Hyviä uutisia

Homokysymys on taas tapetilla. Tämänpäiväisessä Metrossa julkaistiin Juha Kulmalan kolumni Homot vs. heterot. Suomen lähetysseura ja piispa Irja Askola aiheuttivat kohun vihkimällä papiksi rekisteröidyssä parisuhteessa elävän miehen ja siunaamalla sekä hänet että hänen pappispartnerinsa lähetystyöhön.

Itse satuin juuri olemaan homokysymyksen äärellä siksi, että valmistelin artikkelia aiheesta Etsijä-lehteen, jonka seuraavan numeron teemaksi on valittu nimenomaan homoseksuaalisuus.

Osana mietintäprosessiani luin kahta vastakkaista kantaa edustavaa kirjaa (Ari Puonti: Suhteesta siunaukseen - Homoseksuaalisuus, terapeuttinen sielunhoito ja Raamattu [Uusi tie 2010, tästedes SS] sekä toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen: Synti vai siunaus - Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta [Kirjapaja 2003, tästedes SVS]).

Tässä artikkelissa kommentoin mainittujen lähteiden pohjalta muutamia keskustelussa usein toistuvia argumentteja.

Homous, vasenkätisyys ja silmien väri

Martti Nissinen (s. 121) kertoo professori Jorma Palon artikkelista HS:n kuukausiliitteessä 11/1992, jossa Palo rinnasti homoseksuaalisuuden vasenkätisyyteen. Sama argumentti toistuu useampaan otteeseen Synti vai siunaus -kirjan artikkeleissa. Mel Kieschnick kirjoittaa, ettei aiemmin tiennyt homouden olevan “samanlaista kuin vasenkätisyys tai ruskeasilmäisyys” (s. 172).

Vastaavasti Kari Latvus kirjoittaa: “Kielenkäytössä esiintyy joskus ilmaus ‘homoelämäntyylin valitsemisesta’ ikään kuin joidenkin ihmisten kohdalla omaa persoonaa koskettavat kysymykset olisivat mahdollisia päätöksiä tai vapaita valintoja. Minun poikani on vasenkätinen ilman omaa valintaansa.” (SVS, s. 156)

Homous on siis Latvuksen mukaan siinä määrin identiteettikysymys, ettei siihen voi itse vaikuttaa. Aivan samoin kirjoittaa nimimerkki Petra-Liisa Muinonen, joka itse on homoseksuaali: “Homoseksuaaleja on joissakin keskusteluissa kielletty toteuttamasta elämäntapaansa, ikään kuin taipumus olisi paha tapa, josta voi luopua, jos haluaa.” (SVS, s. 22) Myöhemmin Muinonen vielä lisää, että “olemista ei voi lopettaa”. (s. 21)

Edelleen samoilla linjoilla on Martti Lindqvist, jonka mukaan homoseksuaalisuus on “identiteettikysymys ja koskee ennen kaikkea suhdetta maailmaan ja toisiin ihmisiin” (SVS, s. 111). Mutta sitten hän kumoaa kollegoidensa argumentin: “Asian toinen puoli tietenkin on se, että homoseksuaalisuuden ydin on intiimien (myös fyysisen) rakkauden tunteiden suuntautumisessa samaan sukupuoleen. Siksi se ei myöskään ole samalla tavalla ‘neutraalia’ kuin vasenkätisyys.”

Soppa sekoittuu entisestään, kun siihen lisätään Kulmalan tämänpäiväinen kolumni: “Homous ei määrittele ketään ihmisenä. Minulle se on yhtä suuri asia kuin se, että silmäni ovat siniset tai että kirjoitan oikealla kädellä.” Identiteetti- ja vasenkätisyysargumentteja siis viljellään aivan sekalaisin yhdistelmin: identiteettikysymys samoin kuin vasenkätisyys (Latvus), identiteettikysymys toisin kuin vasenkätisyys (Lindqvist), ei identiteettikysymys niin kuin ei vasenkätisyyskään (Kulmala).

Taipumus ja teot

Ari Puonti on Kulmalan kanssa samaa mieltä siitä, että homous ei sinänsä ole identiteetti, tosin hän ei yhtä naiivisti väitä, ettei homous “määrittele ketään ihmisenä”. On olemassa ihmisiä, jotka valitsevat homoidentiteetin. Homous ei ole mikään yksiselitteinen ilmiö, vaan on olemassa laaja kirjo ilmiöitä (eroottiset unet, eroottinen halu, seksuaalinen toiminta, romanttiset tunteet, identiteettimäärittely, ks. SS s. 15-20).

Kaikki eivät varmastikaan ole valinneet taipumustaan, eivätkä kaikki voi päästä siitä eroon. Jotkut kuitenkin voivat, mistä Puonti tarjoaa runsaasti todistusaineistoa (SS s. 112-156). Vaikka Puonti käsittelee pitkään myös eri teorioita homoseksuaalisuuden synnystä ja syistä (s. 60-110) sekä tilastoja sen yleisyydestä (s. 19-25), tärkein pointti on se, etteivät tilastot ja teoriat ratkaise filosofis-teologista kysymystä siitä, onko homoseksi oikein vai väärin (ks. s. 25).

Vertaukset silmien väriin ja vasenkätisyyteen vievät huomion pois homoseksuaalisuudesta ilmiönä, jossa ollaan aivan eri lailla tekemisissä moraalisten kysymysten kanssa. Homoseksuaalinen taipumus kohdistuu suoraan toiseen ihmiseen, ja joskus tämä taipumus johtaa seksiin, johon taas liittyy kysymyksiä ruumiin ja tunne-elämän hyvinvoinnista, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja uuden ihmiselämän alusta. Silmien väri ei ole taipumus minkäänlaiseen moraalisesti latautuneeseen toimintaan, itse asiassa se ei ole taipumus alkuunkaan.

