Kategoria-arkisto: ‘Filosofia’

« Hyviä uutisia etusivu

Benedictus XVI:n Regensburgin puhe

syyskuu 16, 2013

Tämä artikkeli perustuu Athenis Finlandiae -tapahtumassa Jyväskylässä 14.9.2013 pitämääni luentoon aiheesta Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n ajatuksia antiikista, keskiajasta ja latinasta. Luennon Powerpointit voi ladata tästä.

Paavi Benedictus XVI:n Regensburgin yliopistossa vuonna 2006 pitämä puhe aiheutti valtaisan mediakohun. Tässä en halua käsitellä kohua vaan puheen pääteemaa, joka on ollut yksi Joseph Ratzingerin/paavi Benedictuksen intellektuaalisen projektin keskeisistä ajatuksista vuosikymmenien ajan aina hänen viimeiseen, paavi Franciscuksen nimellä julkaistuun kiertokirjeeseensä Lumen Fidei asti.

Uskon rationaalisuus

Benedictus XVI aloittaa puheensa (jonka nimi on Usko, järki ja yliopisto) muistelemalla omaa yliopistouraansa. Hän kertoo, kuinka Bonnin yliopistossa oli tapana järjestää vuosittain akateeminen päivä, dies academicus, jossa eri tiedekuntien ja oppiaineiden professorit kokoontuivat yhteen keskenään ja opiskelijoiden kanssa vaihtamaan ajatuksia. Tässä yliopiston idea muuttui koetuksi todellisuudeksi.

Suomen sana yliopisto ei välitä samaa kuin latinan universitas, joka merkitsee kokonaisuutta - opettajien, tutkijoiden, tieteenalojen kokonaisuutta. Tämä kokonaisuus tuli lihaksi akateemisessa päivässä - eri alojen ihmisiä yhdisti yhteinen rationaalisuus ja vastuu tuon rationaalisuuden oikeasta käytöstä. Teologialla oli yleisesti hyväksytty paikka muiden tieteiden joukossa, vaikka jotkut eivät voineetkaan jakaa sitä uskoa, jonka rationaalisuutta teologia tutki.

Benedictus XVI tuli ajatelleeksi uskon rationaalisuuden teemaa lukiessaan jokin aika ennen Regensburgin luentoa keskiaikaista dialogia bysanttilaisen keisarin Manuel II Palaiologoksen ja oppineen persialaisen välillä. Tässä dialogissa keisari esittää argumentin uskon väkivaltaista levittämistä vastaan sillä perusteella, että se on Jumalan luonnon vastaista ja järjetöntä. Usko syntyy sielusta eikä ruumiista, joten uskon levittämiseksi tarvitaan hyviä järkisyitä ja vakuuttavia perusteluja, ei miekkaa.

1300-luvun lopussa käydyn dialogin modernin laitoksen toimittaja kommentoi, että kreikkalaisen filosofian muovaamalle bysanttilaiselle keisarille Jumalan rationaalisuus on itsestäänselvyys, mutta islamilaiselle oppineelle Jumala on niin transsendenttinen, ettei hän ole sidottu mihinkään kategorioihimme, edes järkevyyteen: hän voisi teoriassa vaikka käskeä palvomaan epäjumalia, ja silloin se olisi oikein. Tämä johtaa paavin asian ytimeen: onko Jumalan rationaalisuus vain kreikkalainen idea, vai onko se myös totuus?

Uskon ja filosofian harmonia

Nyt Benedictus XVI pääsee suosikkiaiheeseensa. Hän esittää, että raamatullisen uskon ja parhaan kreikkalaisen filosofian välillä on syvä harmonia. Tärkein todiste tästä on Joh. 1:1, jonka mukaan alussa oli Logos. Logos ei merkitse vain sanaa vaan myös järkeä, siitä tulee myös sana “logiikka”. Tämän Logoksen Uusi testamentti julistaa Jumalaksi.

