Kategoria-arkisto: ‘Ateismi’

« Hyviä uutisia etusivu

Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa

syyskuu 9, 2013

Tapio Puolimatka on iskenyt jälleen. 500-sivuinen tiiliskivi Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa on juuri ilmestynyt Aikamedian kustantamana. Olen nyt lukenut jo melkoisen järkyttävän määrän - lähemmäs 3000 sivua - tämän Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professorin tekstiä. Tällä kertaa sain tutustua käsikirjoitukseen jo etukäteen (ks. s. 11), ja siksi ehdin kirjoittaa kirja-arvion näin pian.

Käsillä oleva kirja on sekä jatkumossa että epäjatkumossa Puolimatkan aiempien kirjojen kanssa. Siinä toistuvat muun muassa tutut teemat tieteellisen vallankumouksen kristillisistä juurista sekä naturalismin sisäisistä ristiriidoista. Itsepetoksen teema nojaa pitkälti Puolimatkan kääntämään Jay Budziszewskin kirjaan Tätä emme voi olla tietämättä.  Toisaalta kyse on kuitenkin uudenlaisesta projektista: kirja pyrkii arvioimaan kolmea suurta maailmankatsomusta ja niiden totuutta hedelmien perusteella: “hedelmistä puu tunnetaan”.

Kristityn kriitikon vastaanottavina osapuolina ovat toisaalta ateismi/naturalismi/sekulaarihumanismi ja toisaalta islam. Kun alussa sanoin, että Puolimatka on “iskenyt”, tarkoitin sitä lähes kirjaimellisesti: lempeästä kansikuvasta huolimatta kirja moukaroi raskaasti sekä oikealle että vasemmalle. Erityisesti islamin käsittelyssä Puolimatka on suorastaan pelottavan rohkea.

Islam saa osakseen paljon huomiota läpi kirjan. Esimerkiksi islamilaista indoktrinaatiota käsitellään sivuilla 48-57 ja itsepetosta islamissa sivuilla 109-139. Islamin vaikutusta naisen ja lapsen asemaan käsitellään sivuilla 270-290, sen suhdetta tieteeseen sivuilla 380-390 ja sen propagandaa sivuilla 443-448.

Puolimatkan pointtina on tuoda esiin itsepetoksen ja indoktrinaation vakavat seuraukset, muun muassa kriittisen ajattelun hiljentäminen pelon ilmapiirillä. Puolimatka itse ei anna pelon sensuroida kritiikkiään, esimerkit ovat nimittäin joskus järkyttävän hyytäviä. Hauskana kevennyksenä on muun muassa se, että Puolimatka liittoutuu rakkaan vihollisensa Kari Enqvistin kanssa esitellessään kriittisesti islamilaisen maailman tieteellistä taantumusta: Suomen tieteellinen tuotos on noin puolet koko muslimimaailman yhteenlasketusta tuotoksesta (s. 383).

Ateismin itsepetos?

Puolimatka aloittaa koko kirjan esittelemällä ateistisen uskontotieteilijä Jesse Beringin tutkimustuloksia jumalvaistosta. Niiden mukaan jokainen syntyy uskovaisena (ei tietenkään kristittynä vaan ylipäänsä Jumalaan uskovana); uskonnottomissakin kodeissa ja yhteiskunnissa kasvaneilla lapsilla on luontainen taju Jumalan olemassaolosta. (s. 29-35)

Puolimatka liittyy uskonpuhdistaja Jean Calvinin näkemykseen, että kaikki ihmiset tietävät luonnostaan Jumalan olevan olemassa (s. 184). Ateismi on itsepetosta; ateisti uskottelee itselleen, ettei Jumalaa ole, vaikka hän sisimmässään tietää asian olevan toisin. Tämä on yksi mahdollinen tulkinta Paavalin sanoista jakeissa Room. 1:18-20, ja ne toistuvatkin ymmärrettävästi Puolimatkan kirjassa.

Vaikka Puolimatka esittelee yllä mainitun käsityksen “uskonpuhdistajien” lähtökohtana, en ole varma, oliko Luther Calvinin kanssa samaa mieltä. Luther-sitaatteja Puolimatka ei tässä yhteydessä anna, ja nähdäkseni luterilaisuus painottaa synnynnäistä epäuskoa niin paljon, etten olisi yllättynyt, jos Luther olisi tästä eri mieltä. Lutheriin perehtyneet lukijat kommentoikoot.

En ole täysin vakuuttunut Puolimatkan esittämistä todisteista. Esimerkit “uskonnottomista uskovista” ovat kyllä mielenkiintoisia ja kertovat itsepetoksen mahdollisuudesta, mutta voidaanko tätä yleistää koskemaan kaikkia? Varmasti yhtä lailla löytyisi todistajia, jotka olisivat valmiita vaikka vannomaan, ettei heillä koskaan ole ollut minkäänlaista Jumala-uskoa/vaistoa/kokemusta. Voimme tietysti väittää tietävämme ilmoituksen ansiosta paremmin eli väittää vannojia epärehellisiksi, mutta tämä antaisi vähintäänkin epäilyttävän vaikutelman.

Olisin taipuvainen varovaisuuteen. Katolinen traditio taitaa tulkita Room. 1:19-20 enemmänkin mahdollisuutena tietää Jumalan olemassaolo ilman erityistä ilmoitusta. Ihmiset “voivat” nähdä sen, mitä Jumalasta “voidaan” tietää (Room. 1:19). Room. 1:18 puhuu ylimalkaisesti “ihmisistä” (ei ainakaan eksplisiittisesti “kaikista”), ja totuuden “vääryyden vallassa” pitäminen voi tietysti merkitä jotain muuta kuin nimenomaan synnynnäisen Jumala-vaiston tukahduttamista.

Kristinusko - kehuja ja kritiikkiä

Puolimatka ei syyllisty täysin yksipuoliseen apologetiikkaan, jossa islam ja ateismi tuottaisivat pelkkää pahaa, kun taas kristinuskossa kaikki olisi hyvin. Kirja käsittelee kristinuskon omia kipukohtia kuten harhaoppisten teloituksia, juutalaisvihaa, noitavainoja, ristiretkiä, menestysteologista propagandaa yms. Joskus oikeutusta ei löydy, joskus taas historiasta löytyy positiivisia yllätyksiä. Puolimatka ansaitsee erityisen kiitoksen tasapuolisesta katolisuuden ja protestantismin kohtelusta.

Puolimatka pyrkii joka tapauksessa osoittamaan, että kristillinen maailmankatsomus voittaa ateismin ja islamin yhteiskunnallisissa hedelmissään. Kristinusko paransi merkittävästi esimerkiksi lasten asemaa kulttuureissa, joissa lapsiuhrit ja lasten heitteillejättö olivat arkipäivää. Kristinuskosta etääntynyt nykymaailma on palaamassa pakanuuteen - lapset vain tapetaan vähän aikaisemmin, ennen syntymää. Maallistuneiden eetikkojen kuten Peter Singerin mukaan heidät voi yhtä hyvin tappaa syntymän jälkeenkin.

Koskettava henkilökohtainen lisäys kirjaan on Puolimatkan kommentti Down-lapsista, jotka usein päätetään abortoida vammaisuutensa takia. Puolimatka sattuu olevaan Down-lapsen isänä, joten hän osaa omakohtaisesta kokemuksesta kertoa, “että Down-lapsi tuo vanhempiensa ja sisarustensa elämään poikkeuksellisen paljon iloa, joka moninkertaisesti kompensoi sen ylimääräisen vaivan, mikä hänen tähtensä mahdollisesti joudutaan näkemään. Down-lapsen erityinen herkkyys ja rakkaudellisuus avaavat hänen läheistensä tunne-elämää ja kehittävät heidän moraalista tajuaan.” (s. 255)

Richard Dawkins-kritiikkiä

Kirjan loppupuolella on oma Richard Dawkinsille omistettu alalukunsa.  Itse olen aiemmin tällä blogilla esitellyt William Lane Craigin, Edward Feserin ja Alister McGrathin tarjoamaa Dawkins-kritiikkiä, joten lisään tähän nyt Puolimatkan esittelemien David Bentley Hartin, Alvin Plantingan, Michael Rusen, Thomas Nagelin ja Daniel Camen kritiikkiä.

Ortodoksiteologi Hart sanoo Dawkinsin esittävän “voitonriemuisesti ‘filosofisia’ argumentteja, jotka yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelija osaisi ensimmäisen logiikan kurssinsa puoliväliin päästyään hajottaa hetkessä osiinsa” (s. 451). Puolimatkan mukaan Dawkins pelaa lähinnä mielikuvilla ja myyteillä, tunteisiin vaikuttavalla käännytysretoriikalla (s. 452-453).

Ateistifilosofi Michael Ruse kertoo, “että Dawkinsin kirja sai hänet häpeämään ateistien puolesta” (s. 456). Toinen ateistifilosofi Thomas Nagel toteaa, että mainittu Dawkinsin kirja (Jumalharha) “on hyvin epätasainen kokoelma Raamatun pilkkaa, amatöörifilosofiaa, historiallisia ja ajankohtaisia kauhukertomuksia, antropologisia arvauksia ja kosmologista tieteellistä argumentaatiota” (s. 457). Tästä tulee muuten vähän mieleen Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan.

Kristitty filosofi Alvin Plantinga sanoo Dawkinsista, että hänen “filosofiset pohdintansa ovat parhaimmillaan naiiveja”, ei edes “aloittelevan filosofian opiskelijan tasolla” - hän saisi filosofian peruskurssilla arvosanan “hylätty”. (s. 458) Puolimatka huomauttaa, ettei Dawkins kirjassaan edes mainitse johtavia kristittyjä filosofeja kuten Plantingaa tai Peter van Inwagenia (s. 457).

Skeptikkofilosofi Daniel Camen mukaan Dawkinsin käyttämät taktiikat ovat “perustavasti epäjaloja ja potentiaalisesti haitallisia julkiselle älylliselle elämälle” (s. 463). Dawkins ja muut uusateistit käyttävät solvausta tapana vaikuttaa ihmisten uskomuksiin ja antavat tunteen voittaa järjen. Plantinga valittelee, että “keskustelu tällä alueella alennetaan tasolle, joka on alhaisempi kuin vaalikampanjassa käyty poliittinen keskustelu” (s. 467).

Hyviä uutisia

Lopuksi on kerrottava hyviä uutisia siitä, että Hyviä uutisia (tämä blogi) on saanut maininnan jo kahden suomalaisen uskontokeskustelua käyvän professorin kirjassa. Ensin Kari Enqvist siteerasi blogia lyhyesti edellä mainitussa uskomattomassa matkakirjassaan, ja nyt Tapio Puolimatka omistaa kokonaiset kolme sivua (s. 85-87) tällä blogilla käydylle Jumala-debatille.

Puolimatka keskittyy Ilkka Pyysiäisen taktiikkaan esittää kirjassaan olkinukke kristinuskon perusteista. Hän kritisoi Pyysiäisen asennetta William Lane Craigin argumentteihin (“niin huonoja, että ne eivät edes ansaitse käsittelyä”). Lause on Puolimatkasta epäreilu ja epäjohdonmukainen Pyysiäisen kirjan sisällön kanssa. Lisäksi Puolimatka avaa Pyysiäisen heiton loogiset implikaatiot: se leimaa pätemättömiksi kaikki Craigin työn hyväksyneet professorit ja akateemiset instituutiot.

Debatin käsittely sijoittuu Puolimatkan kirjassa laajempaan Jumala-tiedon torjumisen kontekstiin. “Jos siis ihminen tarjolla olevista jumalatodisteista tietoisesti valitsee kaikkein huonoimmat voidakseen sitten sanoa, ettei jumalauskolle ole riittäviä perusteita, niin onko syytä nähdä hänen päättelyssään ilmaus älylisestä rehellisyydestä vai sen puutteesta? Onko syytä nähdä taustalla pyrkimys todellisuuden kohtaamiseen vai sen torjumiseen?” (s. 87)

Lopuksi

Loppukaneettina todettakoon, että Tapio Puolimatkan kirja Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa on itsessään hyvä uutinen yhteiskunnallemme. Se on painava puheenvuoro, joka ei voi olla herättämättä tunteita, ajatuksia, ja (toivottavasti rakentavaa) keskustelua. Ehkä myös uskoa.

Kirjan ydinsanoma on nimittäin sen nimessä, joka on otettu Paavalin kirjeestä Kolossalaisille (2:2-3). Kristus on ilon ja toivon, mutta myös viisauden ja tiedon aarrekätkö. Kristukseen juurtunut ihminen tuottaa hyvää hedelmää, samoin häneen juurtunut kulttuuri. Niin kuin Johannes Paavali II sanoi, usko, joka ei muutu kulttuuriksi, ei ole loppuun asti omaksuttua uskoa.

“Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” - uuden evankelioinnin kohteena eivät ole vain yksilöt, vaan kokonaiset kansat ja kulttuurit. Kuinka kaunis onkaan lopputulos, kun kulttuuri kristillistyy juuriaan myöten. Katsotaan vaikka itään, Bysanttiin, ortodoksiseen liturgiaan. Kauneutta! Mutta mitä siellä huudetaan: Sophia! Se on viisautta!

Olkaamme siis vakaat, ottakaamme vaari ja ostakaamme kirja.

Kategoriat: Ateismi, Islam, Kristinusko ja yhteiskunta

Kommentit: 2 kommenttia

C. S. Lewisin kääntymys

maaliskuu 18, 2013

(Lehtiversio tästä artikkelista julkaistu Uusi Tie -lehdessä 14.3.2013)

On onni ja siunaus, että voimme C. S. Lewisin (1898–1963) juhlavuotta viettäessämme lukea hänen elämäkertansa suomen kielellä – Otava julkaisi vuonna 2006 Lewisin ystävien Roger Lancelyn Greenin ja Walter Hooperin kirjoittaman lähes 500-sivuisen teoksen C. S. Lewis – elämäkerta. Tässä artikkelissa keskityn siihen, mitä elämäkerta paljastaa Lewisin kääntymyksestä ateismista teismiin ja kristinuskoon.

Ateistina Lewis piti kristinuskoa mytologisena hölynpölynä. Lokakuussa 1916 hän kirjoitti ystävälleen: ”Se, että mies nimeltä Jeshua tai Jeesus todella oli olemassa, on yhtä varmaa kuin että Buddha oli todella olemassa. - - Mutta kaikki se höpönlöpö neitseellisestä sikiämisestä, ihmeparanemisista, ilmestyksistä ja niin edelleen lepää täsmälleen samalla perustalla kuin kaikki muutkin mytologiat.” (s. 59)

Tällainen ajattelu oli tyypillistä myös 1900-luvun alun filosofiassa ja teologiassa. Ihmeet kiellettiin ja kristinuskoa verrattiin pakanamytologioihin. Lewisin kääntymys liittyi olennaisesti juuri myyttiteemaan.

Kääntymys teismiin

Vuonna 1923 Lewis sai uuden ystävän, joka oli luokkansa ”älykkäin ja parhaiten asioista perillä oleva mies” – ja Lewisin hämmästykseksi kristitty. Ystävykset keskustelivat innokkaasti kirjallisuudesta ja elämästä, ja myöhemmin tuo ystävä, professori Coghill, kirjoitti Lewisista: ”Häntä miellytti olennaisesti se, mikä oli suurta ja myyttiin vivahtavaa [--] häntä viehättivät aina muinaisten eeposten ja saagojen mystisesti yliluonnolliset asiat.” (s. 93)

Toisen merkittävän kristityn ystävän Lewis tapasi vuonna 1926 – hän oli J. R. R. Tolkien (s. 109). Keskustelu Tolkienin kanssa vaikuttaisi lopulta ratkaisevasti Lewisin kristityksi tulemiseen, mutta sitä ennen Lewis sai apua G. K. Chestertonin kirjasta The Everlasting Man, joka yllätti Lewisin osoittamalla, että ”koko kristillisessä historiassa oli järkeä” (s. 127).

Yöllinen keskustelu ateistikaveri Thomas Waldonin kanssa ravisteli Lewisia entisestään: ”evankeliumien historiallisuuden todistusaineisto oli yllättävän hyvä” (s. 128). Muutaman vuoden sisäisen kamppailun jälkeen Lewis joutui myöntämään, ”että Jumala oli Jumala” – kuuluisien omaelämäkerrallisten sanojensa mukaan Lewis oli tuona iltana ”koko Englannin alakuloisin ja vastahakoisin käännynnäinen” (s. 130). Tämä oli kuitenkin vasta kääntymys teismiin, ei vielä kristinuskoon.

Kääntymys kristinuskoon

Lewisin elämä alkoi silti jo tässä vaiheessa kristillistyä ja onnellistua. Lewis alkoi käydä sunnuntaisin kirkossa ja lukea päivittäin Raamattua. Kristinuskon omaksumisesta Lewis totesi, että ”asiassa on mukana toinenkin osapuoli” ja että hän odottaa nyt, ”omaksuuko se minut” (s. 133).

19. syyskuuta vuonna 1931 Lewis söi illallista Tolkienin ja Hugo Dysonin kanssa. Illallisen jälkeen ystävykset keskustelivat kävelyllä ”myytistä ja metaforasta, kunnes myrsky alkoi riepottaa puita” ja he siirtyivät sisälle Lewisin luo. Siellä he ”puhuivat kristinuskosta kello kolmeen aamuyöllä, jolloin Tolkien lähti kotiin”. Lewis ja Dyson jatkoivat keskustelua vielä tunnin. (s. 144–145)

28. syyskuuta Lewis lähti veljensä kanssa piknikille Whipsnaden eläintarhaan. Omaelämäkerrassaan Ilon yllättämä Lewis kirjoittaa: ”Lähtiessämme en uskonut, että Jeesus Kristus on Jumalan poika, ja eläintarhaan saapuessamme minä uskoin.” 1. lokakuuta Lewis kirjoitti ystävälleen: ”Olen juuri edennyt Jumalaan uskomisesta uskomaan varmasti Kristukseen – kristinuskoon. [--] Pitkä yöllinen keskustelu Dysonin ja Tolkienin kanssa liittyy vahvasti asiaan.” (s. 145)

Mitä Dyson ja Tolkien sitten saivat Lewisin ymmärtämään? Lewis itse kertoo: ”Dyson ja Tolkien osoittivat minulle tämän: jos kohtasin uhrauksen idean jossakin pakanallisessa kertomuksessa, se ei häirinnyt minua yhtään, jos kohtasin idean jumalasta uhraamassa itsensä itselleen [--], pidin siitä kovasti ja jotenkin mystisesti liikutuin siitä; niin ikään ajatus kuolevasta ja henkiin heräävästä jumalasta [--] liikutti minua sillä edellytyksellä, että kohtasin sen muualla kuin evankeliumeissa. [--] Kristuksen tarina on yksinkertaisesti aito myytti: myytti, joka vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin muut myytit, mutta valtava ero on siinä, että se todella tapahtui.” (s. 146–147)

Lopuksi

Myöhemmin kirjallisuuskriitikko Lewis käänsi oman kääntymiskamppailunsa teräväksi apologeettiseksi argumentiksi. Niitä teologeja vastaan, jotka pitivät evankeliumeita myytteinä, Lewis pystyi oman asiantuntijuutensa nojalla huomauttamaan, etteivät väitteen esittäjät todennäköisesti olleet eläessään lukeneet myyttejä. Kirjallisuuskriitikko kyllä osaa erottaa historian myyteistä.

Lewisin kääntymiskertomus voi opettaa meille monta hyödyllistä asiaa. Ensiksi Jumalalla on oma aikataulunsa: kaikki ei tapahtunut hetkessä; kääntymys oli monivaiheinen. Toiseksi Tolkienin ja Dysonin ystävyys oli avainasemassa: he tunsivat Lewisin ajattelun ja saattelivat hänet nerokkaasti oikeisiin johtopäätöksiin. Kolmanneksi Lewisin esimerkki kehottaa miettimään, miten itse kunkin maalliset kyvyt tai tiedot voisivat edistää apologetiikan ja evankelioinnin asiaa.

Kategoriat: Ateismi, Kääntymiskertomukset

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Heikki Räisäsen haaste

toukokuu 28, 2012

Kun tammikuussa arvostelin Timo Eskolan kirjan Uuden testamentin narratiivinen teologia, mainitsin sen vastapariksi Heikki Räisäsen elämäntyön tiivistävän uutuuskirjan Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011) ja toivoin arvostelevani sen tämän vuoden aikana. Nyt olen vihdoin saanut Räisäsen kirjan luettua ja pääsen sen käsittelyyn. Räisänen ja hänen työnsä ovat kuitenkin sen verran merkittäviä, että ne vaativat useamman postauksen.

Ennen itse asiaan menemistä pieni taustoitus tai metakirjoitus on tarpeen. Heikki Räisäsen nimen ja työn pitäisi näet olla jokaiselle suomalaiselle teologille ja teologiasta kiinnostuneelle tuttu. Uskaltaisinko sanoa, että Räisänen suorastaan personifioi Helsingin teologisen tiedekunnan sekä hyvässä että pahassa - hän on malliesimerkki kriittisestä teologisesta tutkimuksesta ja surullisenkuuluisasta maksimista “aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä”.

Räisänen oli tavallinen uskovainen luterilainen seurakuntanuori, joka päätyi teologiseen tiedekuntaan ja eteni lopulta Uuden testamentin eksegetiikan professoriksi jopa kolmeksi vuosikymmeneksi (1975-2006). Hänen saksalaisen liberaaliteologian muovaama ajattelunsa, josta usko on prosessissa kadonnut, on vaikuttanut kokonaisen sukupolven ajan suomalaisten pappien ja uskonnonopettajien käsityksiin Raamatusta.

Räisäsestä on vaikea kirjoittaa objektiivisesti ja reilusti, sillä hän jakaa mielipiteitä niin vahvasti: toisaalta häntä arvostetaan yhtenä Suomen ansiokkaimmista teologeista, toisaalta häntä pidetään “uskovaisten piirissä” arkkihereetikkona, pääpaholaisena tai ainakin jotain siihen suuntaan. Erään italialaisen uskonveljen sanoin: “Kuinka ateisti voi opettaa teologiaa? Sehän on kuin pornotähti opettaisi siveyttä!”

Koska asia on jatkuvasti monille ulkopuolisille epäselvä, Helsingin teologisessa tiedekunnassa opetettava teologia on itseymmärrykseltään tieteellistä tutkimusta, jossa tutkitaan kristinuskoa ilmiönä - se ei siis ole opetusta Jumalasta, hänen tahdostaan ja sanastaan. Tutkimuskohteena ovat tekstit, eri ajattelijoiden näkemykset, historialliset tapahtumat, ei yliluonnollinen todellisuus itsessään. Näin ollen ateisti voi aivan hyvin tehdä teologista tutkimusta.

Tällainen sananmukaisesti jumalaton teologia tuli mahdolliseksi valistuksen jälkeen, kun järki nostettiin totuuden kriteeriksi uskon tilalle ja sitä vastaan. Nyt Raamattua voitiin tutkia ihmisten näkemyksinä ja kokemuksina, ei Jumalan ilmoituksena, ja siinä havaittavat virheet ja ristiriidat voitiin tunnustaa todellisiksi virheiksi ja ristiriidoiksi, errare humanum est.

Kun liberaaliteologia oli tunnustanut Raamatun virheellisyyden ja inhimillisyyden, kaikkea siinä olevaa voitiin koetella järjen mittapuulla. Esimerkiksi ihmeet ja profetiat alettiin torjua järkeen vedoten - niiden täytyi olla satua tai tapahtuman jälkeen kirjoitettua valeprofetiaa. Kaikki yliluonnollinen suljettiin pian lähtökohtaisesti pois.

Valistunut liberaaliteologia kehittyi erityisesti Saksassa 1700-1900-luvuilla, ja sieltä myös suomalainen teologia ja Räisänen ovat saaneet vaikutteensa. Jos on totta, että liberaaliteologiaa ohjasivat kyseenalaiset ennakko-olettamukset yliluonnollisen mahdottomuudesta, ei koko liberaaliteologiaa eikä Räisäsen työtä voi sivuuttaa vetoamalla pelkästään näiden olettamusten filosofiseen perusteettomuuteen.

Ennakko-olettamukset eivät tulleet tyhjästä vaan perustuivat havaittuihin evidentiaalisiin ongelmiin. Konkreettisesti Räisäsen tapauksessa Räisäsen myöhempi ennakko-oletus Raamatun inhimillisyydestä perustui aiempaan evidentiaaliseen evankeliumivertailuun, jossa hän havaitsi eroja ja ristiriitoja eri evankeliumien välillä. Tämä todistusaineisto kumosi voimallaan hänen aiemman olettamuksensa Raamatun jumalallisuudesta.

On vaara, että todellista dialogia ja edistystä ei synny, kun konservatiivit vain sivuuttavat Räisäsen tai juoksevat hänestä kauas pois. Ajatellaan, ettei Räisänen koskaan käänny, joten turha lähteä pelaamaan hänen peliään. Sanotaan, ettei Räisänen perustele eikä todista näkemyksiään vaan ainoastaan väittää asioiden olevan niin tai näin. Räisäsen lukeminen nähdään ajanhukaksi, koska hänen tiedetään olevan luopio.

