Hyviä uutisia

Viime viikolla lupasin jatkaa siitä, kuinka C.S. Lewis vaikutti kirjoituksillaan ja persoonallaan muiden ihmisten kääntymykseen. Kuuluisin ja koskettavin lukemattomista Lewis-vaikutteisista kääntymiskertomuksista lienee Sheldon Vanaukenin kirja A Severe Mercy, jonka olen tässä kääntänyt ankaraksi armoksi.

Kirja on aikoinaan julkaistu myös suomeksi nimellä Rakkauden muuri, mutta sitä on  käytännössä mahdoton enää saada, ja uusi painos olisi ehdottomasti otettava. Kyseessä on harvinaislaatuinen kirja, joka yhdistää kolme syvää juonnetta yhteen tarinaan: rakkaustarina, kääntymiskertomus ja kuoleman kanssa kamppailu.

Vanaukenin kirja voitti mm. National Book Award -palkinnon, ja sitä kehuttaessa ei ole säästelty sanoja. “Tässä on kirja jokaiselle, joka on koskaan rakastanut toista ihmistä.” (Christianity Today) “Todella, todella hyvä… En usko, että voisin koskaan unohtaa sitä.” (Walter Hooper)

Uuden painoksen uudessa esipuheessa Alister McGrath sanoo, että on mahdotonta lukea tätä tarinaa liikuttumatta syvästi. Omasta kokemuksestani voin avoimesti kertoa, etten ole tainnut ikinä mitään muuta kirjaa lukiessani itkeä, mutta tämä kirja saa mieslukijankin kyyneliin (ja sama on tapahtunut molemmilla lukukerroilla).

Pakanarakkaus

Aivan ensiksi on annettava pieni varoitus: kirjan ensimmäinen luku on tyyliltään erilainen kuin muut, eikä se sovi kronologisesti yhteen sen kanssa, mitä sen jälkeen seuraa. Se on tietynlainen flashback lopusta käsin koko tarinaan. Omasta mielestäni (enkä ole ainoa) se pilaa kirjan ja on tylsä ja vaikealukuinen, joten se kannattaa jättää lukematta ainakin alussa.

Toinen luku kertoo Sheldonin ja Jeanin (“Davyn”) rakastumisesta ja “pakanarakkaudesta”. Kyseessä ei suinkaan ollut ruma ja alhainen rakkaus, vaan äärimmäisen kaunis ja ihailtava rakkaus. Sheldon ja Davy sitoutuivat toisiinsa täydellisesti, he kohottivat ympärilleen rakkauden muurin ja vannoivat, ettei mikään saisi tulla heidän välilleen.

Rakastuneet halusivat jakaa kaiken. Jos toinen tykkäsi jostain, toisen oli opittava näkemään se, mistä toinen kyseisessä asiassa pitää. Täydellinen kaiken jakaminen oli Sheldonin ja Davyn rakkauden salaisuus. He päättivät jopa lukea joka ikisen kirjan, jonka toinen oli koskaan lukenut. He lukivat kaiken, lastenkirjatkin. Uudet kirjat luettiin yhdessä.

Jos jompikumpi sai päähänpiston, vaikkapa lähteä kävelylle, molemmat tekivät sen heti. Jos jompikumpi heräsi yöllä ja pyysi vesilasia, toinen haki sen. Sekä pyytäminen että pyynnön toteuttaminen oli etuoikeus. Ongelmia arvioitiin kysymällä, mikä ratkaisu olisi paras rakkautemme kannalta.

Seksi oli mukana tässä pakanarakkaudessa, mutta se ei ollut keskipiste, vaan “osa suurempaa”. Pelkkä rakastetun näkeminen nukkumassa saattoi olla sydäntäviiltävä kokemus. Joka vuosipäivänä rakastajat sanoivat toisilleen puolileikillä, että jos he vuoden päästä eivät ole entistä rakastuneempia, se olisi suhteen loppu. Mutta he olivat aina vain yhä rakastuneempia.

Sheldonin ja Davyn pakanarakkaus ei voinut sietää ajatusta toisen kuolemasta. Siksi he päättivät vakaasti, että kun toinen kuolee, toinen seuraisi heti perässä. Tämä teki rakkauden muurista haavoittumattoman. He pysyisivät yhdessä loppuun asti, ja he myös lähtisivät täältä yhdessä.

C.S. Lewis ja kääntymys

Sheldon ja Davy pitivät kristinuskoa pötypuheena, eivätkä voineet ymmärtää, kuinka kukaan saattoi uskoa siihen. Outoa oli kuitenkin se, että niin monet älykkäät ihmiset uskoivat siihen. Voisiko kristinuskossa olla jotain, mikä heiltä oli jäänyt huomiotta? Sheldon päätti ottaa asiasta joskus selvää.

Tuo “joskus” koitti, kun Sheldon ja Davy muuttivat USA:sta Oxfordiin opiskelemaan. He saivat hyviä kristittyjä ystäviä ja kohtasivat kristillisen historian muovaaman yliopistokaupungin, jonka colleget oli nimetty Kristuksen ja pyhimysten mukaan. Eräänä päivänä Sheldon ilmestyi asunnolle mukanaan iso pino kirjoja kristinuskosta.

Davy huomasi ilokseen pinossa olevan C.S. Lewisin kirjoja – hänestä puhuttiin koko ajan. Sheldon alkoi lukea Lewisin sci-fi-trilogiaa, Davy otti luettavakseen Paholaisen kirjeopiston. Lukemisen ja keskustelujen jälkeen Sheldon kirjoitti päiväkirjaansa, että paras argumentti kristinuskon puolesta ovat kristityt itse, mutta että paras argumentti kristinuskoa vastaan ovat niin ikään kristityt itse.

Vanauken alkoi nähdä aiemman kristinuskon torjumisensa uudessa valossa: suurin osa kristinuskon hylkääjistä eivät tajua ollenkaan, mitä he hylkäävät. Jos sellaiset miehet kuin Augustinus, Newman ja Lewis olivat kamppailleet näiden asioiden kanssa ja tulleet suuriksi uskon linnakkeiksi, kristinusko oli otettava hyvin vakavasti.

Alkoi kirjeenvaihto Vanaukenin ja Lewisin välillä. Kirjaan on talletettu yhteensä 18 Lewisin kirjettä. Ensimmäisissä kirjeissään miehet keskustelivat uskontojen moninaisuudesta ja uskon todistamisen mahdollisuudesta. Lewis tarttui Vanaukenin sanoihin, joiden mukaan maailmankaikkeus on “ruma”.

“Mitenkäs olet saanut sen selville! Jos olet tosiaan materialistisen maailmankaikkeuden tuotos, kuinka et tunne oloasi kotoisaksi siinä? Valittavatko kalat siitä, että meri on märkä? Tai jos ne valittaisivat, eikö se kertoisi vahvasti siitä, että ne eivät ole aina olleet tai eivät aina tulisi olemaan vesieläimiä? (…)  Pyhä Henki on perässäsi. Saapas nähdä pääsetkö pakoon!”

Ei päässyt. Ensin Davy, sitten Sheldon. Sheldon kirjoitti Lewisille uskontunnustuksensa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ja lisäsi, että kristinusko tekee maailmankaikkeudesta kauniin ja merkityksellisen. Pian Sheldonin ja Davyn ympärille alkoi kokoontua piiri opiskelijoita keskustelemaan uskonasioista, ja heistä tuli vuorostaan oppaita ja esikuvia muille.

Näistä tapaamisista Vanauken on ottanut kirjaan mukaan mieleenpainuvan (vaikkakin toki epätäydellisen) kuvauksen inkarnaatiosta ja kolminaisuudesta, joiden ymmärtämisessä joillakuilla oli vaikeuksia.