Toinen paavin suosikkikohta on Ap.t. 16:6–10, jossa Jumala estää Paavalia julistamasta sanaa Aasiassa ja antaa hänelle näyn, jossa eurooppalainen mies kutsuu hänet omalle mantereelleen julistamaan evankeliumia: “Tule meren yli tänne Makedoniaan ja auta meitä!” (Ap.t. 16:9) Jos Luukas tulkitsee, että kaitselmus vei Paavalin evankelioimaan Eurooppaa, niin Benedictus XVI tulkitsee edelleen, että kaitselmus sai aikaan hellenistisen filosofian ja juutalais-kristillisen uskon hedelmällisen kohtaamisen.

Itse asiassa tämä kohtaaminen tai sen valmistelu palautui jo Vanhan testamentin aikaan, jolloin Israelin uskossa ja hellenistisessä ajattelussa oli nähtävissä samansuuntainen prosessi. Siinä missä kreikkalaiset filosofit kyseenalaistivat monet mytologiset pakanajumalat ja siirtyivät kohti monoteismiä, Israelin Jumala ilmoitti itsensä sinä, joka ON, ja pian Israel julisti hänet taivaan ja maan ainoaksi tosi Jumalaksi.

Israelin uskon ja kreikkalaisen ajattelun kohtaaminen näkyy myös Vanhan testamentin kääntämisessä kreikaksi (Septuaginta) sekä Vanhan testamentin deuterokanonisessa viisauskirjallisuudessa. Näin ollen Israelin uskon ja Kreikan filosofian kohtaaminen ei ole kristinuskolle vieras vaan sen sisäinen prosessi, ja keisari saattoi sanoa aivan kristillisen uskon sydämestä: jos joku ei toimi syn logo (logoksen kanssa, järkevästi), hän toimii Jumalan luonnon vastaisesti.

Voluntarismi ja dehellenisaatiot

Benedictus XVI tunnustaa rehellisyyden nimissä, että kristinuskossakin on suuntaus, joka tulee hyvin lähelle edellä kuvattua islamilaista transsendenttista jumalakäsitystä. Keskiaikaisen fransiskaaniteologi Duns Scotuksen voluntarismin mukaan voimme tuntea vain Jumalan ilmoitetun tahdon, jonka takana on Jumalan vapauden alue. Jumala olisi voinut määrätä aivan erilaisen moraalin niin tahtoessaan.

Lisäksi Benedictus XVI esittelee kolme suurta “dehellenisaation” vaihetta kristinuskon historiassa. Ensimmäinen näistä on Lutherin reformaatio (1500-luku), toinen Harnackin edustama liberaaliteologia (1800-1900-luku), kolmas nyt meneillään oleva kulttuuripluralismi (1900-2000-luku). Kun Benedictus esittelee vastakkaiset kannat, hän tekee sen syvästi kriitikkoja ymmärtäen.

Lutherin aikana usko näyttäytyi vain osana vierasta filosofista systeemiä. Vapauttaakseen uskon vankilastaan Luther esitti sola scriptura -periaatetta, jonka tarkoituksena oli palata alkuperäiseen ja puhtaaseen ilmoitettuun Sanaan. Luther ei kuitenkaan osannut ennakoida, kuinka radikaalisti myöhemmät sukupolvet veisivät samaa projektia eteenpäin. Uskosta ja järjestä tuli pian toistensa vastakohtia.

Harnack halusi vapauttaa kristinuskon kaikesta myöhemmästä filosofis-teologisesta painolastista, modernille ihmiselle sopimattomista yliluonnollisista aineksista kuten Jeesuksen jumaluudesta ja kolminaisuusopista. Teologia nähtiin historiatieteenä, jonka tarkoitus oli päästä käsiksi mieheen nimeltä Jeesus. Teologian historiallisuudella perusteltiin myös sen paikkaa yliopistossa tieteiden joukossa.

Nyt meneillään oleva kulttuuripluralistinen dehellenisaatio näkee hellenisaation kristinuskon varhaisena inkulturaationa. Se ei kuitenkaan ole normatiivinen muille kulttuureille, joiden pitäisi saada toteuttaa oma inkulturaationsa suoraan alkuperäisen Uuden testamentin sanoman pohjalta.