Mielestäni sillanrakennustyö on tässä aivan välttämätöntä. Suomalainen teologia ei saa sivuuttaa Räisäsen ansioita eikä ongelmia, ei eksegetiikka eikä dogmatiikka. Itsevarmoille konservatiiveille ja fundamentalisteille tekisi ehdottomasti hyvää lukea Räisästä, katsoa, mitä hänellä on sanottavanaan, kuunnella hänen todistusaineistoaan ja argumentaatiotaan. Jos Suomessa halutaan tehdä uskottavaa ja rakentavaa teologiaa, Räisäsen haaste on otettava vakavasti.

Mikä sitten on Räisäsen haaste? Tässä näen perustavanlaatuisen sokean pisteen koko vastakkainasettelussa. Räisäsen yksi päätyö on ollut osoittaa vääräksi fundamentalistinen näkemys sanainspiroidusta Raamatusta. Jos tämä nähdään ydinkysymykseksi (“Onko Raamatussa virheitä ja ristiriitoja?”), on ymmärrettävää, miksi “kumoa Räisänen -projekti” on ajanhukkaa.

Joku voisi tietysti yrittää laskea kaikki Räisäsen ehdottamat sadat ja tuhannet virheet ja ristiriidat ja tarjota sitten selityksiä ja harmonisointeja osoittaakseen, että Raamattu on sittenkin virheetöntä Jumalan sanaa. Tuskinpa Räisänen vakuuttuisi (hän tuntee kyllä harmonisoinnit ja on nimenomaan pyrkinyt osoittamaan niiden keinotekoisuuden), tuskinpa monikaan kääntyisi, tuskinpa teologia siitä paljoakaan rikastuisi.

Räisäsen haaste on toinen. Räisäsen vision mukaan varhainen kristinusko oli monimuotoinen ilmiö, jossa oli monia keskenään vastakkaisia näkemyksiä lähes jokaisesta kysymyksestä, aivan keskeisistäkin (Jeesuksen olemus ja merkitys, pelastuksen saavuttaminen ja luonne). Jokaisella oli omat tulkintansa, mutta tässä tulkintojen sekamelskassa on vaikea erottaa mitään selvää jumalallista totuutta tai ilmoitusta.

Räisäsen omaelämäkerrallinen kehitys ja hänen tutkimustuloksensa johtavat samaan päätelmään: on “tuhat ja yksi tulkintaa”, mutta ei ole kovin uskottavaa, että tulkintojen takana olisi joku yhden tulkinnan mukainen todellisuus. Räisänen ei suoraan aseta sanojaan näin, mutta nähdäkseni ydinhaaste on tämä: Jos Jumala/Jeesus olisi halunnut ilmoittaa yhden totuuden, miksi hän jätti jälkeensä tällaisen sekamelskan?

Jatkoa seuraa. Vielä on esiteltävä Räisäsen kirjan pääteesit ja niistä seuraavat johtopäätökset. Sitten on pohdittava, mitä Räisänen on todella saavuttanut ja todistanut, mutta myös harjoitettava “kritiikin kritiikkiä”. Lopuksi on hahmoteltava rakentavaa teologiaa, joka ottaa Räisäsen haasteen vakavasti mutta ei putoa sen kaivamaan hautaan. Palataan asiaan ensi viikolla.

Kategoriat: Ateismi, Dogmihistoria, Ensimmäiset kristityt, Liberalismi, Raamattu ja traditio, Raamattuteologia, Teologia, Usko ja tiede

Kommentit: 7 kommenttia

Vähän Richard Dawkins -kritiikkiä

maaliskuu 26, 2012

Tänään ajattelin kirjoittaa haja-ajatuksia argumenteista, joita uusateistien johtavaa edustajaa Richard Dawkinsia vastaan on esitetty kristillisessä apologetiikassa. Ajatukseni perustuvat lähinnä Alister McGrathin, William Lane Craigin ja Edward Feserin tuotantoon.

Ensinnäkin Dawkinsin käsitys vihollisestaan on perustavanlaatuisesti virheellinen. Dawkins määrittelee uskon sokeaksi uskoksi, joka ei perustu järkeen eikä välitä todistusaineistosta. Tällainen kuva kristillisestä uskosta on olkinukke, joka on helppo kaataa. Kristinusko ei kuitenkaan sen kaatamisesta horju.

Toiseksi Dawkinsin argumentti älyllistä suunnittelua vastaan osuu oikeastaan vain Englannissa viime vuosisatoina suuresti vaikuttaneen William Paleyn versioon luomisopista. Dawkins osoittaa, että älyllisesti suunnitellulta näyttävä koneisto voidaankin evoluution avulla selittää luonnonvalinnan tuotokseksi. Tämä ei kuitenkaan kaada kristinuskoa vaan korkeintaan Paleyn.

Craig ja McGrath ovat vedonneet kirkkoisä Augustinuksen Genesis-selitykseen osoittaakseen, ettei kristillinen traditio vaadi luomiskertomuksen kirjaimellista tulkintaa. Edward Feser ja Alister McGrath viittaavat Paleyn taakse Tuomas Akvinolaisen näkemykseen Jumalan ja luonnon suhteesta. Feserin mukaan Paley pelasi valitettavasti ateistien pussiin omaksumalla mekanistisen käsityksen luonnosta.

Feserin yksi pääargumenteista on, että Tuomas Akvinolainen (ja läntinen traditio Aristoteleesta asti) näkee luonnon teleologisena, päämääräsuuntautuneena, ja on siinä selvästikin oikeassa. Modernin filosofian hullutus on finaalisten syiden (asioiden päämäärien) kieltäminen. Mutta kukaan ei johdonmukaisesti kiellä finaalisia syitä, oletamme niiden olemassaolon jatkuvasti, tieteessäkin.

Sydämen päämäärä on pumpata verta elimistöön, jotta se eläisi. Siemenen päämäärä on kasvaa puuksi. Mutta päämäärätietoisuus edellyttää mieltä. Ei sitä, että sydän tai siemen tietoisesti yrittäisi mitään, vaan Jumalan mieltä. Tuomaksen argumentti korkeimmasta älystä (ns. viides tie) ei kaadu evoluutioon, pikemminkin luonnonvalinta antaa yhden lisäesimerkin siitä.

Feser ja Craig ovat huomauttaneet, kuinka heikosti Dawkins käsittelee klassisia argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Hän ei käy dialogia argumenttien parhaiden puolustajien kanssa vaan sivuuttaa tuhannet niistä kirjoitetut sivut joko harhaanjohtavasti (ikään kuin niitä ei olisi) tai tietämättömänä niiden olemassaolosta.

Samat miehet ovat todenneet Dawkinsin “keskeisen argumentin” olevan harvinaisen heikko. Se väittää, että Jumalan esittäminen monimutkaisen maailmankaikkeuden selitykseksi herättää vain kysymyksen siitä, kuka suunnitteli Jumalan, jonka täytyy olla vielä monimutkaisempi kuin hänen luomansa monimutkainen maailmankaikkeus.

Dawkins ei näytä ymmärtävän klassisen kristinuskon käsitystä Jumalan yksinkertaisuudesta (ei tyhmyydestä vaan siitä ettei hän koostu osista). Jumala ei ole yksi (muita voimakkaampi) olio lisää maailmankaikkeudessa vaan koko systeemiä ylläpitävä voima. Argumentti ei ole, että “kaikella on oltava selitys/syy” vaan että sillä, mikä ei ole itsessään aktuaalista tai ikuista, pitää olla syy.

Mitä moraaliargumenttiin tulee, Dawkins on epäjohdonmukainen, sillä hän toisaalta kieltää objektiivisen oikean ja väärän, toisaalta taas esittää jatkuvasti moraalisia tuomioita ja julistaa humanistista etiikkaa nihilismin sijaan. Lisäksi Dawkins vähättelee ateistien tekemiä vääryyksiä ja paisuttelee uskonnon aikaansaamia pahuuksia ottamatta huomioon uskonnon valtavaa positiivista vaikutusta.

Dawkinsin meemiteoria on tuulesta temmattu ja tiedeyhteisössä käytännöllisesti katsoen jo hylätty epämääräisenä ja perusteettomana. Silti Dawkins viittaa meemeihin ikään kuin ne olisivat tieteellinen fakta. Hän ei kuitenkaan sovella meemiteoriaansa johdonmukaisesti omaan ateismiinsa, jonka pitäisi sen mukaan olla uskonnon tavoin pelkkä irrationaalinen kulttuurigeeni, kenties vielä haitallinen sellainen.

Kategoriat: Ateismi, Kristillinen apologia, Usko ja tiede

Kommentit: 1 kommentti

Ateistiteologin tarina

maaliskuu 19, 2012

Tämän päivän postaus on poikkeuksellinen. Sain viime viikolla tietää aivan hiljattain tapahtuneesta uskomattomasta uskoontulosta, käsittämättömästä kääntymyksestä. Uskonsa menettänyt ei-katolinen teologinainen pääsi kiertäväksi katolisen uskonnon opettajaksi Helsingin peruskouluihin. Kuinka Jumala salli tällaisen kummallisuuden? Minna Salon tarina kertoo kaitselmuksen tutkimattomista teistä.

Siteeraan seuraavassa Minna Salon luvalla hänen omaa tarinaansa, jonka hän lähetti minulle sähköpostitse. Kun olen lyhentänyt tekstiä poistamalla osia, olen merkannut sen merkillä (—).

Minna Salon tarina

“Olin koko elämäni ollut hengellisesti virittynyt, vaikka kotona ei paljon uskosta puhuttu. Teini-iässä Jumala kutsui minua kuuluvammalla äänellä ja olinkin jonkin aikaa mukana seurakunnan nuorten toiminnassa. Mitä vanhemmaksi kasvoin, niin sitä haastavampia tilanteita elämä heitti eteen, ja sen sijaan että olisin niiden kautta lähentynyt Jumalaan, minä loittonin.

Päädyin yksinhuoltajaäidiksi, masennuin ja sairastuin sitkeään syömishäiriöön. Minulla ei ollut koulutusta, ei työpaikkaa. Kulutin liikaa alkoholia ja vietin aikaa baareissa, koska minulla ei ollut oikein ystäviäkään. Lisäksi äidilläni oli vakava sairaus, ja vaikka äiti koki hengellistä uudistumista ja kävi monissa karismaattisissa parannuskokouksissa, niin sairaus johti silti lopulta kuolemaan.

Kaiken tämän keskellä huusin Jumalan puoleen, että missä olet? Miksi et tee mitään? Miksi et muuta sitä ja tätä, paranna minun sairauttani tai äidin sairautta? Olin pettynyt, katkera, ja kapinallinen. (—) Jumala ei halua puuttua minun elämääni, eikä ehkä edes pystyisi. Mihin sellaista Jumalaa kukaan tarvitsee?

Pääsin yliopistoon opiskelemaan teologiaa (ja sinne olin todella halunnutkin, sen verran uskonnollinen olin kuitenkin) ja elämän ulkoiset puitteet alkoivat helpottua, mutta railo minun ja Jumalan välillä oli jo ehtinyt kasvaa suureksi. Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi tulivat vielä tiedolliset epäilykset, kuten onko Raamattu todella Jumalan ilmoitusta ja mihin Jumalaa on todella tarvittu maailmankaikkeudessa, kun kaikki näyttää etenevän ihan loogisesti omalla painollaankin.

Alkuräjähdys, evoluutio, jne.. Viimeisenä niittinä oli Richard Dawkinsin kirjoittama ”Jumalharha”. Sen luettuani olin kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni; olin nähtävästi elänyt valheessa ja tunsin oloni petetyksi. Ei ole mitään Jumalaa, ei ole mitään elämän tarkoitusta, ei oikeudenmukaisuutta, ei ole sielua eikä elämää kuoleman jälkeen.

Syvästä pettymyksestä kumpusi myös valtava viha. Miten paljon olinkaan käyttänyt elämässäni aikaa surren syntejäni, ja aivan turhaan! Ateismin alkutaival oli kuin raikas vapauttava viima kasvoille. Millään mitä tekisin, ei olisi seuraamuksia muutoin kuin hetkellisesti tässä ajassa. Kaikki onni ja kärsimys olisivat lopulta yhtä yhdentekeviä, kun kaikki olevainen vain haihtuisi savuna ilmaan. Se tuntui minusta huojentavalta ajatukselta.

Sydämessäni tein kuitenkin myös surutyötä. Olin luopunut uskosta, joka oli ollut osa minuuttani. Öisin näin unia, joissa juoksin pimeässä, ja demonit kirkuivat ympärilläni. Kolkutin valaistun kirkon oveen, mutta kukaan ei enää avannut. Itkin ja rukoilin unissani, ja ainakin kerran valveillani, että Jeesus, jos olet kuitenkin olemassa, niin vedä mut takaisin.