Kuvitellaan, että kirjailija päättää sijoittaa itsensä omaan romaaniinsa. Kirjailija on ikään kuin Isä, tarinan Luoja. Tarinassa hän on itse läsnä inkarnoituneena, kuin Poika. Lisäksi kirjailija on jollain lailla läsnä kaikessa, mitä tarinassa tapahtuu, muissa henkilöissä ja sen tapahtumissa, tunnelmassa – Pyhä Henki.

Ankara armo

Kaikki ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista. Jumala oli rikkonut Sheldonin ja Davyn rakkauden muurin. Jumala oli nyt numero yksi. Jollain lailla Sheldon tuli kateelliseksi, koska Davy oli häntä hartaampi ja pyhempi, ja hän alkoi tavallaan kaivata vanhaa pakanarakkautta Davyn kanssa.

Davy huomasi tietysti, että kaikki ei ollut kunnossa. Eräänä yönä hän valvoi rauhattomana ja rukoili. Hän uhrasi elämänsä Jumalalle Sheldonin puolesta. Pian kävi ilmi, että Davy oli vakavasti sairas. Sheldon sai kuulla lääkärin tuomion. Selviytymismahdollisuudet olivat ehkä yksi kymmenestä. Elinaikaa oli ehkä puoli vuotta.

Sheldonin oli kerrottava Davylle totuus. “Davy… Rakas, tämä sairaus saattaa merkitä eroamme joksikin aikaa.” Davyn ote Sheldonin kädestä tiivistyi, ja Sheldon vakuutti hänelle, että sadat rukoilevat hänen puolestaan, mukaan lukien Lewis. Molempien silmät täyttyivät kyynelistä, mutta silti he hymyilivät. “Tapahtukoon kaikki… hänen täydellisen tahtonsa mukaan”, he sanoivat yhteisvoimin.

Ennen viimeiseen uneen vaipumistaan Davy rukoili sairaalan henkilökunnan ja ystävien puolesta. Sheldon sanoi oman rukouksensa lopuksi: “Davy, rakastan sinua ikuisesti.” Davy kuiskasi: “Voi rakkaimpani!” Hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: “Oi Jumala, ota minut!” Sheldon tiesi hetken koittaneen, ja hän sanoi: “Mene Rakkauden suojiin, kulta. Mene Armon suojiin.” Davy mutisi: “Aamen.”

Davyn vihkisormus oli otettu pois sormien hoikentumisen takia, ja nyt Sheldon asetti sen takaisin Davyn sormeen: “Tällä sormuksella otan sinut vaimokseni… iankaikkisuuteen.” Pitkän hiljaisuuden jälkeen Davy päästi ääneen: “Oi, rakas, katso…” Ne olivat Davyn viimeiset sanat.

Davyn kuoleman jälkeen alkoi Sheldonin suruprosessi. Lewis osallistui siihen ystävänä, ja hän kirjoitti Davyn kauniista kuolemasta. Se oli maanpäällisen elämän konsummoiva akti, eikä vain elämän lopettava tapahtuma. Lewis sanoi uskovansa, että rakkauden on aina kuoltava jollain lailla: joko se kuihtuu tai sitten se käy läpi kuoleman ja ylösnousemuksen.

Sheldon mietti pitkään Davyn kuoleman merkitystä ja päätyi pitämään sitä ankarana armona. Sanat tulivat Lewisin kirjeestä. Ankaruus on helppo ymmärtää, mutta armo? Lewis ja Vanauken näkivät, että jos Davy olisi  jäänyt henkiin, Sheldonin Jumala-kateus olisi tuhonnut joko uskon tai rakkauden heidän liitostaan. Näin Davyn kuolema oli lopulta kuitenkin armoa.

Sheldon tunsi vahvasti Davyn kuolemankin jälkeen, että hän yhä eli. Sheldon kirjoitti Davylle kirjeitä ja näki hänestä unta noin kerran kuukaudessa vuoden ajan. Kaksi vuotta Davyn kuoleman jälkeen Sheldon näki erilaisen “unen”, pikemminkin näyn. Se oli paljon elävämpi kuin mikään Sheldonin koskaan kokema uni, ja hän sai siinä nähdä Davyn elävänä, vaikka hän oli täysin tietoinen siitä, että hän oli kuollut. 

“Oletko, tuota, kanssani joskus? Olen joskus ajatellut, että saattaisit olla.” “Olen”, hän sanoi. “Tiedän kaikki tekemisesi.” “Kiitos Jumalalle! Entä kirjeeni, oletko, tuota, lukenut ne? Olkapääni yli, kenties?” “Kyllä, rakas, olen lukenut ne kaikki.”

Lopuksi

Runoudesta pitävät arvostavat varmasti sitä, että kirjassa on suuri määrä Vanaukenien ja heidän ystäviensä kirjoittamia runoja, jotka liittyvät kirjan kertomiin tapahtumiin ja asioihin. Lewis-fanit haluavat varmasti lukea kaikki kirjassa julkaistut Lewisin kirjeet. Sekä skeptikkoja että uskovia kiinnostanevat kääntymisen syyt.

Ennen kaikkea kirja koskettaa kuitenkin rakkaustarinana. Jälkikirjoituksessa Vanauken kertoo, että kirjan julkaisun jälkeen kirjeitä alkoi  heti sataa. Kahden vuoden aikana niitä oli tullut yli tuhat: miehiltä ja naisilta, nuorilta ja vanhoilta. Ne olivat jakaantuneet kolmeen ryhmään: kääntymyksestä kiinnostuneet, rakkauden muurista kiinnostuneet ja rakkaan menetyksestä kärsineet.

Vanauken ymmärsi, että lukemattomat ihmiset antoivat hänelle palautetta kirjasta ikään kuin se olisi koskettanut vain ja juuri heitä. “Uskon, että olemme niin yksin sen kanssa, mikä on syvimmällä sielussamme, niin kyvyttömiä löytämään sanat ja ehkä rohkeudenkin puhua avoimin sydämin, ettemme lainkaan tajua muiden tuntevan samoin.”

Vanauken kirjoitti myöhemmin vielä jatko-osan Under the Mercy, jossa hän kertoo mm. liittymisestään katoliseen kirkkoon. Hänen vahvistuskumminaan oli katolinen filosofi Peter Kreeft, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja Lewisin jalanjälkiä seuraten. Sheldon Vanauken kuoli vuonna 1996. Hänestä on julkaistu elämäkerta tänä vuonna.

Tulevana viikonloppuna Jukolan viesti kerää tuhansia ihmisiä Jämsään suunnistamaan. Sen kunniaksi ajattelin referoida äskettäin lukemani kirjan The Path to Rome (Gracewing 1999, ed. Dwight Longenecker), jossa kerrotaan siitä, kuinka monet eri henkilöt suunnistivat useita eri polkuja pitkin “Roomaan” eli katolisen kirkon täyteen yhteyteen.

Tarinat tulevat pääasiassa Englannista, ja suurin osa käännynnäisistä kuului ennen anglikaaniseen kirkkoon. Mukana on kuitenkin myös muista uskonnollisista yhteisöistä kääntyneitä. Kokoelma ei mielestäni vedä vertoja esimerkiksi Surprised by Truth -kirjoille, mutta mielenkiintoisia yksityiskohtia silti riittää jaettavaksi.

Naispappeus ja käännynnäisten virta

Kun Englannin kirkko äänesti vuonna 1992 naispappien puolesta, useat sadat papit, neljä piispaa, tuhannet maallikot ja muutama kansanedustajakin siirtyi katoliseen kirkkoon (xii). Naispappeuskysymys onkin tärkeässä roolissa muutamissa tämän kirjan kääntymiskertomuksissa.