Benedictuksen vastaus

Voluntarismiin paavi sanoo, että emme tee Jumalasta yhtään sen jumalallisempaa työntämällä häntä kauas pois tuntemattomaan. Todellinen Jumala on se, joka on ilmoittanut olevansa Logos.

Lutherin sola scriptura -huoleen vastaa Ratzingerin habilitaatiotyö Bonaventuran (toisen keskiaikaisen fransiskaaniteologin) revelaatio-opista. Revelaatio eli apokalypsis tarkoittaa hunnun poistamista, mutta hunnun takana olevat kasvot eivät paljastu kenellekään, ellei revelaatiolla ole vastaanottajaa. Revelaatio edeltää tekstiä, se on historiallinen tapahtuma, Sanan itseilmoitus, joka myöhemmin talletetaan kirjaan mutta joka kuitenkin on aina enemmän kuin pelkkä kirja.

Ratzinger vaikutti Vatikaanin II konsiilin revelaatio-oppia käsittelevään dokumenttiin Dei Verbum, jonka mukaan revelaatiolla ei ole kahta lähdettä (“Raamattu ja traditio”) vaan yksi lähde, Jumalan Sana, joka välittyy sekä kirjallisesti että suullisesti. Ratkaisu vastaa Lutherin huoleen alkuperäisen itsensä ilmoittavan Sanan keskeisyydestä. Scriptura ei kuitenkaan ole sola, vaan yhdessä kirkon “ymmärtävän subjektin” kanssa.

Harnackin liberalismi jättää kristinuskon entisestä identiteetistä jäljelle vain palasia. Se rajoittaa perusteettomasti tieteen ulkopuolelle ihmiselle ominaiset perimmäiset kysymykset mukaan lukien kysymyksen Jumalasta. Positivismi tekee uskosta ja etiikasta subjektiivisen yksityisasian, jolla ei enää ole yhteisöä luovaa voimaa.

Benedictus XVI ei halua kääntää kelloa takaisin vaan hyväksyy kiitollisena modernin ajan kehityksen hyödylliset aspektit. Totuuden etsimisen eetos tieteessä on vahvasti kristillinen periaate. Tieteen liian kapea määrittely alentaa kuitenkin lopulta ihmisen itsensä. Tiede olettaa maailman rationaalisuuden, luonnon matemaattisuuden, muttei selitä sitä. Se jättää avoimen kysymyksen, johon voi vastata vain filosofian ja teologian keinoin.

Teologialla on autenttinen paikka tieteiden joukossa nimenomaan teologiana eli uskon rationaalisuuden tutkimisena.  Ihmiskunnan uskonnollisen kokemuksen kuunteleminen on teologialle ja filosofialle tiedon lähde, ja olisi vakavaa totuuden etsinnän rajoittamista sulkea ne objektiivisen rationaalisuuden ulkopuolelle.

Uskontojen moninaisuus ja filosofien erimielisyydet eivät ole sen kummallisempi ilmiö kuin tiedemiesten ja tutkijoiden erimielisyydet kaikilla muillakin tieteenaloilla. Erimielisyydet eivät saa johtaa luovuttamiseen – päinvastoin: mietitään, argumentoidaan, testataan!

Viimeiseen dehellenisaatiopyrkimykseen Benedictus XVI vastaa muistuttamalla siitä, että dehellenisaatio on jo VT:n ja UT:n sisäinen prosessi, eikä sitä voi välttää. Tietenkään kaikkea kreikkalaista ei tarvitse inkulturoida, mutta perustavanlaatuinen päätös uskon ja järjen synteesistä on säilytettävä. Usko ilman järkeä (vrt. terroristit) on vaarallista yhtä lailla kuin järki ilman uskoa (vrt. totalitarismit).

Lopuksi – Eurooppa

Benedictus XVI tiivistää vielä, että “Jerusalemin, Ateenan ja Rooman” eli Israelin monoteismin, kreikkalaisen filosofian ja roomalaisen lain kohtaaminen loi Euroopan ja on edelleenkin sen perusta.

