että vain Jeesus on esirukoilijamme, he ajattelevat kirkon jäsenten olevan Kristuksen kilpailijoita. Todellisuudessa pyhät muodostavat Kristuksen ruumiin, ja pyhien rukoukset ovat voimakkaita juuri siksi, että he ovat osa Kristusta ja hänen pelastustyötään. Pyhien kunnioittaminen antaa kunniaa Kristukselle, koska pyhät ovat Kristuksen jäseniä.

Protestantit painottavat pelastustyön olevan yksin Kristuksen ansiota, mikä onkin tietyssä mielessä totta, mutta Kristus ei kuollut puolestamme pelkällä päällään eikä noussut kuolleista ilman ruumistaan. Jumala on ”asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista?” (1. Kor. 12:18–19) Jos Kristus tekisi kaiken yksin ilman meidän yhteistyötämme, olisiko silloin ruumista? ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’” (1. Kor. 12:21)

Sanoisiko siis Kristus päänä omille ruumiinjäsenilleen: ”Minä en tarvitse teitä”? Taivaaseen päässeet kristityt eivät ole lakanneet olemasta Kristuksen ruumiin jäseniä, vaan päinvastoin he ovat täydellistäneet yhteytensä Kristukseen, ruumiin päähän, ikuisiksi ajoiksi. Siispä heille osoitettu kunnia antaa kunniaa itse Kristukselle ja koko hänen ruumiilleen: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.” (1. Kor. 12:26) On ironista, että protestantit reagoivat Marialle, pyhille, paaville tai piispoille osoitettuun kunniaan usein vihaisesti tai halveksivasti sillä verukkeella, että se vähentää Kristuksen kunniaa, kun Paavalin mukaan muiden ruumiinjäsenten oikea reaktio olisi ilo. Heidän (ja monesti katolilaistenkin) on syytä painaa vahvasti mieleensä Paavalin painokas opetus: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.” (1. Kor. 12:27)