Jos ihmisellä on taipumus moraalisesti latautuneeseen toimintaan, eikö hänen pitäisi yrittää toimia tai olla toimimatta taipumuksen mukaan sen perusteella, kohdistuuko taipumus hyvään vaiko pahaan toimintaan?  Esimerkiksi Kari Latvus tunnustaa itsestäänselvyytenä, ettei kaikki seksuaalinen käyttäytyminen ole “oikeaa ja hyväksyttävää”: vaikkapa “lapsiin tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään kohdistuva seksuaalinen väkivalta on tuomittavaa”. (s. 155)

Otetaan siis esimerkiksi henkilö, joka kokee vahvaa sisäistä halua käyttää lapsia ja muita ihmisiä seksuaalisesti hyväkseen. Hän ei pääse taipumuksestaan eroon eikä ole sitä valinnut. Latvus ei hyväksy sitä, että tällainen henkilö toimisi taipumuksensa mukaan. Taipumus kohdistuu pahoihin tekoihin, joten oikea ratkaisu olisi vastustaa taipumusta ja yrittää jotenkin pitää se kurissa tai kääntää se kohti hyvää.

Huomattakoon, että tämäntyyppisten esimerkkien pointtina ei ole verrata tai rinnastaa homoutta mihinkään. Pointtina on vain osoittaa hölynpölyksi se, etteikö tekoja voisi tai pitäisi erotella taipumuksesta. Kuten Muinonenkin tulee kaikesta huolimatta myöntäneeksi: tekemisestä “voi luopua” (SVS, s. 21). Se, pitäisikö teoista luopua, riippuu siitä, ovatko teot hyviä vai pahoja.

Seksikysymys ja sen välttely

Vastauksen saamiseksi tulisi pohtia filosofis-teologista kysymystä siitä, onko kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välinen seksi oikein vai väärin. Kumma kyllä SVS-kirjan artikkelit välttelevät pääasiassa tämän kysymyksen kohtaamista.  Homoseksi vain oletetaan moraalisesti hyväksi tai vähintäänkin neutraaliksi toiminnaksi.

Muinonen hipoo aiheen käsittelyä väittäessään, että homoseksuaalisuus “on aivan samanlaista kuin heteroseksuaalisuus” - yksi “pitää vanhemmasta, toinen muhkeasta” (s. 18). Muinonen puhuu moraalisesti neutraaleista mieltymyksistä ja välttelee itse asiaa: homoseksissä siittimellä ei ole mitään siitettävää. Siinä perustavanlaatuinen ero homo- ja heteroseksin välillä. Mutta Muinonen valittaa seksikeskeisyydestä ja sanoo kaiken riippuvan parisuhteen toimivuudesta.

Samaa taktiikkaa kirjassa käytetään kerta toisensa jälkeen. Kysymys asetellaan niin, että homoilla on “oikeus läheiseen ja lämpimään ihmissuhteeseen” (s. 31). Eihän kukaan ole sitä kieltämässä.  Samalla konstilla vältetään myös toistuvasti Paavalin tuomio homoseksuaalisten tekojen vääryydestä: se ei koske “kiinteää, uskollista ja julkista parisuhdetta” (s. 31).

Ari Puonti vastaa Robert Gagnoniin nojaten näihin ja moniin muihin tavallisiin argumentteihin ja kysymyksiin (SS, s. 191-208). Paavali tunsi kreikkalaisen kulttuurin julkiset ja pysyvät eroottiset suhteet samaa sukupuolta olevien välillä ja tuomitsi ne. Kun Paavali tuomitsi insestin (1. Kor. 5:1-5), hän ei kysellyt, oliko suhde rakkaudellinen ja uskollinen.

SVS-kirjassa mainitaan kerta toisensa jälkeen homouteen kohdistuvat “ennakkoluulot ja pelot”. Kovin paljon ei kuitenkaan mietitä sitä, miksi ihmiset reagoivat homouteen intuitiivisen negatiivisesti. Kyseessä ei voi olla pelkästään “poikkeavuuden pelko” (s. 37), onhan olemassa monia täysin neutraaleja harvinaisuuksia tai poikkeavuuksia, joihin ei kohdistu minkäänlaisia lähestulkoon universaalisen negatiivisia asenteita vaan pikemminkin ihastusta ja ihmetystä.

Pelkoretoriikka on yksi homoaktivistien päästrategioita. Esimerkiksi Muinosen artikkeli paheksuu sitä, kuinka eduskunnassa esitettiin “homoseksuaaleja parjaavia ja loukkaavia” ilmaisuja. Näytteenä toimii se, että homous määriteltiin muun muassa “psykoseksuaaliseksi kehityshäiriöksi”. Muinosen mukaan kommenttien takana piili “tuntemattoman asian pelko ja kohtaamattoman ilmiön kiehtovuus” (SVS, s. 14).

Tätä vasten on mielenkiintoista huomata, että Ari Puonti, jolle homous ei suinkaan ole tuntematon ja kohtaamaton ilmiö vaan osa omaa henkilöhistoriaa (ks. SS, s. 217-222), päätyy kirjassaan siihen lopputulokseen, että homoseksuaalisuus on “psykoseksuaalisen kehityksen häiriö” (SS, s. 136), ei siis pelkkä “seksuaalinen variaatio” (SVS, s. 109).

Tämä antaa ajattelemisen aihetta. Kuinka moni sinisilmäinen väittää ruskeasilmäisyyttä näköhäiriöksi? Entä kuinka moni ex-vasenkätinen julistaa elämäntyönään, että vasenkätisyydestä voi vapautua?