Tätä on mielenkiintoista verrata äskettäin julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan 65% suomalaisista pitää eurooppalaisen identiteetin tärkeimpänä tekijänä euroa. Kylläpä on Euroopalla lyhyt historia - tai suomalaisilla lyhyt muisti!

Kategoriat: Dogmihistoria, Etiikka, Filosofia, Kristinusko ja yhteiskunta, Liberalismi, Luther ja luterilaisuus, Paavi ja kirkko, Raamattu ja traditio, Teologia, Usko ja järki, Usko ja tiede

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Lisää John Henry Newmanista

huhtikuu 8, 2013

Viime vuoden puolella julkaisin artikkelin John Henry Newmanin kääntymyksestä. Nyt se saa ikään kuin jatko-osan, nimittäin sain luetuksi C.S.Dessainin kirjoittaman John Henry Newmanin elämäkerran (KATT 1984), joka avaa lisää mielenkiintoisia ulottuvuuksia 1800-luvun suuren englantilaisen teologin elämään ja ajatteluun.

Newman Vatikaani II:n profeettana

Newmania sopii muistaa Vatikaanin II konsiilin 50-vuotisjuhlan ja Uskon vuoden aikana, sillä hän jos joku oli Uskon puolustaja ja ikään kuin Vatikaani II:n profeetta Vatikaani I:n vuosisadalla. Moinen ei tosin suinkaan ollut helppoa, ja Newman kirjoittikin osuvasti:

“Jos väärään aikaan ryhtyy sellaiseen, mikä sinänsä on oikein, voi tulla harhaoppiseksi tai skismaatikoksi. [--] Tietysti on masentavaa olla epätahdissa ajan kanssa ja tulla nuhdelluksi ja pysäytetyksi heti, kun ryhdyn toimeen.” (s. 130)

Autuas Newman, samoin kuin niin monet pyhät, joutui väärien syytösten uhriksi niin oikealta kuin vasemmalta. Sekä anglikaanit että katolilaiset epäilivät häntä, ja rikosten lista oli pitkä: “harhaoppisuus, epäluotettavuus, petollisuus, maailmallisuus, näkemysten halpamaisuus, huono vaikutus, gallikaanisuus” (s. 134).

Newman oli kuitenkin itse yksi niistä, joista hän oli eräässä saarnassaan kirjoittanut: “Valtamerten perustukset, ne suunnattomat vetten valtakunnat, jotka vyöryttävät maata, ovat yhtä rauhallisia ja äänettömiä myrskyssä kuin tyvenessä. Samoin on pyhien ihmisten sielun laita. Heissä pulppuaa pohjaton rauhan lähde…” (s. 135)

Yksi kysymys, josta Newmania kritisoitiin aikansa katolisessa kirkossa, oli Newmanin opetus maallikkojen konsultoimisesta uskonasioissa tai sensus fidelium -oppi, joka myöhemmin löysi tiensä myös Vatikaani II:n konstituutioon Lumen Gentium.

Newman oli osoittanut, kuinka esimerkiksi 300-luvun areiolaiskiistassa “oppia Herramme jumalallisuudesta julisti, tuki, piti yllä ja (inhimillisesti puhuen) säilytti paljon enemmän ‘ecclesia docta’ kuin ‘ecclesia docens’” - “piispat olivat uskottomia tehtävälleen, kun taas maallikot olivat uskollisia kasteelleen” (s. 131).

Newmanin dokumentaatiota ei voitu kiistää, mutta opetus herätti “harmistusta Englannin katolisten viranomaisten ja teologien keskuudessa”. Mons. Talbot, käännynnäinen ja paavin kamariherra, kirjoitti Newmanin olevan “Englannin vaarallisin mies”. “Mikä on maallikoiden alaa? Metsästys, ampuminen, huvittelu. Näitä asioita he ymmärtävät, mutta kirkollisiin asioihin sekaantumiseen heillä ei ole yhtään mitään oikeutta.” (s. 132)

Newman Vatikaani I:n tulkitsijana

Vaikka Vatikaani II (1962-65) on saanut lempinimekseen “Newmanin konsiili”, niin Vatikaani I (1869-1870) oli itse asiassa se, jonka tulkitsijaksi Newman elinaikanaan joutui. Newman kieltäytyi lähtemästä kirkolliskokoukseen  neuvonantajaksi ehdotuksista huolimatta (s. 152-153), eikä hän pitänyt kirkolliskokouksen aikeista julistaa paavin erehtymättömyys dogmiksi.

Ultramontanistien ääriryhmä, johtajanaan Westministerin arkkipiispa Manning, halusi dogmatisoida paavin ajallisen vallan (s. 134) ja esitti säädettäväksi, “että erehtymättömyys käsittäisi paavin kaikki julkiset lausunnot” (s. 152). Newmanin piispa Ullathornelle lähettämä kirje vuoti julkisuuteen:

Rooman pitäisi olla nimi, joka valaisee sydämen kaikkina aikoina, ja kirkolliskokouksen varsinainen tehtävä on suuren harhaopin tai muun onnettomuuden uhatessa sytyttää uskovissa toivoa ja luottamusta. [--] Mitään uhkaavaa vaaraa ei ole torjuttavana, mutta suurta ongelmaa ollaan luomassa. Onko tämä ekumeenisen kirkolliskokouksen oikeaa toimintaa? [--] Mitä olemme tehneet, jotta meitä kohdellaan tavalla, jolla uskovia ei koskaan ennen ole kohdeltu? Milloin uskon ilmoitukseen perustuva määrittely on ollut hurskauden ylellisyyttä eikä vakava ja tuskallinen välttämättömyys? (s. 153)

Newmanin reaktio konsiilin päätökseen oli pyhimyksen ja profeetan reaktio. 1870:n jälkeisinä vuosina hän käytti paljon aikaa hämmentyneiden katolilaisten tyynnyttelyyn: “En epäröi lainkaan sanoa, että kaikesta päätellen Pius IX halusi sanoa hyvin paljon enemmän [--] kuin mitä tapahtui, mutta häntä suurempi voima esti sen.” Viitaten varhaisiin kristologisiin konsiileihin Newman ennusti (aivan oikein), että myöhempi konsiili täydentää ensimmäistä ilman sen kumoamista: “Tulevat paavit selittävät ja tietyssä mielessä rajoittavat omaa valtaansa.” (s. 155)

Teoksessaan A Letter to the Duke of Norfolk 1870-luvun puolivälissä Newman selitti maltillista erehtymättömyysopin tulkintaansa julkisesti: “Pyhä Henki estää selvät erehdykset, mutta ei inhimillisen heikkouden lievempiä seurauksia.” (s. 158) Tässä Newman oli vuosisadan edellä opetusvirkaa, joka asiakirjassaan Mysterium Ecclesiae tunnusti dogmimääritelmien voivan olla epätäydellisiä, vaikkakaan ei suoranaisesti virheellisiä.

Kuuluisaksi on tullut myös Newmanin opetus omastatunnosta: “Lisään yhden huomautuksen. Jos minun pitäisi tuoda usko päivällisen jälkeisiin maljapuheisiin (mikä ei todellakaan tunnu asianmukaiselta), kohottaisin maljan - paavin kunniaksi, jos sallitte - mutta kuitenkin ensin omalletunnolle ja vasta sitten paaville.” (s. 160)

Newmanin teos sai ilmestyttyään osakseen suosiota ja ihastusta katolisten käännynnäisten, jesuiittojen ja piispojenkin taholta. Roomassa taas ei oltu hyvillään. (s. 161) Piispa Ullathornea pyydettiin hankkimaan Newmanilta “julkinen oikaisu”.

Tarpeekseen saanut piispa vastasi: “Isä Newman on usein valittanut, että Rooman viranomaiset eivät kohtele häntä suoraan ja avoimesti vaan välikäsien kautta ja salaisesti. Kehotan painokkaasti, että mikäli jotakin aiotaan tehdä, hänelle kirjoitettaisiin suoraan ja avoimesti.” Tämä oli jutun loppu. (s. 162)

Kardinaali, filosofi ja teologi

Kun Pius IX kuoli 1878 ja Leo XIII tuli paaviksi, asiat kääntyivät Newmanin kannalta myönteisemmiksi. Uusi paavi  nimitti Newmanin kardinaaliksi ja kutsui häntä “Il mio Cardinale” (Minun kardinaalini). Ottaessaan vastaan virallisen nimityksen Roomassa Newman selitti elämäntyötään: “30, 40, 50 vuotta olen parhaan kykyni mukaan vastustanut liberalismin henkeä uskossa. Koskaan ei pyhä kirkko ole tarvinnut puolustajia sitä vastaan yhtä kipeästi kuin nyt.” (s. 183)

Liberalismilla Newman tarkoitti näkemystä, jonka mukaan “ilmoitettu usko ei ole totuus, vaan mielipide ja mieltymys”. Sen vastakohta ei ollut fundamentalismi. Itse asiassa 1800-luvun suuret kysymykset koskivat tieteen ja Raamatun totuuden suhdetta, ja Newman esitti hyvinkin edistyksellisen raamattunäkemyksen, “jonka mukaan se vapaus virheistä, joka suojasi Raamattua hengellisenä asiakirjana, ei välttämättä suojannut luonnontieteellisiä ja historiallisia sivuseikkoja”. (s. 184)

Luennossaan Christianity and Scientific Investigation Newman lausui hallitsevat perussäännöt filosofiassaan. Ensimmäinen on se, että “totuus ei voi olla ristiriidassa totuuden kanssa”, toinen taas se, että “totuus usein näyttää olevan ristiriidassa totuuden kanssa”. Jos on vielä kolmas perussääntö, niin se on se, että “meidän tulee suhtautua kärsivällisesti tuollaisiin näennäisyyksiin eikä hätäisesti väittää niillä olevan todella huomattavaa merkitystä” (s. 136).

Tarvitaan siis hyvää teologiaa. Vuonna 1850 Newman kirjoitti Talbotille: “Käsittääkseni huutavin puutteemme on teologian puute” (s. 113). Vuonna 1873 hän kirjoitti - jälleen profeetallisesti - aikamme erityisestä vaarasta, epäuskon ruton leviämisestä: “Kristinusko ei vielä koskaan ole kokenut suorastaan uskonnotonta maailmaa.” (s. 83)

Newmanin merkittävimpiä teologisia ja filosofisia teoksia ovat mm. Lectures on Justification vanhurskauttamisopista, An Essay on the Development of Christian Doctrine opin kehityksestä, The Idea of a University yliopiston ideasta ja A Grammar of Assent oikeutuksesta uskoa asioihin, joita ei voi aukottomasti todistaa.

Henkilökohtaisimman kosketuksen Newmaniin saa kuitenkin hänen lukuisista saarnoistaan ja kirjeistään. Yksin kirjeitä on painettuna kolmekymmentä suurta nidettä. “Niiden kautta on mahdollista tuntea hänet melkein kuin elävänä ystävänä” (s. 182).

Jotain Newmanin merkityksestä kertoo tuomiorovasti Churchin muistokirjoitus kaksi päivää Newmanin kuoleman jälkeen vuonna 1890. Kiitollisuusvaaka lienee heilahtanut katoliselle puolelle Vatikaani II:n ja autuaaksijulistuksen jälkeen, mutta kuolinhetkellä anglikaanipappi arvioi Newmanin vaikutusta näin:

Me emme hänessä menettäneet vain yhtä englantilaisen tyylin suurinta mestaria, emme vain poikkeuksellisen vilpitöntä ihmistä ja kaunista luonnetta, emme vain loistavaa henkilökohtaisen pyhyyden esimerkkiä, vaan, voimme melkein sanoa, Englannin kirkon perustajan siinä muodossa, kuin sen näemme. Voimme vain hämärästi aavistaa, mitä Englannin kirkosta olisi tullut ilman traktariaanien liikettä, ja Newman oli tämän liikkeen elävä sielu ja innoittava henki. Niin suuret kuin hänen palveluksensa ovatkin olleet sille yhteisölle, jossa hän kuoli, ne eivät ole mitään niiden rinnalla, joita hän teki sille yhteisölle, jossa hän eli elämänsä monivaiheisimmat vuodet. Kaikki se, mikä oli parasta traktarianismissa, oli hänestä lähtöisin [--] Häntä suree moni katolisessa kirkossa, mutta heidän surunsa on vähäisempi kuin meidän, koska heillä ei ole yhtä suurta syytä olla hänelle kiitollisia. (s. 186)

Kategoriat: Filosofia, Liberalismi, Teologia

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Ajattele itsesi mestariksi!

joulukuu 17, 2012

Toukokuussa julkaisin kirja-arvion Olli-Pekka Vainion Hitaan järjen kritiikistä otsikolla Älä ole tyhmä. Ikään kuin samaan sarjaan voisi lisätä filosofi Lauri Järvilehdon kirjan Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi 2012). Järvilehto on terävä katolinen käännynnäinen, ja hänen kirjastaan on otettu jo useita painoksia.

Sisältö on lähinnä mielenfilosofiaa ja sen tutkimustulosten soveltamista käytäntöön, mutta filosofiahan on teologian palvelija (ancilla theologiae), joten kirja sopii arvosteltavaksi myös tällä blogilla - kirjan vinkit voivat olla suureksi hyödyksi teologeille siinä missä tietysti kaikille muillekin.

Ajattele ajattelemista

Ajatus ajattelemisen ajattelemisesta saattaa ensiksi vaikuttaa hieman liian abstraktilta ja tylsältä. Järvilehdon kirja esittää kuitenkin monia hyviä huomioita siitä, miten ajattelu vaikuttaa elämäämme. Ensinnäkin “jokaisen teon esi-isä on ajatus” (s. 27). Se, miten elämme, riippuu paljolti siitä, miten ajattelemme.

Järvilehto tietää kertoa, että aivoissa on “noin sata miljardia hermosolua”, ja niiden välisiä kytköksiä eli synapseja on “yhteensä tuhansia miljardeja” (s. 39). Synaptiset kytkökset “vahvistuvat kertauksen kautta” (s. 38).

Kertauksen laki pätee ajatteluun yhtä hyvin kuin painonnostoon: jos käyt salilla kolme kertaa viikossa, nousee penkiltä yhä isompi kasa rautaa. Samoin eräs filosofi kertoi, että huippuvaikeana pidetyn Immanuel Kantin transsendentaalifilosofian lukeminen on nykyään hänelle kuin lukisi Aku Ankkaa (s. 36).

Järvilehto kuvaa ajtuksia mielenkiintoisesti jäävuoriksi. Tietoinen ajatuksemme on vain jäävuoren huippu - pinnan alle jää valtava verkosto ajatukseen liittyviä mielleyhtymiä tai assosiaatioita. Ihminen prosessoi tiedostamattaan hulppeat 11,2 miljoonaa bittiä informaatiota sekunnissa! (s. 81)

Alitajuntaa voi kuitenkin kaivella ja tiedostamattoman mielen ajatuskytköksiä voi alkaa seurailla. ”Voit ajatella vaikkapa näin: Kissa pitää maidosta. Maitoa saa kaupasta. Kauppa on tänään kiinni, koska on sunnuntai. Sunnuntai on nimetty auringon mukaan. Aurinko on tähti. Tähdet loistavat kirkkaasti. Onpas täällä pimeää - laitanpa lampun päälle.” (s. 40-41)

Järvilehto kehottaa myös mietiskelemään esimerkiksi puoli tuntia muutaman kerran viikossa. Pitää vain antaa ajatusten tulla ja virrata, näin voi tutustua tiedostamattomaan mieleen. Varaa kynä ja paperia mieleen juolahtavien ajatusten kirjaamista varten. Parhaat ideanikkarit ovat monesti menestyneet, koska he ovat kirjanneet ajatuksensa heti talteen. (s. 97, 105)

Opi muistamaan ja lakkaa huolehtimasta

Järvilehto käsittelee myös muistia ja opettaa muistitekniikoita. Seuraavassa lyhyt, kolmiportainen neuvo muistitehon lisäämiseksi (s. 48):

1. Opetellessasi muistettavaa asiaa kuvittele käveleväsi jossakin tutussa paikassa, esimerkiksi työpaikkasi käytävillä tai kotikaupunkisi keskuskadulla.