Näytti siltä, että Jeesus ei vastannut rukoukseeni, sillä aikaa kului ja aloin keskittyä pelkästään maalliseen elämään. Ja kylläpä se oli mukavaa! Nyt minulla oli aviomies, pari tervettä lasta lisää, kaunis koti, työpaikka, eikä mitään huolta mistään. Muistin kuitenkin sen rukouksen, minkä olin rukoillut viimeisenä pyyntönäni, ja pidin sitä merkkinä siitä, että olin oikeassa. Jumalaa ei ole, koska hän ei ollut vastannut mun vilpittömään pyyntöön. (—)

Erosin kirkosta keväällä 2007 ja pilkkasin surutta uskovia, he olivat mielestäni typeriä ja lapsellisia, kun uskoivat oman mielikuvituksensa tuottamaan lohtuun. Vihasin uskontoa niin paljon, että äitini kuolinvuoteella sanoin, että ”mä en voi rukoilla sun puolesta, mä en usko enää Jumalaan”. Kielsin lapsiani osallistumasta päiväkodissa uskonnollisiin tilaisuuksiin ja olisin halunnut kouluikäisen tyttäreni myös vaihtavan uskonnonopetuksesta ET:hen, mutta hän kieltäytyi.

Paradoksaalisesti olin kuitenkin itse valmistunut teologian laitokselta uskonnonopettajaksi. Hain monenlaisia opettajan paikkoja, koska olisin kelpuuttanut kyllä jonkin muunkin kuin uskonnonopettajan tehtävän. Kuitenkin paikka, minkä lopulta sain, oli kiertävän katolisen uskonnon opettajan paikka.

Aloitin syksyllä 2010 työt toisaalta innoissani siitä, että olin päässyt kouluun töihin, mutta toisaalta minusta oli vastenmielistä puhua Jeesuksesta ja uskonnosta ylipäätään. Minun oli vaikea saada sanottua pienille oppilaille, että Jeesus rakastaa sinua, koska ajattelin, että se on pelkkää valhetta.

Lokakuussa aloin keskustella, tai toisinsanoen väitellä, uskovan ystäväni kanssa facebook-viestien kautta. Vaihdoimme ajatuksia innokkaasti, minä kyseenalaistin ja hän kertoi oman kantansa. Ystäväni lähetti minulle myös pari kirjaa luettavaksi. Jossain vaiheessa tuntui, että en päässyt Jumalasta pakoon muuta kuin kotona, töissä puhuin Hänestä ja kirjeenvaihtokin vei ajatuksistani suuren osan.

Ja vaikka omasta mielestäni väittelinkin valtavan terävästi, niin silti mieltäni jäivät kaihertamaan sellaiset kokemukset, joita uskovilla oli ja joita en ymmärtänyt. Aloin miettiä, saatoinko sitten olla väärässä? Voisiko universumissa kuitenkin olla jotain sellaista, joka ei ollut järjellä selitettävissä?

Toivoin, että voisin todistaa asian lopullisesti sekä itselleni, että ystävälleni. Aloin rukoilla päivittäin, ja joskus monta kertaa päivässä, että ”Jeesus, jos olet olemassa, niin tee se mulle selväksi niin, että minäkin ymmärrän”. En halunnut roikkua missään lapsellisessa mielikuvitusmaailmassa, vaan halusin sellaisia todisteita, että todellakin ymmärtäisin.

Osa minusta kaipasi niitä vilpittömästi, mutta osa minusta aikoi epäröimättä käyttää tätä lyömäaseena uskovia kohtaan. Suunnittelin, että kun olisin rukoillut vuoden, ja mitään ei olisi tapahtunut, niin voisin ilkkua vahingoniloisesti, että katsopa nyt, ei siitä sun jumalastasi ole mihinkään.

Viimeisenä niittinä tälle kokeilulle oli se, että päätin loppukeväästä osallistua hengelliseen tilaisuuteen helluntaiseurakuntaan. Jopa omaksikin yllätyksekseni menin alttarille rukoiltavaksi ja tietoisesti suostuin siihen, että Jeesus saa tulla minun elämääni. Mietin, että mitäpä haittaa siitäkään olisi. Jos ei ole mitään Jeesusta, niin ei ketään myöskään tule. Ja jos on, niin sittenpähän tiedän senkin.

Tunsin oloni itkuiseksi ja hämmentyneeksi, vaikka mitään ei oikeastaan ollut ulkoisesti muuttunut. Kotimatkalla muistan ajatelleeni, että taivaassa enkeleillä on nyt juhlat, ja että äitini saa vihdoin iloita puolestani. Hän oli kuitenkin rukoillut puolestani paljon ja joutui nukkumaan pois luullen, että se oli kaikki mennyt hukkaan. Ja ajattelin näin siitä huolimatta, että en ollut ollenkaan varma siitä, että mikään edes tulisi muuttumaan.

Elämä jatkoi samaa rataansa vielä muutaman kuukauden tuon tapahtuman jälkeen ja aloin jo miettiä, että ehkä mitään ei sittenkään tapahtunut. Sisäisesti olin kuitenkin pehmennyt Jeesukselle. Aloin opettaa koulussa iloiten uskontoa ja aloin rukoilla muutakin kuin kapinallista mantraani. Koin myös, että omatuntoni alkoi heräillä horroksestaan ja ensimmäinen asia, mistä se minulle huomautti, oli alkoholin käyttöni.

Heinäkuussa 2011 makasin illalla sängyssä ja purnasin Jumalalle siitä, että miksi juominen olisi muka haitaksi. (”Jeesuskin söi ja joi syntisten kanssa. Kaikki on minulle sallittua.”) Kesken sen väittelyn Pyhä Henki laskeutui humahduksena päälleni, enkä osannut sanoa muuta kuin ”Kiitos Jeesus!”. Tämä oli minulle todiste Jumalan suuresta armosta. Minun ei tarvinnut ensin puhdistautua ja sitten vasta tulla Jumalan eteen, hän kosketti minua syntisenä (ja kapinoivana!) ihmisenä, siksi että Hän rakastaa minua!

(—) Ensimmäinen kosketus Pyhän Hengen kanssa kelpasi minulle vastaukseksi siihen rukoukseen, että Jeesus oli nyt tehnyt itsensä tiettäväksi minulle. Luotin siihen, että jonain päivänä tulisin tietämään myös kaiken muun ”leveyden ja syvyyden”, ja vastaukset niihin asioihin, mitkä olivat erottaneet minut Jumalasta. Ja aivan hämmästyttävästi jokainen solmu aukesi vuorotellen ja kaikki viha suli pois.

Jännitin kovasti sitä, että joutuisin kertomaan tyttärelleni mielenmuutoksestani. Olinhan jo vuosia paasannut hänelle uskonnon hapatuksesta ja aivopesusta. Kun vihdoin sitten tsemppasin sen verran, että sain kakaistua, että ”mä olen muuten tullut uskoon”, niin tyttäreni vastasi: ”kiva, mä olenkin rukoillut sun puolestasi.” Silloin selvisi, että tyttöni oli käynyt jopa seurakunnassa minulta salaa. Kiitos Herralle, että hän piti huolta lapsestani silloinkin, kun minä olin täynnä kapinaa!

Eräs syksyn kohokohdista oli se, että sain kielillä puhumisen lahjan (—) uloshengityksen mukana alkoi virrata sanoja, joita en ymmärtänyt. Oma rukouskieli oli minulle ihan käsittämätön lahja! Olin kuullut toisten puhuvan kielillä, mutta en ollut koskaan ajatellut, että voisin saada sen itsekin.

Toinen syksyn kohokohdista oli se, että jo vuosia tukossa ollut nenäni ja poskionteloni paranivat rukouksessa. Olin joutunut nukkumaan joka yö vain toisella kyljellä ja käytin nenätippoja jatkuvasti, jotta ahdas sierain pysyisi auki. Nyt poskellani tuntui lämmin virta ja kuului oikein rusahdus, kun Jeesus palautti luustooni täydellisen luomistyönsä. (—)

Kiitos Jeesukselle tästä kaikesta! Kiitos myös esirukoilijoilleni, mummolle, äidille, ystävälleni ja tyttärelleni. Jos sinulla, joka tätä luet, on elämässäsi joku, kenen puolesta olet paljon rukoillut ja se ei näytä tuottavan tulosta, niin älä masennu. Rukous on voimallinen ase, ja et ehkä näe, mitä se on jo saanut aikaan hengen maailmassa. Jonain päivänä saat iloita myös hedelmästä, vaikkei se päivä olisikaan tämän maailman ajassa.”

Kategoriat: Ateismi, Kääntymiskertomukset

Kommentit: 8 kommenttia

Ateismin sietämätön keveys

tammikuu 9, 2012

Kristillistä apologetiikkaa ei ole suomeksi tarjolla valtavan paljon, mutta viime aikoina tällä alalla on tapahtunut lupaavaa kehitystä. Äskettäin arvioin Pasi Turusen kirjan Uskon puolesta, nyt vuorossa on Timo Eskolan kirja Ateismin sietämätön keveys (Uusi Tie 2009).

Kuten sanonta kuuluu, hyökkäys on paras puolustus. Timo Eskola tuntuu seuraavan tätä filosofiaa, kyseessä ei nimittäin ole perinteinen kristinuskon puolustus vaan pikemminkin hyökkäys uusateismia vastaan, vastaavasti kuin uusateistit itse ovat hyökänneet kristinuskoa vastaan.

Aatehistorian apu

Eskolan kirjan tarkoitus on osoittaa ateismi sietämättömän kevyeksi. Yksi keino onnistua siinä saattaa tietysti olla se, että ateismin vastainen analyysi osoittautuu sietämättömän raskaaksi. Eskolan kirja on pitkälti melko vaikeaa, filosofista aatehistoriaa ja analyysiä, eikä sitä välttämättä ole helppoa jaksaa kahlata läpi. Jos kuitenkin jaksaa, aatehistoria tarjoaa kiistatta suuren avun ateismin arvioinnissa.

Eskola lähtee liikkeelle Nietzschestä (1844-1900), jonka vaikutusta ei voi aliarvioida. Hän oli Jumalan surmaaja, materialistisen maailmankatsomuksen yksi suurimmista isistä, länsimaiden uuden filosofian suunnannäyttäjä.

Nietzschen filosofiassa Jumala on kuollut, mutta hän ei kuitenkaan itse kovinkaan tarkasti perustele, miksi näin on. Nietzsche väitti Raamatun edustavan orjamoraalia, josta piti vapautua - tilalle hän esitti herramoraalia. Orjamoraali tuli juutalaisuudesta. Asian pimeä puoli onkin siinä, että Nietzsche oli Hitlerin aatteellinen esikuva.

Eskola jäljittää kuuluisan argumentin kristinuskon yhtymäkohdista lukuisiin pakanauskontoihin kouluja käymättömään yksityisajattelijaan Kersey Gravesiin ja hänen lähteenään toimineeseen universalistiin Godfrey Higginsiin (1772-1833). Miesten päämäärä tosin oli päinvastainen: Higgins halusi osoittaa eri uskontojen ykseyden, Graves taas uskonnollisten väittämien virheellisyyden. Eskola huomauttaa väitettyjen paralleelien osoittautuneen epäuskottaviksi ja usein virheellisiksikin.

Seuraavaksi Eskola käyttää kaksi lukua darvinismin ja evolutionismin ideologioiden paljastamiseen. Hän osoittaa, että kyse on paljon muustakin kuin pelkästä tieteestä, kyse on 1800-luvun kehitysideologiasta ja rasistisesta näkemyksestä, jonka mukaan vahvemmalla on oikeus. Tämän filosofian nojalla eurooppalaiset siirtomaavallat riistivät ja ryöstivät afrikkalaisia.

Maailmankatsomus palasina

Seuraavaksi Eskola käsittelee ateismin ongelmaa luoda perusteet universaalille etiikalle. Monikaan ateisti ei ole halunnut seurata Nietzscheä nihilismiin. Uusateistit kuten Dawkins jakelevat jatkuvasti eettisiä tuomioita, suuri osa ateisteista on humanisteja. Ateismin pohjalta on kuitenkin vaikeaa johdonmukaisesti selittää, miksi ihmisen ei kuulu käyttäytyä kuin eläin, jos hän on vain eläin.