Kirjan toimittaja Dwight Longenecker, entinen Bob Jones -yliopiston fundamentalisti ja sittemmin anglikaanipappi, kertoo ongelman olleen demokraattinen ja pragmaattinen tapa, jolla päätös tehtiin. Taustalla vaikutti relativismi, jonka mukaan objektiivista teologiaa ei ole. (s. 35-38) Longenecker oli mieluummin samaa mieltä Johannes Paavali II:n Fides et Ration kanssa, jonka mukaan filosofian ja teologian tehtävä on objektiivisen totuuden löytäminen ja opettaminen. (s. 42)

Ian Ker, joka löysi kristinuskon C.S. Lewisin ja katolisuuden J.H. Newmanin avulla, kritisoi tapaa, jolla Newmanin opin kehityksen ideaa sovellettiin naispappeuden hyväksymiseen. Newmanin mukaan tarvittiin opetusviran auktoriteetti ratkaisemaan, milloin on kyse aidosta kehityksestä, milloin taas vääristymästä. (s. 59)

Kenneth Noakes kiinnittääkin huomiota juuri “sooloiluun” - Rooman ja ortodoksien ääntä ei kuunneltu. Lisäksi päätös loi hyvin oudon tilanteen, jossa kirkossa sai joko hyväksyä  pappeuteen vihittyjen naisten viran tai olla hyväksymättä sitä. “Lentävät piispat” kehitettiin palvelemaan naispappeutta vastustavia alueita. Seurakunta saattoi kieltäytyä naispappeutta puolustavan piispansa sakramentaalisista palveluista ja kääntyä “lentävän piispan” puoleen. (s. 73)

Noakes ei voinut hyväksyä näin epäjohdonmukaista käsitystä piispuudesta, sen jurisdiktion ja sakramentaalisen tehtävän erottamista. Hän etsi kirkkoa, jossa ei olisi epäilystä siitä, mikä on ja mikä ei ole kirkon sakramentti. (s. 73-75) Vastaavasti Dwight Longenecker kirjoitti ajastaan anglikaanikirkossa: “Olin luullut, että ristiriitojen konfederaatio on yhtä kuin ykseys.” (s. 36)

C.S. Lewis ja J.H. Newman

Ian Kerin yhteydessä mainitsinkin jo Lewisin ja Newmanin nimet. Nämä miehet ovat tietysti olleet avainasemassa lukuisten muiden kääntymyksissä. Ker itse kertoo olleensa agnostikko, joka joutui Lewisin kohdatessaan ottamaan kristinuskon väitteet vakavasti (s. 48).

Myöhemmin Oxfordissa Ker löysi anglokatolisuuden ja alkoi lukea anglo- ja roomalaiskatolista apologetiikkaa. Se sai hänet näkemään, kuinka Lewisin argumentti Jeesuksen jumaluudesta olisi sovellettavissa paaviuteen: joko Kristuksen sijainen tai Antikristus (s. 50).

Myöhemmin Ker löysi Newmanin. Häntä viehättivät esimerkiksi Lectures on Difficulties of Anglicans, Lectures on the Present Position of Catholics, The Idea of a University. Keriin teki vaikutuksen se, että hän oli löytänyt kristityn ja katolisen apologeetan, jolle Lewis kalpeni vertailussa. (s. 51)

Tässä oli kirjoittaja, jolla oli kaikki Lewisin terävät argumentaatiotaidot ja enemmän, mutta myös syvyys, vivahteikkuus ja mielikuvituksellinen visio, jotka saivat teinivuosieni sankarin näyttämään hyvin rajalliselta. Olin kohdannut intellektuaalisen ja kirjallisen neron enkä vain loistavaa ja lahjakasta ajattelijaa ja kirjoittajaa.

Myös aiemmin mainittu englantilainen pragmatismi toistuu tässä yhteydessä: Newmanille anglokatolisuus ei nimittäin enää kelvannut niin kuin Puseylle ja Keblelle, koska se oli epätodellista, teoreettista. Anglikaanipiispat olivat mentaliteetiltaan protestantteja. Protestanttisuus ja katolisuus olivat todellisia uskontoja, via media oli olemassa vain paperilla. (s. 52)

Anglokatolilaisesta jesuiitaksi päätynyt Anthony Symondson kutsuu anglokatolisuutta 1800-luvulla kehittyneeksi epäonnistuneeksi kokeiluksi. Anglikaanikirkon ekklesiologia on syvästi protestanttinen (s. 226).

Ian Ker jatkaakin osoittamalla katolisesta näkökulmasta Lewisin Mere Christianityn (Tätä on kristinusko) suurimman ongelman: ekklesiologian. Katolinen kirkko ei hyväksy mallia, jossa se on vain yksi monista huoneista eikä itse talo. Lisäksi Ker sanoo, että tänään on vielä paljon vaikeampaa kuin Lewisin aikana määritellä, mikä olisi sitä yhteistä “pelkkää kristinuskoa” ja mikä sitten kunkin tunnustuskunnan siihen tuomaa erityistä omaa lisää. (s. 53-55)

Jos Newman sai Lewisin näyttämään Kerin silmissä vähäpätöiseltä, vielä pidemmälle menee Stratford Caldecott, jonka tie vei New Age -liikkeestä Baha’in kautta katolisuuteen. Hän alkoi lukea tomisteja kuten Étienne Gilsonia ja Jacques Maritainia sekä itse Tuomas Akvinolaista. Nämä miehet saivat “kaiken mitä olin opiskellut Oxfordissa näyttämään barbaarien tekosilta” (s. 176).

Myöhemmin Caldecott alkoi lukea Chestertonia, Newmania ja von Balthasaria, ja he karkottivat lopullisesti New Age- ja Baha’i -henkisen ajatuksen siitä, että kaikki uskonnot ovat samanarvoisia. Kristuksen läsnäolo pyhässä sakramentissa korvasi gurut. Vaikka armoa olisi muissakin uskonnoissa, vain kristinusko tuntee sen salaisuuden: Kristuksen risti, inkarnaatio. Aasian uskonnot ovat oikea kuvaus maailmasta - johon Jumala ei ole astunut historiassa (s. 179-180).

Cyprian Blamiresin isä oli ollut Lewisin oppilas. Hän kasvoi evankelikaalina, joka oli rokotettu sekä katolisuutta että liberaaliprotestanttisuutta vastaan. Blamires opiskeli Oxfordissa teologiaa tullakseen pastoriksi, ja hän halusi opiskella yhden kurssin skolastista teologiaa tutustuakseen keskiaikaiseen uskontoon. Häntä ihmetytti kolme asiaa: kurssi oli vapaaehtoinen, kukaan muu ei valinnut sitä, eikä yksikään anglikaani kyennyt opettamaan sitä. (s. 81)

Eikö kaikkien protestanttien pitäisi (haluta) tuntea keskiaikaista teologiaa, jotta he tietäisivät, mitä he torjuvat? Blamires kertoo olleensa täysin pihalla ilman filosofista koulutusta. Häntä ihmetytti se, että samaan aikaan anglikaanit väittivät olevansa keskiaikaisen kirkon perillisiä Englannissa ja korostivat piispojen jatkumoa. Häntä ihmetytti myös se, että protestanttienkin kunnioittama “hippipyhimys” Franciscus Assisilainen oli halunnut säännölleen vahvistuksen paavilta. (s. 83)

Historia pisti myös entisen anglikaanipiispan Graham Leonardin miettimään. Erityisesti häneen vaikutti Newmanin lause: “Jos pyhä Athanasius tai pyhä Ambrosius heräisi yhtäkkiä henkiin, ei voida epäillä, mitä yhteisöä hän pitäisi omanaan.” (s. 26)

Vanhakatolisesta suksessiosta vihkimyksen saanut Leonard ei joutunut kieltämään aiempaa virkaansa, vaan hänet vihittiin ehdollisesti. Ratzinger sanoi hänelle, ettei Rooma ollut valmis sanomaan, että hän on piispa, mutta että Rooma ei myöskään ollut valmis sanomaan, että hän ei ollut piispa! (s. 29)

Coming Home Network International

Vaikeampia kamppailuja katolisuuteen kääntyminen merkitsee niille ei-katolisille pastoreille, joilla ei katolisen kirkon näkökulmasta ole ollut lainkaan pätevää virkaa. Amerikkalaisena lisänä kirjaan Marcus Grodi kertoo Coming Home Network Internationalista, joka perustettiin vuonna 1993 tukemaan katolisuuteen kääntyviä pastoreita.