Blogimaailmaan on taas syntynyt uusi lapsi, tällä kertaa omaan perheeseemme. Kyseessä on uudenlainen seksuaalivalistussivu, joka voi kasvaa laajemmaksikin projektiksi. Toistaiseksi sen nimi on “paavillinen naimavalistus” ja osoite naimavalistus.wordpress.com.

On kuitenkin mahdollista, että paavi Johannes Paavali II:n ruumiin teologiasta ym. seksuaalietiikasta tulisi vain yksi osa projektia. Kaipaan palautetta sivuston materiaalista ja yhteydenottoja erityisesti niiltä, jotka olisivat kiinnostuneita osallistumaan seksuaalivalistuksen vallankumoukseen Suomessa - tai ainakin kristillisen vaihtoehdon tarjoamiseen.

Rakennetaan sivua ja projektia yhdessä, tutustukaa jo olemassaoleviin materiaaleihin, antakaa rakentavaa palautetta ja ilmoittautukaa mukaan, jos Henki siihen inspiroi.

Karol Wojtyłan kirja Miłość i odpowiedzialność (Rakkaus ja vastuu) ei todellakaan kuulu helpoimpiin mahdollisiin. Filosofisen ja usein abstraktin analyysin läpi kahlaaminen on kuitenkin raskaudestaan huolimatta palkitsevaa. Pääpointit juurtuvat syvästi mieleen. Yritän tässä toisessa postauksessa summata joitain kirjan herättämiä ajatuksia (ks. tästä osa 1).

Ruumiista ja rakkaudesta

Aistillisuus ja tunteet eivät suinkaan ole arvottomia, mutta ne eivät saa jäädä omilleen. Ne on “integroitava” liittämällä ne persoonaan - jos persoonallinen ulottuvuus unohtuu, ei voida puhua todellisesta rakkaudesta.

On olemassa vaara nähdä toisen ruumis pelkkänä käyttövälineenä tai kokea toinen arvokkaaksi vain toisen sukupuolen edustajana. Ilman persoonan huomioon ottamista tunteellinen rakkaus voi muuttua tunteelliseksi vihaksi.

Miehen ja naisen välinen rakkaus kokee aina jossain vaiheessa koettelemuksen. Kun aistillis-tunteellinen aspekti heikkenee, persoonan arvo jää jäljelle. Jos mies ja nainen ovat todella halunneet antautua toisilleen, rakkaus vain vahvistuu koettelemuksissa.

Rakkaus on hyvän tahtomista toiselle, ei vain toisen tahtomista itselle. Kumppanin valinta on toisen persoonan arvon tunnustamista. Sukupuolivietti haluaa ottaa, tahto taas ei jää tähän vaan tajuaa, että rakkaus haluaa ennen kaikkea antaa.

Rakkaus on persoonien yhdistymistä, ja se on saavutettava ensin, yhdyntä seuraa tämän yhdistymisen merkkinä. Rakkaus liittyy henkeen, tahtoon ja vapauteen, vapaus taas on sopusoinnussa velvoitteen kanssa.
Ruumiin rakkaus ja ruumiillinen (t. lihallinen) rakkaus ovat eri asioita, ruumis osana persoonaa voi olla myös rakkauden eikä vain himon kohde.

Puhtaus, pidättyväisyys, himo, hellyys, häpeä…

Puhtauden hyve on lääke ruumiin himoamista vastaan. On ymmärrettävä toisen arvo naisena tai miehenä, ei vain ruumiina. Puhtautta ei voi tajuta ilman rakkautta, puhtauden hyveen tehtävä on vapauttaa rakkaus käyttämisen asenteesta.

Himoa täytyy hillitä, vaikka se tuntuu harmilliselta, kun olisi niin mukavaa seurata spontaaneja impulsseja. Himo ei itsessään ole synti (synti vaatii tahdon suostumusta), mutta se ei ole rakkauttakaan, mutta siitä on mahdollista jalostaa rakkautta.

Pidättyväisyys voi aluksi tuntua menetykseltä, mutta kun persoonan arvo voittaa, niin ajan myötä tahto rauhoittuu ja vapautuu menetyksen tunteesta. Pidättyväisyys siis vapauttaa ja auttaa näkemään toisen arvon persoonana.

Myös hellyyden tehtävänä on auttaa elämään sen mukaan, että toinen on persoona. Avioliitossa ihminen tarvitsee ihmistä eikä ainoastaan ruumis ruumista. Hellyyttä koetaan, kun tajutaan toisen yhteys meihin. Todellisen hellyyden hallitseminen edellyttää pidättyväisyyden hallitsemista.

Häpeä puolestaan on ihmispersoonan kyky kätkeä seksuaalinen arvonsa siinä määrin, ettei persoonan arvo jäisi piiloon. Se on siis eräänlainen itsepuolustusmekanismi. Rakkaus voi kuitenkin “absorboida” häpeän, miehen ja naisen rakkaudessa persoonat antavat itsensä toisilleen, vaikka persoona onkin pohjimmiltaan incommunicabilis.

Avioliitto

Avioliiton instituutiota tarvitaan oikeuttamaan muuten häpeän kyseenalaistama seksuaalinen kanssakäyminen. Koska yhdynnästä voi tulla lapsi, on naisen ja yhteiskunnan kannalta oikeudenmukaista, että on tällainen turvaava instituutio. Sukupuolielämä ei siis ole puhtaasti yksityisasia.

Yhdyntä avioliiton ulkopuolella ei ole personalistisen normin mukaista vaan jää toisen käyttämisen tasolle. Samoin yhdyntään kuuluvan “voin tulla äidiksi/isäksi” -elementin positiivinen poissulkeminen on personalistisen normin vastaista ja toisen käyttämistä.

Vasta seksuaalieettisen, personalistisen kokonaiskuvan jälkeen on syytä katsoa seksologiaa. Seksologia voi tarjota hyödyllisiä tietoja, mutta se ei saa jäädä ainoaksi eikä ensisijaiseksi tietolähteeksi, sillä sen näkökulma on liian rajattu. Seksologia on alistettava seksuaalieettiselle pohdinnalle.

Tämän sanottuaan Wojtyła kuvailee uskomattoman asiantuntevasti seksuaaliseen kiihottumiseen ja kanssakäymiseen liittyviä yksityiskohtia. Hän mm. huomauttaa, että mies kiihtyy nopeammin kuin nainen, mikä miehen on tiedostettava. Hänen on ajateltava naisenkin tyydytystä eikä ainoastaan omaansa.

Wojtyła kehottaa jopa miestä huolehtimaan siitä, että myös nainen saavuttaisi orgasmin, ja ihanteellisesti vielä samaan aikaan kuin mies. Nämä ovat uskomattomia sanoja sen miehen kynästä, jota yleinen mielipide piti pitkälti seksille vihamielisenä ja siitä tietämättömänä selibaattidespoottina.

Julkaisen tämän ylimääräisenä kirjoituksena täällä “yleisön pyynnöstä”, kun Kotimaa 24-sivuston ylläpito poisti tekstin sieltä, missä se oli alun perin julkaistu. Turha oli anella suvaitsevaisuutta.

—

Eräässä presidenttipaneelissa ehdokkailta kysyttiin, mikä median menettelytavoissa on heitä kenties häirinnyt. Vihreiden Pekka Haavisto otti esille sukupuolielämän käsittelyn julkisuudessa – hänen mukaansa tämä on tiukasti yksityisasia, jota ei pitäisi sekoittaa presidentinvaaleihin. Kyse on tietysti siitä, että Haavisto elää rekisteröidyssä parisuhteessa itseään huomattavasti nuoremman latinomiehen kanssa.

Haavisto esiintyi kiistatta edukseen julkisissa vaalitenteissä ja omassa kampanjoinnissaan. Hän oli asiallinen, rauhallinen, ystävällinen ja kunnioittava. Haavisto todisti, että yllätykset ovat todella mahdollisia ja että presidenttitenteissä onnistumisella voi oikeasti olla valtava vaikutus lopputulokseen. Haavisto ansaitsi äänensä ja menestyksensä. Hän ei varmasti olisi hullumpi presidentti. Mutta jäljellä on se mutta.

Vaikka kuinka sukupuolielämästä yritettäisiin tehdä pelkkä yksityisasia, se ei asian luonteen vuoksi tule koskaan onnistumaan. Sukupuolielämä kun ei ole pelkästään yksityisasia, vaan sillä on myös yhteiskunnalliset ulottuvuutensa. Se tulee aina kiinnostamaan mediaa, varsinkin kun rajoja rikotaan.

Sukupuolielämän ja häpeän rajat

Otan avuksi muutaman ajatuksen kuuluisalta puolalaiselta ajattelijalta Karol Wojtyłalta, hänen seksuaalieettisestä teoksestaan Miłość i odpowiedzialność (Rakkaus ja vastuu). Wojtyła kiinnittää huomiota ihmisen alastomuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvään häpeän ja häpeällisyyden ulottuvuuteen.

Seksuaalisuuden häpeällisyys ei suinkaan tarkoita, että ruumis ja seksi olisivat pahasta. Wojtyłan mukaan häpeä on itsepuolustusmekanismi: sen avulla ihminen suojaa seksuaalisen arvonsa, jotta hänen ruumistaan ei käytettäisi himon ja itsekkyyden välineenä. Ihmispersoonaa kuuluu rakastaa, ei käyttää hyväksi.

Sukupuoliyhdyntään ryhtyessään ihmiset avaavat itsensä toisilleen tavalla, joka rikkoo normaalin häpeällisyyden rajat. Häpeä ikään kuin väistyy todellisen rakkauden tieltä tai sulautuu siihen, mikä on itseään suurempaa. Näin siinä tapauksessa, että yhdyntä on rakkauden merkki eikä hyväksikäytön väline. Jälkimmäisessä tapauksessa puhuttaisiin pikemminkin häpeämättömyydestä tai hävyttömyydestä.

Jokainen sukupuoliyhdyntä murtaa häpeän jollain tavalla, joko häpeä absorboituu rakkauteen tai sitten luonnollista häpeää ei kunnioiteta ja syyllistytään häpeilemättömyyteen. Miten voitaisiin taata, että ihmisiä ei käytetä hävyttömästi hyväksi, miten voitaisiin oikeuttaa yhteiskunnan silmissä se, että häpeän rajoja rikotaan?

Avioliitto oikeuttavana instituutiona

Wojtyłan mukaan avioliiton instituution tehtävänä on tarjota raamit sen oikeutettuun toteuttamiseen, mikä muuten olisi häveliäisyyden loukkaus. Avioliitto olettaa molemminpuolisen rakkauden, antaumuksen ja sitoumuksen tarjoavan turvallisen ja todenmukaisen kontekstin persoonien yhdistymiselle rakkaudessa.

Millä oikeudella joku siis astuu yli toisen yksityisyyden ja seksuaalisen häpeän rajan ja ottaa hänet omakseen yhdynnässä? Pelkkä hetkellinen molemminpuolinen suostumus ei riitä: täytyy muistaa, että sukupuolielämä voi johtaa raskauteen ja lapsen syntymään. Nainen voi joutua häpeälliseen tilanteeseen ilman yhteiskunnan hyväksyntää. Tarvitaan avioliiton ja äitiyden instituutiota (matrimonium).

Syntyvä lapsi muistuttaa olemassaolollaan sukupuolielämän ja yhteiskunnan yhteydestä: sukupuoliyhdynnästä syntyi uusi yhteiskunnan jäsen, jolle pitäisi tarjota hyvät olosuhteet vastuulliseksi jäseneksi kasvamiseksi.

Ajatuksena on, että avioliitto oikeuttaa sukupuoliyhdynnän, sillä se luo raamit suhteelle, jossa antaudutaan kokonaan toiselle, ei käytetä toista hyväksi vaan otetaan vastuu toisesta ja mahdollisesta yhteisestä jälkikasvusta. Tämä sitova turvaverkko oikeuttaa yhteiskunnan silmissä kahden ihmisen sukupuolielämän, eikä siinä oletuksellisesti rikota häveliäisyyttä vastaan.

Rekisteröity parisuhde oikeuttavana instituutiona?

Rekisteröity parisuhde voidaan nähdä yhteiskunnalliseksi yritykseksi luoda samantapainen oikeuttava instituutio kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen seksuaaliselle kanssakäymiselle (muiden ulkokohtaisempien näkökulmien lisäksi).Yrityksen keinotekoisuus näkyy kuitenkin median reaktiossa ja kansan kohussa.

Seksiakti, jossa mies tunkeutuu mieheen, on luonnolliselle moraalitajulle vastenmielinen ja hävytön. Yhteiskunnallisesta propagandasta huolimatta uskon enemmistön yhä kokevan tämän intuitiivisen reaktion ajatellessaan asiaa. Samalla lailla rekisteröity insesti tai pedofilia (molemminpuolisella suostumuksella!) pysyisi vääristyneenä, vaikka yhteiskunta kuinka yrittäisi sitä rekisteröinnillä oikeuttaa.

Sukupuolielämä on kaikkea muuta kuin pelkkä yksityisasia. Elämällä rekisteröidyssä parisuhteessa ihminen julistaa yhteiskunnalle elävänsä sukupuolielämää saman sukupuolen edustajan kanssa. Aihe on entistä vakavampi, kun kyseessä on mahdollinen presidentti. Julkinen yhdessä esiintyminen esimerkiksi Linnan juhlien isäntinä olisi luonnollinen seuraus rekisteröidystä parisuhteesta, mutta luonnoton kauhistus suurelle osalle kansaa.

Lopuksi

Olen tietysti tietoinen siitä, ettei Wojtyłan edustama ideaali toteudu yhteiskunnassamme eivätkä hänen ajatuksensa ole meidän päivinämme aivan ongelmattomia: avioliitot voivat olla huonompia ja hävyttömämpiä kuin avoliitot tai rekisteröidyt parisuhteet, eikä yhteiskunnan moraalitaju ole enää sama.

Wojtyła kuitenkin kiinnitti huomioni siihen, että sukupuolielämällä on yhteiskunnallisetkin puolensa. Lisäksi häpeän näkökulma oli minulle melko uusi ja kiehtova, joten ajattelin jakaa sen siinä toivossa, että joku saisi siitä jotain irti. Ehkä joku osaa kehittää sitä meidän tilanteeseemme sopivammaksi kokonaisuudeksi.

Tarkoitukseni tässä artikkelissa on lähinnä antaa ääni niille massoille, jotka eivät uskalla lausua tämänsuuntaista mielipidettään ääneen. Tietyt mielipiteet on tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussamme leimattu ennalta suvaitsemattomaksi vihapuheeksi, vaikka kuinka kunnioittavassa sävyssä yrittäisi keskustella.

Omasta puolestani toistan vielä, että kunnioitan Haavistoa enkä kannata mitään pakkotoimia häntä vastaan. Pidän häntä monelta osin hyvänä presidenttiehdokkaana. Homoseksuaalinen suhde on kuitenkin hänen tapauksessaan julkinen asia, eikä sitä voi sivuuttaa presidentin valintaa ja roolia mietittäessä.

Tällaisen näkökulman kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta se lienee kuitenkin sen verran huomattavan suomalaisjoukon huoli, että se ansaitsee vähintäänkin kunnioittavan kuulemisen ja suvaitsevaisen suhtautumisen.

Sain luettua Suvi-Anne Siimeksen ja Nunna Kristodulin kirjeenvaihtokirjan Taivas alkaa maasta (Minerva 2006). Poimin siitä ajankohtaiseen seksuaalimoraalikeskusteluun liittyviä kohtia homoseksuaalisuudesta ja keinohedelmöityksestä.

Kristodulin kommentit erottuvat tavallisten argumenttien joukosta. Niissä näkyy ennen kaikkea naisen lähestymistapa, joka tuo virkistävää vaihtelua tavallisiin “miesten” argumentteihin. Kristoduli argumentoi intuitiolla ja sydämellä, asetumalla toisen ihmisen asemaan.

Homoseksuaalisuus

“Vaikka [homoseksuaalisuudelle] annettaisiin kaikki mahdollinen hyväksyntä, se ei poistaisi sitä, että koko asia on useimmille vastenmielinen ja tämä tulisi joka tapauksessa esiin suhtautumisessa. On kyse eräänlaisesta ihmiskunnan itsesuojeluvaistosta. Seksuaalisuuden tarkoituksena on lajin säilyminen - juuri sen varmistamiseksi luonto on kietonut sen niin houkuttelevaan pakettiin!” (s. 122)

“Ja olisitko kenties itse halunnut kasvaa perheessä, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta? Jos tällaiset lapset eivät kouluun mennessään vielä tiedä vanhempiensa suhteen todellista luonnetta, niin kyllä kaverit valistavat. Samalla toiset lapset saavat mahtavan kiusaamisaiheen heitä vastaan lasten välisissä riidoissa.” (s. 223)

Keinohedelmöitys ja abortti

“Luovuttajat voivat tietääkseni olla jopa ulkomaalaisia. Suomalaislapsi saa siis jonakin päivänä selville, että hän onkin puoliksi tanskalainen! Entäpä kun lapsi alkaa seurustella - voiko hän olla varma, ettei kumppani ole hänen sisar- tai velipuolensa? Siitäkin ajatuksesta voi tulla painajainen.” (s. 123)

“Kuinka monia ihmisiä mahtaa nykyään piinata muisto siitä, että he olivat syystä tai toisesta itse harkinneet tai suositelleet jollekin läheiselleen aborttia… Ei ole helppo katsella riemuissaan kiljahtelevaa pikku olentoa ja ajatella, että jos oma ajatus olisi toteutunut, tämä pikku enkeli olisi toimitettu muille maille jo äitinsä kohdussa.” (s. 124)

Olen vihdoin alkanut lukea Karol Wojtyłan eli myöhemmän paavi Johannes Paavali II:n vuonna 1960 julkaistua kirjaa Rakkaus ja vastuu (puol. Miłość i odpowiedzialność, engl. Love and Responsibility). Koska kirjaa ei ainakaan vielä ole saatavilla suomeksi, on syytä tiivistää sen tärkeimpiä ajatuksia.

Kirjan tarkoituksena on selittää ja puolustaa katolista seksuaalimoraalia järjen ja filosofian keinoin. Teoksen perustan loivat monet retket ja keskustelut nuorten ja opiskelijoiden kanssa sekä Wojtyłan personalistinen filosofia.

Personalismi ja utilitarismi

Personalismi on kirjassa jatkuvasti esillä, ja Wojtyła muotoileekin siinä ns. personalistisen normin. Yksinkertaisimmillaan personalismi tarkoittaa sitä, että ymmärretään ihmisten olevan persoonia, henkilöitä. Persoonana ihminen eroaa materiaalisesta maailmasta ja myös eläinmaailmasta, vain ihmisellä on sisäinen elämä, joka on kiinnostunut hyvyydestä, totuudesta ja rakkaudesta.

Tästä seuraa personalistinen normi, jonka mukaan ihmispersoonaa ei saa käyttää välineenä, vaan häntä kuuluu rakastaa. Personalismi tarjoaa pohjan evankeliumin käskylle rakastaa, ja personalistinen normi voidaankin tietyssä mielessä jopa samaistaa rakkaudenkäskyyn.

Wojtyła kritisoi utilitarismia päinvastaisena ja virheellisenä näkemyksenä. Sen mukaan on käyttäydyttävä niin, että mahdollisimman moni saisi mahdollisimman paljon hyötyä, joka nähdään mielihyvänä. Tämä johtaa ihmiskäsitykseen, jonka mukaan toiset ihmiset ovat välineitä mielihyvän saavuttamiseksi. Utilitarismi ei tarjoa kestävää pohjaa käskylle rakastaa toista.

Sukupuolivietti

Seuraavaksi Wojtyła analysoi sukupuoliviettiä. Hän asettaa sen vankasti personalistisen ihmiskäsityksen yhteyteen: sukupuolivietti on nähtävä osana yksilöä. Ihmisillä sukupuoliviettiä on tarkasteltava aivan eri lailla kuin eläimillä, sillä ihmisillä se on alisteinen tahdolle.

Wojtyła huomauttaa, että sukupuolivietti liittyy tiiviisti ihmissuvun jatkumiseen ja olemassaoloon, joten sillä on eksistentiaalinen ulottuvuus. Täten täyden kuvan sukupuolivietistä voi saada vain filosofian avulla, siihen ei riitä biologia.

Koska sukupuolivietti liittyy ihmisten olemassaoloon, sen on alistuttava periaatteille, jotka pätevät ihmispersooniin. Sitä ei siis saa käyttää irrallaan rakkaudesta eikä varsinkaan sitä vastaan. Uskonnollinen tulkinta lisää, että Jumala kaiken Luojana on asettanut sukupuolivietin ihmiseen, jotta ihminen voisi osallistua hänen luomistyöhönsä.

Hylättäviä tulkintoja

Wojtyła esittelee ja hylkää sekä ns. rigoristisen että ns. libidistisen tulkinnan sukupuolivietistä.

Rigoristisen tulkinnan mukaan toista ihmistä voi käyttää jälkikasvun saamiseen, mutta sukupuoliyhdynnästä nauttiminen on pahaa. Libidistisen tulkinnan mukaan taas nautinto on sukupuolivietin päätarkoitus, kun taas jälkikasvun saaminen on täysin toissijaista.

Wojtyłan mukaan molemmat ylläolevat tulkinnat ovat utilitaristisia ja käyttävät ihmispersoonaa välineenä. Rigoristit käyttävät ihmistä välineenä jälkikasvun saamiseen, libidistit nautinnon saamiseen.

Loppuhuomiot

Loppuhuomioissa Wojtyła liittyy kirkon perinteiseen määritelmään avioliiton päämääristä: jälkikasvun saaminen (procreatio), molemminpuolinen apu (mutuum adiutorium) sekä vastalääke haureudelle (remedium concupiscentiae), juuri tässä tärkeysjärjestyksessä. Ihmisten olemassaolo on tärkeintä, sitten aviopuolisoiden kokonaisvaltainen yhteiselämä, sitten heidän sukupuolielämänsä.

Wojtyła varoittaa rakkauden samaistamista toiseen avioliiton päämäärään. Wojtyłan mukaan kaikkien kolmen päämäärän lähteenä tulisi olla rakkaus, ja nimenomaan rakkaus hyveenä. Rakkautta ei saa erottaa jälkikasvun saamisesta eikä alistaa sille.

Toisaalta jälkikasvun saamisen keinotekoinen eliminointi tekee Wojtyłan mukaan vääryyttä sukupuoliyhdynnän spontaanisuudelle ja syvyydelle. Sitäkin enemmän tähän johtavat aviopuolison parhaan huomiotta ja ymmärryksettä jättäminen.

Näin päättyy tiivistelmä Rakkaus ja vastuu -kirjan ensimmäisestä luvusta. Seuraava luku analysoi tarkemmin rakkautta ja sen eri muotoja.

Ei Ranskan vallankumoukseen, vaan seksuaaliseen vallankumoukseen. Tässä artikkelissa esitän muutamia mielenkiintoisia löytöjä puolalaisen kapusiinin Ksawery Knotzin tutkimuksesta Akt małżeński (Kraków, 2001).

Stereotypian mukaan kirkko on seksuaalisuuden vihollinen. Keskiajalla kirkon näkemys seksistä oli hyvin negatiivinen, täynnä kaikenlaisia kieltoja. Moderni seksuaalinen vallankumous vapautti läntisen ihmisen vanhoillisesta seksuaalimoraalista ja antoi ihmiselle oikeuden toteuttaa luontoaan vapaasti.

Keskiajan kirkko ja tietämätön tiede

Keskiajalla esiintyi tosiaan kaikenlaisia kummallisia seksiin liittyviä näkemyksiä ja kieltoja. Syytä ei kuitenkaan ole syytä panna suoralta kädeltä kirkon eikä varsinkaan evankeliumin tai kristinuskon niskaan.

Osa negatiivisista näkemyksistä johtui Platonin ja Aristoteleen filosofian soveltamisesta kristilliseen seksuaalimoraaliin. Osa taas johtui keskiajalla vallinneista tieteellisistä näkemyksistä.

Muutama esimerkki vallalla olleista lääketieteellisistä näkemyksistä: kuukautisveren ajateltiin muuttuvan imetysmaidoksi, sperman ajateltiin olevan osa aivoja, spermassa kuviteltiin olevan mini-ihminen, joka kasvaa naisessa. Naisen munasolu löydettiin vasta vuonna 1827.

Lääketieteellisillä näkemyksillä oli vaikutuksensa yhteiskunnan käsityksiin seksistä. Jos ihmisen mielikuvitukseen on juurtunut em. käsitys spermasta, ei ihme, että tiheää yhdyntää ei kannustettu vaan jopa pelättiin. Kirkon ihmiset elivät tuossa maailmassa eivätkä voineet välttää yleisesti hyväksytyn pinnallisen tieteen vaikutusta.

Kirkosta kuului kuitenkin myös myönteisiä ääniä: Albert Suuren mukaan aviollisessa yhdynnässä ei ole mitään syntiä. Pariisin yliopiston professori Martin Le Maistre argumentoi jopa, että aviollinen yhdyntä voi olla ilman (lievää) syntiä silloinkin, kun tarkoituksena ei ole lapsen sikiäminen.

Seksiparatiisin utopia

Seksuaaliseen vallankumoukseen vaikutti vahvasti Sigmund Freud, joka toi yleiseen tietoisuuteen sen, kuinka laajasti seksuaalisuus leimaa ihmistä, jo lapsenakin. Freud ampui kuitenkin yli yrittäessään selittää kaiken ihmiskäyttäytymisen seksivietin avulla.

Freudiin asti seksiä tarkkailtiin objektiivisesti, painotettiin lisääntymistä seksin ensisijaisena päämääränä. Freudin jälkeen etualalle nousi subjektiivinen, nautintoa painottava lähestymistapa, jossa lisääntyminen siirtyi toissijaiseksi tai jopa ei-toivotuksi seuraukseksi.

1900-luvulla Euroopassa alkoi freudilaisuuden muoti, joka pyrki vapauttamaan ihmisen seksitabuista. 1929 Malinowski kuvasi Melanesian saarilla asuvan heimon vapaata, lapsesta asti toteutettua seksielämää. Freudin oppilas William Reich veti tästä johtopäätöksen, jonka mukaan avioliitto ja kristinusko ovat ihmisluonnon todellisen vapautuksen pääesteet.

Stalinin ja Neuvostoliiton ihailijana Reich näki seksuaalisessa vapautuksessa uuden yhteiskunnan rakennuspalikan. Vapautuksen nimissä hän kannatti vapaita seksisuhteita, ehkäisyä ja aborttia.

Malinowskin lisäksi Mead julkaisi tutkimuksensa Samoan seksiparatiisista, jossa esiaviollinen seksi ja vapaa partnerien vaihtelu ovat arkipäivää, eikä niihin liity minkäänlaista synnin- tai syyllisyydentuntoa. Amerikassa Kinsey julkaisi raporttinsa, jonka mukaan suuri osa amerikkalaisista on homoseksuaaleja, masturboi ja harrastaa ei-aviollisia suhteita, yms. Tutkimus järisytti moraalisena esikuvana itseään pitänyttä USA:ta.

Meadin ja Kinseyn tutkimustulokset juurtuivat populaariin mielikuvitukseen ja aiheuttivat murroksen niiden kuvaaman todellisuuden hyväksymisen suuntaan. Harmi vain, että tutkimukset olivat vilpillisiä. Freeman osoitti Meadin epärehellisyyden sekä samoalaisten kateuden ja väkivallan täyttämän rigoristisen seksielämän. Kinseyn todelliseksi tutkimuskohteeksi paljastuivat lähinnä prostituutio- ja vankilapiirit.

Monissa intellektuaalisissa piireissä vaikuttanut Hegelin filosofia, jonka mukaan ihmiskunta kehittyy historian kuluessa kohti parempaa, vaikutti myös osaltaan vallitseviin näkemyksiin seksuaalisesta vallankumouksesta. Kirkko nähdään edelleen vanhanaikaisena ja sitä vaaditaan mukautumaan parempana pidettyyn yhteiskunnan seksuaalimoraaliin.

Loppusanat

Ihmisen moraalinen kehitys ei mene eteenpäin historian mukana vaan riippuu ihmisten omista valinnoista. 1900-luvulla murhattiin enemmän ihmisiä kuin millään aiemmalla vuosisadalla. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että seksuaalinen vallankumous oli askel kohti parempaa.

Seksuaalinen vallankumous perustui liioteltuihin ja virheellisiin tieteellisiin, poliittisiin ja filosofisiin näkemyksiin. (Ehkäisyartikkelissani olen käsitellyt vielä Margaret Sangerin ja natsien yhteyttä ehkäisyn ja abortin läpilyömisessä.) Freud, Marx, Stalin, Hitler, Sanger, Reich, Mead, Kinsley, Hegel… Kannattaako yhteiskuntamme tietämättään näitä nimiä? Mistä saamme heitä kiittää?

Täytyy muistaa, että ns. vapaan seksin mukana tulevat myös petetyt puolisot, ns. avioliitosta vapautuksen mukana tulevat avioeroista kärsivät lapset, ns. naisten vapautuksen mukana tulevat tapetut syntymättömät lapset. Seksi on tarkoitettu elämää luovaksi voimaksi. Nyt siitä on tullut kuoleman kulttuurin tärkein väline. Aiommeko tehdä jotain?

Maanantaipostauksen sijasta tuleekin tiistaipostaus, osaksi siksi, että eilen unohdin, ja osaksi siksi, että joka tapauksessa aioin kirjoittaa naistenpäivään liittyvän ajatuksen. Idean sain Wanda Półtawskan kirjasta Eros et juventus, jonka luin äskettäin. Puolankielisen kirjan kirjoittaja oli paavi Johannes Paavali II:n läheinen ystävä.

Półtawska kirjoittaa laajasti avioliittoon valmistautumisesta. Erityisesti minuun kuitenkin kolahti ns. “biologinen argumentti” esiaviollisen puhtauden puolesta. Ennen kuin jaan sen kanssanne, kertoisin vielä, kuinka Półtawska selittää esiaviollisen puhtauden.

Esiaviollinen puhtaus

Kemiassa puhtaus merkitsee aineelle vieraiden elementtien poissaoloa, esim. puhdas vesi on sellaista, jossa on vain vettä, likainen vesi taas sisältää myös jotain muuta kuin vettä. Näin Półtawska ymmärtää myös puhtaan naisen: naisen olemukseen ei kuulu mies. Seksi ennen avioliittoa merkitsisi sekoittamista, epäpuhtautta.

Avioliitossa tilanne muuttuu radikaalisti, sillä avioliiton tarkoitus on nimenomaan persoonien yhdistäminen, kahdesta tulee yksi liha. Tällöin yhdyntä on mitä sopivin merkki uudesta liitosta ja yhteydestä.

Półtawska esittelee useita hyviä syitä esiaviollisen puhtauden puolesta, mm. psykologisia (naiset suostuvat ennenaikaiseen yhdyntään usein miestä miellyttääkseen, mutta kokevat sitten tunnetasolla pettymyksen)
ja teologisia (Jumalan tahto ja suunnitelma) syitä.

Biologinen argumentti

Eniten minuun vetosi kuitenkin biologinen argumentti. Yllätyksellisesti tämä tietyllä tavalla aivan itsestään selvä pointti oli minulle tässä kontekstissa aivan uusi. Mitä yksinkertaisin kysymys kuuluu siis seuraavasti: “Miksi naisella ylipäänsä on immenkalvo?”

Tämä yksinkertainen havainto muistuttaa siitä, että neitsyys on todella jotain enemmän kuin pelkkä aika ennen ensimmäistä yhdyntää. Eikä ensimmäinen yhdyntä ole pelkkä ensimmäinen yhdyntä, vaan se on ainutkertainen neitsyyden pois antaminen/lahjoittaminen (välttääksemme negatiivista “menettämistä”).

Suostumatta saivarteluihin siitä, että immenkalvohan voi puhjeta muullakin tavalla (ehkä voi, mutta onko tarkoitus?), voimme todeta, että naisen biologia kertoo paljon ensimmäisen yhdynnän merkityksestä. Tämä on toistamaton tapahtuma, joka painautuu naisen mieleen eikä sieltä koskaan (ilman dementiaa) häviä. Nainen antaa miehelle pääsyn itseensä ratkaisevalla tavalla, joka jättää jäljen koko loppuelämäksi.

Kaksi tietä - kysymys naisille

Kysymys kuuluu siis, puoltaako ihmisen luonto kirkon moraalia, jossa ensimmäinen yhdyntä on varattu aviomiehelle, jonka tarkoitus on pysyä naisen rinnalla koko loppuelämä, vai sekulaariyhteiskuntamme moraalia, jossa yhdynnällä ei ole mitään välttämätöntä linkkiä avioliiton ja uskollisuuden kanssa? Kummanlaista elämää varten meidät on luotu?

Tulkoot siis naiset naistenpäivänä tietoisiksi naiseutensa kauneudesta ja arvosta. Sitä ei puolusteta eikä edistetä feminismillä, joka vaatii naisille “vapautta” miehistä, avioliitosta, lapsista jne. Nainen löytää arvonsa ymmärtämällä olevansa “nai-nen”, se, joka on tarkoitettu nai-tavaksi, ei alistavaan suhteeseen vaan persoonien kommuunioon, avioliittoon, jossa mies ja nainen tekevät itsestään toinen toiselleen vilpittömän ja koko elämän kattavan lahjan.