Eskola tekee terävän analyysin Vapaa-ajattelijat ry:n maailmankatsomuksesta (tai sen puutteesta): Ei todellisuuden rakennetta koskevia perusteita, ei tietoteoriaa, ei ihmiskäsitystä, ei eettistä arvoteoriaa. Eskola huomauttaa, että vaikka vapaa-ajattelijat mainostavat maailmankatsomuksensa olevan tieteellinen, ei ole mitään yhtä tieteellistä maailmankatsomusta.

Suuri osa vapaa-ajattelijoista tuntuu olevan empiristejä, kovien tieteiden edustajia tai insinöörejä. On helppoa esittää olevansa tieteellinen, jos tiede määritellään vain kokeellisen tarkastelun avulla. Mutta mitä jos “joku heideggerilainen eksistentialisti haluaisi olla vapaa-ajattelija”?

Eskolan yksi pääpointeista on, että monet ateistit nojaavat vanhentuneisiin, 1800-luvun tiedekäsityksiin. Silloin tieteen samaistaminen empirismiin saattoi olla mahdollista, mutta ei enää Derridan dekonstruktionismin jälkeisessä postmodernissa yliopistomaailmassa. Ateistisia, tieteellisiä maailmankuvia on useita erilaisia. Eskolan mukaan vapaa-ajattelijoiden ainoa yhdistävä tekijä onkin ateistinen ideologia.

Suuren kertomuksen kuolema

Eskola selittää myöhemmissä luvuissa vielä tarkemmin Heideggerin, Derridan sekä muiden ateistifilosofien kuten Camus’n ajatuksia. Keskeisin lienee huomio siitä, että ateistifilosofiassa on jo kauan sitten hylätty suuri kertomus, kehitysideologia, joka hallitsi 1800-luvun ajattelua. Maailmansodat aiheuttivat kriisin, jonka seurauksena maailma näyttäytyi vain absurdina. Lopulta persoona ja sukupuoli katosivat ja menettivät merkityksensä. Camus’n suurin kysymys oli, miksi ei tekisi itsemurhaa.

Kirjan loppupuolella Eskola käsittelee kristillistä ateismia eli radikaalin liberaalia teologiaa, jota edustaa esim. anglikaanipiispa John Shelby Spong ja hänen esikuvansa John A.T. Robinson. He rakensivat teologiansa Nietzschen Jumalan kuoleman ajatukselle: persoonallisesta Jumalasta ja hänen ihmeteoistaan historiassa on päästävä eroon.

Viimeisessä luvussa Eskola esittää joitain näkemyksiä kristillisen apologian luonteesta ja summaa kritiikkinsä. “Ateismin ongelmat ovat sisäsyntyisiä ja niitä voi arvioida aivan kuka tahansa normaalilla arkijärjellä varusettu henkilö.” “Uusateismin maailmankuva on pahimmillaan pelkkää fatalismia ja parhaimmillaankin se on kykenemätön antamaan kenellekään ohjeita oikean ja väärän erottamiseen.” “Uusateismilla ei mene hyvin.” (s. 212)

Kategoriat: Ateismi

Kommentit: 7 kommenttia

Jumalaa ei ole?

tammikuu 2, 2012

Ilkka Pyysiäinen on dosentti Helsingin teologisessa tiedekunnassa. Joku saattaa ihmetellä, kuinka teologian dosentti voi kirjoittaa kirjan “Jumalaa ei ole” ja saada silti opettaa teologiaa yliopistossa.

Toivottavasti nyt vihdoin on kaikille selvää, että yliopistoteologia on akateeminen tieteenala, jossa perimmäisistä kysymyksistä saa ajatella mitä tahansa. Usein tieteentekemisen metodit ovat oletuksiltaan naturalistisia (näin siis myös suomalaisessa yliopistoteologiassa), joten ateistit voivat tuntea siellä olonsa aivan kotoisaksi.

Viime viikolla julkaisin blogilla joulun alla Pyysiäisen kanssa käymäni debatin kyseisestä kirjasta, mutta koska debatissa ei koskaan päästy kirjan varsinaisiin argumentteihin, päätin kirjoittaa niistä vielä erillisen artikkelin.

Teologien todisteet ja epäilijöiden esteet

Kirjan takakansi uhoaa, että teologeilla on ollut “kaksituhatta vuotta aikaa osoittaa epäilijöille, että Jumala on olemassa ja toimii maailmassa”. Todistelu puhuttelee kuulemma kuitenkin “vain niitä, jotka haluavat uskoa”. “Avomielinen kyselijä” on sen sijaan “edelleen ymmällään”.

Tämän väitteen valossa kirjalta odottaisi perinteisten jumalatodistusten epäonnistumisen dokumentointia sekä sen havainnollistamista, kuinka intellektuellikäännynnäiset ovat systemaattisesti sellaisia, jotka haluavat jo muutenkin uskoa. Mitään tällaista kirja ei kuitenkaan tarjoa.

Todellisuudessa asia ei ole lainkaan niin kuin takakansi asian esittää. Yksi 1900-luvun kuuluisimmista kristinuskon älyllisistä puolustajista, C.S.Lewis, kuvasi itseään, entistä ateistia, maailman vastahakoisimmaksi käännynnäiseksi. William Lane Craigin ja Frank Zindlerin kuuluisassa kristinusko vs. ateismi -debatissa 47 ilman uskoa sisään kävellyttä katsojaa poistui debatista uudessa uskossa.

Pyysiäisen kanssa käymästäni jouludebatista sen sijaan selvisi, että Pyysiäinen itse on looginen empiristi, ei siis suinkaan takakannessa ylistetty “avomielinen kyselijä”. Onhan selvää, etteivät teologit koskaan tule vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, varsinkaan niitä, jotka eivät alkuunkaan suostu ottamaan filosofisia ja historiallisia Jumala-todisteita vakavasti.

Pyysiäinen käsittelee kirjassaan lyhyesti filosofisista Jumala-argumenteista kosmologista argumenttia ja moraalista argumenttia. Hän ottaa kantaa myös kristinuskon historiallisiin ydinväittämiin, Jeesuksen neitseestäsyntymiseen ja ylösnousemukseen. Pyysiäinen ei kuitenkaan ota vastapuoltaan vakavasti yhdessäkään näistä kysymyksistä.

Pyysiäisen kosmologinen argumentti

Pyysiäisen “kosmologinen argumentti” on seuraavanlainen: koska “fysiikka ja kosmologia selittävät ajan ja avaruuden luonnetta ja syntyä” riittävästi, teologiaa ja Jumalaa ei tarvita maailmankaikkeuden selittämiseen. Sama pätee elämän syntyyn: se selittää riittävästi ihmisen kehityksen. (s. 22)

Pyysiäinen tarkentaa argumenttiaan seuraavalla sivulla: Jumala ei ole voinut olla olemassa “ennen” alkuräjähdystä, koska silloin ei ollut aikaa. Jumalan käsite on liian epämääräinen, jotta sitä voitaisiin liittää kosmologisiin teorioihin, kosmologian teoriat taas ovat liian täydellisiä, jotta niihin tarvitsisi lisätä mitään. Sama pätee jälleen kehitysbiologiaankin. (s. 23)

Kuten debatissani mainitsin, William Lane Craig on tehnyt perusteellista työtä kosmologisen argumentin puolesta ja väitellyt asiasta maailman johtavien ateistien kanssa. Hänen sivuuttamisensa tässä debatissa on joko tietämättömyyttä, ylimielisyyttä tai molempia. Craigin materiaaleihin tutustumisen jälkeen Pyysiäisen argumentti tuntuu kovin ohuelta.

Pyysiäinen sivuuttaa kokonaan metafysiikan (mikä debatissa paljastunut looginen empirismi selittää) - miten voi olla, että maailmankaikkeus, aika ja avaruus, noin vain tupsahtivat olemassaoloon? Tyhjästä on paha nyhjäistä. Se, mikä alkaa olla, vaatii syyn. Se taas, että aika alkoi alkuräjähdyksessä, tarkoittaa vain sitä, että tuon syyn on itsessään oltava ajaton.

Craig on selittänyt, että Jumala ei ollut “ennen” alkuräjähdystä, mutta että ilman alkuräjähdystä (tai metafyysisessä mielessä “ennen”, vaikkei ajallisessa mielessä) oli asiaintila, jossa maailmankaikkeutta ei ollut, mutta Jumala oli.

Pyysiäinen toistaa argumenttinsa vielä sivulla 136 ja tuomitsee samalla myös argumentin älyllisestä suunnittelusta: “Mikäli siis Jumalan olemassaolo päätellään maailman ihmeellisestä järjestyksestä (kuten ennen oli tapana tehdä), täytyy Jumalan olla vain väliaikainen ilmiö”, sillä alussa ja lopussa “on vain täydellinen kylmä ja kolkko epäjärjestys” (s. 137).

Pyysiäinen ei tietenkään ota esille Craigin ja muiden hienosäätöargumenttia, jonka pointti on se, että elämän salliva järjestys maailmankaikkeudessa (jo alkuräjähdykseen sisältyvät vakiot kuten maailmankaikkeuden laajenemisnopeus ja painovoiman suuruus) on niin älyttömän epätodennäköinen, ettei sitä voi uskottavasti selittää sattumaksi eikä toisaalta myöskään välttämättömyydeksi, siispä paras selitys on älyllinen suunnittelu.

Alun ja lopun kolkkous liittyy myös Craigin argumenttiin elämän merkityksettömyydestä ilman Jumalaa: jos Pyysiäisen kuva alusta ja lopusta on tosi, millään ei loppupeleissä ole mitään väliä. Kaikki mielikuvamme merkityksestä ovat illuusioita, hetkellisiä ja subjektiivisia. Teisti tietysti näkee valoa tunnelin päässä: lopussa ei ole kolkko kylmyys vaan karitsan kirkkaus, ei tyhjyys, vaan taivasten valtakunnan täyttymys.

Moraalinen argumentti

Pyysiäinen käsittelee myös pahuutta ja moraalia sekä niihin liittyvää teodikean ongelmaa ja ns. moraalista argumenttia Jumalan puolesta. Hän aloittaa lukunsa pohtimalla naturalistisia moraaliteorioita päätyäkseen vain toteamaan, ettei “ongelmaan ole ratkaisua” (s. 160). Ateisti ei kykene perustelemaan, miksi hyvä todella velvoittaa.

Pyysiäinen ottaa esiin kristillisen vastaväitteen, “että mikäli Jumalaa ei olisi olemassa, kaikki olisi sallittua” (s. 164). Pyysiäinen vastaa: “Mutta silti minä, joka en usko Jumalaan en koe halua enkä tarvetta ryöstää ja raiskata mielivaltaisesti.”

Näin Pyysiäinen tekee klassisen virheen, josta Craig on huomauttanut kerta toisensa jälkeen: argumentti ei ole, että usko Jumalaan on välttämätöntä moraalisen elämän elämiseksi tai moraalin perustelemiseksi, vaan että Jumala on välttämätön objektiivisen moraalin perustaksi.

Argumentti ei ole, että ilman Jumalaa haluttaisiin pahaa, vaan että ilman Jumalaa pahaa ei varsinaisesti olisi. Toki ateisti voi olla hyvä ja tuomita pahan, mutta hänellä ei ole systeemilleen perustaa. Hän ei voi johdonmukaisesti moittia toista, joka sattuisi kokemaan halua ryöstää tai raiskata mielivaltaisesti.

Pyysiäinen vetää vielä ässänä hihastaan vanhan euthyfronin dilemman: joko moraali riippuu Jumalan käskyistä, jolloin se on mielivaltaista ja kaikki voisi olla sallittua, tai sitten hyvä on Jumalasta riippumatonta, jolloin Jumalaa ei enää tarvita moraalin selittämiseksi (s. 164-165).

Tässäkään Pyysiäinen ei edes mainitse Craigin ja muiden (jo Akvinolaisen!) esittämää kolmatta vaihtoehtoa, nimittäin että Jumala tahtoo ja käskee hyvää, koska hän itse on hyvä. Moraali perustuu siis Jumalan tahtoon, joka on juurtunut hänen omaan luontoonsa, joka on itsessään hyvä. Dilemma on siis harhaanjohtava, kyseessä ei ole oikea dilemma (vaihtoehtoja on enemmän kuin kaksi).

1) Hyvä on hyvää, koska Jumala tahtoo/käskee niin
2) Jumala tahtoo/käskee hyvää, koska se on hyvää
3) Jumala tahtoo/käskee hyvää, koska hän on hyvä

Uskontunnustuksen kritiikkiä

Pyysiäinen ottaa heti kirjan aluksi tehtäväkseen murentaa kristillisen uskontunnustuksen historiallis-kriittisin keinoin. Valitettavasti hän vain tekee alkeellisia virheitä. Ensinnäkin hän väittää apostolisen uskontunnustuksen olevan Nikean kirkolliskokouksesta (s. 9-10), mikä ei pidä paikkaansa: Nikean tunnustus on eri kuin apostolinen uskontunnustus.

Toiseksi hän yrittää tehdä tyhjäksi neitseestäsyntymisen väittämällä, että evankeliumeissa käytetty kreikan sana parthenos tarkoittaa ‘nuorta naista’, joka voi olla neitsyt tai sitten ei. Vasta “myöhemmässä teologiassa” sana on tulkittu nimenomaan neitsyeksi. (s. 27)

Jokainen voi itse lukea Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien ensimmäisen luvun ja miettiä, esittävätkö evankelistat Marian vain “nuorena naisena”, joka saattaa sittenkin olla ollut sukupuoliyhteydessä miehen kanssa. (Joosef ei koskenut Mariaan… en miehestä mitään tiedä… jne).

Lisäksi Pyysiäinen esittää biologisen argumentin: nykytietämyksen valossa hedelmöitys tapahtuu näin ja noin, ja “aineetonta toimijaa on mahdoton kuvitella vaikuttamaan aineellisiin tapahtumiin” (s. 29). Se, mikä on Pyysiäiselle loogisena empiristinä mahdotonta, on monelle muulle täysin mahdollista. Ja vaikka asiaa ei voisikaan “kuvitella” (ajatella kuvina), sen voi silti järkevästi uskoa.

Jeesuksen ylösnousemuksen tapauksessa Pyysiäinen vetoaa Matti Myllykosken teokseen, jonka mukaan Jeesus ehkä heitettiin teloitettujen joukkohautaan (s. 30), John Dominic Crossanin arveluun, että tyhjän haudan kertomus on vertauskuvallinen sepitys sekä Richard Carrierin teoriaan, jonka mukaan “legenda Jeesuksen spirituaalisesta ylösnousemuksesta synnytti myös tarinat Jeesuksen ilmestymisestä oppilailleen kuolemansa jälkeen” (s. 31).

Taaskaan Pyysiäinen ei ole vaivautunut huomioimaan toista puolta: esim. Lars Aejmelaeuksen kritiikkiä Myllykoskea vastaan tai Craigin ja N.T. Wrightin debatteja Crossanin ja Carrierin kanssa. He ovat osoittaneet perusteellisesti tyhjän haudan historiallisuuden (4-5 toisistaan riippumatonta varhaista lähdettä) ja ylösnousemususkon ruumiillisen luonteen (anastasis ja egeiroo -sanojen merkitys).

Itse asiassa debatissaan Craigin kanssa Carrier kyllä tunnustaa itse ilmestyskokemusten historiallisuuden. Carrier, Crossan ja Pyysiäinen, jonka mukaan Jeesus-ilmestykset eivät ole “sen kummempia kuin Elviksen” (s. 33) eivät ole kyenneet selittämään, miksi juutalaiset tulivat uskomaan Kristuksen olevan ruumiillisesti elossa - pelkät “näyt” olisivat vain vakuuttaneet apostolit siitä, että Jeesus on todella kuollut ja siirtynyt taivasmaailmaan Jumalan luokse.

Voi Saatana!

Kirjan alussa Pyysiäinen pyrkii vetämään kristinuskolta pohjan pois osoittamalla helvetin myöhäiseksi keksinnöksi Kari Kuulan uskonnonhistoriallisen helvettikirjan avulla (s. 11-16). Tässä havainnollistuu liberaaliteologian vaara: vaikka sen edustajat pitäytyvätkin kristinuskoon, ateistit tekevät johtopäätökset ja käyttävät materiaalia omien argumenttiensa eduksi.

Kommentoin aikoinaan sekä Kuulan helvetti- että paholaiskirjaa tällä blogilla postauksessa, jossa muistelin myös isä Guy Barbieria, hiippakuntamme edesmennyttä eksorsistia. Pyysiäinen omistaakin suorastaan epäsuhtaisen suuren osan kirjastaan riivauksen ja manauksen tematiikalle.

Silti jää hieman kyseenalaiseksi, mitä Pyysiäinen tällä oikein hakee. Hän aloittaa kertomalla 14-vuotiaan pojan tarinasta vuodelta 1949, jossa poika sai eksorkismeissa “hirvittävän raivokohtauksen ja puhkesi vuolaisiin latinankielisiin kirouksiin vaikka ei ollut koskaan opiskellut latinaa” (s. 67).

Odotin mielenkiinnolla, kuinka Pyysiäinen aikoisi selittää tämän riivausilmiön naturalistisesti, varsinkin kun tiedän henkilökohtaisesti samantapaisista tapauksista Suomessa. Pitkästä käsittelystään huolimatta Pyysiäinen ei kuitenkaan tarjoa mitään naturalistista selitystä tälle tapaukselle.

Hän vain jatkaa eri tapausten esittelyä ja toivoo, että hulluimmat niistä kenties saisivat lukijan pitämään koko touhua vastenmielisenä ja primitiivisenä. Ylilyöntejä ja virhearviointeja varmasti tapahtuu, mutta se ei auta ateistia selviämään näiden yliluonnollisten ilmiöiden todellisuudesta.

Kategoriat: Ateismi, Jumala ja Jeesus, Kristillinen apologia, Liberalismi, Usko ja tiede

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Jouludebatti 2011: Onko Jumalaa?

joulukuu 26, 2011

Avauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Tämä niin monia askarruttava kysymys on mielestäni samaan tapaan harhaanjohtava kuin kysymys, missä mieli sijaitsee. Mieltä ei voida paikallistaa mihinkään ja silti se on mielekäs ja tarpeellinen käsite.

Jonkin väitteen kieliopillinen muoto ja looginen muoto eivät aina käy yksiin. ”Onko Ranskan nykyinen kuningas kalju?” Kysymys on mieletön, koska siihen ei voi vastata ”Kyllä” eikä ”Ei”. Mutta, kuten Bertrand Russell osoitti, se voidaan muotoilla uudelleen: ”On olemassa yksi olio, jolla on ominaisuudet ”Ranskan nykyinen kuningas” ja ”kalju”. Tähän voidaan vastata yksiselitteisesti ”Ei”.

Väitteet ”Jumala on” ja ”Jumala on olemassa” ovat luonteeltaan erilaisia. Moni modernin maailman teologi katsoo, että Jumala ei ole yksi olio muiden joukossa, osa maailman kalusteluetteloa. Voidaan siis sanoa ”Jumala on” väittämättä, että kyse olisi jonkin erityisen olion olemassaolosta. ”Jumala on” ilmaisee ennemmin jonkinlaista eksistentiaalista sitoutumista ja kokemusta.

Näin ei ole ollut niin sanotuissa heimouskonnoissa, missä jumalat, henget ja esi-isät ovat olleet yhtä luonnollinen osa todellisuutta kuin mikä tahansa. Moderni teologia on kuitenkin joutunut ottamaan kantaa tieteen saavutuksiin ja erilaisiin filosofisiin virtauksiin.

Näin Jumala on muuttunut ihmisenkaltaisesta toimijasta käsitteeksi, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä. ”Jumala on” ilmaisee ennemminkin yksilön sitoutumista tiettyyn elämäntapaan, instituutioihin ja tapaan nähdä maailma.

Jumalaa voidaan yrittää määritellä siteeraamalla kirkon oppia, mutta jumalausko ei silti välttämättä edellytä yksityiskohtaista opintuntemusta. Kokeellinen tutkimus on osoittanut, että myös oppia siteeraavat ihmiset tekevät kuitenkin käytännössä johtopäätöksiä hyvin ihmisenkaltaisesta jumalasta, koska tämä on ihmisajattelulle luonteenomaista ja intuitiivista. Psykologi Justin Barrett on tutkinut asiaa sekä kristityillä että hindulaisilla koehenkilöillä.

Sekä jumalauskon puolustus että kritiikki johtavatkin nopeasti oletukseen olio-Jumalasta, joka sitten joko oletetaan tai kielletään. Silti kyse lienee pohjimmiltaan erilaisista tavoista kokea todellisuus ja elää elämäänsä. Minulle Jumalaa ei ole, koska elämänhistoriani ja psyykkinen rakenteeni ovat mitä ovat.

Teologi saattaa pitää tällaista kantaa liian yksinkertaistavana, koska se tekee Jumalasta subjektiivisen. Objektiivisuuden tavoittelu johtaa kuitenkin jälleen keskusteluun olio-Jumalasta. ”Jumala on” muuttuu väitteeksi ”Jumala on olemassa”. Tai ehkä oikeampi muotoilu olisi: ”’Jumala on olemassa’ on totta”.

Jotkut pitävät erinäisiä asioita (kuten oletettuja ihmeitä) todisteina Jumalan olemassaolosta, toiset taas katsovat, että kysymys ei ole lainkaan todisteisiin nojaavasta päättelystä (kuten Wittgenstein). Häälymme siis koko ajan subjektiivisen ja objektiivisen rajamaastossa.

Päätän pohdintani kysymykseen, mitä katolilainen tarkoittaa sanoessaan ”Jumala on”?

Avauspuheenvuoro: Emil Anton

Ilkka Pyysiäisen kirja ”Jumalaa ei ole” (Tampere: Vastapaino 2010) pyrkii osoittamaan, että ”kristittyjen uskomukset ovat perusteettomia” (s. 7), että ”uskonnolliset uskomukset eivät ole järkiperäisesti perusteltuja, mikäli niiden ymmärretään jotenkin viittaavan todellisuuteen” (s. 168).

Kirja ei varsinaisesti yritä todistaa, että ”Jumalaa ei ole” (sen Pyysiäinen tunnustaa mahdottomaksi, s. 166), mutta se pyrkii murentamaan kristinuskon perusteet, jolloin jäljelle ei enää jää järkiperäistä syytä uskoa Jumalaan.

Jos ja kun usko vasta-argumenteista huolimatta säilyy, se tuppaa muuttamaan muotoaan epämääräiseksi tavaksi ”antaa elämälle merkitys ja arvo” (s. 24). Tällainen usko on kuitenkin argumenttien tavoittamattomissa, jolloin sillä ei ole enää mitään tiedollista merkitystä.

Kiistämättä asia on usein näin liberaalissa suomalaisessa luterilaisuudessa, jonka Pyysiäinen on ymmärrettävästi valinnut ensisijaiseksi keskustelukumppanikseen. Välillä kirjassa kuitenkin vilahtavat paha paavi ja pelottava amerikkalainen evankelikaalisuus, jotka ovatkin maailmanlaajuisesti paljon vaikuttavampia uskonnollisia voimia.

Itse edustan katolilaisena yhdessä kristittyjen suuren enemmistön kanssa perinteistä apostolista uskoa, joka on tiivistetty apostoliseen uskontunnustukseen. En siis edusta maailmanlaajuisesti marginaaliin jäävää ”valistunutta” länsieurooppalaista liberalismia.

Puolustan tässä debatissa kantaa, jonka mukaan Jumala on todella olemassa, ei pelkkänä käsitteenä vaan myös olentona, joka on luonut taivaan ja maan, tullut ihmiseksi, syntynyt neitseestä ja noussut kuolleista kolmantena päivänä.

Pyysiäisen kirja ei tavoitteestaan huolimatta onnistu osoittamaan tätä perinteistä jumalauskoa perusteettomaksi. Korkeintaan hän osoittaa, että on olemassa tieteeseen ja arkikokemukseen perustuvia vasta-argumentteja sekä liberaaliteologeja, jotka ovat esittäneet radikaaleja tulkintavaihtoehtoja perinteiselle uskolle.

Pyysiäinen ei kuitenkaan lainkaan tunnu tuntevan kristillistä apologetiikkaa, joka on käsitellyt esitettyjä argumentteja useaan otteeseen. Hän esittää uskovaisten perusteista olkinuken, mahdollisimman heikon version, joka on helppo kumota.

Ateismin johtavat puolestapuhujat Dawkins, Dennet, Hitchens ja Harris mainitaan kerran jos toisenkin, samoin suomalaiset liberaaliteologit Heikka, Myllykoski ym. Entä Alister McGrath, John Lennox, N.T. Wright ja William Lane Craig? Tunteeko Pyysiäinen heitä laisinkaan?

Kirja antaa ymmärtää, että tieteelliset argumentit automaattisesti ajavat kristityt suomalaiseen liberalismiin, mutta näinhän ei ole. Esimerkiksi Craigin dialogit Dennetin, Hitchensin ja Harrisin kanssa jättivät ateistit yksi toisensa jälkeen vastauskyvyttömiksi. McGrathin ja Lennoxin jälkeen Dawkins ei edes uskalla kohdata Craigia.

