Hyviä uutisia

Monet ajattelevat, että Jumalan olemassaoloon uskominen ei ole sopusoinnussa järjen tai tieteen kanssa. Jotkut eivät usko Jumalaan (vaikka useat heistä ehkä haluaisivatkin), koska heidän mukaansa Jumalan olemassaolosta ei ole mitään todisteita. Pelkkä usko ilman järjellisiä perusteita tuntuu menevän tervettä omaatuntoa, rehellisyyttä ja maalaisjärkeä vastaan.

Tässä artikkelissa osoitamme, että Jumalan olemassaolosta on itse asiassa olemassa useita hyviä todisteita. Katolinen kirkko opettaa, että jokainen voi luonnollisen järkensä valolla saavuttaa varmuuden siitä, että Jumala on olemassa. Seuraavassa esittelemämme argumentit ovat yksinkertaisessa jokaiselle ymmärrettävässä muodossa. Niistä on kirjoitettu useita kirjoja, ja niiden vastaväitteisiin on olemassa pitkiä ja perusteellisia vastauksia. Tämän artikkelin tarkoitus on vain tutustuttaa lukija uskon järjellisyyden maailmaan.

Mistä kaikki on peräisin?

Kuuluisimmat Jumalan olemassaolon todisteet ovat varmasti syy-seuraussuhteeseen perustuvat argumentit. Yksinkertaisimmassa muodossaan kysymys kuuluu, miksi ylipäänsä mitään on olemassa. Mistä maailmankaikkeus on oikein peräisin? Se ei voinut yhtäkkiä tupsahtaa esiin täydestä tyhjyydestä – maalaisjärkikin sanoo, että “tyhjästä on paha nyhjästä”. Perinteinen ateistinen vastaus tähän on ollut, että maailmankaikkeus ei ole tullut mistään – se vain on aina ollut. Nykytiede on kuitenkin vahvistanut universumin syntyneen alkuräjähdyksessä.

Alkuräjähdyksessä sai alkunsa sekä aika että paikka. Mikään ei kuitenkaan yhtäkkiä ala olla olemassa ilman mitään syytä. Kaikella alkavalla on aiheuttajansa. Mikä on voinut aiheuttaa kaiken ajan ja paikan olemassaolon? Kyseessä täytyy olla joku, joka itse on ajaton ja ei-materiaalinen, äärimmäisen voimallinen ja persoonallinen. Tämä sopii kristilliseen määritelmään ikuisesta Jumalasta, joka on henki.

Tuomas Akvinolaisen kuuluisissa Jumalan olemassaolon todisteissa argumentoidaan, että mikään havaitsemamme universumissa tapahtuva muutos ei selitä itseään. Kun toisten asioiden aiheuttamien liikkeiden (muutosten) ketjua seurataan taaksepäin tarpeeksi kauan (se ei voi jatkua loputtomiin), on meidän saavuttava Liikkeellepanijaan, joka on itsessään muuttumaton. Tätä kutsumme Jumalaksi.

Toinen versio samasta argumentista todistaa Ensimmäisen Syyn. Näemme nimittäin, että maailmassamme on kaikenlaisia toissijaisia (toisten asioiden aiheuttamia) syitä, jotka itse ovat toisten toissijaisten syiden aiheuttamia jne. Toissijaisia syitä ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman ensisijaista ja aiheuttamatonta syytä, sillä ilman ensimmäistä syytä ei olisi toistakaan. Koska kuitenkin toissijaisia syitä on olemassa, on pakko olla myös Ensimmäinen Syy, Jumala.

Argumentin voi myös muotoilla niin, että olemassa olevat asiat ovat olemassa joko itsestään, omasta luonnostaan (välttämätön olento), tai sitten ne saavat olemassaolonsa joltain muulta. Huomaamme, että kaikki ajassa ja paikassa olevat asiat ovat saaneet olemassaolonsa jostain muualta - universumi ei selitä itse itseään. Maailmankaikkeus saa siis olemassaolonsa jatkuvasti joltain itsensä ulkopuolelta olevalta välttämättömästi olemassaolevalta olennolta.

Havainnollistavana esimerkkinä toimikoon kirja, jonka opiskelija haluaa lainata tutultaan. Tämä sanoo kuitenkin tarvitsevansa kirjan ensin vaimoltaan. Vaimolla ei olekaan sitä, vaan hänen täytyy saada se naapurilta. Naapuri onkin lainannut sen ystävälle. Jos tämä jatkuu loputtomiin eikä kenelläkään itse asiassa ole kyseistä kirjaa, opiskelija ei koskaan saa sitä käsiinsä. Vastaavasti olemassaolo on kuin tuo kirja - ellei millään olennolla ole itsessään täydellistä, ikuista ja muuttumatonta olemassaoloa, mitään ei olisi olemassa.

Mikä selittää älyllisen suunnittelun?

Ehkä yleisin ja suosituin argumentti Jumalan olemassaolon puolesta vetoaa maailmankaikkeuden ällistyttävään järjestykseen, joka viittaa johonkin universumia suurempaan Suunnittelijaan. Kun näemme linnan, tiedämme, että joku on rakentanut sen. Jos löydämme kellon metsästä tai hätäsanoman rannalta, tiedämme, että älyllinen olento on ollut paikalla. Kun tutkimme maailmankaikkeutta, huomaamme, että siinä on havaittavissa merkkejä äärimmäisen älykkäästä järjestyksestä ja suunnittelusta. Älyllinen Suunnittelija kuten Jumala selittää tämän selvästi paremmin kuin sattuma.

Hämmästyttävimpiin todisteisiin suunnittelusta kuuluu maailmankaikkeuden suotuisuus älylliselle elämälle. On olemassa lukuisia eri tekijöitä, joiden pienikin muutos olisi tehnyt maailmankaikkeudesta meille täysin sopimattoman. Näihin kuuluvat alkuräjähdyksen kuumuus, maailmankaikkeuden kasvamisnopeus ja monet muut tekijät. Kun todennäköisyydet lasketaan yhteen, elämälle suotuisan universumin mahdollisuus on niin mitättömän pieni (yhden suhde lukuun, jossa on miljardeja miljardeja nollia), ettemme voi edes käsittää sitä.

Suurten asioiden lisäksi älyllisestä suunnittelijasta todistavat myös mikroskooppiset asiat. Esimerkiksi ihmissolu on uskomattoman viisaasti suunniteltu tehdas, jonka syntyperää evoluutio ei kykene tyydyttävästi selittämään. Uskomaton löytö on myös se, että ihmisen DNA sisältää tietoa aivan kuin tietokone, eikä tiedon lähde ole älyttömyys vaan äly.

Evoluutioteoria itsessään vie materian älyttömästä älylliseen, mikä viittaa selvästi järjelliseen suunitteluun. Järjetön materia ei voi muuttaa itseään järkeväksi, vaikka aikaa olisi kuinka monta vuotta. Jos aivot ovat todella pelkän sattumanvaraisen ja irrationaalisen evoluutioprosessin tulosta, mitä syytä omaan järkeilyyn on ylipäänsä luottaa? Kuka lähtisi lentomatkalle, jos konetta ohaisi lentokapteenin sijasta esimerkiksi apinan satunnaisesti ohjelmoima tietokone?

Älyllisen suunnittelun sukulaisargumentti perustuu ihmisen tietoisuuteen. Koemme, että universumi on älyllisesti ymmärrettävissä. Järki on osa sitä, mitä koemme maailmassa. Silti maailma ei itse ymmärrä itseään – ihmeellisyydestään huolimatta luonto ei ole tietoinen olemassaolostaan sen paremmin kuin ymmärrettävyydestäänkään. Joko maailman ymmärrettävyys ja rajallisen mielemme sopivuus siihen (sen kyky ymmärtää sitä) perustuu pelkkään sokeaan sattumaan (minkä uskominen kaipaisi enemmän uskoa kuin usko Jumalaan), tai sitten asiasta on todellakin vastuussa Jumalan kaltainen Äly.

Maalaisjärkemme ja sisimpämme protestoi intuitiivisesti sattumaselitystä vastaan – siihen turvautuvat epätoivoisesti ne, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat kieltää Jumalan. Silti jokainen voi omasta puolestaan tietää, että hänellä on nyt tietoisuus ja äly, jota joitain vuosikymmeniä sitten ei yksinkertaisesti ollut lainkaan olemassa. Tämä viittaa luomisen salaisuuteen. Miljardit vuodet maailmankaikkeus on ollut ilman kutakin yksilöä – tämänhetkinen tietoisuus omasta olemassaolosta on ihme, eikä järjetön sattuma ole järkeä tyydyttävä selitys.

Mihin moraali perustuu?

Jokaista koskettava käytännöllinen argumentti Jumalan olemassaolon puolesta liittyy objektiivisiin moraaliarvoihin eli todelliseen hyvään ja pahaan. Uskovat ja ateistit ovat pitkälti samaa mieltä siitä, että jos Jumalaa ei ole, objektiivisia moraaliarvoja ei myöskään ole. Hyvä ja paha ovat siis vain ihmisten keksimiä yhteiskunnasta ja ympäristöstä riippuvia mielipiteitä.

Kaikki kuitenkin tietävät intuitiivisesti, että jotkut asiat ovat todella oikein, kun taas toiset ovat oikeasti väärin. Ovatko raiskaus, murha, viattoman kidutus ja lasten hyväksikäyttö todella moraalisesti täysin yhtä hyviä asioita kuin anteliaisuus, oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja tunnollisuus? Pitäisikö orjuus ja juutalaisten joukkomurha hyväksyä yhteiskuntaan vedoten? Jos vastaus on ei, on jo tunnustettu Jumalan olemassaolo.

Jumalan olemassaolo, hänen tahtonsa ja lakinsa selittävät ihmisen ymmärryksen todellisestaa moraalisesta hyvästä. Ateistinen maailmankatsomus taas ei tarjoa mitään pohjaa minkään julmuuden tuomitsemiseksi. Murhalla ja luonnollisella kuolemalla ei ole absoluuttisesti mitään moraalista eroa, jos ihmiset ovat loppujen lopuksi vain eläimiä. Kun leijona tappaa seepran, kyseessä ei ole murha, emmekä vangitse käärmettä linnunmunan varastamisesta.

Jos ihminen on apinan lapsi, häntä ei voi varsinaisesti kritisoida mistään, mutta jos hän on Jumalan lapsi, on luonnollista valittaa siitä, että hän ei toimi luontonsa vaatimalla tavalla. Itse asiassa huomaammekin jatkuvasti, että ihmiset kiistelevät toistensa kanssa moraalisista asioista (mikä olettaa, että kiisteltävästä asiasta on olemassa objektiivinen totuus) ja valittavat toisten huonosta käytöksestä. Jos jokainen todella loisi oman tasavertaisen moraalinsa, protesteille ei olisi mitään syytä.

Modernimpi versio tästä argumentista liittyy ihmisen omaantuntoon. Vaikka moni ateisti johdonmukaisesti kieltäisikin kaiken objektiivisen moraalisen velvoituksen, hyvin harva silti puolustaisi omantunnon vastustamista. Kaikkien mielestä on toimittava omantunnon mukaan. Mutta jos ateismi on totta, miksi omaatuntoa pitäisi kuunnella? Ellei omatunto ole Jumalan äänitorvi, mikä arvovalta sillä on?

Miksi ihminen ei saisi tehdä sitä, mitä haluaa, huolimatta siitä, mitä biologisten tai sosiaalisten syiden muokkaama sisäinen ääni sattuu sanomaan? Dostojevski muotoili tämän argumentin ytimekkäästi kirjoittaessaan: “Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua.” On erittäin vaikea väitellä kaikkea tottelevaisuutta uhmaavan omahyväisen ja itsekkään ihmisen kanssa, jos Jumala on poissa pelistä. Miksi hyvyys? Miksi reiluus? Miksi kauneus? Miksi totuus? Miksi oikeus?

On syytä panna merkille, että tämä argumentti ei tarkoita, että ateistit ovat automaattisesti moraalittomia tai että ateismi ei voi saada ateistia elämään hyvää moraalista elämää. Sen sijaan kyse on siitä, että ateistilla ei ole johdonmukaista objektiivista syytä moraalinsa perustelemiseksi eikä kenenkään muun moraalin tuomitsemiseksi.

Mitä todella kaipaamme?

Eräs mielenkiintoinen argumentti Jumalan ja taivaan olemassaolon puolesta perustuu jokaisen ihmisen sisäiseen kaipuuseen olla täydellisen onnellinen. Kaikilla on kokemus jonkinlaisesta maanpäällisestä onnellisuudesta, mutta poikkeuksetta jokainen ymmärtää, että tässä ei ole vielä kaikki. Kaipaamme jotain sellaista, mitä tämä maailma ei pysty tarjoamaan.

Toisaalta huomaamme, että kaikille synnynnäisille tarpeille on todellisuudessa vastine. Vauva tahtoo syödä – ruokaa on olemassa. Ankka kaipaa uimista ja koira juomista – vettä on olemassa. Mies haluaa seksuaalista tyydytystä ja nainen kaipaa äitiyttä – sukupuoliyhdyntä on olemassa. Tämä ei tarkoita, että kaikille ei-synnynnäisille haluille (joku haluaa olla teräsmies, toinen haluaa asua paratiisisaarella merenneitojen ja muiden mielikuvitusolentojen kanssa jne) olisi olemassa todellinen vastine.

Ihmisen kaipuu täydelliseen onnellisuuteen on kuitenkin yleismaailmallinen kokemus ja ehdottomasti synnynnäinen, sisäinen ja luonnollinen kaipaus. Siispä jos ja kun tämä maailma ei millään keinolla tyydytä lopullisesti tätä pohjatonta kaipuuta, on pääteltävä, että meidät on luotu toista maailmaa varten. Jumalan täydellisyys ja taivaan onni tarjoavat etsimämme vastauksen toiveillemme.

Tälle argumentille on sukua argumentti ihmiselämän tragediasta, tai pikemminkin kuoleman tragediasta. Mitä onnellisempia olemme ja mitä enemmän nautimme elämästä, sitä kurjempaa kuoleminen on, sitä enemmän menetämme. Toisaalta, jos olemme onnettomia ja elämämme päättyy kuolemaan, kyseessä on siinäkin tapauksessa kurja tragedia. Luonto ei suosi elämää eikä kuolemaa – se on tappanut tasan yhtä monta sielua kuin se on tuonut elämäänkin.

Jos luonto on säälimätön, mistä löydämme onnen? Muista ihmisistä, rakkaudesta, perheestä? Jälleen paradoksaalisesti juuri nämä myös toisaalta tuottavat meille eniten ongelmia, pettymyksiä ja kärsimyksiä. Eivätkä ne koskaan kestä ikuisesti. Entä oma sisimpämme? Pitäiskö meidän pyrkiä eroon kaikesta ulkopuolisesta ja löytää sisäinen rauhamme, oma jumaluutemme? Sisältämme löydämme vain saman tragedian – haluamme toivoa, rakkautta ja rauhaa, mutta emme ole sitä itse. Haluamme syödä ruokaa, emme olla ruokaa. Löydämme tyhjiön, joka pitää täyttää.

Kristinuskon sanoma on tiivistetysti siinä, että Jumala on tullut ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi. Kristinuskon Jumala ei ole piileskelevä voima, jota ihmisten pitäisi lähteä etsimään. Me olemme kadoksissa, ei Jumala, joten Jumala on se, jonka tarvitsi etsiä meitä. Kristinuskossa Jumala tarjoaa ihmiselle osallisuutta omaan täydelliseen elämäänsä, omaan luontoonsa. Ihmisen sielussa on Jumalan mentävä aukko, ja vain hän voi täyttää sen.

Mitä historia on osoittanut?

Historiallisia argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta on monenlaisia. Yleisesti ottaen voidaan huomata, että ihmiskunnalla on aivan omalaatuinen historiansa. Vaikka eläinten ja luonnon historiaa voidaan tutkia, vain ihmiskunnan historia on kuin tarina. Monesti tämä tositarina on satuakin uskomattomampaa ja jännittävämpää. Miksi ihmiselämä on osa juonellista tarinaa eikä vain iso kasa sattumanvaraisia faktoja? Tarina viittaa tarinoitsijaan. Miksi ihmishistoria on täynnä asioita, joilla on tarkoitus ja merkitys, jos universumi on loppujen lopuksi ilman minkäänlaista tarkoitusta tai merkitystä? Miksi ihmiset kaipaavat tarkoitusta, miksi asioilla on tarkoituksensa, ellei perimmäisessä todellisuudessa ole mitään tarkoitusta?

Selkein historiallinen viittaus Jumalan olemassaoloon on itse Jumalan osa ihmiskunnan historiassa. Erityisenä osoituksena tästä on Israelin kansan historia. Vanhan testamentin kirjoittajat eivät yrittäneet vakuuttaa ketään Jumalansa olemassaolosta. Sen sijaan he vain kirjoittivat sen, mitä he näkivät ja kokivat Jumalan tekevän valitun kansan historiassa. Aina kun Jumalan lakeja noudatettiin, kansa menestyi ja kukoisti, mutta kun israelilaiset käänsivät selkänsä Herralleen, kaikki alkoi mennä alamäkeen.

Sama nähdään historiassa kaikkina aikoina: Jumalan lakeja vastustavat yhteiskunnat ja yksilöt tuhoutuvat aina ennen pitkää, kun taas pyhimykset nousevat ikimuistoiseen kunniaan. Vaikka paras argumentti kristinuskoa vastaan ovat usein (huonot) kristityt, myös paras argumentti kristinuskon puolesta on monessa tapauksessa (pyhien) kristittyjen esimerkki. Kuka pisti hymyn marttyyrien huulille? Pyhistä huomaa, että heidän ilonsa, rauhansa ja rakkautensa on aitoa ja yliluonnollista.

Ehkä vahvimpia historiallisia todisteita Jumalasta ovat hänen tekemänsä ihmeet. Jos Jumalaa ei olisi, ei olisi myöskään ihmeitä, mutta erityisen uskonnollisissa asiayhteyksissä on tapahtunut ja yhä tapahtuu lukuisia ihmeitä, ja ne viittaavat suoraan tekijäänsä, Jumalaan. Esimerkkejä ihmeistä ovat Jumalan teot, joita Vanhan testamentin kirjoittajat olivat todistamassa. Vanhassa testamentissa on myös sadoittain historiassa toteutuneita profetioita.

Fatimassa Neitsyt Marian ilmestysten jälkeen 70 000 ihmistä näki tanssivan auringon ihmeen. Guadalupen Neitsyt Marian kuva samoin kuin Torinon käärinliina ovat tieteelle selittämättömiä useammalla tavalla. Lourdesin lähteessä on tapahtunut kymmenittäin tutkittuja ja lääkäreille käsittämättömiä ihmeparantumisia Neitsyt Marian ilmestysten jälkeen. Pyhä Padre Pio oli todistetusti useaan otteeseen fyysisesti kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Lukemattomien kristittyjen elämässä on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti pieniä ja suuria ihmeitä. Jokainen voi elämäänsä tarkastelemalla mitä todennäköisimmin nähdä Jumalan kaitselmuksen kädenjäljen sekä tavallisissa että epätavallisissa asioissa. Todistusaineisto on tarpeeksi selvä jokaiselle, jolla on avoin sydän ja mieli ja joka on valmis etsimään löytääkseen.

Uskonnollinen kokemus yleisestikin ottaen on sinänsä osoitus Jumalan olemassaolosta. Vaikka se ei suoranaisesti todista mitään Jumalasta, ihmisten yleismaailmallinen taipumus uskoon ja laajamittainen yksimielisyys (ateistit ovat mitättömän pieni vähemmistö, kun mukaan lasketaan koko maailman kaikki ihmiset kaikkina aikoina) jonkinlaisesta yliluonnollisesta todellisuudesta viittaa siihen, ettei naturalismi ole riittävä selitys maailmankaikkeudelle.

Kristinuskon kannalta merkittävä historiallinen argumentti Jumalan olemassaolon puolesta on Kristus itse. Jos Jeesus oli se, joka hän väitti olevansa, Jumala on tietysti olemassa. Jos Jeesus ei ollut se, joka hän väitti olevansa, hän oli joko valehtelija tai mielipuoli. Kun evankeliumeja lukee historiallisina dokumentteina, saa kuvan ainutlaatuisesta henkilöstä. Inhimillisellä tasolla Jeesus on tehnyt vaikutuksen jopa vihamiehiinsä. Jos hän oli liian viisas ollakseen mielipuoli ja liian hyvä ollakseen valehtelija, on pääteltävä, että hän todella on Herra.

Tähän liittyy myös argumentti kristinuskon synnystä ja maailman kääntymisestä. Mikä selittää sen, että jotkut juutalaiset alkoivat yhtäkkiä uskoa juutalaisuudelle täysin vieraaseen käsitteeseen ylösnousseesta Messiaasta, ellei Jeesuksen ylösnousemus? Mikä selittää sen, että roomalaiset liittyivät massoittain liikkeeseen, joka vaati heitä luopumaan heidän maallisista nautinnoistaan, kunnianhimostaan ja usein elämästä itsestään?

Mikä selittää sen, että pienestä juutalaisjoukosta lähtenyt liike valloitti ja käännytti väkivallattomasti koko Rooman valtakunnan, vaikka valtakunta itse pyrki kaikin keinoin pääsemään eroon kristinuskosta? Kuten Gamaliel sanoi kristinuskon alkuaikoina: “Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan.” (Ap.t. 5:38–39)

Lopuksi

Vaikka Jumalan voima ja hänen ominaisuutensa “ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan” (Room. 1:20), hänen olemassaolonsa ei ole itsestäänselvyys. Jeesus kuitenkin lupasi, että etsivä löytää ja että kolkuttavalle avataan (Matt. 7:7). Jaakob kehottaa: “Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä” (Jaak. 4:8). Jumalaa voi lähestyä ennen kaikkea rukoilemalla, alkaen jopa agnostikon rukouksesta: “Herra, jos olet olemassa, pelasta sieluni, jos minulla on sielu.” Jumala vastaa aina vilpittömään rukoukseen.