Perusvaikeus katolisuuteen kääntyvälle protestanttipastorille on seuraava: “Oliko hän jotenkin kuullut harhoja kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli vakuuttunut, että Jumala kutsui häntä omistamaan elämänsä protestanttiselle palveluviralle? Olivatko nämä vuodet palveluvirassa pelkkää petosta?” (s. 161)

Lisäksi on taloudellinen ongelma: monet pastoreista eivät ole tehneet muuta työtä ja joutuvat kääntymisen takia hyvin vaikeaan tilanteeseen. Joskus jopa avioliitot saattavat hajota kääntymisen takia, jos puoliso on vahvasti sitä vastaan. Kaikki tällainen on Coming Home Networkin työtä. (s. 163)

Pastorikäännynnäiset tarvitsevat paljon tukea ja rukouksia. Grodi huomauttaa, että diakonaatin perustamisen jälkeen nimenomaan monet papit kääntyivät uskoon (Ap.t. 6:1-7). Vastaavasti CHN helpottaa pastorien kääntymistä käytännön avustuksellaan. (s. 164)

Grodi itse kääntyi pitkälti Scott Hahnin vaikutuksesta. Eräs kuuluisa episodi tässä tarinassa on, kun Hahn kysyi Grodilta: “Mikä on totuuden pylväs ja perustus?” Grodi vastasi: “Raamattu tietysti!” Hahn jatkoi: “Mutta mitä Raamattu sanoo?” Hän näytti Grodille 1. Tim. 3:15, jossa kirkon sanotaan olevan totuuden pylväs ja perustus. Grodi meni hiljaiseksi. Myöhemmin monet muutkin jakeet näyttäytyivät yhtäkkiä katolisessa valossa (2. Tess. 2:15 traditiosta, Matt. 16:13-19 paaviudesta, Joh. 6:47-71 eukaristiasta, Joh. 20:21-23 ripistä, 1. Piet. 3:18-22 kasteesta, jne). (s. 157-158)

Coming Home Networkin kotisivuilla on englanniksi pitkä lista kääntymiskertomuksia useista eri taustoista: luterilaisuudesta, anglikaanisuudesta, kalvinismista, helluntailaisuudesta, mormonismista, Jehovan todistajista, islamista, juutalaisuudesta, ateismista, New Agesta.

Pelastusarmeijasta katoliseen kirkkoon

The Path to Rome -kirjassa on kaksi kääntymiskertomusta hieman harvinaisemmista tunnustuskunnista, pelastusarmeijasta ja Plymouth Brethrenistä. Entinen pelastusarmeijan upseeri (pastori) Patricia Gibbons kamppaili juuri sellaisten ongelmien kanssa kuin joista Grodi yllä referoidussa artikkelissaan kirjoitti.

Gibbonsia vaivasi pelastusarmeijassa ihmisten näkeminen ensisijaisesti evankeliointikohteina. Häntä ei tyydyttänyt protestanttinen, negatiivinen ihmiskäsitys, jossa tykättiin kuunnella saarnaa siitä, kuinka huono ihminen on. Kirkon ulkopuolella eli paljon hyviä ihmisiä, ja oli tuskin hyvä uutinen kertoa heille, kuinka pahoja he oikeasti ovat. (s. 229-231)

Totta kai Gibbons saarnasi ennen kaikkea pelastussanomaa Kristuksen rististä. Mutta ristikin näyttäytyi pääasiassa kauheana asiana, joka muistutti ihmisen syntisyydestä ja Jumalan vihasta. Kun Gibbons alkoi opiskella teologiaa katolisessa yliopistossa Lontoossa ja meni messuun, uskon positiivisuus teki häneen vaikutuksen. (s. 231-232)

Risti kertoikin siitä, kuinka Jumala parantaa ja tekee meistä hänen kaltaisiaan, hän tulee pimeyteen ja muuttaa sen Jumalan kirkkaudeksi. Messussa tunnustettiin synnit ja siirryttiin sitten rukoukseen ja ylistykseen sekä syvään Kristuksen kohtaamiseen. (s. 232)

Pelastusarmeijassa viimeisestä ehtoollisesta ei usein puhuttu. Sakramentit olivat liian kirkkomaisia, ne korvattiin käytännössä musiikilla, todistuspuheenvuoroilla ja spontaanilla rukouksella. Jumalan inkarnatorinen konkretia kuitenkin puuttui, ja Gibbons löysi eukaristiasta kaipaamansa Kristuksen kohtaamisen varmuuden. (s. 234)

Katolisessa yliopistossa Gibbons saattoi käydä anonyymisti messussa. Sisäinen kamppailu kävi kuitenkin sietämättömäksi. “Ei voi elää salaista elämää niin, ettei se vaikuttaisi haitallisesti koko muuhun elämään. Aloin ajatella mahdotonta. Voisiko minusta tulla katolilainen?” (s. 235)

Pelastusarmeijan upseerina Gibbons uskoi saaneensa Jumalalta kutsun “hänen valtakuntansa levittämiseen”. Oliko hän kuullut Jumalan äänen väärin? Toisaalta katolisesta kirkosta löytynyt syvä hengellinen täyttymys ei voinut olla väärin. “Ehkä Jumalan tahto ei ollut kiveen hakattu (…) Ehkä Jumala on suurempi kuin instituutio, jossa olin, ja Hän voisi käyttää minua jossain muualla.” (s. 236)

Taloudellinen ongelma oli yhä edessä. Gibbons asui miehensä kanssa pelastusarmeijan omistamassa huoneistossa. Avuksi tuli lopulta kuin taivaan lahjana St. Barnabas Society, joka on Englannissa toimiva pastorikäännynnäisten tukiyhdistys, vastaava kuin edellä esitelty USA:n Coming Home Network.

Plymouth Brethren-käännynnäinen

Keith Jarrett syntyi Plymouth Brethren -liikkeeseen kuuluvien syvästi uskonnollisten vanhempien lapsena. Vuonna 1820 syntynyt herätysliike oli hyvin vanhoillinen ja säilytti aiempien herätysten kielen. He olivat “vakavia” kristittyjä, ”uskovaisia”, kun taas muut kristityt olivat “nimikristittyjä”. Ihmiskunta jaettiin “pelastettuihin” ja “ei-pelastettuihin”. Luopiot eroteltiin niistä, jotka ovat “yhteydessä”. (s. 192)

King James Bible oli “alkuperäinen” Raamattu, eikä kukaan tuntunut olevan tietoinen siitä, että se oli vain raamatunkäännös. Keith oli kuullut Raamattua opetettavan pienestä pitäen, mikä teki hänelle vaikeaksi kokea tietoista kääntymystä, joka oli yhteisön mukaan pelastuksen ja upotuskasteen ennakkoedellytys. Pikkupoika menetti yöunensa miettiessään, uskoiko hän “Jeesusta” vai “Jeesukseen”, mutta lopulta hän vakuutti itsensä ja isänsä siitä, että hän oli siirtynyt yhdenlaisesta uskosta toisenlaiseen, ja 11-vuotiaana hänet kastettiin. (s. 192-193)

Kun Jarrett kohtasi kouluaikanaan muita kristittyjä ja uudenlaisia jumalanpalveluksia, hän hämmentyi. Nämä ihmiset lukivat Raamattua, usein hänelle vieraita kohtia. Mutta jotkut heistä polttivat tupakkaa, mikä oli käytännössä anteeksiantamaton synti! Liturgisessa jumalanpalveluksessa hän kuuli parempaa musiikkia kuin herätysliikkeen virret, musiikkia, joka oli arvokkaampaa ja sai aikaan dialogin Jumalan ja ihmissydämen välillä. (s. 194)