Avauspuheenvuoroni päätteeksi pyytäisin Pyysiäistä ensin kertomaan, oliko hän kirjaa kirjoittaessaan todella tietämätön maailman johtavista kristinuskon järkiperäisistä puolustajista vai jättikö hän heidät tahallaan sivuun keskittyäkseen pelkästään suomalaisen liberalismin kritisointiin. Toiseksi pyytäisin häntä tiivistämään, mitkä hän katsoo kirjansa pääargumenteiksi, jotka osoittavat kristinuskon uskomukset perusteettomiksi.

Sekä Pyysiäisen vastauksia näihin kysymyksiin että hänen omaa avauspuheenvuoroaan kommentoin vuorostani ensimmäisessä vastauspuheenvuorossani.

1. Vastauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Kirjassani todellakin väitän, että kristilliset uskomukset ovat filosofisessa mielessä perusteettomia tai huonosti perusteltuja. Mutta kuten heti alussa sanon, en tarkoita tätä hyökkäykseksi kristillistä elämäntapaa vastaan; eiväthän mitkään arkiuskomuksemme ole tieteellisesti perusteltuja.

Tiede ei voi korvata uskontoa. Tässä mielessä olen hiukan eri linjoilla niin sanottujen uusateistien kanssa. Heistä Dan Dennett on vakuuttavin, Sam Harris taas mielestäni valtaosin naiivi. Tämän kritiikin esittää myös Scott Atran kirjassaan Talking to the enemy (2010), joka käsittelee islamilaista terrorismia.

Kirjassani keskityn osin suomalaiseen protestanttiseen keskusteluun, koska kirja on suunnattu suomalaisille lukijoille. Toisaalta käsittelen myös yhdysvaltalaista evankelikaalisuutta, koska se on maailmanpolitiikan kannalta tärkeä liike. Apologetiikkaa kyllä tunnen, mutta esimerkiksi William Lane Craigin argumentit ovat minusta niin huonoja että ne eivät edes ansaitse käsittelyä.

Väite, ettei Dawkins ”uskaltanut” kohdata Craigia debatissa on tyhjä provokaatio (ks. http://richarddawkins.net/articles/643584-why-i-refuse-to-debate-with-william-lane-craig).
Kun pyrin murentamaan kristinuskon järkiperäiset perustelut, en tarkoita hyökätä kristinuskoa vastaan vaan osoittaa, että se loppujen lopuksi lepää muilla kuin järkiperäisillä perusteilla.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun monet kristinuskon puolustajat kuitenkin pyrkivät puolustamaan uskoaan rationaalisesti, niin vastareaktio on oikeutettu. Myös Emil Anton esittää yksiselitteisesti, että Jumala on olemassa olentona ja on todella, siis empiirisen todellisuuden tasolla, tullut ihmiseksi Jeesus Kristuksessa. Tällaista väitettä ei voi sen enempää todentaa kuin kumotakaan empiirisesti; siksi se on mielestäni vain näennäisesti tosiasiaväite.

Kirjassani en ole pyrkinyt osoittamaan kristinuskoa perusteettomaksi vaan vain, että sen perususkomukset eivät ole empiirisesti perusteltuja. On kokonaan eri asia väittää, että kristinusko olisi perusteetonta; sitä en halua sanoa. Kristinusko on elämäntapa ja elämäntavat eivät kaipaa tieteellisiä perusteluja.

Mutta heti kun uskonpuolustaja alkaa vedota rationaalisiin argumentteihin, hän astuu samalle areenalle tieteilijöiden ja tieteellisten ateistien kanssa. Näissä otteluissa uskonpuolustajat ovat hävinneet jokaikisen ottelun tyrmäyksellä. Minä en kuitenkaan tee tästä sitä johtopäätöstä, että kristinusko olisi hylättävä perusteettomana. Rationaaliset perusteet eivät ole ainoita perusteita.

Antonin mukaan olen kirjassani osoittanut vain, että ”on olemassa tieteeseen ja arkikokemukseen perustuvia vasta-argumentteja” teistisille uskomuksille. Tästä tietenkin seuraa, että uskonpuolustajan tulisi esittää pätevää kritiikkiä näihin vasta-argumentteihin. Ei riitä, että sanotaan ”Kuitenkin Jumala on”. Tällaista vakuuttavaa vasta-argumentaatiota en ole nähnyt (ks. esim. Stenger, Victor J., 2011, The fallacy of fine-tuning: How the universe is not designed for us. Amherst, NY: Prometheus.)

Antonin väite, että ”Esimerkiksi Craigin dialogit Dennet[t]in, Hitchensin ja Harrisin kanssa jättivät ateistit yksi toisensa jälkeen vastauskyvyttömiksi” ei perustu mihinkään muuhun kuin hänen a priori uskomukseensa kristinuskon totuudesta.

Tässä osoittautuu mielestäni, että kristinuskon tai minkä tahansa uskonnon totuuden arvioiminen ei onnistu objektiivisesti vaan itse kunkin johtopäätökset seuraavat jo peruslähtökohdista. Kristinuskon puolustajat eivät myöskään ole ottaneet riittävän vakavasti sitä haastetta, minkä muiden uskontojen olemassaolo tarjoaa (ks. Lammenranta, Markus, 2009, Rationaalisuus ja uskonnolliset erimielisyydet. Teoksessa Usko, toim. Ahti-Veikko Pietarien, Sami Pihlström, & Pilvi Toppinen, 399–409. [Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta, 22]).

Jos yksi on totta, niin kaikki ovat? Mutta tästä seuraa ristiriitoja. Millä perusteella siten yksi uskonto on totta ja muut eivät? Jokainen kunnon kristitty on ateisti suhteessa vaikkapa hindu-jumaliin.

Uskonto on intuitiivinen elämäntapa, ei tieteen kanssa kilpaileva teoria. Miksi ”uskovaiset” sitten kuitenkin haluavat tehdä siitä sellaisen? Tämä kertonee tieteen valtavasta voimasta, jota ”uusateistit” vielä liioittelevat.

1. Vastauspuheenvuoro: Emil Anton

Kiitän Pyysiäistä avaus- ja vastauspuheenvuoroista, joihin nyt yritän parhaani mukaan vastata. Jos ymmärsin oikein, Pyysiäisen vertauskohdat mielen sijaintiin ja Ranskan kaljuun kuninkaaseen halusivat esittää, että Jumala on mielekäs ja tarpeellinen käsite, mutta että esim. väitteeseen ”on olemassa olio, jolla on Jumalan ominaisuudet” voidaan antaa yksiselitteisen kieltävä vastaus.

Siispä ”Jumala on”, mutta ”Jumala ei ole olemassa”. Myöhemmin Pyysiäinen kuitenkin sanoo: ”Minulle Jumalaa ei ole” – eikä: ”Minulle Jumala ei ole olemassa”. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta tai huolimattomalta sanavalinnalta. Mikä siis on Pyysiäisen kanta?

Olen Pyysiäisen kanssa samaa mieltä siitä, että häilymme subjektiivisuuden ja objektiivisuuden rajamailla. Voin allekirjoittaa objektiiviseen todellisuuteen viittaavat lauseet ”Jumala on”, ”Jumala on olemassa” ja ”’Jumala on olemassa’ on totta”. En silti voi matemaattisesti todistaa tätä – kyse on pikemminkin järkevien perusteiden etsimisestä erilaisille olettamuksille (ks. Jumalaa ei ole, s. 166).

Pyysiäisen vastauspuheenvuoro vahvisti hänen pyrkimyksekseen esittää, että kristinuskolta puuttuu filosofinen tai järkiperäinen pohja. Toisaalta apostolista uskoani hän kritisoi sillä, ettei sitä voi todentaa tai kumota empiirisesti, jolloin se ei edes kelpaa kunnon tosiasiaväitteeksi.

Kuten Tapio Puolimatka (joka niin ikään jää Pyysiäisen kirjassa epäoikeudenmukaisesti huomiotta) on usein huomauttanut, tämä positivistinen kriteeri, jonka mukaan kaikkien tosiasiaväitteiden on oltava todennettavissa empiirisesti, kumoaa itse itsensä: sitäkään ei voida todentaa eikä kumota empiirisesti. Filosofinen pohja puuttuu siis pikemminkin itse Pyysiäisen metodilta.

Me emme voi todentaa Jumalan inkarnaatiota empiirisesti (toisin oli Marian laita), mutta voimme tutkia kristinuskon ydinväitteitä esim. historiantutkimuksen ja filosofian keinoin. Pyysiäinen on kirjassaan esittänyt joitain filosofisia ja historiatieteellisiä argumentteja, joiden sanoin tulleen käsitellyksi useaan otteeseen kristillisessä apologetiikassa.

Pyysiäinen kuitenkin ohittaa tarjotut kritiikit liian huonoina ansaitakseen käsittelyä. Näin hän itse syyllistyy siihen, mistä kristittyjä syyttää: ”ei riitä, että sanotaan”. Kirjan olisi pitänyt ottaa vastapuolen paras tarjonta vakavasti.

Minusta Craigin argumentit eivät ole lainkaan huonoja. Ainakin ne ovat paljon parempia kuin Pyysiäisen kirjan esille nostamat olkinuket – ikään kuin kristittyjen paras vastaväite olisi: ”tiede ei voi todistaa, että Jumalaa ei ole” (s. 166).

Mitä Dawkinsiin tulee, häntä itseään on syytä lukea kriittisesti. Linkitetyn Guardian-lehden artikkelin viimeisellä kommenttisivulla käyttäjä Byrom dokumentoi Dawkinsin 12 vaihtelevaa ja usein keskenään ristiriitaista (teko)syytä olla väittelemättä Craigin kanssa vuodesta 2007 vuoteen 2011.

Selvästi asiaan perehtyneenä hän kertoo myös lähteestä, jonka mukaan Dawkinsin oikea syy olisi epäonnistuminen Lennoxia ja McGrathia vastaan. Tyhjältä provokaatiolta vaikuttaa siis pikemminkin Dawkinsin oma artikkeli.

Lausuntoni Craigin ja uusateistien väittelyistä eivät todellakaan perustu a priori uskomukseen vaan videoiden katsomiseen ja nauhojen kuuntelemiseen sekä argumenttien kriittiseen arviointiin. Olen aivan valmis myöntämään Craigin olleen joskus heikommilla, eräästä tasapelistä kirjoitin julkisestikin (http://saunadebates.wordpress.com/2011/11/08/william-lane-craig-vs-stephen-law/).

Hitchens ja Harris puolestaan jättivät Craigin argumentit tyystin käsittelemättä ja puhuivat aivan ohi aiheen, vai haluaako Pyysiäinen väittää muuta? Dennett ei näytä olleen sen vakuuttavampi
(http://www.rfmedia.org/RF_audio_video/RF_podcast/The_New_Atheism.mp3).

Mitkä siis ovat ne ottelut, joissa uskonpuolustajat ovat hävinneet joka kerta tyrmäyksellä? Pyysiäinen kyselee pätevien argumenttien perään, koska ei ole niitä vielä nähnyt.

Miten olisi The Blackwell Companion to Natural Theology, jossa maailman johtavat erilaisten Jumala-argumenttien puolustajat esittävät oman erikoisalansa argumentin mahdollisimman perusteellisesti? Miten olisi N.T.Wrightin The Resurrection of the Son of God, jonka jälkeen Myllykosket ja Carrierit ovat lähinnä vitsejä?

Kristuksen ylösnousemus vetää sen kaivatun viivan myös kristinuskon ja muiden uskontojen välille.

2. Vastauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Väitteeseen ”on olemassa olio, jolla on Jumalan ominaisuudet” voidaan todellakin antaa kieltävä vastaus mutta myös puoltava. Kummassakin tapauksessa vaaditaan argumentteja. Oma kantani on, että argumentit väitteen totuuden puolesta eivät kestä, koska evidenssi on heikkoa eikä ole olemassa periaatteellisia ehtoja sille, mikä voisi kumota väitteen. Se on yhteensopiva kaiken paitsi tietysti oman negaationsa kanssa.

”Jumala on” on enemmänkin eksistentiaalisen sitoumuksen ilmaus, joka voidaan tulkita hyvin laveasti, kuten vapaamieliset protestanttiset teologit tekevät. Ei ole mitään ristiriitaa siinä, että sanoudun irti myös tästä väitteestä, koska se ei sano minun eksistenssilleni mitään. Siinä, että kieltää kaksi erilaista väitettä ei tietenkään ole ristiriitaa.

En ymmärrä, miksi Jumalan olemassaolon todistamisen pitäisi olla matemaattinen vaikka mieleen tuleekin, että sekä matematiikka että teologia ovat formaaleja systeemejä. Kuten Pentti Saarikoski kirjoitti, teologia on ainoa eksakti tiede. Sen väitteitä ei voi koetella millään empiirisellä aineistolla.

Kristinuskolta ei mielestäni puutu järkiperäistä pohjaa; tuo pohja vain on ongelmallinen sikäli kuin se väittää jotakin empiirisestä todellisuudesta ja samalla kieltää kaiken empiirisen koeteltavuuden.

En tiedä, mitä Anton tarkoittaa ”Pyysiäisen metodilla”; debatissa ei ole kyse mistään erityisestä metodista vaan yleisestä tieteenfilosofiasta. Siinä taas minulla ei ole mitään erityistä omaa kantaa, sillä empiirisen koeteltavuuden vaatimus on kaikkien tieteilijöiden jakama lähtökohta.

Mikäli tosiksi tosiasiaväitteiksi hyväksytään myös sellaisia, joita ei voida todentaa eikä kumota, joudutaan loogiseen ristiriitaan. Samalla menetetään mahdollisuus keskustella mistään, ja aivan mikä tahansa väite pitäisi hyväksyä.

Siksi koeteltavuuden kriteeri on järkevä perusta tosiasiaväitteiden arvioimiselle vaikka sitä itseään ei kenties voida koetella empiirisesti. Tämä ei vie filosofista pohjaa pois; pohjalla ei voi olla pohjaa. Ja ennen muuta: mikä tekee ”apostolisesta uskosta” jotenkin paremman tai todemman vaihtoehdon, jos paremmuudella ja totuudella ei ole mitään kriteerejä (paitsi auktoriteettiin vetoaminen)?

Antonin implikoima väite ”Maria kykeni todentamaan empiirisesti Jumalan inkarnaation” ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Vastassa ovat ensin historiantutkimuksen ongelmat (lähteiden luonne ja luotettavuus) ja sitten kysymys siitä, mitä tarkoittavat ”inkarnaatio” ja sen empiirinen todentaminen. Koska kyseessä on Antonin itsensä mukaan empiirinen väite, niin mitkä tällöin ovat koeteltavuuden kriteerit?

Anton tuntuu käyvän kaiken aikaa vain metarepresentationaalista keskustelua esittämättä mitään konkreettisia väitteitä, joita voisi arvioida. Pyysiäinen vain on väärässä.

Todistamisen taakka on kuitenkin sillä, joka esittää tosiasiaväitteitä, ei sillä, joka kysyy perusteita. Miksi Anton ei kerro, mikä sitten on se kristittyjen ”paras vastaväite”? On myös mielenkiintoista, että Anton puhuu parhaasta vastaväitteestä; minua kiinnostaisi enemmän paras väite.

Mikäli William Lane Craigilla on hyviä argumentteja, miksi Anton ei esittele niitä? Mikään klassisista Jumalan olemassaolon todistuksista ei kestä ja niin sanottu antrooppinen periaate ei kestä sen enempää fysiikan kuin tilastomatematiikan kritiikkiä.

Tyrmäyksellä tarkoitan sitä, että vain tieteen avulla voimme rakentaa toimivia lentokoneita, parantaa sairauksia, tutkia maailmankaikkeuden syntyä ja tulevaisuutta, saada luotettavaa historiatietoa ja niin edelleen. Kirkon aikanaan tuomitsemat tieteelliset löydöt on aina lopulta jouduttu hyväksymään.

Sitä en kiistä, etteikö kristillinen retoriikka usein vetoaisi voimakkaammin arkiajatteluun. Sillä ei ole merkitystä, miten joku yksittäinen tutkija pärjää jossakin yksittäisessä debatissa. Kokonaisuudessaan tieteen voittokulku on kiistaton.

En silti missään nimessä väitä, että tiede voisi korvata uskonnon ihmisten elämässä. Ei! Tiede ei voi parantaa sitä eksistentiaalista ahdistusta, joka syntyy elämän epävarmuudesta ja kuoleman vääjäämättömyydestä.

En myöskään vastusta uskontoa vaan ainoastaan arvioin kriittisesti tosiasiaväitteiksi ymmärrettyjä uskonnollisia väitteitä. Ymmärtääkseni Anton kuitenkin sanoutuu irti uskonnon vertauskuvallisista tulkinnoista ja pitää kristinopin perusväittämiä tosiasiaväitteinä. Silti niiden ei tarvitse hänen mukaansa olla empiirisesti koeteltavia. Tässä on ristiriita.

Ystäväni ja kollegani Matti Myllykosken nimittäminen vitsiksi ilman minkäänlaista argumenttia tai edes selvitystä siitä mistä asiasta nyt oikein puhutaan, vain auktoriteettien nimiä pudotellen, on paitsi mautonta myös sisällöltään tyhjä argumentin irvikuva.

Loppuhuipentumana on lausahdus: ”Kristuksen ylösnousemus vetää sen kaivatun viivan myös kristinuskon ja muiden uskontojen välille.” Kuka sellaista kaipaa ja miksi? Onhan toki itsestään selvää, että vain kristinuskoon kuuluu uskomus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Mutta, millä perusteella kristitty uskoo tämän väitteen totuuteen ja samalla kieltää muiden uskontojen perusväitteiden totuuden? Tähän ei ole muuta vastausta kuin perinteen auktoriteettiin sitoutuminen. Tämä johtaa helposti kehäpäätelmiin, joissa sama väite on sekä peruste että johtopäätös. Jumala on olemassa, koska Jumala on ilmoittanut olevansa olemassa. Vain kristinuskossa on totuus, koska vain kristinuskossa on totuus.

Minulla on ollut lähtökohtana esittää argumenttien kritiikkiä, Antonilla taas on tiettyjä positiivisia väittämiä puolustettavanaan. Mitään argumenttia hän ei kuitenkaan ole esittänyt.

2. Vastauspuheenvuoro: Emil Anton

Kiitän Pyysiäistä toisesta vastauspuheenvuorosta ja oman kantansa selventämisestä Jumalan ja Jumala-käsitteen olemassaolosta. Olen iloinen siitä, että Pyysiäinen tunnustaa tässä puheenvuorossa kirjansa sävystä poiketen, että kristinuskolla on järkiperäinen pohja. Pohja on ainoastaan ”ongelmallinen” siksi, että se ei ole empiirisesti koeteltavissa.

Pyysiäisen argumenttina on siis loogisen positivismin (t. loogisen empirismin) kriteeri, jonka hän ottaa lähtökohdakseen sen itsensä kumoavasta luonteesta huolimatta. Juuri tätä näkemystä, ehkä vielä tarkemmin ilmaistuna verifikationismia, tarkoitin ”Pyysiäisen metodilla”. Kyse on todellakin tieteenfilosofiasta, mutta ei missään tapauksessa yleisesti hyväksytystä sellaisesta.

Pyysiäisen mukaan kyseessä on ”kaikkien tieteilijöiden jakama lähtökohta”, mutta todellisuudessa looginen positivismi on nykyisin vallalla olevan tieteenfilosofian mukaan ”kuollut, tai niin kuollut kuin filosofinen liike ikinä voi olla” (John Passmore).

Kuten sanottu, Tapio Puolimatka on käsitellyt positivismin hylkäämistä tieteenfilosofiassa ja sen syitä laajasti usko ja tiede -trilogiassaan. Asiaan perehtyvä voi siis huomata Pyysiäisen edustavan vanhentunutta vähemmistökantaa: todellisuudessa tieteenfilosofiassa ei ole pystytty esittämään yleisesti hyväksyttyä rajanvetokriteeriä tieteen ja ei-tieteen välille.

Itse väittelymme kannalta keskeisin lienee kysymys historiatieteen tieteellisyydestä ja filosofisista olettamuksista. Haluaako Pyysiäinen edustaa sellaista näkemystä, että historiasta ei oikeasti voida sanoa mitään mielekästä, koska emme voi palata menneisyyteen tutkimaan tapahtumia empiirisesti?

Historiatieteessä joudumme usein päättelemään parhaan selityksen kirjoitettujen dokumenttien perusteella. Kun kyse on evankeliumeista ja kristinuskon väitteistä, mukana ovat vahvasti myös kysymykset filosofisista ennakko-olettamuksista. Onko historiantutkija avoin sallimaan yliluonnollisen mahdollisuuden edes periaatteessa?

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta minä olen omasta puolestani avoin mahdollisuudelle, että Jeesuksen ylösnousemus ja samalla koko apostolinen usko (inkarnaatio ja neitseestäsyntyminen mukaan lukien) voitaisiin (tai olisi voitu) osoittaa vääräksi Jeesuksen luilla.

Kaikkea tietoa (kuten muistia) ei aina voi koetella empiirisesti, mutta tässä tapauksessa kyseessä on väite historiallisen henkilön kohtalosta. 1. Kor. 15:14 ja niin edelleen. Lisäksi sanoisin Puolimatkaa mukaillen, että Jumala-uskolle voidaan esittää kumoajia. Näistä kuuluisin on pahan ongelma. Apologeetin tehtävä on vastata kumoajan kumoajalla.

Palatakseni vielä ylösnousemususkoon, mielestäni sen puolesta voidaan esittää erittäin vahva historiatieteellinen argumentti, kuten esimerkiksi Wright ja Craig ovat tehneet.

Viittaukseni Myllykoskeen tarkoitti vain sitä, että hänen pieni kirjasensa Jeesuksen viimeisistä päivistä, johon Pyysiäinen viittaa kumotakseen Kristuksen ylösnousemuksen, ei paina paljoakaan Wrightin 700-sivuisen analyysin ja Craigin ylösnousemusdebattien jälkeen.

Wright on mm. osoittanut, että anastasis tarkoitti aina fyysistä ruumiin ylösnousemusta, eivätkä juutalaiset apostolit olisi koskaan päätyneet julistamaan sitä pelkkien spirituaalisen ylösnousemuksen legendojen ja näkyjen perusteella (vrt. ”Jumalaa ei ole, s. 30–33).

Puhtaasti historioitsijankin näkökulmasta Wright pitää Kristuksen fyysistä, ruumiillista ylösnousemusta parhaana selityksenä tyhjälle haudalle, Jeesuksen ilmestyksille ja apostolien uskolle.

Yhteen A4:n pituiseen puheenvuoroon on vaikea mahduttaa yksityiskohtaista argumentaatiota. Siksi pyysin heti alkuun Pyysiäistä tiivistämään kirjansa parhaat vasta-argumentit, jotta voisin jatkaa kertomalla, miten kristillinen apologia on niihin vastannut. Pyysiäinen ei kuitenkaan vastannut pyyntöön.

Olen siis tyytynyt pääasiassa viittaamaan eteenpäin lähteisiin, joista argumentaatio löytyy. Jos Pyysiäistä oikeasti kiinnostaa ”paras väite”, niin hän menee ja tutustuu mainitsemiini lähteisiin. Niistä nimittäin löytyvät vastaukset ainakin ”Jumalaa ei ole” -kirjan argumentteihin, ja seuraavassa julkaisussaan Pyysiäinen voisi osoittaa olevansa perillä vastapuolen parhaista argumenteista.

”Jumalaa ei ole” näet antaa sen kuvan, että Pyysiäistä ei ole kiinnostanut parhaan kristillisen apologetiikan etsiminen tai kritisoiminen. Siksi tässä debatissa lähdin ennen kaikkea kysymään, onko Pyysiäinen tahallaan luonut olkinuken, vai onko hän yksinkertaisesti ollut vailla parempaa tietoa. En ole vieläkään oikein varma, kummasta on kyse.

Lopuksi Pyysiäinen ihmettelee, kuka kaipaa viivaa kristinuskon ja muiden uskontojen välille. Erikoinen kysymys, sillä ensimmäisessä vastauspuheenvuorossaan Pyysiäinen itse kysyi: ”Millä perusteella siten yksi uskonto on totta ja muut eivät?”

Kommenttini oli vastaus tähän kysymykseen, jonka Pyysiäinen nyt toistaa: ”Mutta, millä perusteella kristitty uskoo tämän väitteen totuuteen ja samalla kieltää muiden uskontojen perusväitteiden totuuden?” Tämän jälkeen hän toteaa: ”Tähän ei ole muuta vastausta kuin perinteen auktoriteettiin sitoutuminen.”

Näin se nimenomaan ei ole, vaan kuten olen yrittänyt alusta asti sanoa, tarjolla on korkeatasoista historiatieteellistä ja filosofista aineistoa väittämän totuuden puolesta. Uskoni Kristuksen ylösnousemukseen ei perustu oletukseen Raamatun auktoriteetista, vaan itse ylösnousemukseen, joka aikoinaan synnytti minulle eteenpäin annetun apostolisen uskon.

Kategoriat: Ateismi, Jumala ja Jeesus, Kristillinen apologia, Usko ja tiede, Väittelyitä

Kommentit: 6 kommenttia

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: