Hyviä uutisia

Seitsemännen päivän adventismi on sekä Suomessa että maailmalla suunnilleen mormonismin kokoinen ja uskomuksiltaan osittain Jehovan todistajia muistuttava lahko, joka kuitenkin katolisen määritelmän mukaan täyttää kristillisyyden vaatimukset. Tässä artikkelissa tutkimme tätä useimmille melko tuntematonta liikettä ja sille ominaisia opinkappaleita.

Adventismin historiaa ja uskomuksia

Adventismin juuret juontuvat 1800-luvulla eläneeseen amerikkalaiseen baptistisaarnaajaan William Milleriin, joka ennusti Kristuksen toisen tulemisen (adventin) tapahtuvan viimeistään 21. maaliskuuta 1844. Kun tuo päivä tuli ja meni, Miller laski uudeksi määräajaksi huhtikuun 14. päivän. Millerin seuraajien joukosta nousi uusi ehdotus, lokakuun 22. päivä, joka sekin tuli ja meni ilman Kristuksen toista tulemista.

Tämän jälkeen suurin osa Millerin seuraajista luopui uskomuksistaan, mutta jotkut heistä päätyivät erään jäsenen saaman valaistuksen perusteella pitämään kiinni vuoden 1844 erityisestä merkityksestä. Ajateltiin, että Miller oli ollut oikeassa laskelmissaan mutta väärässä ratkaisevan jakeen (Dan. 8:14) tulkinnassa – kyseessä ei ollutkaan toinen tuleminen, vaan Kristuksen astuminen taivaallisen pyhäkön kaikkeinpyhimpään suorittamaan sovittavan palvelutyönsä toista ja viimeistä vaihetta.

Toinen Millerin seuraajiin vaikuttanut ajatus liittyi juutalaisen sapatin eli lauantain viettämiseen lepopäivänä sunnuntain sijaan. Tämä ajatus oli peräisin seitsemännen päivän baptisteilta. Kiivaiden keskustelujen jälkeen 1860-luvulla perustettiin virallisesti seitsemännen päivän adventtikirkko, joka vuosisadan loppuun mennessä oli jo levinnyt Pohjois-Amerikan ulkopuolelle. Suomessa tämä kirkko tunnetaan nimellä Suomen adventtikirkko.

Miller itse hylkäsi seuraajiensa uudet teoriat, joten adventtikirkkoa ei voida pitää hänen perustamanaan – hän ei haluaisi olla sen kanssa missään tekemisissä. Eräs seitsemännen päivän adventistien varhaisten aikojen tärkeimmistä jäsenistä oli Ellen Gould White. Adventtikirkon mukaan hän oli ”Herran sanansaattaja, jonka kirjoitukset ovat jatkuvana ja arvovaltaisena totuuden lähteenä ja tarjoavat seurakunnalle lohdutusta, ohjausta, opetusta ja ojennusta.”

Whiten arvovallasta huolimatta adventistit painottavat Raamatun ylintä auktoriteettia. Samoin kuin tunnustukselliset luterilaiset, kalvinistit, helluntailaiset, Jehovan todistajat ja lukuisat muut ryhmät, adventistit ovat omasta mielestään ”raamatullisin” kristinuskon muoto. Oman profeetan, reformaattorin tai perustajan opetukset vain tukevat ja selittävät Raamattua.

Whiten mukaan katolinen kirkko luopui oikeasta uskosta vuonna 321, kun keisari Konstantinus määräsi, että sunnuntaita on vietettävä lepopäivänä. Silti adventtikirkko hyväksyy useita katolisen kirkon vuoden 321 jälkeen määrittelemiä oppeja, joiden kanssa monet Kristuksen seuraajat (myös yksin Raamattuun uskovat) ovat olleet eri mieltä (kuten kolmiyhteinen Jumala, Uuden testamentin kaanon, Kristuksen tosi ihmisyys ja perisynti).

Adventisteilla on myös jotain kristillisessä maailmassa ainutlaatuisia ”raamatullisia” oppeja. Adventistit eivät esimerkiksi käytä ravinnokseen sellaista ruokaa, mikä Raamatun mukaan on saastaista. Nämä Vanhaan testamenttiin kuuluvat lait Jeesus on kuitenkin ”kumonnut…käskyineen ja säädöksineen” (Ef. 2:15), joten kukaan ”ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte” (Kol. 2:16). Jeesus sanoi: ”Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos.” (Matt. 15:11) Markus kommentoi: ”Näin Jeesus teki selväksi, että kaikki ruoka on puhdasta.” (Mark. 7:19)

Jehovan todistajien (joiden perustaja oli saanut vaikutteita adventismista) tavoin adventistit eivät usko sielun kuolemattomuuteen. Adventtikirkko ei myöskään usko helvetin tämänhetkiseen olemassaoloon eikä sen ikuisuuteen (helvetti on väliaikainen rangaistus pahoille maailman lopussa). Kaikissa näissä kohdissa Raamattu todistaa adventisteja vastaan (Ap.t. 1:25, 2. Kor. 5:8, Luuk. 23:43, Matt. 22:32, Mark. 9:43,48, Matt. 25:41,46).

Adventismi painottaa voimakkaasti lopunajan tapahtumia, Jeesuksen pikaista toista tulemista sekä Raamatun profetioiden täyttymisiä eri aikakausina. Katolisella kirkolla ja paavilla on suuri rooli adventismissa, mutta ei Jumalan vaan Saatanan edustajina. Jehovan todistajien tavoin adventtikirkko on äärimmäisen katolisvastainen. Kyseessä ei ole muutamien radikaalien jäsenten mielipide, vaan kirkon virallinen kanta – se nimittäin perustuu Whiten profeetallisiin näkyihin.

Whiten tärkeimmän teoksen (The Great Controversy eli Suuri taistelu) mukaan Ilmestyskirjan 13. luvun ensimmäinen peto (Ilm. 13:1–10) on paavius, jota toinen peto (Ilm. 13:11–18) eli Yhdysvallat saa maan asukkaat kumartamaan viettämällä pyhäpäivänä sunnuntaita (joka on ”pedon merkki”). Koska oppi sapatista ja sunnuntaista on adventismissa niin keskeinen, perehdymme siihen nyt kunnolla.

Sapatti ja sunnuntai

Adventistien 28 perusluonteisen opinkohdan selityksessä 19. opinkohta käsittelee sapattia mittavasti. Adventtikirkon mukaan Raamattu ei anna mitään valtuuksia muuttaa sapattia sunnuntaiksi, eikä Raamatussa ole mitään todisteita siitä, että Jeesus tai hänen apostolinsa olisivat muuttaneet jumalanpalveluspäivän seitsemänneltä päivältä. Sen sijaan adventistien mukaan katolinen kirkko omalla arvovallallaan muutti lauantain sunnuntaiksi.

Adventtikirkko argumentoi, että Kristus osallistui ”tapansa mukaan” jumalanpalvelukseen sapattina (Luuk. 4:16), että hän tunnusti sapatin aseman lepopäivänä (Matt. 24:20), että hän sanoi sapatin olevan ihmistä varten (Mark. 2:27), ettei hän muuttanut sapattia sunnuntaiksi ja että hän ”lepäsi” lunastustyönsä jälkeen haudassa juuri sapattina. Jeesuksen opetuslapset viettivät sapatin levossa tarkoituksenaan jatkaa kesken jäänyttä työtä sunnuntaina (Luuk. 23:56; 24:1). Evankelioimismatkoillaan Paavali meni synagogaan sapattina (Ap.t. 13:14,17:2,18:4). Sellaisilla paikkakunnilla, missä ei ollut synagogaa, apostoli etsi sapatinpäivänä tavanomaisen rukouspaikan (Ap.t. 16:13).

Nämä adventistien raamatulliset argumentit ovat harhaanjohtavia, ja ne sivuuttavat olennaisia seikkoja. Paavali ei mennyt sapattina synagogaan tai rukouspaikalle viettämään jumalanpalvelusta vaan saarnaamaan Kristusta. Ajan ja paikan valinta perustui siihen, että apostoli saisi puhuttua suurimmalle mahdolliselle kuulijakunnalle. Viittauksissa Jeesuksen ja opetuslasten sapatinviettoon ei ole mitään erikoista, sillä ne koskevat aikaa ennen uuden liiton alkua – Jeesus ei ollut vielä noussut kuolleista eikä Pyhä Henki laskeutunut kirkon päälle. Sunnuntai on uuden liiton sapatti.

Ei tule yllätyksenä, että adventistit eivät mainitse mitään siitä, että heti Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset alkoivat kokoontua sunnuntaisin. Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ensimmäistä kertaa, kun he olivat koolla ”viikon ensimmäisenä” päivänä (Joh. 20:19). Jälleen ”viikon kuluttua” sunnuntaina Jeesus ilmestyi myös epäilevälle Tuomakselle (Joh. 20:26). Helluntai eli Pyhän Hengen laskeutumispäivä oli myös sunnuntai. Erityisen mielenkiintoinen on Luukkaan todistus sunnuntaiehtoollisesta Apostolien teoissa: ”Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää.” (Ap.t. 20:7)

Jeesuksen suhtautuminen sapattiin ennakoi sen lakkauttamista. Vaikka Jeesus noudatti sapattia, häntä syytettiin usein sen rikkomisesta (esim. Joh. 7:23, 9:16, Mark. 2:24, 3:4). Jeesus vastasi määrittelemällä sapatin oman mielensä mukaan (Luuk. 13:10–16, 14:1–5; Joh. 5:9–18, 7:22–23). Erityisen mielenkiintoista on se, että Jeesus toisti eri tilanteissa kymmenen käskyn opetuksen (Matt. 4:10, 5:34, 19:18–19), mutta poikkeuksena hän jätti toistamatta käskyn pyhittää sapatti. Jeesuksen mukaan ihmisiä ei luotu sapattia varten (Mark. 2:27).

Apostolit joutuivat pian vastaamaan kysymyksiin sapatista ja sunnuntaista. Paavali kommentoi asiaa seuraavasti: ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä…miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä.” (Kol. 2:16) Adventistit yrittävät selittää, että sapatin päivät viittaavat tässä vuotuisiin sapatteihin. Paavali kuitenkin kopioi Vanhan testamentin käytäntöä listata juhlat (laskevassa tai nousevassa) aikajärjestyksessä (viikoittaiset, kuukausittaiset, vuotuiset jne. kuten esim. Hes. 45:17, 1. Aik. 23:31, 2. Aik. 8:13, 31:3), mikä tekee selväksi sen, että kyseessä on nimenomaan viikoittainen sapatti, joka ei enää sido kristittyjä.

Jotkut juutalaiskristityt toki kuitenkin viettivät uudenkin liiton aikana sapattia vanhan tapansa mukaan. Paavali kommentoi: ”Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma. Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi…” (Room. 14:5-6) Kyse oli henkilökohtaisesta valinnasta eikä sitovasta Jumalan ikuisesta laista.

Ilmestyskirjan suuri taivaallinen jumalanpalvelus, jota maallinen jumalanpalveluksemme heijastaa, ilmoitettiin Johannekselle ”Herran päivänä” (Ilm. 1:10). Adventistit yrittävät selittää tämän merkitsevän sapattia, mutta he eivät pysty esittämään kristilliseltä ajalta peräisin olevia todisteita siitä, että Herran päivä olisi kristillisessä kielenkäytössä koskaan viitannut lauantaihin. Todisteiden valossa ei ole epäilystäkään siitä, että Herran päivä on uudessa liitossa sunnuntai.

Herran päivä varhaisessa kristillisyydessä

Didakhe, joka on mitä todennäköisimmin ensimmäinen Uuden testamentin ulkopuolinen kristillinen dokumentti, kirjoitettiin hyvinkin mahdollisesti jo vuoden 50 tienoilla. Toisaalta jotkut tutkijat sijoittavat dokumentin vuoteen 70, toiset taas vuoden 100 paikkeille. Aivan viimeistään se on kirjoitettu vuoteen 140 mennessä, mutta aiemmat vuosiluvut ovat todennäköisempiä. Barnabaan kirje puolestaan on mahdollisesti peräisin jo 70-luvulta, ja aivan viimeistään se on kirjoitettu 130-luvulla. Lukekaamme näiden kahden muinaisen dokumentin todistus.

Didakhe opettaa: ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne…” (14:1) Barnabaan kirje opettaa: ”Teidän uusikuitanne ja sapattejanne minä en voi sietää. Katsokaa, kuinka hän sanoo: Eivät nämä nykyiset sapatit ole minulle otollisia, vaan se minkä minä olen tehnyt, jona minä saatan kaiken lepoon ja panen alulle kahdeksannen päivän, mikä merkitsee toisen maailman alkua. Siitäpä syystä me vietämmekin iloksemme kahdeksatta päivää, jona Jeesuskin nousi kuolleista, ilmestyi ja nousi taivaisiin.” (15:8)

Ignatius Antiokialainen kirjoitti vielä ennen vuotta 110: ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen…” (Kirje magnesialaisille 9:1)

Näiden tekstien valossa ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka adventtikirkko voi 19. opinkohdan selityksessään virallisesti väittää seuraavaa: ”Ei ole olemassa mitään todistetta kristittyjen viikoittaisesta sunnuntainvietosta ennen toista vuosisataa…” Olisi mielenkiintoista nähdä todisteet siitä, että ensimmäisen vuosisadan kristityt viettivät ehtoollista adventistien tavoin lauantaina neljästi vuodessa.

Justinus Marttyyri kirjoitti toisen vuosisadan puolivälissä: ”Auringon päiväksi sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupungeissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muistelmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää…rukouksemme jälkeen, leipä, viini ja vesi tuodaan esiin…Varakkaat voivat kukin antaa harkintansa mukaan, mitä haluavat, ja kootut varat luovutetaan kokouksen johtajan haltuun…Auringon päivänä järjestämme kaikki yhteisen kokouksen, koska se on ensimmäinen päivä, jolloin Jumala loi maailman muuttamalla pimeyden ja aineen muodon. Samana päivänä myös meidän Pelastajamme Jeesus Kristus nousi kuolleista.” (Ensimmäinen apologia 67:3,5,6,8)

Justinuksen sanat tuovat mieleen Paavalin kehotuksen kerätä varoja sapatin jälkeisenä päivänä (1. Kor. 16:2). Järkevin selitys tälle jakeelle on se, että kristityt kokoontuivat messunviettoon sunnuntaisin jo apostolisina aikoina ja että kokoukseen sisältyi kolehti.

Kun Konstantinus siis määräsi sunnuntain lepopäiväksi vuonna 321, kirkko oli viettänyt sunnuntaita sapatin sijasta jo kauan. Kyseessä ei ollut pakanallisten voimien vaikuttama kirkon luopumus alkuperäisestä oikeasta uskosta. Keisarin julistus oli merkittävä siksi, että siinä tunnustettiin kristinuskon asema valtionuskontona.

Adventistit saattavat huomauttaa, että kymmenen käskyn laki on muuttumaton. Kuinka ikuinen laki voisi muuttua? Katolinen kirkko tunnustaa kymmenen käskyn muuttumattomuuden (Katolisen kirkon katekismus [KKK] 2072), mutta sapattikäskyssä on kaksi ulottuvuutta: sen muuttumaton sisältö eli Jumalan palvominen ja levon tarve sekä toisaalta sen seremoniaalinen ilmenemismuoto.

Katekismus selittää, että koska sunnuntai on ”sapattia seuraava ’kahdeksas päivä’, se merkitsee uutta luomista, jonka alku on Kristuksen ylösnousemus. Siitä on tullut kristityille kaikista päivistä ensimmäinen, ’Herran päivä’.” (KKK 2174) Johannes opetti kirjoituksissaan Kristuksen mystisesti luoneen maailman uusiksi lunastustyöllään. Täten voidaan ajatella, että yksi ikuisuus (johon kuului sapatin ”ikuinen liitto”) päättyi Kristuksen kuolemaan, kun taas toinen sai alkunsa hänen ylösnousemuksestaan. Tätä uuden ikuisuuden alkua juhlitaan siten aivan oikein Herran päivänä.

Lopuksi

Seitsemännen päivän adventistit ovat lukuisten muiden protestanttisten tunnustuskuntien tavoin saaneet alkunsa suosiota saavuttaneesta yksityisestä raamatuntulkinnasta. Adventistit ovat kristittyjä, koska heillä on pätevä kaste ja he uskovat kolmiyhteiseen Jumalaan, Raamattuun sekä Kristuksen lunastustyöhön. Silti Kristuksen kirkon äidillisen huolenpidon ulkopuolella on hyvin yleistä, että kristityt (niin kuin adventistien esimerkki hyvin osoittaa ja varoittavasti muistuttaa) ”ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä” (Ef. 4:14).

Tehkäämme siis kaikkemme, jotta totuutta ja rakkautta noudattaen pystyisimme auttamaan kirkon yhteydestä erossa olevia veljiä ja sisaria yhdessä meidän kanssamme kasvamaan ”kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” (Ef. 4:15–16)