Uskonnontunneilla Jarrett kuuli synoptisesta ongelmasta, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut ollut harmainta aavistustakaan. Teini-iässä hän luki Bedan Englannin kansan kirkkohistorian, Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta ja lopulta Newmanin Apologian sekä The Book of Common Prayerin. (s. 196)

Jarrett ei voinut enää uskoa Brethren-apologeettien selityksiä siitä, kuinka kirkko oli mennyt harhaan heti apostolien jälkeen ja kuinka vasta 1800-luvulla totuus oli palautettu, tai hienostuneempaa versiota, jonka mukaan kaikkina aikoina oli ollut pieniä Brethrenien tavoin oikein uskovien ryhmiä. 20-vuotiaana Jarrett tuli anglikaaniksi. (s. 196)

Katolinen kirkkotaide, messun pyhyys, musiikin kauneus ja tavallisten katolilaisten inhimillisyys vetivät Jarrettia katolisuutta kohti (s. 198-199). Jarrett päätti myös lukea Uuden testamentin uudestaan ilman aiempia Brethren-laseja. Häntä huvitti se, miten fundamentalistit vaativat tulkitsemaan Joonan tarinan kirjaimellisesti mutta kieltäytyvät tulkitsemasta sanoja “Tämä on minun ruumiini” muuten kuin symbolisesti. (s. 200)

Jarrett kiinnitti huomiota myös siihen, kuinka Jeesus lupasi opetuslastensa kohtaavan samaa vainoa ja vastustusta kuin hän itse. Jarrett etsi kirkkoa, jota vastaan olisi aina esitetty kaikki samat vastalauseet kuin Jeesusta vastaan. Hän löysi monia, joista seuraavat tekivät suurimman vaikutuksen: “Tämä mies ottaa vastaan syntisiä ja syö heidän kanssaan”, “Hän karkottaa pahoja henkiä Beelsebulin voimalla”, “Olet hullu”. (s. 202-205)

Jarrett päättää Irenaeus Lyonilaisen kuuluisaan sitaattiin siitä, kuinka kaikkien on oltava yksimielisiä Rooman kirkon kanssa, sillä se on säilyttänyt Pietarin ja Paavalin tradition ja uskon. Erottelu oikeaoppisen ja harhaoppisen tai skismaattisen kristityn välillä on aina viime kädessä riippunut siitä, onko yhteydessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa.(s. 208)

Kun olin tullut tähän pisteeseen, tiesin sydämessäni, että katolisen kirkon ulkopuolelle jääminen sulkisi minut ulos siitä yhteisöstä, jonka näemme Uudessa testamentissa. Tiesin, että minun oli liityttävä katolisen kirkon täyteen yhteyteen. (…) Niin minut ja vaimoni otettiin katoliseen kirkkoon Pietarin ja Paavalin juhlana vuonna 1982. Se oli elämämme onnellisin päivä. Olimme tulleet kotiin.

Sain jokin aika sitten luettua kirjan, jonka olemassaolosta olin kauan tiennyt mutta jota en ollut vielä onnistunut saamaan hyppysiini, nimittäin David B. Currien Born Fundamentalist, Born Again Catholic (Syntynyt fundamentalistiksi, uudestisyntynyt katolilaiseksi, Ignatius Press 1996).

Huomasin pian tarinan seuraavan aika lailla samaa kaavaa kuin toinen yhtä nasevasti otsikoitu ja vielä klassisempi kääntymiskertomus, Scott Hahnin Rome Sweet Home (Rooma koti kullan kallis, Ignatius Press 1993). Joissain kohdissa Hahn olikin suoraan vaikuttanut Currien ajatteluun. Tässä artikkelissa tiivistän argumentit, jotka vakuuttivat ex-evankelikaalit katolisuuden totuudesta.

Eukaristia

Hahn ja Currie olivat molemmat antikatolisia amerikkalaisia evankelikaaleja, Currie fundamentalisti ja Hahn presbyteeri (Suomessa ero vastaisi ehkä helluntailaisen ja herätysliikkeeseen kuuluvan luterilaisen eroa). He pitivät katolilaisia oletuksellisesti ei-kristittyinä ja ei-pelastettuina, minkä vuoksi he pyrkivät evankelioimaan heitä.

Sekä Hahn että Currie rakastivat Raamattua ja tunsivat sen hyvin. Syvnetyessään Raamattuun he kuitenkin törmäsivät asioihin, joita he eivät pystyneet oman uskonvakaumuksensa pohjalta tyydyttävästi selittämään. Yksi tällainen asia oli Joh. 6:n puhe elämän leivästä (erit. Joh. 6:51-58), varsinkin luettuna pääsiäiskontekstissa.

Sitä ruumista, jonka Kristus antoi maailman puolesta, oli syötävä. Ristillä annettu ruumis ei ollut vertauskuva, vaan lihaa ja verta. Tätä samaa lihaa oli nyt syötävä. Tämä oli juutalaisille loukkaus. Jeesus ei kuitenkaan selitellyt epäuskoisille kuulijoilleen puhuvansa vertauksin.

Samoin Paavali 1. Kor. 10-11:ssa puhui selvin sanoin Kristuksen ruumiista ja verestä ehtoollisopetuksensa yhteydessä. Evankelikaali ei olisi koskaan kirjoittanut näin. Kyseessä ei ollut vertauskuva. Raamattu puolsikin katolista teologiaa.

Auktoriteetti

Katolinen kirkko opetti silti vielä aivan liikaa muita epäraamatullisia oppeja. Jossain vaiheessa Hahn ja Currie kokivat kuitenkin järkytyksen, kun he tajusivat kyseenalaistaa sola scriptura (“yksin Raamattu”) -oppinsa perusteet. He huomasivat, ettei Raamattu itse opeta “yksin Raamattu” -oppia, mikä tekee opista itsensä kumoavan!

Molemmat miehet etsivät joka paikasta vastausta ongelmaansa, mutta eivät saaneet sitä mistään. 2. Tim. 3 opetti vain Raamatun olevan hyödyllinen opetukseksi. Missään Raamattu ei itse väittänyt olevansa yksin kaiken kristillisen opin korkein ja lopullinen auktoriteetti.

Itse asiassa Raamattu opetti, että Jeesus jätti auktoriteettinsa apostoleilleen ja erityisesti Pietarille. Matt. 16:18-19 oli käännynnäisille ratkaiseva kohta, erityisesti luettuna Jes. 22:n valossa. Jeesus viittasi puheellaan valtakunnan avaimista Daavidin valtakunnan hovimiehen virkaan. Jeesus teki Pietarista ikään kuin valtakuntansa pääministerin, eikä vain Pietarista, vaan virka periytyisi hänen seuraajilleen aivan niin kuin Vanhassa testamentissa.

Pelastus ja Maria

Pelastusoppi ja Marian asema olivat tietysti suuria kysymyksiä entisten evankelikaalien kääntymisprosessissa. Pelastusopin tapauksessa kummankin käännynnäisen suuri löytö oli se, että Paavali ei missään sanonut “yksin uskosta”. Luther oli lisännyt sanan “yksin” omaan raamatunkäännökseensä.

Room. 3-4:ssä Paavali puhuu vain Mooseksen lain vaatimista teoista. Lisäksi Jaakob sanoi suoraan, ettei vanhurskauttaminen tapahdu yksin uskosta, vaan myös teoista (Jaak. 2:20-26). Luther reagoi tähän heittämällä Jaakobin ulos kaanonista tai parhaimmillaankin siirtämällä sen “liiteosioon”.

Marian kunnioitus on useimmille protestanteille katolisuudessa kova pala. Hahn ja Currie huomasivat kuitenkin katolilaisten seuraavan evankelikaaleja paremmin sekä Jeesuksen omaa esimerkkiä että Marian inspiroitua ennustusta (Luuk. 1:48), kun he kunnioittavat ja rakastavat Mariaa sekä ylistävät häntä autuaaksi. Miehet tutustuivat ruusukkorukoukseen ja kokivat sen kauniiksi ja tehokkaaksi rukoukseksi.

Liturgia, moraali yms.

Kummatkin näistä käännynnäisistä pitivät ensin katolista jumalanpalvelusta liiallisen ritualistisena ja epäraamatullisena. Myöhemmin he kuitenkin tajusivat, että katolinen liturgia vastaa sitä, millaiseksi Jumala on meidät luonut: ruumiillisiksi olennoiksi. Tuoksut (suitsuke), äänet (kellot) ja asennot (polvistumiset) seuraavat kaikki inkarnaation periaatteesta: Sana tuli lihaksi. Evankelikaalit potevat gnostilaista materia-allergiaa.

Mitä kristilliseen moraaliin tulee, molemmissa kääntymiskertomuksissa katolinen kirkko vakuutti vankkuudellaan ja muuttumattomuudellaan moraaliopetuksessa esim. avioliitosta, ehkäisystä ja abortista. Ehkäisykysymyksessä tärkeä löytö oli se, että Raamattu opettaa lasten olevan siunaus ja lahja (Ps. 127) ja että kaikki kristilliset kirkot kielsivät ehkäisyn aina vuoteen 1930 saakka. Vain katolinen kirkko oli pysynyt uskollisena perinteiselle kristilliselle moraalille.

Fundamentalistitaustaisena Currie edusti ennen kääntymystään premillenialistista dispensationalismia, joka korosti ylöstempausta ja kirjaimellista tuhatvuotista valtakuntaa. Currie selittää, kuinka Room. 11, Ap.t. 2 ja Matt. 16 saivat hänet hylkäämään premillenialismin ja hyväksymään katolisen amillenialismin. Äskettäin Currie on kirjoittanut uuden kirjan maailmanlopusta nimeltä What Jesus Really Said About the End of the World.

Hahn puolestaan oli reformoitu liittoteologi. Tutkiessaan liiton käsitettä hän huomasi, että vanha heprealainen liittokäsitys sopi paljon paremmin katoliseen kuin kalvinistiseen teologiaan. Liitto ei ole pelkkä sopimus vaan perheside. Hahnin koko tuotanto onkin oikeastaan katolista liittoteologiaa: liiton näkökulmasta hän selittää sovituksen, sakramentit, paaviuden, kirkko-opin jne. Lisää voi lukea mm. kirjoista A Father Who Keeps His Promises,  The Lamb’s Supper, Lord Have Mercy, Hail Holy Queen, Swear to God ja Reasons to Believe.

Lewis-tutkija Michael Ward ja Chesterton-tutkija David Baird, jotka vierailivat Suomessa Raamattuopiston/Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä vuoden alussa, jakoivat kanssani kääntymiskertomuksensa yksityisessä haastattelussa. Seuraavassa kerron haastattelun perusteella, kuinka näistä Oxfordissa vaikuttavista tutkijoista tuli katolilaisia.

David Baird

Amerikkalainen David Baird (s. 1985) kasvoi maallistuneessa perheessä, eikä häntä kastettu vauvana. Hänet kastettiin kuitenkin 8-vuotiaana luterilaiseen kirkkoon, kun hänen aiemmin nimellisesti luterilainen isänsä alkoi ottaa uskonsa vakavammin. Muutama vuosi tämän jälkeen Davidin äiti kuitenkin paljasti Davidille, ettei Aatamia ja Eevaa koskaan ollutkaan, jolloin David menetti uskonsa.

Davidistä tuli evolutionisti, ja se vaikutti myös hänen eettiseen maailmankatsomukseensa. Vahvimmat selviytyvät. Kun hän kuuli uutisia esimerkiksi kuolonkolareista, hän ajatteli: “hyvä, vähemmän kilpailijoita jäljellä”. 16-vuoden ikäisenä hän kuitenkin koki kääntymyksen evankelikaalisissa piireissä, ja hänet kastettiin uudestaan jonkinlaiseen vapaakirkkoon.

Baird meni opiskelemaan tunnettuun evankelikaaliseen Wheaton Collegeen, jossa hän kohtasi hermeneuttisia ongelmia eli kysymyksen siitä, miten Raamattua tulisi tulkita oikein. Hän alkoi kokea sola scripturan kestämättömyyden ja pohti paljon epistemologisia ongelmia. Baird oli erityisen kiinnostunut filosofiasta ja historiasta, hän alkoi lukea kirkkoisiä.

Eräs Wheaton Collegen professori käski opiskelijoita menemään  tutustumaan erilaisiin liturgioihin, ja David päätyi syyrialais-ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Eukaristian koittaessa David kysyi edessä istuneelta mummolta, saisiko hän mennä. Mummo kysyi, mitä David oli miehiään: syyrialainen, armenialainen, katolilainen?

David kakisti ulos: “Olen protestantti”, mutta tunsi jonkin panevan pahasti vastaan syvällä sisimmässä. Ikään kuin hän olisi sanonut: “Protestoin teitä vastaan, tätä kaikkea vastaan”, vaikka niin ei suinkaan ollut! Baird lähti Oxfordiin hakemaan uusia kokemuksia ja vastauksia ongelmiinsa.

Kun Baird kohtasi G. K. Chestertonin, hän ajatteli katolisuudesta ensimmäistä kertaa, että se voisi olla totta. Katolinen kirkko-oppi alkoi vakuuttaa sekä historiallisesti että filosofisesti: Davidia kiehtoi yhteisöllinen epistemologia. Vuosina 2009-2011 Baird oli C.S. Lewis Societyn puheenjohtaja Oxfordissa.

Lewisin vielä elossa oleva sihteeri Walter Hooper vei Bairdin autuaan John Henry Newmanin perustamaan oratorioon. Siellä pappi käski Bairdia ostamaan Katolisen kirkon katekismuksen (KKK) ja tulemaan messuun joka sunnuntai, jos hän aikoi vakavissaan pohtia katolisuutta. Baird teki työtä käskettyä, ja kun KKK oli luettu, hän oli valmis allekirjoittamaan sen. Nyt Baird on onnellinen katolilainen ja haluaa palvella kristillisellä esimerkillään siellä, missä ikinä vaikuttaakin.

Michael Ward

Michael Ward (s. 1968) kasvoi uskovassa anglikaaniperheessä Englannissa. Se anglikaanisuus, jossa Michael kasvoi, oli matalakirkollista, ja siinä suhtauduttiin melko varauksellisesti katolilaisiin: he eivät todennäköisesti olleet kristittyjä. Ward tapasi katolilaisia kuitenkin tietoisesti vasta yliopistossa.

Ward oli anglikaaniaikoinaan vakuuttunut siitä, että vaikka Henrik VIII:n juttu oli vähän outo, syyt Roomasta eroamiseen olivat silti hyvät: paavius, Maria ja hyvät teot pistivät katolisuudessa vastaan.

Ward tutustui C.S. Lewisiin jo varhaisina teinivuosinaan. Myöhemmin ikään kuin Lewisin kautta hän tutustui Chestertonin teoksiin ja jo edellä mainittuun Walter Hooperiin, joka kääntyi katolisuuteen vuonna 1988. Chesterton ja Hooper saivat Wardin ajattelemaan, ettei katolisuus voinut olla täysin läpimätä.

Ward päätyi anglikaanipapiksi ja oli tehtävässään tyytyväinen. Hän ei tosin hyväksynyt anglikaanikirkon päätöstä vihkiä naisia pappeuteen (1992), pitkälti Lewisin “Priestesses in the Church?” -esseen vakuuttamana. Hän ajatteli kuitenkin voivansa jatkaa hyvällä omallatunnolla kirkon pappina.

Kun Ward luki paavi Paavali VI:n ensyklikan Humanae vitae syntyvyyden sääntelystä, hän yllättyi myönteisesti ja vakuuttui siitä, että katolisella kirkolla on vankempi ja paremmin perusteltu seksuaalietiikka kuin anglikaaneilla. Lisäksi hän alkoi toimittaa kirjaa vanhoista harhaopeista ja huomasi olleensa itse aika lailla nestoriolainen suhteessa Mariaan.

Paavius ja pahat paavit askarruttivat kuitenkin Wardia. Tässä häntä auttoi keskustelu David Bairdin kanssa, josta tuli sekä hänen asuinkaverinsa että katolinen kumminsa. Baird sai Wardin näkemään, että jos paavius on Jumalan asettama, ei viranhaltijan arvokkuudella ole väliä. Ward oli jo uskonut ex opere operatoon anglikaanina, ja nyt hän vain sovelsi donatolaiskiistassa opittua periaatetta paaviuteen.

Oli kuitenkin eräs käytännöllinen ongelma. Wardilla oli työpaikka anglikaanipastorina, joten katolilaisena hän menettäisi työnsä. Itse asiassa hänelle tarjottiin jopa elinikäistä virkaa juuri silloin, kun hän oli pohtimassa katolilaiseksi kääntymistä. Tuolloin hänen eteensä pysähtyi bussi, jonka kyljessä oli mainos: Turkish delight. Narnia-tutkijalle tämä oli tietysti kaitselmuksellinen vinkki: Narniassahan Turkish delight -karkit ovat yhtä kuin kiusaus tai houkutus.

Ward tunsi myös jonkinlaisen riittämättömyyden anglikaanisissa sakramenteissa. Hän tunsi näyttelevänsä ikään kuin tyhjää roolia. Eräänä päivänä kävelyllä Ward tunsi jotain sisällään ja tiesi, että nyt päätös oli tehty (kenties hänen puolestaan?) - hänestä tulisi katolilainen. Se oli vain ajan kysymys.

Ward liittyi katoliseen kirkkoon 29.9.2012. Ward on pystynyt juuri ja juuri elämään Planet Narnia -kirjansa avulla: kirjamyynnin lisäksi hän on kiertänyt maailmaa luennoimassa. Nyt hänellä on tiedossa tarjous USA:sta eräästä yliopistosta, jossa hän voisi opettaa osan vuodesta.

Ward ja Baird käyvät yhdessä samassa kirkossa kuin J.R.R. Tolkienin tytär. He yhtyvät ajatukseen siitä, että C.S. Lewis on ollut monille anglikaaneille ja protestanteille ikään kuin “Mooses”: hän on johtanut heidät pyhälle maalle, vaikkei itse koskaan päässytkään perille asti.

Vatikaanin toista kirkolliskokousta on joskus nimitetty “Newmanin konsiiliksi”, vaikka kardinaali Newman elikin Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikana. Paavi Benedictus XVI:n Englannissa autuaaksi julistama John Henry Newman (1801-1890) on yksi kuuluisimpia katolisia käännynnäisiä. Entinen anglikaaniteologi Newman teki lopulta tiliä uskostaan ja kääntymyksestään kirjassa Apologia pro vita sua (Kirjaneliö 1990).

Tämä “Hengen tie” -sarjaan kuuluva kirja ei ole helpoimpia lukukokemuksia. Newman kertoo 1800-luvun anglikaanikirkon henkilöistä ja teologisista kiistoista yksityiskohtaisesti ja joskus varmasti 2000-luvun suomalaista puuduttavasti. Jos kuitenkin jaksaa lukea loppuun asti, hahmottuu kirjasta mielenkiintoinen teologis-elämäkerrallinen pääjuoni.

Kunnon antikatolinen anglikaani

Eräs asia, joka todella pistää silmään ja yllättää todennäköisesti yhden jos toisenkin ekumeenisen ajan lukijan, on anglikaanisen Newmanin vahva antikatolisuus eli roomanvastaisuus. Nuorena “ja aikuistuttuani pidin paavia antikristuksena” (s. 71). Hän ajatteli “protestanttisten auktoriteettien mukaisesti, että Gregorius I (vuoden 600 paikkeilla) oli ensimmäinen paavi, joka oli antikristus, vaikka hän siitä huolimatta oli myös suuri ja pyhä mies” (s. 72).

Newmanin anglikaaniteologina edustaman ns. “via median” mukaan katolinen kirkko, joka oli aluksi yksi, oli sittemmin jakautunut latinalaiseen (roomalaiskatoliseen), kreikkalaiseen (ortodoksiseen) ja anglikaaniseen haaraan. “Kukin näistä oli perinyt jakamattoman varhaisen kirkon” ja oli “identtinen tuon jakamattoman varhaisen kirkon kanssa” (s. 88).

Mainitut kolme haaraa olivat “yhteneviä muuten paitsi myöhemmin tapahtuneiden erheiden osalta” (s. 88). Suurin roomalaiskatolisista erheistä oli Newmanin mielestä “Neitsyelle ja pyhimyksille osoitetut kunnianosoitukset” (s. 72). Hän listasikin via median kolmeksi pääkohdaksi seuraavat: “dogma, sakramentaalinen järjestelmä ja roomanvastaisuus” (s. 87).

Monofysiittikiista

Ratkaisevaa Newmanin kääntymyksessä oli kirkko- ja dogmihistorian tutkiminen. Kyse ei suinkaan ollut kirkkoisiä tuntemattoman ensikosketuksesta historialliseen kristinuskoon. Kirkkoisät olivat Newmanille rakkaita jo anglikaanina. Kesällä vuonna 1839 Newman kuitenkin perehtyi syvällisesti monofysiittien historiaan. “Tämän lukuvaiheen aikana aloin ensimmäisen kerran epäillä, voidaanko anglikaanisuutta yleensä puolustaa mitenkään.” (s. 131)

Newman kuvailee: “Nyt löysin 400-luvun keskivaiheilta, näin minusta tuntui, heijastuman 1500- ja 1800-luvun kristikunnasta. Näin kasvoni tuosta peilistä, ja olin monofysiitti. Via median kirkko oli idän kirkon asemassa. Rooma oli siinä missä se on nytkin. Protestantit olivat eutykhiaaneja.” (s. 131)

Kyse oli dogmaattisen periaatteen johdonmukaisuudesta: “Oli vaikeaa tajuta, miksi eutykhiaanit tai monofysiitit olisivat olleet hereetikkoja, elleivät sellaisia olisi olleet myös protestantit ja anglikaanit. Oli vaikeaa löytää sellaisia perusteita Trenton isiä vastaan ilman, etteivät ne samalla kohdistuisi Khalkedonin isiä vastaan. Oli vaikeaa tuomita 1500-luvun paavit tuomitsematta 400-luvun paaveja.” (s. 131)

Newman näki myös oivaltavasti eron donatolaiskiistan ja monofysiittikiistan välillä: “Donatolaisia koskeva kiista… ei ollut rinnastettavissa anglikaaniseen kirkkoon… Se oli kahden alttarin välinen riita, saman istuimen kahden haltijan välinen tapaus, kuin Englannissa non-juroreitten ja valtiokirkon välinen riita. Siinä ei ollut kirkko kirkkoa vastaan kuten Rooman kirkko oli itämaiden monofysiitteja vastaan.” (s. 133)

Silti Augustinuksen sanat donatolaiskiistassa: “Securus judicat orbis terrarum” vaikuttivat Newmaniin: ne “ylittivät donatolaisten tilanteen ja soveltuivat myös monofysiittien tapaukseen”. Nämä Augustinuksen sanat koskettivat Newmania “voimakkaammin kuin mitkään sanat ennen sitä olivat koskettaneet” (s. 134).

Vaikka monofysiittikiistan tutkiminen sai Newmanin entisen uskon luhistumaan “Leo Suuren antamista iskuista” (s. 136) - hänellä ei ollut enää anglikaanisuuden tueksi “mitään selvää puolustusta” - se ei silti horjuttanut Newmanin lujaa uskoa “Rooman käytännön väärinkäytöksien ja liioittelujen olemassaoloon” (s. 137).

Newman ei katsonut voivansa liittyä Rooman kirkkoon “niin kauan kuin se sallii sellaista siunatulle Neitsyelle ja pyhille osoitettavaa kunnioitusta”, joka Newmanin omantunnon mukaan oli ristiriidassa yksin Jumalalle kuuluvan kunnian kanssa (s. 166). Kirkon “mariolatria” oli Newmanille “kova pähkinä” (s. 210).

Kohti kääntymystä

Ongelmat Englannin kirkon kanssa kuitenkin lisääntyivät. Päätös perustaa anglikaaninen piispainistuin Jerusalemiin, jonka alaisuuteen tulisivat kuulumaan myös protestantit, sai Newmanilta osakseen kovan protestin. “Jos Englanti saattoi olla Palestiinassa, niin Rooma yhtä hyvin Englannissa.” (s. 167)

Newman sai pikku hiljaa uutta näkökulmaa mariologisiin ongelmiinsa. “Ajatus neitsyt Mariasta oli ikään kuin suurentunut Rooman kirkossa aikojen kuluessa, mutta niin oli tapahtunut kaikille muillekin kristillisille ajatuksille, esimerkiksi pyhälle eukaristialle… Siksi on väärin tarkastella yhtä roomalaiskatolista ajatusta kuten siunattua Neitsyttä koskevaa irrallaan asiayhteydestään.” (s. 212)

Newman kehitti “opin kehityksen” ajatuksen: “Täytyy myöntää, että roomalaisia erityisoppeja ei löydy kehiteltyinä varhaisesta kirkosta, mutta silti uskon, että niistä on siinä riittävästi merkkejä niiden suosittamiseksi ja osoittamiseksi olettaen, että kirkolla on jumalallinen johdatus… Kysymys kuuluu yksinkertaisesti: Minkälainen on kirkolle annettu lupaus Hengestä?” (s. 213)

Opin kehityksen idea vakuutti Newmanin: “Olen paljon varmempi siitä, että Englanti on skismassa, kuin siitä, että Rooman kirkon lisäykset alkuperäiseen uskontunnustukseen eivät merkitse kehitystä, joka syntyy jumalallisen uskon talletuksen tarkasta ja elävästä toteutuksesta.” (s. 224)

Näin ollen Newman alkoi nähdä vaihtoehdot uudessa valossa. Olikin oikeastaan vain kaksi tietä: “tie Roomaan ja tie ateismiin”. “Anglikaanisuus on puolimatkan maja toiseen suuntaan mentäessä, liberalismi toiseen” (s. 219).

Newman tajusi siis “vähitellen, että anglikaaninen kirkko oli muodollisesti väärässä, toisaalta, että Rooman kirkko oli muodollisesti oikeassa”, joten ei ollut “yhtään pätevää syytä, miksi minun olisi tullut jatkaa anglikaanisessa kirkossa, eikä Roomaan liittymiselleni voitu esittää yhtään pätevää vastaväitettä” (s. 215).

Newman luopui ensin anglikaanisen kirkon pappeudesta. Hän jatkoi vielä jonkin aikaa anglikaanimaallikkona, mutta pappeudesta luopumisen syy oli selvä: “uskon Rooman kirkon olevan katolinen kirkko ja ettei meidän kirkkomme ole katolisen kirkon osa, koska se ei ole yhteydessä Rooman kanssa” (s. 235).

Vatikaani II:ta ennakoiden Newman kuitenkin uskoi edelleen vahvasti, että “anglikaanisen kirkon helmasta löytyisi armo” (s. 241), tosin tämä armo oli “tavallisuudesta poikkeavaa” ja peräisin Jumalan lahjojen “ylenmäärästä” (s. 223).

Kääntymys katolisuuteen

Newmanin kääntymys ei ollut ruusuilla tanssimista, ei romanttinen ihastus roomalaiskatolisuuteen. Newman ei tuntenut sen suurempaa myötätuntoa katolilaisia kohtaan: “En ole juuri koskaan ollut heidän jumalanpalveluksissaan edes ulkomailla. En tunne ketään heikäläisistä, enkä pidä siitä, mitä kuulen heistä.” (s. 243)

Kääntymys ei luvannut Newmanille helppoa elämää ja menestystä, vaan sydänsuruja ja eksistentiaalista kriisiä. Newmania tuskastutti epävarmuus opista, minkä vuoksi hän päätti kirjoittaa tutkielman opin kehityksestä selvittääkseen asiat itselleen lopullisesti.

Suurimmat surut koskivat kuitenkin lähimmäisiä. Newman aiheutti monille neuvottomuutta ja epävarmuutta. Hän menetti monien tuttujensa hyvät käsitykset ja suotuisat mielipiteet. “Päiväkausia minulla oli sananmukaisesti sydän kipeä, ja näytti siltä, että psalmirunoilijan kaikki valitukset sopivat minuun.” (s. 242)

Newman oli kuitenkin vakuuttunut: “pelastukseni riippuu siitä, liitynkö Rooman kirkkoon” (s. 242-243). Kääntymyksen syyksi “ei riitä, että pitää toista kirkkoa parempana, ei mieltymys sen jumalanpalveluksiin, ei toivo suuremmasta hengellisestä kasvusta sen huomassa, ei suuttumus, ei inho Englannin kirkossa kohtaamiamme ihmisiä tai asioita kohtan.” (s. 244)

Newmanin kääntymisen kriteeri on puhutteleva yhdistelmä traditiota ja modernia ajattelua. Modernisti ajattelisi, ettei tähän tai tuohon uskontoon kuulumisella ylipäänsä voi olla väliä pelastuksen kannalta, traditionalisti taas julistaisi  yhden ainoan kirkon välttämättömyyttä kaikille.

Newman sen sijaan esittää ratkaisevan kysymyksen seuraavasti: “Voinko minä (se on henkilökohtaista, ei kukaan toinen, vaan voinko minä) pelastua Englannin kirkossa? Olenko minä turvassa, jos kuolisin tänä yönä? Onko minulle kuolemansynti olla liittymättä toiseen yhteisöön?” (s. 244)

Kun Newman oli päässyt opin kehitystä käsittelevän “esseensä” loppupuolelle, hän oli jo lakannut puhumasta “roomalaiskatolilaisista” ja alkanut nimittää heitä rohkeasti “katolilaisiksi”. Työ jäi keskeneräiseksi, koska Newman teki päätöksen liittyä kirkkoon (s. 248).

Newmanin otti kirkon yhteyteen passionisti-isä Dominic Barberi, joka niin ikään julistettiin myöhemmin autuaaksi. Autuas kuvaili autuasta: “Hän on yksinkertainen pyhä mies, ja sen lisäksi ainutlaatuinen lahjakkuus.” (s. 248)

Loppukatsaus

Viimeinen luku, joka käsittelee Newmanin uskonnollisia kantoja kääntymisen jälkeen eli vuodesta 1845 eteenpäin, ei “tietenkään” lisää mitään Newmanin uskonnollisten käsitysten historiaan. Hän kertoo olleensa kääntymisen jälkeen “täysin rauhallinen ja tyytyväinen”. “En ole ainuttakaan kertaa epäillyt.”  (s. 253)

Oppeihin liittyi tietysti älyllisiä vaikeuksia, mutta Newman ei kyennyt näkemään, “mitä yhteyttä sillä on niiden oppien epäilemisen kanssa, joihin nämä vaikeudet liittyvät” (s. 254).

“Kymmenentuhatta vaikeutta ei luo yhtäkään epäilystä, näin käsitän asian.” Tällä kuuluisalla lauseella Newman halusi sanoa, että vaikeudet ja epäilykset ovat yhteismitattomia. “Ihminen voi olla ärtynyt siitä, ettei hän osaa ratkaista matemaattista ongelmaa… ilman että hän epäilee sitä, että vastaus on olemassa, tai sitä, että tietty nimenomainen vastaus on oikea vastaus.” (s. 254)

Newmanista tuntui kuin hän olisi “tullut satamaan myrskyävältä mereltä”, ja sen johdosta hän oli “jatkuvasti ja keskeytyksettä onnellinen” (s. 253).