2. Ripusta muistettavat asiat mielikuvituksessasi kulkemasi reitin varrelle.

3. Mieleenpalauttaessasi kuvittele käveleväsi samassa paikassa uudelleen.

Kirja on täynnä tämänkaltaisia hyödyllisiä neuvolaatikoita. Järvilehto opettaa myös keinon päästä huolista eroon:

1. Jaa A4-paperiarkki kahtia piirtämällä keskelle pystysuuntaan viiva. Kirjoita vasemmalle TIK, oikealle TAK.

2. Kirjoita vasemmalle ensimmäinen huolesi mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

3. Kirjoita sitten oikealle myönteisempi näkemys samasta asiasta. Jos huoli kohdistuu akuuttiin ongelmaan, pyri linjaamaan oikealle puolelle sen mahdollisia ratkaisuja.

4. Toista sama jokaisen mielessäsi pyörivän huolen kohdalla.

Huolien ulkoistaminen paperille auttaa saamaan ne pois mielestä häiritsemästä. Voi myös tehdä listan hoidettavista asioista. Kun huolet saa pois mielestä ja pystyy keskittymään täysin siihen, mitä tekee, tuntuu tehtävä asia miellyttävältä ja aika lentää kuin siivillä. Voi päästä ns. flow-tilaan. (s. 124-128)

Hymyile ja harjoittele!

Järvilehto muistuttaa myös, ettei ajattelu ole pelkkä yksityisasia: ympäristö vaikuttaa ajatteluumme, ja ajattelumme vaikuttaa ympäristöömme. Siksi kannattaa muun muassa valita viisaasti, missä seurassa aikaansa viettää. Moni ajatus syntyy vuorovaikutuksessa. (s. 134-137, 169)

Yksi kirjan hauskimmista kohdista on ns. “hymyn kaaosteoria”. Järvilehto kertoo, kuinka Lasipalatsin kahvilan tarjoilijan hymy oli levinnyt asiakkaisiin loskakelistä huolimatta. Hymyilyn lisäksi voi tuottaa toisille iloa esim. antamalla lahjoja tai keksimällä muille muuta piristävää. “Ihmiset nyt vaan näyttävät paremmilta hymy naamalla, ja muutenkin iloisuudesta tulee itsellekin iloinen olo… Hyvän tekemisestähän tulee itsellekin julmetun hyvä olo koko päiväksi.” (s. 176-178)

Entä se mestariksi tuleminen? Siihen on vain yksi tie: harjoittelu. “Yksikään ei ole äitinsä kohdusta maailmaan putkahdettuaan säveltänyt sinfoniaa tai sprintannut satasen maailmanennätystä. Itse asiassa joka ikinen iikka on osannut syntyessään kaksi asiaa: pitää meteliä ja hamuta sapuskaa. Siinä siis koko inhimillisen synnynnäisen lahjakkuuden kirjo.” (s. 200)

Järvilehdon siteeraaman tutkimuksen mukaan maailman huipputekijät ovat alasta riippumatta harjoitelleet juttuaan vähintään 10 000 tuntia eli ainakin kolme tuntia päivässä kymmenen vuoden ajan (s. 199). Valitettavasti “keskimääräinen länsimainen ihminen käyttää tämän verran aikaa päivittäin lähinnä televisiota katsellen” (s. 203).

Järvilehto neuvoo aloittamaan harjoittelun “riittävän kevyesti ja nostaa vastusta pikkuhiljaa” (s. 201). Mutta mitä sitten valita harjoittelun kohteeksi? Aristotelesta mukaillen kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaavat maailman tarpeet (s. 192-193). Tarkemmassa määrittelyssä voi auttaa Järvilehdon kutsumuskarttaharjoitus (s. 189). Suosittelen.

Kategoriat: Filosofia

Kommentit: 1 kommentti

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: